17/09/20

Faktoista, käytöstavoista ja sosiaalisen median vallasta

1 76

Viime aikoina mielessä on taas kerran pyörinyt paljon se, miten kommunikoimme toisillemme somessa. Olen kirjoittanut aiheesta jo lukuisia kertoja ja peräänkuuluttanut armollisempaa ja humaanimpaa keskustelukulttuuria myös nettimaailmaan. Samat mietteet ovat nousseet pintaan useamman kerran viime vuosina, kun call out- ja cancel-kulttuuri ovat alkaneet saada yhä enemmän jalansijaa sosiaalisessa mediassa.

Menneen vuoden aikana somessa on vaadittu kannanottoja yhdestä sun toisesta yhteiskunnallisesta asiasta ja useimmat niistä ovat tärkeitä ja niistä tuleekin puhua: koronaturvallisuus, rasismi, Turkin naisten kokema väkivalta ja hätä sekä yritysmaailman eettiset haasteet case Oatlyn kautta ovat olleet isosti pinnalla, muutamia mainitakseni. Mutta siinä, missä kantaaottavuus on ehdottoman positiivinen asia, sosiaalinen paine reagoida monimutkaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin mahdollisimman nopeasti ei aina ole sitä. Ystäväni kirjoitti tällä viikolla kiinnostavan kolumnin työpaikkansa blogiin juuri tästä ja sivusi tekstissä myös sitä kuinka vaikeaa sen oikean ja validin tiedon äärelle voi lopulta olla löytää.

*

Kiinnostava esimerkki tästä kaikesta oli loppukesästä somessa kiertänyt mustavalkokuvahaaste, jonka kautta naiset pyrkivät voimaannuttamaan toisiaan ja nostamaan esiin muita inspiroivia naisia. Moni jakoi mustavalkokuvia haasteen mukaisesti, kunnes jostain putkahti esille tieto, että haasteen alkuperäinen tarkoitus olikin hämärtynyt matkan varrella ja todellisuudessa mustavalkokuvilla oli haluttu viedä huomio naisiin Turkissa kohdistuvaan väkivaltaan. Turkin naisten tilanne on vakava ja siitä onkin tärkeää viestiä maailmalle, mutta asiasta viestiminen kääntyi nopeasti haasteen alkuperästä tietämättömien syyllistämiseksi ja julkiseksi nolaamiseksi.

Voimaannuttamishaasteeseen osallistuneita syyteltiin itsekeskeisestä ja pinnallisesta oman hännän nostamisesta sekä tietenkin siitä, että haasteen alkuperää ei ollut viitsitty selvittää edes yhden nopean googlauksen verran. Mutta hetkinen… Mistä lähtien johonkin harmittomaan somehaasteeseen osallistuminen on vaatinut ensin perusteellista selvitystyötä? Varsinkaan silloin, kun haaste on kuitenkin ollut hyvällä ja positiivisella asialla, kuten tässä tapauksessa naisten välisen tuen, solidaarisuuden ja voimaannuttamisen airuena?

Sekä Helsingin Sanomat että YLE kirjoittivat kumpainenkin aiheesta artikkelit, joiden kulmaksi oli valikoitunut nimenomaan se, kuinka haasteen alkuperäinen merkitys turkkilaisten naisten hädän viestijänä katosi selfie-tulvaan. Todellisuudessa tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa. CNN selvitti, että haaste ei saanut alkuaan Turkissa, vaan Brasiliassa ja sen alkuperäinen merkitys oli nimenomaan naisten voimaannuttaminen. Se, että haaste sittemmin valjastettiin Turkin naisten tilanteesta viestimiseen oli toki hieno ja tärkeä asia, mutta haaste ei lähtenyt liikkeelle Turkista ja näin ollen siitä oli samanaikaisesti liikkeellä kaksi versiota. Tämän tiedon valossa näyttäytyy hiukan kohtuuttomana, miten monia naisia syyllistettiin ja parjattiin osallistumisesta haasteen sen alkuperäisen merkityksen mukaisesti.

