18/09/14

Ripaus hyvää oloa

217 14 berryfect8.jpg

Kaupallinen kampanja, yhteistyössä Berryfect

Olen usein sanonut täällä blogissakin olevani valon lapsi. Olen aina kokenut olevani energisimmilläni kesäisin ja saan auringosta valtavasti energiaa ja hyvää oloa. Huomaan heti syksyä kohden siirtyessä, että mieli ja keho väsyvät jotenkin enemmän sitä mukaa, kun valon määrä hiipuu ja päivät lyhenevät. Mitä pidemmälle syksyyn edetään, sitä enemmän joudun panostamaan hyvinvointiini, jotta jaksaisin pitää puhtia yllä arkisessa aherruksessa.

Monille hyvä olo tulee liikunnasta. Minä taas olen joutunut käymään pitkän matkan, ennen kuin olen osannut löytää liikunnasta hyvää oloa stressin ja pakkopullan sijaan. Onneksi olen tajunnut kuunnella itseäni ja luopua lajeista, joista on aiheutunut enemmän ahdistusta ja lannistuneita fiiliksiä kuin energiaa ja hyvää oloa. Ehkä tärkeimpiä oppeja hyvää oloa tavoitellessa onkin ollut ymmärtää, että pitää muistaa olla armollinen itselleen. On ihan tarpeen pitää työstä vapaita välillä vapaita hetkiä ja loikoilla sohvalla kun siltä tuntuu. Kaikkein tärkeintä minulle on kuulostella omaa kehoa mieltä, ja miettiä, mitä ne kulloinkinkin kaipaavat. Kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä, mutta hämmentävän usein ei sitä kuitenkaan ole. Riittävän pitkään kiireisenä paahdettuaan kontakti omaan kehoon on nimittäin välillä aika kadoksissa. Pitää muistaa pysähtyä välillä.

berryfect3.jpg

Superfoodeja, karppausta, luomua, dieettejä ja raakaruokaa… Moni hakee hyvää oloa erilaisista ruokavalioista ja dieeteistä. Ihmiset taitavat tällä hetkellä miettiä tarkemmin kuin koskaan, mitä laittavat suuhunsa. Olen itse ollut aina ruoka-asioissa sellainen kultaisen keskitien kulkija. Mielestäni kaikkea voi syödä, kun tekee sen kohtuudella. Vältän mielelläni kaikkein prosessoiduimpia ruokia, syön pääasiassa kasviksia ja yritän popsia mahdollisimman paljon vihanneksia, hedelmiä ja marjoja. Parantamisen varaa omassa ruokavaliossa on varmasti aina ja joudun jatkuvasti skarppaamaan sen kanssa, että saisin ruokavaliostani riittävästi proteiinia.

Monet hehkuttavat hyvän olonsa lähteinä viherpirtelöitä ja raakaruokaa, mutta minä en jotenkin osaisi elää niin. Ruoka on minulle ravintoaineiden ohella myös makuelämysten ja nautinnon lähde, joten minusta ei ole ainakaan toistaiseksi ollut innostumaan spirulinoista sun muista erikoisuuksista. Toisaalta, eikös sitä sanota, että parhaat superfoodit kasvavat näin suomalaisen näkökulmasta ihan tuolla lähimetsissä. Jos kotimaiset marjat lasketaan superfoodiksi, niin siinä tapauksessa minäkin olen superfood-intoilija. :) 

berryfect10.jpg

Olen koko kesän ahminut tuoreita marjoja suurella intohimolla ja nyt kun paras marjasesonki alkaa jäädä taakse, hamstrannut niitä pakastimen täyteen. Pääsin jokin aika sitten tutustumaan kuitenkin toisenlaiseenkin tapaan nauttia kotimaisia marjoja. Jossain näytekassissa jaettiin suomalaisen Berryfectin näytepakkaus puolukkajauhetta ja kun joku kerta kaipasin aamupuurooni vaihtelua, sujautin sekaan pari lusikallista tuota uutta tuttavuutta. Puuro sai kauniin punaisen sävyn ja puolukkaisen vivahteen. Muutama kuukausi myöhemmin Berryfectiltä ehdotettiin yhteistyötä ja tuumasin, että miksipäs ei – tuotehan oli jo itselle tuttu ja mieluisa. 

