8/01/20

DIY-projekteja, kohtaamisia taksissa ja ikääntymisen oireita

13 46

Vuosi on käynnistynyt rennoissa merkeissä ja edellisestä kerrasta, kun päivitin tänne arkikuulumisiani, alkaa olla vierähtänyt jo monta viikkoa. Eiköhän siis koota jälleen yhteen satunnaisia höpinöitä, sillä kuten viimeksi saatu palaute todisti, niin edelleen juuri nämä arkiset sattumukset ja ajatukset ovat monelle sitä kaikkein mieluisinta blogisisältöä.

♥ Vuodenvaihde meni tosiaankin vähän sellaisella tahattomalla somelomalla ja omassa tapauksessani se tarkoitti aika totaalista hetkessä elämistä ja puhelimen unohtamista. Olen ollut ajatuksissani niin lomamoodissa, että kamera on pysynyt laukussa ja kännykänkin muistiin on tallentunut ehkä yhteensä vain noin 20 kuvaa joulun tienoilta tähän päivään. Ja niiden joukkoon mahtuvat muun muassa kuva vanhempieni modeemin salasanasta (se on juuri sellainen kirjain-numero-yhdistelmähirviö, jota ei muista erkkikään), kuva narikkalapusta (tämä on muuten erittäin fiksu kikka, vaikka en onneksi olekaan kovin montaa kertaa elämässäni hukannut narikkalappua), kaksi vahinko-otosta lattiasta, yksi typerä hölmöilyselfie, yksi poseerauskuva joulupukin vierellä (pukki tuli yllätysvisiitille aattona) sekä muutama kuva tekeillä olevasta DIY-pöydästä, josta kerron vähän myöhemmin lisää. Mutta nämä tämän jutun kuvat on otettu siis jo ennen joulua.

♥ Uusi vuosi vaihtui tällä kertaa peräti kaksissa kekkereissä juhlien. Olen iloinen, että pääsin juhlistamaan vuodenvaihdetta ystävien seurassa ja että kerrankin oli näin paljon ohjelmaa vuoden viimeiselle päivälle. Tuntuu, että usein vuoden vaihtuessa ihmiset ovat lomareissuillaan ja Helsinkiin jääneetkin hajaantuvat sinne ja tänne. Olen monet kerrat kertonut, etten ole mikään suuri juhlapyhien rakastaja ja itse asiassa useampanakin vuonna olen viettänyt uutta vuotta itsekseni kotona pizzaa syöden ja tv-sarjoja katsellen – eikä ole muuten yhtään hassumpi tapa vaihtaa vuotta. Siitä huolimatta oli hauskaa ja mukavalla tavalla erilaista, että tällä kertaa tuolle päivälle osuivat peräti kahdet juhlat. Ihana Sara järjesti huikeat synttärikekkerit, joista suuntasin loppuillaksi poikakaverin ystäväporukan järjestämiin, jo jonkinlaiseksi perinteeksi muodostuneisiin uuden vuoden pippaloihin, joita vietettiin purjelaivassa. Kaikin puolin hauska uusi vuosi!

♥ Yritimme uuden vuoden yönä epätoivoisesti saada napattua taksin lennosta, kun tilaamalla ei onnistunut. Seuralainen oli jo luovuttanut ja valmistautui henkisesti aamuöiseen vaellukseen vilun, väsymyksen ja pissahädän piinaamana, kun onnistuin kuin onnistuinkin huitomaan meille taksikyydin. Ja on pakko sanoa, että siitä tulikin yksi sympaattisimmista taksikyydeistä ikinä. Kuskinamme toimi Marokosta 13 Italiassa asutun vuoden jälkeen Suomeen kolme vuotta sitten kotiutunut nainen, jonka kanssa ehdimme käydä lyhyen taksimatkan aikana hyvät keskustelut. Erityisen hämmästyneitä olimme hänen kielitaidostaan: vain muutaman Suomessa asutun vuoden jälkeen hän puhui aivan todella hyvää suomea. Suomen lisäksi hän osasi arabiaa, englantia, ranskaa ja italiaa. Olisipa itseäkin suotu samanmoisella kielipäällä (ja sinnikkyydellä). Mutta jäipä hyvä mieli tästä kohtaamisesta ja todella ystävällisestä asiakaspalveluasenteesta.

