13/07/18

Parempi överit kuin vajarit?

6 27

En koe olevani tyylillisesti mikään sellainen älytön räväyttäjä. Olen joskus kuvaillut tyyliäni siten, että pukeudun periaatteessa aika klassisesti ja tyylissäni on paljon sellaista pohjoismaista selkeyttä yhdistettynä ripaukseen ranskalaishenkistä naisellisuutta, kepeää tyttömäisyyttä ja näyttävämpiä yksityiskohtia sekä värejä. Kuitenkaan en ole koskaan ollut se tyyppi, joka havittelee paikkaa huomion keskipisteenä – enemmänkin ihmisten katseet saavat minut kiusaantumaan.

Olen joskus joutunut kokemaan vähän ristiriitaisiakin fiiliksiä sen suhteen, että jokin asia tyylillisesti tuntuu omalta ja kiinnostavalta, mutta samanaikaisesti sen herättämä huomio olisi minulle epämukavaa. Muistan edelleen sen tilanteen, kun vajaat 10 vuotta sitten bussikuski repesi nauruun minun astuessa bussiin. Mitään niin älyttömän omituista minulla ei edes ollut päälläni, mutta ilmeisesti näyttävä hiuskoristeeni oli herralle liikaa. :D

Bussiepisodin jälkeen kävin kiinnostavan keskustelun tyylistä äitini kanssa. Äiti sanoi ihailevansa rohkeuttani pukeutua juuri oman näköisesti, mutta totesi, ettei itse voisi ikinä vetää ylleen sellaisia asusteita kuin minä. Hän kertoi mieluummin sulautuvansa joukkoon kuin erottuvansa siitä. Hänelle ajatus muiden katseista ja huomion herättämisestä tuntui niin epämukavalta, että se muokkaa myös pukeutumistyyliä.

Suhtautumiseni omaan tyyliin on varmasti muuttunut jonkin verran vielä noistakin ajoista – onhan tuosta keskustelusta ja tilanteesta jo liki 10 vuotta. Oman tyylin ydin on terävöitynyt vuosien varrella entisestään ja ikä on tuonut itsevarmuutta luottaa omaan makuun ja valintoihin riippumatta siitä, mitä muut minusta mahtavat ajatella. En edelleenkään kaipaa huomion keskipisteeksi, mutta enää omat erikoisemmat tyylivalinnat eivät jännitä yhtä paljon.

En tiedä olisinko 10 vuotta sitten tohtinut laittaa päälleni tätä kuvien asua: kukkakuvioitua housupukua ja hullunkurista pinkkiä hattua. Nyt tämä tyyli kuitenkin tuntuu ihan omalta ja mukavalta. Hatun ostaminen vaati aluksi hieman pohdiskelua ja sulattelua, mutta kun makutuomarit näyttivät iloisesti peukkua, rohkenin hankkimaan. Olen huomannut, vaikka päätän omasta tyylistäni aina itse, läheisten ja ystävien reaktioilla voi olla omaan pukeutumiseen vaikutusta. Minun tapauksessani vaikutus on ollut lähinnä positiivinen juuri siten, että kun minulle rakkaat ihmiset tuntuvat innostuvan vähän erikoisemmistakin kokeiluista ja kannustavan niihin, antaa se rohkeutta olla reilusti vain oma itsensä. Kiitos siis siitä.

Vieläkin on niitä hetkiä, kun arastelen pukea ylle jotakin erikoisempaa tai näyttävämpää, vaikka niitä onkin jatkuvasti vähemmän. Ja harva tyyleistäni loppujen lopuksi on todella mitenkään kovin erikoinen, vaikka tämä asu osuukin ehkä enemmän sinne överit kuin vajarit -osastoon. Voisiko se olla osa tätä vanhakantaista suomalaista pukeutumiskulttuuria, että erottumista ei lähtökohtaisesti pidetä välttämättä mitenkään positiivisena asiana, vaan mieluummin juuri sulaudutaan joukkoon ja ollaan huomaamattomia? Olisi kiinnostavaa kuulla, millainen suhde teillä muilla on omaan tyyliin? Oletteko mieluiten räväyttäjiä, seinäruusuja vai jotakin siltä väliltä?

Tämä hauska pyjaman ja housupuvun välimaastoon tyylillisesti asettuva kukka-asu on yksi tämän kevään suosikeistani. Olen pitänyt housuja ja takkia yhdessä sekä erikseen ja kokonaisuutta on helppo muunnella yhdistämällä asun molempia osia erilaisten ylä- ja alaosien kanssa.

Hanna Sarénin suunnitteleman ÉN-merkin huopahattu puolestaan sopii oikeastaan hullunkurisuudessaan melkein mihin tahansa tyyliin. Rakastan ÉN-merkin värikästä hattuvalikoimaa, jossa on kaikenlaisia vaihtoehtoja moneen makuun – hauskimpia minun silmääni ovat nuo Pekka Puupää -tyyliset vähän korkeammalla kuvulla varustetut päähineet. Myös lierejä on eri levyisiä ja muotoisia, mutta itse valitsin itselleni tämän hiukan taivutetun lierin, jonka voi halutessaan kääntää osoittamaan myös alaspäin.

Yksi parhaista puolista näissä ÉN-hatuissa on niiden muunneltavuus. Pehmeää huopaista kupua voi muotoilla oman maun mukaan miten itse haluaa: jättää ylväästi korkeaksi, painaa uralle stetson-tyyliin tai tuikata lommolle Panama-hatun tapaan tai keksiä vaikka ihan jonkun oman jutun. Niinpä yhdessä hatussa saa oikeastaan vaikka kuinka monta päähinettä, sillä hatun voi joka kerta pukea vaikka eri tavoin. Jos jotakuta kiinnostaa, niin tällä hetkellä näitä myydään ainakinMy oMy -putiikissa Helsingin keskustassa sekä merkin työhuoneella Korkeavuorenkadulla. Myös merkin Facebook-sivuilta on mahdollista ostaa hattuja. Syksyllä ÉN avaa ihan oman liikkeen Helsingin keskustaan eli sitä odotellessa!

PS. Muistuttelen tässä välissä, että Kuosissa-muotiohjelman kaikki ilmestyneet jaksot ovat kuunneltavissa myös Radio Helsingin nettisivuilla. Suosittelen tsekkaamaan etenkin viime viikon todella mielenkiintoisen jakson, jossa keskustellaan antropologi Viola Strandbergin kanssa siitä, miten kulttuuri määrittää käsitystämme muodista ja siitä, millainen tyyli on esimerkiksi hyvän maun mukaista. Aivan uskomattoman mielenkiintoinen vieras ja keskustelu eli todella painokas suositus! :)

kukkahousut ja -takki // floral outfit Samsøe & Samsøe*

silkkitoppi // silk top Twist & Tango

nahkalaukku // leather bag A+more (Stockmann)*

hattu // hat ÉN

kengät // shoes Dorateymur (Minimal Nordic)

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Vesa Silver

Related posts

7/07/18

Spontaaneja yökyläilyjä, vintage-tyyliä ja melkein musta silmä

4 36

Hei taas Helsinki! Aikamoisen vauhdikas viikko takana ja toinen samanlainen vielä edessä, joten tänään on erinomaisen hyvä hetki koota mietteitä ja sattumuksia postauksen muotoon.

♥ Palasin visiitiltäni Pariisista eilen ja vaikka on aina haikeaa lähteä, oli myös kiva tunne palata kotiin, kun sää taas hellii Helsingissä. Ja edelleen täällä omassa kodissa herätessä olo on kuin vastarakastuneella, vaikka olen ehtinyt majailla täällä jo reippaasti yli vuoden päivät. Taisi todella tulla täydellinen match näissä asuntokaupoissa.

♥ Etäsuhteessa eläminen on harvoin se ideaalitilanne, mutta on melkoisen kätevää, että poikaystävä sattuu asumaan kaikista maailman paikoista juuri Pariisissa. Sinne nimittäin suuntautuu kohtalaisen paljon työreissuja ja Pariisi on muutenkin yksi suosikkikaupungeistani. Tällä kertaa lyhyen visiitin ensisijainen syy oli työhön liittyvä, mutta olipa aika ihanaa, että työn siivellä pääsi pariksi päiväksi tuttuun kainaloon. Ja huomenna on täällä blogin puolella luvassa tunnelmia Pariisin muotiviikolta!

♥ Viime viikonloppuna olin piiitkästä aikaa vanhempieni luona kyläilemässä. Viimeksi taisin käydä kylässä jouluna… Mihin se aika oikein ehti hujahtaa?! Olen kyllä treffaillut vanhempiani tässä välissä täällä Helsingin päässä,sillä molemmat ovat isäni työn takia täällä varsin paljon, mutta on harvinaista herkkua saada koko perhe koolle yhtäaikaa. Tällä kertaa oli kuitenkin koko joukko paikalla, sillä juhlistimme jo vähän ennakkoon äidin 60-vuotissynttäreitä. Nykyään parasta koko perheen kokoontumisissa on se, että mukana on pieni veljenpoika, jonka touhuja on niin ihana seurata.

♥ Sain viime viikonloppuna vanhempien luota palattuani ilokseni myös ihanan vieraan, kun Missä olet, Laura? -blogin Laura tuli spontaanin päähänpiston seurauksena yökylään. Olemme seurailleet toisiamme blogimaailmassa vuosien varrella ja jotenkin on tuntunut jo vuosia siltä kuin Laura olisi tavallaan vähän tuttu, vaikkei oikeasti olekaan. Viime syksynä päätimme treffata viimein ihan oikeasti, kun hän oli käymässä Helsingissä ja intensiivisen parituntisen seurauksena jäi tunne, että tämä pitää tehdä uudelleen. Ja nyt Laura sitten tuli Tampereelta tänne kyläilemään! Ehkä vähän hullua toteuttaa tällainen idea yhden tapaamisen jälkeen, mutta kaipa sitä sielu kaltaisensa tunnistaa. Kiitos mielettömän inspiroivasta illasta, mahtavista keskusteluista ja uusista ajatuksista, jotka ovat pyörineet mielessä pitkin viikkoa vielä kohtaamisen jälkeenkin. Jos et muuten vielä tunne Lauran blogia, niin käy kurkkaamassa. Harva osaa asetella sanansa yhtä kauniisti.

♥ Onnistuin tiistaina päätymään pienimuotoiseen ja hieman koomiselta kuulostavaan urheilutapaturmaan, kun sain squash-pallon pelin tuoksinassa suoraan silmääni. Komiikka oli kuitenkin itse tilanteesta kaukana, sillä voin kertoa, että sen näppärästi aika tarkalleen silmän kokoisen pallon saaminen suoraan siihen keskelle “maalitaulua” sattuu aika perkeleesti. Pallo ei onneksi tullut ihan täyttä vauhtia, mutta kipu oli silti kova ja terveusneuvontaan soitettuani (mahtava palvelu muuten!) sain ohjeeksi lähteä päivystykseen tsekkauttamaan tilanteen. Silmä oli kipeä, vuoti taukoamatta enkä pystynyt oikeastaan avaamaan sitä ollenkaan. Juuri ennen reissua olisi ollut siinä iltasella muutakin tekemistä kuin kököttää päivystysjonossa odottamassa omaa vuoroa, mutta minkäs teet.

Parin tunnin odottelun jälkeen pääsin lääkärin pakeille ja huojennuksekseni kuulin, että silmä vaikutti olevan ok. Puuduttavat silmätipat helpottivat oloa ja silmä saatiin tutkittua kunnolla. Nyt pari päivää myöhemmin tuntuu jo aika normaalilta enkä saanut edes mustaa silmää, joten loppu hyvin, kaikki hyvin! Vaarallinen laji tuo squash – pitää ilmeisesti hankkia jatkoa varten suojalasit…

♥Muiden juhliessa Ruisrockia Turussa, minä olen oikein oikein onnellisena täällä kotona Helsingissä. En ole koskaan oikein ollut mikään festari-ihminen ja viihdynkin parhaiten sellaisissa kekkereissä, joista voi palata yöksi kotiin omaan sänkyyn nukkumaan. Tämän illan ohjelmassa on leffailta ystävän kanssa. Tuli nimittäin hiljattain puheeksi, etten ole koskaan nähnyt klassikkoelokuva Casablancaa. Kaverini oli suorastaan kauhuissaan, että minulla on Casablancan kokoinen aukko sivistyksessäni, joten aiomme nyt sitten katsoa leffan tänään!

♥ Spontaaneista yökyläilyistä puheen ollen, toinenkin sellainen on luvassa, mutta tällä kertaa minä reissaan Turkuun. Tarina tämän reissun taustalla on vähän samankaltainen kuin Laurankin kanssa: olen seuraillut Muoti mielessä -blogia jo vuosia ja törmännyt silloin tällöin Anneen jossakin blogimaailman ympyröissä. Hänen kanssaan on aina ollut ilo vaihtaa ajatuksia ja kerran Anne vain heitti ilmoille ajatuksen, että voisin tulla joskus hänen luokseen Turkuun kyläilemään. Tartuin kutsuun ja nyt olen vihdoin huomenna lähdössä! Eli kun muut palailevat festaritunnelmista Turusta, niin minä vasta suuntaan sinne. Aika mahtava päähänpisto, sanon minä. Tätä lisää elämään!

♥Tämän jutun asu on muuten yksi omista lemppareistani pitkään aikaan. Löysin raidallisen pellavamekon vintage-putiikista edullisesti Pariisista viime reissulla ja tämä asu onkin itse asiassa päästä varpaisiin vintagea. Kengät olen ostanut joskus 10 vuotta sitten kirpparilta ja vyö on äitini vanha omilta nuoruusvuosiltaan. Ainoastaan korilaukku ja aurinkolasit ovat uudet, joskin myös jälkimmäisten design on 50-luvulta peräisin.

Poikakaveri tokaisi tyylin nähdessään, että olen kuin ranskatar jostain Rivieralta – ja minähän olin kovasti imarreltu. Olen aina pitänyt ranskalaisesta tyylistä ja ranskalaiset naiset ovat minun silmissäni sellainen rennon ja luonnollisen eleganssin ilmentymä. Näin ollen minun kirjoissani ei juuri kauniimpaa kohteliaisuutta voisi saada kuin että ranskalainen sanoo sinun näyttävän ranskalaiselta. Suurimpana osana päivistäni lienen aika kaukana siitä ranskalaisesta eleganssista, joten nautiskelen tästä kohteliaisuudesta, kun voin.

mekko // dress vintage

vyö // belt vintage

aurinkolasit // sunglasses Ray Ban*

kengät // shoes Ecco (vintage)

laukku // bag Ellos*

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Vesa Silver

Related posts

3/07/18

Oodi tylsistymiselle

6 53

Muistatteko ne lapsuuden ja nuoruusvuosien loputtomilta tuntuvat kesät? Päivät lipuivat raukeina eteenpäin ja aikaa tuntui olevan käsissä määrättömästi. Silloinkin, kun olin kesätöissä, kolmen kuukauden kesäloma tuntui käsittämättömän pitkältä: oli aikaa loikoilla auringossa, lähteä spontaanille uimaretkelle, uppoutua lukemaan kirjaa tuntikausiksi. Oli aikaa tylsistyä.

Nyt ajatus tylsistymisestä tuntuu lähes absurdilta. Aikuisuus on vienyt mennessään hetket, joissa olisi tilaa ja aikaa pitkästyä. Lapsena sitä vihaa sellaista mielikuvituksetonta joutilaisuuden tilaa – nykyään sitä suorastaan kaipaa. Yhä useammin huomaan haluavani järjestellä arkeani niin, että nimenomaan jäisi aikaa olla tekemättä mitään. Juuri niissä hetkissä piilee luovuus ja spontaanius, joista kumpaakin haluaisin arjessani ruokkia.

Viime keväänä muutin arkeani tietoisesti: karsin päivistäni rankalla kädellä menoja, jotka kuormittivat mieltä, kehoa ja kalenteria. Raivasin tilaa ystäville, urheilulle ja yksinololle. Otin tavoitteekseni, että minulla olisi joka viikko vähintään yksi päivä, jolle kalenterissa ei olisi ainoatakaan merkintää. Ihannetapauksessa noita päiviä olisi kaksi, mielellään peräkkäin.

Voin kertoa, että tällaisen projektin vieminen ajatuksista toteutukseen vaatii melkoista päättäväisyyttä ja luovuuttakin. Ja vaatii se myös luopumista: kaikelle ei voi mitenkään sanoa kyllä, jos tahtoo joskus tylsistyä.

Huomasin aika nopeasti kalenterisiivoukseni tulokset: mieleni oli tyynempi, tunsin itseni leväneemmäksi, stressasin vähemmän ja nautin arjestani enemmän. Minulla oli yhtäkkiä aikaa ja tilaa ajatella, siivota, puuhailla kotona kaikenlaisia hommia, jotka olivat odottaneet tekemistään vuoden päivät, tavata ystäviä spontaanisti sekä maata sohvalla ja tuijotella kattoa (tai Netflixiä). Ja se tuntui ihanalta. Melkein kuin olisin saanut yhtäkkiä arkiviikkoihini yhden päivän kokonaan lisää.

“Sinulla on vuorokaudessa yhtä paljon tunteja kuin Beyoncella.” Sitaattiin kätkeytyy sekä rohkaisun että syyllisyyden siemen. Mitä kaikkea voikaan saada aikaiseksi, kun vain tarmokkaasti tekee, tehokkaasti suunnittelee ja päättäväisesti suorittaa. Toisaalta samanaikaisesti on suunnattoman helppo tuntea syyllisyyttä siitä, kuinka koskaan ei oikein saa tarpeeksi aikaiseksi. Kuka sen loppujen lopuksi määrittää, mikä on tarpeeksi?

Yritän muistutella itselleni, ettei ihminen ole robotti ja hyväksyä kaikkien niiden oman elämänsä supernaisten ja -miesten keskellä, että minun sisäinen systeemini kaipaa välillä epämääräistä haahuilua, vetelehtimistä, päivätorkkuja ja seinien tuijottelua yltääkseen täyteen potentiaaliinsa ja kukoistukseensa. Että en arvottaisi itseäni vain aikaansaannosteni ja suoritusteni kautta.

Juhannuksena pääsin Pariisissa hetkeksi kiinni tylsistymisen tunteeseen. Ehdin jopa harmistua päämäärättömyydessä kuluneista tunneista ja tuntea, että päivä oli uhkaavasti valumassa hukkaan, kun tuijotin kellotaulussa matelevia minuutteja. Minuutit kuluivat hitaasti ja silti vapaapäivä aivan liian nopeasti. Näin jälkikäteen hymyilyttää, sillä vasta nyt tajuan päässeeni juuri siihen kauan kaipaamaani pitkästymisen tilaan.

Yksin matkaaminen vieraassa kaupungissa on helpoimpia tapoja päästä vetelehtimisen makuun. Koko maailmaa katselee siinä mielentilassa toisin silmin, ja ennen kaikkea näkee ympärillään asioita, joita normaalisti ei ole aikaa huomata. Kotona tuohon mielentilaan pääseminen on vaikeampaa, kun sosiaaliset velvoitteet, tekemättömät työt, siivoamattomat kaapit ja tiskialtaassa lojuvat kupit muistuttelevat itsestään, minne tahansa katseensa kääntää. Siksi on niin helppoa karata lomalla jonnekin toisaalle. Kaikkein suurimmalta vapaudelta tuntuisi silti päästä samaan henkiseen tilaan ympärillä leijuvista velvoitteista huolimatta ihan täällä kotona.

Tänään ihmettelen, miten yhtäkkiä ollaan jo heinäkuussa – mihin se alkukesä katosi? Keväiset haaveet kunnollisesta kesälomasta ovat näivettyneet sitä mukaa, kun kalenteri on salakavalasti täyttynyt epämääräisestä silpusta ja heinäkuulle hiipineistä deadlineista. Takaraivossa nakertaa ajatus, että kesä on jo ohi, vaikka eletään vasta heinäkuun ensimmäisiä päiviä. Ehkä se on ajan kultaamaa nostalgista haikailua lapsuuden ja nuoruuden huolettomiin kesälomiin, mutta edelleen ajattelen, että unelmieni kesä pitää sisällään juuri noita tylsistymiseen asti joutilaita hetkiä, merkinnöistä vapaita päiviä ja viikkoja. Mahtavatkohan jäädä odottamaan ensi kesää…

Toisaalta, osaisiko sitä vapautta lopulta arvostaa? Tulisiko lopulta tehneeksi mitään ikimuistoista, vaikka kalenteri antaisikin sille tilaa ja aikaa? Puuroutuisivatko joutilaat päivät lopulta mielen arkistoissa päiviksi, joista ei muista mitään? Tai haittaisiko sekään, jos ei muistaisi? Kävi miten kävi, toivon, etten enää koskaan näe joutilaisuuden hetkiä hukkaan heitettynä aikana. Painuivat nuo raukeat auringossa loikoillut päivät, uneliaat aamut, sadepäivien lukuhetket ja ystävien kanssa puhumatta sohvalla vietyt iltapäivät unholaan tai eivät, niissä on eletty juuri tässä ja nyt, kunkin hetken toiveita ja tarpeita kuunnellen ja kunnioittaen. Ja sitä minä ainakin elämässä loppujen lopuksi tavoittelen.

Photos: Isatou Jeng

Related posts

28/06/18

Joutilas juhannus ja parit päiväunet Pariisissa

9 65

Keskikesän juhla on monen suosikkeja juhlapyhien joukossa. Itse en ole koskaan välittänyt juhannuksesta perheen kanssa vietettyjen lapsuuskesien jälkeen. Ehkä nykyään osaisin jo nauttia siitä, kun olen tullut enemmän sinuiksi introverttipuoleni ja yksinolon kanssa eivätkä juhlapyhät sinänsä tunnu nykyisin juuri tavallisia arkiviikonloppuja kummemmilta. Silti kaipuu jonnekin juhannusintoilun ulottumattomiin tulee kuin selkärangasta. Jonnekin, missä koko juhannuksen olemassaolon voi unohtaa. Samaa kaavaa toistan monina muinakin juhlapyhinä. Viime vuonna reissasin juhannuksen aikaan itsekseni Portugalissa, tänä vuonna suuntasin Pariisiin.

Pariisi on yksi niistä kaupungeista, joissa olen käynyt lukemattomia kertoja, mutta joka on silti jäänyt jollain tapaa etäiseksi. Pariisi tuntuu jotenkin minun kaupungiltani, mutta matkat ovat usein olleet lyhyitä pyrähdyksiä työn merkeissä, jolloin kokonaiskuva on jäänyt epämääräiseksi. En osaa yhdistää paikkoja toisiinsa kuin kartalla ja moni legendaarinen Pariisin kohde on edelleen ollut to do -listalla. Tuntuu hullulta, että yhdeksän Pariisissa matkaamani vuoden aikana en ollut ehtinyt Louvreen…

Tämänkertainen reissu oli joutilaisuudessaan otollinen hetki päämäärättömälle vaeltelulle, museoissa luuhaamiselle, kirjan lukemiselle puistossa ja ihmisten tuijottelulle Seinen varrella. Juhannus antoi hyvän syyn lomailla ja ottaa pari päivää taukoa työasioista – tuskinpa kovin moni täällä koto-Suomessakaan jaksoi viikonloppuna notkua tietokoneen äärellä. Ja poikakaverin joutuessa tekemään vähän töitä viikonloppunakin, minulla oli aikaa tutkailla ja ihmetellä Pariisia kaikessa rauhassa itsekseni.

Heti ensi töikseni marssin Centre Pompidouhun ja aloitin kunnianhimoisen vaelluksen läpi näyttelysalien. Jossain vaiheessa aikainen aamulento ja muutamaan tuntiin jääneet yöunet alkoivat painaa sekä askelta että silmäluomia. Olin modernin taiteen museosta todella vaikuttunut mutta pari kerrosta koluttuani ja muutaman vaihtuvan näyttelyn kierrettyäni niin uuvuksissa, että nuokuin ja keräilin hetken voimiani museon penkillä, ennen kuin jaksoin jatkaa matkaa. Alas aulaan palattuani muistin, että toinen puoli alakerran vaihtuvista näyttelyistä oli vielä kokonaan katsastamatta. Puntaroin tovin, jaksaisinko vielä keskittyä hetken verran ja päätin tsempata. Kerrankos sitä täällä oltiin!

Astuin uteliaana japanilaisen Ryoji Ikedan näyttelyyn, jossa kengät piti ottaa jo ovella pois. Tassuttelin paljain jaloin suureen pimeään huoneeseen, jonka lattiaa peitti musta pehmeä matto. Seinälle oli heijastettu monen kymmenen metrin pituudelle mystisenä eteenpäin virtaavaa pikseleiden, koodien ja graafisten jonojen lopuntonta jatkumoa sähköisenä särisevän digikohinan siivittämänä. Näky oli pysäyttävä: sitä katsellessaan tuntui kuin olisi ollut transsissa.

Näin ympärillä ihmisiä, jotka istuskelivat ja makoilivat lattialla keskellä pimeyttä vailla pienintäkään kiirettä liikahtaa paikoiltaan tai jatkaa matkaa. Istahdin seinän vierustalle ja jumituin tuijottamaan eteeni avautuvaa näkymää kuin hypnotisoituna. Minäkin, joka koen tietoisen rauhoittumisen, pysähtymisen ja meditoinnin todella vaikeaksi, koin saavuttavani installaatioon uppoutuessani jonkin meditatiivisen mielentilan kuin itsestään ja huomasin pian nököttäneeni paikoillani kuin lumottuna jo puolisen tuntia.

Pitkä museokierros ja univaje tuntuivat yhä jaloissa ja silmäluomilla, joten kävin matolle pitkäkseni kuten moni muukin näytti tehneen. Annoin rentouden vyöryä ylitseni ja torkahdin. Jotenkin sen kohinan keskellä vallitsi sellainen mystinen rauha ja unohduksen tila. Teokseen oli helppo uppoutua niin, että saattoi unohtaa itsensä. Huoneessa vallitsi niin vangitseva tunnelma, etten meinannut malttaa lähteä sieltä lainkaan. Kun lopulta olin viettänyt sähköisenä särisevässä huminassa yli tunnin, päätin viimein jatkaa eteenpäin. Moni minua jo ennen saapunut jäi yhä paikoilleen.

Harkitsin vakavasti, että maksaisin seuraavana päivänä museon pääsylipun uudelleen vain tullakseni istumaan tuonne huoneeseen pariksi tunniksi. Ryoji Ikedan kiehtova installaatio on esillä Pompidoussa 27. elokuuta asti, joten jos satut Pariisiin ennen sitä, mene ja koe.

Modernin taiteen museo on sekä arkkitehtuurinsa puolesta että kokoelmineen ja vaihtuvine näyttelyineen vaikuttava elämys, mutta veikkaan, että eniten siitä saa irti, jos malttaa jakaa taidekokemuksen muutamaan eri visiittiin. Nähtävää ja koettavaa on niin paljon, että museossa voisi helposti viettää useammankin päivän. Mutta jos Pompidoussa vierähtäisi helposti muutama päivä, niin Louvressa voisi varmaan viettää viikon tai kaksi…

Toisen reissupäivän kuljeksin puistoissa ja istuskelin Seinen rannalla kirjaa lukien sekä ihmisiä ja maisemia katsellen: rakastuneina suukottelevia pariskuntia, viinilaseja kilisteleviä ystävyksiä, laitapuolen kulkijoita jakamassa sätkää, pyöräilijöitä puikkelehtimassa ihmisvilinässä, Seinessä seilaavaa nojatuolia ja puuhun karannutta ilmapalloa.