Satuin itse osallistumaan haasteeseen vasta sen jälkeen, kun Turkin naisten hätä oli jo noussut esiin ja tietenkin viestin myös siitä omassa postauksessani. Samalla otin kuitenkin kantaa siihen, millaista keskustelua haasteen ympärille oli siinä vaiheessa syntynyt. Kukaan ei voi tietää kaikkea kaikesta ja julkinen syyttely tuntui lopulta ironisesti suorastaan koko haasteen tarkoitusperien vastaiselta. Kiinnostavaa on myös, että kumpikaan aihetta käsitelleistä suomalaismedioista ei vaivautunut oikaisemaan tietojaan sen jälkeen, kun CNN julkaisi artikkelinsa haasteen todellisesta alkuperästä. YLE sentään oli lisännyt juttunsa perään maininnan ja linkin CNN:n artikkeliin, mutta otsikkoa tai itse artikkelia ei kuitenkaan ollut vaivauduttu korjaamaan. Ja surullista kyllä, oikaisut eivät loppujen lopuksi enää koskaan saa samankaltaista huomiota kuin se alkuperäinen artikkeli. Kun itse jaoin CNN:n uutisen heti seuraavana päivänä haasteeseen osallistuttuani, se ei vaikuttanut kiinnostavan juuri ketään.

*

Ja tästä päästäänkin siihen olennaisimpaan kysymykseen… Jos edes Suomen vaikutusvaltaisimmat uutismediat eivät ole onnistuneet selvittämään somehaasteen todellista alkuperää, eikö ole aika kohtuutonta olettaa, että jonkun tavallisen pulliaisen pitäisi pystyä siihen? Ja harva lähtökohtaisesti edes ajattelee, että positiivisella asialla olevan somehaasteen taustalla voisi olla jotakin epäilyttävää, jota ylipäänsä pitäisi selvitellä. Entä mistä lopulta tiedämme, mikä tieto todella pitää paikkansa, kun lähteitä on loputtomasti ja niiden oikeellisuuden selvittäminen lähes mahdotonta? Kenellä ylipäänsä on aikaa tai resursseja perin juurin selvitellä ja kyseenalaistaa joka jutun taustoja, kun siinä sivussa pitäisi hoitaa työnsä, elämänsä, perheensä ja mielenterveytensäkin? Hienoa, jos jollakulla on, mutta haluaisin suoda vähän armoa heille, joilla ei ole.

Ennen kaikkea toivoisin, että myös julkisessa keskustelussa jäisi tilaa inhimillisyydelle, erehdyksille ja oppimiselle. Me kaikki teemme virheitä ja erehdymme joskus ja oppiminen on elämän mittainen matka. Siksi jaksan aina yllättyä siitä, miten ankarasti ja kovaan ääneen olemme välittömästi hyökkäämässä ja tuomitsemassa muita. Olemmeko todella itse niin erehtymättömiä, että meillä on varaa heittää muita julkisen syyttelyn roviolle? Jos emme, niin ehkä olisi syytä katsoa peiliin ja suoda muillekin hitusen armoa, lempeyttä ja ymmärrystä. Oikeaa tietoa voi välittää myös nolaamatta tai syyllistämättä toista – varsinkaan julkisesti. Erityisen tekopyhiltä tällaiset sometuomiot vaikuttavat silloin, kun syyllistäjä itsekin on tiennyt paremmin vasta hetken verran, kuten esimerkiksi näiden somehaasteiden jälkipyykkiä käsitellessä usein on ollut.

Oli kyse sitten ilmastonmuutoksesta tai yritysmaailman eettisistä ongelmista, harva yhteiskunnallinen ilmiö tai ongelmakohta taipuu yksiselitteiseksi yhden kuvan tai lauseen totuudeksi ilman mutkien oikomista. Somemaailma osoittaa, kuinka mielellämme haluaisimme yksinkertaistaa monimutkaiset ongelmat helposti ymmärrettäviksi one-linereiksi ja nopeasti somessa jaettaviksi meemeiksi. Toivomme, että joku viisaampi ja valveutuneempi tiivistäisi meille helppoon muotoon, mitä mistäkin asiasta kuuluu ajatella ja sanoa, jotta voisimme lähettää kannanottomme nättinä meemikuvana muutamalla klikkauksella bittivirtaan, ja velvollisuutemme ottaa kantaa olisi kivasti taputeltu. Että ei tarvitsisi itse selvittää, ajatella ja kohdata kaikkia niitä hankalia ristiriitoja, monimutkaisia ongelmia ja epämukavia totuuksia, jotka maailmassa ahdistavat. Ja pakottavat meitä ehkä itseämmekin muuttumaan. Mutta tiedättekö, miltä monimutkaisten ongelmien paketoiminen yksinkertaistetuiksi yhden totuuden lausunnoiksi kuulostaa? Se kuulostaa erehdyttävästi populismilta.

Tämän päivän nettikeskustelukulttuuria leimaa ilmapiiri, jossa faktojen edelle tuntuu usein kiilaavan se, joka pitää kaikkein kovinta ääntä. Kun sama viesti tulee vastaan riittävän monesta lähteestä, se muuttuu monen kriittisenkin mielessä faktaksi, jota harva jaksaa enää kyseenalaistaa. Joskus äänekkäin tosiaan onkin oikeassa, mutta on hyvä pitää mielessä, että tutkimusten mukaan valeuutiset leviävät sosiaalisessa mediassa kuusi kertaa totuutta nopeammin. Se on todella pelottava ilmiö. Ja se näkyy myös pienemmässä mittakaavassa sosiaalisen median keskustelupalstoilla: mehukkaat juorut jäävät sitkeästi elämään, vaikka niillä ei olisi minkäänlaista totuuspohjaa, koska ihmiset rakastavat draamaa ja keksityt jutut ovat ikävä kyllä usein mielenkiintoisempia kuin tylsä ja arkinen todellisuus. Yhteiskunnalliset tai tieteelliset kysymykset eivät tee tässä poikkeusta ja ilmiö näkyy jokapäiväisessä arjessammekin populismin nousuna, tieteenvastaisten väittämien leviämisenä ja salaliittoteorioiden lietsomisena.

Oman pelottavan lisänsä tähän soppaan antavat teknologiayritysten markkinakoneistot ja sosiaalisen median alrgoritmit, jotka luovat yhä tiiviimpiä kuplia ja samalla polarisoivat ihmisiä yhä jyrkemmin vastakkaisiin leireihin. Mitä syvemmälle omiin kupliimme eriydymme, sitä yksipuolisempaa sisältöä somen uutisvirrat meille syöttävät ja sitä vaikeampi meidän on enää ymmärtää omistamme poikkeavia näkemyksiä tai erottaa, mikä silmiemme edessä olevasta tiedosta on totta ja mikä valhetta.

Katsoin eilen ihan suunnattoman mielenkiintoisen Netflix-dokumentin Valvontakapitalismin vaarat, joka kulkee englanniksi nimellä The Social Dilemma. Muutama viikko sitten ilmestynyt dokumentti on herättänyt paljon huomiota ja keskustelua ympäri maailman, ja rehellisesti sanottuna mielestäni ihan jokaiselle tekisi hyvää katsoa se ymmärtääkseen tämän päivän maailmaa. Dokumentissa teknologiayrityksille työskennelleet ihmiset avaavat selkokielellä yleisölle sitä, miten algoritmit toimivat ja millaisia teknologiayritysten markkinakoneistojen kehittelemien tekoälyjärjestelmien todelliset vaikutukset ovat. Vaikka dokumentin maalaama kuva rahanahneiden teknologiayritysten vallasta yhteiskunnassa on synkkä ja pelottavakin, huoli maailman ja ihmiskunnan tulevaisuudesta näiden huippuunsa viritettyjen ja poliittisten tahojen häikäilemättömästi hyväksikäyttämien järjestelmien keskellä on todellinen.

Sosiaalisesta mediasta on tullut kuin Frankensteinin hirviö, joka rapauttaa kovaa vauhtia tiedonvälitystä (siis sen oikean, tutkitun faktatiedon) sekä on jo nykyisellään todellinen uhka demokraattiselle yhteiskunnalle. Enää ei tarvita hakkereita soluttautumaan järjestelmiin, vaan sosiaalisen median omat alustat mahdollistavat propagandan levittämisen ja tarjoavat ihan laillisia työkaluja vaarallisten ilmiöiden kasvualustaksi. Yksi tuore esimerkki tästä on Myanmarin kansanmurha, jonka masinoimisessa Facebookissa levitetyillä valeuutisilla ja vihapuheella oli erittäin merkittävä rooli. Esimerkkejä löytyy lähempääkin: Venäjän trolliarmeija tekee aktiivista työtään suomalaisillakin foorumeilla. Jännittävää, tai pikemminkin pelottavaa, on myös nähdä, mitä Yhdysvaltain tulevat presidentinvaalit tuovat tullessaan – vaikuttaa siltä, että jos tilanne jatkaa eskaloitumistaan, Atlantin toisella puolen ollaan pian sisällissodan partaalla. Ja jo edellisen vaalien ympärillä käytiin tiukkaa keskustelua siitä, millainen vaikutus sosiaalisella medialla (ja Venäjällä) oli vaalien lopputulokseen.

Dokumentti tuo näkyväksi sen, miten päivittäin käyttämämme ja mahdollisimman addiktoiviksi suunnitellut sovellukset paitsi lisäävät yksilön pahoinvointia, luovat yhä näköalattomampia kuplia ja asettavat koko demokraattisen järjestelmämme vaaraan. Samanaikaisesti teknologian kehitys on niin nopeaa ja ilmiö niin uusi, etteivät valtiot ja lainsäädäntö pysy perässä. Kun valtaa pitävät eivät edes ymmärrä, miten nämä teknologiat ja algoritmit toimivat, ei heillä ole keinoja tai osaamista rajoittaa niitä. Ollaan ihan valtaisan eettisen ongelman äärellä, johon onneksi alan sisältä käsin on nyt jonkin verran tartuttu, kun teknologiayritysten entiset työntekijät ovat nousseet esiin ja nostaneet nämä ongelmakohdat valokeilaan.

*

Toivon, että ihan jokainen katsoo tuon dokumentin. Se lisää ihan valtavasti ymmärrystä siitä, miten sosiaalinen media ja sen luomat kuplat toimivat. Dokumentti myös auttaa ymmärtämään, että niin sosiaalinen media kuin objektiivisina pitämämme hakukoneetkin filtteröivät meille syötettyä sisältöä oman toimintamme, asuinpaikkamme ja muiden meistä kerätyn datan perusteella. Onko siis ihme, jos kaikki tieto ei tavoita kaikkia ihmisiä? Entä mitä sitten itse voit tehdä rikkoaksesi tuon keinotekoisen kuplan ja repiäksesi itsesi irti addiktoivien sovellusten pauloista? Kytke pois sovellusten äärelle houkuttelevat ilmoitukset ja rajoita ruutuaikaasi. Vaikka myönnänkin olevani koukussa, olen jo vuosia sitten vaientanut lähes kaikki käyttämäni sovellukset ja pidän puhelintani käytännössä aina äänettömällä. Haluan itse päättää, milloin katson puhelintani ja milloin olen tavoitettavissa sen sijaan, että puhelimeni päättäisi sen puolestani. Suosittelen – se on parantanut omaa keskittymistä ihan valtavasti ja tuonut mielenrauhaa. Tekee hyvää myös “huijata” algoritmejä ja tietoisesti seurailla ihmisiä, joiden kanssa on eri mieltä. Ehkä se tuo meitä lähemmäs toisiamme, kun uskallamme katsoa myös oman kuplamme ulkopuolelle ja etsimme ymmärrystä myös toisin ajattelevia kohtaan.

Ja palatakseni vielä sinne humaanin viestimisen äärelle, haluan lainata britti-aktivisti Florence Givenin ajatuksia feministisestä teoksesta “Women don’t owe you pretty”. Given toteaa siinä osuvasti kutakuinkin niin, että vaikka jokaisen pitää tietenkin kantaa vastuu teoistaan ja sanoistaan, meidän tulee silti suoda muille se sama anteeksianto, ymmärrys ja tila kasvaa, jonka mekin olemme saaneet osaksemme silloin, kun olemme vielä olleet keskeneräisiä ja opetelleet. Oppiminen on elämän mittainen prosessi, jossa emme koskaan tule valmiiksi. Julkisilla syytöksillä pyrimme usein loppujen lopuksi vain osoittamaan oman paremmuutemme eikä kyse ole useinkaan silloin enää siitä, että vaatisimme muita vastuuseen vaan siitä, että haluamme yksinkertaisesti vahvistaa omaa egoamme ja imagoamme. Oppimisen ja ymmärryksen lisäämisen näkökulmasta se on usein todellisuudessa sekä tehotonta että jopa suorastaan haitallista oman asiamme eteenpäin viemiselle.

Jo tästäkin syystä toivoisin, että muistaisimme myös kasvottomina somessa keskustellessamme ensisijaisesti olla ihmisiä. Keskustelin tällä viikolla tästä kaikesta ystäväni kanssa, joka pohti, olemmeko me vain ihmisinä unohtaneet, miten muille puhutaan ystävällisesti. Ongelmahan ei ole se, että asioista puhutaan, vaan se, miten niistä puhutaan. Tietämätöntäkin voi sivistää ilman, että tämän tarvitsee tuntea olonsa tyhmäksi. Vaikka call out -kulttuurille on paikkansa  eikä suuria yhteiskunnallisia muutoksia todennäköisesti saada aikaan nätisti pyytämällä, toivoisin silti, että asioista voitaisiin ihmisten kesken keskustella armollisemmin ja muistaa, että opimme (toivottavasti) itsekin jotain uutta joka päivä.

PS. Katsokaa se dokumentti!

*

Jos aiemmin kirjoittamani sosiaalisen median keskustelukulttuuria ja yhteiskunnallisia teemoja sivuavat tekstit kiinnostavat, löydät niitä muun muassa näiden linkkien takaa:

♥ Terveisiä kädenlämpöisestä blogiskenestä

♥ Nettikeskustelun ytimessä: itsekeskeisyyden ja disclaimereiden aika

♥ Oikeassa vai väärässä?

♥ Kohun keskellä

Virheistä ja anteeksi pyytämisestä

♥ Suhde somessa?

Kuka minä olen?

Miksi yhä edelleen puhumme rasismista?

Karvainen nainen – ihmiskoe häpeän, sosiaalisten normien ja kapinahengen ristiaallokossa

10 x parempaa seurattavaa Instagramissa

Kuuluuko kantaaottavuus someen ja viihteeseen?

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

Related posts

13/08/20

10 x parempaa seurattavaa Instagramissa

2 88

Tuntuuko, että Instagramin kuvavirta pursuilee toinen toistaan täydellisempiä ihmisiä? Herääkö fitnessmallien, virheettömien ihojen ja epätodellisen upeiden bikinivartaloiden keskellä lähinnä ahdistus peiliin katsoessa? Vai kaipaisitko yksinkertaisesti vain monipuolisempaa, aidompaa ja inhimillisempää kuvastoa täydellisyyteen hiotun visuaalisuuden keskelle? Tässä postauksessa tarjoan sen täydellisyyden rinnalle jotain muuta.

Sosiaalinen media on tietynlaisessa vapaudessaan kovin ristiriitainen ilmiö. Jos aiemmin olemme olleet pitkälti median ja mainosmaailman luomien ja ylläpitämien kauneusihanteiden armoilla, sosiaalinen media on monipuolistanut ihan valtavasti sitä, millaisia ihmisiä näemme, seuraamme ja ihailemme. Samanaikaisesti, kun kuka tahansa voi periaatteessa kerätä suuren seuraajakunnan ja ponnahtaa yleisön suosioon, some luo myös paineita ja trendejä siitä, miltä meidän pitäisi näyttää. Ja ironista kyllä, vaikka käsissämme on eräänlaisen kauneusihanteiden vapautumiseen liittyvän vallankumouksen avaimet, aika usein valitsemme ihan itse silti seurata juuri niitä ihmisiä, jotka toistavat jo sitä totuttua, kovin ahdasta ja kapeaa ihannetta – ja ehkä jopa kavennamme sitä omilla valinnoillamme entisestään.

*

Olen tänä kesänä mietiskellyt paljon yhteiskunnassamme vallitsevia kauneusihanteita ja naisten kokemia ulkonäköpaineita, ensin oman säärikarvaprojektini kautta ja viime viikonloppuna palasin omien parin vuoden takaisten bikinivartaloita koskevien mietteideni äärelle, jotka tuntuvat edelleen ajankohtaisilta. Samoin tuntuu neljä vuotta sitten julkaisemani juttu free the nipple -asiasta – naisen nänni ei edelleenkään ole vapaa yliseksualisoimisesta. Pari päivää sitten puolestaan inspiroiduin Sanni Trishinin blogipostauksesta, jossa hän pohti muun muassa omaa suhdettaan vanhenemiseen ja kauneusleikkauksiin. Sannin mietteet liippasivat niin läheltä omiani, että teki mieli sanoa asiasta muutama sananen ja päädyin tekemään IG-storyn, jossa avasin omia ajatuksiani pistoshoitojen ja kauneuskirurgian ongelmallisuudesta yhteiskunnallisena ilmiönä.

Vaikka muiden tekemät operaatiot eivät kuulu minulle pätkän vertaa eikä kukaan ulkopuolinen voi koskaan tietää, mitä tällaisten päätösten taustalla on, toivoisin silti avoimempaa keskustelua aiheesta. On ihan ilmiselvää, että kauneusleikkausten ja pistoshoitojen yleistyminen normalisoi oman ulkonäön muokkaamista keinotekoisesti ja sitä kautta myös luo yhä kauemmas luonnollisuudesta luisuvia kauneusstandardeja.

*

Täydellisiä kasvoja, kehoja ja poseerauksia vilisevässä somemaailmassa on tuntea entistäkin kovempia paineita siitä, miltä pitäisi näyttää. Puhumattakaan siitä, että yhä useampia niistä kasvoista ja vartaloista on vähän fiksattu täyteaineilla, kirurgin pakeilla tai vähintäänkin kuvankäsittelyllä. Kaiken sen kuvaston keskellä hämärtyy käsitys siitä, miltä näyttää aidosti luonnollinen ulkonäkö ja kauneus. (On sitten ihan toinen keskustelu, mikä ylipäänsä on luonnollista maailmassa, jossa suurin osa naisista kuitenkin värjää hiuksiaan, meikkaa kasvojaan ja niin edelleen. Ei kuitenkaan takerruta nyt siihen ja ajauduta sivupoluille itse aiheesta.)

Näennäisen täydellisten ihmisten keskellä on hyvin helppo alkaa nähdä itsessään vikoja ja puutteita. Helposti unohtuu, että suuri osa näkemästämme ei ole totta. Varsinkin, jos tehdyt toimenpiteet lakaistaan kaikessa hiljaisuudessa maton alle. Kenelläkään ei ole velvollisuutta avautua ulkopuolisille tekemistään toimenpiteistä, mutta arvostan heitä, jotka puhuvat avoimesti. Se auttaa ehkä asettamaan asioita perspektiiviin, vaikka ei välttämättä poistakaan illuusion luomia paineita täysin.

*

Aihe on monella tapaa siinä määrin herkkä ja monisyinen, että pitää varmaankin kirjoittaa siitä vielä ihan oma blogipostauksensa jossain vaiheessa, mutta sitä odotellessa voitte käydä kurkkaamassa tuon parin päivän takaisen storyn, jossa avaan ajatuksiani. Lisäsin sen IG-profiilini kohokohtiin, joten se on katsottavissa edelleen.

On tavallaan älyttömän surullista, miten iso asia ulkonäkö ylipäänsä on tässä yhteiskunnassa. Ehkä se kertoo loppujen lopuksi jotain ihmisen primitiivisestä luonteesta. Mutta tässä postauksessa haluan tarjota teille vähän erilaista näkökulmaa aiheeseen positiivisten esimerkkien kautta. Jos some ahdistaa, minun neuvoni on, että etsi monipuolisempaa, parempaa, inhimillisempää, armollisempaa ja kannustavampaa seurattavaa. Jos jonkun tuottama sisältö herättää lähinnä epävarmuutta, ahdistusta, huonommuuden tunteita tai paineita siitä, miltä oman naaman, kehon tai elämän pitäisi näyttää, voi olla oman hyvinvoinnin näkökulmasta olla parempi valita seurattavakseen jotain ihan muuta.

Nämä tässä postauksessa esitellyt sometilit ovat tuoneet minulle ensisijaisesti hyvää fiilistä ja rohkaisseet olemaan häpeilemättä oma itseni, saaneet tuntemaan  empatiaa ja hyväksyntää sekä itseäni että muita kohtaan. Ne ovat saaneet haastamaan omaa ajattelua, kyseenalaistamaan meille syötettyjä ihanteita ja näkemään koko sosiaalisen median kriittisemmin silmin. Lopulta me itse päätämme, miltä oma sosiaalinen mediamme näyttää: valitaan siis niin, että se tukee omaa hyvinvointianne eikä päinvastoin.

@rianne.meijer

Nopealla vilkaisulla hollantilainen vaikuttaja Rianne Meijer saattaa vaikuttaa ihan samanlaiselta stereotyyppisen kauniilta bikinibeibeltä kuin kuka tahansa Instagram-stara, mutta suosittelen tutkimaan profiilia tovin verran pidempään. Tämä mimmi osaa nauraa itselleen eikä ota itseään liian vakavasti. Siinä missä suurin osa meistä pyrkii näyttämään Instagramissa parhaat puolensa, Meijer on tehnyt taiteenlajin mahdollisimman epäimartelevista kuvakulmista, kömpelöistä poseerauksista ja hömelöistä “pyllytansseista”, joita hän ilolla esittelee niiden perinteisempien Instagram-kuvien rinnalla. Tili saa paitsi nauramaan, muistuttelee myös hauskalla tavalla siitä, miten suuri merkitys kuvakulmilla, asennoilla, vaatevalinnoilla ja jopa kuvausvalolla on sen suhteen, miltä kuvassa näyttää.

@danaemercer

Danae Mercerin IG-tili tuo Rianne Meijerin tavoin ehkä vieläkin konkreettisemmin näkyväksi kuvakulmien, poseerausten ja valaistuksen merkityksen valokuvassa näkemämme lopputuloksen näkökulmasta. Toimittajana työskentelevä Mercer on itse sanonut haluavansa auttaa tilinsä avulla ihmisiä tuntemaan olonsa normaaleiksi. Ja siinähän mielestäni myös onnistuu. Mercer on valtavan kaunis nainen, joka puhuu avoimesti feminismistä, epärealistisista kauneusihanteista, somemaailman luomista illuusioista, syömishäiriöistä ja muista kovin tutuista ilmiöistä eikä pelkää näyttää selluliittejaan, turvotuksiaan tai venymisarpiaan. Ihana nainen!

@thebirdspapaya

Tämän IG-tilin takana on kanadalainen kolmen lapsen äiti Sarah Nicole Landry, joka on ottanut tavoitteekseen edistää inhimillsempää kehonkuvaa sosiaalisessa mediassa. Landry on kertonut joutuneensa itse tekemään suuren henkisen työn kyetäkseen hyväksymään raskauksien myötä kehossaan tapahtuneet muutokset ja hänen tilinsä on omistettu armollisemmalle asenteelle omaa kehoa kohtaan. Hän ei piilottele raskausarpiaan tai silottele kuviaan, vaan on ylpeästi oma itsensä ja näyttää rohkaisevasti omalla esimerkillään mallia itsensä hyväksymiseen.

@celestebarber

Legendaarinen Celeste Barber on nimetty jopa Instagramin hauskimmaksi naiseksi. Yli 7 miljoonan seuraajan yleisön kerännyt australialaiskoomikko kritisoi median esittämää naiskuvaa tekemällä pilaa mainos- ja muotikuvista ja laittaa samalla itsensä likoon vääntäytymällä toinen toistaan hullunkurisempiin asentoihin malleja imitoidessaan. Kantaaottavaa huumoria, kehopositiivisuutta ja feminismiä yhdessä paketissa.

@_pelillosalamar_

Espanjalainen valokuvaaja ikuistaa tililleen naisvartaloiden moninaista kirjoa kaunistelematta ja siloittelematta. Muhkuroita, karvoja, juonteita, arpia ja kaikkea muutakin inhimillistä, mitä naisen keho voi kantaa mukanaan. Vahvasti feministinen tili on espanjankielinen, mutta kuvat puhuvat puolestaan, vaikka espanja ei taipuisikaan.

@bekah

Suloinen Bekah on kahden pienen lapsen äiti ja esittelee kauniissa kuvissaan arkeaan. Ei sitä välttämättä edes tulisi ajatelleeksi, mutta jos katsoo tarkemmin, niin saattaa huomata, että hän ei liiemmin jaksa stressailla ihokarvoista.

@mariimals

Manuuka Honey -nimellä dj-hommia tekevä astrologi Marissa on tehnyt runsaasta karvoituksestaan tavaramerkkinsä. Perinteisen seksikkäällä tematiikalla leikittelevät kuvat luovat kiehtovan kontrastin yhdessä karvojen kanssa. Olen erityisen ilahtunut siitä, että tästä tilistä vinkkasi minulle miespuolinen seuraaja, joka nimesi Marissan “karva-idolikseen” – ymmärrän miksi.

@queen_esie

Ihokarva-aktivistiksi tunnustautuva Queen Esther on naiseksi poikkeuksellisen karvainen ja on oman kertomansa mukaan joutunut käymään läpi itsensä kanssa melkoisen prosessin voidakseen olla sinut karvojensa kanssa. Esther kertoo sukunsa naisten olevan poikkeuksetta hyvin karvaisia ja avaa esiäitiensä kiinnostavaa historiaa ajalta, jolloin joissakin kulttuureissa karvaista naista on pidetty johtajahahmona. Hän puhuu tilillään avoimesti, rohkaisevasti ja kauniisti itsensä hyväksymisen ja itsearvostuksen tärkeydestä.

@feminist

Yli 5 miljoonaa seuraajaa tavoittava kanava on loistava lähtöpiste, jos kiinnostaa tutustua feminismiin ja aatteen ajamiin arvoihin lähemmin: tili on täynnä helposti lähestyttävää ja positiivishenkistä sisältöä tasa-arvosta, itsensä (ja muiden) hyväksymisestä, naiseudesta ja feminismin perusperiaatteista. Jos koet olevasi tasa-arvon asialla, mutta yhä epäröit kutsua itseäsi feministiksi, suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän tiliin.

@the_female_lead

Hyväntekeväisyysjärjestö The Female Leadin IG-tili nostaa silmiä avaavalla tavalla ja konkreettisin esimerkein keskusteluun yhteiskunnassa vallitsevia epätasa-arvoisia normeja ja muita epäkohtia. Tämä tili on myös sellainen helposti lähestyttävä kanava feminismin ajamien asioiden äärelle. Suosittelen kurkkaamaan myös järjestön omat nettisivut.

*

Oliko joukossa uusia tuttavuuksia? Instagram on pullollaan toinen toistaan inspiroivampia tilejä, joten vinkkaa ihmeessä myös omat teemaan sopivat lempparisi tämän postauksen kommentteihin!

 

Jutun aloituskuva / 1st photo: Danae Mercer

Related posts

27/06/18

Afterwork-podcast: Hutsu vs. pelimies

13 38

Lutka, huora, helppo, kevytkenkäinen, hutsu, helppo… Miksi vielä tänäkin päivänä seksuaalisesti aktiivinen nainen saa helposti kyseenalaisen maineen, kun samanaikaisesti “pojat ovat poikia” ja pelimiehiä? Miksi sängyssä kerrytetty kokemus katsotaan useammin naisella miinukseksi ja miehellä plussaksi tai vain neutraaliksi asiaksi? Kesän viimeisellä Afterworkilla pohditaan naisen seksuaalisuutta, tasa-arvoa ja slutshaming -ilmiötä yhdessä Julia Toivolan kanssa. Ja lopuksi Täti Toivola jakaa myös muutaman totuuden, mistä voimme ottaa opiksi! Kuuntele uusin jakso ja ota kantaa keskusteluun kommenttiboksin puolella.

Afterwork jää siis pienelle kesätauolle, mutta palaa jälleen elokuussa uusin jaksoin. Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi iTunesin, Acastin sekä erilaisten podcast-sovellusten kautta. :)

PS. Muistuttelen myös, että tänään kuullaan taas Radio Helsingin taajuudella 98,5 MHz Kuosissa-ohjelma klo 13-14! Toisessa jaksossamme vieraana on Lovia-brändin suunnittelija Outi Korpilaakso, jonka kanssa keskustellaan vastuullisesta muodista. Ohjelman voi kuunnella myös netistä tai jälkeenpäin podcastina. Ja jos missasit viime viikolla ensimmäisen jaksomme, jossa haastateltavana oli kenkäsuunnittelija Minna Parikka, voit kuunnella jakson täältä.

Photo: Jenny Jungell

Related posts