♥ Muutama päivä myöhemmin olimmekin sitten aivan toisenlaisessa kyydissä… Kuskimme, keski-ikäinen suomalaisnainen, ehti 10 minuutin matkalla julistaa hampurilaisravintolaan jonottaneet ihmiset uusavuttomiksi idiooteiksi, esittää rasistisen kommentin (jollaisia muuten joutuu valitettavan usein nimenomaan taksin kyydissä kuulemaan), haukkua Lux Helsinki -tapahtuman sekä sen osallistujat ja valittaa likimain kaikesta mahdollisesta. Varsinainen ilopilleri!

Olen joskus miettinyt, miten sellaiseen hienovaraisesti esiintyvään rasismiin tulisi puuttua, koska tietenkään en hyväksy minkäänlaista syrjivää puhetta enkä haluaisi hiljaa pysymällä antaa mielikuvaa hyväksynnästä, vaikka paikalla ei olisikaan ketään muuta kuulemassa jupinaa. Riippuu hieman kommentista ja sen sävystä, miten helppo tai vaikea siihen on puuttua. Joskus olen ilmoittanut, etten halua kuunnella rasistista puhetta. Joskus taas olen huomauttanut kaikkien Suomessa syntyneiden tai Suomen kansalaisten olevan aivan yhtä suomalaisia ja oikeutettuja olemaan täällä sekä muistuttanut siitä, että ihonväristä ei voi toisen kansalaisuutta päätellä. Mutta välillä sellaisiin hienovaraisempiin “maahanmuuttokriittisiin” kommentteihin on vaikea sanoa oikein mitään ja silloin tuntuu helpommalta vain antaa typeryyksien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta jos tulee mieleen, miten tuollaisessa tilanteessa asiaan voisi jotenkin jämäkästi mutta ystävällisesti puuttua, niin ehdotuksia otetaan vastaan.

♥ Olen asunut tässä kämpässä nyt pian kolme vuotta, enkä ole vieläkään saanut hankituksi mattoa tai ripustetuksi tauluja seinille – säälittävä suoritus! Täydellistä mattoa ei ole tullut vastaan edelleenkään, enkä toisaalta ole ollut etsinnöissäkään erityisen aktiivinen viime aikoina. Koska valkoinen lautalattia on kaunis, olen osin jo vähän luovuttanutkin koko asian suhteen. Tulkoon sitten, kun tulee (jos tulee). Mutta ne taulut aion saada seinälle vielä tämän vuoden aikana. Viimeinkin. Olkoon se lupaukseni tälle uudelle vuodelle.

♥ On pakko vinkata teille aivan mahtavasta lautapelistä nimeltä Time’s Up. Sitä tuli pelattua taas joulun aikaan ja kyseessä todellakin on yksi hauskimmista koskaan pelaamistani peleistä. Pelissä yhdistyvät Aliaksesta tuttu sanojen selittäminen sekä pantomiimi, ja satunnaisten sanojen sijaan arvaillaan henkilöitä. Pakka on täynnä kaikkien tuntemia henkilöitä kuten Marilyn Monroe, Aku Ankka, Kekkonen ja Britney Spears ja pareittain arvuutellaan, kenestä mahtaa olla kyse. Kolmesta kierroksesta ensimmäisellä selitetään henkilöitä aikaa vastaan samaan tapaan kuin Aliaksessa, toisella kierroksella korttipakasta nostetaan samoja henkilöitä, mutta tällä kertaa kutakin henkilöä saa selittää vain yhdellä sanalla. Viimeisellä kierroksella sanoja ei saa enää käyttää ollenkaan, vaan avuksi otetaan pantomiimi, eleet, äänet ja tarvittaessa vaikka hyräily. En ole varmaan koskaan minkään pelin äärellä nauranut kuten tämän – voin todella suositella!

♥ Poikakaverini oli etsiskellyt jonkin tovin sohvapöytää toiveenaan ensisijaisesti löytää jokin kaunis vintage-pöytä. Etsinnöistä huolimatta mieluisaa ei kuitenkaan tuntunut löytyvän, mutta yhtenä päivänä bongasin Pinterestistä kivan DIY-idean: kaakelein päällystetty pöytä. Olin vuosia aiemmin ihastellut Tallinnassa Must Puudel -kahvilassa hauskaa kaakelipintaista pöytää ja tuuminut jo tuolloin, että tällainen olisi kyllä hieno. Poikakaveri innostui ideasta heti ja tartuimme projektiin: Tori.fi:stä löytyi täydellinen pöytä tuunattavaksi ja rautakaupan tarjouksesta sopivat laatat sen koristeluun. Projekti osoittautui jonkin verran arvokkaammaksi ja työläämmäksi kuin olisimme ehkä alkuun osanneet arvioida, mutta nyt pöytä on viimeistelyä vaille valmis, ja se on NIIN hieno! Lupaan esitellä lopputuloksen ja jakaa vinkit muillekin, kunhan pöytä saadaan viimeisteltyä!

♥ Juhlistan myöhemmin tällä viikolla synttäreitäni, tai siis nimenomaan en juhlista, koska synttärit menevät siihen samaan juhlapyhä-kategoriaan, joka ei ole suosikkejani. Vuodenvaihteeseen osuu oikein sellainen juhlaähky, joten synttärit on helppo skipata tipattomaan tammikuuhun tai johonkin muuhun epämääräiseen syyhyn vedoten. Muiden synttärijuhliin (joita jostain syystä tällä kertaa järjestetään nyt tammikuussa oikein ennätysmäärä – ilmeisesti kaikki ystäväni täyttävät tammikuussa vuosia) osallistun mieluusti, kunhan ei itse tarvitse olla huomion keskipisteenä ja juhlien järjestäjänä. Seuraavaksi omaan synttärimittariini kilahtaa 36 vuotta ja ehkä ensimmäistä kertaa vanheneminen hitusen ahdistaa, vaikka mitään syytä ikäkriiseilyyn ei sinänsä ole. Elämässä on kaikki valtavan hyvin enkä kaipaa pätkääkään menneeseen, mutta eipä kai näitä kummallisia mielen oikkuja aina pystykään järkeilemään.

♥ Iästä puheen ollen… En tiedä, onko tämä ikäkysymys vai jotakin ihan muuta, mutta viime viikkojen juhlista ja yökukkumisista johtuen unirytmini on aivan päin honkia. Aiemmin tuntui, että vähistä yöunista selvisi vain nukkumalla seuraavina öinä enemmän, mutta nykyään yksikin valvottu yö tuntuu suistavan vuorokausirytmin ihan raiteiltaan. Oletteko muut kolmekymppiset huomanneet samaa?

♥ Toinen ikään liittyvä juttu, josta en ole järin innoissani, ovat kamalat PMS-oireet. En koskaan nuorempana oikein edes tiennyt, mistä puhuttiin, kun valiteltiin PMS:ää, mutta pari vuotta sitten se karmeus viimein napsahti omalle kohdalle. On ilmeisesti tyypillistä, että kolmekymppisenä muuttuvan hormonitoiminnan myötä PMS-oireet voivat iskeä ihan yllättäen ja googlailuni perusteella ne ovatkin usein pahimmillaan juuri 35-45-vuotiaana. Itse en saa raivokohtauksia, mutta PMS oireilee ahdistuksena, itkuisuutena, alakulona ja sellaisena yleisenä toivottomuuden ja surkeuden tunteena, joka saa kaikki pienetkin vastoinkäymiset tuntumaan massiivisilta. Olen saanut asiaan apua kuukautisten seuraamiseen tarkoitetusta Clue-sovelluksesta, josta voi tarkistaa synkkyyden vallatessa, voisiko kyse kuitenkin olla vain tuloillaan olevista kuukautisista. Mutta on kyllä todella turhauttava vaiva! Kohtalotovereita?