Berryfect tekee siis kotimaisista marjoista näppäriä jauheita kuivattamalla ne matalassa lämpötilassa niin, että niiden ravintoaineet säilyvät ihanteellisella tavalla. Joukkoon ei lisätä mitään ylimääräistä, ei sokeria, lisäaineita eikä säilöntäaineita. Etenkin talvella marjajauheet ovat käteviä, kun tuoreita marjoja ei ole saatavilla. Varsinkin jos kotona ei ole pakastinta tai käytössä on vain pikkuruinen pakastelokero, kuivakaapissa säilytettävä marjajauhe on helppo vaihtoehto pakastemarjoille.

berryfect5.jpg

Marjajauhe on vähän kuin marjojen hyvät raaka-aineet tiivistetyssä muodossa – 2 teelusikallista jauhetta vastaa nimittäin 2 desilitraa tuoreita marjoja. Marjajauheissa on monia muitakin hyviä ominaisuuksia ja joissakin tapauksissa marjat käyvät jauheen muodossa jopa ihan uusiinkin tarkoituksiin. Jauheet sopivat erinomaisesti esimerkiksi puuron, jogurtin tai smoothien sekaan myös leivonnaisiin ja raakaruokiin – etenkin leivonnaisissa ja raakakakuissa marjajauheita voi käyttää osana pohjaa eikä ole ongelmaa siitä, että marjat toisivat leipomukseen liikaa nestettä. Kuivattuna ja jauhettuna marjoista saadaan hyödynnettyä myös esimerkiksi siemenissä piilevät ravintoaineet, jotka yleensä tuoreina kulkeutuvat vain ruoansulatuksessa elimistön läpi imeytymättä.

Berryfectiltä heitettiin minulle haaste kokeilla marjajauheita kotikeittiössä ja sävelsin ajatuksen pohjalta pari smoothie-reseptiä terveellisiin herkutteluhetkiin. :) Omat ohjeet syntyivät ihan vain päästä keksimällä, mutta niistä tuli aika herkullisia, joten pääsevät nyt jakoon. Sain kokeiluun myös Nutribullet-blenderin, joka on tosi kätevä etenkin pienten annosten ja mukaan napattavien välipalojen tehtailuun. Koska reseptit syntyivät rennosti kokeilemalla, ainemäärät ovat vähän sinnepäin. Kokeile itse ja lisää tarvittaessa nestettä tai kiinteitä aineita, jotta koostumuksesta tulee sopiva. Näitä on muutenkin helppo soveltaa oman maun mukaan.

berryfect4.jpg

Syksyinen karpalo-omena-smoothie

1,5 dl turkkilaista jogurttia

1 dl Skyr vaniljarahkaa (Skyr on vain parhaan makuista!)

0,5 dl kaurajuoma (Oatly)

2 tl karpalojauhetta

2 kpl pientä kotimaista omenaa (äidin omenapuista <3)

pieni kourallinen goji-marjoja

berryfect9.jpg

Samettinen mustikka-avokado-smoothie

1 dl Skyr vaniljarahkaa

1 dl mantelimaitoa

½ avokado

1 dl pakastemustikoita

2 tl mustaherukkajauhetta

Ainekset tarvitsee vain laittaa blenderiin ja surauttaa smoothieksi. Molemmista tuli herkkua, joten suosittelen! :) Jos käytät pakastemarjoja, nestettä yleensä kannattaa laittaa vähän reilummin, jotta koostumuksesta ei tule liian tuhti. Itse intouduin kokeilemaan näiden smoothie-reseptien yhteydessä mantelimaitoa ja kaurajuomaa, mutta ne voi ilman muuta korvata esimerkiksi omenamehulla tai maidolla.

