18/09/19

Afterwork-podcast: Ex-files

4 18

Tänään ilmestyneessä uudessa jaksossa kurkistetaan Afterworkin Ex-filesiin eli luvassa on keskustelua existä. Voiko exän kanssa olla kaveri? Poistetaanko yhteiskuvat somesta eron jälkeen? Entä keneltä löytyy kotoa myös EXbox?

Afterwork-podcast on muuten mukana myös Instagramissa, joten tule ystäväksemme myös siellä. Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Lilli Salminen

Related posts

16/09/19

Löhöilyä, sieniretkeilyä, iltakävelyitä ja squash-kaveri Tinderistä

7 49

Tajusin, etten ole pitkään aikaan päivitellyt tänne blogin puolelle ihan sellaisia tavallisia kuulumisia, joten tänään voisi pitkästä aikaa olla hyvä hetki sellaiselle.

♥ Olen ottanut nyt syksyn myötä tavaksi käydä vähintään 2-3 kertaa viikossa iltakävelyllä. Onneksi lähikortteleissa asuu muutama ystävä, joista saa aina seuraa pidemmällekin kävelylenkille – kilometrejä saattaa usein iltalenkeillämme kertyä helposti kahdeksan tai yhdeksänkin. Tästä on tullut ihana uusi rutiini ja huomaan, että unikin tulee paremmin, kun kävelyllä on saanut nollattua ajatukset ja uuvutettua kehoa. Eikä rasita niveliä tai piristä liiaksi, vaikka menisi myöhäänkin. Yksi lemppari kävelykavereista on Annika (sekä tietenkin Luka-koira), jonka kanssa meille on tullut tavaksi käydä kävelyllä joka maanantai – täydellinen aloitus viikolle. Edes sadesää ei hidasta tahtia ja pari viikkoa sitten kävimme kävelyllä aivan mielettömässä kaatosateessa. Sadetakit päälle vain ja kotona lenkin jälkeen lämpimään suihkuun. Oli jotakin mielettömän vapauttavaa antaa vain sateen piiskata naamaan, kun määränpäänä kävelyn jälkeen oli kuitenkin vain koti. Suosittelen!

♥ Joka syksy jännittää, että tuleeko sienisatoa ja pääseekö itse käsiksi jonnekin hyville sieniapajille. En tunne täällä Helsingin suunnalla hyviä sienipaikkoja, joten turvaudun aina näissä hommissa äitiin ja äidin sienivainuun. Niinpä kävin reilu viikko sitten kyläilemässä äidin ja isän luona ja samalla reissulla sienimetsällä. Kantarelleja löytyi jonkin verran ja herkkutatteja myös sekä muutama lampaankääpä ja koivunpunikkitatti. Kantarellit olivat kyllä niin piilossa sammalen alla, että jos äiti ei olisi tiennyt tismalleen, mistä etsiä, ei olisi löytynyt varmaan ainoatakaan. Onneksi äiti on hyvin kartalla lähimetsiensä parhaista kantarellipaikoista, niin pystymme tekemään täsmäiskuja. Mitään valtavaa satoa ei tällä kertaa koriin kahmittu, mutta minun tarpeisiini ihan mukava määrä sieniä pakkaseen talven varalle kuitenkin.

♥ Yksi parhaista ystävistäni sai vauvan viime keväänä ja olen iloinnut itse valtavasti hänen äitiysvapaistaan, sillä yleensä meidän on ollut molempien työkiireistä johtuen hyvin vaikea löytää yhteistä aikaa tapaamisille. Nyt kun ystävä on kotona vauvan kanssa, olemme treffanneet vähintään kerran viikossa ja se on ollut ihanaa! On myös hauskaa huomata, että kun tapaan vauvaa melkein kerran-pari viikossa, minut on selvästi hyväksytty jo osaksi porukkaa eikä pikkumies vierasta minua, vaikka muuten tällä hetkellä saattaa säikkyä vieraampia ihmisiä. Elämän pieniä ilon aiheita, haha.

♥ Kävin viime viikolla kutsuvierasnäytöksessä katsomassa uuden Downton Abbey -elokuvan. Huomasin, että sarjan katselusta oli omalta osaltani vierähtänyt ehkä hiukan liian kauan, että olisin muistanut ihan kaikkien hahmojen nimet ja tarkemman historian, mutta sarjaa palavasti rakastaneelle leffa oli kyllä ihanan nostalginen pläjäys siitä huolimatta. Mietin tosin, mahtaako leffasta saada mitään irti, jos ei ole katsellut sarjaa aikanaan – olisi kiinnostavaa kuulla, jos joku noviisi on käynyt katsomassa? Vaikka olinkin liikuttua jo alun tunnusmusiikissa, mitään suuria tunnekuohuja itse elokuva ei saanut aikaan. Elokuva tarjoili sellaista tuttua ja turvallista, hyväntuulista ja harmitonta Downton Abbey -meininkiä, johon tietenkin kuuluu aina myös pientä juonittelua ja draamaa, mutta juonikulku maltillisine käänteineen oli kyllä aika köykäinen. Siitä huolimatta sanoisin, että jos rakastit sarjaa, kyllä tästä leffasta hyvän fiiliksen ja kunnon nostalgiaryöpyn saa. Onko joku teistä jo ehtinyt käydä katsomassa? Ja mitä mietteitä herätti?

♥ Blogiani pidempään seuranneet varmaan tietävät, että rakastan käydä pelaamassa squashia. Se on oikeastaan ainoa urheilulaji, mitä olen koskaan tosissani todella rakastanut niin, että ei ole päivää, jolloin tekisi mieli jättää menemättä. Haasteita tällaisen kaksinpelin kanssa on kuitenkin aina se tasaväkisen pelikaverin löytäminen. Minulla on yleensä 3-4 tyyppiä, joiden kanssa käyn pelaamassa, jotta vähintään kerran-pari viikossa pääsisi läiskimään palloa, ja ilahdun aina, jos löytyy joku sopiva kumppani pelikentille. Yllättävän moni heistä on muuten entisiä heiloja. :D

Kössikavereita on löytynyt mitä yllättävimmillä tavoilla, mutta kaikkein paras on varmaankin se, kun bongasin itselleni viime keväänä Tinderistä pelikumppanin. :D En ollut tyypistä romanttisessa mielessä kiinnostunut, mutta huomasin, että hän oli profiilitekstissään listannut yhdeksi mielenkiintonsa kohteeksi squashin ja kuvienkin joukossa oli yksi otos squash-hallilta. Swaippasin oikealle siinä toivossa, että ehkä tyypistä voisi kysellä seuraa peleihin. Ja kun meille sitten tuli match, menin suoraan asiaan ja kysäisin, kiinnostaisiko häntä squash-pelikaveri. Kiinnosti. Keskustelu oli mahtavan ytimekäs ja muutaman tiukasti squashin ympärille keskittyvän viestin jälkeen olimme jo sopineet pelitreffit viikonlopulle. Hauskinta oli, että olimme molemmat todellakin vain menossa pelaamaan eikä kummallakaan tuntunut olevan asiassa minkäänlaisia taka-ajatuksia mistään romanttisemmasta kohtaamisesta. Pelit sujuivat mahtavasti ja sovimme heti, että mennään uudelleenkin.

Nyt olemme käyneet keväästä asti suht säännöllisesti pelaamassa, enkä vieläkään tiedä pelikaveristani juuri mitään, mutta kössi rullaa! Laitoin hänelle kesällä yhden erityisen hyvän matsin jälkeen viestin, että on pakko sanoa, että meidän squash-partneriutemme on ehkä parasta, mitä Tinderistä on koskaan löytynyt. :D Tyyppi vastasi, että melkeinpä pakko sanoa samat sanat takaisin. En tiedä, kertooko se enemmän squash-peliemme huikeudesta vai Tinder-menestyksestämme…

♥ Tuli mieleen, että jos olet missannut YLEn nettisivuilta uutisen sometyöläisten uupumisesta ja työhön liittyvistä haasteista, vinkkaanpa siitä tässä. Annoin pari viikkoa sitten YLElle haastattelun liittyen sometyön hyviin ja huonoihin puoliin, kun tutkimustulos somessa työtään tekevien uupumuksesta ja lopettamishaaveista julkaistiin. Itse en ole koskaan vielä tosissani ajatellut lopettavani, mutta uupumiseen ja työn varjopuoliin liittyvät mietteet ovat vahvasti olleet läsnä viime aikoina.

♥ Olen viime viikosta lähtien ollut ihan hajalla, sillä ryhdyin Merin suosituksesta katsomaan HBO Nordicilta Masters of Sex -nimistä sarjaa ja jäin siihen parin jakson jälkeen aivan koukkuun. Olin ehtinyt vauhdilla katsella noin 1,5 kautta, kun viime viikon lopulla sarja yhtäkkiä vain katosi palvelusta jäljettömiin. Edellisenä päivänä olin vielä tyytyväisenä katsellut sitä ja seuraavana päivänä sitä ei näkynyt missään. Olisiko jokin esitysoikeus sitten päättynyt? Mutta kylläpä vain ärsytti, kun oli juuri päässyt sisälle sarjaan ja oikein odotti innolla seuraavaa jaksoa, ja puff, ohjelma oli poissa. Sarjaa olisi ollut katsottavissa kokonaiset 4 kautta ja iloitsin, että pitkästä aikaa löytyi hyvä laatusarja, mutta pah, sinne meni. Tietääkö joku, onko tuo sarja saatavilla missään muualla? Pitäähän se nyt tietenkin päästä katsomaan loppuun!

♥ Olin oikein koko viikon odottanut eilistä, kun kalenteri ammotti tyhjyyttään. Olin alun perin suunnitellut, että siivoilisin kotona, mutta eipä sitten eilen huvittanutkaan. Oli jotenkin vain sellainen olo, että teki mieli vai olla ja löhöillä. Välillä sellaisesta tuntee helposti syyllisyyttä, etenkin kun katselee Instagram storyista muiden aktiivisia ja aikaansaavia viikonloppuja: moni on ehtinyt vapaapäivän aikana brunssille, taidenäyttelyyn, urheilemaan, metsäkävelylle ja ties minne. Minä makasin sängyssä ja tuijotin Netflixiä. No okei, kävin illalla pelaamassa squashia, mutta muuten en tehnyt koko päivänä yhtään mitään järkevää tai produktiivista. Ja tiedättekö mitä, se on ihan okei.

♥ Näissä kuvissa näkyy vaatekaapin luottolemppareista koostuva päivän asu viime viikoilta. Monkin pilkkumekko on yksi suosikkini, jota olen käyttänyt parin viime vuoden aikana aivan valtavasti. Samoin tuo Samsøe & Samsøen nahkatakki, joka on minun kirjoissani aikalailla täydellinen biker-rotsi – ja ilmeisesti monen muunkin, koska takista tulee jatkuvasti niin valtavan paljon kyselyitä sekä somessa että ihan livenä. Olalla roikkuu luottolaukku eli Marimekon Karla-laukku, joka minulla on parissa eri värissä. Ja nuo kengät ovat Terhi Pölkin kesän mallistoa. Olin niistä todella onnellinen, sillä sain pienimuotoisen pakkomielteen kyseisistä kengistä jo vuonna 2014, kun ne olivat Terhi Pölkin mallistossa mukana ensimmäistä kertaa ja näin ne ystäväni jalassa. Harmikseni malli oli tuolloin ehditty myydä loppuun, joten jäivät minulla saamatta. Mutta odotus palkittiin viimein tänä vuonna, kun malli palasi kokoelmaan.

mekko // dress – Monki (2017)

nahkatakki // leather jacket Samsøe & Samsøe (2017)

laukku // bag Marimekko (2017)

kengät // shoes Terhi Pölkki (2019)

Kaikki tuotteet saatu blogin kautta.

Photos: Annika Ollila

Related posts

11/09/19

Afterwork-podcast: Mitä kuuluu, Rina?

27

Tällä viikolla koetaan nostalgisia hetkiä, kun Afterworkin alkuperäinen jäsen palaa studioon! Kuullaan Rinan kuulumiset ja fiilikset saadusta palautteesta sekä AW:n uusista jaksoista. Myös eräs legendaarinen loppukevennys tekee comebackin!

Afterwork-podcast on muuten mukana myös Instagramissa, joten tule ystäväksemme myös siellä. Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Lilli Salminen

Related posts

6/09/19

Virheistä ja anteeksi pyytämisestä

3 70

“Olen ylpeä sinusta, olet tehnyt parhaasi.” Näin nämä sanat hiljattain ystäväni Facebook-päivityksen alla ja tunsin jotakin liikahtavan rinnassani. On aina valtavan hienoa saada kuulla, jonkun antavan tunnustusta tällä tavoin, mutta erityisen koskettavalta ja kauniilta sanat tuntuivat tässä nimenomaisessa tilanteessa. Ystäväni oli juuri kertonut julkisesti vastoinkäymisistään ja epäonnistumisestaan työelämässä ja bisnesmaailmassa. Asiat olivat menneet pahemman kerran pieleen ja oli varmasti ollut todella kova paikka tajuta epäonnistuneensa ja vielä kertoa siitä julkisesti. Siksi hänen isänsä sanat postauksen alla tuntuivat aivan poikkeuksellisen tärkeiltä juuri tällaisella hetkellä. Mietin tuolloin, että olisipa meillä jokaisella joku, joka sanoisi jotakin yhtä kaunista silloin, kun itse sitä eniten tarvitsemme.

Mokaamiseen liittyy ihan valtavasti häpeää ja epäonnistuminen tuntuu nöyryyttävältä. Mutta kukapa meistä ei joskus olisi tehnyt virheitä ja töpännyt? Joskus jyrkimpiä ja tuomitsevimpia kommentteja lukiessa tekisi mieli kysyä kirjoittajilta, ovatko he itse todella niin virheettömiä, että heillä on varaa tuomita? Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven, ja niin edelleen. On niin valtavan helppo tuomita muita ja katsoa sormien läpi omia virheitään. Veikkaan, että aika moni suhtautuisi melko paljon armollisemmin muihin, jos itse joutuisi kerran julkisen ryöpytyksen kohteeksi. Tai jos hyökkäyksen kohteena olisi joku itselle rakas läheinen. On silti surullista, että empatiakyky ei monella riitä tämän tajuamiseen ilman omakohtaista kokemusta.

Olen sivunnut tätä aihetta jo monen postauksen verran, mutta sanottava tästä teemasta ei vain tunnu loppuvan. Viime aikoina olen pohtinut paljon sitä miten julkisilla foorumeilla ja nettikeskusteluissa suhtaudutaan epäonnistumisiin ja virheisiin. Usein keskusteluita sivusta seuratessa tulee lähinnä paha olo. Muiden virheillä suorastaan mässäillään. Maassa makaavaa potkitaan ja armoa ei anneta. Vaaditaan julkista anteeksipyyntöä, mutta vilpittömimmätkään pahoittelut eivät internetin tuomioistuimessa riitä. Sen sijaan olen nähnyt anteeksi pyytänyttä syyteltävän teennäisyydestä, epäuskottavuudesta ja epäaitoudesta sekä todistanut lukemattomia epäilyjä siitä, ettei virheen tehnyt todennäköisesti oikeasti edes ole pahoillaan. Mitä ihmettä, ihmiset?

Kun virhe on tapahtunut, valtavan moni keskittyy vain syyttelemään ja vihaamaan sen sijaan, että edes yritettäisiin kuunnella vastapuolen näkökulmaa ja rakentavasti keskustella. Puhumattakaan siitä, että otettaisiin vastaan pahoittelut, annettaisiin anteeksi ja jatkettaisiin eteenpäin. On aivan järkyttävää lukea kommentteja, viestejä ja mustavalkoisen julistavia kannanottoja, joissa inhimisillisille virheille, erehdyksen kautta oppimiselle, oman ajattelun ja toimintatapojen korjaamiselle tai keskeneräisyydelle ei jätetä minkäänlaista sijaa. Lynkkauskampanjoiden ytimessä ei ole muuta kuin päätön viha. Ja surullista kyllä, niin pientä virhettä ei olekaan, etteikö siitä saataisi internetissä bensaa vihan liekkeihin.

Monesti näitä keskusteluita ja kommentteja lukiessani mietin, mihin on unohtunut ihmisyys? Eikö ole aika ylimielistä ja tekopyhää katsoa oikeudekseen jaella tuomioita muille? Ehkä omat virheesi tai puutteesi eivät ole samoja kuin jollakulla toisella, mutta edelleenkin haluaisin nähdä sen virheettömän ihmisen, jolla on varaa tuomita. Ja ei, tämä ei tarkoita sitä, että kaikki pitäisi vain hiljaa hyväksyä. Tottakai täytyy voida keskustella kriittisesti ja antaa rakentavaa palautetta, mutta joukkolynkkauksilla, vihakampanjoilla ja tekopyhällä syyttelyllä harvoin saadaan mitään kovin rakentavaa aikaiseksi. Jos ihminen myöntää tehneensä virheen, minusta muiden tehtävänä on kuulla se ja edes yrittää antaa anteeksi.

Siksi haluankin haastaa teistä jokaisen. Kun seuraavan kerran tuomitset ajatuksissasi jotakuta toista ja tunnet, että joku ansaitsisi teostaan “rangaistuksen”, pyydän sinua miettimään, mikä auttaisi sinua itseäsi eniten, jos olisit tuon toisen kengissä? Olisiko helpompi nähdä ja hyväksyä toinen näkökulma, jos se esitettäisiin rauhallisesti pohdiskellen, perustellen ja syyllistämättä vai hyökäten ja nöyryyttäen? Toivon, että pystyn itse olemaan muille se kannustava, parempaan tsemppaava ja ylöspäin nostava voima ennemmin kuin lyttäävä, hyökkäävä ja alas polkeva. Pyydän sinua myös kysymään itseltäsi: miten itse toivoisit, että sinuun suhtaudutaan, kun olet tehnyt virheen? Haluaisitko pyytää ja saada anteeksi? Toivoisitko, että sinulle annettaisiin uusi mahdollisuus?

Jos nuo aiemmin kirjoittamani ja tätä aihetta sivuavat tekstit kiinnostavat, niin löydät ne näiden linkkien kautta:

Terveisiä kädenlämpöisestä blogiskenestä

Nettikeskustelun ytimessä: itsekeskeisyyden ja disclaimereiden aika

Oikeassa vai väärässä?

Photos: Peter Olsson

Related posts