20/03/17

Viikon ajatus: kiltteydestä

42

Rakasta jotakuta,

joka on kiltimpi sinulle

kuin olet itse itsellesi.

– Nikita Gill –

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

13/03/17

Viikon ajatus: valinnoista

48

Loppujen lopuksi me kaikki

vain haluamme jonkun, 

joka valitsee meidät.

Yli kaikkien muiden,

missä tahansa olosuhteissa.

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

9/03/17

Liian täydellinen some?

10 49 Näyttökuva 2017-3-9 kello 16.43.52

Olen miettinyt viime viikkoina paljon somemaailmaa. Luin pari päivää sitten Uuden Muusan sivuilta hauskan, sarkasmia tihkuvan tekstin täydellisyyden illuusiosta, jota usein sosiaalisessa mediassa sorrumme ylläpitämään. Tekee toden totta välillä ihan hyvää muistaa ja muistuttaa, että somessa julkaistut kuvat ja tekstit käyvät usein läpi melkoisen seulan, filtterirumban, hienosäädön ja muotoilun, ennen kuin ne päräytetään kaiken kansan nähtäville. Olen pohdiskellut aihetta ääneen täällä blogissa ennenkin, mutta teema ei tunnu vanhenevan.

Vaikka olisi kuinka fiksu ihminen, harva on täysin immuuni sosiaalisen median luomalle mielikuvalle täydellisyydestä. Noin 10 vuoden ajan some-sopassa jo marinoituneena ja tätä maailmaa elävänä ja hengittävänä alan ammattilaisena voisi kuvitella, että sitä olisi jo niin tietoinen kaikesta täydellisten instakuvien eteen tehdystä duunista, että osaisi kuin automaattisesti katsella näkemiään somepäivityksiä valistuneen kriittisin silmin.

Vaikka tiedostan erinomaisen hyvin kuinka suodatettua, tarkoin valikoitua ja editoitua monien sometilien sisältö on, silti on helppo joskus langeta siihen tuttuun ansaan: “Miksi tuon toisen elämä näyttää niin paljon täydellisemmältä, onnellisemmalta ja ihanammalta kuin omani?”

kreikka1

Olen toisinaan miettinyt, että jos minun, sosiaalisen median parissa vuosia työskennelleen kolmekymppisen aikuisen, on hetkittäin vaikea muistaa sitä, kuinka pientä osaa elämästä Instagram- tai Facebook-tili välittävät ulospäin, miten helposti se unohtuu itsestään epävarmalta teiniltä tai parikymppiseltä.

Nämä pohdinnat jättävät jälkeensä ristiriitaisen olon. Olen itse ihminen, joka nauttii suunnattomasti visuaalisesta kauneudesta ja estetiikasta, joten sitä kautta olen päätynyt seuraamaan sellaisia sometilejä, joiden sisältö on pääpiirteittäin tarkkaan suodatettua ja filtteröityä. Eihän kenenkään elämä oikeasti näytä (pelkästään) siltä kuin Instagram-kuvissa.

Moni ei tule ajatelleeksi, että suodatammehan itsestämme ulospäin kertomaamme tarinaa myös ihan oikeassa elämässä ja kasvokkaistilanteissa. Emme tilitä hyvänpäiväntutulle kadunkulmassa syvimpiä murheitamme tai avaudu ääneen noloimmista hetkistämme. Siivoamme kotimme, ennen kuin kutsumme sinne vieraita. Katamme pöydän kauniiksi ja laittaudumme juhliin parhaimpiimme. Kun katsomme kotialbumeita ajalta, jolloin valokuvat olivat vielä paperia, emme me sielläkään ensisijaisesti näe tiskivuoria, sotkuja, murheita tai arjen ankeimpia hetkiä. Ihan samoin kuin aina ennenkin, räpsimme edelleen valokuvia elämän erityisistä hetkistä, lomamatkoista ja kohokohdista. Jokainen filtteröi tarinaansa joka tapauksessa, kertoi sitä sitten somessa tai reaalimaailmassa.

Näyttökuva 2017-3-9 kello 16.53.07

Somemaailma on varmasti tuonut mukanaan uudenlaista viestimisen kulttuuria, mutta toisaalta on hyvä muistaa, että siellä viestimme silti me itse. Toisin sanoen se, mitä näemme somessa, on vain heijastuma ihmisluonnosta itsessään. Haluamme antaa itsestämme positiivista mielikuvaa ympärillemme, pidämme kiinnostavista tarinoista ja visuaalisesti hyvännäköisistä asioista, ja ennen kaikkea, saamme mielihyvää siitä, että muut tykkäävät meistä ja tekemisistämme.

Se kaikki on ihan normaalia ja hyväksyttävää, kunhan muistamme pitää huolta sekä omasta että lasten ja nuorten medialukutaidosta. Muistamme itse suhtautua asioihin terveellä kriittisyydellä ja kasvatamme myös tulevia sukupolvia kriittiseen ajatteluun. Toki somen aikakaudella seuraamme laajemman piirin tekemisiä ja täydellisyyden illuusion luominen (tai toisinaan ihan vain tahaton syntyminen) on helpompaa, sillä virtuaaliset kuulumisemme leviävät omia reaalimaailman sosiaalisia ympyröitämme laajemmalle, ellei tilejään rajaa tiukasti vain tuttujen nähtäviksi.

En usko, että suurin osa meistä edes haluaa muiden ajattelevan oman elämän olevan virheetöntä. Tietysti on joskus kiva viestiä ulospäin, että hei, minulla menee aika mukavasti, mutta en usko, että suurin osa ihmisistä yrittää tietoisesti rakentaa itsestään valheellista tai epärealistista mielikuvaa. Minulle esimerkiksi instagram on ensisijaisesti visuaalinen kanava: seuraan pääasiassa kauniita tilejä ja yritän tuottaa kaunista kuvasisältöä itsekin. En useimmiten edes ajattele, että seuraajani kuvittelisivat kauniiden kosmetiikkapurnukoiden, nätisti katettujen aamiaisten ja mietittyjen asukokonaisuuksien olevan koko elämäni.

Näyttökuva 2017-3-9 kello 16.44.46

Instagramin idea on alun alkujaankin ollut tarjota matalan kynnyksen käyttöalusta kivalle visuaaliselle sisällölle, jota voisi julkaista heti lennosta, instantly. Helppo käyttöliittymä ja valmisfiltterit ovat pitäneet huolen siitä, että kuka tahansa pystyy tuottamaan kauniita kuvia kalustosta riippumatta, jos on edes alkeellista valokuvaustaitoa ja visuaalista silmää.

Vaikka visuaalisuus on edelleen Instagramin keskiössä, alkuperäisestä ideasta on jäljellä enää häivähdys, kun moni kuvaa instakuvansa järjestelmäkameralla ja editoi tietokoneella ennen sovellukseen lataamista. Siinä, missä kuvavirran taso on jatkuvasti kohonnut ammattimaisemmaksi, on monella kasvanut kynnys lisätä niitä tavallisia arkisia kännykkäräpsyjä sinne täydellisyyden keskelle.

Tiedän monia someammattilaisia, jotka suunnittelevat Instagram-tilinsä kuvavirtaa niin tarkkaan, ettei edes harkitse kännykkäkuvien käyttämistä profiilissaan enää. Eikä todellakaan ole yhdentekevää, millaisen kuvan tililleen seuraavaksi lataa. Osalla on käytössään jopa tähän tarkoitukseen suunniteltu sovellus, jolla voi sommitella kuvavirtaansa jo etukäteen, että mikä kuva istuisi visuaalisesti parhaiten näiden edellisten kuvien viereen. Tällä tavoin saadaan toki aikakauslehtimäisen kaunista jälkeä aikaan ja vaikka nautin katsella sellaista muiden profiileissa, en halua omani näyttävän siltä.

Näyttökuva 2017-3-9 kello 16.43.24

Minulle on tärkeä olla myös somekanavissani ihminen, jolla kaikki ei aina mene hyvin, on elämässä ongelmia ja huolia ja jonka kännykkäselfiet ovat joskus ihan yhtä rakeisia kuin muillakin. Jos jotain olen huomannut, niin sen, että inhimillisyys tuo ihmisiä lähemmäs. Laskelmoitu täydellisyys voi kantaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta aitous on spontaanimpaa, yllättävämpää, koskettavampaa ja hauskempaa. Jos en olisi koskaan julkaissut sitä aivan liian rakeisena ja huonolaatuisena pitämääni selfie-räpsyä, enpä olisi päätynyt Kylie Minoguen Instagram-profiiliin. Todellisuudessa olin silti vähällä jättää koko kuvan julkaisematta.

Näin joitakin päiviä sitten Simon Sinekin varsin mielenkiintoisen puheenvuoron milleniaaleista ja sosiaalisesta mediasta – Facebookissa, kuinkas muuten. Sinek pohtii videolla, millaisia ovat millenniumin liepeillä syntyneet ja sosiaalisen median maailmaan syntyneet sukupolvet. Ja millaisia taitoja heille olisi tärkeää opettaa. Jos haluat katsoa vain lyhyen, vajaan parin minuutin mittaisen tiivistyksen aiheesta, kurkkaa tuo ylempi video. Jos kiinnostaa kuulla Sinekin mietteitä enemmänkin, katso myös jälkimmäinen noin 20 minuutin mittainen video, jolla haastattelu näkyy kokonaisuudessaan.


Related posts

5/03/17

Miksi en enää ihastu?

15 73 ihastus

Ihastuminen, mikä ihana, vatsanpohjassa lepattava tunne! Nuorempana saatoin ihastua harva se viikko – jos nyt en niin vakavasti, niin sillä tavalla uteliaan kutkuttavasti ainakin. Olen aina ollut luonteeltani tunteellinen ja helposti innostuva, ja tämä on myös näkynyt suhtautumisessani muihin ihmisiin. Minun on helppo nähdä muissa ihastuttavia piirteitä ja viehättyä niistä.

Ihastusherkkyydelleni on naureskeltu ja sitä on päivitelty, mutta itse en ole koskaan ottanut asiaa niin vakavasti, tai ainakaan negatiivisesti. Sehän on oikeastaan aika kaunis piirre ihmisessä, vaikka itse sanonkin. Että katselee maailmaa avoimin silmin, innostuu asioista ja löytää kauneutta sekä mielenkiintoisia kulmia ympäriltään. Eikä se silti tarkoita, että olisi päättämätön tuuliviiri, joka liihottaa ihmisestä seuraavaan omien impulssiensa ja oikkujensa vietävänä. Helposti ihastuvasta ja innostuvasta luonteestani huolimatta olen aina ollut kykenevä sitoutumaan ja keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, jos tunne on ollut selkeä ja molemminpuolinen.

Vanhemmiten olen kuitenkin huomannut, että ihastustaipumukseni on muuttunut. Siinä missä aiemmin perhosia lepatteli vatsanpohjassa tuon tuosta, nykyään tuollaiset sisuskaluissa asti tuntuvat ihastuksen tunteet ovat harvinaisia. Elämä on takuuvarmasti nykyään tasapainoisempaa ja rauhallisempaa muutenkin, mutta myönnän kaipaavani toisinaan sitä kirkasotsaista tyttöä, joka näki silmät sädehtien mahdollisuuksia joka suunnalla. Olen edelleenkin se sama tunteikas ja innostuva ihminen, mutta ihastuksen heräämiseen vaaditaan nykyään enemmän kuin ennen.

On aina mielenkiintoista keskustella tunne- ja ihmissuhdeasioista, kun jokainen tarkastelee näitä teemoja oman historiansa, elämänkokemuksensa ja persoonansa valossa. Jo pelkästään termit voivat herättää hämmennystä, erimielisyyttä tai väärinkäsityksiä. Joku ottaa sanan “ihastuminen” ihan hurjan vakavasti ja toiselle se merkitsee vain kevyttä ja kutkuttavaa, huolettoman uteliasta kiinnostusta uutta ihmistä kohtaan. Toisaalta joku puolestaan kokee ihastuvansa kerran viidessä vuodessa ja toinen kerran viikossa – voisi kuvitella, että ensin mainitulle termi on tällöin vakavampi. Yhden tunteet syttyvät salamana hetkessä ja toinen tarvitsee pitkää kypsyttelyä, ennen kuin voi puhua ihastuksesta.

Olemme kaikki erilaisia, eikä yksi tapa olla ole toista oikeampi tai parempi. Eivätkä samallakaan ihmisellä kaikki ihastukset ja tunnekuohut noudata samaa kaavaa. Ihmisluonto on arvaamaton, joten kovin ehdottomalla linjalla ei siis kannata lähteä muita neuvomaan tai arvioimaan, vaikka toisen tunnemyrskyt tai -suvannot tuntuisivatkin itselle vierailta. Tunteita kun ei voi tieteellisesti mitata tai selittää, jää keskustelu kunkin yksilöllisten kokemusten ja havaintojen varaan.

Ihmisillä on kaikenlaisia totuuksia rakkaudesta ja usein on helppo puolustaa sitä, joka itselle ja oman kokemuspiirin valossa tuntuu läheisimmältä. Monesti kuulee sanottavan, että nopeasti alkanut tunne ei kestä ja hitaammin kypsynyt on sitä tosirakkautta. Näin voi toki joskus olla, mutta yhtälailla tiedän myös onnellisia, pitkiä parisuhteita, jotka ovat alkaneet salamarakkautena.

Nuoruusvuosien mustavalkoisuuspäissäni olin itse aikanaan sitä mieltä, että sen kyllä tietää heti, sykähtääkö sisimmässä tai onko jutussa potentiaalia. Sittemmin matkan varrelle on osunut hitaita sytytyksiä, hankalia lähtötilanteita, yllättäviä käänteitä ja haastavia ajoituksia, jotka ovat avanneet silmiä ja saaneet luopumaan ehdottomista julistuksista.

Nopea ihastuminen on usein sellaista intuitiivista ja ehkä hieman pinnallistakin, mikä toki ei tarkoita, etteikö tunne voisi olla aito ja syventyä ajan kanssa. Salamaihastuksissa sitä taitaa usein hurmaantua enemmänkin omasta mielikuvastaan toisesta ihmisestä ja projisoida tähän omia toiveitaan ja haaveitaan – eihän toista vielä silloin heti aluksi tunne. Hitaamman sytytyksen ihastukset puolestaan rakentuvat ehkä vakaammalle (tai ainakin realistisemmalle) pohjalle, mutta sai kiinnostus sitten alkunsa niin tai näin, se ei toki kerro vielä mitään jutun onnistumispotentiaalista.

Muistan joskus tunteneeni suorastaan surua ystäväni puolesta, joka tuntui ihastuvan vain äärimmäisen harvoin. Olen kokenut itse tämän oman ihastusherkkyyteni olevan sellainen kepeä ja iloinen asia – ja on ollut mukavaa, että sisimmässä hyrrää usein positiivisesti poreilevia kiinnostuksen tunteita. Sitten tajusin, ettei kaverini oikeastaan mitenkään kärsinyt tilanteestaan. Harmillista toki oli, jos se harvoin syttyvä ihastus sattui kohdistumaan ihmiseen, joka ei tuntenutkaan samoin, mutta enimmäkseen kaverini kuitenkin keskittyi onnellisena ihan muunlaisiin asioihin ja oli tyytyväinen elämäänsä. Ja seurustelee nyt onnellisesti.

Ymmärrän ystävääni nykyään entistä paremmin, kun oma ihastusherkkyyteni on huomattavasti laimentunut. Olen kyllä edelleen utelias ihmisiä kohtaan ja kiinnostun mielenkiintoisista tyypeistä, mutta vain harva saa minussa enää aikaan sellaisia hyrinöitä ja värinöitä vatsanpohjassa. Se on ollut minulle hämmentävää, koska en ole tottunut tällaiseen. Välillä tuntuu kuin olisin menettänyt jonkun olennaisen osan itseäni sen vallattoman ihastustaipumuksen myötä. Toisaalta taas koen elämäni olevan nykyään valtavan monella tavalla parempaa ja tasapainoisempaa kuin vaikka 10 vuotta sitten. En kaipaa menneitä tippaakaan. Paitsi ehkä niitä perhosia joskus.

Olen pohdiskellut tätä ihastumisherkkyyden muutosta paljon. Miksi en enää ihastu samalla tavoin? Liittyykö se jotenkin ikään? Kuuluuko se aikuiseksi kasvamiseen? Mitä hyvää tai huonoa siinä on? Uskon, että se on sekoitus elämänkokemusta ja itsetuntemusta – kaikkien niiden koettujen rakkauksien, pettymysten ja sydänsurujen summa, terapiassa istuttujen tuntien hedelmää.

Olen tuumaillut, että koska kaiken kerryttämäni elämänkokemuksen ja itsetutkiskelun kautta saavuttamani viisauden ansiosta tunnen itseni todella paljon paremmin kuin ennen, ehkä ihastustenkin saralla joukosta ovat karsiutuneet ne idealistisen ihanat mutta todellisuudessa täysin mahdottomat ja epäsopivat kumppanit jo kalkkiviivoilla. Ehkä se kirkasotsaisena kauneutta ja mahdollisuuksia joka suunnalla nähnyt tyttö on sittemmin oppinut tunnistamaan, keneen nyt ei ainakaan kannata ihastua. Vaikka eiväthän ne tunteet yleensä viime kädessä järkeä kysele.

Ehkä vähän surullista, mutta epäilen, että mitä enemmän ihmisellä alkaa olla ihmissuhteisiin liittyvää painolastia ja historiaa matkassaan, sitä haastavammaksi käy tunteiden valtaan heittäytyminen. Hattaranpunaiset haaveet saavat väistyä, kun tyly realismi nostaa päätään. Sitä tulee varovaisemmaksi, vähän pelokkaammaksi. Kun on joutunut satutetuksi ja rikotuksi, on luonnollinen reaktio kohentaa suojauksia. Ja jos mattoa on vedetty jalkojen alta useammankin kerran, pahimmassa tapauksessa romanttisten unelmien tilalle astuu epäluuloinen kyynisyys.

Olin viime keväänä vilpittömän surullinen omasta puolestani, kun havaitsin itsessäni kyynisyyden siemenen. Olen lukemattomista pettymyksistä ja sydänsuruista huolimatta taistellut tietoisesti tuota mörköä vastaan, sillä se on kuin musta aukko, joka nielaisee mennessään kaiken kauniin eikä tuo ihmiselle mitään hyvää. Määrätietoisesti kyynisyyttä vastaan rakennettu muurini kuitenkin mureni, kun sain osakseni poikkeuksellisen törkeää kohtelua ihmiseltä, jolta odotin menneiden tapahtumien valossa ennen kaikkea arvostusta ja huomaavaisuutta. Taistelin itseni kalsean kyynisyyden alhosta muutamassa kuukaudessa, mutta mietin, saiko tämä kokemus minussa tunnetasolla aikaan pysyviä vaurioita? Onko ihastumattomuudessa lopulta usein kyse vain korkealle pystytetyistä (usein tiedostamattomista) suojamuureista?

Miltä ihastumisen kuuluu tuntua? Tuntuuko se aina samanlaiselta? Muuttuuko tuo tunne vanhemmiten tai elämänkokemuksen myötä? Pitääkö vatsassa lepattaa perhosia ja tuntua siltä kuin toinen veisi jalat alta? Onko se hullu ja täysin syövereihinsä imaiseva hullaantumisen tunne edes se, mitä ihmissuhteissa pitäisi tavoitella? Minäkin olen ehtinyt katsoa teinisarja SKAMin kaikki ilmestyneet tuotantokaudet ja ymmärrän täysin, miksi siihen on niin helppo ihastua. Sarja on kuin nostalgiatrippi omiin teinivuosiin, ensisuudelmiin, ensikänneihin, ensirakkauksiin ja niihin maailmaa vavahduttavan vahvoihin tunteisiin. On helppo muistaa lämmöllä, millaista se oli silloin joskus. Entä kaipaanko takaisin niihin aikoihin? En todellakaan.

Joskus mietin, liittyvätkö ne kaikkein kiihkeimmät ihastumisen tunteet usein sellaisiin romansseihin, joissa on jonkinlaista vaaran tuntua ja jännitettä. Sillä mikään ei saa kiinnittymään toiseen niin kuin menettämisen pelko ja pieni epävarmuus siitä, onko toinen saavutettavissa. Ihmismieli toimii siinä mielessä kummallisesti ja epäloogisesti. Miksi sitä haluaa kovemmin sellaista, mitä ei voi saada? Edes tästä kaavasta tietoiseksi tuleminen ei välttämättä poista dilemmaa tunnetasolla.

Tarvitaanko suhteen alussa sitä tunteenpaloa, jos fiilikset tasaantuvat vuosien varrella joka tapauksessa? Minusta tarvitaan. Juuri se hykerryttävä ihastuksen tunne on se, mikä erottaa romanssin ystävyydestä. Viime kädessä sitä voi toki kysyä itseltään, mitä parisuhteelta kaipaa – eri ihmisille erilaiset asiat voivat olla tärkeitä. Minulle parisuhde merkitsee paitsi kumppanuutta, myös ihastuksen tunteita, romantiikkaa ja fyysistä vetovoimaa. On selvää, että alkuaikojen ihastus tai rakastumisen tunne ei kestä loputtomiin, mutta se yhdessä koettu tunteiden matka voi myöhemmin toimia ankkurina, johon kiinnittyä, kun arki puskee päälle, toisen naama ärsyttää ja tekisi mieli kyseenalaistaa koko homma. Se auttaa muistamaan, miksi on halunnut olla kaikista maailman ihmisistä juuri tämän tietyn kanssa.

Kärsimättömälle ja entiselle salamaihastujalle se on outo tilanne, kun ne palavat ihastuksen tunteet loistavat poissaolollaan tai antavat odottaa itseään. Jos toisessa kaikki tuntuu olevan kohdallaan – ja suorastaan tietää, että nuorempi minä olisi jo korviaan myöten pihkassa  – pitää löytää itsestä se kärsivällisyys antaa tunteiden tulla omalla painollaan. Malttia. Mutta myös lopulta myös rohkeutta päästää irti ja katsoa eteenpäin, jos sitä varmuuden tunnetta ei koskaan tule. Minusta on AINA parempi olla itsekseen kuin väärän ihmisen kanssa.

Mikään ei ole niin varmaa kuin muutos, mutta tällaista muutosta en olisi osannut itsessäni ennustaa. Ehkä se on hyvä. Ehkä tämä on juuri sitä, millaiseksi minun on ollut tarkoituskin kasvaa. Tai ehkä tämä vaihe elämässäni on tarkoitettukin itsetutkiskelulle. Niin kauan kun elämäänsä ei elä pelkojen ja epävarmuuksien ohjaamana, uskon, että intuitio auttaa navigoimaan oikeaan suuntaan.

Olisipa mielenkiintoista kuulla teidänkin mietteitänne aiheesta. Olen kuullut tosi monelta ikäiseltäni samankaltaisia kokemuksia ihastumisen vaikeudesta, joten jakakaahan muutkin viisauttanne. :)

Related posts