berryfect7.jpg

Ja onpa tämän yhteistyön tiimoilta luvassa teille pieni kilpailukin! Saan arpoa yhdelle onnekkaalle ihanan hyvinvointisetin, johon sisältyy runsas Berryfect-tuotepaketti sekä tuollainen samanlainen Nutribullet-blenderi. Osallistua voi tämän postauksen kommenttiosiossa vastaamalla seuraavaan kysymykseen: Millaisia pieniä tekoja sinä teet arjessa oman hyvinvointisi eteen? Anna vastauksesi ti 23.9.2014 klo 24 mennessä, niin olet mukana kisassa. Muista jättää kommenttisi yhteyteen toimiva sähköpostiosoite.

Tämän blogikisan lisäksi Berryfectin nettisivuilla on hauska hyvän olon generaattori sekä kilpailu, jossa voi voittaa 500 euron matkalahjakortin jakamalla oman hyvinvointilupauksensa Facebookissa hashtagilla #ripaushyvaa. Berryfectin nettisivuilta löytyy myös lisätietoa tuotteista sekä reseptejä marjajauheiden käyttöön. Ja jos joku kiinnostui tuosta mainiosta Nutribullet-blenderistä, niin Suomessa sitä myy Ellos.

berryfect1.jpg

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

15/09/14

E-pillerit ja iho: mitä tapahtuu pillereiden jälkeen?

203 68 P9033882.JPG

Olen elänyt muutaman viime vuoden ajan melko huoletonta aikaa ihoni suhteen, mutta kokonaisuudessaan meikäläisen ihohistoriaan mahtuu monenlaista vaihetta ja pulmaa. Nuoruudessa naamataulua vaivasi lievä akne, joka oli yhdessä atooppiseen ihottumaan taipuvaisen ihon kanssa melko kammottava yhdistelmä ja varsin hankala hoitaa. Atooppinen ihottuma rauhoittui teinivuosien jäätyä taakse ja epäpuhtauksistakin pääsin viimein eroon e-pillereiden avulla.

Pitkän aikaa ehdin nauttia melko ongelmattomasta, mutta erilaisiin ärsykkeisiin todella herkästi ja arvaamattomasti reagoivasta ihosta. Varsinainen koettelemus oli nelisen vuotta sitten puhjennut suunympärysihottuma (perioraalidermatiitti), josta avauduinkin blogissa moneen otteeseen asian ollessa ajankohtainen, ja tulin siinä sivussa käsitelleeksi iho-ongelmien vaikutusta esimerkiksi itsetuntoon laajemminkin. Muiden silmiin ihoni on koko aikuisiän näyttänyt kuulemma kadehdittavan hyvältä, mutta omat kokemukset herkästä hipiästäni eivät ole olleet aivan yhtä aurinkoiset. Vaikka iho pääasiassa on voinut viime vuodet hyvin ja näyttää päällisin puolin kauniilta, kaikenlaista pikkuvaivaa, lievää atooppista ihottumaa ja muuta epämääräistä ärsytystä puskee pintaan epäsäännöllisen säännöllisesti.

P9033902.JPG

Olen pitkään miettinyt, pitäisikö kokeilla elämää ilman e-pillereitä, mutta myönnän, että iho on ollut suurin syy, miksen ole uskaltanut luopua niistä. On e-pillereistä toki ollut minulle muitakin hyötyjä: kuukautiskipuja ei ole ollut niiden myötä juuri lainkaan ja kierto on säännöllinen. En ole myöskään kokenut niiden aiheuttavan minulle mielialanvaihteluita tai muutakaan outoa. Siitä huolimatta 10 vuotta on pitkä aika syödä ylimääräisiä hormoneja.

