13/06/19

Kohun keskellä

31 126

En tiedä, kuinka moni teistä ehti kuulla viime viikolla sen podcast-jakson, joka sittemmin poistettiin, mutta veikkaan, että kovin moni ei silti ole onnistunut välttymään kohujakson ympärillä vellovalta keskustelulta. Jos joku on onnistunut missaamaan koko homman, niin Metti & Hanna -podcastissa oli viime viikolla jakso, jossa mukana oli miesvieras. Juha-nimellä esiintynyt vieras vastaili juontajien sekä heidän kuulijoidensa esittämiin kysymyksiin miehen näkökulmasta.

Idea oli hauska, mutta lopputulos osoittautuikin joksikin ihan muuksi, kun myöhemmin keskustelupalstoilla sovinisti-Juhaksikin kutsuttu miekkonen puhui naisista hyvin pinnallisesti ja tuntui arvottavan vastakkaista sukupuolta lähinnä ulkoisten avujen perusteella. Somessa nousi myrsky paitsi Juhan mielipiteistä, myös siitä, etteivät Metti ja Hanna millään tavoin keskustelun aikana haastaneet tai kyseenalaistaneet vieraansa näkemyksiä. Sen sijaan miestä kuvailtiin hauskaksi ja sanavalmiiksi, ja hänen kieltämättä aika sovinistisille ajatuksilleen naureskeltiin mukana.

*

Pahin kohu on jo laantunut, mutta olen miettinyt viikon päivät, haluanko edes työntää lusikkaani tähän soppaan. Muutaman päivän ajan somessa ei muusta puhuttukaan ja ryöpytys asian ympärillä sai melkoiset mittasuhteet. Tietenkin tapaus herätti myös minussa paljon ajatuksia – etenkin, kun ehdin kuunnella tuon kohutun jakson ennen kuin se poistettiin. Olen saanut viikon varrella muutaman viestin, joissa minun on toivottu ottavan asiaan kantaa ja sivuttiinpa aihetta myös eilen linkkaamassani Juuso Pekkisen podcastissa, jonka jaksossa vierailin viime viikonloppuna.

On ilmiselvää, että Juhan näkemykset olivat naisen (tai ihan vain kenen tahansa fiksun ihmisen) näkökulmasta tosi törppöjä. Ne edustivat paljolti sitä, mikä maailmassa on pielessä: Juhan mielestä naisen tehtävä on lähinnä näyttää nätiltä eikä muulla pääomalla ole juuri arvoa, jos naama ja kroppa eivät ole kunnossa. Henkilökohtaisesti minua puistatti jo ensimmäisten minuuttien aikana, kun pistin jakson pyörimään. Tuntui kummalliselta, etteivät Metti ja Hanna vaikuttaneet näkevän mitään kritisoitavaa vieraansa kommenteissa, kun omat niskakarvani nousivat välittömästi pystyyn ja itselleni ainoa luonnollinen reaktio olisi ollut voimallisesti haastaa miehen näkemyksiä. Ymmärrän täysin, miksi jakson sisältö herätti ihmisissä niin suurta ärtymystä ja tuohtumusta. Keskustelupalstojen vihaamiselle omistetussa myrkkytynnyrissä lietsottua someraivoa en sen sijaan ymmärrä. (Kiitos Antti Granlundille tuosta osuvasta termistä!)

Koko hommassa meni monta asiaa pieleen… Jakson runko oli suunniteltu huonosti ja podcastin pitäjille entuudestaan tuntematonta miesvierasta ei selvästikään ollut ollenkaan haastateltu etukäteen, eivätkä Hanna ja Metti ehkä osanneet edes odottaa ihan tällaisia vastauksia. Joskus yllättävässä tilanteessa sitä vain jäätyy. Joskus sitä on vierasta ihmistä kohtaan tarpeettomankin kohtelias, vaikka ei olisikaan tämän kanssa asioista samaa mieltä. On myös oikeastaan aika pelottavaa, miten sitä voi joskus vain olla niin tottunut sovinistisiin asenteisiin, että niille tulee ikään kuin sokeaksi eikä edes tajua esitettyjen mielipiteiden ahdasmielisyyttä ja sopimattomuutta. Kun ympäristö riittävästi toitottaa jotakin läpi elämän, siitä tulee helposti normaalia eikä jotain, mihin edes tajuaisi puuttua.

Tietenkin mimmien olisi pitänyt ymmärtää reagoida sovinistisiin kommentteihin jotenkin jo itse keskustelutilanteessa. Ja kun tässä epäonnistuttiin, heidän olisi pitänyt ymmärtää reagoida niihin viimeistään siinä vaiheessa, kun jakso julkaistiin. Jostain syystä näin ei kuitenkaan tapahtunut ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi reagoida asiaan vasta, kun somemyrsky oli jo lähtenyt kierroksille. Se ei ole koskaan ihanteellinen tilanne ja oikein kunnon someraivoon itsensä lietsoneille kritisoijille ei usein riitä mikään. Osa palautteesta on varmasti ollut asiallista, mutta aika suuri osa ei niinkään. Nettiraivon kuohahtaessa palaute menee herkästi henkilökohtaisuuksiin ja hyökkäävästi asiaa lähestyvän kanssa on vaikea käydä keskustelua. Alkuun reagointi jakson aiheuttamaan mylläkkään ei mennyt ihan nappiin, mutta lopputulos kuitenkin oli, että jakso poistettiin ja mimmit vaikuttivat olevan asiasta ihan vilpittömästi todella pahoillaan. Ja mitäpä muutakaan sitä siinä tilanteessa enää voisi tehdä kuin pahoitella, kun virhe on jo tapahtunut.

*

Monenlaisia somekanavia tehneenä ja omaa podcastiakin jo lähes pari vuotta pyörittäneenä tiedän, että formaattina podcast on hyvin erilainen esimerkiksi blogiin verrattuna. Blogissa omaa ilmaisua, sanavalintoja ja reaktioita on aikaa miettiä ja hioa. Ja siitä huolimatta väärinkäsitykset ja -tulkinnat ovat arkipäivää. Vaikka kuinka yrittäisi kieli keskellä suuta muotoilla asiansa huolellisesti, joku ymmärtää aina väärin (joko tahattomasti tai tahallaan).

Keskustelumuotoisessa podcastissa kyse on aina live-tilanteesta, vaikka jakso olisikin äänitetty etukäteen. On huomattavasti vaikeampi osata keskustelun tuoksinassa ja studiotilanteessa miettiä kaikkia mahdollisia näkökulmia tai osata aina reagoida kaikkeen reaaliajassa haluamallaan tavalla. On myös syytä muistaa, että harva podcastin vetäjä on ammattitoimittaja tai -esiintyjä ja useimpia suosittuja lifestyle-podcasteja pitävät ihan tavalliset ihmiset, jotka eivät välttämättä ole kovin kokeneita esiintyjiä tai puhujia. Ja voin lyödä vaikka vetoa että me kaikki tiedämme ne hetket, kun se napakka vastakommentti pulpahtaa mieleen vasta illalla omassa sängyssä peiton alla, eikä tietenkään siinä hetkessä ja tilanteessa, kun keskustelukumppani on siinä nenän edessä.

Podcast-jaksosta olisi voinut syntyä hyvinkin mielenkiintoinen, jos Metti ja Hanna olisivat tajunneet haastaa vieraansa näkemyksiä. Sellaisenaan keskustelu jäi sovinistiseksi puheenvuoroksi, jolle juontajat tuntuivat vähän ujoina hymistelivän ja hihittelivän vierestä. Myös kysymykset ja niiden muotoilu kummastutti. Fiksuilla aikuisilla naisilla olisi varmasti voinut olla kiinnostavampaa ja hedelmällisempääkin keskusteltavaa vieraansa kanssa kuin nuo varsin ulkonäkökeskeiset, jo valmiiksi melko asennelatautuneet ja aika pinnallisetkin kysymykset. Toisaalta ongelmallista oli myös se, että kysymyksenasettelun kautta syntyi tunne, että Juha oli keskustelussa edustamassa koko miessukupuolta, vaikka lopulta kyseessä oli kuitenkin vain yhden yksittäisen miehen mielipide.

On luonnollisesti podcastin vetäjien vastuulla päättää, millainen näkökulma ja sävy keskusteluun lähtökohtaisesti valitaan ja sen jälkeen editoida sisältöä sekä ohjata keskustelua valittuun suuntaan. Nyt tuntui, että jakson suunnittelu oli yksinkertaisesti jäänyt puolitiehen ja oli täysin unohdettu miettiä sellaisia perustavanlaatuisia asioita kuin millaisia arvoja podcastilla halutaan välittää, kenelle podcastia tehdään ja millaisella äänellä kuulijoita halutaan puhutella. Vaikka vaikuttaja-sanaa kovasti parjataankin, tuhansia ja kymmeniä tuhansia ihmisiä tavoittavalla ihmisellä on vaikutusvaltaa, halusimme myöntää sen tai emme. Ja vallan vastaparina tulee aina vastuu.

Jokaisen somessa työtään tekevän olisi hyvä miettiä, millaisia arvoja haluaa tuottamallaan sisällöllä tukea ja edistää, ja millaisille mielipiteille ja näkemyksille haluaa omissa kanavissaan suoda palstatilaa. Ja siitä syystä oli minusta ihan fiksua, että kohua herättänyt jakso poistettiin, jotta yksikään nuori nainen ei erehdy luulemaan Juhan mielipiteiden edustavan koko miessukupuolen näkemyksiä eikä tällaisille sovinistisille ajatuksille tule annettua yhtään enempää sijaa julkisessa keskustelussa.

*

Toisaalta on hyvä kysyä, onko sekään mielekästä, että vaiennamme kaikki mielipiteet, jotka eivät miellytä meitä itseämme. Totuus taitaa kuitenkin olla, että valitettavasti varsin moni mies ajattelee Juhan tavoin. Siksi tekee itse kullekin aika ajoin ihan hyvää herätellä itseään siihen todellisuuteen, jossa elämme. Tietenkin soisin, että moiset sovinistiset möläytykset ja mietteet jäisivät jo historiaan raikkaampien, tasa-arvoisempien ja humaanimpien ajatusten tieltä, mutta siinä pisteessä ei kuitenkaan ikävä kyllä vielä olla. Toisaalta olisi myös tekopyhää väittää, etteivätkö naisetkin sortuisi sukupuolittuneisiin stereotypioihin ja esineellistämiseen, mutta valtarakenteiden näkökulmasta naisvihamieliset tai sovinistiset asenteet lienevät silti suurempi ongelma.

Somemaailman yhteydessä on puhuttu paljon kuplautumisesta ja siitä, kuinka algoritmit ja omankaltaistemme pariin hakeutuminen vääristää helposti maailmankuvaamme suodattaessaan uutisvirroista pois kaikki “väärät mielipiteet”. Se, että suljemme niiltä silmämme, ei kuitenkaan poista niiden olemassaoloa. Olisi rakentavampaa käydä vuoropuhelua ja yrittää ymmärtää, miksi vastapuoli ajattelee niin kuin ajattelee. Ehkä maltillisella keskustelulla voitaisiin jopa vaikuttaa keskustelukumppanin näkemyksiin. Itse uskon, että asiallinen argumentointi ja omien ajatusten rauhallinen perustelu on aina hedelmällisempi lähtökohta keskustelulle ja oman viestin maaliin saamiselle kuin omien ajatusten aggressiivinen tyrkyttäminen sekä henkilökohtaisuuksiin hyökkääminen.

Myönnän, että sivustakatsojana vähän hirvitti, millaisen ryöpytyksen keskelle Hanna ja Metti jakson ilmestyttyä joutuivat. Kiehuvan someraivon keskellä ole helppoa luovia. Olen aiemminkin miettinyt hiukan huolissani sitä, kuinka ankaraa suhtautuminen virheisiin on somen aikakaudella – toisin sanoen niitä ei sallita. Ja usein vilpittömätkin anteeksipyynnöt kaikuvat kuuroille korville siinä kohtaa, kun viha ja tuohtumus on päästetty ihon alle. Harva pystyy kuvittelemaan, miltä tuntuu joutua tuollaisen myrskyn keskelle, ellei ole sitä itse henkilökohtaisesti kokenut.

Matkan varrella unohtuu usein täysin, mitä raivoa herättäneen kommentin lausuja on ehkä kömpelösti muotoillulla viestillään tarkoittanut. Usein tekstiä luetaan tai ääniraitaa kuunnellaan jo niin voimakkaasti värittyneiden lasien läpi, että oma tulkinta nousee niitä konkreettisia sanoja suurempaan arvoon. Pahimmillaan omat tulkinnat tehdään tutustumatta edes alkuperäiseen tekstiin tai podcastiin ja perustetaan oma näkemys asiasta otsikoille tai muiden jo voimakkaasti asenteellisille tulkinnoille. Olen itsekin muutaman kerran joutunut tuon myllyn keskelle, kun blogijuttua on jaettu keskustelupalstoilla ja harva blogiin kommentoimaan asti päätynyt on lopulta edes lukenut alkuperäistä postausta. Aivan varmasti omat tekstini olisivat voineet olla paremmin muotoiltuja, mutta aika usein ne merkitykset ja sävyt, joita ihmiset ovat lukevinaan rivien välistä, ovat täysin heidän oman mielikuvituksensa tuotetta eikä niillä ole paljoakaan tekemistä sen kanssa, mitä olen kirjoittanut, saati sitten tarkoittanut. Ja loputtomien disclaimereiden viljely sekä rautalangasta vääntäminen tekee tekstistä yksinkertaisesti tylsää, liian varovaista ja puuduttavaa.

*

Osa bloggaajista ja uutissivustoista on viime vuosina kaikenlaisen öyhötyksen ja häiriköinnin takia sulkenut kommenttiosionsa kokonaan. Joskus sekin voi olla toimiva kikka. Toisaalta se voi myös tarkoittaa, että keskustelu vain siirtyy muille areenoille, jolloin sitä on vieläkin vaikeampi hallita. Ja toisaalta, esimerkiksi minulle vuorovaikutus on ollut yksi bloggaamisen parhaita asioita, joten tuntuisi kummalliselta siirtyä tarkoituksellisesti yksinpuheluun. Onneksi oma kommenttiboksi on pääosin pysynyt asialinjalla, mutta kyllähän sitä nykyään aina saa vähän olla varuillaan ja peloissaan siitä, milloin joku oma harmittomaksi tarkoitettu juttu saakin liikkeelle raivoisan myrskyn. Toisinaan tilanteita osaa ennakoida, mutta aika usein kohut syntyvät asioista, joita ei itse olisi hoksannut sisältöä tuottaessaan edes tulla ajatelleeksi.

Olen törmännyt viimeisen vuoden aikana pohdintoihin siitä, pitäisikö esimerkiksi uutisten kommenttiosiota muokata niin, että artikkelia voisi kommentoida vasta, kun on osannut vastata oikein kolmeen sitä koskevaan kysymykseen. Tällä vältyttäisiin siltä, että ihmiset syöksyvät meuhkaamaan kommenttiboksiin vain otsikon luettuaan ja itse asiaan täysin perehtymättä. Ehkä samaa voisi soveltaa blogeissakin.

Jos palataan vielä viime viikon kohuun, niin Juha pysytteli omaksi onnekseen podcast-keskustelussa anonyymina ja säästyi siten pahimmalta myllytykseltä, vaikka hetkeksi varmaan pääsikin keskustelupalstojen vihatuimman miehen asemaan. Vaikka sovinismi on hanurista ja Hanna ja Metti tekivät virhearvion julkaistessaan tällaista sisältöä, heihin kohdistunut raivo tuntuu silti aika ylimitoitetulta. Tuntuu myös erikoiselta, että Marmai veti kohuun mukaan podcastin pitäjien yhteistyökumppanit, kun tähän jaksoon ei kuitenkaan liittynyt minkäänlaista yhteistyötä. Tosin kysymys somevaikuttajan ja mainostajan arvomaailmojen yhteentörmäyksistä on kyllä sinänsä mielenkiintoinen.

Jakso ei enää ole kuunneltavissa ja hyvä niin. Podcastin pitäjät ovat pyytäneet anteeksi ja minusta meidän tulee vilpitön anteeksipyyntö myös hyväksyä. Nyt on aika jatkaa eteenpäin. Jos jotain hyvää tästä nettikeskustelun nopeasta rytmistä pitää löytää, niin tämäntyyppisten myrskyjen pahin huippu laantuu yleensä aika äkkiä. Reilun viikon takainen kohu tuntuu jo vanhalta jutulta siitäkin huolimatta, että internetin muisti on ikuinen.

Tsemppiä mimmit! Tuollaisen hullunmyllyn keskelle joutuminen on kamalaa ja hetken aikaa varmaan tekisi mieli vajota maan alle ja pysyä siellä. Mutta muistakaa, että ei se maailma tähän kaadu ja kaikki me teemme virheitä joskus. Tästä jatketaan eteenpäin taas vähän viisaampina.

Suosittelen jokaista miettimään mielessään, millaista keskusteluilmapiiriä me itse haluamme omalta osaltamme edistää: inhimillistä, hyväksyvää sekä oppimiseen kannustavaa vai ankaraa, tuomitsevaa ja osoittelevaa? Miten toivoisit sinua kohdeltavan, jos kohun keskelle jonakin päivänä joutuisitkin sinä itse tai joku läheisesi? Sillä jos jokin on varmaa, niin se, että virheitä tosiaan sattuu kaikille.

*

Lainaan tähän loppuun itseäni noin kuukausi sitten julkaisemastani blogitekstistä ja suosittelen lukemaan myös nuo aiemmat tätäkin teemaa sivuavat blogijuttuni:

Nettimaailmassa moni ajatus tiivistyy mustavalkoisen oikeaksi tai vääräksi, vaikka väliin mahtuisi loputtomasti harmaan sävyjä. Keskusteluilmapiiri on hyvin tuomitseva vääriä mielipiteitä mutta myös inhimillisiä erehdyksiä ja virheitä sekä tietämättömyyttä kohtaan. Ihmettelen vähän sitä “nettikansan raivoa”, koska erehdykset, virheet ja mokailu kuuluvat ihmiseloon. Haluaisin nähdä sen ihmisen, joka ei koskaan ole töpännyt. Harva mielipide, moka tai möläytys sentään on niin anteeksiantamaton, että siitä ansaitsisi osakseen ihan sellaista raivoa ja ristiinnaulitsemista kuin tänä päivänä usein on vastassa.

Monenlaisia keskusteluita sivusta seuranneena ja niiden pyöritykseen itsekin eksyneenä olen joskus miettinyt, että monelta tuntuu unohtuvan yksi olennainen juttu: elämä on yhtä oppimista eikä meistä kukaan voi tietää kaikesta kaikkea. Tiedonjanoiselle maailma ei koskaan tule valmiiksi. Siksi haluaisin peräänkuuluttaa vähän lempeyttä ja armoa kaikkeen netissä käytävään keskusteluun. Joku tietää kaiken kvanttifysiikasta, toinen feminismistä ja kolmas pikkuisen monesta asiasta. Meillä on monenlaisia kiinnostuksia, vahvuuksia ja osaamista – se on rikkautta ja mahtavaa kyllä, voimme oppia toisiltamme eikä se matka pääty kuin vasta kuolinvuoteella.

Photos & garments: KM by Lange

Related posts

21/05/19

Pupulandia 12 vuotta!

7 92

Niin se aina tuppaa hujahtamaan ohi jotenkin ihan huomaamatta – blogisynttärit nimittäin! Todellisuudessa niitä vietettiin viikko sitten, mutta nyt vasta ehdin paneutua asian äärelle täällä itse blogissakin! Joka vuosi ihmettelen, kuinka nämä vuodet vain vierivät, mutta tosiaankin Pupulandia täytti viime viikolla jo 12 vuotta… Ensi vuonna ollaan jo teini-iässä!

Näin merkkipäivän tuoksinassa on aina hauska muistella vähän menneitä. Voin kertoa, että niiltä ensimetreiltä on tultu tähän päivään aikamoinen matka. Meininki oli tuolloin vähän toinen:

♥ Blogikuvat olivat postimerkin kokoisia nykyiseen verrattuna (ja laadultaan aika karmeita, haha).

♥ Kasvot rajattiin yksityisyyttä suojellakseen kuvien ulkopuolelle eli toisin sanoen, blogit olivat täynnä päättömiä kuvia.

♥ Muiden blogeja luettiin ja kommentoitiin ahkerasti, ja niitä kyllä olikin silloin vain muutama hassu.

♥ Muistan sen hetken, kun joku ensimmäistä kertaa oli tunnistanut minut kaupungilla vaatteistani (kun tämä tosiaan oli sitä päätöntä aikaa), ja olin kauhuissani. :D

♥ Ihmisten reaktiot blogiharrastukseen olivat hyvin vaihtelevia: vaikka yleisö koostui lähinnä naisista, yllättävän moni naispuolinen kaveri pyöritteli silmiään ja tuhahteli ja yllättävän moni miespuolinen kaveri puolestaan oli todella innoissaan ja kiinnostunut tästä uudesta jutusta.

♥ Nykyään suosituista blogeista hyvin harva oli olemassa silloin keväällä 2007, mutta jo ennen Pupulandiaa olivat olemassa muun muassa Tyyliä metsästämässä ja Focus on Favorites (joka tosin silloin tunnettiin nimellä Focus on Fashion). Yksi sen hetken suosittu blogi oli Precious Girl, jonka perään moni jäi haikailemaan, kun blogi lopetti toimintansa jo silloin vuonna 2007 (ellen ihan väärin muista). Muistaako joku muu tätä?

Olin blogin aloittaessani 23-vuotias viestinnän vaihto-opiskelija Brysselissä. Nyt olen 35-vuotias helsinkiläinen, jonka harrastus muuttui työksi jo liki 8 vuotta sitten. Samat asiat ovat kuitenkin edelleen bloggaamisen ytimessä tärkeimpiä: inspiroituminen ja inspiroiminen, keskustelut ja vuorovaikutus, visuaalisuus ja kirjoittaminen. Niitä rakastan ja niistä ammennan vielä 12 vuodenkin jälkeen innostukseni tätä hommaa kohtaan.

En olisi arvannut, että blogista tulisi niin olennainen osa minun urapolkuani, mutta olen tosi iloinen ja kiitollinen siitä, että asiat menivät juuri näin. Blogi on tuonut mukanaan valtavan paljon muutakin: liudan ihania ystäviä, superkiinnostavia työprojekteja, mahtavia reissuja, unohtumattomia kohtaamisia ja keskusteluita sekä lukemattomia pieniä hetkiä ja muistoja, joita on mahdotonta listata, saati edes muistaa kerralla. Olen tosi iloinen, että niin moni teistä jaksaa roikkua mukana menossa päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Paras synttärilahja on aina palaute elisana on nyt teidän: muistuuko mieleen jotakin yhteiseltä matkaltamme? Tai tekeekö mieli antaa ruusuja, risuja, kehitysideoita tai postaustoiveita? Nyt on juuri hyvä hetki sille! :)

Kiitos teistä jokaiselle – teette tästä kaikesta tekemisen arvoista.

Photos: Liisa Kivi

Related posts

29/01/19

Nettikeskustelun ytimessä: itsekeskeisyyden ja disclaimereiden aika

24 147

Käsi pystyyn kaikki te, jotka olette kyllästyneet siihen, että jokaisen tekstin kylkeen on nykyisin liitettävä jonkinlainen disclaimer, jotta kukaan ei varmasti pahastuisi tai ymmärtäisi viestiä väärin? Ja siitä disclaimerista huolimatta niin silti väistämättä tapahtuu.

Niin paljon kuin internet onkin tuonut hyvää tähän maailmaan, viimeisten 10 vuoden (tai ehkä enimmäkseen viimeisten viiden vuoden) aikana nettikeskustelussa tapahtunut kehityssuunta on herättänyt lähinnä ahdistusta ja turhautumista. Tiedonvälityksen demokratisoitumisella ja sosiaalisella medialla on niin hyviä kuin huonojakin puolia, mutta yhtenä erityisen huonona puolena pidän sitä, mitä anonyymin, julkisen äänen antaminen kansalle on tehnyt keskustelulle. Mikä meihin fiksuihin ihmisiin oikein menee internetissä?

*

Siinä missä blogien kommenttiosiot ovat ehkä jopa vähän siistiytyneet, villinä vellova keskustelu on siirtynyt muille areenoille. Vaikka pahimmat ryöpytykset eivät välttämättä enää yllä blogien kommenttikenttiin, se ei tarkoita, etteikö nettikansa silti mellastaisi. Anonyymeilla keskustelupalstoilla mikään ei ole pyhää, ja uutisten kommentteja en enää uskalla edes avata.  Blogien innoittama keskustelu on aina häilynyt henkilökohtaisuuksien ja asiallisuuden rajapinnassa, mutta nykyään edes ammattitoimittaja ei voi enää piiloutua toimituksen tai edustamansa julkaisun suojiin. Yhä useampi toimittaja saa tänä päivänä siinä määrin vihapostia ja uhkauskirjeitä, että osa miettii tarkoin, mistä aiheista edes suostuu omalla nimellään kirjoittamaan. Nostan hattua kaikille heille, jotka uskaltavat puhua julkisesti esimerkiksi maahanmuutosta ja siihen liittyvistä ilmiöistä.

Vaikka blogeissa käytävä tai siihen liittyvä keskustelu täyttää harvoin suoranaisen vihapuheen kriteerejä, yhä useammin harmittomiltakin tuntuvat blogikirjoitukset tuntuvat herättävän ihmisissä hyvin voimakkaita negatiivisia tuntemuksia ja mielipahaa. Enkä puhu nyt esimerkiksi ilmastoasioita koskevasta kritiikistä, vaan ihan tavallisista juttuaiheista kuten vanhemmuutta, parisuhdetta, rahankäyttöä, asumiseen liittyviä valintoja ja vaikkapa urasuunnittelua koskevista teemoista. Milloin tällaisista ihan tavallisista aiheista tuli niin tulenarkoja, että pelkästään omasta elämästään kertomalla tulee tahattomasti loukanneeksi toisin valinneita, vaikka tekstissä ei sanallakaan arvottaisi muiden tapaa elää?

On ihan tutkittua faktaa, että internetissä ihmisten kyky empatiaan heikkenee. Tekstiksi muotoillusta viestistä jäävät pois nonverbaaliset vihjeet kuten äänensävyt ja ilmeet, jolloin väärinkäsitysten mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Asiaa on helppo havainnollistaa ihan vain valitsemalla joku yksinkertainen esimerkkilause ja miettimällä, miten erilaisia sävyjä samaan sisältöön voisi ladata pelkästään ilmettä tai äänensävyä muuttamalla. Ja joskus äänensävyjenkin tulkinta voi mennä pieleen, varsinkin jos toista tarkastelee vahvasti omien ennakko-oletustensa läpi. Olen itse ainakin ollut monet kerrat tilanteessa, jossa tulkinta toisen äänensävystä on mennyt aivan pieleen: hyväntahtoiseksi tarkoitettu neuvo tuntuukin nalkuttamiselta tai valmiiksi ärsyyntyneessä mielentilassa neutraali äänensävy kuulostaa tiuskimiselta. Ai että, kun saisi joskus riitatilanteissa jälkikäteen käsiinsä nauhoituksen, jota kuuntelemalla voisi sitten analysoida, kuka tiuskaisikaan ensin ja mistä koko soppa sai alkunsa…

Jokainen meistä lukee tekstejä omien asenteidensa sävyttämien lasien läpi sekä omiin näkemyksiinsä ja kokemuksiinsa pohjaten. Se saattaa vaikuttaa yllättävän paljon siihen, millaisia nyansseja muiden sanoissa näemme, tai olemme näkevinämme. Ja varsin usein matkan varrella unohtuu kyseenalaistaa, mahtoiko se oma tulkinta toisen tekstistä lopulta edes osua oikeaan vai heijasteliko se sittenkin vain omaa ennakkoasennetta kirjoittajaa tai käsiteltävää asiaa kohtaan? Vai oliko itsellä oikeastaan vain huono päivä?

*

Tällä hetkellä blogeihin ja mihin tahansa nettiartikkeleihin liittyvää keskustelua lukiessa olen kiinnittänyt huomiota siihen, että ihmiset ottavat KAIKEN lukemansa ihan valtavan henkilökohtaisesti. Vaikka toinen puhuisi ilmiselvästi omasta kokemuksestaan ja tilanteestaan käsin, joku pahastuu aina, jos teksti ei resonoi oman elämän, kokemuksen tai ajatusmaailman kanssa. Jos saan kysyä ihan suoraan, niin eikö se ole aika itsekeskeinen tapa katsella maailmaa ja kuluttaa mediaa? Eikö ole aivan itsestäänselvää, että joka ikinen uutinen, artikkeli tai blogijuttu ei välttämättä kohdistu juuri sinuun henkilökohtaisesti tai vastaa jokaisen maailman ihmisen kokemusta samasta asiasta? Milloin meistä tuli niin itsekeskeisiä, että juuri meidän tulisi tulla huomioiduksi aina ja kaikessa? Ja miksi?

Jos aikaisemmin sitä tyynesti vain ohitti jutun, jonka esittelemään näkökulmaan itse ei voinut samaistua, nykyään tämä eriävä näkemys halutaan kertoa kaikille. Ja hyvin usein niin, että kirjoittajan täytyy olla väärässä. Tavallaan sitä voi pitää hyvänäkin asiana, että netissä kenellä tahansa on mahdollisuus tulla kuulluksi, mutta toisaalta se on saanut ihmiset kuvittelemaan, että kuulluksi tuleminen on heidän oikeutensa − oli kyse sitten naapurin kasvatusmetodeista tai tuntemattoman parisuhdesäännöistä.

Mihin tämä kaikki sitten johtaa? Jatkuva virhetulkintojen välttely ja paskamyrskyjen pelko tekee kaikesta nettikeskustelusta todella raskasta. Monella kirjoittajalla menee valtavasti aikaa ja energiaa siihen, että yritetään ennakoida ja huomioida kaikkien mahdollisten poikkeus- ja erikoistilanteiden kirjoa, koska pahimmillaan sokea nettiraivo pyyhkii kaiken tieltään eikä järkipuhetta kuule enää kukaan. Jälkikäteen selittelyillä ja perusteluilla ei tunnu juuri olevan arvoa: kun tulkinta on kertaalleen tehty, sitä on vaikea myöhemmin korjata. Niinpä on turvallisinta kirjoittaa auki joka juttuun ne samat disclaimerit, joilla tehdään läpinäkyväksi, kuinka tiedostetaan mainitun tilanteen poikkeavuus ja erityispiirteet, oman aseman etuoikeudet tai se, että tekstissä tehdyt huomiot eivät tietenkään koske kaikkia erilaisissa tilanteissa painiskelevia. Vaikka kaikkea tätä voi pitää myös huomaavaisuutena, minulle se näyttäytyy usein mielensäpahoittajia ennakkoon voitelevana varotoimenpiteenä, joka tekee teksteistä kädenlämpöisiä, liian pehmiteltyjä ja pitkäveteisiä. Ja kaikesta huolimatta joku aina ymmärtää väärin.

Samankaltaista kapeakatseista tapaa kuluttaa blogisisältöjä voi nähdä siinä, että bloggaajat saavat valtavasti palautetta siitä, kuinka jonkun blogijutun tai vaikkapa podcast-jakson aihe ei ole kiinnostanut jotakuta tiettyä seuraajaa. Bloggaajana otan tietenkin uteliaana vastaan palautetta tuottamastani sisällöstä ja kuuntelen mielelläni yleisön toiveita, mutta loppujen lopuksi puhun silti niistä asioista, jotka minua itseäni kiinnostavat ja joista minulla on jotakin sanottavaa. On nimittäin aivan mahdotonta miellyttää jokaista lukijaa tai kuulijaa, sillä eri ihmiset toivovat aina vähän eri asioita. Yksi tykkää eniten tyyli-inspiraatiosta, toinen pohdiskelevista teemoista, kolmas biisivinkkauksista ja neljäs sisustusideoista. Edes kaikista suosikkiblogin teksteistä ei tarvitse tykätä tai olla kiinnostunut, eikä bloggaajan kanssa tarvitse olla ihan kaikista maailman asioista samaa mieltäkään. Ja hyvin usein tismalleen sama juttu innoittaa jotkut seuraajista kiitoksiin ja toiset kritiikkiin. Harva lukee lehdestäkään jokaista artikkelia, joten ehkä samaa ajatusta voisi soveltaa myös blogeihin: jutun saa myös jättää lukematta, jos teema ei tunnu mielenkiintoiselta.

*

Blogikirjoituksia lukiessa etsitään tyypillisesti samaistumispintaa sekä uusia näkökulmia ja ajatuksia itseä kiinnostavista aiheista, mutta viime vuosina on alettu yhä enemmän puhua myös vihalukemiseksi kutsutusta ilmiöstä. Toisin sanoen jonkun tietyn blogin tai tekstin pariin hakeudutaan siis ihan tarkoituksella vain ärsyyntymään ja provosoitumaan. Jotkut tyytyvät puhisemaan näytön ääressä itsekseen ja toiset antavat näppiksen raikua palautteen tai “palautteen” muodossa, kun mittari kilahtaa punaiselle. Toisaalta välillä saattaa kilahtaa, vaikka blogia ei lukisikaan erityisesti vihatarkoituksessa, jos mielipiteet tai ajatukset eivät vain osu yksiin. Tai joskus sattuu vain olemaan huono päivä ja siinä mielentilassa kaikki näyttäytyy ärsyttävänä. Sekin on inhimillistä.

Silti sitä silti toivoisi, että porukka malttaisi vetää muutaman kerran henkeä tai nukkua vaikkapa yön yli, ennen kuin sännätään tykittämään raivonpuuska tai pintaan noussut tuohtumus julki. Tai että lähestyttäisiin asiaa avoimen uteliaasti tarkennusta kysyen sen sijaan, että syöksytään saman tien johtopäätöksiin. Aika moni “nettiraivoa” herättänyt kohu olisi voinut olla rauhoitettavissa lähtökuoppiinsa, jos asiaa olisi lähestytty nimenomaan keskustelusta käsin. Varsin usein myös turhalta mielipahalta vältyttäisiin, jos maltettaisiin ensin varmistaa, ollaanko asiassa oikeasti eri mieltä alkuunkaan. Hyvin usein näkee tällaisten tilanteiden johtuvan puhtaasti väärinkäsityksistä, rivien väleihin omien ennakko-oletusten kautta lipsahtaneista merkityksistä sekä hiukan vikaan menneistä tulkinnoista. Mitäpä jos ensi kerralla ärsyyntyessään tai pahastuessaan ihan ensin tarkistaisi, tarkoittiko kirjoittaja tosiaan sitä, mitä itse arveli? Kysy, älä oleta — se on aika hyvä ohjenuora ihan kaikille keskustelijoille, myös minulle.

Omien hätäisten tulkintojen ja johtopäätösten tekeminen toisten sanoista on pelottavan helppoa − tiedän sen omakohtaisesti. Olen takuuvarmasti itsekin kirjoittanut pikaistuksissani joskus turhan napakan vastauksen kommenttiboksiin tai ilmaissut asiani tarpeettoman ärhäkkäästi provosoituneessa mielentilassa. Välillä hermojensa hillitsemiseksi täytyy hengitellä pari kertaa ja joskus on tosiaan parempi nukkua reilusti yön yli, jotta pahin tunnekuohu ehtii laantua. Usein vähän etäisyyttä otettuaan samaan kommenttiin on helpompi suhtautua neutraalimmin. Sisällöntuottajan roolissa etäisyyden ottaminen on kuitenkin toisinaan vaikeaa: sosiaalisen median maailmassa kaikki tapahtuu niin nopeasti, että myös reaktioita odotetaan saman tien – etenkin jos halutaan vastausta esitettyyn kritiikkiin. Pahimmassa tapauksessa somemyrsky on jo ehtinyt syntyä siinä välissä, kun vielä puntaroit ja harkitset vastaustasi, kokoat ajatuksiasi ja uinut niitä yöunia mielesi rauhoittamiseksi.

Myönnän, että esimerkiksi minun kaltaiselleni tulisielulle on haastavaa pysyä rauhallisena, jos kommentit menevät henkilökohtaisuuksiin eikä ole rauhassa aikaa miettiä omaa vastausta. Ja hyvä olisi myös muistaa, että välillä sortuu ihan itsekin liittämään saamiinsa viesteihin sellaisia sävyjä, joita kirjoittaja ei niihin välttämättä ole tarkoittanut. Neutraaliksi tarkoitettu kysymys saattaa näyttäytyä vittuiluna tai vilpittömäksi tarkoitettu kommentti sarkasmina. Voisi siis tehdä hyvää luetuttaa ärtymystä tai mielipahaa aiheuttanut kommentti vaikkapa jollakulla objektiivisella osapuolella ennen kuin säntää vastaamaan.

*

Olen tässä postauksessa kuvannut reaktioita nettikeskusteluun ilmentymänä itsekeskeisyydestä, mikä saattaa vaikuttaa ironiselta. Monen silmissä blogit ovat jo itsessään yksi itsekeskeisyyden räikeimmistä ilmenemismuodoista, kun sisältö usein kietoutuu oman elämän, omien ajatusten, omien kokemusten ja omien mielipiteiden ympärille. Ymmärrän nämäkin ajatukset, joskin koko ilmiö on melkoinen paradoksi, sillä juuri nuo samat asiat, mistä blogeja parjataan, ovat niitä, joista kirjoittajana saa eniten palautetta ja jotka tuntuvat eniten kiinnostavan yleisöä.

Sosiaalisessa mediassa työtään tekevään kohdistuvat odotukset ja toiveet ovatkin varsin ristiriitaisia ja paikoin suorastaan mahdottomia täyttää. Bloggaajalta toivotaan henkilökohtaisuutta, mutta oman itsen ja elämänpiirin ympärillä pyörivät teemat kääntyvät kritiikissä nimenomaan itsekeskeisyydeksi, narsismiksi ja oman navan kaiveluksi. Bloggaajalta toivotaan inhimillisyyttä ja rosoa, mutta samanaikaisesti täydellisyyteen asti hiotut IG-kuvat keräävät kaikkein eniten tykkäyksiä. Bloggaajalta toivotaan tavallista arkea ja sen aidon oman elämän raottamista yleisölle, mutta samaan aikaan paheksutaan ja kritisoidaan sitä, että ei osata elää elämää kuin puhelin kourassa kuvaten ja somen välityksellä kaiken ikuistaen. Bloggaajalta toivotaan avoimuutta, mutta samalla vaikeista ja henkilökohtaisista asioista kirjoittavaa syytetään säälin tai huomion kerjäämisestä. Ja kun sanaisen arkkunsa on kerran avannut, katsotaan kirjoittajan menettäneen oikeutensa yksityisyyteen. Jos parisuhteesta on mennyt mainitsemaan julkisuudessa, myös eron syyt “likaisine” yksityiskohtineen kuuluvat seuraajille.

Yksi someaikakauden ahdistavimmista ilmiöistä on se, että virheitä ei sallita. Huonolla tuurilla jo yhdestä mokasta ristiinnaulitaan somekansan tuomioistuimessa ja pienetkin kömmähdykset paisutellaan nettikeskusteluiden hypessä ulos mittasuhteistaan. Eikä välttämättä tarvitse edes olla julkisuuden henkilö tai somestara tällaisen myllytyksen keskelle joutuakseen, jos moka päätyy nettikeskusteluiden ja meemikoneistojen hampaisiin. Ja internet ei unohda. Pahimmillaan yksittäiset tapaukset jäävät kummittelemaan keskustelupalstoille ja kommenttibokseihin ikuisiksi ajoiksi ja kaivetaan aina sopivan hetken tullen uudelleen esiin. Myönnän, että minua karmii tämä keskusteluilmapiiri, jossa muiden virheitä tarkastellaan pelottavalla ankaruudella ja jossa oma tulkinta katsotaan ainoaksi oikeaksi ja viis veisataan alkuperäisen lausujan todellisista tarkoitusperistä, tarkennuksista tai oikaisuista. Tai anteeksipyynnöistä.

Mokailla ei siis saa, mutta silti samaan aikaan pitäisi olla inhimillinen puutteineen kaikkineen. Somessa peräänkuulutetaan aitoutta ja rehellisyyttä, mutta oma persoona ei kuitenkaan saisi ärsyttää ja muut määrittelevät, millaisten raamien puitteissa tämä “inhimillisyys” saa ilmetä. Vaatimuksia listatessa tuntuu unohtuvan, että ihan kaikkia on mahdotonta miellyttää yhtä aikaa ja eri asiat ovat eri ihmisille ärsyttäviä.

*

Jos jotain olen liki 12 blogivuoden aikana oppinut niin sen, että omia sanojani tullaan aina tulkitsemaan mitä yllättävimmin tavoin. Vaikka pyrkisi ilmaisemaan itseään miten täsmällisesti tahansa, joku aina tulkitsee tekstiä eri tavoin kuin sen on itse tarkoittanut. Se on tiettyyn pisteeseen asti ymmärrettävää, mutta joskus väärinymmärrykset uuvuttavat. Postauksen julkaisemisen jälkeen saattaa mennä ihan valtavasti energiaa ja aikaa kommenttiboksin puolella siihen, että saa selvittää moneen otteeseen, mitä on ja ei ole tarkoittanut − suoraan riveillä tai useimmiten niiden väleissä. Hyvin usein väärinymmärrykset liittyvät juuri niihin asioihin, joita tekstissä EI varsinaisesti sanota. Toisin sanoen, juuri niihin sävyihin, joilla lukija itse värittää ja maustaa sanojani omasta tulkinnastaan käsin.

Väärinymmärrykset ja tarkennukset ovat tietenkin luonnollinen osa keskustelua ja loppujen lopuksi juuri keskustelu on tämän homman suola. Siksi pyrin vastaamaan myös niihin kommentteihin, joissa tulkinnat on saatettu viedä aika kauaskin alkuperäisestä tekstin ajatuksesta. Ja joskus syy on omani: asia olisi pitänyt pystyä ilmaisemaan selvemmin. En kirjoittajana ole millään muotoa virheetön ja juttua kirjoittaessa on täysin mahdotonta ennakoida kaikkia mahdollisia tulkintoja, joita omasta tekstistä voidaan tehdä, vaikka kuinka yrittäisikin muotoilla sanomansa kieli keskellä suuta. Juuri siksi sitä toivoisi joskus myös tulkitsijapuolelta vähän kärsivällisyyttä ja armoa: malttia kysyä olettamisen sijaan.

Loppuun lisättäköön se pakollinen disclaimer-osio: tällä tekstillä en viittaa mihinkään yksittäiseen postaukseen, kommenttiin, keskusteluun tai kommentoijaan. Aihe on pyörinyt ajatuksissa jo iät ja ajat ja kypsynyt vähitellen tekstiksi monenlaisia keskusteluita ja kannanottoja internetin ihmeellisessä maailmassa seuranneena.

Tämän jutun huomiot eivät todennäköisesti koske millään tavalla juuri sinua, joten jos et käyttäydy jutussa kuvatulla tavalla, ei tästä postauksesta myöskään ole syytä pahoittaa mieltään. Ja vaikka käyttäytyisitkin, älä silti pahoita mieltäsi, vaan ota ajatuksista onkeesi. Maailmaan mahtuu ajattelemattomien kommenttien ohella monia törppöjä bloggaajia ja paljon kömpelösti tuotettua turhanpäiväistä sisältöä, josta osan voi jopa jättää ihan omaan arvoonsa ja kommentoimatta. Jos juttu ei oikeasti kohdistu henkilökohtaisesti juuri sinuun, säästät itseäsi, kun et myöskään ota sitä henkilökohtaisesti. Algoritmien aikakaudella kannattaa myös muistaa, että kun huonolle sisällölle ei anna huomiota, se ei myöskään saa näkyvyyttä. Kriittisille huomioille ja perustellulle palautteelle on paikkansa, mutta tässä jutussa ei puhuta siitä. Tässä puhutaan sellaisesta keskustelua sivuraiteille ohjaavasta saivartelusta ja turhanpäiväisestä loukkaantumisesta. Ehkä osa teistä samaistuu turhautumiseeni ja ehkä juttu antoi miettimisen aihetta niihin hetkiin, kuin netissä tai blogien äärellä ärsyttää. Ehkä palaan itsekin tämän jutun mietteisiin, kun seuraavan kerran mittari uhkaa kilahtaa punaiselle.

*

Toivon, että tekstistä ei jäänyt kenellekään liian kriittinen tai kielteinen tunnelma tai varsinkaan paha mieli. Mutta jos jotain sen sijaan toivoisin tästä jäävän mieleen, niin halua yrittää asettua myös sen toisen osapuolen asemaan. Ja sen, että keskustelu on hedelmällisintä, kun aidosti haluaa kuulla, mitä se vastapuoli oikeasti yrittää sanoa. Me voimme kaikki vaikuttaa siihen, millainen ilmapiiri nettikeskusteluissa vallitsee sekä millaista puhetta hyväksymme ja ennen kaikkea itse ilmoille suollamme. Öyhöttäjiä ei varmaankaan ikinä saa täysin vaiennettua, mutta yritetään ainakin itse olla olematta osa sitä joukkoa.

Haluan myös sanoa, että te blogini lukijat vaikutatte päällisin puolin aivan ihanilta tyypeiltä ja keskustelun tasosta päätellen olette selvästi fiksua porukkaa. Olen tosi iloinen, että jaksatte seurata siellä matkassa, kommentoida, osallistua keskusteluun ja esittää palautetta, ideoita, ehdotuksia ja kritiikkiäkin sekä jakaa omia tarinoitanne minulle niin täällä blogissa kuin muissakin somekanavissa. Te olette tämän homman suola sekä syy, miksi bloggaaminen vielä liki 12 vuodenkin jälkeen tuntuu antoisalta. Kiitos.

PS. Kuvituksena jutussa on itsekeskeisyyden teemaan sopivassa hengessä, mitäs muutakaan kuin, kuvia minusta itsestäni. Hah. Nämä ovat unohtuneet arkistoihin viime vuoden alkusyksyltä.

Photos: Vesa Silver

Related posts

27/12/18

Menestystarinan metsästäjät -podcastin vieraana

36

Tällä viikolla Afterwork-podcast viettää joululomaa ja seuraava uusi jakso ilmestyy taas ensi viikolla heti uuden vuoden puolella. Sitä odotellessa ajattelin kuitenkin laittaa jakoon pari viikkoa sitten ilmestyneen Menestystarinan metsästäjät -jakson, sillä minä sain kunnian päästä Jani Niipolan ja Maryam Razavin podcastiin vieraaksi. Tässä jaksossa jutellaan siis blogimaailmasta ja siitä, miten vaikuttajuutta voi käyttää hyvään tarkoitukseen.

Jos mielenkiintoiset uratarinat kiinnostavat, kannattaa tsekata Menestystarinan metsästäjien muitakin jaksoja, joissa on ollut vieraina muun muassa R/H-merkin Emilia Hernesniemi, bloggaaja Sandra Hagelstam, muotisuunnittelija Teemu Muurimäki, muotitoimistopomo Jaana Ukkola, kirjakustantaja Heli Thorén Duudsonien Jarno Laasala sekä monia muita suomalaisia oman alansa taitajia.

Photo: Camilla Bloom

Related posts