7/11/17

Mitä minä luen: lempiblogit TOP 5

3 52

Muistatteko vielä niitä aikoja, kun Blogilista oli olemassa? Itse asiassa juuri Blogilistan kautta minä olen itsekin aikanaan päätynyt blogien pariin eli kaunis kiitos sinne suunnalle inspiraatiosta. RIP Blogilista. Kysestä palvelua on monet kerrat ollut myöhemmin ikävä, kun tuntuu, ettei oikein mikään uusista tulokkaista ole ihan kyennyt korvaamaan sen käytettävyyttä ja potentiaalia nimenomaan uusien blogien etsiskelyssä.

On tultu aika kauas niistä ajoista, kun luin päivittäisellä lukulistalla oli varmaankin noin 50 blogia. En tiedä, miten minulla on kuuna päivänä riittänyt aikaa moiseen. Olin niihin aikoihin opiskelija ja kuvittelin olevani kiireinen. Nyt naurattaa – se mimmi ei ollut kuulkaa kiirettä nähnytkään. Luen muiden blogeja nykyään vähemmän kuin tahtoisin, mutta yritän pysytellä kartalla mielenkiintoisimmista keskusteluista ja klikkailen itseäni blogeihin etenkin Facebookissa vastaan tulevista linkeistä, jos otsikko tai kuvat vaikuttavat kiinnostavilta. On silti muutama blogi, joihin huomaan klikkailevani vähän muita useammin ja joiden parissa viihdyn erityisen hyvin. Siksi ajattelin, että voisi olla aika laittaa hyvä kiertämään ja omat suomalaiset blogisuosikkini jakoon (ei järjestyksessä). :) Pääset surffaamaan blogeihin otsikkoa klikkaamalla!

MUA LEMMITKÖ VIELÄ, KUSTAA?

Olen tutustunut Tiiaan aikanaan entisen poikaystäväni kautta, koska he olivat samaa tamperelaista kaveriporukkaa. Löysin Tiian blogin siis vasta sen jälkeen, kun olin tutustunut häneen ensin naamatusten ja ai että mikä helmi se olikaan! Ja on, yhä. Tiia on virallisesti minun universumissani maailman hauskin nainen, enkä tajua, miten joku voi osata kääntää maailman hölmöimmätkin jutut niin viihdyttäviksi ja nauruhermoja kutkuttaviksi tarinoiksi. Tiian blogia lukiessa tulee aina fiilis, että olisipa minuakin siunattu tällaisella hauskuuden lahjalla. No, vaikka minua ei ole, niin onneksi Tiia jakaa mietteitään meidän muidenkin iloksi. Elämä olisi todella paljon tylsempää ja kuivempaa ilman tätä blogia.

MISSÄ OLET LAURA?

Oi Laura, Laura. Tämä nainen kirjoittaa verbaalisesti Suomen kauneinta blogia ja kyllä, blogigaaloissa pitäisi olla oma kategoria verbaalisimmalle. Ja sitten kun se päivä koittaa, niin olisi vääryys, jos tuota pystiä ei ojennettaisi Lauralle. Tämän blogin tekstit hymyilyttävät, itkettävät ja koskettavat ja sekä riveiltä että niiden välistä välittyy kuva aidosta, fiksusta ja vilpittömästä ihmisestä, johon haluaisi tutustua myös oikeassa elämässä. Lauran blogin kommenttiboksissa vallitsee myös ihana keskusteluilmapiiri eikä vähiten siksi, että moni muukin taitava sananiekka jättää sinne usein mietteitään.

VISUAL DIARY

Portugaliin pari vuotta sitten muuttanut Saara toimii monelle meistä inspiraationa, kuinka unelmista tehdään totta. Olen tutustunut Saaraan aikoinaan, kun istuimme samassa jaetussa toimistossa arkipäivisin ja sittemmin olen jäänyt blogiin vakkarilukijaksi. Graafisena suunnittelijana ja kuvittajana työskentelevä Saara tuottaa paitsi visuaalisesti kaunista ja konstailematonta sisältöä, on myös taitava kirjoittaja ja osaa tarttua mielenkiintoisiin näkökulmiin. Hän avaa omaa elämäänsä virkistävän avoimella ja rehellisellä mutta tyylikkäällä otteella omaa ajatteluaan jatkuvasti haastaen ja reflektoiden. Saaran blogista tuntuu löytyvän aina itsellekin jotakin uutta ajatusta tai samaistumispintaa.

JOHANNA PIISPA

Jos minun pitäisi nimetä suomalaisen blogiskenen tyylikkäin tyyppi ja blogi, niin titteli kuuluisi aivan ehdottomasti Johannalle. Olemme kulkeneet pitkän matkan blogimaailman alkuaikojen räpellyksistä tähän päivään. On ollut mieletöntä seurata Johannan matkaa opiskeluidensa kanssa painiskelevasta bloggaajasta varmaotteiseksi muotitoimittajaksi ja stylistiksi. Johannalla on taito poimia trendien joukosta ne kiinnostavimmat, hienostuneimmat ja parhaiten aikaa kestävät jutut ja muotilehtien toimituksissa istutut vuodet näkyvät kauniisti blogin visuaalisessa ulkoasussa. Johanna on miminalistisine tyyleineen suomalaisen muotiblogiskenen huippuja, enkä voi kuin ihailla, miten eleettömän tyylikkäänä hän edustaa tilanteessa kuin tilanteessa.

START LIVING YOUR BEST LIFE

Vielä pari vuotta sitten en tuntenut Elisaa tai hänen blogiaan ollenkaan, mutta tutustuimme puolivahingossa, kun satuimme olemaan samaan aikaan New Yorkissa. Pikkuhiljaa huomasin klikkailevani Elisan blogiin yhä useammin ja useammin, ja nykyään luen melkein jokaisen postauksen. Elisan blogissa on minusta kaikki, mitä viihteelliseltä muoti- ja lifestyle-blogilta odotan: kauniita kuvia, inspiroivaa persoonallista tyyliä ja mielenkiintoisia juttuaiheita. Ihailen Elisan kykyä poimia blogiin jatkuvasti kiinnostavia näkökulmia, hänen raikkaalla tavalla trendikästä mutta silti omannäköistä tyyliään sekä sitä huimaa visuaalista panostusta, jonka hän laittaa kuviinsa. Lisäksi Elisan yhdessä Saran ja Mariannan kanssa tekemä podcast on myös mielenkiintoista kuunneltavaa.

Oliko joukossa uusia tuttavuuksia? Mitkä ovat teidä blogisuosikkejanne?

Related posts

6/11/17

Puhutaan rahasta

41 85

Ystäväni tekstasi minulle pari viikkoa sitten, olenko jo henkisesti valmistautunut verotulojen julkistukseen. Olin autuaasti unohtanut koko asian, mutta ystäväni kommentti sai suorastaan pelkäämään tuota hetkeä. Ahdisti jo valmiiksi, millaisia otsikoita lehdet aiheesta repisivät ja mihin sävyyn omiakin tuloja saatettaisiin keskustelupalstoilla ruotia.

Nyt kun tuo päivä on jo takanapäin, olen jotenkin huojentunut. Omat tulot eivät nousseet otsikoihin ja jopa nettikeskustelu tuntui pysyvän pääpiirteittäin suht asiallisena. Yllätyksekseni keskusteluissa oli jopa positiivisiakin kommentteja, joissa kannustettiin itsensä työllistäjiä ja iloittiin hyviin tuloihin päässeiden bloggaajien menestyksestä.

*

Rahasta julkisen keskustelun käyminen on vaikeaa, sillä tässäkin aiheessa puhe lipuu usein yksittäisten ihmisten osoitteluun laajempien näkökulmien sijaan ja usein keskustelua leimaavat kateus ja katkeruus yhteiskunnan tulorakenteen epäoikeudenmukaisuutta kohtaan.

On tosi valitettavaa, että monessa tärkeässä työssä (kuten hoiva-alalla) arvostus ei näy palkassa, varsinkaan julkisella sektorilla. Samanaikaisesti monesta “turhemmasta” työstä saattaa saada valtavia ansioita. Ansaintalogiikan oikeudenmukaisuudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta harvoin näissä pesteissä kuitenkaan kilpaillaan samoista euroista, kun alat ovat aivan erilaiset ja palkkoja maksavat täysin eri tahot. Niinpä miljoona-ansioihin yltävät pelifirmapomot ja muut tulokuninkaalliset käytännössä omilla tuloillaan ylläpitävät koko suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa massiivisten verojensa muodossa. Tämä unohtuu usein hyvinvointivaltion eduista nauttivilta kansalaisilta.

Suomessa rahasta puhuminen on tabu. Rahaa on aina jonkun mielestä liikaa tai liian vähän, vääristä ammateista maksetaan liian isoa tai liian pientä liksaa ja verotusta olisi kiristettävä tai kevennettävä. Harva haluaa julkisesti puhua palkastaan ja työpaikkojen sisälläkin moni mieluiten vaikenee palkkansa suuruudesta. Tästä aiheesta jutellaan myös tämän viikon Afterwork-podcastissa, joka julkaistaan parin päivän päästä eli pysykäähän linjoilla!

Blogimaailmassa rahakeskusteluun ovat rohkeasti tähän mennessä tarttuneet esimerkiksi Juliaihminen, WTD-blogin Nata (viime vuonna vähän painavammin ja tänä vuonna kevyemmin) sekä Lähiömutsi. Ihan mahtavaa, että asia on noussut keskusteluun myös blogeissa – hatunnosto teille mimmit! Olen itse kirjoitellut työstä enemmän työhyvinvoinnin ja yrittäjyyden näkökulmasta ja noita työhön ja työelämään liittyviä tekstejäni pääsee lukemaan blogin Työ-kategorian kautta enemmänkin. Omaa uratarinaani olen avannut enemmän Unelmaduunarit-podcastin vieraana ja työhistoriaani puolestaan Afterwork-podcastin viimeviikkoisessa jaksossamme.

*

Monesti olen miettinyt, että kiinnostaisi kirjoittaa myös rahasta enemmän ja rohkeammin. mutta sitten olen tullut järkiini ja kyseenalaistanut, haluanko tosiaan ohjata ihmisten mielenkiintoa omiin tuloihini ja ottaa samalla riskin, että joutuisin jälleen yhden potentiaalisen paskamyrskyn keskelle? Ei kiitos, ja aihe on saanut jäädä odottamaan parempia päiviä.

Nyt kuitenkin ajattelin rohkaistua sanomaan jotakin. Jotenkin olo on sen parin viikon takaisen avautumisen jälkeen ollut kevyempi ja avoimempi ja uskallan taas puhua niistäkin aiheista, jotka oikeasti kiinnostavat. Viime vuosi oli ensimmäinen vuosi työurallani, kun ansaitsin oikeasti todella hyvin. En ollut ihan itsekään uskoa sitä todeksi, mutta käytännössä liki kolminkertaistin yhdessä vuodessa tuloni. Ihan ilmaiseksi menestys ei kuitenkaan ole tullut: töitä on paiskittu viimeisten vuosien aikana todella kovasti ja matkan varrella olen myös ottanut melkoisia taloudellisia riskejä.

Ensimmäisen suuren taloudellisen riskin otin reilut kuusi vuotta sitten, kun hyppäsin pois varman kuukausiansion piiristä irtisanoutumalla päivätyöstäni. En tietenkään tehnyt ratkaisuani ilman säästämistä ja etukäteissuunnittelua, mutta päätökseni oli silti aika uhkarohkea. Luotin vakaasti omaan intuitiooni ja halusin kunnioittaa omaa hyvinvointiani sekä tavoitella urallani jotakin uutta. Ilokseni huomasin, että kun suljin yhden oven, avautui sen jälkeen monta uutta. Muutamaa vuotta myöhemmin otin samankaltaisen riskin uudelleen irtisanoutuessani jälleen säännöllisen kuukausitulon piiristä lehtitalon alta ja heittäytyessäni entistäkin täysipainoisemmin yrittäjyyden kelkkaan. Ja kuten nyt verotiedoistani näkyy, niin onnekseni tämä riskinotto ja kymmenen vuoden työ palkittiin ja tuntuu kantavan hedelmää.

Kun seuraa verotuloihin liittyvää julkista keskustelua, tuntuu usein, että pelkkiä verottajan lukemia tuijotellessa monelta unohtuu, että pienyrittäjälle se numero ei merkitse ihan samaa kuin palkansaajalle. Lähiömutsi on ansiokkaasti avannut täysipäiväisen bloggaajan tuloja ja kulurakennetta – yrittäjällä vuoden tulos ei nimittäin suinkaan tarkoita, että koko summan saisi lyhentämättömänä tilille.

