1/07/20

Karvainen nainen – ihmiskoe häpeän, sosiaalisten normien ja kapinahengen ristiaallokossa

83 549

Tämä postaus on rehellinen dokumentaatio kokemuksistani, kun päätin menneenä keväänä lopettaa säärikarvojeni ajelemisen. Juttu on pitkä, joten suosittelen suhtautumaan siihen matkana ja sukelluksena syvälle omaan prosessiini, jonka avulla olen halunnut haastaa niin omia kuin muidenkin ajatuksia, kulttuurin mukana opittuja ja omaksuttuja tiedostamattomia asenteita, yhteiskunnan ahtaita kauneusnormeja sekä naisten ulkonäköön liittyviä odotuksia ja paineita.

Tuijotan sääriäni epäuskon vallassa. Kaikkien niiden teini-iästä tähän päivään kuluneiden vuosien aikana en ole koskaan ollut ajelematta tai poistamatta säärikarvojani yhtä pitkään kuin nyt koronakevään aikana. Ja tällä kertaa olen jättänyt karvani poistamatta ihan tietoisesti. Silti myönnän olevani vähän järkyttynyt, kun tajuan, miten karvainen ihan oikeasti olen, kun annan karvojen rehottaa luonnontilassa.

Vuosien varrella olen sheivannut, epiloinut, vahannut ja sokeroinut sääriäni varmaan tuhansia ja tuhansia kertoja – ja todennäköisesti käyttänyt karvojeni poistamiseen myös rahaa yhteensä tuhansia ja tuhansia euroja. Laskeskelin, että pelkästään yhden vuoden aikana sokerointiin humpsahtaa helposti 900 euroa, jos karvoja poistattaa 3-4 viikon välein. Nyt kun lasken näitä summia ensimmäistä kertaa yhteen, tuntuu kieltämättä aika hullulta.

Koskaan aiemmin en ole oikeastaan sen kummemmin kyseenalaistanut asiaa: olen hankkiutunut karvoistani eroon, koska niin nyt vain “kuuluu tehdä”. Olen oppinut, että karvaiset sääret ovat epäsiistit, miehekkäät, vastenmieliset, epäseksikkäät, homssuiset ja hävettävät – ne ovat kaikki adjektiiveja, joita tuskin kukaan nainen haluaa liittää itseensä. Olen oppinut, että itsestään huolta pitävän, viehättävän ja oikeanlaisen naisen kuuluu olla karvaton. Olen oppinut, että karvojen nyhtäminen juurineen irti ihmiskehosta sattuu ihan perkeleesti, mutta Sex And The Cityn parissa nuoruuttaan viettäneelle se on tuntunut jonkinlaiselta itsestäänselvyydeltä, että tämän tyyppinen kärsimys nyt vain kuuluu kauneuteen ja naisen elämään.

Olen myös oppinut, että naisen keho tai ulkonäkö ei koskaan ole vain hänen omansa, vaan sitä kokevat oikeudekseen kommentoida estoitta niin miehet kuin muut naisetkin. Ja heillä on mielestään siihen oikeus, varsinkin jos nainen on peräti itse asettunut esille tai mennyt julkisesti laittamaan kuvansa nettiin. Tai joskus ihan vain astunut ulos kotoaan kadulle.

Alkukeväästä olen päätynyt Be a Lady -videon jälkimainingeissa lehtijutun pariin, jossa 19-vuotiaan Maceyn kerrotaan saavan röykkiöittäin vihapostia, koska hän on päättänyt lakata ajelemasta ihokarvojaan ja poseeraa nyt Instagramissa karvaisine säärineen ja kainaloineen. Artikkelin luettuani eksyn lukemaan toisenkin artikkelin, ja kolmannen… Naisten karvoitus on yhä 2020-luvulla niin suuri tabu, että julkisuudessa luonnollisina karvoineen esiintyvät naiset saavat jopa tappouhkauksia. Samanaikaisesti mietin työn kautta muutama kuukausi aiemmin kohtaamaani nuorta kaunista naista, jonka leuassa on tavatessamme kasvanut selkeästi erottuvia hajanaisia partakarvoja. Nostan mielessäni hattua tytölle, joka on rohkeasti jättänyt leuassaan kasvavat karvat poistamatta ja on ylpeästi oma itsensä. Tällaisessa vihan ja sosiaalisen häpeän ilmapiirissä se vaatii rohkeutta.

Lukemani artikkelit jäävät pyörimään ajatuksiini ja perinteisiä, ahtaita kauneusihanteita uhmaavat naiset palaavat mieleeni, kun päätän sosiaalisen eristäytymisen nimissä minimoida kaikki ei-välttämättömät sosiaaliset tekemiset, joihin miellän myös sokeroinnin. Ajelemisen sijaan päätän antaa säärikarvojeni kasvaa. Ja nehän kasvavat. Alkuun näky on tuttu, sillä tokihan minullakin “huoltovälit” joskus venyvät ja karvat ehtivät kasvaa sänkeä pidemmiksi. Nyt kuitenkaan kyse ei ole enää mistään muutaman viikon tauosta tai pienestä sängestä: 2-3 kuukaudessa säärten peitoksi kasvaa hämmästyttävän komea karvapeite. Osoittautuu, että säärikarvani eivät ole huomaamattoman vaaleat ja hennot, harvat eivätkä järin lyhyetkään. Sen sijaan säärissäni kasvaa yllättävän tummaa ja tiheää karvaa – pisimmät karvat ovat 2,5cm mittaisia.

Mietin, miten hämmentävää on, etten ole nähnyt sääriäni tällä tavoin vallattomassa luonnontilassa varmaankaan sitten ala-asteen – todennäköisesti noin 25 vuoteen. Suhtaudun uuteen karvaisempaan olemukseeni vähän ristiriitaisin tuntein. Toisaalta seuraan uteliaana tilanteen kehitystä ja toisaalta nolostelen karvaisia jalkojani. Mutta juuri tuosta nolouden tunteesta kumpuaa pieni kapinahenki… Mitä jos en poistaisikaan säärikarvojani sitten, kun vapaaehtoinen kotikaranteeni on ohi ja pitkät housut vaihtuvat hellemekkoihin ja paljaisiin sääriin? Olisiko minusta kulkemaan kesäkaduilla säärikarvat helmojen alla tuulessa hulmuten?

Käyn aiheesta pitkiä keskusteluita poikaystäväni kanssa, joka on tähän asti suhtautunut hyvin suopeasti lisääntyneeseen karvoitukseeni. “Hävettäisikö sua, jos ilmestyisin sun ystävien kesäpiknikille lyhyessä kesämekossa näiden karvaisten koipieni kanssa?” tenttaan häneltä. Ajattelen, että moni ei ehkä kiinnitä huomiota karvaisiin sääriini seisoessa tai kadulla viilettäessä, mutta piknikviltillä pidempään yhdessä istuskellessa niitä ei varmaankaan voi olla huomaamatta. Poikaystäväni vastaus on mutkaton ja selkeä: “Ei hävetä.” Varmistelen asiaa moneen otteeseen, koska en ole varma, onko hän täysin rehellinen, mutta hänen vastauksensa pysyy diplomaattisesti ja järkkymättä samana. Tunnen sisimmässäni kiitollisuutta ja helpotustakin siitä, että rinnalleni on löytynyt noin fiksu mies. Luulen, että kokisin itse ongelmaksi, jos karvani olisivat miehelle ongelma.

Sitä mukaa, kun karvani kasvavat ja häpeäntunne niiden mukana, tunnen yhä voimakkaammin tarvetta puhua tästä kaikesta ääneen. Miksi ihmeessä näin luonnollinen asia tuntuu niin nöyryyttävältä? Meidät on niin aivopesty karvattomaan naisihanteeseen, ettei suuri osa meistä tule kyseenalaistaneeksi sitä koskaan. Ajelemme kiltisti sääremme ja häpeämme, jos se on syystä tai toisesta jäänyt tekemättä.

Karvojen suhteen suvaitsevainen poikaystäväni ei oikein ymmärrä tarvettani “tehdä tästä numero” – oikeastaan hän vaikuttaa asiasta jopa hiukan kiusaantuneelta. Hänen mielestään paljon mielenkiintoisempi kannanotto olisi vain esiintyä estoitta karvoineni mutta olla noteeraamatta tai selittelemättä asiaa mitenkään. Hän ehdottaa, että kommentoisin asiaa vain, jos ja kun joku kommentoisi karvojani. Ymmärrän hänen näkökulmaansa, mutta yritän selittää, kuinka iso tabu karvainen nainen on yhä tänäkin päivänä ja miksi koen tärkeäksi puhua tästä kaikesta ääneen. Pitkän keskustelun jälkeen hän ymmärtää paremmin ja tajuaa senkin, ettei todennäköisesti ikinä voi täysin ymmärtää. Naisiin kohdistuviin ja kohdistettaviin ulkonäköpaineisiin, -vaatimuksiin ja -odotuksiin tuskin voi miehenä koskaan täysin samaistua, koska miesten maailmassa sellaisia ei vain samassa mittakaavassa ole olemassakaan.

Keskusteluiden jälkeen mietin, onko karvoihin liittyvä häpeä oikeasti universaali kokemus vai kuvittelenko vain muidenkin naisten tuntevan samoin. Niinpä päätän kysyä asiaa seuraajiltani Instagramissa. Valitsen kyselyni kohteeksi nimenomaan säärikarvat, sillä niiden poistamista ei voi perustella hygienialla ja syyt säärten sheivaamisen taustalla ovat lähes poikkeuksetta esteettiset.

Asia selvästi kiinnostaa monia, sillä saan valtavan vastausryöpyn. Ilahdun, kun yllättävän moni kertoo avoimessa vastauslomakkeessa, ettei häpeile karvojaan, vaan antaa niiden iloisesti rehottaa. Silti lopulta äänestyksessä 78% eli reilu enemmistö liki 5000 vastaajasta toteaa, ettei voisi kuvitellakaan liikuskelevansa kesällä sheivaamattomin säärin lyhyissä helmoissa tai lahkeissa. Tulen luvusta vähän surulliseksi, mutta vielä enemmän surettavat kommentit tarkentavaan kysymykseen “Miksi?” Vastaukset ovat täynnä epävarmuutta, kuvotusta, kiusaantuneisuutta ja häpeää. Moni vastaa yksiselitteisesti, ettei voisi, koska karvat ovat tummat ja näkyvät. Yllätyn hieman, kuinka moni vastaajista ei vielä storyni katsottuaankaan hoksaa kyseenalaistaa omaa ajatteluaan. Toisaalta monessa vastauksessa kuuluu, että asiaa on pohdittu itsekin ja koko ilmiön ristiriitaisuus avautuu viimeistään kyselyyn vastatessa.

Mulla olisi todella epäsiisti, karvainen gorilla -fiilis. Ja valehtelisin, jos väittäisin, että muiden mielipiteet eivät kiinnosta.

Sheivaaminen kuuluu “ehostukseen” kuten hiusten harjaaminen.

En pidä karvoistani, mutta onko se alun perin oma mielipiteeni? En tiedä. Vaikea kysymys.

En halua, että esimerkiksi joku työpaikka menisi sivu suun siksi, että olin heidän standardeillaan “epäsiisti”.

En voisi, surullisesti yhteiskunnan ja kulttuurin luoma ajatus karvoista epäsiisteinä on iskostunut päähäni. Se on sosiaalisesti liian paheksuttua ja pidän itsekin karvattomia sääriä kauniimpina.

Vastauksissa nousee esiin pelkoa muiden katseista, mutta silti moni painottaa, ettei kuitenkaan itse kiinnitä huomiota muiden karvoihin tai häiriinny niistä. Omia karvoja moititaan monessa vastauksessa rumiksi ja verrataan itseä apinaan. Moni sanoo, että naisen karvat ovat yhä liian iso tabu, että he kehtaisivat uhmata normeja. Toisaalta osa kertoo poistavansa karvojaan myös siksi, että pitää sileän ihon tunnusta. Mahtuupa joukkoon mahtuu äänekkäänä vähemmistönä rohkeita ja muiden mielipiteistä piittaamattomia kauneusnormien uhmaajiakin. Silti moni heistä myöntää, että jos omat karvat olisivat hentojen ja vaaleiden sijaan paksuja ja tummia, saattaisi kynnys jättää karvat poistamatta olla korkeampi.

Kesäpäivät lämpenevät ja yksi lempiasioistani kesässä on se, ettei tarvitse käyttää sukkia. Odotan yleensä suurella innolla sitä hetkeä, kun voin viilettää kesäisillä kaduilla paljain säärin. Nyt ahdistukseni nousee samaa tahtia lämpömittarin lukemien kanssa. Jopa pitkissä housuissa huomaan stressaavani sitä, jos istuessani lahje nousee niin korkealle, että pitkät nilkkakarvani vilkkuvat lahkeensuusta. Tuntuu aivan naurettavalta, että näennäisesti näin mitättömän pieni ja typerä asia paisuu mielessäni niin suureksi. Samaan aikaan tiedostan, että tämä on vasta jäävuoren huippu kaikkien niiden epämukavien tuntemusten kanssa, joita tulen vielä asian tiimoilta kohtaamaan.

Kun lämpömittari lähenee hellelukemia, mietin muutaman kerran, pitäisikö vain ajella karvat pois. Olen kertonut “ihmiskokeestani” vain poikaystävälleni, joten voisin huoletta poistaa karvani ilman, että kukaan koskaan tietäisi minun murtuneen paineen alla. Toisaalta, mitä enemmän karvaisena kadulle lähteminen ahdistaa, sitä vahvemmin tunnen, että juuri niin minun täytyy tehdä. Puen päälle midimittaisen hameen, lähden ulos ja huomaan nopeasti tarkkailevani ahdistuneena, tuijottaako joku sääriäni (lue: ei tietenkään). Olen silti ihan valtavan tietoinen itsestäni ja karvoistani sekä jatkuvasti varautunut siihen, että joku tuntematonkin saattaa intoutua kommentoimaan – ja alkuvuodesta lukemieni artikkeleiden perusteella pelkään, ettei välttämättä niin ystävällismielisesti. Mietin takaraivossani jo valmiiksi, mitä vastaisin loukkaavaan tölväisyyn, mutta kukaan ei sano yhtään mitään. Tajuan huoleni olevan typerä, mutta hyrrä pääni sisällä käyn samat ajatukset ensimmäisillä kerroilla läpi aina, kun astun ovesta ulos.

Aloitan säärikarvoihin totuttelun tällaisilla pienillä askeleilla. Puhun ystävilleni aiheesta ja esittelen sääriäni. Reaktiot vaihtelevat: joku häkeltyy täysin, toinen purskahtaa nauruun, kolmas kannustaa tekemään kuten hyvältä tuntuu, vaikka näen hänen katseestaan kummastuksen ratkaisuani kohtaan. Jotkut yrittävät tsempata vähättelemällä karvojani: “Ei nuo ole ollenkaan pahat, ei niitä edes niin kauheasti huomaa!” On myös muutama, jotka suhtautuvat karvoihini ilahduttavan tyynesti todeten vain, että samanlaiset heilläkin kasvaisi, jos antaisivat niiden kasvaa. Tunteeni ystävien reaktioita kohtaan ovat ristiriitaisia, mutta ymmärrän heitä. Jokin aika sitten olisin itse varmaankin ollut vastaavanlaisen tilanteen äärellä yhtä hämmentynyt.

Uskaltaudun hellepäivänä suorastaan ruuhkaisaan puistoon bikineissä lukemaan kirjaa. Tunnen ylpeyttä itsestäni, kun tajuan, etten ole ajatellut karvojani varmaan tuntiin. Samalla tuntuu naurettavalta: mikä ihmeen saavutus tuo nyt muka on?! Vaikka olen viettänyt aamupäivän puistossa paljain säärin, vedän illalla ylleni pitkälahkeisen haalarin, kun menemme tapaamaan poikaystäväni kavereita. En ole vielä valmis kohtaamaan heidän mahdollisesti arvioivia katseitaan. Mietin, mitä oikeastaan pelkään… Ensisijaisesti ahdistaa, millaisia johtopäätöksiä puolitutut saattaisivat minusta tehdä vain karvojeni perusteella. Mahtaako joku tuomita minut epäsiistiksi tai ällöttäväksi? Tajuan pelkojeni järjettömyyden, mutta niistä on vaikea irroittautua, kun kyse on ihmisistä, joille haluaisin jättää positiivisen vaikutelman itsestäni. Muutamaa viikkoa myöhemmin istun jo samassa seurueessa lyhyet shortsit ylläni.

Häpeäntunteesta irti rimpuilu on nimenomaan prosessi: aluksi häpeä on läsnä koko ajan, mutta viikkojen kuluessa se hälvenee. Kun kokeilua on jatkunut kuukauden verran, ajattelen karvojani enää harvoin. Kadulla kävellessä ei hävetä enkä enää tarkkaile vainoharhaisesti muiden katseita. Silti yhä kohtaan tilanteita, joihin meneminen paljain säärin tuntuu epämukavalta. Sellaisiin tekisi mieli pukea vain pitkät housut, mutta mitä hyötyä koko kokeilusta olisi, jos en haastaisi itseäni nimenomaan astumaan sinne epämukavuusalueelle? Niinpä pakotan itseni pukemaan lyhyet shortsit PR-tilaisuuteen, jossa tiedän kohtaavani tuttuja ja työkontakteja. Kokemus ei lopulta olekaan niin pelottava kuin olen etukäteen kuvitellut. Jokainen tällainen päivä tuntuu suurelta voitolta omassa prosessissani: häpeä ei enää hallitse minua.

Saan voimantunnetta siitä, että uskon ihmisten ymmärtävän, että karvani ovat tietoinen kannanotto. Vähän jopa nautin ajatuksesta, että laittaudun oikein nätiksi ja niksautan ehkä jonkun kanssakulkijan ajatukset hetkeksi sijoiltaan, kun mielleyhtymät huolitellusta naisesta ja vapaasti rehottavista säärikarvoista joutuvat törmäyskurssille. Ajatus siitä, että tekoni nähdään statementina tuo ikään kuin turvaa, koska sen ansiosta kukaan ei todennäköisesti miellä minua epäsiistiksi, tai mikä vielä pahempaa, epävakaaksi. Olen nimittäin kuullut ihmisten kyseenalaistavan jopa naisen mielenterveyttä tai elämänhallintaa, jos vaikuttaa siltä, että hän “ei pidä huolta itsestään”. Ajatus on karmiva – varsinkin koska tiedän sen olevan totta. Samanaikaisesti tuntuu todella ristiriitaiselta ja suorastaan väärältä iloita siitä, että juuri minun tekemänäni tämä teko nähdään kannanottona, kun joku muu saattaa saada samasta teosta harteilleen melko kyseenalaisenkin leiman.

Vaikka olen jo voittanut monet omista henkisistä esteistäni, naisen karvaiset jalat tuntuvat joissakin tilanteissa yhä tabulta: mitä virallisempi tilaisuus, juhlavampi pukukoodi tai konservatiivisempi seura, sitä vaikeammalta säärikarvojen kantaminen ylpeänä tuntuu. Ajatus korkokenkien ja polvipituisen mekon pukemisesta hienompaan tilaisuuteen tuntuu vain jotenkin epäsopivalta. Pelkään, että joku saattaisi jopa tulkita minun olevan epäkunnioittava tilaisuuden arvokasta luonnetta tai etikettiä kohtaan, jos ilmestyisin kesähäihin säärikarvoineni. Onneksi tälle kesälle ei ole tiedossa juhlia, joissa minun tarvitsisi miettiä asiaa käytännössä.

Olen alun perin ajatellut, etten mainitse somessa mitään koko eksperimentistäni ennen tämän postauksen julkaisua, mutta päädyn hetken mielijohteesta juuri juhannuksen kynnyksellä näyttämään säärikarvani ja pohtimaan aihetta IG-storyssani. Arvelen ennakkoon aiheen herättävän todennäköisesti keskustelua, mutta en osaisi ikinä aavistaa, miten valtavan viestiryöpyn karvani ja pohdintani saavat aikaiseksi. Saan vuorokaudessa yli 600 viestiä ja reaktiota, ja karvani herättävät suuria tunteita. Pelkään niitä mediassa kohuttuja vihaviestejä, mutta huojennuksekseni reaktiot ovat lähes yksinomaan positiivisia.

Yritän juhannuksenvieton ja offline-moodin lomassa käydä hiljalleen läpi valtavaa viestitulvaa . Olen häkeltynyt asian osakseen saamasta massiivisesta huomiosta ja yritän vastata jokaiseen viestiin jotenkin tai reagoida edes emojilla. Moni avaa kommenteissa avoimesti omia ajatuksiaan ja epävarmuuksiaan, joten tuntuu tärkeältä yrittää oikeasti keskustella omien resurssiensa puitteissa. Suurimmassa osassa viesteistä tsempataan, kehutaan rohkeudesta ja iloitaan siitä, että olen nostanut aiheen esille. Todella moni kertoo nostavansa hattua ja pohtii, ettei itse varmaankaan pystyisi samaan. Yritän rohkaista heitä kertomalla, että en minäkään vielä hetki sitten uskonut pystyväni, mutta tässä sitä nyt ollaan.

Moni tuntuu vilpittömän yllättyneeltä karvoistani: osa kertoo, ettei ole edes tiennyt, että naisellakin voisi olla tällaiset säärikarvat. Osa puolestaan sanoo yllättyneensä sitä, etten liioitellutkaan. “Sullahan on ihan oikeasti kunnon karvat!” Yllättävän moni on arvellut minun liioittelevan karvojani ja on kuvitellut todellisuuden olevan pari haaleaa haituvaa ristissä. Riemastus on suuri, kun ennakko-oletus onkin osoittautunut vääräksi. Ehkä tämä kertoo siitä, kuinka naisilla on tapana kauhistella karvojaan silloinkin, kun niitä ei juuri ole tai säärissä on vain huomaamaton sänki. Osa on myös aidosti yllättynyt, että näin vaalean naisen säärissä voi kasvaa niin vahvaa ja runsasta karvaa. Tummempiin kanssasisariin verrattuna karvani ovat silti vielä varsin vaaleat – eivätkä pääse oikeuksiinsa kuvissa.

Pysäyttävimpiä ovat kommentit, joissa kerrotaan, miten tärkeältä on tuntunut nähdä minun jalkani. Surullisen moni ei ole koskaan nähnyt muilla naisilla runsaita säärikarvoja ja on tästä syystä jopa luullut jopa olevansa jotenkin poikkeava, hävennyt hiljaa itsekseen karvojaan. Muutama kertoo itkeneensä nähtyään ensi kertaa kohtalotoverin. Mietin viestejä lukiessani, miten sairasta tämä kaikki on. Naiset luulevat olevansa karvoineen jotain mutantteja vain siksi, että emme näe säärikarvoja ikinä missään! Jopa ladyshaver-mainoksissa ajellaan karvattomia koipia. NIIN iso tabu ovat naisen karvat.

Tietenkin joukkoon mahtuu myös niitä naisia, jotka ihmettelevät, kenelle tämä nyt on muka jotenkin iso juttu. Olen oikeastaan iloinen näistä kommenteista – se luo toivoa vapaammasta tulevaisuudesta. Samaan aikaan mietin, miten kuplautuneita ajatukset voivat tällaisessakin asiassa olla. Osa varmasti elää sellaisten naisten ympäröimänä, joille karvat on luonnollinen ja häpeilemätön asia, ja se on mahtavaa. Mutta jos oma kupla koostuu enemmän normin mukaan elävistä, harva on niin vahva, että uskaltaisi yksin ryhtyä uhmaamaan vallitsevia ihanteita ja odotuksia. Se, että suurin osa naisista tuntee karvoistaan valtavaa häpeää, kertoo siitä, että olemme vielä kaukana maailmasta, jossa nainen voisi aidosti olla vapaa yhteiskunnan ulkonäköä koskevista odotuksista ja vaatimuksista. Tai siitä, että normi olisikin luonnollisuus. En halua syyllistää tai pilkata yhtäkään naista siitä, että olemme omaksuneet sen, mitä meille on syntymästä saakka syötetty.

Arvelen, että karvani saavat mahdollisesti osakseen myös naureskelua ja nyrpistelyä, mutta kukaan ei onneksi ilmaise näitä ajatuksia suoraan minulle. Haastan ihmisiä storyssani miettimään, mistä tällaiset tuntemukset saattaisivat johtua. Emmehän pidä miestenkään säärikarvoja naurettavina, epäsiisteinä tai vastenmielisinä. Yllättäen saan usemmankin viestin, jossa ihmiset tunnustavat reagoineensa karvoihini ensin jotenkin negatiivisesti mutta havahtuneensa sitten miettimään omaa reaktiotaan kriittisesti. Tunnen, että jotain oikeasti tapahtuu – protestini tuottaa tulosta!

Saan viestejä naisilta, jotka kertovat heränneensä miettimään ulkonäköön kohdistuvia odotuksia tultuaan äidiksi. Oma lapsi on saanut pohtimaan, millaisia arvoja haluaa välittää eteenpäin. Lapset saattavat vilpittömästi kysellä kinkkisiäkin kysymyksiä: “Äiti, mitä sä teet? Miksi ajelet karvasi pois?” Jos lapsen kysymykseen ei pysty keksimään järkevää vastausta, voi olla vaikea perustella asiaa sen jälkeen enää itselleenkään. Erään äidin tämä havainto on saanut luopumaan itseruskettavista tuotteista kokonaan. Toinen kertoo jättävänsä tästä syystä tarkoituksella välillä pidemmäksikin aikaa sheivaamatta, jotta lapset oppisivat näkemään naisen kehon myös omassa luonnollisessa olomuodossaan, karvoineen.

Joku sanoo, että vaikka hän itse haluaa poistaa karvansa, olisi hänestä tärkeää, että halutessaan saa olla myös karvainen. Ymmärrän kommentin hyvään pyrkivän tarkoitusperän, mutta haluan oikaista ajatusta hiukan. En minä erityisesti halua olla karvainen, mutta minä olen karvainen, halusin sitä tai en. Sen sijaan haluaisin, että luonnolliset karvat olisivat naisille yhtä normaali asia kuin tällä hetkellä vallitseva karvattomuuden normi. Haluaisin, että kenenkään ei tarvitsisi tuntea karvoistaan häpeää.

“Muiden karvat eivät häiritse minua, mutta itse en halua luopua sheivaamisesta. Minun oma mielipiteeni on, että karvattomat sääret ovat naisella kauniimmat ja pidän sileiden säärten tunnusta. Se on kuitenkin ihan oma henkilökohtainen valintani ja mieltymykseni.” Saan paljon tämän tyyppisiä kommentteja, ja joku kokee storyni jopa sheimaavaksi heitä kohtaan, jotka yhä haluavat poistaa karvansa. Olen viestistä hiukan yllättynyt: olenhan vain avannut omaa prosessiani ja pyytänyt muitakin pysähtymään omien ajatustensa äärelle sekä haastamaan totuttuja ja opittuja asenteita. Jokainen on vapaa tekemään niin kuin haluaa, mutta voi olla hyvä kysyä joskus itseltään: onko mielipide oikeasti omani vaiko vain opittu ihanne, jota jonka olemme sisäistäneet pienestä pitäen? Jos kaikki ympärillämme olisivat karvaisia, pitäisinkö karvattomuutta kauniimpana?

Eräs kommentoija tiivistää kaiken hienosti: “Usein törmää ajatukseen (ja löytää välillä itsensäkin selittelemästä itselleen), että mä nyt vain olen tämän tyylinen ja tykkään tästä. Että eikö todellista tasa-arvoa ole yhtä lailla myös perinteisistä naisihanteista tykkääminen? Mutta onko se todellista vapautta niin kauan, kun ei pysty tai kehtaa olla piilottamatta jotakin itsestään?” Jos omat karvat tuntuvat hävettäviltä tai olo karvaisena vaivaannuttavalta, ehkä valinta ei olekaan täysin oma.

Juhannuksen jälkeisenä maanantaina olen viimein saanut kahlattua koko satojen viestien suman läpi. Keskustelu jatkuu yhä ja päätän tallentaa storyni, jotta ihmiset voivat katsella sitä myöhemminkin. Aihe herättää keskustelua ja kannanottoja päivästä toiseen. Selvästi olen onnistunut sohaisemaan johonkin sopivaan kohtaan sopivalla hetkellä. Keskustelussa mietitään muun muassa sitä, miksi juuri minun tekemänäni tämä kokeilu saa aikaan niin valtavan palautevyöryn. Ehkäpä jonkun luonnonmukaisuuden puolesta muutenkin puhuvan hippihenkisen luonnonlapsen säärikarvat eivät herättäisi yhtä voimakkaita tunteita. Toisaalta taas äänekkäästi feminismin puolesta liputtavan aktivistin toiminta ei kenties tunnu tavalliselle pulliaiselle niin samaistuttavalta – varsinkaan, jos siinä sivussa avoimesti kertoo, ettei piittaa muiden mielipiteistä.

Eräs julkisuudessa vahvaksi naiseksi profiloitunut tuttuni laittaa viestiä ja kertoo käyneensä läpi samankaltaista prosessia omien karvojensa suhteen. Hän kiittää minua puheenvuorostani ja kertoo pitävänsä sitä tärkeänä siksi, että se erityisen samaistuttava. Kun minun kaltaiseni tavallinen tyyppi kertoo avoimesti kamppailevansa häpeän ja epävarmuuden kanssa, se on lähempänä monen muunkin ihan tavallisen naisen elämää ja saa ehkä juuri siksi monen kyseenalaistamaan normeja ja sitä kautta omaakin ajatteluaan ensimmäistä kertaa. Toisaalta esimerkkini tuo myös karvat sellaiseen ympäristöön, missä niitä ei ole totuttu näkemään: muoti- ja lifestyle-bloggaajan kanaviin. Tavalliseksi ja maltilliseksi profiloituneen bloggaajan rehellinen statement tuntuu monelle painavammalta ja vaikuttavammalta kuin jo valmiiksi rääväsuisena ja itsevarmana tunnetun voimanaisen. Kontrasti on yksinkertaisesti suurempi.

Innostun selvittelemään myös vallitsevan tilanteen taustoja: mistä on saanut alkunsa tuo ajatus, että naisen kuuluu olla karvaton? Päädyn lukemaan CNN:n artikkelin, joka avaa ilmiön taustoja. Enpä olisi arvannut, että kaikki juontaa juurensa jo Darwinin evoluutioteoriaan, jonka jälkeen soppaan ovat työntäneet lusikoitaan niin Gilletten markkinointitiimi kuin Playboy-lehtikin. Patriarkaalinen maailmanjärjestys on vaarallinen yhdistelmä markkinatalouden rahanahneiden koneistojen kanssa. Epävarmuus on hyvää bisnestä: sen avulla voidaan kontrolloida niin naisten tekemisiä kuin kukkaroitakin. Ja kun nainen tietoisesti uhmaa perinteistä kauneuskäsitystä tai ilmaisee, ettei häntä oikeastaan kiinnosta, onko hän muiden mielestä viehättävä vai ei, se tuntuu uhkaavalta. Hän ottaa kontrollin itselleen ja haastaa valta-asetelmaa, jota moni ei ole halukas purkamaan. Ehkä sieltä kumpuaa kaikki se viha, joka purkautuu aggressiivisina ja uhkaavina viesteinä niille naisille, jotka antavat karvojensa kasvaa.

Alan pikkuhiljaa olla karvoistani jopa vähän ylpeä. Tulee tunne, että tässä sitä muutetaan maailmaa sääripari kerrallaan. Silti jään miettimään, kun joku kysyy, olisinko ollut valmis tähän kaikkeen sinkkuna. Olen tällä hetkellä “turvallisesti” parisuhteessa ja kokeilun tässä vaiheessa tuntuisi helpolta sanoa, että sinkkuus ei muuttaisi mitään. Mutta rehellisyyden nimissä en ole ihan varma, olisiko minusta ollut aloittamaan tätä kokeilua, jos olisin ollut sinkku. Ajatus siitä, että joku tuomitsisi minut karvojeni perusteella tuntuu edelleen epämukavalta. Mutta toisaalta, haluaisinko sitten sellaisen ihmisen kanssa heilastellakaan, jolle karvani olisivat kynnyskysymys? No en todellakaan. Kuten eräs seuraajani osuvasti toteaa: ehkä karvat ovat sellainen hyvä “kusipää-testi”, jolla saa karsittua omaan arvomaailmaan sopimattomat tyypit pois pelistä jo alkumetreillä.

Naistenlehti ottaa minuun yhteyttä kertoakseen, että haluaisi tehdä jutun minusta ja karvoistani. Olen ilahtunut yhteydenotosta, mutta mietin samalla vakavasti, haluanko sittenkään antaa haastattelua. Haluanko todella profiloitua lehtiotsikoissa joksikin valtakunnan karvakuningattareksi? Taivun kuitenkin lopulta mukaan juttuun, koska toivon, että ehkä lehtijutun kautta yhä useampi innostuisi haastamaan omaa ajatteluaan.

Entä mitä tapahtuu seuraavaksi? Olen alun perin ajatellut, että kokeiluni saisi jatkua ja karvani kasvaa niin kauan, kunnes olisin vapaa niihin liittyvästä häpeäntunteesta. Nyt se piste on pääpiirteittäin saavutettu. En kuitenkaan ole enää oikeastaan ihan varma haluanko poistaa niitä. Edelleen tulee varmasti vastaan tilanteita, joissa en usko voivani olla täysin vapautunut karvoineni – esimerkiksi häät tai jokin hieno cocktail-tilaisuus saattaisi olla sellainen. Ja ehkä juuri siksi tuntuu, että haluaisin vielä jatkaa tätä yhden naisen protestia. Toisaalta myös koen, että juuri minun esimerkkini normalisoi tätä koko asiaa. Mitä enemmän näemme säärikarvoja ihan tavallisilla naisilla ihan tavallisissa tilanteissa, sitä vähemmän ehkä koemme paineita poistaa omamme. Tunnen silti saavuttaneeni sen pisteen, että voin sanoa sen olevan aidosti oma valintani, ajelenko karvani vai en. Ja se on jo aikamoinen muutos lähtöpisteeseen nähden.

Tunnen tarvetta vielä alleviivata, että ei ole minun paikkani kertoa muille, miten elämää tulisi elää tai mitä omille karvoille tulisi tehdä. Toivon kuitenkin, että jokainen tekee juuri sellaisia valintoja, jotka tuntuvat itsestä hyvältä ja kumpuavat ensisijaisesti omista tarpeista ja toiveista – ei ulkopuolelta tulevista vaatimuksista. Minulle tämä kokeilu on ollut ennen kaikkea todella kiinnostava tutkimusretki omien ajatusten ja ihan kummallisten, turhien häpeäntunteiden äärelle, joista olen halunnut pyristellä irti.

Naiseuteen liittyy ihan valtavan paljon kovin kapeita kauneusihanteita ja vaatimuksiksi vaivihkaa muotoutuvia odotuksia – karvattomuuden normi on vain yksi monista.  Jostain syystä juuri karvattomuus on silti ollut sellainen erityisen ahdas lokero, johon lähes kaikki naiset vain kyseenalaistamatta kiltisti tunkevat itsensä. Olit sitten karvoista mitä mieltä tahansa, toivoisin, että jokainen meistä pysähtyisi hetkeksi pohtimaan ja ehkä kyseenalaistamaankin näitä itsestäänselvyyksinä pitämiämme normeja. Uskon nimittäin, että olisi jokaisen meistä etu, ettei meidän tarvitsisi enää tuntea häpeää tai huonommuutta omista luonnollisista kehoistamme. Epärealistiset kauneusihanteet eivät murene koskaan, jos emme itse haasta niitä. Maailma muuttuu, kun sitä muutetaan.

Psst, juttelimme aiheesta myös tämän viikon Afterwork-jaksossa.

Related posts

24/06/20

Afterwork-podcast: Seuraavat askeleet kohti antirasistista maailmaa

41

Some täyttyi rasismin vastaisista kannanotoista muutama viikko sitten, mutta mitä tapahtuu nyt, kun somekohina on vähitellen hiljentynyt? Mitä voimme tehdä, jota kannanotot eivät jäisi vain sanahelinäksi? Mitä konkreettista juuri minä voin tehdä ihmisoikeuksien puolesta omassa arjessani? Näistä kysymyksistä keskustellaan tämän viikon Afterwork-jaksossa yhdessä yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistossa ylitarkastajana työskentelevän Michaela Mouan kanssa, joka oli vieraanamme myös aiemmin tehdyssä rasismi-jaksossa.

Ja hei, Afterwork-podcastilla on oma Instagram-tili, joten tule ystäväksemme myös siellä! Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Janita Autio

Related posts

17/06/20

Afterwork-podcast: Henkisiä epävarmuuksia – oman persoonan hyvät ja huonot puolet

2 37

Jokin aika sitten Afterworkin äärellä juteltiin omaan kehoon ja ulkonäköön liittyvistä epävamuuksista ja tänään sukelletaan henkisten epävarmuuksien pariin. Onko joku oma luonteenpiirre on joskus hävettänyt? Mitä piirteitä arvostamme muissa? Entä itsessämme? Mistä piirteistä olemme tunteneet epävarmuutta tai paineita? Tänään Afterworkin äärellä on luvassa itkua, naurua ja vertaistukea omiin epävarmuuksiin liittyen ja vähän kilistelyä niille parhaille puolillekin. Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Somersbyn kanssa.

Puhuimme Petran kanssa siinä edellisessä fyysisiin epävarmuuksiin liittyvässä jaksossa kokemistamme iho-ongelmista ja niiden vaikutuksesta itsetuntoon. Minua haastateltiin tuossa hetki sitten Helsingin Sanomien juttuun, jossa pureuduttiin ilmiöön, kuinka “huonoihoisen identiteetti” voi seurata ihmistä vaikka koko loppuelämän, vaikka iho-ongelmat helpottaisivatkin. Jos aihe kiinnostaa, niin artikkeli ilmestyi tänään!

Ja hei, Afterwork-podcastilla on oma Instagram-tili, joten tule ystäväksemme myös siellä! Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Janita Autio

Related posts

10/06/20

Afterwork-podcast: Ihonhoito – parhaat vinkit ja karmeimmat mokat

30

Tällä kertaa Afterworkin äärellä jaetaan omia ihonhoitorutiineja, parhaita ihonhoitovinkkejä sekä karmeimpia kauneusmokia. Mikä on Merin yllättävä ase ihonhoidossa? Entä kuka kuori vahingossa mustapäänaamiolla nenästään nahkan irti? Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Skincityn kanssa.

Ja hei, Afterwork-podcastilla on oma Instagram-tili, joten tule ystäväksemme myös siellä! Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)


Photo: Janita Autio

Related posts