29/11/13

Kaamoskoomailua ja sisustuspohdintoja

22 22 P8072876.JPG

Olen jotenkin ollut vähän koomassa viimeiset pari päivää, koska Wannabe Ballerinasin lähestyvän joulushown treenejä on tällä hetkellä lähes päivittäin – ja yleensä varsin myöhään illalla. Nukkumaanmenon kanssa on siis monena iltana venynyt aivan liian myöhään ja kaipa tämä pimeyskin vaatii veronsa energiatasoista. Tänään on suoraan sanottuna ollut sellainen fiilis, etten ole kyennyt kovinkaan kummoiseen aivotyöskentelyyn. Se kuitenkin ilahdutti suuresti, että ystäväni Anna piipahti kanssani lounaalla ja sen jälkeen kylässä täällä kotonani, ja intouduimme miettimään taulujeni paikat uusiksi. Olen nimittäin tuskaillut muutaman taulun paikan kanssa ja yksin niiden sovittelu seinälle on hankalaa, kun pitäisi samalla pystyä pitelemään taulua halutussa kohdassa ja nähdä se etäältä. Nyt sain apukäsiä ja toisen visuaalisen mielen miettimään kanssani vaihtoehtoja. Ja löysimme täydellisen ratkaisun. Jee! :) Pikkuhiljaa tämä olohuonekin tästä hahmottuu, joten toivon mukaan saan tämän pian sellaiseen kuntoon, että pääsen esittelemään sitä myös teille kunnolla. Sohvapöytien kanssa kyllä arvon yhä, koska tuntuu, että on monta niin hyvää vaihtoehtoa ja teiltä tuli niitä vielä iso kasa lisää, kiitos! :) Tänään tosin kolahti postiluukusta Stockan kanta-asiakaskuvasto, jossa juuri se Kartellin kirkas Stone-jakkara on hyvässä tarjouksessa. Niinpä mietin, että tämä saattaisi hyvinkin olla merkki, että se se on. :)

P9245175.JPG

Olen nyt oikeastaan viimeisen vuoden-parin aikana koko ajan enemmän innostunut sisustusjutuista ja huomaan ostavani esimerkiksi useammin sisustulehtiä kuin muotilehtiä. Blogien kanssa olen huomannut samaa kehityssuuntaa: lukulistalle osuu yhä useammin sisustus- kuin muotiblogeja. Luen toki edelleen myös muotiblogeja, vaikka blogien seuraaminen ylipäänsä onkin ollut pitkän aikaa vähän paitsiossa. Jostain syystä kaikenlaiset sisustusjutut kuitenkin tuntuvat tällä hetkellä inspiroivan melkeinpä pukeutumisasioita enemmän. Ehkä kyse on siitä, että aihe on niin ajankohtainen omassa elämässäni, kun laittelen vieläkin tätä omaa suloista pikkukotiani kuntoon. Ja edellinenkin koti oli ensimmäinen ihanan kunnon sisustusprojekti. Ilokseni on kuitenkin vaikuttanut siltä, että aika monia teistäkin kiinnostavat kaikenlaiset sisustushöpinät, joten toivottavasti olen tulkinnut oikein. :) Ja itse asiassa siihen liittyen kysyisinkin nyt teiltä vinkkejä ihanista sisustusblogeista! Aika monia suomalaisia ihania sisustusblogeja lukulistallani jo onkin, mutta olisi kiva saa teiltä hyviä linkkivinkkejä jakoon, josko sieltä löytyisi ihan uusia ihastuksia! :) Eli laittakaahan kommenttiboksissa lempparisisustusblogejanne linkkien kera jakoon!

P8072914.JPG

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

26/11/13

Duunistöis

13 51

Kaupallinen kampanja, yhteistyössä Etera

Joku teistä onkin saattanut nähdä White Trash Disease -blogista tutun Natan varsin vaikuttavan jutun omasta työhistoriastaan. Tai ainakin minä vaikutuin – noin ahkeraa ja aikaansaavaa ihmistä sopii ihailla! :) Ite puin –blogin Tiiti puolestaan pohdiskeli, mitä muita hyviä puolia työssä käymisessä on palkan lisäksi – vai onko niitä? Natan ja Tiitin postaukset liittyivät eläkevakuutusyhtiö Eteran Nuoret työssä -kampanjaan, jonka kautta halutaan herätellä keskustelua siitä, miten nuoret otettaisiin työpaikoilla paremmin osaksi työyhteisöä. Myös minut haastettiin mukaan jakamaan omia mietteitäni työnteosta ja muisteloitani nuoruuteni työpaikoista. Vähän olen opiskelu- ja työhistoriaani ehtinytkin raottaa täällä blogin puolella joskus aiemmin, mutta nyt sukelletaan vielä kauemmas historiaan.  Luvassa on aika pitkä tarina, joten varatkaahan vaikka teekuppi ja iltapalaa lukuhetkenne ratoksi. ;) Kuvituskuvina ihastellaan jo menneen ruskan värejä.

Natan juttua lukiessani samaistuin vahvasti hänen asenteeseensa työntekoa kohtaan. Olen myös itse ollut aina kova tekemään töitä ja olen ehtinyt elämäni aikana tehdä jos jonkinlaista hommaa, vaikka työhistoriani kalpeneekin Natan erittäin vaiherikkaan CV:n rinnalla kepeästi. ;) Tulen perheestä, jossa rahan arvo on haluttu opettaa lapsille pienestä pitäen ja vaikka joskus nuorena tympäisikin, että oma viikkoraha oli murto-osa monien kavereideni saamista summista, olen myöhemmin todennut, että vanhempien oppi rahan arvosta meni kyllä takuuvarmasti perille. Niinpä olen tehnyt kaikenlaista hommaa jo nuorena koulun ohella, jotta ansaitsisin itselleni taskurahaa. Kaikki työ ei todellakaan ole ollut unelmieni työtä, mutta en ole koskaan nirsoillut töiden suhteen silloin, kun olen töitä oikeasti tarvinnut. Ja kaikista työpaikoistani olen saanut paljon eväitä tulevan elämän ja tulevien työpaikkojen varalle, vaikka sitä ei aina juuri sillä hetkellä osaisikaan ajatella. Tässä siis ensin vähän läpileikkausta työhistoriaani ja sitten yleisempää pohdintaa työnteosta ja omista kokemuksistani osana työyhteisöä.

Ensimmäinen kesätyöni oli puiden istutusta Pudasjärvellä ja palkka maksettiin urakkapalkkana istutettujen taimien mukaan. Vaikka työ sinänsä olisi voinut olla ihan leppoisaa, olimme veljeni kanssa ehkä vähän kilpailuhenkisiä ja kumpikin halusi tienata toista enemmän, joten poljimme taimia penkkaan kuin heikkopäiset. :D Oman lisämausteensa urakkaan toi se, että vaikka aurinko paahtoi täydellä teholla, metsikössä oli niin järjettömästi hyttysiä ja mäkäräisiä, että t-paidassa ei voinut edes kuvitella hilluvansa. Olimme vuorautuneet päästä varpaisiin parhaamme mukaan, jotta säästyisimme puremilta ja pistoilta. Ranteet silti välillä vilkkuivat hanskojen ja takinhihojen välistä sen verran, että mäkäräiset pääsivät iskemään paljaalle iholle. Minulla oli vielä seuraavanakin kesänä ranteessa arpia niistä puremista, auts. Toinen varhainen kesätienestini oli hillojen poimiminen mökillä. Itse en ole koskaan välittänyt hilloista, mutta tiesin, että niistä maksetaan suhteellisen hyvin, joten tarvoin suolla äitini seurassa ämpäri kainalossa ja poimin marjoja talteen myymistä varten – hyttysten armoilla jälleen, tietenkin. Mitään erityisen hehkeitä kokemuksia nuo ensimmäiset kesäduunit eivät siis olleet, mutta ei siinä tullut nirsoiltua, kun rahalle oli tarvis.

Olin siinä mielessä onnekas, että muutamana myöhempänä kesänä pääsin kesätöihin isäni työpaikalle, jonne otettiin paljon työntekijöiden lapsia hommiin. Itse tein tuolloin kaikenlaista arkistointi- ja toimistohommaa, mikä oli sellaista melko tylsää asiakirjojen järjestelyä ja organisoimista. Muistan vain saaneeni jatkuvasti käskyjä tehdä vähän hitaammin, kun tein kuulemma töitä liian vauhdilla ja varsinaiset työntekijät olivat huolissaan, että koko kesätyökaudeksi ei riittäisi töitä, jos jatkaisin samaa tahtia. :D Kovin tiiviisti emme tehneet töitä vakituisten työntekijöiden kanssa, vaan arkistointihomma oli melko itsenäistä puuhaa. Onneksi minulla oli toinen kesätyöläinen jeesaamassa, koska yksin homma olisi ollut todella puuduttavaa.

Yhtenä kesänä hommasin itselleni toisenkin työpaikan, kun huomasin koulun seinällä ilmoituksen kesätyöpaikasta lounasravintolassa. Kyseessä oli sellainen parin viikon ”tienaa tonni”-tyyppinen juttu – ja ennen kuin innostutte, niin nyt puhutaan siis markka-ajasta nuoret eli euroissa tuo tonni lienee jonkun 170 euroa. ;) Työskentelin siis varsinaisen kesätyöni päätyttyä (se kesti vain kuukauden) vielä jonkin aikaa lounasravintolassa ja olin varmaankin maailmanhistorian surkein tarjoilija. Onneksi lounasravintolassa à la carte -annoksia tilattiin varsin harvoin ja muuten asiakkaat noutivat ruokansa itse buffet-pöydästä. Ravintolan omistajan lempeän huomautuksen mukaan hajotin kaikkein eniten laseja kaikkein lyhimmässä ajassa koskaan verrattuna aiempiin kesätyöläisiin. :D Muuten työnteossani ei kuulemma ollut kyllä moitteen sijaa.  Sain lohdutukseksi myöhemmin kuulla tuosta lasien rikkomisennätyksestäni, että hajotettujen lasien kokonaissaldo jäi silti keskiarvon tienoille – olin vain ollut erityisen tuhoisa ensimmäisinä työpäivinäni. Ehkä tarjoilu ei silti ole minun bravuurejani.

Ehdin lukioaikoina tehdä myös Mannerheimin Lastensuojeluliiton kautta lapsenvahtitöitä ja minulla olikin useita vakkariperheitä, joiden naperoita hoidin säännöllisin väliajoin. Palkka oli aivan surkea (muistaakseni 4 e/h), mutta useimmiten lasten leikittäminen oli kuitenkin aika hauskaa hommaa. Oli myös maailman parasta saada pikkutyypeiltä aitoa ja rehellistä palautetta. Tai harvemmin he sitä minulle suoraan antoivat, mutta monilta vanhemmilta kuulin myöhemmin, että kukaan muu hoitotäti ei kelpaa kuin Jenni. <3 Niisk! On ollut muuten ihan kreisiä törmätä nyt tyyliin 13 vuotta myöhemmin niihin ”naperoihin”, jotka ovat nykyään jo aikuisia ihmisiä. Tulee jokseenkin vanha olo. :D

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen löysin itselleni ensimmäisen pysyvämmän työpaikan ruokakaupasta, jossa olin täyttämässä hyllyjä ja kassalla. Silloin pääsin oikeastaan ensimmäisen kerran kunnolla osaksi varsinaista työyhteisöä, koska tein 4 kuukauden yhtenäisen jakson töitä ja opiskeluiden alettuakin jatkoin samaa hommaa vielä loma-aikoina. Minusta meihin nuoriin suhtauduttiin työpaikalla tosi myönteisesti, mutta huomasin myös, että vakinaisten työntekijöiden kunnioitus minua kohtaan kasvoi sitä mukaa, mitä parempi työntekijä osoitin olevani. Työyhteisössä kun hommat tuppaavat kasautumaan muiden harteille, jos joku lusmuilee tai hutiloi. Olin työpaikalla pidetty tyyppi ja sainkin vakkarityöntekijöiltä monenlaisia luottamuksen osoituksia esimerkiksi sitä kautta, että minulle annettiin monesti vähän vastuullisempia työtehtäviä kuin monille muille nuorille. Minulle on aina ollut kunnia-asia tehdä työni hyvin ja työpäivätkin kuluvat nopeammin ahkeroidessa kuin peukaloita pyöritellessä.

Opiskelukaupungista oli vaikea saada töitä, sillä tuhannet muutkin opiskelijat olivat kärkkymässä samoja osa-aikaisia ilta- ja viikonloppuduuneja, joten jatkoin tällä systeemillä jonkin aikaa. Kun rahat kävivät vähiin, tein satunnaisia narikkakeikkoja yliopiston tilaisuuksissa. Käteen 4 tunnin hommasta saattoi jäädä verojen jälkeen alle 20 euroa, mutta opiskelijalle sekin oli iso raha.

Etsiskelin töitä ahkerasti ja lopulta onneksi tärppäsi. Tosin tilanne alkoi siten, että olin viemässä hakemustani ruokakaupan pomolle, joka näytti tylysti kahta liitoksistaan pursuilevaa mappikansiota ja totesi, että tässä ovat tähän mennessä tulleet kesätyöhakemukset. Ja papatti samaan hengenvetoon, että tänä kesänä ei todennäköisesti uusia kesäntyöntekijöitä edes otettaisi, sillä suurin osa aiemmin töissä olleista todennäköisesti tulisi jatkamaan tänäkin kesänä. Tilanne näytti jokseenkin epätoivoiselta, mutta päätin vielä sinnikkäästi yrittää vakuutella tyyppiä omasta erinomaisuudestani. Huomautin kiireesti, että minulla on työkokemusta ennestään saman kauppaketjun liikkeestä ja kas kummaa, pomo kiinnostui heti ja kysäisi tarkemmin, missä toimipisteessä olin työskennellyt. Ja kävipä niin onnekkaasti, että tuon kyseisen kaupan johtaja sattui olemaan tämän herran opiskelukaveri. Ääni muuttui kellossa välittömästi ja pääsinkin kertomaan työhistoriastani kauppaketjun palveluksessa tarkemmin.  Yhtäkkiä minulle myös kerrottiin, että mahdollisesti yksi edellisvuoden kesätyöntekijöistä ei välttämättä olisikaan tulossa takaisin tänä kesänä vaihto-oppilasvuotensa takia. Loikkasin lopulta täysin toivottomasta tilanteesta varsin toiveikkaaseen, kun kauppias lupasi pitää minut mielessään, mikäli paikka vapautuisi. Luonnollisestikaan en antanut tyypin unohtaa minua, vaan soittelin perään useita kertoja, kun heti ei alkanut kuulua. Ja lopulta sain kuin sainkin sen paikan – ja siitä alkoi opintojen ohella kolme vuotta kestänyt työura, jonka ansiosta kesätyöt oli turvattu ja lisäksi pääsin tekemään myös säännöllisesti iltaisin ja viikonloppuisin töitä.

Mitä tästä voi oppia? Pyri AINA viemään hakemus paikan päälle henkilökohtaisesti, jos siihen vain suinkin on mahdollisuus. Ja yritä mielellään samalla päästä juttusille sen henkilön kanssa, joka työntekijävalinnoista lopulta päättää. Jos et pääse tapaamaan tätä henkilöä kasvotusten, voit aina myös yrittää soittaa jälkikäteen ja tarkistella, että hakemuksesi on tullut perille (ja siinä sivussa tietysti yrittää tehdä unohtumattoman vaikutuksen). Älä luovuta, vaikka saisit aluksi kieltävän vastauksen. Olen itse tosiaan puhunut itseni sisään kahteen työpaikkaan, vaikka olen ensin saanut kieltävän vastauksen. Kannattaa siis olla sinnikäs, jos itse tietää, että olisi oikeasti hyvä tyyppi juuri siihen pestiin. Tärkeintä on juuri erottua siitä hakijoiden massasta jollain tavalla. En ole itse varmaan koskaan päässyt pelkän hakemuksen perusteella edes haastatteluun, mutta olen saanut lähes kaikki työpaikat, joita hakiessani olen päässyt juttelemaan työnantajan kanssa joko puhelimessa tai kasvotusten.

Eteran kampanjassa halutaan herätellä keskustelua etenkin siihen liittyen, miten nuoret saataisiin paremmin osaksi työyhteisöä. En ole itse kokenut töissä koskaan jääneeni työyhteisön ulkopuolelle, mihin on varmaan parikin syytä. Olen ollut töissä paikoissa, joissa on ollut paljon nuoria töissä, joten porukkaan pääseminen on jo sitäkin kautta ollut helppoa. Näissä työpaikoissa vakituiset työntekijät ovat vähän tottuneetkin siihen, että nuorta verta on joukossa ja ihmiset vaihtuvat aina silloin tällöin. Toisaalta olen myös itse aktiivisesti pyrkinyt osaksi työyhteisöä ja ymmärtänyt, että toisinaan vanhempien työntekijöiden kunnioitus pitää ensin ansaita, ennen kuin he hyväksyvät sinut osaksi porukkaa.

Yksi tärkeä juttu työporukkaan pääsemisessä on myös se, että tekee työnsä hyvin ja hyvällä fiiliksellä. Positiivinen, ahkera ja oma-aloitteinen ihminen on paljon helpompi hyväksyä osaksi porukkaa kuin sellainen, jonka työnjälkeen ei voi luottaa tai joka ei vaikuta kunnioittavan työtään. Uskon, että itse olen nuoruuteni työpaikoissa ansainnut kunnioitusta iästäni huolimatta juuri sen ansiosta, että olen osoittanut olevani kova tekemään töitä ja pyrkinyt pitämään asenteeni työpaikalla myönteisenä. Tärkeä juttu minusta työpaikalla viihtymisessä on myös työkavereilta saatu palaute – on älyttömän mukavaa saada kokeneemmilta työntekijöiltä positiivista palautetta. On helpompi tuntea itsensä osaksi joukkoa, jos saa aidosti kiitosta työpanoksestaan ja kannustusta työkavereilta.

Etenkin osa-aikaisissa töissä voi olla vaikeaa päästä mukaan työpaikan porukkaan, jos aikaa työpaikalla suhteiden luomiseen ei käytännössä oikein ole. Huomasin itse esimerkiksi juuri ruokakaupassa työskennellessäni, että hitsauduin kesätyöjaksojen ja yhtenäisempien arkityöjaksojen aikana tiiviimmin osaksi porukkaa, kun työkavereita tuli oikeasti nähtyä lähes päivittäin. Voi olla vaikea päästä jyvälle rutiineista ja tavoista sekä tutustua muihin työyhteisön jäseniin, jos työvuoroja on vain harvoin. Toisaalta usein sellaisissa työpaikoissa, joissa on totuttu osa-aikaisiin työntekijöihin, tällaisiin satunnaisempiinkin sankareihin osataan suhtautua positiivisemmin.

Olen ehdottomasti kokenut helpoimmaksi työyhteisöön pääsemisen sellaisissa työpaikoissa, joissa työkavereina on ollut paljon muitakin nuoria. Vaikka osa-aikaisten työntekijöiden joukolla ei useinkaan ole kovin paljon yhteisiä työvuoroja, ryhmähenkeä on toisinaan kohotettu myös työajan ulkopuolella järjestämällä porukalla esimerkiksi jonkinlaisia illanviettoja, joissa ihmisiin voi vapaammin tutustua. Työajallakin yhteiset juttutuokiot ja kahvitauot ovat olleet tärkeä osa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Parhaimmillaan työkavereista saa älyttömästi voimaa ja hyvää fiilistä jaksaa töissä. Myös kaikenlaisista sisäpiirin hölmöilyistä ja vitseistä tuli omassa entisessä työpaikassani tärkeä osa työpäivien positiivisen hengen luomista.

Yksi tärkeimmistä asioista omalla kohdallani työpaikalle sopeutumisessa on ollut kunnon perehdytys. On kaikille osapuolille helpompaa, kun jokainen oikeasti tietää ja tuntee työtehtävänsä – ja tietää myös, keneltä pyytää apua, jos tarvitsee neuvoa. Toisaalta pidempään mukana olleella henkilökunnalla pitäisi olla myös ymmärrystä nuorta ja kokematonta työntekijää kohtaan siinä mielessä, että kaikki ei välttämättä heti ensiyrityksellä suju täydellisesti ja uusien juttujen omaksuminen ja muistaminen sekä talon tavoille oppiminen voi viedä hetken. Minua itseäni on helpottanut se, että kokeneemmilla työntekijöillä on aina ollut kovin avulias asenne nuoria ja kokemattomampia kohtaan, etenkin jos nämä itse ovat aktiivisia ja haluavat oppia. On myös ollut kiva huomata, että työnantaja on kohdellut sekä nuorempia että vanhempia työntekijöitä samalla tavalla. Esimerkiksi tuossa opiskeluaikojen työpaikassani työntekijöitä palkittiin usein esimerkiksi bonuksilla palkan yhteydessä, jos kauppa oli tehnyt hyvää tulosta ja toisinaan tulospalkkio-kiitoksena meitä muistettiin myös hauskoin pienin yllätyksin. Ja näissä asioissa kaikki työntekijät olivat osa tiimiä, riippumatta siitä, kuinka monta työtuntia viikossa kullakin on tai työvuotta takana historiassa. Tällaiset pienet yhteiset jutut, ilonaiheet ja juhlahetket toivat paljon positiivista tunnelmaa työpaikalle.

Hassua sinänsä, että monia noita juttuja en ole koskaan aiemmin edes ajatellut aktiivisesti, koska lähes kaikissa nuoruusaikojeni työpaikoissa on ollut aika hyvä yhteishenki. Olen ollut onnekas, että olen päässyt mukaan sellaisiin työpaikkoihin, joissa minua nuorena työntekijänä on kohdeltu hirmuisen tasa-arvoisesti ja kunnioittaen. Millaisia kokemuksia teillä muilla on ollut nuorena työntekijänä? Millaisissa työpaikoissa olette itse nuorena työskennelleet? Onko teidät hyväksytty osaksi porukkaa? Miten asioita olisi voinut tehdä vieläkin paremmin? Olisi tosi kiinnostavaa päästä lukemaan teidän kokemuksianne, niin hyviä kuin huonompiakin ja etenkin ajatuksia siitä, miten juuri tuota työyhteisön henkeä voisi buustata nuorten näkökulmasta. Entä mitä nuori itse voisi tehdä päästäkseen paremmin osaksi työporukkaa? Vai onko mielestäsi vastuu enemmän kokeneemmilla työntekijöillä? :) Sana on vapaa eli tarinoita jakoon ja vinkkejä kehiin!

Näistä jutuista keskustellaan myös Eteran FB-sivuilla, missä viikon väite on “Ei terve ruumis työtä kaipaa.” Oletkos samaa mieltä? Käy äänestämässä ja kurkkaa kiinnostava keskustelu työelämään liittyen myös sieltä. :) Kampanjasta lisätietoa löytyy myös Eteran omilta nettisivuilta

P9220429.JPG

Kuvat: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

26/11/13

Takkitutkielma

8 21 jenniR_35.jpg

Muistatteko, kun aiemmin syksyllä uskaltauduin valokuvaaja Nadi Hammoudan linssin eteen? Nadi oli tuolloin jo pitkään kärttänyt lupaa saada joskus kuvata minua ja oli tyytyväinen, kun vihdoinkin olin suostunut. Samalla hän totesi tuon kuvaustuokiomme aikana, että aikoo muuten kuvata minua joskus vielä toistekin, kun oli kerran nyt saanut jalkansa oven väliin. Hiljattain hän ottikin minuun uudelleen yhteyttä ja ehdotti, josko kokeilisimme taas jotakin kuvausprojektia yhdessä. Olin niin innoissani siitä ensimmäisestä kuvasarjasta ja yhteistyö Nadin kanssa oli muutenkin mutkatonta, joten tällä kertaa suostumista ei tarvinnut epäröidä. Suoraan sanottuna olen vieläkin vähän mykistynyt niitä kuvia katsellessani siitä, miten uudenlaisia kuvakulmia ja puolia osaava kuvaaja on kasvoistani saanut esille. Siitäkin huolimatta, että vitsailin tuolloin kuvasarjan olleen tutkielma vasemmasta poskestani. ;) Jostain syystä vasen puoli kasvoistani vain sattuu olemaan kuvauksellisempi – tämän totesi jopa Nadi eli kyse ei ole vain jostain omasta päähänpinttymästäni, haha. 

jenniR_101.jpg

Siinä missä edelliset kuvat oli otettu kotonani luonnonvalossa ja tunnelma oli sellainen herkkä ja intiimi, niin tällä kertaa kokeiltiin jotakin ihan muuta! Kiikutin kassillisen takkejani ja kaulahuivejani Kallioon ja tällä kertaa kokeiltiin sitten kuvaamista studiossa. On hauskaa päästä kokeilemaan tällaisia juttuja, joten siellä sitten minä mallailin takkeja, huiveja ja virittelin hiuksia sekä meikkiä, kun Nadi tuumasi puolestaan valaistusta ja kuvakulmia. En taida itsepäisyydessäni olla mikään maailman helpoin kuvattava, mutta kyllä se yhteinen sävel löytyi jälleen lopulta. :D Jos se viime kertainen kuvaussessio oli tutkielma vasemmasta poskestani, niin tämä on sitten tutkielma vasemmasta poskestani ja talvitakeistani. ;) Nämä ovat siis ihan vain tällaisia kokeilullisia testikuvia, mutta mitäs tykkäätte? Jos kiinnostaa nähdä lisää Nadin ottamia valokuvia, niin niitä voi tsekkailla Nadi Photography -nettisivuilta tai Facebookista.

Kiitos taas Nadi hauskasta kuvaustuokiosta ja huipuista otoksista! 

jenniR_85bw1.jpgjenniR_33_1.jpg

Photos: Nadi Hammouda / Nadi Photography

Related posts

25/11/13

Vapaapäivä tietokoneesta?

12 20 PB200403.JPG

Törmäsin lauantaina ratikkapysäkillä tuttuun, joka kertoi viettävänsä teknologiavapaata päivää, tosin tässä tapauksessa kyseessä taisi olla vieroitus nimenomaan tietokoneesta ja netistä. Hän kertoi ryhtyneensä tähän, kun poikakaveri oli ollut niin lopen kyllästynyt siihen, että mimmi viettää kaikki vapaat hetkensä tietokoneen äärellä seuraavan päivän töitä valmistellen ta blogia kirjoittaen – blogi on tosiaan usein päivätyössä käyville siinä sivussa kuin toinen työ, jonka parissa häärätään illat ja viikonloput. Nyt tyttö oli sitten päättänyt vähän kuin lahjana poikaystävälleen irroittautua koneen ääreltä kokonaiseksi päiväksi, jotta he voisivat keskittyä ihan muihin juttuihin ja tehdä yhdessä jotakin. Vaikka minulla ei napisevaa poikakaveria olekaan, tunnistin heti kuvauksesta itseni. Minä olen juuri tuo tyyppi, joka kököttää kotona läppärin äärellä lähes kaiken aikansa – ja tässä työssä vapaa- ja työaikaa ei oikeastaan juuri erotella. Tietysti se on siinä mielessä ymmärrettävää, että tietokone on työvälineeni, joten koneen äärellä tulee auttamatta istuttua paljon. En myöskään omista televisiota, joten usein leffoja tai muuta viihdettä tulee nautiskeltua nimenomaan tietokoneen välityksellä. Tuttavani tietokoneesta vapaa päivä sai minut miettimään, että ehkä sellainen voisi tehdä minullekin hyvää joskus.

Ryhdyin oikein miettimään, että milloinkahan olisin vimeksi viettänyt kokonaisen päivän ilman läppäriä ja suoraan sanottuna en pysty muistamaan sellaista päivää. Ehkä se oli pari vuotta sitten, kun lähdin mökille pitkäksi viikonlopuksi burnoutin keskellä lepuuttamaan mieltäni suolla ja jätin tietokoneen kotiin – ei sillä, ei siellä jumalan selän takana mitään nettiyhteyttäkään olisi ollut. Toinen kerta saattoi olla, kun tein toisen samantyyppisen rentoutumiseen tähtäävän viikonloppureissun ilman läppäriä, mutta siitäkin taitaa olla jo vuosi. Eikun taisin minä viime juhannuksena olla ilman tietokonetta muutaman päivän. Eilen olin vähän kipeänä ja pidin tietokoneen kiinni koko päivän – tabletilta tulin kuitenkin katselleeksi leffoja sängystä käsin. Mutta ehkä tässä voisi olla pientä tavoitetta meikäläiselle: pitää tietoisesti joskus vaikkapa läppärivapaita päiviä viikonloppuisin. Ei sellaista tarvitsisi olla joka viikko tai edes joka kuukausi, mutta kunhan aina välillä muistuttelisi itseään siitä, miten paljon aikaa sitä tulee haahuiltua koneen äärellä ihan muuten vain, vaikka mitään oikeaa tekemistä siinä ei olisikaan. Milloinkas olette muut pitäneet viimeksi netittömän päivän? Ja olisiko syytä? :)

Related posts