6/01/20

Elämää somessa ja sen ulkopuolella

4 52

Kukkuu! En aikonut varsinaisesti tässä joulun ympärillä pitää mitään varsinaista lomaa tai sometaukoa, mutta sellainen tuli pidettyä vähän kuin varkain. Mutta nyt, kun on loppiaiseen asti päästy, radiohiljaisuus saa päättyä ja on hyvä hetki palailla pikkuhiljaa arkirutiineihin ja blogin äärelle. Tämän tahattoman somehiljaisuuden aikana tuli kuitenkin mietittyä omaa suhdetta sosiaaliseen mediaan ja vähän työhönkin, kun ne sattuvat omalla kohdalla kulkemaan aika pitkälti käsi kädessä.

Huomaan, että mitä enemmän kännykkä ja sosiaalinen media tunkeutuvat omaan henkilökohtaiseen aikaani ja tilaani, sitä hanakammin etsin keinoja hallita tilannetta. Huomaan kuormittuvani siitä, että puhein välkkyy ja piippailee vähän väliä ja joka kerta kännykkää vilkaistessa vastassa on uusi saapuneiden ilmoitusten tulva. Minulle ilmoitusten loppumattomana kasvava jono luo painetta välittömään reagointiin, mutta haluan itse valita, milloin minulla on sopiva hetki lukea ja reagoida, tarkistaa ja vastata. Haluan, että minä hallitsen puhelintani eikä puhelimeni minua.

Nykymeininki tuntuu siinä mielessä hassulta (ja ihan vähän ahdistavalta), että ihmisen oletetaan aina olevan tavoitettavissa. Olen elänyt myös aikakauden ennen kännyköitä ja jokainen lankapuhelinten armoilla elänyt muistaa, kuinka normaalia oli, että suuren osan ajasta ihmisiä ei vain saanut kiinni. Monilla ei ollut edes puhelinvastaajaa. Jos asia oli tärkeä, soittaja kyllä yritti tavoitella uudelleen. Tänä päivänä ihmiset huolestuvat, hermostuvat ja jopa loukkaantuvat todella nopeasti, jos eivät saa yhteydenottoonsa vastausta välittömästi tai viimeistään muutaman tunnin kuluessa. Onhan se älyttömän kätevää, että viestintäväline kulkee mukana taskussa, eikä puhelua tarvitse istua kotona odottamassa ja päivystämässä, mutta kännykät, some ja erilaiset viestisovellukset ovat tehneet meistä malttamattomia.

Vuosien varrella olen piilottanut ilmoitukset lähes kaikista kännykkäsovelluksista – etenkin kaikki viestitulvaa keräävät ryhmäkeskustelut mykistän yleensä välittömästi. Luotan siihen, että jos asia on todella akuutti ja vaatii välitöntä reagointia, se hoidetaan puhelimitse. Tosin pidän myös puhelintani nykyään lähes aina äänettömällä ja näyttö alaspäin käännettynä juuri siksi, että haluan voida keskittyä siihen, mitä olen tekemässä. Tsekkailen kyllä luuria säännöllisin väliajoin ja kytken äänet päälle, jos erityisesti odotan jotakin viestiä tai puhelua. Harva asia on kuitenkaan niin kiireellinen, ettei se joutaisi odottaa viittä minuuttia tai puolta tuntia. Tarkennettakoon silti, että tietenkin ystäviltä saadut viestit ovat ensisijaisesti kiva ja positiivinen asia, mutta haluan vain itse valita, milloin istun nenä kiinni kännykässä.

Taitaa viime kädessä olla aina henkilöstä kiinni, millaisen roolin some tai kännykkä ottaa arjessa, mutta olen ollut huomaavinani tässä asiassa hienoisia eroja sukupolvien välillä. Ei tarvitse olla kuin 10 vuotta minua nuorempi, niin älypuhelimet ovat olleet kiinteä osa elämää jo varsin varhaisesta nuoruudesta lähtien. Kun on kasvanut siihen, että tavoitettavuus on oikeastaan oletusarvo, on ehkä vaikeampi irtautua puhelimen ääreltä? FOMO pitää huolen, että somemaailmassa ja Whatsappissa pitää olla läsnä koko ajan, jottei mitään kriittistä tai kiinnostavaa pääse lipsahtamaan ohi silmien. Tosin voi yhtä hyvin olla, että sukupolvella tai iällä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä.

Siinähän ei sinänsä ole mitään ongelmaa, jos joku haluaa viettää kaiken aikansa kännykkää tuijottaen – tai ainakaan se ei ole minun ongelmani. Ja rehellisyyden nimissä vietän itsekin sosiaalisen median parissa sellaisia määriä aikaa, että monia saattaisi hirvittää. Ainoita tilanteita, missä muiden puhelin- ja somekäyttäytyminen saattaa itseäni ärsyttää on se, että toinen ei malta irroittautua puhelimestaan edes silloin, kun vietämme aikaa kasvotusten. Olen muutaman kerran ollut tilanteessa, jossa toinen jättää puhelimensa näyttö ylöspäin pöydälle (pahimmillaan vielä äänet päällä) ja keskustelusta ei ole meinannut tulla mitään, kun huomio harhautuu jatkuvasti välkkyvään ja piipittävään puhelimeen. Luonnollisesti joskus on poikkeustilanteita, jotka vaativat toisen ihmisen seurassakin välitöntä reagointia, mutta näissä itse kohtaamisssani tapauksissa ei kuitenkaan ole ollut kyse mistään akuutista.

Harva varmastikaan tarkoittaa olla epäkohtelias tai todellisuudessa tahtoo viestiä puhelinta vilkuillessaan käytöksellään kiinnostuksen puutetta, mutta yllättävän moni on sokea sille, miten koukussa puhelimeensa onkaan. Erityisen ikävältä kännykän tauoton vahtaaminen tuntuu tilanteessa, jossa tapaan ystävääni vain harvoin: ei jätä tunnetta, että harvinaista yhteistä aikaamme arvostettaisiin kovin tärkeäksi, jos parin tunnin treffeistä puolet menee kännykkää tuijottaen, viesteihin vastaillen tai jopa Instagramia selaten. Kun toista näkee vain harvoin, toivoisi ystävän kunnioittavan yhteistä aikaa sen verran, että malttaisi keskittyä keskusteluun edes hetken verran huomion harhailematta koko ajan toisaalle. Ei sillä, olen aivan varmasti itsekin joskus sortunut samaan kuten varmasti melkein kaikki meistä – yritän silti skarpata.

Vaikka some voi tuntua monissa arkielämän tilanteissa enemmänkin huomion varastavalta häiriköltä, on se myös mukavaa tyhjien tai yksinäisten hetkien täytettä. Kun moni julisti joulun alla pitävänsä pyhien ajan somelomaa, mietin tuolloin, että on helppo pitää taukoa sosiaalisesta mediasta, jos ympärillä on seurana rakkaita ihmisiä ja mielessä vallitsee rauha. Joulu ja juhlapyhät ovat kuitenkin monelle yksinäistä aikaa – kokemusta on. Yksinäiselle some voi olla tärkeä lohtu ja turva myös pyhäpäivien aikaan. Toisaalta sosiaalisen median ympärillä käydään aina sitä “muna vai kana” -keskustelua, että helpottaako sosiaalinen media yksinäisyyttä vai pahentaako se sitä entisestään. Uskon itse, että se tekee molempia. Ja somen välityksellä on helppo muodostaa yksinkertaistetun täydellistä illuusiota muiden arjesta ja unohtaa julkisivun olevan aina vain pieni pintaraapaisu toisen elämästä.

Olen itsekin kokenut monena jouluna yksinäisyyden tunteita, vaikka minulla on ihana perhe, jonka kanssa voin sitä viettää. Se on tosiaan jo paljon enemmän kuin monella muulla ja olen siitä luonnollisesti kiitollinen. Silti pohjavire on monena vuonna ollut pariskuntien keskellä aavistuksen verran yksinäinen: kai sitä kuitenkin on kaivannut kainaloon sitä ihan omaa erityistä ihmistä ja liittolaista, jonka kanssa voisi ehkä jonakin päivänä luoda vaikka ihan omanlaisiakin jouluperinteitä. Tänä vuonna olin elämäni ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa sain viettää joulua kokoonpanolla, jossa en tuntenut yksinäisyyden häivähdystäkään. Ja ehkä juuri siitä syystä oli niin helppo elää hetkessä ja keskittyä 100-prosenttisesti olemaan läsnä ilman tarvetta edes vilkuilla puhelinta.  Rehellisyyden nimissä en tullut siinä levollisuuden tilassa, rakkaiden ihmisten ympäröimänä ja riittävän hyvässä seurassa edes muistaneeksi koko kännykkää tai somea. Ja tuntui hemmetin onnekkaalta olla paikassa, josta ei kaivannut yhtään minnekään edes ajatuksissaan.

Tein viime kesän lopulla isoja muutoksia elämässäni työnteon suhteen ja koska teen työtäni somen parissa, se tarkoitti myös monella tavalla uudelleen ajattelua omassa suhtautumisessa sosiaaliseen mediaanOsin paine olla jatkuvasti aktiivinen ja läsnä virtuaalimaailmassa oli varmasti itse luotua ja osin se oli ulkomaailman ja yleisön odotuksista lähtöisin. Tuntuu ehkä hassulta, mutta somea työkseen tekevälle monen päivän IG- tai blogihiljaisuus ilman mitään erikseen mainittua syytä tuntui jokseenkin ammatilliselta itsemurhalta tai vähintäänkin uran typerältä riskeeraamiselta. Jossain kohtaa päätin kuitenkin asettaa itseni ja oman hyvinvointini etusijalle ja totesin siinä sivussa, että jos tämä ura siihen kaatuisi, niin olkoon sitten niin.

Koen, että oma suhteeni sekä sosiaaliseen mediaan että työhön on alkusyksyn päätöksen ja elämänmuutoksen jälkeen huomattavasti parempi ja terveempi. Haitallinen stressi on kaikonnut lähes täysin ja tunnen työstä ylipäänsä todella paljon vähemmän painetta nykyisin. Käytännössä se on tarkoittanut sitä, että olen vähentänyt työn määrää aiemmasta merkittävästi ja usein se on näkynyt ulkopuolelle ehkä konkreettisimmillaan siten, että Instagram tai blogi eivät päivity ihan yhtä tiheään tahtiin kuin joskus aiemmin. Olen kuunnellut itseäni ja kunnioittanut omaa jaksamistani ihan eri tavalla kuin ennen ja se on tuonut mukanaan ihan valtavasti rauhaa ja onnellisuutta.

Usein ajatellaan, että ihminen ei ole täydellisesti läsnä hetkessä, jos tilannetta ikuistaa samalla kännykän tai kameran välityksellä. En itse täysin usko tähän, mutta koska some on minulle myös työ, tuntuu ihanalta voida irroittautua siitä tietyissä hetkissä täysin ja ajatella, että nämä hetket ovat vain minulle. Aiemmin syksyllä ystäväni laittoi minulle eräänä päivänä huolestuneen oloisena viestiä, että onko kaikki kunnossa, kun en ollut päivittänyt Instagramia niin pitkään aikaan. Ystäväni vilpitön huoli oli liikuttavaa, mutta samanaikaisesti nauratti, että muutaman päivän somehiljaisuus vaikutti ammattisomettajan kohdalla hälyttävältä. Todellisuudessa olin vain ollut liian kiireinen nauttiessani elämästä. Ja aion olla säännöllisesti vastaisuudessakin.

Kuvitus: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

2/01/20

Biisi alkavalle vuodelle

20

Mahtavaa alkanutta vuotta 2020 ja uutta vuosikymmentä! Minulla on vahvasti sellainen olo, että tästä vuodesta on tulossa kaikkien aikojen musiikkivuosi – eikä vähiten siksi, että kainalossa on nykyään toinen yhtä intohimoinen musiikin ystävä, jonka kanssa jaamme rakkauden samantyyppistä musiikkia kohtaan. Olo on siis musajutuissa inspiroituneempi kuin aikoihin ja uusia biisejä löytyy soittolistoilleni melkein päivittäin!

Yksi tiiviiseen kaiuttimissani soinut kappale on ruotsalaisen Menken Natskärran, josta saksalais-dj Christian Löffler on tehnyt oman remixinsä. Olen joskus aiemmin tainnut sanoa, että Löfflerin hyppysissä kaikki tuntuu muuttuvan kullaksi ja olen edelleen samaa mieltä. Mutta tässä tapauksessa myös alkuperäinen biisi on loistava. Vaikka ruotsinkielinen musiikki ei lähtökohtaisesti innostaisi ajatuksena, suosittelen tsekkaamaan Menken vuonna 2018 ilmestyneen Till Havet -levyn. Musiikki on todella kaunista, vaikkei sanoituksia kuuntelisikaan, mutta biiseihin saa upeasti syvyyttä, jos lyriikoihin malttaa potentiaalisesta kielimuurista huolimatta tutustua. Artisti on nimittäin rakentanut kappaleensa 1900-luvun alussa eläneen ruotsalaisrunoilijan Karin Boyen runojen ympärille. Menke on julkaissut joitakin kappaleita myös englanniksi, mutta itse pidän huomattavasti enemmän Till Havet -levyn ruotsinkielisistä biiseistä. Löfflerin versio Natskärranista on enemmän minua, mutta jos rauhallisempi tunnelmointi kiinnostaa, niin tsekatkaa ihmeessä myös tuo alkuperäinen. Kaverini kommentoi tuon remixin kuultuaan, että sen ainoa vika on, että se on liian lyhyt – noin ihanan biisin soisi jatkuvan paljon kauemmin.



Related posts

31/12/19

Tyyli-inspiraatiota menneiltä vuosilta: joulukuu 2010-2018

8 38

Huh, sinne hurahti vuosi 2019 ja ensi yönä saadaan toivotella tervetulleeksi uusi vuosikymmen! Ajattelin, että kuukausittainen tyylikatsaus menneisiin vuosiin on täydellinen postaus tälle päivälle, sillä tässä tulee täydellisesti summattua mennyt vuosikymmen tyylin näkökulmasta. Joulukuu ei selvästikään monena vuonna ole pukeutumisen suhteen ollut erityisen inspiroitunutta aikaa, sillä muutamana vuonna en ole julkaissut joulukuussa ainuttakaan asukuvaa ja tästä syystä siis muutama vuosi jää välistä. Mutta ei anneta sen häiritä – se kertoo vain siitä, että joulukuussa ja pyhien aikaan mielen päällä on usein jotakin ihan muuta kuin pukeutuminen ja tyylien ikuistaminen kuviksi.

Teen varmasti menneestä vuodesta ja vuosikymmenestä vielä jonkinlaisen yhteenvedon myös tyylipohdintojen lisäksi, mutta mietitään sitä sitten, kun on selvitty tästä uudesta vuodesta. Oman tyylin kehittymistä olenkin pohdiskellut jo aiempien tyylikoosteiden yhteydessä: menneiden 10 vuoden aikana olen kasvanut aikuiseksi niin henkisesti kuin tyylillisestikin ja vaikka en välttämättä pukisi monia vuosien takaisista asuista sellaisenaan enää ylleni, vaatekaapista löytyy yhä todella paljon samoja tuttuja vaatteita kuin noista 10 vuoden takaisista kuvistakin. Vaikka en usko, että tyylin näkökulmasta tulen koskaan valmiiksi, tunnen löytäneeni oman “ääneni” tyylillisesti viimeisten viiden vuoden aikana ja moni tyyli noilta vuosilta tuntuu edelleen omalta.

Omia vanhoja asukuvia tutkaillessa on myös ollut kiva huomata, että olen onnistunut tekemään sellaisia vaatehankintoja, jotka ovat kestäneet sekä aikaa että kulutusta, vaikka luonnollisesti oman tyylin hahmottuessa moni vaate on vuosien varrella löytänyt myös uuden kodin. Tosin samoista joka vuosi ja kuukausi toistuvista lempparivaatteista on aika vaikea keksiä enää mitään sanottavaa koosteiden alkaessa lähennellä loppuaan (enää tammi- ja helmikuun asut ovat jakamatta). Mutta ennen kaikkea on hauskaa, että on tullut tallennettua omaa tyyliä kuviin, sillä parhaimmillaan näistä omista asuista voi itsekin inspiroitua uudelleen ja keksiä käyttöön sellaisia yhdistelmiä, joita ei ole tullut käytettyä aikoihin.

Jos aiemmat kuukausikoosteet kiinnostavat, löydät ne halutessasi näiden linkkien takaa: maaliskuuhuhtikuutoukokuukesäkuuheinäkuuelokuusyyskuulokakuu ja marraskuu. Vielä pari kuukautta on käymättä läpi ja sitten on kahlattu alusta loppuun kokonainen tyylin vuosikymmen. Asujuttuja ei ole ilmestynyt tänä vuonna samalla tahdilla kuin aiemmin, mutta saamani palautteen mukaan niitä kaivataan yhä ja tyylijutut ovat edelleen tykätyintä sisältöä, joten pitänee nyt tulevana vuonna jälleen aktivoitua sillä saralla. Herääkö näiden joulukuisten asujen myötä muistoja menneiltä vuosilta?

Ja hei, IHANAA UUTTA VUOTTA 2020!

2018

Tämä asu on yksinkertaisuudessaan yksi kestosuosikeistani, joskin se tuli todellisuudessa ikuistettua jo vähän aiemmin syksyllä – tästä syystä jalassa on niin kevyet kengät, mutta nämä voisi yhtä hyvin korvata nilkkureilla, maihareilla tai vaikkapa herrainkengillä. Löysin Weekdayn luomupuuvillaiset ACE-farkut vuoden 2018 alussa ja ne ovat olleet suosikkihousuni siitä lähtien. Merinovillainen poolo löytyi New Yorkista vintage-liikkeestä ja on myös yksi käytetyimmistä vaatteistani. 

Vietin marras-joulukuun vaihdetta vapaaehtoistyössä Sansibarilla hiukan Suomen sääolosuhteita helteisemmissä tunnelmissa, joten ihan koko joulukuuta ei tarvinnut vuorautua toppakerroksiin. Ylle pääsi hellesäissä 6,5 vuotta sitten Zaran allennusmyynneistä löytämäni mekko, joka on edelleen yksi lemppareistani. Aurinkolasit puolestaan ovat IvanaHelsingin mallistoa Specsaversilta.

2017

Yksi talvilemppareistani on tuo valkoinen muhkea toppatakki, jonka uumenissa ei taatusti tarvitse palella. Takkini on saanut Annikalta lempinimen “kössitakki”, koska pukeudun aina tähän takkiin mennessäni pelaamaan squashia, haha. Toinen talvilemppari ovat nuo Terhi Pölkin karvavuorella varustetut nilkkurit, joissa ei varpaita palella. 

Tuntuu, että joka kuvan kohdalla tekee mieli puhua lemppareista, mutta niitä sisältyy tähänkin kuvaan melkoinen liuta: Marimekon väljät ja culottes-mittaiset nahkahousut ovat viiden vuoden takaa ja muut aarteet vähän tuoreempia, mutta kovassa käytössä koko ajan. Lindexin merenvihreä neule, Monkin pörrötakki, KN Collectionin pipo sekä Apairin kimaltavat kengät ovat yllä tuon tuosta.

Nämä yllä ja alla näkyvät juhlalookit stailasin yhteistyökampanjaa varten, mutta kaikki vaatteet ovat aarteita omien kaappien kätköistä. Halusin loihtia useamman erilaisen juhlatyylin vaatteista, jotka sopivat eri tavoin yhdisteltyinä omaan tyyliin myös pikkujoulusesongin ja uuden vuoden juhlien ulkopuolella ja osoittaa, että aina ei tarvitse hankkia uutta. 

Tämä juhlatyyli ikuistettiin jo alkusyksystä, mutta olen käyttänyt tätä mekkoa talven juhlissa, joten asu tuli julkaistua vasta joulukuun puolella. Silloin tosin säärien peittona olivat sukkahousut ja kenkinä jotain muuta kuin sandaalit.

2016

Tuttuja lemppareita näkyy tässäkin talvityylissä: Sandin The Lab -sisarmerkin kashmirvillakangastakki, Marimekon nahkahousut, Apairin glitternilkkurit ja COSin harmaa muhkuneule. Samat kamppeet ovat suosiossa edelleen!

Tämä vaaleanpunainen ja vähän astetta naisellisempi talvityyli näyttää tosi kivalta, muttei ehkä kuitenkaan tunnu ihan omalta. Toisaalta ehkä pitäisi kokeilla androgyynimmän kauden jälkeen taas vähän naisellisempaa – ainakin turbaaneista tykkään! Samujin takin myin jokunen vuosi sitten eteenpäin, koska en vain osannut käyttää sitä lyhyen mallinsa vuoksi. 

2015

Vuonna 2015 on tullut räpsittyä asukuvia hitusen enemmän. Tämä look on sellainen, että voisin hyvin pukea sen ylleni tällaisenaan yhä edelleen. Keinonahkaisen hameen olen myynyt kirpparilla vuosien varrella, mutta samantyylinen löytyy kaapista tälläkin hetkellä. 

Oliivinvihreä on aina ollut minulle vähän haastava väri – ehkä siitä syystä tämä Ann-Sofie Backin villakangastakki on jäänyt varsin vähälle käytölle. Sen sijaan La Alpacan kaksipuolinen kaulahuivi ja Terhi Pölkin nilkkurit ovat olleet käytössä senkin edestä.

Tämä kuva on todellisuudessa napattu jo aiemmin syksyllä Pariisissa, vaikka taustasta ei sitä arvaisikaan. Paljaat nilkat kuitenkin kielivät, että lämpöasteita on ollut tässä vaiheessa muutama enemmän. Yllä ovat silloiset lempifarkut, joista taidan ensi kesäksi leikata shortsit, koska nuo polvet ovat niin riekaleina, ettei housuja tohdi tuollaisenaan enää käyttää. Marimekon kaunis villakankainen trenssi on yksi kestosuosikki kaapissani ja Adidaksen tennarit on vuosien varrella kävelty melkein puhki.

Astetta hempeämpää talvityyliä! Katri Niskasen minttuinen talvitakki on jäänyt harmillisen vähälle käytölle – pitäisi opetella käyttämään enemmän värejä talvellakin! Keinokarvainen shaali löytyi New Yorkista.

R/H:n kaunis mekko on jäänyt hiukan vähälle käytölle – se tuntuu jotenkin olevan arkeen liian juhlava ja trikoomateriaalissaan taas juhlaan liian arkinen. Onko ehdotuksia, miten tätä käyttäisin?

Never Denimin ihana pitkä takki on kestosuosikki, joskin vuorittomana se on koleammille talvikeleille vähän liian ohut. Marimekon sample-neuleen olen myynyt jokunen vuosi sitten kirpparilla eteenpäin

Tätä pörröistä takkia rakastin palavasti, mutta sekin on vuosien saatossa löytänyt uuden kodin. Terhi Pölkin nilkkureita käytän paljon edelleen.

2014

Tämän asun voisin oikeastaan tällaisenaan pukea ylle tänäkin päivänä. Tuon keinoturkistakin olen myynyt kaverille, mutta samantyylinen löytyy kaapista tälläkin hetkellä. 

Postauksen ykköskuva on myös vuodelta 2014. Rakastan tuota Isabel Marant x H&M -kokoelman jättitakkia, mutta siihen pitäisi vaihtaa napit, sillä yksi napeista hajosi ja samanlaista ei löydy mistään – pitänee siis vaihtaa kaikki. Kultainen hame löytyy edelleen vaatekaapista ja tykkään siitä kovasti, mutta jotenkin noin lyhyt minimitta tuntuu nykyään liian lyhyeltä. Olenkohan tullut vain vanhaksi vai onko pitkään jatkunut midihelma-trendi tehnyt ajatuksissani tepposensa?

Melkein kokovalkoista talvityyliä vuoden 2014 tapaan: kirpparihame löytyi Tallinnasta ja valkoinen neule on tainnut päätyä kirpparille, mutta tämän tyylin voisin varmasti toteuttaa olemassaolevilla vaatteillani helposti uudelleenkin. Samujin musta takki päätyi kiertoon jo vuosia sitten, mutta Filippa K:n nilkkurit olivat jalassa viimeksi eilen.

Kauniin värinen takkimekko on Filippa K:n mallistoa jostain 5 vuoden takaa ja käytin sitä viimeksi pari viikkoa sitten. Olalla keikkuva laukku on kirpparilöytö.

Löysin tämän Sonia Rykielin ihanan takin vuosia sitten My O My:n alennusmyynnistä. Jotenkin arastelen hiukan tuota naisellista mallia ja korallista väriä, mutta en ole raaskinut luopuakaan. Ehkä tämän hetki tulee vielä! Leopardikengät pitää kaivella kaapista käyttöön heti, kun sää taas sallii!

Valkoinen neulepusero, siniset farkut, mustat nilkkurit ja punaiset huulet – klassikot toimivat aina. Löysin tuon mielettömän Chloén neuleen kirpparilta pilkkahintaan ja putsasin käyttökuntoon, mutta se on niin paksu ja lämmin, että pitää olla kunnon pakkaset sitä käytettäessä.

Tässäkin tyylissä näkyy monia lemppareita. Olalla keikkuu tuttu kirpparilaukku ja nilkkurit ovat säilyneet hyvänä, kun olen käyttänyt niitä säännöllisesti suutarilla. 

2012

Vuosilta 2013 ja 2011 ei ole tallentunut kameraan ainoatakaan asukuvaa, mutta nämä pari tyyliä löytyivät vuoden 2012 kuvakansioista. Tyyli on vuosien saatossa muuttunut, mutta tuota viininpunaista neuletta ja isoa kaulakorua lukuunottamatta kaikki vaatteet taitavat yhä löytyä kaapeistani.

2010

Tästä harmaasta takista tulee jotenkin nostalginen olo. Muistan, kun löysin tuon H&M:n alennusmyynnistä joskus reilut 10 vuotta sitten ja rakastin sitä aivan valtavasti. Enää en koe takin mallia omakseni ja myinkin sen josus vuosia sitten kirpparilla, mutta yhä läikähtää rinnassa nostalginen tunne, kun bongaan saman takin jonkun yltä kaupungilla. Maiharit (joskin eri pari kuin kuvassa, sillä nuo olen myynyt uuteen kotiin) ovat olleet kovassa käytössä tänäkin talvena.

Tässä mekossa kävin katsomassa balettia Budapestin Kansallisoopperassa. Avoimet selät ovat edelleen mieluisia ja periaatteessa voisin pukeutua näin edelleenkin, mutta mekko on vuosien saatossa jatkanut matkaansa jonkun toisen onnellisen vaatekaappiin.

 

Photos: Annika OllilaVesa SilverCamilla BloomJohanna PiispaSara Vanninen, Sanni Riihimäki, Henriikka Reinman, Laura Iisalo & Viena K

Related posts

30/12/19

Viikon ajatus: fokuksesta

26

Tee enemmän asioita,

jotka saavat sinut unohtamaan

katsoa puhelintasi.

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts