14/08/15

Elämänhallintaa ja ohariärsytys

20 28 asu-marimekko2.jpg

Minun pitäisi vähän opetella elämän- ja etenkin ajanhallintaa. Viimeiset kaksi viikkoa meininki on ollut vähän sellaista, että aika tuntuu vain valuvan jonnekin ja takaraivossa jyskyttää koko ajan, miten montaa hommaa pitäisi hoidella, mutta minuutit vain loppuvat kesken. Pitäisi vain osata priorisoida ja “EI” on sellainen sana, mitä minun tulee vielä harjoitella. Olen monta viikkoa suunnitellut, että tekisin esimerkiksi Flow-festareita varten sellaisen ennakkokatsauksen, jossa vinkkaisin omia artistisuosituksiani kinkereihin ja sellaista on lukijoidenkin puolelta toivottu. Olen syvästi pahoillani, mutta tänään festareiden alkajaispäivänä tilanne on se, että olen hädin tuskin ehtinyt edes vilkaista esiintyjälistaa. :D Taidetaan siis mennä Flow aika spontaaneissa tunnelmissa.

Mutta ajankäytöstä puheen ollen… Eilen kyllä ärsytti harvinaisen paljon (tilitinkin jo asiaa Snapchatissa), kun olin lupautunut antamaan haastattelun erääseen tutkimusprojektiin ja minulle tehtiin klassiset oharit. Tai toinen osapuoli myöhästyi tapaamisesta niin paljon, että se alkoi ainakin tuntua jo ohareilta. Olimme sopineet tapaavamme klo 10 kahvilassa ja menin ajallaan paikalle. On muuten aina hassua, kun tapaa jonkun ihmisen, josta ei tiedä etukäteen, miltä tämä näyttää. Niinpä istuin alas ja katselin uteliaana jokaista kahvilaan kävelevää tyyppiä, että olisikohan se tuo – ja toivoin, että haastattelija tunnistaisi minut. 

asu-marimekko5.jpg

Ihmettelin hiukan, kun ketään ei alkanut kuulua ensimmäisten 10 minuutin aikana. Siinä vaiheessa, kun 15 minuuttia oli kulunut, ryhdyin miettimään, olenko tullut tapaamiseen vääränä päivänä tai väärään paikkaan. Tarkistin sähköpostista kännykällä, että aika ja paikka olivat oikeat. Ihmettelin, ettei toinen osapuoli ollut laittanut mitään viestiä tai soittanut kertoakseen myöhästyvänsä ja hetken jo mietin, että onkohan hänelle sattunut jotakin matkalla tapaamiseen.

20 minuutin odottelun jälkeen minua alkoi jo oikeasti vähän ärsyttää – se on jo melkoisen pitkä aika odotuttaa toista ilman minkäänlaista ilmoitusta ja pahoittelua myöhästymisestä. Tarkistin vielä sähköpostikirjeenvaihdosta, olisiko minulla haastattelijan puhelinnumeroa, jotta voisin soittaa ja kysellä perään, mutta hän ei ollut antanut minulle numeroaan, enkä ollut hoksannut sitä itse kysyä. Päätin, että odotan puoleen asti ja että jos tyyppi ei siihen mennessä olisi saapunut, lähtisin pois. Minulla oli sovittu toinen tapaaminen klo 11, joten lopulta päädyin kuitenkin istuskelemaan kahvilassa noin 40 minuuttia ennen kuin lähdin. 

asu-marimekko8.jpg

Olin hämmentynyt ja ärsyyntynyt ja ajattelin yhä, että ehkä tässä on tapahtunut jokin inhimillinen erehdys. Ehkä haastattelija on merkinnyt tapaamisen kalenteriinsa väärin tai jotain, mutta ärsyttihän tuollainen tunnin hukkaaminen kiireisenä työpäivänä ihan todella paljon. Etenkin kun projekti ei ollut mikään minulle tärkeä tai hyödyllinen, vaan olin vain lupautunut hyvää hyvyyttäni auttamaan tuntematonta ihmistä.

Noin tunti sovitun tapaamisajan jälkeen haastattelija soitti minulle. Hän aloitti kertomalla, että olisi nyt paikalla kahvilassa, mihin minä ihmettelin, että emmekö sopineet tapaamisen klo 10. Hän mutisi, että eikös se ollut klo 10.30 (hän oli siis siitäkin siis jo puoli tuntia myöhässä), mihin totesin, että ei, kyllä se oli klo 10. Hän ei pahoitellut asiaa millään tavalla, vaan tokaisi vain, että noh, hän oli kyllä Helsingissä jo klo 10, muttei muistanutkaan, että täällä on niin vaikea löytää parkkipaikkaa.

Huomautin ystävällisesti, että tällaisessa tilanteessa olisi kohteliasta soittaa ja ilmoittaa myöhästyvänsä. Että nyt nökötin siellä kahvilan pöydässä puoli tuntia tietämättä, oliko hän edes tulossa. Kommenttini kuitattiin vain tokaisulla, että ei hän nyt pystynyt sieltä autoa ajaessa minulle ryhtyä soittelemaan. Hmm, siinä vaiheessa kun on tunnin (!) myöhässä sovitusta aikataulusta, luulisi, että voisi vaikka hetkeksi ajaa auton tien sivuun näpytelläkseen tekstiviestin tai soittaakseen sen minuutin mittaisen puhelun. 

asu-marimekko4.jpg

Eniten minua ärsytti tilanteessa se, että haastattelija ei todella vaikuttanut olevan lainkaan pahoillaan eikä vaikuttanut myöskään ajattelevan tehneensä itse mitään väärää. Hän vain selitteli ja syytteli tilanteesta Helsingin liikennettä ja heitti ylimalkaisesti, että no, näitä sattuu! En ole itsekään aina maailman täsmällisin ihminen, mutta minusta kuuluu aivan perustavanlaatuisiin käytöstapoihin, että jo muutaman minuutin myöhästymistä pahoitellaan, puhumattakaan sitten siitä, jos odotuttaa toista kokonaisen tunnin. Tapahtuneesta ei olisi jäänyt niin huono maku, jos tyyppi olisi vilpittömästi osoittanut olevansa pahoillaan tai olisi myöntänyt toimineensa tökerösti. Sain kyllä myöhemmin kahden lauseen mittaisen sähköpostin, jossa hän pahoitteli, että olin joutunut odottamaan turhaan, mutta jotenkin tämä jälkikäteen lähetetty viesti ei enää onnistunut pyyhkimään pois sitä huonoa fiilistä, joka tilanteesta jäi. EI NÄIN!

Sutjakkaalla aasinsillalla esittelen tässä samassa yhteydessä päivän asun eiliseltä – tällaiset kamppeet oli päällä siellä kahvilassa odotellessani. ;) Ja hei, jos on lyömättömiä artistivinkkauksia Flowhun, niin saa huudella kommenttiboksissa. <3

asu-marimekko9.jpg

Silkkipaita // silk blouse Marimekko (kuvauslainassa), nahkashortsit // leather shorts Only, kengät // shoes & Other Stories, aurinkolasit // sunglasses Monki, sormus // ring vintage

asu-marimekko3.jpg

Photos: Vesa Silver

Related posts

12/08/15

Arkirealismia ja kiillotettua pintaa

12 28 Näyttökuva 2015-8-12 kello 8.06.59.png

Sara kirjoitti hiljattain mainion postauksen Instagram-kateudesta, sosiaalisessa mediassa kaunisteltua arkea pohdittiin myös Olivia-lehdessä aiemmin kesällä ja kaverini Matti käsitteli myös vähän samaa aihetta hiukan eri näkökulmasta viestintätoimisto Ellun kanojen blogissa. Molemmat jutut ovat lukaisemisen arvoisia, joten suosittelen. :) Viime aikoina on puhuttu valtavan paljon somekateudesta, blogien aiheuttamasta kateudentunteesta sekä siitä, antaako sosiaalinen media arjesta liian kaunistellun kuvan.

Ymmärrän hyvin paineet, joita blogit, visuaalisesti täydelliset instatilit ja kavereiden elämän tähtihetkiä hehkuttavat FB-päivitykset saattavat aiheuttaa, sillä tunnen niitä joskus itsekin. Oma arki tuntuu helposti nuhruiselta, tylsältä ja ankealta, jos ryhtyy vertaamaan oman elämän tylsimpiä hetkiä ja kodin sotkuisimpia nurkkia jonkun toisen täydelliseen aamiaiskattaukseen ja viikon huippukohtiin. Yritän noina hetkinä aina muistuttaa itselleni, että ne todellakin ovat vain valikoituja hetkiä koko paketista, johon kuuluvat yhtälailla likapyykit, huonot päivät ja parisuhdekriisit. Minunhan se pitäisi tietää, sillä raotan itsekin täällä blogissa elämääni muille vain pienen siivun verran. Miksi sitä siis harhautuu ajattelemaan, että se mitä näkyy päällepäin, on koko totuus? Kaikki me tiedämme paremmin, jos oikeasti pysähdymme hetkeksi miettimään.

Näyttökuva 2015-8-12 kello 8.08.13.png

Ihmiset käyttävät sosiaalista mediaa monin tavoin. Joillekin FB on niiden elämän erityishetkien lisäksi paikka kaikenlaisille vuodatuksille, tilityksille ja avautumisille. Itse olen kuitenkin tiukentanut omaa linjaani yksityisyyden ja FB-päivitysteni suhteen sitä mukaa, kun kaverilistaus on täyttynyt työkontakteista, puolitutuista ja muista ei-ihan-lähipiiriini kuuluvista ihmisistä. Erillisten rajoitusten ja asetusten kanssa säätämiseen en ole kokenut tarvetta tai jaksanut nähdä vaivaa, joten on tuntunut helpommalta säästää henkilökohtaisemmat avautumiset muihin tilanteisiin.

Yritin alun alkujaan pitää Facebook-kavereideni määrää hallinnassa ja hyväksyä ystävikseni vain niitä, jotka kuuluvat elämänpiiriini ihan aidosti, mutta totesin sen jossain vaiheessa mahdottomaksi. Kaverikutsuja tuli työelämän tutuilta, potentiaalisilta työnantajilta, hyvän päivän tuttavilta ja monilta sellaisilta, joita en vielä juuri tuntenut, mutta joihin saattaisin olla kiinnostunut tutustumaan. Jokainen käyttää somekanavia omalla tavallaan ja joillakin FB-tuttavien piiri saattaa hyvinkin koostua vain niistä oikean elämän lähimmistä ihmisistä, mutta minä koin, että kutsujen hylkäämisestä olisi ollut minulle enemmän haittaa kuin hyötyä, joten päätin muuttaa linjaani kaverikutsujen suhteen. 

Näyttökuva 2015-8-12 kello 8.07.31.png

Täysin tuntemattomia en hyväksy FB-kavereiksi vieläkään, mutta FB on minulle nykyään enemmän henkilökohtaisen ja intiimin viestintäkanavan sijaan sellainen verkostoitumisen ja arkisen yhteydenpidon väline. Mitään erityisen henkilökohtaisia tilityksiä en ole jakanut FB:ssa julkisesti koskaan, joten muutos entiseen ei ole ollut suuri, mutta tietysti se saattaa jollekulle näyttäytyä niin, että haluan antaa elämästäni kaunistellun kuvan. Todellisuudessa kyse on lähinnä vain siitä, että jaan arkiset murheeni, huonot hetkeni ja tilitykset tiskivuoristani minua oikeasti lähellä olevien ihmisten kanssa.

Ymmärrän, että satunnainen oikein erityisen arkirealistinen vuodatus tai kuva saattaa tuoda lohtua, että huh, muillakin on vastoinkäymisiä tai ihanaa, etten olekaan ainoa, jonka kotona ei aina ole siistiä. Mutta kuten todettua, kaikkihan me periaatteessa tiedämme tämän ilman noita muistutuksiakin, jos vain mietimme järjellä. Aivan kuin Matti omassa blogijutussaan totesi, harrastamme samaa “kaunisteltua” totuutta ihan somen ulkopuolellakin, jos sitä nyt sellaiseksi haluaa kutsua. Siivoamme kotimme ennen kuin tulee vieraita, kerromme puolitutulle kuulumisistamme vain pintaraapaisun emmekä ryhdy kadunkulmassa tilittämään kaikkia kriisejämme, hymyilemme moikatessa vaikka olisi huonokin päivä – osin siksi, että se on kohteliasta ja osin siksi, että varjelemme yksityisyyttämme myös näissä tilanteissa ja valitsemme, mitä asioita haluamme muille ihmisille viestiä ja näyttää.

Näyttökuva 2015-8-12 kello 8.10.56.png

Kaikki tämä koskee myös blogeja, Instagramia ja muitakin sosiaalisen median kanavia. Minulle esimerkiksi Instagramissa visuaalisuus on etusijalla ja harkitsen sielläkin, millaisia päivityksiä tililleni lataan. Vastaavasti seuraan pääasiassa sellaisia käyttäjiä, joiden kuvat ovat minusta kauniita ja inspiroivia. Jokainen saa käyttää tätäkin kanavaa juuri kuin itse kokee mieleiseksi ja joillekin se varmasti on enemmänkin kuulumisten päivittelyä visuaalisessa muodossa ja jotakin sellaista, missä tunne, hetki ja muisto ajavat visuaalisuuden edelle. Minä taas saatan jättää hauskastakin hetkestä napatun kuvan jakamatta, jos kuva ei mielestäni ole tarpeeksi kaunis – en luodakseni valheellista illuusiota elämästäni, vaan siksi, että tapani käyttää Instagramia on nimenomaan visuaalisuutta priorisoiva.

Jos käytän blogia pääasiassa inspisteni, ajatusteni, hyvän mielen ja kauniiden kuvien jakamiseen, Facebookia verkostoitumiseen ja yhteydenpitoon sekä kiinnostavien tapahtumien ja artikkelien bongailuun, Instagramia visuaalisten hetkien ja muistojen jakamiseen ja seurailuun, Snapchat tarjonnut minulle juuri sellaisen kanavan, jossa visuaalisuus ja kauneus eivät ole ykkössijalla. Tiedän, että moni ei (vielä) ihan ymmärrä Snapchatin ideaa ja itsekin innostuin käyttämään sitä vasta tänä kesänä, mutta minusta se tuo juuri sen virkistävän tuulahduksen realismia ja aitoa hetkessä elämistä sosiaalisen median kentälle. Toki Snapchattiakin käytetään monin eri tavoin ja myös sitä voi päivittää visuaalisuus edellä tai suunnitellusti, mutta minulle “snäppäily” on ollut juuri sellainen hauska harrastus, koka on spontaanisti läsnä niissä arjen tylsemmissä ja “rumemmissakin” hetkissä.

Näyttökuva 2015-8-12 kello 8.11.19.png

Snapchat on minulle kanava, jonka kautta voi jakaa juuri sellaisia juttuja, kuvia ja ajatuksia, joita ei ehkä tulisi jakaneeksi Facebookissa, Instassa tai blogissa. Se, että palveluun ei voi ladata ennakkoon otettuja kuvia tai videoita ja että sisältö on olemassa vain hetken aikaa, tekee päivittämisestä rennompaa, spontaanimpaa, aidompaa ja aika usein myös hauskempaa. Olen jakanut Snapissa kuvia ja videota järkyttävästä sotkusta kotonani, susirumasta ruoka-annoksesta, satunnaisia hölinöitä mokailuistani ja tilityksiä niistä arjen huonommista ja epäonnisemmista hetkistä sekä toisaalta hullunkurisia videomuistoja biletunnelmista, vilpittömiä ilonpurkauksia pienistä onnistumisista ja naurunpyrskähdyksiä hassuista tilanteista. Siellä näkyy ehkä laajemmin ja realistisemmin se elämän kirjo, vaikka sensuroimme ja editoimme kertomaamme tarinaa ihan kaikissa elämän tilanteissa ja kanavissa.

Ei tällä postauksella ehkä ollut muuta pointtia kuin että lukekaa nuo jutun alussa suositellut artikkelit ja muistakaa, että kaikki mitä näette somessa ja osin tosielämän kohtaamisissakin on vain pintaa. Vertailu on hölmöä ja jokainen joutuu elämässään painiskelemaan jonkinlaisten vastoinkäymisten kanssa, pyykkivuorista, pölypalleroista ja satunnaisista tielle osuvista koirankakoista puhumattakaan. Älkää siis turhaan ottako paineita muiden some-päivityksistä, koska kenenkään elämä ei ole pelkästään sitä, mitä ulospäin viestitään ja miltä päällepäin näyttää. :)

Kuvituksena niitä päivieni kauniimpia muistoja ja parempia hetkiä Instagramista, mutta jos arkirealismi kiinnostaa, niin sitä löytyy Snapchatista nimimerkillä jennipupulandia. :D

Näyttökuva 2015-8-12 kello 8.13.38.png

Photos: Jenni Rotonen / @jennipupulandia

Related posts

Related posts

3/08/15

Viikon ajatus: kodista

13 viikon-ajatus10.jpg

Hän tiesi rakastavansa,

kun “koti” ei enää merkinnyt paikkaa

vaan ihmistä.

– E. Leventhal –

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts