22/06/20

Viikon ajatus: passikuvista

1 41

Jos alat näyttää passikuvaltasi,

olet todennäköisesti sen matkan tarpeessa.

 

 

Toim.huom. Tai näissä olosuhteissa matkailuun ei ehkä tarvita passia, mutta vähintäänkin loman tarpeessa taitaa olla moni. :D

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

17/06/20

Afterwork-podcast: Henkisiä epävarmuuksia – oman persoonan hyvät ja huonot puolet

2 37

Jokin aika sitten Afterworkin äärellä juteltiin omaan kehoon ja ulkonäköön liittyvistä epävamuuksista ja tänään sukelletaan henkisten epävarmuuksien pariin. Onko joku oma luonteenpiirre on joskus hävettänyt? Mitä piirteitä arvostamme muissa? Entä itsessämme? Mistä piirteistä olemme tunteneet epävarmuutta tai paineita? Tänään Afterworkin äärellä on luvassa itkua, naurua ja vertaistukea omiin epävarmuuksiin liittyen ja vähän kilistelyä niille parhaille puolillekin. Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Somersbyn kanssa.

Puhuimme Petran kanssa siinä edellisessä fyysisiin epävarmuuksiin liittyvässä jaksossa kokemistamme iho-ongelmista ja niiden vaikutuksesta itsetuntoon. Minua haastateltiin tuossa hetki sitten Helsingin Sanomien juttuun, jossa pureuduttiin ilmiöön, kuinka “huonoihoisen identiteetti” voi seurata ihmistä vaikka koko loppuelämän, vaikka iho-ongelmat helpottaisivatkin. Jos aihe kiinnostaa, niin artikkeli ilmestyi tänään!

Ja hei, Afterwork-podcastilla on oma Instagram-tili, joten tule ystäväksemme myös siellä! Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Janita Autio

Related posts

16/06/20

Ihan hyvä juuri näin

6 148

Ulkona paistaa aurinko ja on mitä ihanin kesäsää, mutta oikeastaan tekisi mieli jäädä sisälle. Samalla takaraivossa nakertaa kuitenkin pieni syyllisyydentunne. Koko elämäni ajan joka puolella on toitotettu, että kauniista kesäsäästä kuuluu nauttia ulkona eikä nysvätä sisällä. Rakastan kesää ja nautin siitä tunteesta, kun aurinko lämmittää ihon paahtavan kuumaksi ja leppoisa tuulenvire viilentää oloa. Silti joskus kaikkein ihaninta on jäädä sisälle lukemaan kirjaa, rauhoittua kotona ja kuunnella avonaisesta ikkunasta lintujen laulua, tuulen huminaa puiden latvoissa sekä pihalla leikkivien lasten kiljahduksia. Myönnän iloitsevani joskus sadepäivistä ihan vain siksi, että silloin tuntuu hyväksytymmältä vain olla. Ehkä se on pelkästään rikkautta, että näkee kauneuden myös niissä päivissä, kun aurinko ei paista.

Jostain syystä juuri nuo kotona vietetyt leppoisat ja lämpimät kesäpäivät tuovat mieleen jonkun nostalgisen häivähdyksen lapsuuden kesistä. Lapsena loputtomalta tuntuvat kesät ovat olleet yhtä lomaa kuukausikaupalla. On ollut aikaa ja mahdollisuus elää täysin vapaana heittäytymään hetken vietäväksi ja tehdä, mitä huvittaa. Siis silloin, kun äiti ei ole ollut patistelemassa pihalle leikkimään. Muistan, että jo lapsena olen rakastanut sitä, miten kauniilta koti näyttää vehreyttään kukoistavien puiden läpi siivilöityvässä auringossa ja miten ihanaa on ollut käpertyä vain johonkin omaan soppeen lukemaan.

Mietin heitä, jotka kaikkein kauneimpanakin kesäpäivänä ovat syystä tai toisesta surullisia, tai ehkä masentuneita tai vain uupuneita.  Joskus surua tai pahaa oloa voi olla vieläkin vaikeampi sietää, jos tuntuu, että koko muu maailma ympärillä on virittynyt aivan eri taajuudelle. Mietin, että jos minä, hyvinvoiva ja vahvatahtoinen ihminen sorrun toisinaan soimaamaan itseäni niistä hetkistä, kun maailma tuntuu aurinkoista kesäsäätä paremmalta yksin kotosalla vietettynä, miltä mahtaa tuntua heistä, joille kotiin jääminen ei ole ilolla tehty vapaaehtoinen valinta. Tai oikeastaan tiedän, miltä se tuntuu. Myös minä olen joskus uinut synkissä vesissä keskellä upeinta hellekesää, ja silloin syyllisyydentunne on kalvanut kahta kauheammin. Murheiden keskellä on tuntunut entistäkin surkeammalta, ettei ole osannut iloita ulkona vallitsevasta säästä, saati kyennyt astumaan kotoa ulos siitä nauttimaan. Ja vaikka sisälle jääminen olisikin oma hyvillä mielin tehty valinta, syyllisyys luikertelee joskus ajatuksiin siitä huolimatta. Se on kuin äidinmaidossa imetty itsestäänselvyys, josta on vaikea pyristellä täysin irti.

En ole ajatuksineni yksin: 96% IG storyssani kyselyyn vastanneista on kertomansa mukaan potenut samankaltaisia tunteita. Pohdimme, mistä tuo sitkeä tunne juontaa juurensa ja löydämme muutaman todennäköisen syyllisen syyllisyydentunnoillemme (hah). Pitkät ja pimeät talvet ovat takuulla muovanneet suomalaista mielenmaisemaa ja asennettamme kesiä kohtaan. Lämpimät, aurinkoiset kesäpäivät ovat niin häilyviä, harvinaisia ja kallisarvoisia pohjoisessa ja arvaamattomassa ilmastossamme, että niistä halutaan ottaa irti ihan kaikki. Pelkäämme, että jos sivuutamme yhden ihanan kesäpäivän, toista ei ehkä enää tule – ainakaan seuraavaan vuoteen. Tämä pelko asuu niin syvällä ajatuksissamme ja kenties koko kulttuurissamme, että moni ei saa riuhdottua itseään irti siitä edes ulkomaille muuttaessaan. Eräs seuraaja kertoo asuneensa puoli vuotta Meksikossa, ennen kuin syyllisyydentunne on alkanut hellittää hänen tajuttuaan, että uudessa asuinpaikassa aurinko todellakin paistaa joka päivä. Viestikansio tulvii samankaltaisia tarinoita muiltakin ulkomaille muutaneilta.

Syyllisuudentunnoista ajatus vaeltaa eteenpäin… Selaan IG-storyjen loputonta virtaa ja katselen, kuinka kaikki muut näyttävät olevan ulkona ystäväporukalla, mökkimaisemissa, rannalla, kesäisillä pyöräretkillä, brunsseilla, piknikeillä, huvipuistoissa ja erilaisten kesäseikkailujen pyörteissä. Minäkin voisin olla, mutta sisäinen introverttini kaipaa juuri nyt rauhaa ja hyvän sarjan tuijottaminen itskseen tuntuu paljon sopivammalta puuhalta tämän päivän mielentilaan. Mietin, kuinka helppoa on tuntea paineita, jopa kateutta tai syyllisyydentunteitakin siitä, että elämän pitäisi olla yhtä jännittävien käänteiden ja upeiden tapahtumien ilotulitusta. Aina pitäisi olla tekemässä jotakin erityistä ja ikimuistoista. Oma elämä saattaa alkaa vaikuttaa kovin tylsältä ja tavanomaiselta muiden kauniita ja täydelliseltä vaikuttavia story-klippejä seuratessa. Päivät tuntuvat suorastaan valuvan hukkaan muiden ottaessa elämästä kaiken irti.

Sivusta seuratessa muiden elämä tosiaankin saattaa vaikuttaa loputtoman aktiiviselta ja toiminnantäyteiseltä: arki on jatkuvaa sosiaalista pörräystä, vapaa-aika täyttyy mielenkiintoisista menoista ja aina jaksetaan touhuta jotakin. On pelottavan helppoa alkaa kehitellä itselleenkin paineita muiden päällisin puolin täydelliseltä näyttävästä elämästä. Ironista on, että pidän omasta elämästäni ja tiedän sosiaalisen median luoman mielikuvan olevan vain illuusio, tai ainakin hyvin pieni osa todellisuudesta. Ja silti minäkään en ole noiden paineiden ulottumattomissa.

Jos mietin omaa elämääni, se on loppujen lopuksi aika tavallista, ja itse asiassa oikein hyvää juuri sellaisenaan. En todellakaan jaksaisi joka päivä olla järjestämässä jotakin erityistä ohjelmaa ja pidän suuressa arvossa niitä hetkiä, kun saa vain olla. Suurimman osan ajasta en oikeastaan tee yhtään mitään ihmeellistä: päivisin naputtelen tietokoneella töitä ja vapaa-ajallani luen kirjoja, katselen sarjoja, löhöilen, puuhastelen tai vain hengailen kotona. Joskus tapaan ystäviä, käyn kävelyillä, istuskelen puistossa ja käyn ravintolassa tai sporttailemassa muutaman kerran viikossa. Monia työkseen somea tekeviä seuratessa saattaa unohtua, mitä se oikeasti hyvä ja ihan tavallinen arki meistä useimmille on. On kummallisen helppoa alkaa haikailla sellaisen elämän perään, jota ei oikeastaan itselleen edes haluaisi. Jos minun pitäisi olla joka päivä koko ajan tekemässä jotakin erityistä ja tavata ystäviä päivittäin, todennäköisesti uupuisin viikossa.

Ihmiset ovat niin erilaisia: toiset eivät malta yhtään olla paikoillaan, vaan kaipaavat jatkuvasti jotakin tekemistä ja toiset taas viihtyvät rauhassa ja kovin aktiivinen elämä saattaa tuntua suorastaan kuormittavalta. Eroavaisuudet ovat näkyneet erityisesti menneen kevään aikana, kun poikkeusolot ovat sulkeneet ihmiset koteihinsa. Osa on ahdistunut ja pitkästynyt neljän seinän sisällä puolikuoliaaksi ja osa lähinnä riemuinnut siitä, että saa olla rauhassa ja keskittyä omiin juttuihinsa kaiken ylimääräisen hälyn kadottua ja kalenterien tyhjennyttyä. Lienee selvää, kumpaan joukkoon minä kuulun.

Kaikkien näiden pohdintojen keskellä tuntuu ristiriitaiselta tiedostaa, että todennäköisesti myös minun sisältöni saattavat aiheuttaa jollekulle toiselle paineita siitä, miltä elämän pitäisi näyttää. Toisaalta juuri siksi tuntuu sitäkin tärkeämmältä muistaa, että minulla on mahdollisuus (ja velvollisuus) pyrkiä myös vähentämään niitä paineita näyttämällä omissa kanavissani sitä ihan tavallista elämää ja puhumalla avoimesti kaikenlaisista hyvin inhimillisistä tunteista – kuten vaikkapa juuri näistä paineista ja syyllisyydentunteista.

Pidän Instagramista – minun kohdallani se antaa enemmän kuin ottaa. Se on kuin viihdyttävä ja kummallinen sosiaalinen performanssi, jonka tunnelmat vaihtelevat täydelliseksi filtteröidystä illuusiosta inhimillisen raakaan aitouteen. Ja suurin osa meistä osuu sisältöineen jonnekin sinne noiden kahden välimaastoon. Helsingin Sanomien eilen julkaistussa artikkelissa kerrotaan, kuinka menestyksen mittariksi on noussut onnellisuuden esittäminen – ja se saa meidät voimaan pahoin. En voi olla miettimättä, mikä mahtaa olla sosiaalisen median rooli tässä kaikessa. Teemmekö asioita siksi, että todella nautimme niistä vai kuorrutammeko elämämme täyteen kauniita asioita ja kiinnostavia aktiviteetteja siksi, miltä ne näyttävät ulospäin? Joskus olemme niin sokeita sille, miltä kuvittelemme onnellisuuden näyttävän, että yritämme suorittaa sitäkin muistamatta pysähtyä kysymään itseltämme: mikä juuri minut tekee onnelliseksi? Mitä ihan oikeasti kaipaan?

Tunnen itse kovasti vastuuta siitä, millaisia sisältöjä jaan sosiaalisessa mediassa. Tiedostan, että sillä voi olla paljonkin merkitystä, millaisia kuvia minä julkaisen tai millaisia ajatuksia lausun ääneen. Me kaikki yhdessä luomme sen, mitä sosiaalinen media on. Ja oli yleisöä sitten tuhansia tai vain muutamia kymmeniä, on ennen kaikkea luonnollista jakaa niitä elämän tähtihetkiä sosiaalisissa kanavissa – Instagram on kuin virtuaalinen korvike valokuva-albumeille, joihin aikanaan talletettiin muistot niistä elämän erityisistä hetkistä. Harva on ikuistanut niihin kotialbumeihinkaan niitä arjen tylsiä ja arkisia hetkiä, kun taas yhtenä harmaana aamuna lappaa suuhunsa kaurapuuroa. On luontevampaa napata kuva tai story silloin, kun jotain tapahtuu. Ehkä juuri siksi pidän tärkeänä muistuttaa, että hyvä elämä voi näyttää valtavan monenlaiselta, eikä sen mittari varsinkaan ole se, miten hienoja asioita pystyy esittelemään koko maailmalle somessa, tai edes kahvipöydässä.

Ehkä tällä kaikella haluan sanoa, että on ihan ok jäädä sadepäivänä sisälle lukemaan tai katselemaan sarjaa. Ja on varsinkin ihan ok olla tekemättä koko ajan jotakin mielettömän tähdellistä, kiinnostavaa ja unohtumatonta. Olen huomannut, että joskus ne aidosti parhaat hetket ovat juuri niitä kaikkein tavallisimpia ja usein onnellisuus lymyilee niiden huippuhetkien sijaan arkisissa tilanteissa, joita emme edes huomaa, ellemme pysähdy katsomaan.

Related posts

Related posts