Viime vuosina, kun e-pillereiden haittavaikutukset ovat olleet paljon esillä, olen minäkin miettinyt, minkälainen tyyppi mahtaisin olla ilman pillereitä. Ihan samanlainen kuin nytkin vai muuttuisiko jokin? Enhän oikeastaan edes tiedä, kuka olen ilman pillereitä, koska koko aikuisikäni olen niitä syönyt. Useilta e-pillereistä luopuneilta tutuilta olen kuullut, että elämänlaatu on parantunut huimasti: turha itkuisuus ja herkkyys ovat jääneet kokonaan pois, haluttomuusongelmat ovat kadonneet ja olo on muutenkin ollut tasapainoisempi. Toisaalta olen kuullut myös pillereistä luopumisen jälkeen puhjenneesta aikuisiän aknesta.

P9033881.JPG

Niin turhamaiselta kuin se saattaakin kuulostaa, pillereiden lopettamisessa eniten on pelottanut juuri tuo mahdollinen akne. Aikana ennen pillereitä kärsin lievästä aknesta ja sillä oli valtava vaikutus itsetuntooni. Tai oikeastaan valtava vaikutus itsetuntooni oli sillä, kun e-pillereiden myötä pääsin iho-ongelmistani eroon. Viimein tuntui, että voisin näyttää kauniilta myös ilman paksua pakkelikerrosta. Kuten olen joskus aiemmissakin ihopostauksissa todennut, kaikenlaisten ihovaivojen vaikutusta itsetuntoon ja omaan fiilikseen voi olla vaikea ymmärtää, jos niitä ei ole joutunut koskaan kokemaan henkilökohtaisesti. Olen ollut niin riemuissani hyvästä ihostani viimeiset vuodet, että pelkkä ajatus siihen näppylähelvettiin palaamisesta ahdistaa.

Yhtälailla kun en tiedä, millainen ihminen olisin ilman e-pillereitä nyt 10 vuotta niitä käytettyäni, en myöskään tiedä, millainen ihoni olisi ilman niitä. Voi hyvinkin olla, että parikymppisen ihovaivat olisivat jääneet taakse ajan kanssa ilman pillereitäkin ja pelot aikuisiän aknesta ovat aivan turhia. Siitä huolimatta myönnän, että iho-ongelmien kanssa painiskellut vuodet jättivät sellaisia traumoja, etten ihan heti koe olevani valmis käymään niitä läpi uudelleen.

P9033901.JPG

Kaikesta tästä huolimatta päätin silti kesällä, että aion nyt luopua e-pillereistä ja ainakin kokeilla elämää ilman hormoneja. Lopetin pillereiden käytön noin 1,5 kuukautta sitten ja odottelen nyt tässä uteliaana, mitä kehossani mahtaa tapahtua. Kuoriutuuko herkkis-Jennistä joku ihan toinen persoona ja alkaako naamaan puskea finnejä kuin viimeistä päivää? Herkkyyteni en usko olevan pillereiden aikaansaannosta, sillä olen ollut samanlainen lapsesta asti, joten lähinnä jännitän nyt ihoni kohtaloa. Ensimmäinen kuukausi meni vailla muutoksia, mutta parin viime viikon kuluessa olen huomannut, että iho on alkanut rasvoittua aivan eri tavalla kuin ennen. Siinä missä aiemmin naama pysyi mattaisena aamusta iltaan, nyt se kiiltelee jo tunti meikkaamisen jälkeen. Näppyjä ei onneksi ainakaan vielä ole ilmaantunut.

Voi olla, että nyt hormonitasapainon tasaantuessa tämä rasvoittuminenkin on vain väliaikaista ja selviän ilman sen suurempia ihokriisejä, mutta jos jotain ihmeellistä tapahtuu, tulen varmasti raportoimaan siitä myös täällä blogin puolella, mikäli asia siis teitä kiinnostaa. Minua puolestaan kiinnostaisi kuulla teidän muiden kokemuksia? Onko joku teistä lopettanut e-pillerit ja mitä sitten tapahtui vai tapahtuiko mitään? Oletteko huomanneet merkittäviä eroja entiseen tai onko ihotyyppi muuttunut täysin toisenlaiseksi? Kiinnostaisi myös kuulla kokemuksia teiltä, jotka ette ole huomanneet e-pillereiden aiheuttavan minkäänlaisia ongelmia mihinkään suuntaan, koska nykyään mediassa puhutaan pääasiassa niistä pillereiden kielteisistä sivuvaikutuksista.