Hyvillä tuloilla veroja saa maksella ansioistaan Suomessa noin puolet ja se viivan alle verojenkaan jälkeen jäävä luku ei vielä kerro koko totuutta. Yrittäjä maksaa vielä siitä omat eläkkeensä, yrityksen kulut, pakolliset vakuutukset sekä muut yrittäjyyteen liittyvät maksut. Se, mitä kaiken tämän jälkeen jää käteen, on sitten sitä palkkaa, jolla eletään ja hurvitellaan. Näin ollen palkansaajan ja yrittäjän vuosituloa ei oikeastaan suoraan voi edes vertailla keskenään. Kaikista maksuista huolimatta olen nyt viimein siinä tilanteessa, että pakollisten kulujen jälkeen käteen jää edelleen aika mukava summa.

*

Tällä hetkellä ansaitsen ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti varsin hyvin ja haluan myös tehdä rahoillani jotakin järkevää. Ostin tänä vuonna oman asunnon ja mietin parhaillaan, millä tavoin sijoittamalla turvaisin parhaiten omat eläkepäiväni. Nykyiseen eläkejärjestelmään en nimittäin usko pätkääkään eikä systeemi ole yrittäjälle muutenkaan kovin kannustava.

Olen aina ollut fiksu rahankäyttäjä eikä tuhlailu ole kuulunut tapoihini. Tykkään toki nauttia elämästä, syödä ulkona ja matkustella, jos se on taloudellisesti mahdollista, mutta olen myös aina ymmärtänyt kulloisenkin oman taloustilanteeni realiteetit – siitä varmasti käy osin kiittäminen vanhempieni tiukkaa rahakasvatusta ollessani nuori.

Blogien rahakeskustelua vierestä seuranneena olen toisinaan miettinyt, onko rahasta jotenkin helpompi keskustella, jos itse sattuu tuloluokkineen osumaan turvallisesti sinne jonnekin mediaanin ja palkkakeskiarvon tuntumaan? Kun keskivertoansioilla varustettu ihminen puhuu rahasta, hänen tulonsa eivät aiheuta suurta kateutta tai kuohuntaa suuntaan taikka toiseen. Olisikohan esimerkiksi Juliaihmisen aloittama mielenkiintoinen rahakeskustelu otettu yhtä positiivisesti vastaan, jos hän ansaitsisi huomattavasti enemmän kuin keskivertopalkansaaja? Voi olla, että olisi, mutta keskituloisena asiasta on ehkä helpompi keskustella julkisesti.

Bloggaajien tulot aiheuttavat tuon tuosta melkoista polemiikkia ja aika monen kohdalla keskustelu jää pyörimään juuri sen ympärille, onko joku henkilö ansainnut tienata työllään sellaisia summia. Tämä ajatusmalli johtaa viime viikon Afterwork-keskustelussakin esiin nousseeseen kysymykseen: onko olemassa paskaduunia ja onko eri alojen töitä ylipäänsä tarpeellista arvottaa keskenään? Tai voidaanko kullekin työlle määritellä jotakin yleisesti hyväksyttyä oikeudenmukaista palkkaa?

*

Tiedän monia uranaisia lähipiiristäni, jotka ansaitsevat samantyyppisiä summia vuodessa kuin parhaiten menestyvät bloggaajat (tai enemmänkin), mutta jostain syystä heidän tulonsa eivät tunnu herättävän samanlaista närää ihmisissä kuin blogikollegojeni. Ulkopuolisen on mahdotonta arvioida heidän työnsä laatua tai tarpeellisuuttaan työnantajalleen enkä alasta riippumatta ole koskaan kuullut kenenkään arvostelevan heidän oikeuttaan tienata omalla työllään. Silti niin bloggaajat kuin nämä muidenkin alojen naismenestyjät kantavat yhteiseen veropottiin ihan yhtä suuria summia rahaa. Voisiko siis ajatella, että ihan jokainen työtä tekevä ja verorahoja tuottava kansalainen kantaa kortensa kekoon ja on arvokas yhteiskuntamme jäsen ammatistaan riippumatta?

Usein blogeista saatavia ansioita kritisoidaan sillä, että blogien sisällön taso on niin surkea, ettei niistä kuuluisi saada penniäkään. Blogimaailman ansaintalogiikka toimii kuitenkin markkinatalouden ehdoilla: kun seuraajia on paljon, yritykset ovat valmiita maksamaan näkyvyydestä ja yhteistöistä. Ja verrattuna esimerkiksi sanomalehti- tai TV-mainontaan blogiyhteistyö on edelleen yritykselle todella edullinen investointi ja huomattavasti paremmin kohdennettua sekä usein tehokkaampaa markkinointia. Helsingin Sanomissa yhden sivun mainos ison mainostoimiston tekemänä maksaa helposti kymmeniä tuhansia euroja. Huomenna tämän päivän lehtimainos on jo paperijätettä, kun blogiin kirjoitettu juttu puolestaan jää elämään ja keräilee klikkejä vielä parhaimmillaan vuosiakin myöhemmin.

Loppuun on sanottava, että minulla on ystäväpiirissäni ihan mielettömän upeita uranaisia, joiden tinkimätöntä asennetta ja menestystä olen katsonut ylöspäin ja seurannut vierestä ylpeänä ja ihaillen. Kiitän heitä lämmöllä siitä, että olen voinut tukeutua heihin niin neuvonantajina kuin inspiraationlähteenäkin monessa työelämän mutkassa. Tuntuu aika mielettömältä, että joku voisi nyt ehkä ajatella minun lukeutuvan siihen samaan joukkoon. Uskallan rehellisesti sanoa, että olen ihan suunnattoman iloinen ja ylpeäkin siitä, että olen onnistunut käytännössä luomaan menestyvän yrityksen tyhjästä ihan itse. En olisi todellakaan muutama vuosi sitten itsestäni uskonut!

Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten tokaissut minulle, että vuonna 2017 pyörität kuule mimmi omaa yritystä ja pärjäät omillasi ihan todella hyvin, olisin varmaan pyöritellyt silmiäni ja nauranut. Mutta tässä sitä vain ollaan. En koskaan ajatellut olevani mitenkään erityisesti yrittäjäluonne ja yrittäjyyteen liittyvä vastuu omasta toimeentulosta on aiemmin tuntunut tosi pelottavaltakin asialta. Nyt kun olen kuitenkin päätynyt tähän pisteeseen, olen tilanteestani tosi onnellinen. Ja olen ennen kaikkea kiitollinen siitä, että minulle on riittänyt töitä. Olen hyvin tietoinen siitä, että tämä nimenomainen ura ei todennäköisesti kestä koko loppuelämää ja siksi nautin nyt tästä tilanteesta täysin siemauksin. Tähänastista urapolkua taaksepäin kelatessani olen toiveikas sen suhteen, että tuli tässä elämässä jatkossa vastaan mitä hyvänsä, niin minä kyllä pärjään.

Photos: Jenni Rotonen & Johanna Piispa

Related posts

1/11/17

Afterwork-podcast: Onko olemassa paskaduunia?

23

On taas se aika viikosta, kun kilistellään laseja Afterworkin merkeissä. Tällä kertaa studiossa jutellaan työstä. Mitkä olivat minun, Rinan ja Petran haaveammatteja lapsuudessa ja mahtoiko todellisuus osua aikuisena lähellekään niitä? Jutellaan myös siitä, millaisia työpaikkoja olemme kolunneet läpi ennen nykyisiin töihimme päätymistä. Entä mitä ollaan AW-porukassa mieltä: onko olemassa paskaduunia? Kuuntele jakso ja osallistu keskusteluun!

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa.

Related posts

19/10/17

Terveisiä kädenlämpöisestä blogiskenestä

45 72

Olen tässä muutaman päivän sisään lukenut pari mielenkiintoista tekstiä blogiskenestä, kiitos Laura ja kiitos Nata. Heidän kynäilemissään teksteissä on ollut paljon samoja asioita, jotka ovat pyörineet omissakin ajatuksissa viime aikoina. Laura kritisoi ja kuvaili blogimaailman menoa sanoin “kuin lilluisi jäähtyneessä kylpyvedessä”: tarvittaisiin ravistelua, pölyjen pyyhkimistä, terävämpää otetta ja oikeaa keskustelua.

Nata totesi vastineessaan kaipaavansa samoja asioita, mutta tunnusti, että nykyään kirjoittaakseen avoimesti mielipiteitään oikeista asioista ja tarttuakseen haastavampiin teemoihin, on myös pystyttävä kovettamaan nahkansa ja varauduttava välittömästi negatiiviseen paskamyrskyyn, joka voi hyvinkin odottaa kommenttiboksissa seuraavan kerran sisään loggautuessa. Hän kuvaili harmittomien ja hampaattomien asupostausten olevan kuin “henkistä lomaa” kaikesta siitä negatiivisuudesta, mikä kommenttibokseissa velloo, koska ne ovat liki ainoita, joihin kielteistä palautetta ei tule.

Myönnän hieman yllättyneeni siitä, että nämä sanat tulivat juuri rohkean provokatiivisista näkökulmistaan tutulta Natalta, jonka olen ajatellut kestävän liki kaiken, mitä kommenttiboksissa myllää. Mutta tässä se nähdään: negatiivisuus satuttaa meistä vahvimpiakin, vaikka se ei välttämättä näy päällepäin.

Ymmärrän molempien kirjoitusten näkökulmaa. Minäkin kaipaan sitä kiinnostavaa keskustelua ja tsemppaavaa yhteisöllisyyttä, joka on ollut oikeastaan se syy, miksi olen alun alkujaan innostunut bloggaamisesta. Olen kirjoittanut blogia 10 vuotta ja vaikka negatiivisia kommentteja on ollut aina, ilmiö tuntui räjähtävän käsiin muutama vuosi sitten.

Parina viimeisenä vuotenani ennen ihan omalle blogitontille siirtymistäni myönnän, että oli hetkiä, jolloin liki minkä tahansa postauksen julkaiseminen ahdisti, koska tuntui olevan aivan sama, mistä aiheesta kirjoitin tai mitä kirjoitin, jollakulla oli kommenttiboksissa jotakin kielteistä sanottavaa. Ja yhä useammin kritiikki kohdistui minun henkilökohtaisiin valintoihini tai minuun henkilönä käsiteltävän aiheen tai ilmiön sijaan. Puhumattakaan kaikesta siitä negatiivisen kirjoittelun määrästä, joka jyllää muualla netissä ja keskustelupalstoilla. Minä olen tosin päässyt vielä tosi vähällä verrattuna moneen muuhun bloggaajaan tai vloggaajaan.

Kuten Nata omassa tekstissään kirjoitti, terävämpiin aiheisiin ja haastavampiin näkökulmiin ei enää uskalla tai jaksa tarttua itsesuojelusyistä. Vaikka bloggaajana haluaisinkin keskustella, pureutua vaikeisiin aiheisiin ja haastaa ihmisiä kriittiseen keskusteluun, nykyään jätän aika usein nuo teemat muille ihan vain siksi, että vaikka tämän blogiuran varrella sitä on tullut keitellyksi monenlaisissa liemissä, silti minun nahkani ei vain ole niin paksu, että kestäisin sen kaiken, mitä aloituksesta voi pahimmillaan seurata. Väärinkäsitysten, tahallisten väärintulkintojen ja henkilöön menevien asiattomuuksien uhka on vain liian suuri.

On varmasti helppo lukijana yksittäisiä keskusteluita sivusta seuraillessa vaatia toiselta kovempaa sietokykyä ja vahvempaa luonnetta, mutta harva ihan oikeasti tietää, miltä tuntuu joutua ottamaan sellaista negatiivisuutta vastaan jatkuvalla syötöllä vuodesta toiseen. Voin uskoa, että on vaikea asettua toisen asemaan, jos itse ei ole koskaan ollut siinä ja kokenut sitä henkilökohtaisesti. Totuus kuitenkin on, ettei inhottaviin ja hyökkääviin kommentteihin totu koskaan, vaikka niitä saisi lukea itsestään vuositolkulla. Nahka kyllä kovenee, mutta ei kukaan halua vapaaehtoisesti altistaa itseään sellaiselle, joten silloin tuntuu helpommalta vain vältellä tietoisesti keskusteluita, joiden arvelee provosoivan henkilökohtaisuuksiin.

Kävin tästä aiheesta hiljattain keskustelua myös minua sähköpostitse lähestyneen lukijan kanssa. Hän lähetti minulle viikonvaihteessa kiinnostavan juttuidean, joka liittyi muotialan eettisyyteen ja ekologisuuteen. Teema kiinnostaa minua ja haluaisin tarttua siihen, mutta totesin, että kokemukseni pohjalta tästä aiheesta kirjoittaessa valitettavasti keskitytään liian usein rakentavan yleismaailmallisen keskustelun sijaan tökkimään ja arvioimaan minun henkilökohtaisia valintojani. Herättelisin mielelläni keskustelua ja haastaisin ihmisiä pohtimaan asioita, mutta vastassa ovat usein vain syytökset tekopyhyydestä. Usein tuntuu, että monesta aiheesta saisi keskustella vain, jos on itse virheetön ja täydellinen malliesimerkki. Mutta jos katsotaan peiliin, niin kuka meistä on? Mikäli keskustella saisivat vain he, jotka ovat puhtaita kaikista synneistä ja virheistä, aika hiljaista olisi.

Olen törmännyt myös kommenttibokseissa ja keskustelupalstoilla valitteluun siitä, kuinka blogeista on kadonnut henkilökohtaisuus ja särmä. Harva tuntuu ymmärtävän, että juuri ne törkykeskustelut, henkilöön menevät sivallukset, juoruringit sekä kaikki se loputon spekulointi ja arvostelu ovat niitä syitä, miksi harva bloggaaja haluaa enää antaa itsestään mitään. Kuten Nata kirjoitti, tulee halu pitää omanaan edes joitakin salaisuuksia ja ajatuksia, jotta ulkopuoliset eivät pääse niitä pilaamaan. Valitettavasti itsesuojelu johtaa hajuttomaan, mauttomaan ja kädenlämpöisen laimeaan, kun kritiikin sekä henkilökohtaisten hyökkäysten pelossa ei tartuta enää niihin aiheisiin, jotka oikeasti kiinnostavat ja joista todella olisi sanottavaa.

Olen vain väsynyt monen muun bloggaajan tavoin olemaan maalitaulu ja kollektiivinen syntipukki. Ja siitä syystä moni kiinnostava teema jää luonnosvihkoihin ajatuksiksi. Tämä teksti kuulostaa nyt hurjan negatiiviselta, mikä ei ole ollut tarkoitukseni. Edelleen kommenteista valtaosa on positiivisia ja rakentavia, mutta ne jotka eivät ole, valitettavasti tylsistyttävät blogeissa käytävää keskustelua. Samoin kuin Natalla, on minullakin usein se olo, että haluaisin antaa enemmän, olla rohkeampi ja haastaa itseäni, mutta itsesuojeluvaisto puuttuu liian usein peliin. Sitten on niitä positiivisia oman itsensä ylittämisiä ja uskallusta vaativia postauksia, joiden julkaiseminen palkitsee ja rohkaisee, kuten tuo toissapäiväinen #metoo-teksti. Juuri sitä kaipaan lisää.

Koska sekä Laura että Nata esittivät molemmat konkreettisia ehdotuksia tilanteen edistämiseksi, heitän minäkin kehiin omani. Kirjoitan itse blogiani omalla nimelläni ja naamallani, joten esitän täällä luonnollisesti vain sellaisia ajatuksia ja näkemyksiä, jotka olisin valmis sanomaan myös naamatusten. En kuitenkaan usko kaikkien kommentoijien pystyvän sanomaan anonymiteettinsa suojista samaa. Ylilyöntejä tapahtuu tunteiden kuumetessa silloin tällöin kaikilla (myös minulla), mutta mitäpä jos pyrittäisiin jatkossa kaikki yhdessä siihen, että ärtymyksen aallon vyöryessä yli, lasketaan ensin kymmeneen, ennen kuin annetaan näppiksen sauhuta. Ja jos sen jälkeen vielä tekee mieli osallistua keskusteluun, kirjoitetaan ajatuksemme auki sellaisessa muodossa, jossa olisimme valmiita esittämään ne myös omalla nimellämme keskustelukumppanille kasvotusten. Ehkä utopistinen haave, mutta haaveita pitää olla. :)

Ja kuvituksena tässä jutussa on nyt sitten juuri niitä kädenlämpöisiä asukuvia tasapainottamassa tätä avautumista.

nahkatakki // leather jacket Samsøe & Samsøe*

poolopaita // turtle neck sweater J. Crew

farkut // jeans Monki*

kengät // shoes & Other Stories

aurinkolasit // sunglasses A+more (Stockmann)*

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Tuija Pehkonen

Related posts