♥ Viime viikolla olivat käsillä tosi jännät hetket, kun liki 4 vuotta jatkuneen ystävyytemme aikana mummokaveri tulikin kylään minun luokseni ensimmäistä kertaa! Visiitistä oli ollut puhetta jo pidempään, mutta emme olleet saaneet sitä vielä toteutettua. Nyt toteutukseen päästiin vähän sattumalta, kun mummokaveri oli valmiiksi asioilla tällä puolen kaupunkia ja keksin ehdottaa, josko vaihteeksi tapaisimmekin minun luonani. Hetken verran piti spontaania ehdotustani sulatella, mutta pienen mietinnän jälkeen hän innostui ajatuksesta ja uskaltautui suostumaan. Menin häntä vastaan metroasemalle ja tilasimme tuttuun tapaan ruokaa kotiin. Yritin kyllä ehdottaa, että olisin voinut myös laittaa meille ruokaa, mutta mummokaverille ei missään nimessä sopinut, että “vaivaisin” itseäni moisella, vaikka kuinka yritin vakuutella, ettei siitä olisi mitään vaivaa. Kaikki meni oikein mukavasti, vaikka vähän jännitin, mitä hän mahtaisi tuumata tästä vähän boheemista sisustustyylistäni, mutta palaute oli pelkästään positiivista. Mummokaverin mielestä kotini oli “oikein viihtyisä ja söpö”. Ja hän oli hyvin utelias kaikista tavaroistani, tauluistani ja muista kotini yksityiskohdista – täällä tosiaan riittää tutkailtavaa. Hyvin siis meni ja sovimme, että hän voi kyläillä luonani joskus toistekin!

♥ Olen välillä miettinyt, että mikähän siinä on, kun synkimmän talven keskellä tekee aina vain mieli pukeutua mustaan ja tummiin sävyihin. Eikö olisi jotenkin loogisempaa, että kaiken tämän pimeyden ja harmauden ympäröimänä haluaisi ylleen nimenomaan väriä ja vaaleita sävyjä piristystä tuomaan? Näin jonkun tutun päällä kokovalkoista oikein ankean värisenä päivänä loppuvuodesta ja inspiroiduin pukeutumaan valkoiseen ja vaaleisiin väreihin itsekin. Tästä valkoisesta helmin koristellusta neulepuserosta olen saanut paljon kyselyitä, kun se on vilahtanut Instagramin puolella, mutta kyselijöille joudun surukseni kertomaan, että puserolla on ikää jo kymmenisen vuotta, joten samanlaista voi olla vaikea löytää. Mutta olettekos muut huomanneet tätä synkkyyden vaatekaappi -ilmiötä näin talvella? Olen päättänyt nyt haastaa itseni pukemaan päälle vähän enemmän väriä entistä useammin. Tai ainakin jotain muuta kuin sitä ainaista mustaa! Kuka on messissä?

takki // jacket Nanso (2019)*

neulepusero // sweater Tiger of Sweden (2010)

housut // trousers Gina Tricot (2015)

kengät // shoes Flattered (2018)

laukku // bag Marimekko (2018)*

kaulahuivi // scarf Pupulandia x A+more / Stockmann (2019)*

pipo // beanie Pupulandia x A+more / Stockmann (2018)*

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Meri Milash

Related posts

6/01/20

Elämää somessa ja sen ulkopuolella

4 52

Kukkuu! En aikonut varsinaisesti tässä joulun ympärillä pitää mitään varsinaista lomaa tai sometaukoa, mutta sellainen tuli pidettyä vähän kuin varkain. Mutta nyt, kun on loppiaiseen asti päästy, radiohiljaisuus saa päättyä ja on hyvä hetki palailla pikkuhiljaa arkirutiineihin ja blogin äärelle. Tämän tahattoman somehiljaisuuden aikana tuli kuitenkin mietittyä omaa suhdetta sosiaaliseen mediaan ja vähän työhönkin, kun ne sattuvat omalla kohdalla kulkemaan aika pitkälti käsi kädessä.

Huomaan, että mitä enemmän kännykkä ja sosiaalinen media tunkeutuvat omaan henkilökohtaiseen aikaani ja tilaani, sitä hanakammin etsin keinoja hallita tilannetta. Huomaan kuormittuvani siitä, että puhein välkkyy ja piippailee vähän väliä ja joka kerta kännykkää vilkaistessa vastassa on uusi saapuneiden ilmoitusten tulva. Minulle ilmoitusten loppumattomana kasvava jono luo painetta välittömään reagointiin, mutta haluan itse valita, milloin minulla on sopiva hetki lukea ja reagoida, tarkistaa ja vastata. Haluan, että minä hallitsen puhelintani eikä puhelimeni minua.

Nykymeininki tuntuu siinä mielessä hassulta (ja ihan vähän ahdistavalta), että ihmisen oletetaan aina olevan tavoitettavissa. Olen elänyt myös aikakauden ennen kännyköitä ja jokainen lankapuhelinten armoilla elänyt muistaa, kuinka normaalia oli, että suuren osan ajasta ihmisiä ei vain saanut kiinni. Monilla ei ollut edes puhelinvastaajaa. Jos asia oli tärkeä, soittaja kyllä yritti tavoitella uudelleen. Tänä päivänä ihmiset huolestuvat, hermostuvat ja jopa loukkaantuvat todella nopeasti, jos eivät saa yhteydenottoonsa vastausta välittömästi tai viimeistään muutaman tunnin kuluessa. Onhan se älyttömän kätevää, että viestintäväline kulkee mukana taskussa, eikä puhelua tarvitse istua kotona odottamassa ja päivystämässä, mutta kännykät, some ja erilaiset viestisovellukset ovat tehneet meistä malttamattomia.

Vuosien varrella olen piilottanut ilmoitukset lähes kaikista kännykkäsovelluksista – etenkin kaikki viestitulvaa keräävät ryhmäkeskustelut mykistän yleensä välittömästi. Luotan siihen, että jos asia on todella akuutti ja vaatii välitöntä reagointia, se hoidetaan puhelimitse. Tosin pidän myös puhelintani nykyään lähes aina äänettömällä ja näyttö alaspäin käännettynä juuri siksi, että haluan voida keskittyä siihen, mitä olen tekemässä. Tsekkailen kyllä luuria säännöllisin väliajoin ja kytken äänet päälle, jos erityisesti odotan jotakin viestiä tai puhelua. Harva asia on kuitenkaan niin kiireellinen, ettei se joutaisi odottaa viittä minuuttia tai puolta tuntia. Tarkennettakoon silti, että tietenkin ystäviltä saadut viestit ovat ensisijaisesti kiva ja positiivinen asia, mutta haluan vain itse valita, milloin istun nenä kiinni kännykässä.

Taitaa viime kädessä olla aina henkilöstä kiinni, millaisen roolin some tai kännykkä ottaa arjessa, mutta olen ollut huomaavinani tässä asiassa hienoisia eroja sukupolvien välillä. Ei tarvitse olla kuin 10 vuotta minua nuorempi, niin älypuhelimet ovat olleet kiinteä osa elämää jo varsin varhaisesta nuoruudesta lähtien. Kun on kasvanut siihen, että tavoitettavuus on oikeastaan oletusarvo, on ehkä vaikeampi irtautua puhelimen ääreltä? FOMO pitää huolen, että somemaailmassa ja Whatsappissa pitää olla läsnä koko ajan, jottei mitään kriittistä tai kiinnostavaa pääse lipsahtamaan ohi silmien. Tosin voi yhtä hyvin olla, että sukupolvella tai iällä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä.

Siinähän ei sinänsä ole mitään ongelmaa, jos joku haluaa viettää kaiken aikansa kännykkää tuijottaen – tai ainakaan se ei ole minun ongelmani. Ja rehellisyyden nimissä vietän itsekin sosiaalisen median parissa sellaisia määriä aikaa, että monia saattaisi hirvittää. Ainoita tilanteita, missä muiden puhelin- ja somekäyttäytyminen saattaa itseäni ärsyttää on se, että toinen ei malta irroittautua puhelimestaan edes silloin, kun vietämme aikaa kasvotusten. Olen muutaman kerran ollut tilanteessa, jossa toinen jättää puhelimensa näyttö ylöspäin pöydälle (pahimmillaan vielä äänet päällä) ja keskustelusta ei ole meinannut tulla mitään, kun huomio harhautuu jatkuvasti välkkyvään ja piipittävään puhelimeen. Luonnollisesti joskus on poikkeustilanteita, jotka vaativat toisen ihmisen seurassakin välitöntä reagointia, mutta näissä itse kohtaamisssani tapauksissa ei kuitenkaan ole ollut kyse mistään akuutista.

Harva varmastikaan tarkoittaa olla epäkohtelias tai todellisuudessa tahtoo viestiä puhelinta vilkuillessaan käytöksellään kiinnostuksen puutetta, mutta yllättävän moni on sokea sille, miten koukussa puhelimeensa onkaan. Erityisen ikävältä kännykän tauoton vahtaaminen tuntuu tilanteessa, jossa tapaan ystävääni vain harvoin: ei jätä tunnetta, että harvinaista yhteistä aikaamme arvostettaisiin kovin tärkeäksi, jos parin tunnin treffeistä puolet menee kännykkää tuijottaen, viesteihin vastaillen tai jopa Instagramia selaten. Kun toista näkee vain harvoin, toivoisi ystävän kunnioittavan yhteistä aikaa sen verran, että malttaisi keskittyä keskusteluun edes hetken verran huomion harhailematta koko ajan toisaalle. Ei sillä, olen aivan varmasti itsekin joskus sortunut samaan kuten varmasti melkein kaikki meistä – yritän silti skarpata.

Vaikka some voi tuntua monissa arkielämän tilanteissa enemmänkin huomion varastavalta häiriköltä, on se myös mukavaa tyhjien tai yksinäisten hetkien täytettä. Kun moni julisti joulun alla pitävänsä pyhien ajan somelomaa, mietin tuolloin, että on helppo pitää taukoa sosiaalisesta mediasta, jos ympärillä on seurana rakkaita ihmisiä ja mielessä vallitsee rauha. Joulu ja juhlapyhät ovat kuitenkin monelle yksinäistä aikaa – kokemusta on. Yksinäiselle some voi olla tärkeä lohtu ja turva myös pyhäpäivien aikaan. Toisaalta sosiaalisen median ympärillä käydään aina sitä “muna vai kana” -keskustelua, että helpottaako sosiaalinen media yksinäisyyttä vai pahentaako se sitä entisestään. Uskon itse, että se tekee molempia. Ja somen välityksellä on helppo muodostaa yksinkertaistetun täydellistä illuusiota muiden arjesta ja unohtaa julkisivun olevan aina vain pieni pintaraapaisu toisen elämästä.

Olen itsekin kokenut monena jouluna yksinäisyyden tunteita, vaikka minulla on ihana perhe, jonka kanssa voin sitä viettää. Se on tosiaan jo paljon enemmän kuin monella muulla ja olen siitä luonnollisesti kiitollinen. Silti pohjavire on monena vuonna ollut pariskuntien keskellä aavistuksen verran yksinäinen: kai sitä kuitenkin on kaivannut kainaloon sitä ihan omaa erityistä ihmistä ja liittolaista, jonka kanssa voisi ehkä jonakin päivänä luoda vaikka ihan omanlaisiakin jouluperinteitä. Tänä vuonna olin elämäni ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa sain viettää joulua kokoonpanolla, jossa en tuntenut yksinäisyyden häivähdystäkään. Ja ehkä juuri siitä syystä oli niin helppo elää hetkessä ja keskittyä 100-prosenttisesti olemaan läsnä ilman tarvetta edes vilkuilla puhelinta.  Rehellisyyden nimissä en tullut siinä levollisuuden tilassa, rakkaiden ihmisten ympäröimänä ja riittävän hyvässä seurassa edes muistaneeksi koko kännykkää tai somea. Ja tuntui hemmetin onnekkaalta olla paikassa, josta ei kaivannut yhtään minnekään edes ajatuksissaan.

Tein viime kesän lopulla isoja muutoksia elämässäni työnteon suhteen ja koska teen työtäni somen parissa, se tarkoitti myös monella tavalla uudelleen ajattelua omassa suhtautumisessa sosiaaliseen mediaanOsin paine olla jatkuvasti aktiivinen ja läsnä virtuaalimaailmassa oli varmasti itse luotua ja osin se oli ulkomaailman ja yleisön odotuksista lähtöisin. Tuntuu ehkä hassulta, mutta somea työkseen tekevälle monen päivän IG- tai blogihiljaisuus ilman mitään erikseen mainittua syytä tuntui jokseenkin ammatilliselta itsemurhalta tai vähintäänkin uran typerältä riskeeraamiselta. Jossain kohtaa päätin kuitenkin asettaa itseni ja oman hyvinvointini etusijalle ja totesin siinä sivussa, että jos tämä ura siihen kaatuisi, niin olkoon sitten niin.

Koen, että oma suhteeni sekä sosiaaliseen mediaan että työhön on alkusyksyn päätöksen ja elämänmuutoksen jälkeen huomattavasti parempi ja terveempi. Haitallinen stressi on kaikonnut lähes täysin ja tunnen työstä ylipäänsä todella paljon vähemmän painetta nykyisin. Käytännössä se on tarkoittanut sitä, että olen vähentänyt työn määrää aiemmasta merkittävästi ja usein se on näkynyt ulkopuolelle ehkä konkreettisimmillaan siten, että Instagram tai blogi eivät päivity ihan yhtä tiheään tahtiin kuin joskus aiemmin. Olen kuunnellut itseäni ja kunnioittanut omaa jaksamistani ihan eri tavalla kuin ennen ja se on tuonut mukanaan ihan valtavasti rauhaa ja onnellisuutta.

Usein ajatellaan, että ihminen ei ole täydellisesti läsnä hetkessä, jos tilannetta ikuistaa samalla kännykän tai kameran välityksellä. En itse täysin usko tähän, mutta koska some on minulle myös työ, tuntuu ihanalta voida irroittautua siitä tietyissä hetkissä täysin ja ajatella, että nämä hetket ovat vain minulle. Aiemmin syksyllä ystäväni laittoi minulle eräänä päivänä huolestuneen oloisena viestiä, että onko kaikki kunnossa, kun en ollut päivittänyt Instagramia niin pitkään aikaan. Ystäväni vilpitön huoli oli liikuttavaa, mutta samanaikaisesti nauratti, että muutaman päivän somehiljaisuus vaikutti ammattisomettajan kohdalla hälyttävältä. Todellisuudessa olin vain ollut liian kiireinen nauttiessani elämästä. Ja aion olla säännöllisesti vastaisuudessakin.

Kuvitus: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

25/12/19

Afterwork-podcast: Lomalukemista ja sarjavinkkejä

20

Kaipaatko parempaa tekemistä joululomalla? Afterwork ilahduttaa joulun kunniaksi viihdyttävin vinkein ja kokoaa yhteen parhaita kirja-, sarja-, leffa- ja podcast-suosituksiaan. Nappaa mimmien lempparit talteen ja vietä välipäivät entistäkin rattoisammin!

Afterwork-podcast on muuten mukana myös Instagramissa, joten tule ystäväksemme myös siellä. Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Lilli Salminen

Related posts

18/12/19

Afterwork-podcast: Perinteinen perhejoulu vai jotain ihan muuta?

29

Tällä kertaa Afterworkin äärellä kurkistetaan mimmien joulunviettotapoihin. Kenen koti näyttää Stockan jouluosastolta? Entä kuka on viettänyt monta joulua poikakaverin kanssa kahdestaan palapelejä kooten? Mietitään myös, miksi perinteiden noudattaminen on jouluna monelle niin tärkeää.

Afterwork-podcast on muuten mukana myös Instagramissa, joten tule ystäväksemme myös siellä. Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)


Photo: Lilli Salminen

Related posts