18/01/19

Mysteeriviesti käsilaukussa, haaveita runebergintortuista ja muita kuulumisia

5 18

Kylläpä tuntuukin pitkän tauon jälkeen taas kummalliselta solahtaa arkeen. Jotenkin siihen arkimoodiin luisuminen tapahtui jo heti ensimmäisenä reissun jälkeisenä päivänä kummallisen sujuvasti – melkein kuin ei olisi poissa ollutkaan. Kokosin pitkästä aikaa yhteen sekalaisia mietteitä viime päiviltä, olkaapa hyvät!

♥ Innostuin matkoilla ollessani uudesta vähän erilaisesta sarjasta. Kyse on nimittäin keskusteluohjelmasta, jota julkaistaan Facebookissa. Näyttelijä-laulaja Jada Pinkett Smithin (joka tunnetaan myös Will Smithin vaimona) luotsaamassa Red Table Talk -ohjelmassa keskustellaan kaikenlaisista ihmissuhteisiin ja mielen hyvinvointiin liittyvistä teemoista sekä sivutaan välillä yhteiskunnallisiakin aiheita. Erityisen kiinnostavan keskusteluasetelmasta tekee se, että Pinkett istuu punaisen pöydän ääreen oman äitinsä Adriennen ja tyttärensä Willown kanssa: keskustelemassa on siis saman perheen naisia kolmessa eri sukupolvessa. Ja usein pöytään tuodaan joku ulkopuolinenkin vieras mukaan keskusteluun.

En muista, miten päädyin katsomaan ohjelmaa ensimmäisen kerran, mutta jäin heti seuraamaan. Olen ollut positiivisesti yllättynyt, miten avointa keskustelua ja mielenkiintoisia näkökulmia valovoimaisen kolmikon juttutuokioissa onkaan noussut esille. Enkä voi olla ihailematta sitä rehellisyyttä ja rohkeutta, millä perheen naiset vaikeistakin teemoista keskenään juttelevat – ja on mielenkiintoista saada jokaiseen keskusteluun kolmen eri sukupolven näkökulmaa. Jotkut teemat ja vieraat ovat mielenkiintoisempia kuin toiset, mutta Pinkett luotsaa keskustelua upealla varmuudella ja heittäytyy keskusteluihin vilpittömän tuntuisesti. Superkiehtova konsepti ja plussana tietysti, että pääsee samalla vähän tirkistelemään Hollywood-julkimoiden elämää! Suosittelen!

♥ Olen monesti miettinyt, että pitäisi tehdä enemmän keittoja. No eilen tuli tehtyä – ihan puhtaasti laiskuuttani, haha. En nimittäin ole vielä matkoilta palattuani ehtinyt (lue: jaksanut) ruokakauppaan, joten piti säveltää jotakin sapuskaa jääkaapin olemattomista antimista. Niinpä taioin kattilallisen kasviskeittoa kahdesta nahistuneesta perunasta, kolmesta vähintään yhtä nahistuneesta porkkanasta, sipulista sekä vihreistä linsseistä, joita löytyi kaapin perukoilta. Herkullista tuli eikä siihen tuon kummempaa tarvittu. Vähän mausteita ja tomaattikastiketta sekaan ja voilà! On hullua, miten pienestä määrästä aineksia voi saada niin ison annoksen ruokaa: kattilallisesta riittää varmaan koko loppuviikoksi. Helppoa, edullista ja hyvää – ja sekaan sai sujautettua parhaat päivänsä nähneet juureksetkin.

♥ Nautin matkoilla aina erityisesti siitä, että on aikaa lukea. Tälle reissulle olin varannut matkalukemiseksi Hanya Yanagiharan ylistetyn Pieni Elämä -romaanin. Kirjassa on melkein tuhat sivua, joten ajattelin, että siinä riittäisi urakoitavaa ainakin reiluksi viikoksi. Ja huh, mikä lukukokemus se olikaan! Voimallisen, rankan ja otteeseensa nappaavan tarinan äärellä tuli itkettyä ja naurettua, ja muutaman kerran oli pidettävä ihan taukoakin lukemisesta, koska otti vain niin koville. Neljän kaveruksen elämäntarinaa kertova teos jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen pyörimään. Vahva suositus!

♥ Olen Instagramin puolella fiilistellyt sitä, miten tämän uuden punaisen tukkani sävy on kehittynyt niin kauniisti pehmetessään. Auringon ja pesujen haalistama väri on jopa kauniimpi kuin se alkuperäinen hehkuvampi oranssi. Nyt sävy muistuttaa sellaista aika luonnollista ginger-hiusta ja viihdyn tässä värissä kyllä erinomaisesti. Ensi viikolla olisi määrä mennä taas kampaajalle. Mitäs olette mieltä? Pitäisikö jatkaa gingerinä?

♥ Olen aina tykännyt intialaisesta ruoasta, mutta täällä Suomessa sitä tulee syötyä todella harvoin. Nyt kun vietin viikon verran Intiassa, rakkaus intialaiseen ruokakulttuuriin syveni entisestään. Miten voikin ruoka olla kaikkialla NIIN hyvää?! Ihan kaikki siellä syömäni oli aivan tolkuttoman herkullista ja annan arvoa erityisesti mielettömän hyvälle kasvisruoalle. Huvittaa, että Suomessa kitistään jostakin yhdestä kasvisruokapäivästä koulussa tai armeijassa, kun miljoonat ihmiset tuolla syövät tyytyväisinä kasvisruokaa joka päivä. Ja se joka väittää, että kasvisruoka on mautonta tai ei hyvää, ei selvästikään vain osaa laittaa ruokaa tai ole koskaan syönyt intialaista. Intia kiilasi välittömästi top3-suosikkeihini maailman ruokamaista!

♥ Onnistuin viimeisenä Intian päivänäni saamaan yhtäkkiä ihan tyhjästä kuumeen. Ihmettelin yöllä, miten hotellihuone oli niin pirun kylmä, että piti nukkumaan mennessä pukea villasukat, housut ja villatakki peiton alle. Aamulla tajusin, ettei se huone mitenkään kylmä ollut, vaan minulla oli vain noussut kuume. Olo oli herätessä surkea ja aamupalalle raahautuessani pyysin, josko voisin saada inkivääriteen hunajalla, koska tunsin oloni kipeäksi. Myöhemmin tarjoilija palasi luokseni teekupin kanssa ja kertoi tietävänsä todella hyvän flunssajuoman. Että jos olisin myöhemmin hotellilla, niin hän voisi lähettää sellaisen huoneeseeni. Olin ilahtunut sympaattisesta eleestä, kerroin aikovani vain sairastaa huoneessani ja toivotin juoman tervetulleeksi. Pari tuntia myöhemmin sain puhelinsoiton ja tämä tarjoilija siellä soitteli perääni ja kysyi, sopisiko nyt tulla tuomaan sitä juomaa. Hetken päästä nenäni edessä höyrysi kupillinen kuumaa. En tiedä, mitä tämä flunssajuoma piti sisällään, mutta kupissa näkyi ainakin kuivattua luumua ja herkullinen maku muistutti vähän glögiä. Seuraavana aamuna koko tauti tuntui kadonneen jäljettömiin… Väitän, että se oli se intialainen flunssajuoma!

♥ Kun olin lentokoneessa matkalla Suomeen pari päivää sitten, pengoin käsilaukkuani ja yhtäkkiä käteen osui pieni paperilappu. En ollut nähnyt lappusta koskaan ennen eikä minulla ole aavistustakaan, miten se on joutunut laukkuuni. Mysteerilappusessa luki: Hengitä, kaikki järjestyy kyllä. Jotenkin tämä koko homma tuntui aika salaperäiseltä… Kuka tunnustaa sujauttaneensa tällaisen laukkuuni? Hiukan nuhjaantuneesta ilmeestään päätellen, lappu on kulkenut laukussa jo jonkin aikaa. Oli miten oli, se oli hyvä muistutus ja jätin lapun odottelemaan laukkuun sellaista hetkeä, kun tarvitsisin taas muistutusta.

♥ Ihan hullua, mutta tällä viikolla vietämme poikakaverin kanssa ensimmäistä vuosipäiväämme – eri maissa tosin. Mennyt vuosi on hujahtanut niin nopeasti, ettemme oikein kumpikaan voi uskoa, että yhteistä matkaa on takana jo vuoden verran. Etäsuhteen arki ei aina ole yhtä ruusuilla tanssimista, mutta olen aika ylpeä meistä, että kaikista haasteista huolimatta tässä ollaan. Hyvä me! Ja nyt sitten vain toivotaan monia mahtavia yhteisiä vuosia lisää!

♥ Okei, yksi niistä asioista, joista olen kaikkein eniten innoissani tästä kotiinpaluussa, on aluillaan oleva runebergintorttukausi! Tämänkertaiset viikon kootut olivat enemmänkin viikon ruoat ja juomat, mutta hei, minkäs sille mahtaa, kun se nyt sattuu pyörimään päällimmäisenä mielessä! Ja nyt kaipaan asiantuntijoilta näkemystä, että minkä leipomon runebergintortut ovat parhaita? Kerron jo heti suoraan, että Fazerin tortuista en tykkää – ne ovat usein vähän kuivia ja niissä oleva mantelirouhe on jätetty liian karkeaksi meikäläisen makuun. Melkein kaikista muista tähän mennessä maistamistani olen pitänyt (siis elämäni varrella, koska tässä sesongissa en ole vielä ehtinyt testata!). En kuitenkaan nyt yhtään muista, mikä on ollut suosikki vuosien varrella. Eli suosituksia kehiin!

♥ On ollut mahtavaa huomata, että monet omat lempivärit sopivat ihan mahtavan hyvin yhteen tämän uuden punaisen tukan kanssa. Joskus nimittäin saattaa käydä niin, että vaatekaapin väripaletti ei toimikaan uuden hiusvärin kanssa yhteen ollenkaan. Lomatunnelmissa pääsin myös ilokseni ulkoiluttamaan yhteä vaatekaappini helmistä: Samujin kaunista silkkimekkoa, jonka ostin joitakin vuosia sitten heräteostoksena kuolattuani sitä ensin koko kevään lookbook-kuvissa. Hauskaa sinänsä, näissä kuvissa koko look on Suomi-designia, sillä jalassa ovat Terhi Pölkiltä saadut sandaalit viime kevään mallistosta ja korvissa kiikkuvat IVALOlta saadut Noukin korvakorut, jotka tässä viimeisen kuukauden mittaan kiilanneet korurasiani suosikeiksi.

silkkimekko // silk dress Samuji (2015)

sandaalit // sandals Terhi Pölkki (2017)*

korvakorut // earrings Nouki / IVALO (2017)*

* saatu blogin kautta / gifted

Related posts

17/01/19

Aikaa ajatella

2 23

Muistan ajatelleeni vuosia sitten erittäin hektisessä työssä ollessani, että loppumaton to do -lista söi kaiken luovuuden. Harmitti, että koneen lailla tykitettävän työkuorman keskellä ei yksinkertaisesti ollut aikaa ajatella mitään ylimääräistä sen suoritettavan työlistan ulkopuolelta. Harmitti myös se, etten todellakaan päässyt antamaan työnantajalle parastani, kun jokainen työpäivä oli yhtä kilpajuoksua kelloa vastaan. Uskon, että minulla olisi takuuvarmasti ollut niin paljon enemmän annettavaa sillekin työpaikalle, jos vain olisin joskus ehtinyt henkäistä hetken verran ja suunnitella työprojekteja vähän pidemmällä tähtäimellä.

Myöhemmin olen huomannut, että sama pätee myös blogin suhteen ja yrittäjyydessäkin: jos kaikki aika menee vain niiden välttämättömyyksien hoitoon ja jatkuvasti on kiire, hommasta katoaa nopeasti perspektiivi ja kokonaiskuva. Ja siinä sivussa katoaa kyky luovaan ajatteluun: luovuus tarvitsee ympärilleen aikaa ja tilaa. Väitän, että tekisi hyvää meille kaikille joskus tylsistyä, mutta sitä ei taida kovin usein enää älypuhelinten ja jatkuvan ärsyketulvan keskellä tapahtua. Enpä olisi vielä joitakin vuosia sitten uskonut sanovani, että pitkästyminen ja joutilaisuus ovat monelle aktiiviselle ihmiselle tämän päivän luksusta.

Paitsi jo ihan levon takia, myös luovuuden näkökulmasta tekee hyvää välillä lomailla ja kytkeä itsensä täysin pois työmoodista. Myönnän, että yrittäjälle se on haastavaa (etenkin tällaisella alalla) ja siinä asiassa minä olen kyllä laiminlyönyt itseäni. Olen lomaillut viimeisten 10 vuoden aikana aivan liian vähän – vain pari hassua kertaa. Koko ajan huomaan kuitenkin oppivani paremmaksi lomailijaksi ja tiedostavani sen aidosti ja kokonaisvaltaisesti työstä vapaan ajan tärkeyden yhä paremmin. Ja tiedän, etten ole yksin: näen monen muunkin samalla alalla työskentelevän tai intohimolla yritystään pyörittävän ystävän ja tutun hapuilevan tasapainoillessaan työn ja vapaa-ajan välillä. Ja valitettavan moni ehtii ajautua jaksamisensa äärirajoille, ennen kuin omia tarpeita malttaa tai osaa pysähtyä kuuntelemaan. Uskokaa minua, tiedän mistä puhun.

Pidin tällä kolme viikkoa kestäneellä matkallani noin 10 päivän mittaisen työstä vapaan pätkän. Vaikka palasin töiden pariin jo reilu viikko sitten vielä matkoilla ollessani, kaukana kotoa sekin tuntui erilaiselta, kun arkiset rutiinit ja velvoitteet loistivat poissaolollaan. Joskus ei pienen irtioton tehdäkseen ja arkea rauhoittaakseen tarvitse edes lähteä merta edemmäs tai varsinaiselle lomalle. Saman asian voi ajaa etätyöviikko mökillä tai ihan lähellä vieraassa, inspiroivassa kaupungissa. Olennaisinta lienee, että saa raivattua kalenteriinsa tyhjää ja päiviinsä stressitöntä aikaa olla ja ajatella. Siksi nautin usein esimerkiksi etätöistä ulkomailla, koska se antaa minulle hetken rauhan keskittyä olennaiseen kaiken tavanomaisen hässäkän keskellä ilman tapaamisia ja arkisia velvollisuuksia.

Tämän matkan aikana minulla oli tilaa ja aikaa joutilaisuudelle, ihmettelylle, haahuilulle ja tylsistymisellekin. Oli aikaa lueskella kirjoja, ottaa päivätorkkuja, käydä spontaaneilla kävelyillä, tuijottaa sarjoja, käydä urheilemassa, pelata Yatzya ja ennen kaikkea mietiskellä. Kun arkiset velvollisuudet loistavat poissaolollaan, on nimenomaan aikaa. Ja kun on aikaa, syntyy uusia ajatuksia ja on tilaa inspiroitua.

Reissuni viimeisinä päivinä alkoi jo tuntea olleensa poissa kotoa aika kauan. Samoihin aikoihin aloin huomata, että tällainen pidempi poissaolo oli synnyttänyt valtavasti uusia ideoita. Ja ilokseni tuo henkinen inspiroitunut mieliala tuntuu vallitsevan vieläkin. Tiedän, että blogini rakastetuimpia ja toivotuimpia postauksista ovat kaikenlaiset syvällisemmät ja pohdiskelevammat jutut, mutta niitä syntyy hektisen arjen keskellä huonosti. Ne nimittäin vaativat ympärilleen nimenomaan tilaa ajatella ja prosessoida – ja sitä minulla harvoin on arjen pyörityksessä riittävästi.

Matkan aikana sen sijaan oli aikaa kypsytellä ajatuksia kaikessa rauhassa ja yhtäkkiä nyt tuntuukin, että on valtavasti sanottavaa vaikka mistä. Tietenkin uudessa ympäristössä myös näkee ja kokee kaikkea inspiroivaa ja saa aina reilun annoksen perspektiiviä, joka on myös omiaan herättelemään ajatuksia ja sanottavaa. Mutta on siis ihanaa voida kertoa, että takataskussa on matkan ja loman seurauksena paljon uusia juttuideoita ja mietteitä, joita haluan jakaa myös teidän kanssanne.

Ehkä toistan tässä postauksessa itseäni, koska olen puhunut luovuudesta, joutilaisuudesta sekä irtiottojen ja lomailun tärkeydestä tärkeydestä niin monet kerrat ennenkin. Tällä kertaa koin kuitenkin niin voimallisesti sen luovuuden ryöppyämisen jälleen ajatuksiini, että kaiken tämän kirjoittaminen postauksen muotoon tuntui tärkeältä. Ehkä paremmaksi lomailijaksi oppiminen edesauttaa myös sinne luovuuden lähteille pääsemistä jatkossakin.

Niin kiinnostavaa kuin onkin nähdä uusia paikkoja, niin kylläpä oli myös kiva palata kotiin tällaisen pidemmän poissaolon jälkeen (etenkin, kun täällä oli siivottu oikein kunnolla juuri ennen lähtöä, hah). Nyt kun olen tässä inspiraation tilassa, niin huikkaanpa teille, että myös juttuideoita ja toiveita (pohdiskelevia tai jotakin ihan muuta) saa aina vapaasti esittää! En lupaa, että toteutan niistä kaikkia, mutta jos idea tuntuu kiinnostavalta ja siitä on jotakin sanottavaa, niin varmasti osa päätyy jutuksikin asti.

PS. Kuvituksena on taas arkistojen aarteita – tällä kertaa noin vuoden takaa Pariisista. Minulla on kansioissani hurjasti kuvia, jotka ovat jääneet aikanaan syystä tai toisesta julkaisematta, joten olen nyt päättänyt julkaista niitä sopivissa hetkissä tällä tavoin jälkikäteen. :)

Photos: Vesa Silver

Related posts

16/01/19

Afterwork-podcast: Huumori on taitolaji

18

Huumorintaju – ominaisuus, joka löytyy meistä kaikista jo syntyessämme. Se on myös ominaisuus, jota moni peräänkuuluttaa unelmien kumppanissaan. Toisaalta erilaisten huumorintajujen kohtaaminen voi aiheuttaa mielipahaa ja jopa riitaa. Afterworkin äärellä keskustellaan tällä kertaa siitä, millainen huumorintaju meillä itsellämme on. Mikä naurattaa ja mikä ei todellakaan naurata? Entä voiko huumoria käyttää myös vallan välineenä?

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Jenny Jungell

Related posts

15/01/19

Katastrofi-reissaajan kootut sähellykset, vol. 2

6 47

Terkkuja Intiasta! Reissun viimeiset hetket ovat käsillä ja pian on aika ottaa nokka kohti Suomea ja kotia pitkän poissaolon jälkeen. Viimeistä kokonaista matkapäivää vietän kuumeisena hotellihuoneessa Delhissä, joten muuta tekemistä tässä ei oikeastaan ole kuin naputella postauksia ja tujottaa Netflixiä. Parempi silti tulla kipeäksi reissun viimeisenä kuin ensimmäisenä päivänä!

Matkan varrelle  on ehtinyt mahtua kaikenlaista ja kommelluksitta harvoin selvitään, kun minä olen mukana. Olen joskus koonnut kaikenlaisia melko uskomattomia reissusähläyksiäni postaukseksi asti, mutta nyt voisi olla hyvä hetki tehdä uusi kooste reissusählärin touhuista, sillä tosiaan tässä menneen viikon varrella on ollut vähän kaikenlaista… Lisättäköön listaan myös pari muuta kohellusta, jotka ovat tapahtuneet tuon viime koonnin jälkeen. Kuinkakohan monta kertaa ihminen voi kadottaa passinsa kymmenen vuoden sisään… Aika monta, jos kyse on minusta!

♦ Tämä reissu oli minun ja poikaystäväni ensimmäinen matka yhdessä ja kaikki meni todella hyvin. Emme riidelleet kertaakaan ja muutenkin meillä on hyvin samanlainen, stressitön tyyli matkustaa. Tosin ehkä se on vähän liiankin stressitön, koska sain ilokseni (?) huomata, että tässä kokoonpanossa en ole ainoa sählääjä. Olimme saapuneet Langkawin saarelta takaisin Kuala Lumpuriin ja päässeet lentokoneesta ulos, hakeneet matkalaukkumme ja ryhtymässä setvimään, mistä poikakaverin paluulento Pariisiin mahtaisi lähteä, kun hän yhtäkkiä huomasi, ettei hänen takkiaan näkynyt missään. Se oli jäänyt lentokoneen matkatavarahyllylle. Tilanteesta turhautuneena hän tokaisi, että antaa vain olla: unohdetaan se takki. Minä en suostunut luovuttamaan noin helpolla, sillä olin varma, että takki voitaisiin vielä pelastaa, etenkin kun huomasimme asian niin nopeasti.

Jätin hänet jupisemaan itsekseen ja suuntasin määrätietoisesti lentokentän infotiskille (tähän kohtaan on sivuhuomiona mainittava, että Kuala Lumpurin lentokentän 2-terminaali KLIA2 on ehkä sekavin lentokenttä, jolla olen eläissäni asioinut, ja poikakaveri yhtyy tähän mielipiteeseen). Minua palloteltiin tiskiltä toiselle, mutta muutaman harharetken ja vajaan tunnin ympäriinsä juoksentelun jälkeen pääsin viimein oikealle luukulle. Ehdin sanoa virkailijalle vain, että saavuimme äsken Langkawilta ja poikakaverini villakangastakki jäi koneeseen, kun hän sen enempiä kyselemättä ojensi takin kouraani. Haa, onnistui!

♦ Kohellus ei samalle illalle todellakaan vielä päättynyt tähän… Meillä oli siinä useampi tunti aikaa ennen kuin poikaystäväni lento lähtisi yön pikkutunteina, joten otimme shuttle-bussin oikeaan terminaaliin ja vietimme viimeiset pari tuntia yhdessä, ennen kuin lähtisimme eri suuntiin. Hän jätti matkatavaransa lentokoneen ruumaan ja hengailimme lentokentällä väsyneinä ja vähän surkeina pian koittavasta eron hetkestä. Lopulta kun hänen oli määrä lähteä, hän halusi saattaa minut vielä taksiin, jotta pääsisin turvallisesti perille hotellilleni.

Taksi löytyi ja jätimme haikeita jäähyväisiä, kun kuski oli jo ripeänä miehenä siinä välissä pakannut tavarani autoon. Lähdin matkaamaan kohti hotellia ja kun lopulta pääsin perille, kuski kaivoi peräkontista tavarani. Lopuksi hän tokaisi, että hei, sitten täällä oli vielä tämä takki! Ihmettelin, että mistähän ihmeen takista tyyppi mahtaa puhua, kunnes hän kaivoi peräkontista sen poikakaverini villakangastakin. No niinpä tietenkin! :D Se oli ollut matkalaukkuni päällä jäähyväisiä jättäessä ja kuski oli vikkelänä pakannut senkin autoon, kun emme huomanneet. No, poikakaveri matkasi nyt sitten kuitenkin Pariisiin ilman takkiaan, mutta ainakin se on tallessa!

♦ Seuraavaksi oli määrä kirjautua sisään hotelliin. Tässä vaiheessa kello oli noin kaksi yöllä, mutta kiittelin onneani, että olin varannut ja maksanut hotellini jo etukäteen, jotta pääsisin nopeasti sänkyyn ja nukkumaan pitkän päivän päätteeksi. Jostain syystä varaustani ei kuitenkaan löytynyt hotellin järjestelmästä… Respan tyttö pyysi saada nähdä sähköisen varausvahvistuksen, jonka kaivoin hänelle sähköpostistani. Ja kappas vain: “Hyvä neiti, hotelliketju on kyllä sama, mutta teidän varauksenne on Puchongissa, joka on siis ihan eri kaupunki noin puolen tunnin ajomatkan päässä Kuala Lumpurista.”

Kaiken tämän samalle illalle mahtuneen sähläyksen jälkeen melkein jo nauratti. Tietenkään tätä väärää hotellibuukkausta ei siinä vaiheessa enää voinut perua eikä rahoja saada takaisin. Olisin toki voinut hypätä taksiin ja lähteä yötä vasten Puchongiin, mutta tuumasin, että rahaa se vain on ja varasin itselleni toisen huoneen tästä hotellista, jonka respassa nyt tönötin. Luonnollisesti heillä oli vain kalliimpia deluxe-huoneita jäljellä, mutta tuumin, että olen luksukseni ansainnut ja buukkasin huoneen.

♦ Minulla oli siis muutama päivä aikaa seikkailla Kuala Lumpurissa itsekseni, joten päätin lähteä tutkailemaan kaupunkia. Lähdin kävelemään hotellilta kuuluisille Petronasin Twin Towereille paahtavassa helteessä ja katselin uteliaana ympärilleni. Olin kartasta katsonut, että torneille olisi matkaa alle kaksi kilometriä ja ne olivat koko ajan näköetäisyydellä, joten oletin, että reitti olisi varmaankin aika helppo. Seikkailtuani aikani jossain paikallisella asuinalueella ja saatuani erittäin pitkiä ja ilmiselvän kummastuneita katseita paikallisilta, aloin miettiä, että ehkä valitsemani reitti ei ollutkaan ihan oikea. Paikallisten ilmeistä todellakin huokui, että mitähän ihmettä tämä neitokainen täällä tekee tai kuvittelee täältä löytävänsä. Uhatuksi en oloani tuntenut, mutta oli ilmiselvää, että en ollut siellä, missä olisi pitänyt.

Kun pääsin lopulta melko lähelle torneja, huomasin, että asuinalueen ja tornien välissä meni parissa eri tasossa moottoritietä, jota ei todellakaan päässyt siitä ylittämään. Ei auttanut kuin alistua ja lähteä hikisenä tarpomaan takaisin sinne, mistä olin tullutkin ja lopulta löysin oikean reitin tornien suuntaan. Kun viimein pääsin torneille, ovella oli lappu, että ne ovat aina maanantaisin suljettu yleisöltä. Arvaatte varmaan alleviivaamattakin, mikä päivä tuolloin oli.

♦ En lannistunut siitä, että pääsy torneihin ei onnistunut, vaan tyydyin kiertelemään tornien juurella sijaitsevassa ostoskeskuksessa, jonka ilmastointi tuntui hikisen kävelyurakan jälkeen ylelliseltä. Minulle oli selvinnyt, että sattumalta samaan aikaan kaupungissa oli myös tuttuja Helsingistä. Yes Dear -blogin Pauliina sattui myös olemaan Kuala Lumpurissa poikakaverinsa kanssa, joten sovimme illaksi treffit. Sumplimme tapaamispaikkaa, kun Pauliina kysyi, olinko tottuneempi liikkumaan julkisilla vai taksilla. Vastasin rehellisesti, että toistaiseksi olen kulkenut vain kävellen. Pauliina reaktio oli häkeltynyt: “Eihän täällä KUKAAN kävele!” No itse asiassa, nyt kun sanoit, niin totta, ei siellä kyllä kukaan muu oikeastaan kävellytkään. Kun myöhemmin päivittelin asiaa IG storyn puolella, sain useita kommentteja ihmisiltä, jotka olivat myös kokeneet Malesiassa hämmentäviä hetkiä kävelyreissuillaan, kun yhtäkkiä kävelytie vain kesken matkan päättyi ja tyhjästä alkoikin moottoritie. Suojateitä tai järkeviä tien ylityspaikkojakaan ei oikein ollut ja viisikaistaisen tien yli kirmaaminen tuntui jokseenkin hasardilta touhulta. Sen jälkeen taitoin matkani taksilla.

♦ Yritin varata taksia Aasiassa suositun Grab-sovelluksen kautta (joka on kuin Uber, mutta ennalta määritetty maksu hoidetaan matkan päätteeksi käteisellä). Kauppakeskuksen nettiyhteys ei oikein toiminut, joten päätin vain napata taksin ulkoa. Kysäisin paikalliselta taksitolpalta, mitä matka määränpäähäni kustansi, mutta hinta oli mielestäni aivan liian kova, sillä se oli yli nelinkertainen Grabin antamaan summaan nähden. Marssin takaisin sisään kauppakeskukseen ja yritin saada nettiä yhä toimimaan, kun paikallinen herrasmies seurasi minua pienen matkaa ja huikkasi, että oliko neiti vailla taksia. Olin vähintäänkin epäluuloinen, mutta kysyin kuitenkin mieheltä, mitä hän veloittaisi matkasta. Hinta oli puolet taksitolpan esittämästä summasta, joten taivuin tähän, sillä en vieläkään saanut Grabia toimimaan. Seurasin kuskia autolle jännittäen, mahtaisiko hän edes oikeasti olla taksinkuljettaja, mutta huojennuksekseni perillä odotti ihan tavallinen taksi. (Tiedoksi Kuala Lumpurissa matkaaville, että punavalkoiset taksit ovat edullisia ja siniset kalliimpia.)

Aloitimme matkanteon ja jutustelimme siinä samalla niitä näitä. Kuski kysäisi, että missä päin majoitun ja kerroin hänelle hotellin nimen. Miehen kasvot vakavoituivat ja hän tokaisi minulle synkkänä sen olevan varsin huonoa aluetta. Hän varoitteli minua erittäin painokkaasti olemaan liikuskelematta niillä seuduilla yksin pimeän tullen ja vannotti, että kun suuntaisin keskustasta takaisin hotellin, ottaisin taksin suoraan hotellin ovelle. Kortteli kuulemma oli tunnettua punaisten lyhtyjen aluetta, jossa pyörii paljon narkkareita ja muutakin epämääräistä sakkia. Jaiks! No mistäpä sitä olisi ensikertalainen turisti tiennyt, kun majapaikkana kuitenkin oli ihan arvostettu, tunnetun kansainvälisen ketjun hotelli…

♦ Otin kuskin isällisistä neuvoista vaarin ja tilasin illallisen päätteeksi kiltisti Grabin kautta taksin, kun sain sovelluksen viimein toimimaan. Kotimatka ei ollut kovin pitkä ja arvioin, että matkantekoon menisi ehkä noin kymmenisen minuuttia. Kuski käytti kännykkänsä reittiopasta perille suunnistaessaan, mutta jossain vaiheessa havahduin siihen, että matka oli kestänyt jo omituisen kauan. Lisäksi olimme jossakin elämääkin pidemmässä tunnelissa, joka vaikutti siltä, että olimme ajamassa jonnekin ihan väärään suuntaan ja poispäin keskustasta. En ollut huolissani sympaattiselta vaikuttaneesta kuskista, mutta aloin epäillä, olinkohan itse antanut hänelle väärän osoitteen, sillä olihan sen hotellin kanssa tullut sählättyä jo aiemminkin. Kysäisin varovaisesti, kauankohan vielä mahtaisi mennä, ennen kuin olisimme perillä. Tässä kohtaa mies tunnusti häpeissään ajaneensa vikaan ja että veisi minut kyllä oikeaan paikkaan, mutta siihen menisikin nyt hieman odotettua kauemmin. Rauhoittelin häntä, ettei minulla ollut onneksi kiire ja toivoin mielessäni, että en joutuisi itse pitkäksi venähtäneen kiertoajelun maksajaksi.

Tyyppi siis tosiaan ajoi niin pieleen, että löysimme itsemme jossain kohtaa moottoritieltä ja matka, jonka oli ollut tarkoitus kestää noin 10 minuuttia, vei varmaankin noin 45 minuuttia. Kuski kuitenkin veloitti minulta vain sen mitä pitikin. Hotellille lopulta päästessä lähinnä nauratti, että miten minulle voikin aina sattua ja tapahtua…

♦ Viimein koitti hetki lähteä Malesiasta Intian suuntaan ja olin Kuala Lumpurin lentokentällä jättämässä matkalaukkuani ruumaan, kun virkailija alkoi kysellä viisumin perään. Olin hoitanut itselleni e-viisumin, mutta enpä ollut tajunnut, että se pitäisi olla myös printattuna paperiversiona matkassa. Hetken verran oli kylmä hiki nousta otsalle, kunnes virkailija huojennuksekseni kertoi, että voisin pientä maksua vastaan käydä tulostamassa tositteen lentokentän kirjakaupassa. Huh! Hetken verran olin jo huolissani, että tähänkö matkantekoni tyssäisi… Sain siis onneksi lappuseni tuostettua ja printtaus kustansi vain 0,40 euroa.

♦ Intiassa viettämäni viikon päätteeksi oli määrä lentää Kolkatasta Delhiin, josta paluulentomme Suomeen on huomenna. Jo matkatavaroiden kirjaamisessa ruumaan oli pientä säätöä, sillä Intian sisäisillä lennoilla painoraja onkin 15kg. Virkailija kuitenkin vinkkasi, että voisin ylikiloista maksamisen sijaan myös korottaa matkustusluokkaani, jolloin saisin maksutta viedä ruumaan enemmän painoa. Tartuin tarjoukseen ja maksoin ilolla pari kymppiä upgreidauksesta, sillä sakko ylikiloista olisi ollut suunnilleen samanhintainen. Varsinainen säätö alkoi kuitenkin, kun olin päässyt Delhiin ja olin kirjautumassa hotelliin sisään. Passiani ei löytynyt mistään… Pengoin käsimatkatavarani ja taskuni läpi moneen kertaan, mutta passi oli ja pysyi kateissa.

Tässä kohtaa alkoi jo hieman hermostuttaa. Intia ei välttämättä kaikista maailman paikoista ole juuri se, missä haluaisin hukata passini. Muistin nähneeni passin viimeksi lentokoneeseen astuessa, joten varmuudella se oli kuitenkin matkannut mukanani Delhiin. Epäilin, että se oli joko pudonnut laukustani matkatavarahyllylle (laukku oli kumossa, kun perillä otin sen hyllyltä) tai jäänyt johonkin siihen istuimelle, kun vieressäni istunut äreän oloinen intialaismies hoputti minua suoriutumaan nopeammin. Hotellin consierge otti homman hoitaakseen ja soitti samantien lentoyhtiölle. Huojennuksekseni selvisi, että passini oli kuin olikin löytynyt koneesta ja laitettu talteen. Ei auttanut kuin lähteä yötä vasten takaisin kentälle hakemaan passia takaisin. Huojennuksen tunne oli huikaiseva, vaikka ärsyttikin väsyneenä keskellä yötä lähteä taittamaan parin tunnin matkaa takaisin kentälle! No, itseäni saan tästäkin syyttää… Olen kyllä suuresti kiitollinen hotellin consiergelle joka otti asian hoitaakseen, selvitti kaiken ja lähetti minut lopulta hotellin maksuttomalla shuttle-taksilla takaisin kentälle. Hän vielä soitteli perään ja varmisti, että olin saanut passini takaisin. <3

Että huhhuh, kyllä tähän menneen viikon varrelle on mahtunut kaikenlaista. Lisättäköön tähän loppuun myös pari muuta sähläystä, jotka olen saanut aikaan viimeisten parin vuoden aikana:

♦ Olin syksyllä 2017 lähdössä kolmeksi viikoksi Yhdysvaltoihin ja tarvitsin mukaan kaikenlaista, sillä määräpäässä oli tarkoitus vierailla niin muotiviikolla kuin tehdä toisella puolen maata eräretkiäkin. Matkatavaratiskillä osoittautui, että minulla oli matkalaukussani muutama kilo liikaa painoa, joten ei auttanut kuin maksaa kiltisti liikakiloista. Paitsi että korttimaksuni ei jostain syystä mennyt läpi. Kummastelin asiaa, mutta tuumin, että ehkä vika oli kortinlukulaitteessa ja menin käteisautomaatille nostamaan rahaa maksua varten. Korttini ei toiminut automaatissakaan, vaan laite vain käski ottamaan yhteyttä pankkiin. Tässä vaiheessa alkoi jo vähän huolestuttaa. Olin kuitenkin lähdössä matkalle kolmeksi viikoksi ja jos korttini ei toimisi, olisin todella pulassa. Lisäksi minulla alkoi kaiken tämän selvittelyn takia jo olla kiire lennolleni.

Lentoyhtiön virkailija oli myötätuntoinen ja kaikesta säädöstä huolimatta päästi minut läpi check-inistä ja sovin, että järjestän jonkun muun maksamaan ylikiloni, sillä samaan koneeseen oli lähdössä muitakin tuttuja. Soitin tutulleni, jonka tiesin jo olevan kentällä ja selitin tilanteen. Hän oli jo ehtinyt turvatarkastuksen läpi toiselle puolelle, mutta lupasi selvittää, saisiko jollain tiskillä siellä toisella puolen hoidettua asiaa. Siinä välissä minä aloin hädissäni soitella pankkiin. Jonotin ensin asiakaspalvelijalle pienen ikuisuuden saadakseni vain kuulla, että minun pitäisikin soittaa luottokuntaan. Ei auttanut kuin soittaa luottokuntaan vain kuullakseni, että heidän mielestään asia siltikin kuului pankin hoidettavaksi. Kaverini oli onneksi saanut liikakiloni maksettua, mutta boarding oli tässä vaiheessa jo alkanut, kun jonotin edelleen takaisin pankin asiakaspalveluun. Lopulta sain asian selvitettyä ja istuin jo lentokoneessa, kun virkailija lupasi, että saisi korttini jälleen toimintaan seuraavaan aamuun mennessä. Huh, se oli kyllä yksi aika hemmetin stressaava tuokio elämästäni. Sittemmin olen ihan varmuuden varalta hankkinut toisen luottokortin vastaavien tilanteiden varalta.

♦ Olen ansioitunut erittäin hajamielisenä passien hukkailijana viime vuosien aikana… Aiemmat tarinat voitte lukea tuosta edellisestä katastrofi-reissaajan kokoelmasta, mutta senkin jälkeen on ehtinyt sattua ja tapahtua. Viimeksi ennen eilistä hukkasin passini vajaa vuosi sitten. Olin epävarma, olinko jättänyt sen Tanskaan viime tammikuun lopulla vai hukannut sen kotona Helsingissä. Taas oli uusi reissu tulossa, joten ei jälleen kerran auttanut kuin hommata uusi, kun vanhaa ei kertakaikkiaan löytynyt mistään.

Tällä kertaa hoidin viimein itselleni myös päivitetyn henkilökortin, sillä yksi ongelmani on ollut se, että minkään muun voimassaolevan henkilöllisyystodistuksen puuttuessa passia on pitänyt roudata mukana arjessa aina, kun henkilöllisyys pitäisi todistaa esimerkiksi postipakettia noutaessa. Tämäkin kadonnut passi löytyi lopulta kuukausia myöhemmin jostakin epämääräisestä paperikassista, johon olin vaan sen kiireessä työntänyt postin tiskillä, kun kädet olivat täynnä tavaraa. Vannoin tuolloin, että tästä eteenpäin pitäisin erityisen hyvää huolta passistani, sillä mietin, että kohta ne varmaan jo epäilevät, että diilaan näitä passeja jonnekin mustaan pörssiin, kun hankin uusia niin tiheään. No, eiliseen asti passi oli pysynyt tallessa – melkein vuoden siis… Miten sitä voikaan olla tällainen tunari?!

Pliis kertokaa, että joku muukin koheltaa kuin vain minä!

Kuvituksena jutussa on likimain koko kuvasato, mitä menneiden kolmen viikon aikana kameraani ja kännykkääni on matkan varrella tallentunut. Ehkä sitä tekee välillä hyvää katsella maailmaa muutenkin kuin kameran läpi ja tallettaa muistoja ihan vain omaan mieleen.

Related posts