11/03/13

Tosirakkaus ei tarvitse sanoja

33 35 marina-abramovic.jpg

Bongasin tänään Voicen sivuilta liikuttavimman tarinan aikoihin. Sosiaalisessa mediassakin levinneellä videolla jo vuosikymmeniä sitten eronnut pariskunta kohtaa toisensa ja heidän kasvoiltaan välittyvä tunnereaktio kertoo enemmän kuin mitkään maailman sanat voisivat.  Jugoslavialaissyntyinen Abramovic tapasi 70-luvulla saksalaisen Uwe Laysiepenin ja taiteilijaparin välille syttyi kiihkeä suhde. Suhde kuitenkin ajautui vaikeuksiin 80-luvun puolivälin paikkeilla ja vuosikymmenen lopulla pariskunta päätti lopulta erota. Taiteilijapari halusi kuitenkin kunnioittaa suhdettaan toteuttamalla eron yhteydessä yhteisen performanssin ja matkusti viimeiselle yhteiselle matkalleen Kiinaan. Siellä he kävelivät kummatkin yli 2500 kilometriä Kiinan muuria pitkin eri suunnista kohdatakseen toisensa puolivälissä. Viikkojen kävelyä seuranneen kohtaamisen jälkeen he halasivat ja erosivat lopullisesti.

Tämän jälkeen taiteilijat eivät koskaan tavanneet toisiaan, kunnes keväällä jo 64-vuotias Abramovic järjesti näyttelyn Museum of Modern Artissa New Yorkissa ja toteutti kiinnostavan Artist is present -performanssin. Teoksen ideana oli, että museoviraille tarjoutui mahdollisuus istua pienen pöydän ääreen taiteilijan eteen ja molemmat antoivat toisilleen sanattomasti minuutin omaa aikaansa. Sattumalta Abramovicin vuosikymmenten takainen miesystävä Uwe “Ulay” Laysiepen oli juuri esityksen aikaan New Yorkissa ja kuuli performanssista. Hän saapui näyttelyn avajaisiin ja yllätti Abramovicin istumalla tämän eteen esityksessä. Parin kasvoilta on nähtävissä niin voimakas tunne, että ainakin minä repesin itkuun saman tien, kun katsoin videon. Herkkisvaroitus siis taas! Mutta ihan käsittämättömän hieno video ja tarina. 

Kuva: Marina Abramović. Portrait with Flowers. 2009. Black-and-white gelatin silver print; photo: Marco Anelli. © 2010 Marina Abramović. Courtesy the artist and Sean Kelly Gallery/Artists Rights Society (ARS), New York

Related posts

9/03/13

Tuunattu tulppaanikimppu

9 38 P3093674.JPG

Rakas ystäväni Maija kävi tällä viikolla kyläilemässä ja toi ilokseni tuliaisina kimpun kukkia. Hauskaa Maijan kimpussa on se, että hän on tuunannut sitä vähän itse omin kätösin. Kukkakaupasta ostetut ihanat tulppaanit ovat nimittäin saaneet seurakseen keväisiä oksia, jotka ovat täynnä nupullaan olevia silmuja. Nyt vain jännityksellä seuraan, ehtivätkö nuo lupaavan näköiset silmut puhjeta ennen kuin itse kukkaset nuupahtavat. Ihana idea joka tapauksessa, jos tuollaisesta peruskimpusta haluaa tehdä hiukan persoonallisemman. :)

PS. Ai kauhea, kuinka tuo keväinen aamuaurinko paljastaa, miten likaiset nuo räntäsateiden piiskaamat ikkunat ovatkaan talven jäljiltä. Mutta sovitaanko yhdessä, että katsotaan vain noita kauniita kukkasia? :D

P3093675.JPG

Related posts

8/03/13

Ihanaa naistenpäivää!

8 28 TieraElle02.jpg

Haluan vielä erikseen kiittää jokaista teistä, joka on jakanut lohtua, tsemppauksia ja omia ajatuksiaan tai kokemuksiaan tuolla edellisen postauksen kommenteissa. Ette arvaakaan, miten paljon sananne ovat minua koskettaneet ja liikuttaneet. Välillä suorastaan ihmettelen, mistä minun blogiani on löytänyt lukemaan joukko noin mielettömiä tyyppejä. Olette niin ihania kaikki, että ihan olen kyynelsilmin kommenttejanne lukenut. Tulen varmasti lukemaan ne vielä moneen, moneen kertaan uudelleen. Kiitos. <3

Näillä sanoilla on hyvä pohjustaa sitä, että toivotan näiden suloisten kuvien myötä teille kaikille mitä ihaninta naistenpäivää, te pienet urheat naiset! Ja jos kukaan muu ei teille kukkia ole ostanut, niin ostakaa itse. ;) Tänään jos milloin sen saa tehdä oikein luvan kanssa!

TieraElle03.jpg TieraElle01.jpg TieraElle04.jpg TieraElle05.jpg

Kuvat: Tiera Dyck by Michelle Du Xuan for Elle China August 2012

Related posts

7/03/13

Pieni urhea nainen

171 68

En tiedä, oliko se jokin merkki, että tätä juttua ei pitäisi julkaista, sillä se ehti tekovaiheessa jo melkein valmiina kadota bittiavaruuteen kertaalleen, mutta uhmaanpa universumia silti. En yleensä halua avata henkilökohtaisia asioitani täällä blogin puolella, mutta koska tämän hetkinen elämäntilanteeni vaikuttaa jossain määrin myös bloggaamiseen, totesin, että ehkä on parempi kertoa teillekin mistä on kyse. Käyn tällä hetkellä sellaista elämänmuutosta, että se tulee väistämättä näkymään myös blogissa jossain vaiheessa, joten raotan hiukan yksityisyyteni verhoa, niin eipähän tarvitse sitten kenenkään spekuloida. Olen nimittäin nyt sellaisessa tilanteessa, että etsin uutta kotia. Yksin. 

Suurin osa ihmisistä varmaan uskoi tämän parisuhteen kestävän koko loppuelämän, ja suoraan sanottuna niin uskoin minäkin. Jossain vaiheessa uskoimme varmasti molemmat. Ja senkin jälkeen, kun usko alkoi horjua, yhä toivoimme. Siitä ajatuksesta luopuminen on ollut raskasta. Aina asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin toivoo ja suunnittelee, ja toisinaan itsellä ei ole edes kauheasti mahdollisuutta vaikuttaa lopputulokseen. Osa lukijoista onkin ehkä ehtinyt jo aavistella jotakin tämän kaltaista, mutta totta puhuen tilanne on pitkän prosessin myötä selkiytynyt vasta hyvin hiljattain, joten sitä aiemmin en ole halunnut ottaa arveluihin kantaa, koska en ole yksinkertaisesti itsekään tiennyt, mitä tulee tapahtumaan. En ole itse halunnut eroa, mutta joskus tilanne ei jätä muita vaihtoehtoja. On hyvin raskasta elää pitkään epävarmassa tilanteessa ja epätietoisuudessa, joten joskus on helpompaa tehdä raskaskin päätös, jotta pääsisi eteenpäin. Vasta sen myötä asiaa voi kunnolla käsitellä ja sitä kautta päästä aloittamaan varsinaisen surutyön ja vähitellen toipumisen.

On todella surullista joutua luopumaan elämänsä tärkeimmästä ihmisestä, mutta olen yrittänyt muistuttaa itselleni, että luopumiseen sisältyy aina myös mahdollisuus johonkin uuteen. Tietyllä tavalla luopuminen on myös hyvin vapauttavaa – olen itse vasta muutoksen myötä huomannut, miten paljon energiaa ehti pitkän aikaa kulua kaikkeen siihen huoleen, epävarmuuteen, murehtimiseen ja pelkoon. En takuuvarmasti ole maailman ensimmäinen enkä viimeinen sydänsuruista kärsivä ihminen ja voi olla, että joudun käymään tällaisia tuntemuksia läpi vielä monen monta kertaa elämässä, mutta on voimauttavaa huomata, että sen pahimman jälkeen minä selviän ja pystyn nauramaan, surusta huolimatta. Että elämä asettuu taas uomiinsa ja jatkuu. Että olen hemmetin sitkeä ja vahva mimmi sisimmässäni, vaikka ei aina siltä tuntuisi. Ja että pystyn vaikeallakin hetkellä luottamaan siihen myönteiseen elämänfilosofiaan, johon olen uskonut hyvinä aikoina. Hymyn yleensä löytää, jos sitä jaksaa etsiä. Minä olen hetkittäin jo löytänyt.

Vaikka näistä henkilökohtaisista ja kipeistä asioista kirjoittaminen tuntuu vaikealta ja pelottavaltakin, olen aina ajatellut, että on silti hyvä, että toisinaan raotan elämästäni myös sitä inhimillisempää puolta. On niin helppo siellä ruudun toisella puolella harhautua ajattelemaan, että toisten elämä on jotenkin helpompaa ja täydellisempää kuin oma. En halua ruotia henkilökohtaisia murheitani tai vaikeuksiani täällä sen tarkemmin, mutta ehkä se on ihan hyvä muistuttaa joskus, että täällä on ihan tavallinen tyyppi arkipäiväisine murheineen ja pulmineen. Ja totta puhuen viime aikoina blogi ei ole ollut prioriteettilistani ykkössijalla, kun elämä on melkoisessa myllerryksessä niin tunnetasolla kuin käytännön asioidenkin osalta. Tällä hetkellä suurin osa ajastani ja energiastani menee uuden kodin metsästämiseen. Voin kertoa, ettei ole ihan helppoa luopua asunnosta, josta on rakkaudella tehnyt oman kodin – etenkään kun kyseessä on niin ihana asunto kuin tämä meidän. Vaatimustasoni on siis aika kova, mutta onneksi minulla on nyt aikaa etsiä rauhassa uutta asuntoa. Kyselen teiltä sitten vinkkejä, jos näyttää siltä, että mieluisaa ei ala löytyä. Joka tapauksessa tällaisia kuulumisia täällä ja muutto on siis jossain vaiheessa edessä. Toivon siis teiltä ymmärrystä ja lempeyttä, vaikka tämä blogi aika ajoin olisikin vain haamu entisestä. Kyllä täältä tullaan taas, matkalla ollaan jo!

PS. Otsikko viittaa Eeva Kilven ihanaan runoon, josta on varmasti moni nainen saanut voimaa sellaisina hetkinä, kun pieni lisäbuusti on ollut tarpeen. 

Nukkumaan käydessä ajattelen: 

Huomenna minä lämmitän saunan, 

pidän itseäni hyvänä, 

kävelytän, uitan, pesen, 

kutsun itseni iltateelle, 

puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: 

Sinä pieni urhea nainen, 

minä luotan sinuun. 

– Eeva Kilpi –

Related posts