29/01/19

Nettikeskustelun ytimessä: itsekeskeisyyden ja disclaimereiden aika

21 128

Käsi pystyyn kaikki te, jotka olette kyllästyneet siihen, että jokaisen tekstin kylkeen on nykyisin liitettävä jonkinlainen disclaimer, jotta kukaan ei varmasti pahastuisi tai ymmärtäisi viestiä väärin? Ja siitä disclaimerista huolimatta niin silti väistämättä tapahtuu.

Niin paljon kuin internet onkin tuonut hyvää tähän maailmaan, viimeisten 10 vuoden (tai ehkä enimmäkseen viimeisten viiden vuoden) aikana nettikeskustelussa tapahtunut kehityssuunta on herättänyt lähinnä ahdistusta ja turhautumista. Tiedonvälityksen demokratisoitumisella ja sosiaalisella medialla on niin hyviä kuin huonojakin puolia, mutta yhtenä erityisen huonona puolena pidän sitä, mitä anonyymin, julkisen äänen antaminen kansalle on tehnyt keskustelulle. Mikä meihin fiksuihin ihmisiin oikein menee internetissä?

*

Siinä missä blogien kommenttiosiot ovat ehkä jopa vähän siistiytyneet, villinä vellova keskustelu on siirtynyt muille areenoille. Vaikka pahimmat ryöpytykset eivät välttämättä enää yllä blogien kommenttikenttiin, se ei tarkoita, etteikö nettikansa silti mellastaisi. Anonyymeilla keskustelupalstoilla mikään ei ole pyhää, ja uutisten kommentteja en enää uskalla edes avata.  Blogien innoittama keskustelu on aina häilynyt henkilökohtaisuuksien ja asiallisuuden rajapinnassa, mutta nykyään edes ammattitoimittaja ei voi enää piiloutua toimituksen tai edustamansa julkaisun suojiin. Yhä useampi toimittaja saa tänä päivänä siinä määrin vihapostia ja uhkauskirjeitä, että osa miettii tarkoin, mistä aiheista edes suostuu omalla nimellään kirjoittamaan. Nostan hattua kaikille heille, jotka uskaltavat puhua julkisesti esimerkiksi maahanmuutosta ja siihen liittyvistä ilmiöistä.

Vaikka blogeissa käytävä tai siihen liittyvä keskustelu täyttää harvoin suoranaisen vihapuheen kriteerejä, yhä useammin harmittomiltakin tuntuvat blogikirjoitukset tuntuvat herättävän ihmisissä hyvin voimakkaita negatiivisia tuntemuksia ja mielipahaa. Enkä puhu nyt esimerkiksi ilmastoasioita koskevasta kritiikistä, vaan ihan tavallisista juttuaiheista kuten vanhemmuutta, parisuhdetta, rahankäyttöä, asumiseen liittyviä valintoja ja vaikkapa urasuunnittelua koskevista teemoista. Milloin tällaisista ihan tavallisista aiheista tuli niin tulenarkoja, että pelkästään omasta elämästään kertomalla tulee tahattomasti loukanneeksi toisin valinneita, vaikka tekstissä ei sanallakaan arvottaisi muiden tapaa elää?

On ihan tutkittua faktaa, että internetissä ihmisten kyky empatiaan heikkenee. Tekstiksi muotoillusta viestistä jäävät pois nonverbaaliset vihjeet kuten äänensävyt ja ilmeet, jolloin väärinkäsitysten mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Asiaa on helppo havainnollistaa ihan vain valitsemalla joku yksinkertainen esimerkkilause ja miettimällä, miten erilaisia sävyjä samaan sisältöön voisi ladata pelkästään ilmettä tai äänensävyä muuttamalla. Ja joskus äänensävyjenkin tulkinta voi mennä pieleen, varsinkin jos toista tarkastelee vahvasti omien ennakko-oletustensa läpi. Olen itse ainakin ollut monet kerrat tilanteessa, jossa tulkinta toisen äänensävystä on mennyt aivan pieleen: hyväntahtoiseksi tarkoitettu neuvo tuntuukin nalkuttamiselta tai valmiiksi ärsyyntyneessä mielentilassa neutraali äänensävy tuntuu tiuskimiselta. Ai että, kun saisi joskus riitatilanteissa jälkikäteen käsiinsä nauhoituksen, jota kuuntelemalla voisi sitten analysoida, kuka tiuskaisikaan ensin ja mistä koko soppa sai alkunsa…

Jokainen meistä lukee tekstejä omien asenteidensa sävyttämien lasien läpi sekä omiin näkemyksiinsä ja kokemuksiinsa pohjaten. Se saattaa vaikuttaa yllättävän paljon siihen, millaisia nyansseja muiden sanoissa näemme, tai olemme näkevinämme. Ja varsin usein matkan varrella unohtuu kyseenalaistaa, mahtoiko se oma tulkinta toisen tekstistä lopulta edes osua oikeaan vai heijasteliko se sittenkin vain omaa ennakkoasennetta kirjoittajaa tai käsiteltävää asiaa kohtaan? Vai oliko itsellä oikeastaan vain huono päivä?

*

Tällä hetkellä blogeihin ja mihin tahansa nettiartikkeleihin liittyvää keskustelua lukiessa olen kiinnittänyt huomiota siihen, että ihmiset ottavat KAIKEN lukemansa ihan valtavan henkilökohtaisesti. Vaikka toinen puhuisi ilmiselvästi omasta kokemuksestaan ja tilanteestaan käsin, joku pahastuu aina, jos teksti ei resonoi oman elämän, kokemuksen tai ajatusmaailman kanssa. Jos saan kysyä ihan suoraan, niin eikö se ole aika itsekeskeinen tapa katsella maailmaa ja kuluttaa mediaa? Eikö ole aivan itsestäänselvää, että joka ikinen uutinen, artikkeli tai blogijuttu ei välttämättä kohdistu juuri sinuun henkilökohtaisesti tai vastaa jokaisen maailman ihmisen kokemusta samasta asiasta? Milloin meistä tuli niin itsekeskeisiä, että juuri meidän tulisi tulla huomioiduksi aina ja kaikessa? Ja miksi?

Jos aikaisemmin sitä tyynesti vain ohitti jutun, jonka esittelemään näkökulmaan itse ei voinut samaistua, nykyään tämä eriävä näkemys halutaan kertoa kaikille. Ja hyvin usein niin, että kirjoittajan täytyy olla väärässä. Tavallaan sitä voi pitää hyvänäkin asiana, että netissä kenellä tahansa on mahdollisuus tulla kuulluksi, mutta toisaalta se on saanut ihmiset kuvittelemaan, että kuulluksi tuleminen on heidän oikeutensa − oli kyse sitten naapurin kasvatusmetodeista tai tuntemattoman parisuhdesäännöistä.

Mihin tämä kaikki sitten johtaa? Jatkuva virhetulkintojen välttely ja paskamyrskyjen pelko tekee kaikesta nettikeskustelusta todella raskasta. Monella kirjoittajalla menee valtavasti aikaa ja energiaa siihen, että yritetään ennakoida ja huomioida kaikkien mahdollisten poikkeus- ja erikoistilanteiden kirjoa, koska pahimmillaan sokea nettiraivo pyyhkii kaiken tieltään eikä järkipuhetta kuule enää kukaan. Jälkikäteen selittelyillä ja perusteluilla ei tunnu juuri olevan arvoa: kun tulkinta on kertaalleen tehty, sitä on vaikea myöhemmin korjata. Niinpä on turvallisinta kirjoittaa auki joka juttuun ne samat disclaimerit, joilla tehdään läpinäkyväksi, kuinka tiedostetaan mainitun tilanteen poikkeavuus ja erityispiirteet, oman aseman etuoikeudet tai se, että tekstissä tehdyt huomiot eivät tietenkään koske kaikkia erilaisissa tilanteissa painiskelevia. Vaikka kaikkea tätä voi pitää myös huomaavaisuutena, minulle se näyttäytyy usein mielensäpahoittajia ennakkoon voitelevana varotoimenpiteenä, joka tekee teksteistä kädenlämpöisiä, liian pehmiteltyjä ja pitkäveteisiä. Ja kaikesta huolimatta joku aina ymmärtää väärin.

Samankaltaista kapeakatseista tapaa kuluttaa blogisisältöjä voi nähdä siinä, että bloggaajat saavat valtavasti palautetta siitä, kuinka jonkun blogijutun tai vaikkapa podcast-jakson aihe ei ole kiinnostanut jotakuta tiettyä seuraajaa. Bloggaajana otan tietenkin uteliaana vastaan palautetta tuottamastani sisällöstä ja kuuntelen mielelläni yleisön toiveita, mutta loppujen lopuksi puhun silti niistä asioista, jotka minua itseäni kiinnostavat ja joista minulla on jotakin sanottavaa. On nimittäin aivan mahdotonta miellyttää jokaista lukijaa tai kuulijaa, sillä eri ihmiset toivovat aina vähän eri asioita. Yksi tykkää eniten tyyli-inspiraatiosta, toinen pohdiskelevista teemoista, kolmas biisivinkkauksista ja neljäs sisustusideoista. Edes kaikista suosikkiblogin teksteistä ei tarvitse tykätä tai olla kiinnostunut, eikä bloggaajan kanssa tarvitse olla ihan kaikista maailman asioista samaa mieltäkään. Ja hyvin usein tismalleen sama juttu innoittaa jotkut seuraajista kiitoksiin ja toiset kritiikkiin. Harva lukee lehdestäkään jokaista artikkelia, joten ehkä samaa ajatusta voisi soveltaa myös blogeihin: jutun saa myös jättää lukematta, jos teema ei tunnu mielenkiintoiselta.

*

Blogikirjoituksia lukiessa etsitään tyypillisesti samaistumispintaa sekä uusia näkökulmia ja ajatuksia itseä kiinnostavista aiheista, mutta viime vuosina on alettu yhä enemmän puhua myös vihalukemiseksi kutsutusta ilmiöstä. Toisin sanoen jonkun tietyn blogin tai tekstin pariin hakeudutaan siis ihan tarkoituksella vain ärsyyntymään ja provosoitumaan. Jotkut tyytyvät puhisemaan näytön ääressä itsekseen ja toiset antavat näppiksen raikua palautteen tai “palautteen” muodossa, kun mittari kilahtaa punaiselle. Toisaalta välillä saattaa kilahtaa, vaikka blogia ei lukisikaan erityisesti vihatarkoituksessa, jos mielipiteet tai ajatukset eivät vain osu yksiin. Tai joskus sattuu vain olemaan huono päivä ja siinä mielentilassa kaikki näyttäytyy ärsyttävänä. Sekin on inhimillistä.

Silti sitä silti toivoisi, että porukka malttaisi vetää muutaman kerran henkeä tai nukkua vaikkapa yön yli, ennen kuin sännätään tykittämään raivonpuuska tai pintaan noussut tuohtumus julki. Tai että lähestyttäisiin asiaa avoimen uteliaasti tarkennusta kysyen sen sijaan, että syöksytään saman tien johtopäätöksiin. Aika moni “nettiraivoa” herättänyt kohu olisi voinut olla rauhoitettavissa lähtökuoppiinsa, jos asiaa olisi lähestytty nimenomaan keskustelusta käsin. Varsin usein myös turhalta mielipahalta vältyttäisiin, jos maltettaisiin ensin varmistaa, ollaanko asiassa oikeasti eri mieltä alkuunkaan. Hyvin usein näkee tällaisten tilanteiden johtuvan puhtaasti väärinkäsityksistä, rivien väleihin omien ennakko-oletusten kautta lipsahtaneista merkityksistä sekä hiukan vikaan menneistä tulkinnoista. Mitäpä jos ensi kerralla ärsyyntyessään tai pahastuessaan ihan ensin tarkistaisi, tarkoittiko kirjoittaja tosiaan sitä, mitä itse arveli? Kysy, älä oleta — se on aika hyvä ohjenuora ihan kaikille keskustelijoille, myös minulle.

Omien hätäisten tulkintojen ja johtopäätösten tekeminen toisten sanoista on pelottavan helppoa − tiedän sen omakohtaisesti. Olen takuuvarmasti itsekin kirjoittanut pikaistuksissani joskus turhan napakan vastauksen kommenttiboksiin tai ilmaissut asiani tarpeettoman ärhäkkäästi provosoituneessa mielentilassa. Välillä hermojensa hillitsemiseksi täytyy hengitellä pari kertaa ja joskus on tosiaan parempi nukkua reilusti yön yli, jotta pahin tunnekuohu ehtii laantua. Usein vähän etäisyyttä otettuaan samaan kommenttiin on helpompi suhtautua neutraalimmin. Sisällöntuottajan roolissa etäisyyden ottaminen on kuitenkin toisinaan vaikeaa: sosiaalisen median maailmassa kaikki tapahtuu niin nopeasti, että myös reaktioita odotetaan saman tien – etenkin jos halutaan vastausta esitettyyn kritiikkiin. Pahimmassa tapauksessa somemyrsky on jo ehtinyt syntyä siinä välissä, kun vielä puntaroit ja harkitset vastaustasi, kokoat ajatuksiasi ja uinut niitä yöunia mielesi rauhoittamiseksi.

Myönnän, että esimerkiksi minun kaltaiselleni tulisielulle on haastavaa pysyä rauhallisena, jos kommentit menevät henkilökohtaisuuksiin eikä ole rauhassa aikaa miettiä omaa vastausta. Ja hyvä olisi myös muistaa, että välillä sortuu ihan itsekin liittämään saamiinsa viesteihin sellaisia sävyjä, joita kirjoittaja ei niihin välttämättä ole tarkoittanut. Neutraaliksi tarkoitettu kysymys saattaa näyttäytyä vittuiluna tai vilpittömäksi tarkoitettu kommentti sarkasmina. Voisi siis tehdä hyvää luetuttaa ärtymystä tai mielipahaa aiheuttanut kommentti vaikkapa jollakulla objektiivisella osapuolella ennen kuin säntää vastaamaan.

*

Olen tässä postauksessa kuvannut reaktioita nettikeskusteluun ilmentymänä itsekeskeisyydestä, mikä saattaa vaikuttaa ironiselta. Monen silmissä blogit ovat jo itsessään yksi itsekeskeisyyden räikeimmistä ilmenemismuodoista, kun sisältö usein kietoutuu oman elämän, omien ajatusten, omien kokemusten ja omien mielipiteiden ympärille. Ymmärrän nämäkin ajatukset, joskin koko ilmiö on melkoinen paradoksi, sillä juuri nuo samat asiat, mistä blogeja parjataan, ovat niitä, joista kirjoittajana saa eniten palautetta ja jotka tuntuvat eniten kiinnostavan yleisöä.

Sosiaalisessa mediassa työtään tekevään kohdistuvat odotukset ja toiveet ovatkin varsin ristiriitaisia ja paikoin suorastaan mahdottomia täyttää. Bloggaajalta toivotaan henkilökohtaisuutta, mutta oman itsen ja elämänpiirin ympärillä pyörivät teemat kääntyvät kritiikissä nimenomaan itsekeskeisyydeksi, narsismiksi ja oman navan kaiveluksi. Bloggaajalta toivotaan inhimillisyyttä ja rosoa, mutta samanaikaisesti täydellisyyteen asti hiotut IG-kuvat keräävät kaikkein eniten tykkäyksiä. Bloggaajalta toivotaan tavallista arkea ja sen aidon oman elämän raottamista yleisölle, mutta samaan aikaan paheksutaan ja kritisoidaan sitä, että ei osata elää elämää kuin puhelin kourassa kuvaten ja somen välityksellä kaiken ikuistaen. Bloggaajalta toivotaan avoimuutta, mutta samalla vaikeista ja henkilökohtaisista asioista kirjoittavaa syytetään säälin tai huomion kerjäämisestä. Ja kun sanaisen arkkunsa on kerran avannut, katsotaan kirjoittajan menettäneen oikeutensa yksityisyyteen. Jos parisuhteesta on mennyt mainitsemaan julkisuudessa, myös eron syyt “likaisine” yksityiskohtineen kuuluvat seuraajille.

Yksi someaikakauden ahdistavimmista ilmiöistä on se, että virheitä ei sallita. Huonolla tuurilla jo yhdestä mokasta ristiinnaulitaan somekansan tuomioistuimessa ja pienetkin kömmähdykset paisutellaan nettikeskusteluiden hypessä ulos mittasuhteistaan. Eikä välttämättä tarvitse edes olla julkisuuden henkilö tai somestara tällaisen myllytyksen keskelle joutuakseen, jos moka päätyy nettikeskusteluiden ja meemikoneistojen hampaisiin. Ja internet ei unohda. Pahimmillaan yksittäiset tapaukset jäävät kummittelemaan keskustelupalstoille ja kommenttibokseihin ikuisiksi ajoiksi ja kaivetaan aina sopivan hetken tullen uudelleen esiin. Myönnän, että minua karmii tämä keskusteluilmapiiri, jossa muiden virheitä tarkastellaan pelottavalla ankaruudella ja jossa oma tulkinta katsotaan ainoaksi oikeaksi ja viis veisataan alkuperäisen lausujan todellisista tarkoitusperistä, tarkennuksista tai oikaisuista. Tai anteeksipyynnöistä.

Mokailla ei siis saa, mutta silti samaan aikaan pitäisi olla inhimillinen puutteineen kaikkineen. Somessa peräänkuulutetaan aitoutta ja rehellisyyttä, mutta oma persoona ei kuitenkaan saisi ärsyttää ja muut määrittelevät, millaisten raamien puitteissa tämä “inhimillisyys” saa ilmetä. Vaatimuksia listatessa tuntuu unohtuvan, että ihan kaikkia on mahdotonta miellyttää yhtä aikaa ja eri asiat ovat eri ihmisille ärsyttäviä.

*

Jos jotain olen liki 12 blogivuoden aikana oppinut niin sen, että omia sanojani tullaan aina tulkitsemaan mitä yllättävimmin tavoin. Vaikka pyrkisi ilmaisemaan itseään miten täsmällisesti tahansa, joku aina tulkitsee tekstiä eri tavoin kuin sen on itse tarkoittanut. Se on tiettyyn pisteeseen asti ymmärrettävää, mutta joskus väärinymmärrykset uuvuttavat. Postauksen julkaisemisen jälkeen saattaa mennä ihan valtavasti energiaa ja aikaa kommenttiboksin puolella siihen, että saa selvittää moneen otteeseen, mitä on ja ei ole tarkoittanut − suoraan riveillä tai useimmiten niiden väleissä. Hyvin usein väärinymmärrykset liittyvät juuri niihin asioihin, joita tekstissä EI varsinaisesti sanota. Toisin sanoen, juuri niihin sävyihin, joilla lukija itse värittää ja maustaa sanojani omasta tulkinnastaan käsin.

Väärinymmärrykset ja tarkennukset ovat tietenkin luonnollinen osa keskustelua ja loppujen lopuksi juuri keskustelu on tämän homman suola. Siksi pyrin vastaamaan myös niihin kommentteihin, joissa tulkinnat on saatettu viedä aika kauaskin alkuperäisestä tekstin ajatuksesta. Ja joskus syy on omani: asia olisi pitänyt pystyä ilmaisemaan selvemmin. En kirjoittajana ole millään muotoa virheetön ja juttua kirjoittaessa on täysin mahdotonta ennakoida kaikkia mahdollisia tulkintoja, joita omasta tekstistä voidaan tehdä, vaikka kuinka yrittäisikin muotoilla sanomansa kieli keskellä suuta. Juuri siksi sitä toivoisi joskus myös tulkitsijapuolelta vähän kärsivällisyyttä ja armoa: malttia kysyä olettamisen sijaan.

Loppuun lisättäköön se pakollinen disclaimer-osio: tällä tekstillä en viittaa mihinkään yksittäiseen postaukseen, kommenttiin, keskusteluun tai kommentoijaan. Aihe on pyörinyt ajatuksissa jo iät ja ajat ja kypsynyt vähitellen tekstiksi monenlaisia keskusteluita ja kannanottoja internetin ihmeellisessä maailmassa seuranneena.

Tämän jutun huomiot eivät todennäköisesti koske millään tavalla juuri sinua, joten jos et käyttäydy jutussa kuvatulla tavalla, ei tästä postauksesta myöskään ole syytä pahoittaa mieltään. Ja vaikka käyttäytyisitkin, älä silti pahoita mieltäsi, vaan ota ajatuksista onkeesi. Maailmaan mahtuu ajattelemattomien kommenttien ohella monia törppöjä bloggaajia ja paljon kömpelösti tuotettua turhanpäiväistä sisältöä, josta osan voi jopa jättää ihan omaan arvoonsa ja kommentoimatta. Jos juttu ei oikeasti kohdistu henkilökohtaisesti juuri sinuun, säästät itseäsi, kun et myöskään ota sitä henkilökohtaisesti. Algoritmien aikakaudella kannattaa myös muistaa, että kun huonolle sisällölle ei anna huomiota, se ei myöskään saa näkyvyyttä. Kriittisille huomioille ja perustellulle palautteelle on paikkansa, mutta tässä jutussa ei puhuta siitä. Tässä puhutaan sellaisesta keskustelua sivuraiteille ohjaavasta saivartelusta ja turhanpäiväisestä loukkaantumisesta. Ehkä osa teistä samaistuu turhautumiseeni ja ehkä juttu antoi miettimisen aihetta niihin hetkiin, kuin netissä tai blogien äärellä ärsyttää. Ehkä palaan itsekin tämän jutun mietteisiin, kun seuraavan kerran mittari uhkaa kilahtaa punaiselle.