Kolmantena päivänä suuntasin viimein sinne koko korttelin kokoiseen Louvreen, johon arvelin pystyväni eksymään vaikka viikoksi. Ihmispaljous hengästytti jo aulassa, vaikka jonoakaan ei ollut. Sotasuunnitelmani oli suunnistaa ensimmäiseksi sinne kaikkein olennaisimman äärelle (lue: Mona Lisa, tietenkin!) ja valita sitten muutama kohde ja osasto museokartasta. Tuntui päivänselvältä, että olisi turha yrittää ahnehtia koko Louvrea yhdellä kertaa, joten päätin suosiolla jättää osan museon valtavasta kokoelmasta seuraavien Pariisin matkojen projektiksi.

Mona Lisan ympärillä vallitsi odotetusti sellainen tungos ja kuhina, etten edes pyrkinyt ihan lähelle, vaan kurkistelin päiden yli salaperäistä hymyä. Tutulta näytti. Kaiken sen hässäkän keskellä minua alkoi naurattaa. Mikä ihme tässä yhdessä teoksessa on niin erityistä, että koko maailma tungeksii tuota naista katsomaan? Nauratti vielä vähän lisää, kun näin myöhemmin Mona Lisan äärelle johdattelevan opastekyltin, jolle joku vitsiniekka oli piirtänyt viikset. Klassikko!

Louvre oli kaikessa runsaudessaan ja upeudessaan häkellyttävä. Monessa huoneessa tuijottelin taideteosten sijaan mykistyneenä koristeellisia kattoja ja takanreunusten kaiverruksia, jotka olivat kuin taidetta nekin. Erityisen vaikutuksen teki Napoleonin kullalla ja kimalluksella kuorrutettu koti, jonka äärellä ei voinut kuin miettiä, miten kauas siitä kruusatusta tyylistä on minimalismin aikakaudella tultu. Huvitti se kontrasti, kuinka tämän päivän arvostetuin design on suoria ja selkeitä, pelkistettyjä linjoja. Napoleonin aikaan suunnittelijan taitoa taidettiin mitata taidokkaiden koukeroiden ja kaiverrusten määrässä. Pohdin, kuinka valtavia määriä työtunteja kaikkien niiden koristeluiden tekemiseen on mahtanut kulua.

Loputtomien käytävien vaeltelu ja kaikki se ympärillä näkyvä visuaalinen ilotulitus alkoi jälleen jossain kohtaa uuvuttaa. Istahdin rauhalliselle patsaspihalle lepuuttamaan jalkojani ja annoin silmien painua kiinni. Vartin torkut Louvren penkillä oli oikein kelpo idea ja päiväunien jälkeen jaksoi taas hetken kierrellä, ennen kuin kuulutukset ilmoittivat museon olevan suljettu ja oli aika lähteä.

Oli mukavan erilaista päästä tutkimaan Pariisia kaikessa rauhassa kiireettä ja nähdä siitä palanen myös paikallisen silmin henkilökohtaisen oppaan tutussa kainalossa. Mutta sainpa minäkin tasapuolisuuden nimissä esitellä paikalliselle pari mahtavaa ravintolaa.

Joutilas viikonloppu Pariisissa oli mitä mainioin tapa viettää juhannusta. Sain olla yksin ja sain viettää aikaa parhaassa seurassa (joka toki joskus voisi tarkoittaa myös yksin, mutta tällä kertaa en viittaa siihen), pääsin vihdoin ja viimein Louvreen ja aurinkoinen sää helli päämäärättömänä kuljeksivaa turistia. Ja mikä parasta, onnistuin ottamaan nokoset sekä Louvressa että Pompidoussa. Siinä, jos missä on loman tunnelmaa. :) Voin suositella!

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts