26/02/20

Afterwork-podcast: AW goes Kaverin Puolesta Kyselen

2 8

Katastrofaalinen ensisuudelma, märät housut ja shokki kodinkoneostoksilla. Muun muassa nämä “kavereiden” tarinat kuullaan viikon jaksossa, joka on tribuutti yhdelle meidän suosikki-podcasteistamme. Mukana tietenkin myös KPK eli karmaisevan paha kysymys, jonka takana ovat ketkäs muutkaan kuin alkuperäisen Kaverin Puolesta Kyselen -podin Tiia ja Anna.

Ja hei, Afterwork-podcastilla on oma Instagram-tili, joten tule ystäväksemme myös siellä! Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Janita Autio

Related posts

25/02/20

Be A Lady, They Said

9 47

“Peitä itsesi! Miehet eivät pysty hillitsemään itseään. Näytä seksikkäältä! Älä ole niin provosoiva. Kerjäsit sitä! Käytä korkokenkiä. Olet ylipukeutunut. Olet alipukeutunut.” Tässä on vain muutama pieni ote Be A Lady -videolla kuultavista kommenteista, jotka todennäköisesti ovat tuttuja ihan jokaiselle naiselle. Paul McLeanin Girls. Girls. Girls. -lehdelle tekemästä, lehden perustajan Claire Rothsteinin tuottamasta sekä Sinkkuelämää-sarjasta tutun Cynthia Nixonin tähdittämästä videosta syntyi hetkessä viraalihitti, josta puhutaan niin somessa kuin uutisjulkaisuissakin. Vahva kannanotto tiivistää hyvin sen, millaisten ristiriitaisten paineiden ja odotusten ristitulessa naiset joutuvat päivittäin elämään ja tasapainoilemaan.

Minäkin olen miettinyt videon viestiä pitkin päivää ja laitoin videon itsekin jakoon IG-storyssani. Pelkästään se vastaanotto ja huomio, minkä video on saanut naisten keskuudessa ympäri maailman, kertoo paljon. Tämä ei ole mitään kuvitelmaa, liioittelua tai herkkähipiäistä ulinaa. Tämä on totta ja se on sitä todella monelle naiselle joka päivä.

Liitin Instagramissa videon kylkeen oman saatetekstini, jonka päätteeksi totesin, että olisipa mielenkiintoista nähdä samantyyppinen video myös miesten kokemista paineista. Lisäyksestäni syntyi mielenkiintoista keskustelua erityisesti erään miespuolisen seuraajani kanssa. Hän kommentoi asiaa tähän tapaan:

Juuri mietin, että aika monet miehet varmasti luonnostelevat omaa “vastinettaan”. Mielestäni se vain lisäisi vastakkainasettelua ja olisi liian hyvää jaettavaa materiaalia niille, jotka haluavat pönkittää valkoisen heteromiehen valta-asemaa. “Katsokaa, kyllä meihinkin kohdistuu paineita!” Joo, tietenkin kaikkiin ihmisiin kohdistuu paineita, mutta naisiin 1000 x enemmän ja 1000 x useammin. Siksi en haluaisi nähdä miesversiota. Ellei sitten miesversio olisi jollain twistillä hyvien puolella tukien tämän Be A Lady -videon viestiä. Sellainen olisi kova.

Oli todella virkistävää saada tällainen kommentti mieheltä, mutta se jätti minut miettimään, miksi tällaisiin puheenvuoroihin suhtaudutaan niin herkästi juuri vastakkainasettelun kautta. Jotenkin sitä ajattelisi, että tämä maailma olisi parempi paikka ihan kaikille, jos tuollaisista sukupuoleen sidotuista keinotekoisista ja subjektiivisista odotuksista sekä vaatimuksista luovuttaisiin.

On todennäköisesti totta, että naisiin kohdistuu paineita ihan eri mittakaavassa kuin miehiin ja tällainen naisille omistettu puheenvuoro on ehdottoman tärkeä. Silti en voi olla ajattelematta, että myös miehiä survotaan auttamattoman kapeaan muottiin. Siitäkin on hyvä keskustella, millainen mies saa olla ja millainen mies hyväksytään. Toivon suvaitsevaisempaa asennetta ihan joka suuntaan. Siitä olen kommentoijan kanssa ehdottoman samaa mieltä, että olisipa kyllä hienoa nähdä, että vastakkainasettelun, syyllistymisen ja uhriutumisen sijaan miehet nimenomaan nousisivat allekirjoittamaan tämän videon viestin ja puhumaan asian puolesta itsekin. Ennen kaikkea toivoisin näkeväni teoissa ja asenteissa konkreettisia muutoksia, joiden avulla nämä videolla nähdyt paineet voisivat lakata olemasta. Ja miksipä videosta edes olisi syytä ärsyyntyä, jos omatunto on puhdas ja itse tietää käyttäytyvänsä hyvin? Niinpä.

Suurin osa meistä naisista kyllä tietää, mitkä videolla kuulluista kommenteista ovat tulleet miesten suusta. Ikävä kyllä ihan samanlaista palautetta saa silti usein kuulla myös muilta naisilta. Todellisuudessa naisiin kohdistuvien paineiden takana on sekä miehiä että naisia. Olemme naisina myös ihan itse luomassa sitä kulttuuria, joka määrittelee, millainen naisen tulee olla ja millainen puhe sallitaan. Naiset arvostelevat toisiaan kovin sanoin ja vaatimukset ovat usein ihan yhtä ristiriitaisia kuin videolla kuullut kommentit, vaikka aiheet saattavatkin joskus olla toisenlaisia.

En halua yhtään vahvistaa typerää myyttiä, että nainen olisi naiselle susi, mutta myönnän klassisen sanonnan käyvän mielessäni joskus, kun lueskelen naisten kansoittamia keskustelupalstoja. Olen usein ihan aidosti järkyttynyt, miten ankaraa ja armotonta arvostelu toisia naisia kohtaan voi olla. Ehkäpä samankaltaista keskustelua käydään myös miesten kesken, mutta ajattelen naisen aseman ja elintilan olevan tässä maailmassa ihan riittävän ahdas ilman, että meidän tarvitsisi sitä vielä itse kaventaa. Loppujen lopuksi tämä ei kuitenkaan mielestäni ole varsinaisesti mikään sukupuolikysymys: kaikista sukupuolista löytyy huonosti käyttäytyviä törppöjä ja ihan kaikkia tulisi kohdella kunnioittaen sukupuoleen katsomatta.

Tällaiset Be A Lady -videon kaltaiset puheenvuorot ovat tarpeellisia. Ne luovat sitä yhteistä tahtotilaa ja antavat rohkeutta kuuluttaa, että emme suvaitse tällaista kohtelua enää. Me Too -liike on ollut hyvä esimerkki siitä, miten joukkovoimalla voidaan aikaansaada muutosta. Siitä huolimatta toivoisin, että kaikkien sukupuolten leirissä unohdettaisiin tarpeeton vastakkainasettelu ja ymmärrettäisiin, että loppujen lopuksi tavoite on yhteinen. On ihan kaikkien etu, että kaikilla sukupuolilla ja yksilöillä on tilaa ja vapautta olla juuri sitä, mikä itsestä tuntuu hyvältä ja että muut kohdataan arvostuksella.

En keksi mitään muuta järkevää syytä toisten tuomitsemiselle ja muiden olemiseen puuttumiselle kuin sen, että ihmisellä on pakko itsellään olla todella paha olla tai että tuntee  omasta olemisestaan sekä valinnoistaan ja elämäntavastaan niin suurta epävarmuutta, että kaikki erilaisuutta edustavat tuntuvat uhkalta omalle identiteetille. Jonkinlaisesta pelosta kai se erilaisuuden tuomitseminen aina kumpuaa.

Joku seuraajistani vinkkasi, että miesnäkökulmasta samaa aihetta on sivuttu aiemmin muun muassa Gilletten mainosvideossa, jossa kysytään: “Onko tämä todella parasta, mihin me miehinä pystymme?” Viime vuonna julkaistu mainoselokuva (katsottavissa alla) sai vastaansa valtavan vihaviestien ryöpyn, josta ei voi olla ajattelematta muuta kuin että videolla esitetty kritiikki taisi osua monella arkaan paikkaan. Samoja mietteitä herätti nyt pari viikkoa sitten julkaistun SASin mainoskampanjan osakseen saama raivo. Aika monella tuntui olevan niin kiire loukkaantua, että videon perimmäinen viesti meni ohi kovaa ja korkealta. Se kertoo paljon tämän päivän maailmasta, vaikka jälkimmäisen mainoksen viesti ei sinänsä tämän postauksen aiheeseen liitykään.

Amerikkalaispoliitikko Bernice King (joka muuten sattuu olemaan kansalaisoikeustaistelija Martin Luther Kingin tytär) on kommentoinut Gillette-mainoksen aikaansaamaa kohua ja vastarintaa näin: “This commercial isn’t anti-male. It’s pro-humanity.” Vapaasti suomennettuna viesti kuuluu: Tämä mainos ei taistele miehiä vastaan vaan ihmisyyden puolesta. Samalla viestillä voisi vastata myös siihen kritiikkiin, jota Be A Lady -video on varmasti jo kohdannut ja tulee kohtaamaan.

Jutun kuvat ovat kuvakaappauksia Be A Lady -videolta.

Related posts

21/02/20

Kuka minä olen?

8 86

Katsoin viime viikolla uuden Netflix-dokumentin Taylor Swiftistä. Vaikka laulajan musiikki ei kiinnosta minua, olen seurannut hämmentyneenä vuosien varrella sitä systemaattista nettivihaa ja ilkeilyä, mikä häneen on kohdistunut. Miss Americana -dokumentti avaa hyvin Swiftin omaa kokemusta ja näkökulmaa asiasta, ja herätti myötätuntoa ainakin minussa. Pienessä mittakaavassa sitä on bloggaajanakin joutunut toisinaan vastaavanlaisiin tilanteisiin, vaikka ilmiö toki näyttäytyy Suomen someskenessä aivan eri mittakaavassa kuin miljoonayleisöjä keräävän laulajan kohdalla. Myös suosikkeihini kuuluvassa Tuplakääk-podcastissa puitiin dokumenttia. Vaikka Swiftin ulostuloa syytettiin laskelmoivuudesta, sai dokumentti myös Ennin ja Kirsikan pohtimaan julkisen keskustelun sävyä kriittisesti. Mimmit myönsivät muutaman heistä käydyn ikävän Jodel-keskustelun tuntuneen niin pahalta, että hetkellisesti he olivat harkinneet jopa koko podcastin lopettamista.

Aamukahvilla-blogin Henriikka puolestaan pohdiskeli alkuviikosta omaa suhdettaan blogin mukana tulevaan julkisuuteen, jonka nimesi työnsä ylivoimaisesti surkeimmaksi puoleksi. Henriikka kuvaili tuntevansa olonsa tutun, tiiviin ja järkevän seuraajakuntansa keskellä turvalliseksi, mutta julkisessa työssä on aina vaarana ja varjopuolena, että omat mietteet, kuvat tai elämän kiemurat saattavat päätyä ruodittaviksi iltapäivälehtien sivuille tai keskustelupalstoille. Joku vanha puolituttu ihminen voi tulla tarkistamaan, mitä minulle tällä hetkellä kuuluu ja miltä näytän, ihan vain tirkistelynhalusta. Juorupalstoilla yritetään kaivaa mullan alta ruumiita ja selvittää, millainen TODELLISUUDESSA olen, ja sitten vanhat yläastetutut laukovat totuuksia sieluni täsmätilasta. Se saa oloni turvattomaksi. Haluaisin säilyttää sen vallan itselläni, mitä itsestäni ja elämästäni jaan, ja koska en voi tehdä niin, tunnen toisinaan suurta ahdistusta.

Tunnistan itseni Henriikan (ja vähän Taylor Swiftinkin) pohdinnoista. Toistaiseksi rakkaus lajiin on vielä peitonnut varjopuolet, mutta myönnän taistelevani noiden samojen mietteiden kanssa epäsäännöllisen säännöllisesti. Tuskailin juuri hiljattain sitä, miten vaikeaa on löytää balanssi yksityisen ja julkisen välille, kun niitä omia valintoja yksityisyyden rajoista ei välttämättä kunnioiteta.

Kaiken kritiikin ja “kritiikin” keskellä on toisinaan helppo hukata itsensä. Varsin usein yleisön palaute ja toiveet ovat loppujen lopuksi vain mielipiteitä ja lukemattomien erilaisten mielipiteiden ristitulessa on sula mahdottomuus miellyttää kaikkia. Siksi tuntuu järkevimmältä tehdä kuten itsestä hyvältä tuntuu, vaikka olenkin aina valmis ottamaan vastaan ystävällisessä hengessä annettua rakentavaa palautetta ja kehittämään omaa tekemistäni parempaan. On kuitenkin vaikea tehdä paremmin tai oppia virheistään, jos aidon vuorovaikutuksen ja avoimen keskustelun sijaan kritiikki on tylyä, menee henkilökohtaisuuksiin tai annetaan selän takana anonyymisti tai yksityisten profiilien suojista maalittaen.

Myönnän, että ristiriitaisten toiveiden ja odotusten sekä ajoittain aika ikäväänkin sävyyn esitetyn “palautteen” ristitulessa tasapainoilu on vaikeaa. Ilkeät sanat satuttavat. Heppoisat mielikuviin, ohikiitäviin hetkiin ja huhupuheisiin perustuvat tulkinnat omasta persoonasta tai somen perusteella tehdyt analyysit ja johtopäätökset omasta elämästä tuntuvat toisinaan todella vaikealta kestää. Omia sanoja väännellään ja käännellään niin, että merkitys ehtii matkan varrella muuttua moneen kertaan. Harvalle tulee mieleen kysyä tarkennusta, jos toisen viesti jää epäselväksi – sen sijaan tyypillisempää on syöksyä tunnekuohun saattelemana johtopäätöksiin. Vielä harvempi palaa alkulähteille tarkistamaan, mitä oikeastaan on edes sanottu, kun tuohtumus on jo vienyt mennessään.

Harkitsemattomasti tölväistyt kommentit saattavat jäädä herkän ihmisen mieleen pyörimään pitkäksikin aikaa. Osa niistä ei unohdu koskaan.

Eilen tuntui, että sitä kuraa on taas pikkuhiljaa ripotellut niskaan siinä määrin, että väsymys jatkuvan kritiikin kohteena olemiseen purkautui kyyneleinä. Suurin osa saamistani kommenteista ja palautteesta on hyväntahtoista, mutta jokainen voi silti mielessään miettiä, miltä tuntuisi, jos lähes jokaiseen tekemääsi tai tekemättä jättämääsi asiaan takerruttaisiin liki joka päivä. Miltä tuntuisi, jos viikoittain, ellei päivittäin, saisi kuulla riveillä tai rivien välissä olevansa ärsyttävä, työnsä turhaa ja ilmaisunsa vääränlaista? Kaikesta kauniista ja ystävällisesti muotoillusta palautteesta ja vuosien siedätyksestä huolimatta jokainen kurja kommentti satuttaa. Aina siitä tulee paha mieli.

Juttelin poikaystävän kanssa eilen illalla pitkät pätkät siitä, miten somemaailma ja nettikeskustelun kulttuuri on muuttunut viime vuosien aikana. Keskustelupalstat ovat yhä enemmän täynnä negatiivisuutta ja äärimmäisiä mielipiteitä, raivoa ja vihaa. Rumimpiakin komentteja perustellaan sananvapaudella ja oikeudella omaan mielipiteeseen. Mutta sananvapauden rinnalla on aina kulkenut vastuu, eikä oikeus mielipiteeseen tarkoita, että jokainen oma ajatus on pakko päästä kuuluttamaan koko maailmalle. Kun mietin blogin ensimmäisiä vuosia ja vertailen tämän päivän keskustelukulttuuria entiseen, on meininki todellakin muuttunut raadollisemmaksi. Kommenttiboksit ovat kenties hieman rauhoittuneet villeimmistä vuosista, mutta käytännössä keskustelu on siirtynyt vain toisille areenoille. Blogeista ja bloggaajista käytävä keskustelu on muuttunut valtavan paljon entistä jyrkemmäksi ja sen määrä on varsinkin Jodelin myötä räjähtänyt moninkertaisiin mittoihin verrattuna entiseen.

Pohdin ääneen, että olisi varmasti helpompaa, jos ei vain välittäisi. Mutta kun välitän, enkä osaa muuta. Poikaystävä totesi kauniisti: “Se voi olla. Mutta välinpitämättömyys tarkoittaisi itsensä kovettamista. Ja silloin tekisit todennäköisesti ihan toisenlaista blogia. Sinusta näkyy se, että välität, ja se on varmasti myös yksi niistä syistä, miksi niin moni tykkää tuottamastasi sisällöstä.” Siinäpä se. Tommy Tabermannin sanoin: Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle.

Niissä hetkissä, kun tuntemattomat ruotivat omaa persoonaa ja yksityiselämää sanoja säästelemättä, on tärkeää muistaa, että loppujen lopuksi vain hyvin harvan ihmisen mielipiteellä on oikeasti väliä. Ja ne ihmiset ovat niitä minulle tärkeitä ja läheisiä ihmisiä, jotka oikeasti tuntevat minut. Heidän mielipiteensä minusta eivät perustu hatariin tulkintoihin tai huhupuheista kumpuaviin mielikuviin. Somemaailmassa sanojani ja tarkoitusperiäni tullaan aina tulkitsemaan väärin – vaikka yrittäisin ilmaista itseäni miten täsmällisesti tahansa, viestin perillemeno riippuu aina myös tulkitsijasta. Sosiaalinen media perustuu vuorovaikutukseen, mutta läheisten kanssa viestiminen on ihan eri tavalla kaksisuuntaista. Kasvokkain keskustelu on jatkuvaa tunnustelua, haastamista, tarkennusten tekemistä, avoimuutta, kysymyksiä ja vastauksia sekä ilmeitä, eleitä ja äänenpainoja. Ja ennen kaikkea se on jatkuvaa oppimista.

Siksi on tärkeää muistutella itselleen kaiken tämän kriittisen somehuminan keskellä, ketkä ovat niitä, joiden mielipiteillä on minulle oikeasti merkitystä. Ketkä ovat niitä, jotka oikeasti tuntevat minut? Kuka minä oikeasti olen? Tuntemattomien tekemät tulkinnat kertovat lopulta usein enemmän heistä itsestään kuin minusta. Totuus minusta sen sijaan löytyy varmemmin ystävieni, poikaystäväni, perheeni ja mummokaverin sanoista. Ja peilistä.

Viikko sitten ystävänpäivänä sain Asennemedialta ystävänpäiväkortin, joka kosketti sydänjuuria myöten. Korttiin oli sanailtu nimikirjaimistani Asenne-porukan ajatuksia minusta: elämäniloa, positiivista energiaa, rohkeutta, herkkyyttä, suuri sydän sekä paljon muuta. Näistä sanoista tunnistan itseni. Aion ripustaa kortin jonnekin näkyvälle paikalle ja palata noihin sanoihin aina, kun minuus uhkaa hukkua hälinään.

Aiempia samaa aihetta sivuavia postauksia löydät näiden linkkien kautta:

♥ Terveisiä kädenlämpöisestä blogiskenestä

♥ Nettikeskustelun ytimessä: itsekeskeisyyden ja disclaimereiden aika

♥ Oikeassa vai väärässä?

♥ Kohun keskellä

Virheistä ja anteeksi pyytämisestä?

Suhde somessa?

Photos: Jenni Rotonen & Kriselda Mustonen

Related posts

19/02/20

Afterwork-podcast: Saako lapsista julkaista kuvia somessa?

1 8

Kun lasten valokuvat ovat siirtyneet sosiaalisen median myötä perhealbumeista nettiin, onkin vastassa monenlaisia kysymyksiä. Missä menee raja, mitä vanhemmat saavat julkaista ja mitä olisi hyvä ottaa huomioon? Mukana keskustelussa on Papupata-podcastista tuttu, pian kolmen lapsen äiti Sara Parikka.

Ja hei, Afterwork-podcastilla on oma Instagram-tili, joten tule ystäväksemme myös siellä! Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Lilli Salminen

Related posts