*

Toivon, että tekstistä ei jäänyt kenellekään liian kriittinen tai kielteinen tunnelma tai varsinkaan paha mieli. Mutta jos jotain sen sijaan toivoisin tästä jäävän mieleen, niin halua yrittää asettua myös sen toisen osapuolen asemaan. Ja sen, että keskustelu on hedelmällisintä, kun aidosti haluaa kuulla, mitä se vastapuoli oikeasti yrittää sanoa. Me voimme kaikki vaikuttaa siihen, millainen ilmapiiri nettikeskusteluissa vallitsee sekä millaista puhetta hyväksymme ja ennen kaikkea itse ilmoille suollamme. Öyhöttäjiä ei varmaankaan ikinä saa täysin vaiennettua, mutta yritetään ainakin itse olla olematta osa sitä joukkoa.

Haluan myös sanoa, että te blogini lukijat vaikutatte päällisin puolin aivan ihanilta tyypeiltä ja keskustelun tasosta päätellen olette selvästi fiksua porukkaa. Olen tosi iloinen, että jaksatte seurata siellä matkassa, kommentoida, osallistua keskusteluun ja esittää palautetta, ideoita, ehdotuksia ja kritiikkiäkin sekä jakaa omia tarinoitanne minulle niin täällä blogissa kuin muissakin somekanavissa. Te olette tämän homman suola sekä syy, miksi bloggaaminen vielä liki 12 vuodenkin jälkeen tuntuu antoisalta. Kiitos.

PS. Kuvituksena jutussa on itsekeskeisyyden teemaan sopivassa hengessä, mitäs muutakaan kuin, kuvia minusta itsestäni. Hah. Nämä ovat unohtuneet arkistoihin viime vuoden alkusyksyltä.

Photos: Vesa Silver

Related posts

23/01/19

Afterwork-podcast: Lottovoitto

4 23

Mitä jos omalle kohdalle osuisikin lottovoitto? Tällä kertaa Afterworkilla unelmoidaan! Tänään keskustellaan siitä, mitä tekisimme, jos voittaisimme lotossa. Ja yksi meistä on voittanutkin – kuka se mahtaa olla? Moni haaveilee lottovoitosta, mutta miten todennäköistä lotossa voittaminen todella onkaan…

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Jenny Jungell

Related posts

18/01/19

Mysteeriviesti käsilaukussa, haaveita runebergintortuista ja muita kuulumisia

19 42

Kylläpä tuntuukin pitkän tauon jälkeen taas kummalliselta solahtaa arkeen. Jotenkin siihen arkimoodiin luisuminen tapahtui jo heti ensimmäisenä reissun jälkeisenä päivänä kummallisen sujuvasti – melkein kuin ei olisi poissa ollutkaan. Kokosin pitkästä aikaa yhteen sekalaisia mietteitä viime päiviltä, olkaapa hyvät!

♥ Innostuin matkoilla ollessani uudesta vähän erilaisesta sarjasta. Kyse on nimittäin keskusteluohjelmasta, jota julkaistaan Facebookissa. Näyttelijä-laulaja Jada Pinkett Smithin (joka tunnetaan myös Will Smithin vaimona) luotsaamassa Red Table Talk -ohjelmassa keskustellaan kaikenlaisista ihmissuhteisiin ja mielen hyvinvointiin liittyvistä teemoista sekä sivutaan välillä yhteiskunnallisiakin aiheita. Erityisen kiinnostavan keskusteluasetelmasta tekee se, että Pinkett istuu punaisen pöydän ääreen oman äitinsä Adriennen ja tyttärensä Willown kanssa: keskustelemassa on siis saman perheen naisia kolmessa eri sukupolvessa. Ja usein pöytään tuodaan joku ulkopuolinenkin vieras mukaan keskusteluun.

En muista, miten päädyin katsomaan ohjelmaa ensimmäisen kerran, mutta jäin heti seuraamaan. Olen ollut positiivisesti yllättynyt, miten avointa keskustelua ja mielenkiintoisia näkökulmia valovoimaisen kolmikon juttutuokioissa onkaan noussut esille. Enkä voi olla ihailematta sitä rehellisyyttä ja rohkeutta, millä perheen naiset vaikeistakin teemoista keskenään juttelevat – ja on mielenkiintoista saada jokaiseen keskusteluun kolmen eri sukupolven näkökulmaa. Jotkut teemat ja vieraat ovat mielenkiintoisempia kuin toiset, mutta Pinkett luotsaa keskustelua upealla varmuudella ja heittäytyy keskusteluihin vilpittömän tuntuisesti. Superkiehtova konsepti ja plussana tietysti, että pääsee samalla vähän tirkistelemään Hollywood-julkimoiden elämää! Suosittelen!

♥ Olen monesti miettinyt, että pitäisi tehdä enemmän keittoja. No eilen tuli tehtyä – ihan puhtaasti laiskuuttani, haha. En nimittäin ole vielä matkoilta palattuani ehtinyt (lue: jaksanut) ruokakauppaan, joten piti säveltää jotakin sapuskaa jääkaapin olemattomista antimista. Niinpä taioin kattilallisen kasviskeittoa kahdesta nahistuneesta perunasta, kolmesta vähintään yhtä nahistuneesta porkkanasta, sipulista sekä vihreistä linsseistä, joita löytyi kaapin perukoilta. Herkullista tuli eikä siihen tuon kummempaa tarvittu. Vähän mausteita ja tomaattikastiketta sekaan ja voilà! On hullua, miten pienestä määrästä aineksia voi saada niin ison annoksen ruokaa: kattilallisesta riittää varmaan koko loppuviikoksi. Helppoa, edullista ja hyvää – ja sekaan sai sujautettua parhaat päivänsä nähneet juureksetkin.

♥ Nautin matkoilla aina erityisesti siitä, että on aikaa lukea. Tälle reissulle olin varannut matkalukemiseksi Hanya Yanagiharan ylistetyn Pieni Elämä -romaanin. Kirjassa on melkein tuhat sivua, joten ajattelin, että siinä riittäisi urakoitavaa ainakin reiluksi viikoksi. Ja huh, mikä lukukokemus se olikaan! Voimallisen, rankan ja otteeseensa nappaavan tarinan äärellä tuli itkettyä ja naurettua, ja muutaman kerran oli pidettävä ihan taukoakin lukemisesta, koska otti vain niin koville. Neljän kaveruksen elämäntarinaa kertova teos jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen pyörimään. Vahva suositus!

♥ Olen Instagramin puolella fiilistellyt sitä, miten tämän uuden punaisen tukkani sävy on kehittynyt niin kauniisti pehmetessään. Auringon ja pesujen haalistama väri on jopa kauniimpi kuin se alkuperäinen hehkuvampi oranssi. Nyt sävy muistuttaa sellaista aika luonnollista ginger-hiusta ja viihdyn tässä värissä kyllä erinomaisesti. Ensi viikolla olisi määrä mennä taas kampaajalle. Mitäs olette mieltä? Pitäisikö jatkaa gingerinä?

♥ Olen aina tykännyt intialaisesta ruoasta, mutta täällä Suomessa sitä tulee syötyä todella harvoin. Nyt kun vietin viikon verran Intiassa, rakkaus intialaiseen ruokakulttuuriin syveni entisestään. Miten voikin ruoka olla kaikkialla NIIN hyvää?! Ihan kaikki siellä syömäni oli aivan tolkuttoman herkullista ja annan arvoa erityisesti mielettömän hyvälle kasvisruoalle. Huvittaa, että Suomessa kitistään jostakin yhdestä kasvisruokapäivästä koulussa tai armeijassa, kun miljoonat ihmiset tuolla syövät tyytyväisinä kasvisruokaa joka päivä. Ja se joka väittää, että kasvisruoka on mautonta tai ei hyvää, ei selvästikään vain osaa laittaa ruokaa tai ole koskaan syönyt intialaista. Intia kiilasi välittömästi top3-suosikkeihini maailman ruokamaista!

♥ Onnistuin viimeisenä Intian päivänäni saamaan yhtäkkiä ihan tyhjästä kuumeen. Ihmettelin yöllä, miten hotellihuone oli niin pirun kylmä, että piti nukkumaan mennessä pukea villasukat, housut ja villatakki peiton alle. Aamulla tajusin, ettei se huone mitenkään kylmä ollut, vaan minulla oli vain noussut kuume. Olo oli herätessä surkea ja aamupalalle raahautuessani pyysin, josko voisin saada inkivääriteen hunajalla, koska tunsin oloni kipeäksi. Myöhemmin tarjoilija palasi luokseni teekupin kanssa ja kertoi tietävänsä todella hyvän flunssajuoman. Että jos olisin myöhemmin hotellilla, niin hän voisi lähettää sellaisen huoneeseeni. Olin ilahtunut sympaattisesta eleestä, kerroin aikovani vain sairastaa huoneessani ja toivotin juoman tervetulleeksi. Pari tuntia myöhemmin sain puhelinsoiton ja tämä tarjoilija siellä soitteli perääni ja kysyi, sopisiko nyt tulla tuomaan sitä juomaa. Hetken päästä nenäni edessä höyrysi kupillinen kuumaa. En tiedä, mitä tämä flunssajuoma piti sisällään, mutta kupissa näkyi ainakin kuivattua luumua ja herkullinen maku muistutti vähän glögiä. Seuraavana aamuna koko tauti tuntui kadonneen jäljettömiin… Väitän, että se oli se intialainen flunssajuoma!

♥ Kun olin lentokoneessa matkalla Suomeen pari päivää sitten, pengoin käsilaukkuani ja yhtäkkiä käteen osui pieni paperilappu. En ollut nähnyt lappusta koskaan ennen eikä minulla ole aavistustakaan, miten se on joutunut laukkuuni. Mysteerilappusessa luki: Hengitä, kaikki järjestyy kyllä. Jotenkin tämä koko homma tuntui aika salaperäiseltä… Kuka tunnustaa sujauttaneensa tällaisen laukkuuni? Hiukan nuhjaantuneesta ilmeestään päätellen, lappu on kulkenut laukussa jo jonkin aikaa. Oli miten oli, se oli hyvä muistutus ja jätin lapun odottelemaan laukkuun sellaista hetkeä, kun tarvitsisin taas muistutusta.

♥ Ihan hullua, mutta tällä viikolla vietämme poikakaverin kanssa ensimmäistä vuosipäiväämme – eri maissa tosin. Mennyt vuosi on hujahtanut niin nopeasti, ettemme oikein kumpikaan voi uskoa, että yhteistä matkaa on takana jo vuoden verran. Etäsuhteen arki ei aina ole yhtä ruusuilla tanssimista, mutta olen aika ylpeä meistä, että kaikista haasteista huolimatta tässä ollaan. Hyvä me! Ja nyt sitten vain toivotaan monia mahtavia yhteisiä vuosia lisää!

♥ Okei, yksi niistä asioista, joista olen kaikkein eniten innoissani tästä kotiinpaluussa, on aluillaan oleva runebergintorttukausi! Tämänkertaiset viikon kootut olivat enemmänkin viikon ruoat ja juomat, mutta hei, minkäs sille mahtaa, kun se nyt sattuu pyörimään päällimmäisenä mielessä! Ja nyt kaipaan asiantuntijoilta näkemystä, että minkä leipomon runebergintortut ovat parhaita? Kerron jo heti suoraan, että Fazerin tortuista en tykkää – ne ovat usein vähän kuivia ja niissä oleva mantelirouhe on jätetty liian karkeaksi meikäläisen makuun. Melkein kaikista muista tähän mennessä maistamistani olen pitänyt (siis elämäni varrella, koska tässä sesongissa en ole vielä ehtinyt testata!). En kuitenkaan nyt yhtään muista, mikä on ollut suosikki vuosien varrella. Eli suosituksia kehiin!

♥ On ollut mahtavaa huomata, että monet omat lempivärit sopivat ihan mahtavan hyvin yhteen tämän uuden punaisen tukan kanssa. Joskus nimittäin saattaa käydä niin, että vaatekaapin väripaletti ei toimikaan uuden hiusvärin kanssa yhteen ollenkaan. Lomatunnelmissa pääsin myös ilokseni ulkoiluttamaan yhteä vaatekaappini helmistä: Samujin kaunista silkkimekkoa, jonka ostin joitakin vuosia sitten heräteostoksena kuolattuani sitä ensin koko kevään lookbook-kuvissa. Hauskaa sinänsä, näissä kuvissa koko look on Suomi-designia, sillä jalassa ovat Terhi Pölkiltä saadut sandaalit viime kevään mallistosta ja korvissa kiikkuvat IVALOlta saadut Noukin korvakorut, jotka tässä viimeisen kuukauden mittaan kiilanneet korurasiani suosikeiksi.

silkkimekko // silk dress Samuji (2015)

sandaalit // sandals Terhi Pölkki (2017)*

korvakorut // earrings Nouki / IVALO (2017)*

* saatu blogin kautta / gifted

Related posts

17/01/19

Aikaa ajatella

4 32

Muistan ajatelleeni vuosia sitten erittäin hektisessä työssä ollessani, että loppumaton to do -lista söi kaiken luovuuden. Harmitti, että koneen lailla tykitettävän työkuorman keskellä ei yksinkertaisesti ollut aikaa ajatella mitään ylimääräistä sen suoritettavan työlistan ulkopuolelta. Harmitti myös se, etten todellakaan päässyt antamaan työnantajalle parastani, kun jokainen työpäivä oli yhtä kilpajuoksua kelloa vastaan. Uskon, että minulla olisi takuuvarmasti ollut niin paljon enemmän annettavaa sillekin työpaikalle, jos vain olisin joskus ehtinyt henkäistä hetken verran ja suunnitella työprojekteja vähän pidemmällä tähtäimellä.

Myöhemmin olen huomannut, että sama pätee myös blogin suhteen ja yrittäjyydessäkin: jos kaikki aika menee vain niiden välttämättömyyksien hoitoon ja jatkuvasti on kiire, hommasta katoaa nopeasti perspektiivi ja kokonaiskuva. Ja siinä sivussa katoaa kyky luovaan ajatteluun: luovuus tarvitsee ympärilleen aikaa ja tilaa. Väitän, että tekisi hyvää meille kaikille joskus tylsistyä, mutta sitä ei taida kovin usein enää älypuhelinten ja jatkuvan ärsyketulvan keskellä tapahtua. Enpä olisi vielä joitakin vuosia sitten uskonut sanovani, että pitkästyminen ja joutilaisuus ovat monelle aktiiviselle ihmiselle tämän päivän luksusta.

Paitsi jo ihan levon takia, myös luovuuden näkökulmasta tekee hyvää välillä lomailla ja kytkeä itsensä täysin pois työmoodista. Myönnän, että yrittäjälle se on haastavaa (etenkin tällaisella alalla) ja siinä asiassa minä olen kyllä laiminlyönyt itseäni. Olen lomaillut viimeisten 10 vuoden aikana aivan liian vähän – vain pari hassua kertaa. Koko ajan huomaan kuitenkin oppivani paremmaksi lomailijaksi ja tiedostavani sen aidosti ja kokonaisvaltaisesti työstä vapaan ajan tärkeyden yhä paremmin. Ja tiedän, etten ole yksin: näen monen muunkin samalla alalla työskentelevän tai intohimolla yritystään pyörittävän ystävän ja tutun hapuilevan tasapainoillessaan työn ja vapaa-ajan välillä. Ja valitettavan moni ehtii ajautua jaksamisensa äärirajoille, ennen kuin omia tarpeita malttaa tai osaa pysähtyä kuuntelemaan. Uskokaa minua, tiedän mistä puhun.

Pidin tällä kolme viikkoa kestäneellä matkallani noin 10 päivän mittaisen työstä vapaan pätkän. Vaikka palasin töiden pariin jo reilu viikko sitten vielä matkoilla ollessani, kaukana kotoa sekin tuntui erilaiselta, kun arkiset rutiinit ja velvoitteet loistivat poissaolollaan. Joskus ei pienen irtioton tehdäkseen ja arkea rauhoittaakseen tarvitse edes lähteä merta edemmäs tai varsinaiselle lomalle. Saman asian voi ajaa etätyöviikko mökillä tai ihan lähellä vieraassa, inspiroivassa kaupungissa. Olennaisinta lienee, että saa raivattua kalenteriinsa tyhjää ja päiviinsä stressitöntä aikaa olla ja ajatella. Siksi nautin usein esimerkiksi etätöistä ulkomailla, koska se antaa minulle hetken rauhan keskittyä olennaiseen kaiken tavanomaisen hässäkän keskellä ilman tapaamisia ja arkisia velvollisuuksia.

Tämän matkan aikana minulla oli tilaa ja aikaa joutilaisuudelle, ihmettelylle, haahuilulle ja tylsistymisellekin. Oli aikaa lueskella kirjoja, ottaa päivätorkkuja, käydä spontaaneilla kävelyillä, tuijottaa sarjoja, käydä urheilemassa, pelata Yatzya ja ennen kaikkea mietiskellä. Kun arkiset velvollisuudet loistavat poissaolollaan, on nimenomaan aikaa. Ja kun on aikaa, syntyy uusia ajatuksia ja on tilaa inspiroitua.

Reissuni viimeisinä päivinä alkoi jo tuntea olleensa poissa kotoa aika kauan. Samoihin aikoihin aloin huomata, että tällainen pidempi poissaolo oli synnyttänyt valtavasti uusia ideoita. Ja ilokseni tuo henkinen inspiroitunut mieliala tuntuu vallitsevan vieläkin. Tiedän, että blogini rakastetuimpia ja toivotuimpia postauksista ovat kaikenlaiset syvällisemmät ja pohdiskelevammat jutut, mutta niitä syntyy hektisen arjen keskellä huonosti. Ne nimittäin vaativat ympärilleen nimenomaan tilaa ajatella ja prosessoida – ja sitä minulla harvoin on arjen pyörityksessä riittävästi.

Matkan aikana sen sijaan oli aikaa kypsytellä ajatuksia kaikessa rauhassa ja yhtäkkiä nyt tuntuukin, että on valtavasti sanottavaa vaikka mistä. Tietenkin uudessa ympäristössä myös näkee ja kokee kaikkea inspiroivaa ja saa aina reilun annoksen perspektiiviä, joka on myös omiaan herättelemään ajatuksia ja sanottavaa. Mutta on siis ihanaa voida kertoa, että takataskussa on matkan ja loman seurauksena paljon uusia juttuideoita ja mietteitä, joita haluan jakaa myös teidän kanssanne.

Ehkä toistan tässä postauksessa itseäni, koska olen puhunut luovuudesta, joutilaisuudesta sekä irtiottojen ja lomailun tärkeydestä tärkeydestä niin monet kerrat ennenkin. Tällä kertaa koin kuitenkin niin voimallisesti sen luovuuden ryöppyämisen jälleen ajatuksiini, että kaiken tämän kirjoittaminen postauksen muotoon tuntui tärkeältä. Ehkä paremmaksi lomailijaksi oppiminen edesauttaa myös sinne luovuuden lähteille pääsemistä jatkossakin.

Niin kiinnostavaa kuin onkin nähdä uusia paikkoja, niin kylläpä oli myös kiva palata kotiin tällaisen pidemmän poissaolon jälkeen (etenkin, kun täällä oli siivottu oikein kunnolla juuri ennen lähtöä, hah). Nyt kun olen tässä inspiraation tilassa, niin huikkaanpa teille, että myös juttuideoita ja toiveita (pohdiskelevia tai jotakin ihan muuta) saa aina vapaasti esittää! En lupaa, että toteutan niistä kaikkia, mutta jos idea tuntuu kiinnostavalta ja siitä on jotakin sanottavaa, niin varmasti osa päätyy jutuksikin asti.

PS. Kuvituksena on taas arkistojen aarteita – tällä kertaa noin vuoden takaa Pariisista. Minulla on kansioissani hurjasti kuvia, jotka ovat jääneet aikanaan syystä tai toisesta julkaisematta, joten olen nyt päättänyt julkaista niitä sopivissa hetkissä tällä tavoin jälkikäteen. :)

Photos: Vesa Silver

Related posts