P9033920.JPG

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

26/08/14

Treeniluuseri avautuu

49 21 P8263830.JPG

Kyselin jokin aika sitten postaustoiveita teiltä ja useampikin kaipaili jälleen treenijuttuja. Treenirintamalta ei kesällä ole ollut kovin paljon kerrottavaa, sillä otin heinä-elokuussa vähän lomaa kaikesta treenaamisesta. Olen itse asiassa pohdiskellut suhdettani urheiluun ja treenaamiseen viime aikoina paljonkin, ja monenlaisia ajatuksia on myös pyörinyt päässä sen jälkeen, kun kerroin pillahtaneeni salilla itkuun tosi rankan treenin takia. Vaikka tuolloin tunteikas reaktioni lähinnä huvitti minua, jäin silti miettimään kommentteja, joissa kyseenalaistettiin, treenaanko sittenkin liian kovaa tai mahtaakohan salitreeni ollenkaan sopia minulle.

Olin salitreenin alusta alkaen tuntemuksistani täällä blogin puolella hyvin rehellinen. Kerroin avoimesti kaikista turhautumisen, epämukavuuden ja vähän lannistumisenkin tunteista, joita aika ajoin koin kuntosalilla huhkiessani. Lähtötasoni ei alun alkaen ollut kovinkaan kummoinen ja tiedostin kyllä, että tulosten saavuttaminen tulisi vaatimaan minulta astumista oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Hyväksyin ajatuksen tasolla sen, että treenaaminen tulisi olemaan rankkaa ja ajoittain tuskaistakin, mutta toivoin, että pikkuhiljaa tulosten myötä alkaisi myös syntyä niitä onnistumisen ja itsensä voittamisen kokemuksia. Palkkasin projektiin avuksi personal trainerin monestakin syystä: a) halusin ammattilaisen apua saliohjelman tekemisessä, b) tarvitsin konkreettisia neuvoja ja opastusta treeniä tehdessä, sillä olen salilla kävijänä varsin kokematon enkä halunnut ottaa riskiä, että tekisin jotain väärin, c) sovitut tapaamiset motivoivat palaamaan salille säännöllisesti ja d) olen liikkujana varsin mukavuudenhaluinen ihminen, joten tunsin, että tarvitsen sopivassa suhteessa keppiä ja porkkanaa, jotta edistystä tapahtuisi.

treeniluuseri.jpg

Ensisijaisesti salitreenaamiseni tavoitteena oli kohottaa kuntoa ja saada lisää voimaa, mutta toki myös silmin nähtävillä muutoksilla oli sijansa motivaattorina. Alku tuntui kankealta ja olin jopa hiukan pettynyt lähtötasooni, kun salille ensimmäisiä kertoja astuessa paljastui, miten huonossa kunnossa joiltakin osin olinkaan. PT tsemppasi ja minä kipitin kiltisti salille pari kertaa viikossa. Edistys tuntui hitaalta ja myönnän kamppailleeni melko varhaisesta vaiheesta lähtien motivaatio-ongelmien kanssa. Salitreeni ei varmasti ole täysin minun juttuni, mutta ajattelin, että sitä on tehtävä, jos tietyissä asioissa haluaa kehittyä.

Huomasin jossain vaiheessa, että olin tunnollisesti käynyt salilla sen pari kertaa viikossa koko kevään ajan, mutta intoni treenausta kohtaan ei ollut kasvanut lainkaan. Homma tuntui ihan yhtä suossa tarpomiselta kuin alussakin. Jossain vaiheessa salille lähteminen alkoi tuntua suorastaan vastenmieliseltä ja oikeastaan ainoa asia, joka minut sai liikkeelle, oli sovittu tapaaminen PT:n kanssa. Tottakai koin aika ajoin onnistumisen elämyksiä ja tuntui hyvältä, kun jaksoikin enemmän kuin viime kerralla, mutta ei siinä huhkimisessa kyllä sellaista aitoa tekemisen iloa ollut. Treenin jälkeen oli hyvä fiilis, että sen oli saanut tehtyä, mutta en nauttinut siitä itse tekemisestä pätkääkään.

En silti halunnut lopettaa salilla käymistä, koska olin päättänyt, että tällä kertaa en luovuta. En aikonut antaa itseni luisua takaisin sinne mukavuusalueelle, vaan halusin haastaa itseni. Halusin antaa treenaamiselle edes mahdollisuuden – ja se puolestaan vaati, että en lopettaisi kesken. Olin asettanut itselleni tietynlaisen takarajan, että jos viimeistään syksyyn mennessä en olisi oppinut tykkäämään salilla käymisestä, saisin virallisesti luvan lopettaa ja todeta, että ei ollut minun juttuni.

Kesäkuun lopulla tuntui, että olin aivan uuvuksissa. Koko vuosi oli ollut töiden suhteen varsin vilkas ja aika ajoin olin paiskinut todella pitkiä päiviä. Siinä sivussa olin sinnikkäästi pitänyt kiinni kahdesta viikoittaisesta salitreenistä, käynyt viikonloppuisin pelaamassa racketballia ja juossut iltaisin Wannabe Ballerinasin harjoituksissa. Tässä yhtälössä omat tanssikoulun balettitreenit vain jäivät sivuun, vaikka asia minua harmittikin. Kesäkuun lopulla tuli tunne, että en vain halua mennä salille enää. Aluksi ajattelin, että pitäisin treenistä vähän lomaa ja kävisin salilla mahdollisuuksieni ja jaksamiseni mukaan aina silloin tällöin, mutta lopputulos oli, että kesäkuun jälkeen en ole astunut sinne jalallanikaan.

Aluksi tunsin syyllisyyttä siitä, etten ole saanut raahattua itseäni salille. Tunsin itseni suorastaan epäonnistuneeksi. Joka puolella ympärilläni on eläviä esimerkkejä siitä, kuinka treenaaminen on vienyt mennessään ja entiset sohvaperunat ravaavat lenkillä ja punttiksella kuin viimeistä päivää, puhumattakaan kaikesta siitä treenin mukanaan tuoman hyvän olon ja saavutettujen tulosten sekä lihasten hehkuttamisesta sosiaalisessa mediassa. Tunsin oloni entistä enemmän luuseriksi. Olenko valtakunnan ainoa ihminen, joka ei saa lietsottua itseään nauttimaan tuosta kaikesta?

Treenimasennuksen aiheuttamien luuserifiilisten jälkeen tunnelma kääntyi päälaelleen. Salilla käyminen olisi minulle varmasti fyysisesti hyväksi, mutta jos oikeasti inhoan sitä, niin se taas ei voi olla hyväksi henkisesti. Vai voiko? Voiko hyvinvointia etsiä asioista, jotka todellisuudessa tuntuvat huonolta? 

Motivaation puute on oikeastaan se ongelma, joka on leimanut kaikkea liikunnallista tekemistä koko ikäni. En ole oikein koskaan pystynyt samaistumaan niihin ihmisiin, jotka silmät loistaen kertovat rakastavansa jotakin lajia niin paljon, että se intohimo vain vetää heidät liikkumaan uudelleen ja uudelleen. On ihmisiä, jotka elävät liikunnasta ja rakastavat hyppiä, juosta, pinnistellä, hikoilla ja koetella kehonsa äärirajoja. Minä en vain ole yksi heistä. Olen kokeillut varmaan kymmeniä lajeja elämäni aikana, enkä ole oppinut rakastamaan niistä juuri ainoatakaan.

Pari mieluisaa liikuntamuotoa olen (hämmästyttävää kyllä) onnistunut lukemattomien kokeilujeni seurauksena löytämään ja olen nyt tullut siihen tulokseen, että on paras pitäytyä niissä. Toinen niistä on aikuisbaletti, jonka rauhallinen ja kurinalainen etenemistapa sekä kaunis liikekieli tuntuvat omilta ja mieluisilta. Toinen puolestaan on lähes edellä mainitun vastakohtaa edustava racketball, jonka nopea, syöksyilevä rytmi, kilpailuhenkisyys ja taktinen ajattelu ovat kuin toisesta maailmasta. Salitreenaamista koskevat mietteeni saivat jonkinlaisen sinettinsä viime sunnuntaina, kun kävin pitkän kesätauon jälkeen ystäväni kanssa pelaamassa racketballia. Tunsin siellä pelikentällä olevani niin onnellinen. Olin fyysisesti aivan puhki, huohotin ja hikoilin kuin pieni possu, mutta se ei tuntunut lainkaan vastenmieliseltä. Päinvastoin minusta tuntui, että olen vain tekemässä jotakin uskomattoman hauskaa ja se liikunta tuli siinä kuin vähän bonuksena sivussa melkein kuin huomaamatta. Tajusin myös, ettei palloiluhallille lähteminen ole ollut minusta koskaan vastenmielistä siinä missä salille lähteminen oli siltä lähes joka kerta. Siellä racketballkentällä tuli siis viimein sellainen vahva tunne, että tältä sen kuuluu tuntua. Ei pakkopullaa, ei vastenmielisyyttä, ei lannistumisen tunteita. Ei enää. :)

Kuva: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

18/08/14

Kroppakritiikin kultakausi

23 24 P8183475.JPG

Lihava, laiha, pitkä, lyhyt, rehevä, lanteikas, siro, poikamainen, ruipelo, muodokas, läski, ylväs, hento, kookas, hintelä, vahva, tanakka, luiseva, pullea, lihaksikas, sopusuhtainen, uhkea, lauta, timmi, löysä, ryhdikäs… Tässä joitakin sanoja, joilla ihmiset (etenkin naiset) kuvailevat itseään ja toisiaan. Osa niistä on melko neutraalisti kuvaavia, osa kohdettaan imartelevia ja osalla ei juuri muuta sävyä olekaan kuin loukkaava.

Olen viime aikoina pohtinut paljon kehoa ja mieltä…  Miten monin eri tavoin samaa ihmisvartaloa voidaankaan kuvailla! Yksi ja sama kroppa voi jonkun sanoissa olla pehmeä, muodokas tai rehevä, kun toinen lyttää sen läskiksi. Usein taidamme itse olla oman kehomme kriittisimpiä tarkastelijoita, mutta olen suoraan sanottuna hiukan kauhuissani myös siitä, miten rumasti muista ihmisistä kuulee nykyään puhuttavan. Tuntuu, ettei mikään kelpaa ja lähes kaikki vartalotyypit saavat dissauksesta osansa. Hoikka ihminen on liian laiha, luiseva, epänaisellinen, muodoton, laihaläski, hintelä tai vain epämääräisesti sairaalloinen. Treenaamisesta innoistuneiden kropat puolestaan tuomitaan miesmäisiksi, lihakset rumiksi ja itse tyypit fanaattisiksi ortoreksikoiksi, joilla ei ole elämässään syvällisempää sisältöä. Missä vaiheessa meininki on muuttunut tällaiseksi? Vai onko se ollut sitä aina, mutten vain ole huomannut?

P8183468.JPG

Minulle on aina jäänyt vähän hämärän peittoon, millä nuo muiden ulkonäköä kritisoivat tyypit oikein perustelevat kannanottojaan. Ei, kaikesta ei tarvitse pitää ja ulkonäköasioissakin mielipiteitä ja makuja on laidasta laitaan, mutta älä nyt hyvä ihminen töksäyttele ääneen niitä tympeimpiä mielipiteitäsi. Joskus tölväisyt verhotaan näennäiseen huoleen toisen terveydestä, mutta ihan oikeasti, kuvitteletko tosissasi, että epäkohteliaasti muotoiltu anonyymikommentti auttaa edes niitä, joiden kohdalla huoli olisi aidosti aiheellinen? Useimmitenhan tällä kommentoidulla huolestuneisuuden kohteella ei ole minkään valtakunnan hätää, ja jos olisikin, sitä harvemmin pystyy päättelemään pelkistä kuvista. Kateus puolestaan on nettikeskusteluissa nykyään kielletty sana, sillä minkään dissauksen taustalla ei koskaan ole kateutta, mikäli kateuskortin osakseen saamaa tuohtumusta on uskominen. 

P8183471.JPG

Kaikkein suurin synti internetin aikakaudella tuntuu olevan se, että joku kehtaa olla tyytyväinen itseensä ja omaan kroppaansa. Mitä se muka luulee olevansa? Normaali, terveen positiivinen suhtautuminen omaan kehoon leimataan herkästi itserakkaudeksi ja auta armias, jos julkeat ääneen puhua vartalostasi lempeästi tai myöntää peräti pitäväsi siitä. Minua ilahduttaa, kun ihmiset hyväksyvät itsensä ja löytävät kehoistaan kauniita piirteitä – netissä käytävien keskusteluiden perusteella monia asia ilmeisesti enemmänkin ärsyttää. 

Uskallan veikata, että lähes jokaisella meistä on kropassamme sellaisia piirteitä, joista emme erityisesti pidä – jopa niillä, jotka päällisin puolin vaikuttavat oloonsa melko tyytyväisiltä. Olen itse tehnyt sen tietoisen päätöksen, että yritän tarkastella itseäni lempein silmin ja hyväksyen, keskittyen ennemmin niihin kohtiin, joista pidän kuin sättien niitä, jotka eivät ole mieleeni. Suosittelen samaa myös muille. Yhtälailla olen päättänyt tietoisesti yrittää hyväksyä kehossani myös ne asiat, joista en niin erityisesti pidä. Ja siinä asiassa sanavalinnoilla on valtava merkitys: valitsen kuvailla kehoani kauniisti, jopa niitä ei-niin-mieluisia kohtia. Se ei kaikkina päivinä ole helppoa, mutta mielestäni olen onnistunut pitämään mietteeni myönteisinä melkoisen hyvin.

P8183470.JPG

Elämme pinnallisessa ja ulkonäkökeskeisessä maailmassa, joten on ihan normaalia miettiä ja murehtia näitä juttuja välillä. Monelta tuntuu kuitenkin unohtuvan oman kropan pieniä epäkohtia vatvoessa se tärkein: mitä kaikkea terve keho mahdollistaa. Voin kävellä, juosta, urheilla, tanssia ja liikkua vapaasti. Jo se on etuoikeus. Elämässä on aika hitsin paljon enemmänkin kuin ne oman kehon kuvitellut puutteet. Ja ihmisessä aika hitsin paljon enemmän kuin se pelkkä keho.

Ja mitä tulee muiden ihmisten vartaloihin, niiden kommentoiminen millään muotoa kriittisin äänensävyin on AINA epäkohteliasta – oli motiivi kommentin taustalla mikä hyvänsä. Joten mitäpä jos puhuttaisiin kauniisti sekä itsestämme että toisistamme, ja voitaisiin sitten keskittyä niihin paljon tärkeämpiin asioihin. :)

PS. Jos aiemmin aiheesta kirjoittelemani jutut kiinnostavat, niin vartalojuttuja on ruodittu aiemmin ainakin TÄÄLLÄ, TÄÄLLÄ ja TÄÄLLÄ

P8183474.JPG

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts