1/07/20

Karvainen nainen – ihmiskoe häpeän, sosiaalisten normien ja kapinahengen ristiaallokossa

78 465

Tämä postaus on rehellinen dokumentaatio kokemuksistani, kun päätin menneenä keväänä lopettaa säärikarvojeni ajelemisen. Juttu on pitkä, joten suosittelen suhtautumaan siihen matkana ja sukelluksena syvälle omaan prosessiini, jonka avulla olen halunnut haastaa niin omia kuin muidenkin ajatuksia, kulttuurin mukana opittuja ja omaksuttuja tiedostamattomia asenteita, yhteiskunnan ahtaita kauneusnormeja sekä naisten ulkonäköön liittyviä odotuksia ja paineita.

Tuijotan sääriäni epäuskon vallassa. Kaikkien niiden teini-iästä tähän päivään kuluneiden vuosien aikana en ole koskaan ollut ajelematta tai poistamatta säärikarvojani yhtä pitkään kuin nyt koronakevään aikana. Ja tällä kertaa olen jättänyt karvani poistamatta ihan tietoisesti. Silti myönnän olevani vähän järkyttynyt, kun tajuan, miten karvainen ihan oikeasti olen, kun annan karvojen rehottaa luonnontilassa.

Vuosien varrella olen sheivannut, epiloinut, vahannut ja sokeroinut sääriäni varmaan tuhansia ja tuhansia kertoja – ja todennäköisesti käyttänyt karvojeni poistamiseen myös rahaa yhteensä tuhansia ja tuhansia euroja. Laskeskelin, että pelkästään yhden vuoden aikana sokerointiin humpsahtaa helposti 900 euroa, jos karvoja poistattaa 3-4 viikon välein. Nyt kun lasken näitä summia ensimmäistä kertaa yhteen, tuntuu kieltämättä aika hullulta.

Koskaan aiemmin en ole oikeastaan sen kummemmin kyseenalaistanut asiaa: olen hankkiutunut karvoistani eroon, koska niin nyt vain “kuuluu tehdä”. Olen oppinut, että karvaiset sääret ovat epäsiistit, miehekkäät, vastenmieliset, epäseksikkäät, homssuiset ja hävettävät – ne ovat kaikki adjektiiveja, joita tuskin kukaan nainen haluaa liittää itseensä. Olen oppinut, että itsestään huolta pitävän, viehättävän ja oikeanlaisen naisen kuuluu olla karvaton. Olen oppinut, että karvojen nyhtäminen juurineen irti ihmiskehosta sattuu ihan perkeleesti, mutta Sex And The Cityn parissa nuoruuttaan viettäneelle se on tuntunut jonkinlaiselta itsestäänselvyydeltä, että tämän tyyppinen kärsimys nyt vain kuuluu kauneuteen ja naisen elämään.

Olen myös oppinut, että naisen keho tai ulkonäkö ei koskaan ole vain hänen omansa, vaan sitä kokevat oikeudekseen kommentoida estoitta niin miehet kuin muut naisetkin. Ja heillä on mielestään siihen oikeus, varsinkin jos nainen on peräti itse asettunut esille tai mennyt julkisesti laittamaan kuvansa nettiin. Tai joskus ihan vain astunut ulos kotoaan kadulle.

Alkukeväästä olen päätynyt Be a Lady -videon jälkimainingeissa lehtijutun pariin, jossa 19-vuotiaan Maceyn kerrotaan saavan röykkiöittäin vihapostia, koska hän on päättänyt lakata ajelemasta ihokarvojaan ja poseeraa nyt Instagramissa karvaisine säärineen ja kainaloineen. Artikkelin luettuani eksyn lukemaan toisenkin artikkelin, ja kolmannen… Naisten karvoitus on yhä 2020-luvulla niin suuri tabu, että julkisuudessa luonnollisina karvoineen esiintyvät naiset saavat jopa tappouhkauksia. Samanaikaisesti mietin työn kautta muutama kuukausi aiemmin kohtaamaani nuorta kaunista naista, jonka leuassa on tavatessamme kasvanut selkeästi erottuvia hajanaisia partakarvoja. Nostan mielessäni hattua tytölle, joka on rohkeasti jättänyt leuassaan kasvavat karvat poistamatta ja on ylpeästi oma itsensä. Tällaisessa vihan ja sosiaalisen häpeän ilmapiirissä se vaatii rohkeutta.

Lukemani artikkelit jäävät pyörimään ajatuksiini ja perinteisiä, ahtaita kauneusihanteita uhmaavat naiset palaavat mieleeni, kun päätän sosiaalisen eristäytymisen nimissä minimoida kaikki ei-välttämättömät sosiaaliset tekemiset, joihin miellän myös sokeroinnin. Ajelemisen sijaan päätän antaa säärikarvojeni kasvaa. Ja nehän kasvavat. Alkuun näky on tuttu, sillä tokihan minullakin “huoltovälit” joskus venyvät ja karvat ehtivät kasvaa sänkeä pidemmiksi. Nyt kuitenkaan kyse ei ole enää mistään muutaman viikon tauosta tai pienestä sängestä: 2-3 kuukaudessa säärten peitoksi kasvaa hämmästyttävän komea karvapeite. Osoittautuu, että säärikarvani eivät ole huomaamattoman vaaleat ja hennot, harvat eivätkä järin lyhyetkään. Sen sijaan säärissäni kasvaa yllättävän tummaa ja tiheää karvaa – pisimmät karvat ovat 2,5cm mittaisia.

Mietin, miten hämmentävää on, etten ole nähnyt sääriäni tällä tavoin vallattomassa luonnontilassa varmaankaan sitten ala-asteen – todennäköisesti noin 25 vuoteen. Suhtaudun uuteen karvaisempaan olemukseeni vähän ristiriitaisin tuntein. Toisaalta seuraan uteliaana tilanteen kehitystä ja toisaalta nolostelen karvaisia jalkojani. Mutta juuri tuosta nolouden tunteesta kumpuaa pieni kapinahenki… Mitä jos en poistaisikaan säärikarvojani sitten, kun vapaaehtoinen kotikaranteeni on ohi ja pitkät housut vaihtuvat hellemekkoihin ja paljaisiin sääriin? Olisiko minusta kulkemaan kesäkaduilla säärikarvat helmojen alla tuulessa hulmuten?

Käyn aiheesta pitkiä keskusteluita poikaystäväni kanssa, joka on tähän asti suhtautunut hyvin suopeasti lisääntyneeseen karvoitukseeni. “Hävettäisikö sua, jos ilmestyisin sun ystävien kesäpiknikille lyhyessä kesämekossa näiden karvaisten koipieni kanssa?” tenttaan häneltä. Ajattelen, että moni ei ehkä kiinnitä huomiota karvaisiin sääriini seisoessa tai kadulla viilettäessä, mutta piknikviltillä pidempään yhdessä istuskellessa niitä ei varmaankaan voi olla huomaamatta. Poikaystäväni vastaus on mutkaton ja selkeä: “Ei hävetä.” Varmistelen asiaa moneen otteeseen, koska en ole varma, onko hän täysin rehellinen, mutta hänen vastauksensa pysyy diplomaattisesti ja järkkymättä samana. Tunnen sisimmässäni kiitollisuutta ja helpotustakin siitä, että rinnalleni on löytynyt noin fiksu mies. Luulen, että kokisin itse ongelmaksi, jos karvani olisivat miehelle ongelma.

Sitä mukaa, kun karvani kasvavat ja häpeäntunne niiden mukana, tunnen yhä voimakkaammin tarvetta puhua tästä kaikesta ääneen. Miksi ihmeessä näin luonnollinen asia tuntuu niin nöyryyttävältä? Meidät on niin aivopesty karvattomaan naisihanteeseen, ettei suuri osa meistä tule kyseenalaistaneeksi sitä koskaan. Ajelemme kiltisti sääremme ja häpeämme, jos se on syystä tai toisesta jäänyt tekemättä.

Karvojen suhteen suvaitsevainen poikaystäväni ei oikein ymmärrä tarvettani “tehdä tästä numero” – oikeastaan hän vaikuttaa asiasta jopa hiukan kiusaantuneelta. Hänen mielestään paljon mielenkiintoisempi kannanotto olisi vain esiintyä estoitta karvoineni mutta olla noteeraamatta tai selittelemättä asiaa mitenkään. Hän ehdottaa, että kommentoisin asiaa vain, jos ja kun joku kommentoisi karvojani. Ymmärrän hänen näkökulmaansa, mutta yritän selittää, kuinka iso tabu karvainen nainen on yhä tänäkin päivänä ja miksi koen tärkeäksi puhua tästä kaikesta ääneen. Pitkän keskustelun jälkeen hän ymmärtää paremmin ja tajuaa senkin, ettei todennäköisesti ikinä voi täysin ymmärtää. Naisiin kohdistuviin ja kohdistettaviin ulkonäköpaineisiin, -vaatimuksiin ja -odotuksiin tuskin voi miehenä koskaan täysin samaistua, koska miesten maailmassa sellaisia ei vain samassa mittakaavassa ole olemassakaan.

Keskusteluiden jälkeen mietin, onko karvoihin liittyvä häpeä oikeasti universaali kokemus vai kuvittelenko vain muidenkin naisten tuntevan samoin. Niinpä päätän kysyä asiaa seuraajiltani Instagramissa. Valitsen kyselyni kohteeksi nimenomaan säärikarvat, sillä niiden poistamista ei voi perustella hygienialla ja syyt säärten sheivaamisen taustalla ovat lähes poikkeuksetta esteettiset.

Asia selvästi kiinnostaa monia, sillä saan valtavan vastausryöpyn. Ilahdun, kun yllättävän moni kertoo avoimessa vastauslomakkeessa, ettei häpeile karvojaan, vaan antaa niiden iloisesti rehottaa. Silti lopulta äänestyksessä 78% eli reilu enemmistö liki 5000 vastaajasta toteaa, ettei voisi kuvitellakaan liikuskelevansa kesällä sheivaamattomin säärin lyhyissä helmoissa tai lahkeissa. Tulen luvusta vähän surulliseksi, mutta vielä enemmän surettavat kommentit tarkentavaan kysymykseen “Miksi?” Vastaukset ovat täynnä epävarmuutta, kuvotusta, kiusaantuneisuutta ja häpeää. Moni vastaa yksiselitteisesti, ettei voisi, koska karvat ovat tummat ja näkyvät. Yllätyn hieman, kuinka moni vastaajista ei vielä storyni katsottuaankaan hoksaa kyseenalaistaa omaa ajatteluaan. Toisaalta monessa vastauksessa kuuluu, että asiaa on pohdittu itsekin ja koko ilmiön ristiriitaisuus avautuu viimeistään kyselyyn vastatessa.

Mulla olisi todella epäsiisti, karvainen gorilla -fiilis. Ja valehtelisin, jos väittäisin, että muiden mielipiteet eivät kiinnosta.

Sheivaaminen kuuluu “ehostukseen” kuten hiusten harjaaminen.

En pidä karvoistani, mutta onko se alun perin oma mielipiteeni? En tiedä. Vaikea kysymys.

En halua, että esimerkiksi joku työpaikka menisi sivu suun siksi, että olin heidän standardeillaan “epäsiisti”.

En voisi, surullisesti yhteiskunnan ja kulttuurin luoma ajatus karvoista epäsiisteinä on iskostunut päähäni. Se on sosiaalisesti liian paheksuttua ja pidän itsekin karvattomia sääriä kauniimpina.

Vastauksissa nousee esiin pelkoa muiden katseista, mutta silti moni painottaa, ettei kuitenkaan itse kiinnitä huomiota muiden karvoihin tai häiriinny niistä. Omia karvoja moititaan monessa vastauksessa rumiksi ja verrataan itseä apinaan. Moni sanoo, että naisen karvat ovat yhä liian iso tabu, että he kehtaisivat uhmata normeja. Toisaalta osa kertoo poistavansa karvojaan myös siksi, että pitää sileän ihon tunnusta. Mahtuupa joukkoon mahtuu äänekkäänä vähemmistönä rohkeita ja muiden mielipiteistä piittaamattomia kauneusnormien uhmaajiakin. Silti moni heistä myöntää, että jos omat karvat olisivat hentojen ja vaaleiden sijaan paksuja ja tummia, saattaisi kynnys jättää karvat poistamatta olla korkeampi.

Kesäpäivät lämpenevät ja yksi lempiasioistani kesässä on se, ettei tarvitse käyttää sukkia. Odotan yleensä suurella innolla sitä hetkeä, kun voin viilettää kesäisillä kaduilla paljain säärin. Nyt ahdistukseni nousee samaa tahtia lämpömittarin lukemien kanssa. Jopa pitkissä housuissa huomaan stressaavani sitä, jos istuessani lahje nousee niin korkealle, että pitkät nilkkakarvani vilkkuvat lahkeensuusta. Tuntuu aivan naurettavalta, että näennäisesti näin mitättömän pieni ja typerä asia paisuu mielessäni niin suureksi. Samaan aikaan tiedostan, että tämä on vasta jäävuoren huippu kaikkien niiden epämukavien tuntemusten kanssa, joita tulen vielä asian tiimoilta kohtaamaan.

Kun lämpömittari lähenee hellelukemia, mietin muutaman kerran, pitäisikö vain ajella karvat pois. Olen kertonut “ihmiskokeestani” vain poikaystävälleni, joten voisin huoletta poistaa karvani ilman, että kukaan koskaan tietäisi minun murtuneen paineen alla. Toisaalta, mitä enemmän karvaisena kadulle lähteminen ahdistaa, sitä vahvemmin tunnen, että juuri niin minun täytyy tehdä. Puen päälle midimittaisen hameen, lähden ulos ja huomaan nopeasti tarkkailevani ahdistuneena, tuijottaako joku sääriäni (lue: ei tietenkään). Olen silti ihan valtavan tietoinen itsestäni ja karvoistani sekä jatkuvasti varautunut siihen, että joku tuntematonkin saattaa intoutua kommentoimaan – ja alkuvuodesta lukemieni artikkeleiden perusteella pelkään, ettei välttämättä niin ystävällismielisesti. Mietin takaraivossani jo valmiiksi, mitä vastaisin loukkaavaan tölväisyyn, mutta kukaan ei sano yhtään mitään. Tajuan huoleni olevan typerä, mutta hyrrä pääni sisällä käyn samat ajatukset ensimmäisillä kerroilla läpi aina, kun astun ovesta ulos.

Aloitan säärikarvoihin totuttelun tällaisilla pienillä askeleilla. Puhun ystävilleni aiheesta ja esittelen sääriäni. Reaktiot vaihtelevat: joku häkeltyy täysin, toinen purskahtaa nauruun, kolmas kannustaa tekemään kuten hyvältä tuntuu, vaikka näen hänen katseestaan kummastuksen ratkaisuani kohtaan. Jotkut yrittävät tsempata vähättelemällä karvojani: “Ei nuo ole ollenkaan pahat, ei niitä edes niin kauheasti huomaa!” On myös muutama, jotka suhtautuvat karvoihini ilahduttavan tyynesti todeten vain, että samanlaiset heilläkin kasvaisi, jos antaisivat niiden kasvaa. Tunteeni ystävien reaktioita kohtaan ovat ristiriitaisia, mutta ymmärrän heitä. Jokin aika sitten olisin itse varmaankin ollut vastaavanlaisen tilanteen äärellä yhtä hämmentynyt.

Uskaltaudun hellepäivänä suorastaan ruuhkaisaan puistoon bikineissä lukemaan kirjaa. Tunnen ylpeyttä itsestäni, kun tajuan, etten ole ajatellut karvojani varmaan tuntiin. Samalla tuntuu naurettavalta: mikä ihmeen saavutus tuo nyt muka on?! Vaikka olen viettänyt aamupäivän puistossa paljain säärin, vedän illalla ylleni pitkälahkeisen haalarin, kun menemme tapaamaan poikaystäväni kavereita. En ole vielä valmis kohtaamaan heidän mahdollisesti arvioivia katseitaan. Mietin, mitä oikeastaan pelkään… Ensisijaisesti ahdistaa, millaisia johtopäätöksiä puolitutut saattaisivat minusta tehdä vain karvojeni perusteella. Mahtaako joku tuomita minut epäsiistiksi tai ällöttäväksi? Tajuan pelkojeni järjettömyyden, mutta niistä on vaikea irroittautua, kun kyse on ihmisistä, joille haluaisin jättää positiivisen vaikutelman itsestäni. Muutamaa viikkoa myöhemmin istun jo samassa seurueessa lyhyet shortsit ylläni.

Häpeäntunteesta irti rimpuilu on nimenomaan prosessi: aluksi häpeä on läsnä koko ajan, mutta viikkojen kuluessa se hälvenee. Kun kokeilua on jatkunut kuukauden verran, ajattelen karvojani enää harvoin. Kadulla kävellessä ei hävetä enkä enää tarkkaile vainoharhaisesti muiden katseita. Silti yhä kohtaan tilanteita, joihin meneminen paljain säärin tuntuu epämukavalta. Sellaisiin tekisi mieli pukea vain pitkät housut, mutta mitä hyötyä koko kokeilusta olisi, jos en haastaisi itseäni nimenomaan astumaan sinne epämukavuusalueelle? Niinpä pakotan itseni pukemaan lyhyet shortsit PR-tilaisuuteen, jossa tiedän kohtaavani tuttuja ja työkontakteja. Kokemus ei lopulta olekaan niin pelottava kuin olen etukäteen kuvitellut. Jokainen tällainen päivä tuntuu suurelta voitolta omassa prosessissani: häpeä ei enää hallitse minua.

Saan voimantunnetta siitä, että uskon ihmisten ymmärtävän, että karvani ovat tietoinen kannanotto. Vähän jopa nautin ajatuksesta, että laittaudun oikein nätiksi ja niksautan ehkä jonkun kanssakulkijan ajatukset hetkeksi sijoiltaan, kun mielleyhtymät huolitellusta naisesta ja vapaasti rehottavista säärikarvoista joutuvat törmäyskurssille. Ajatus siitä, että tekoni nähdään statementina tuo ikään kuin turvaa, koska sen ansiosta kukaan ei todennäköisesti miellä minua epäsiistiksi, tai mikä vielä pahempaa, epävakaaksi. Olen nimittäin kuullut ihmisten kyseenalaistavan jopa naisen mielenterveyttä tai elämänhallintaa, jos vaikuttaa siltä, että hän “ei pidä huolta itsestään”. Ajatus on karmiva – varsinkin koska tiedän sen olevan totta. Samanaikaisesti tuntuu todella ristiriitaiselta ja suorastaan väärältä iloita siitä, että juuri minun tekemänäni tämä teko nähdään kannanottona, kun joku muu saattaa saada samasta teosta harteilleen melko kyseenalaisenkin leiman.

Vaikka olen jo voittanut monet omista henkisistä esteistäni, naisen karvaiset jalat tuntuvat joissakin tilanteissa yhä tabulta: mitä virallisempi tilaisuus, juhlavampi pukukoodi tai konservatiivisempi seura, sitä vaikeammalta säärikarvojen kantaminen ylpeänä tuntuu. Ajatus korkokenkien ja polvipituisen mekon pukemisesta hienompaan tilaisuuteen tuntuu vain jotenkin epäsopivalta. Pelkään, että joku saattaisi jopa tulkita minun olevan epäkunnioittava tilaisuuden arvokasta luonnetta tai etikettiä kohtaan, jos ilmestyisin kesähäihin säärikarvoineni. Onneksi tälle kesälle ei ole tiedossa juhlia, joissa minun tarvitsisi miettiä asiaa käytännössä.

Olen alun perin ajatellut, etten mainitse somessa mitään koko eksperimentistäni ennen tämän postauksen julkaisua, mutta päädyn hetken mielijohteesta juuri juhannuksen kynnyksellä näyttämään säärikarvani ja pohtimaan aihetta IG-storyssani. Arvelen ennakkoon aiheen herättävän todennäköisesti keskustelua, mutta en osaisi ikinä aavistaa, miten valtavan viestiryöpyn karvani ja pohdintani saavat aikaiseksi. Saan vuorokaudessa yli 600 viestiä ja reaktiota, ja karvani herättävät suuria tunteita. Pelkään niitä mediassa kohuttuja vihaviestejä, mutta huojennuksekseni reaktiot ovat lähes yksinomaan positiivisia.

Yritän juhannuksenvieton ja offline-moodin lomassa käydä hiljalleen läpi valtavaa viestitulvaa . Olen häkeltynyt asian osakseen saamasta massiivisesta huomiosta ja yritän vastata jokaiseen viestiin jotenkin tai reagoida edes emojilla. Moni avaa kommenteissa avoimesti omia ajatuksiaan ja epävarmuuksiaan, joten tuntuu tärkeältä yrittää oikeasti keskustella omien resurssiensa puitteissa. Suurimmassa osassa viesteistä tsempataan, kehutaan rohkeudesta ja iloitaan siitä, että olen nostanut aiheen esille. Todella moni kertoo nostavansa hattua ja pohtii, ettei itse varmaankaan pystyisi samaan. Yritän rohkaista heitä kertomalla, että en minäkään vielä hetki sitten uskonut pystyväni, mutta tässä sitä nyt ollaan.

Moni tuntuu vilpittömän yllättyneeltä karvoistani: osa kertoo, ettei ole edes tiennyt, että naisellakin voisi olla tällaiset säärikarvat. Osa puolestaan sanoo yllättyneensä sitä, etten liioitellutkaan. “Sullahan on ihan oikeasti kunnon karvat!” Yllättävän moni on arvellut minun liioittelevan karvojani ja on kuvitellut todellisuuden olevan pari haaleaa haituvaa ristissä. Riemastus on suuri, kun ennakko-oletus onkin osoittautunut vääräksi. Ehkä tämä kertoo siitä, kuinka naisilla on tapana kauhistella karvojaan silloinkin, kun niitä ei juuri ole tai säärissä on vain huomaamaton sänki. Osa on myös aidosti yllättynyt, että näin vaalean naisen säärissä voi kasvaa niin vahvaa ja runsasta karvaa. Tummempiin kanssasisariin verrattuna karvani ovat silti vielä varsin vaaleat – eivätkä pääse oikeuksiinsa kuvissa.

Pysäyttävimpiä ovat kommentit, joissa kerrotaan, miten tärkeältä on tuntunut nähdä minun jalkani. Surullisen moni ei ole koskaan nähnyt muilla naisilla runsaita säärikarvoja ja on tästä syystä jopa luullut jopa olevansa jotenkin poikkeava, hävennyt hiljaa itsekseen karvojaan. Muutama kertoo itkeneensä nähtyään ensi kertaa kohtalotoverin. Mietin viestejä lukiessani, miten sairasta tämä kaikki on. Naiset luulevat olevansa karvoineen jotain mutantteja vain siksi, että emme näe säärikarvoja ikinä missään! Jopa ladyshaver-mainoksissa ajellaan karvattomia koipia. NIIN iso tabu ovat naisen karvat.

Tietenkin joukkoon mahtuu myös niitä naisia, jotka ihmettelevät, kenelle tämä nyt on muka jotenkin iso juttu. Olen oikeastaan iloinen näistä kommenteista – se luo toivoa vapaammasta tulevaisuudesta. Samaan aikaan mietin, miten kuplautuneita ajatukset voivat tällaisessakin asiassa olla. Osa varmasti elää sellaisten naisten ympäröimänä, joille karvat on luonnollinen ja häpeilemätön asia, ja se on mahtavaa. Mutta jos oma kupla koostuu enemmän normin mukaan elävistä, harva on niin vahva, että uskaltaisi yksin ryhtyä uhmaamaan vallitsevia ihanteita ja odotuksia. Se, että suurin osa naisista tuntee karvoistaan valtavaa häpeää, kertoo siitä, että olemme vielä kaukana maailmasta, jossa nainen voisi aidosti olla vapaa yhteiskunnan ulkonäköä koskevista odotuksista ja vaatimuksista. Tai siitä, että normi olisikin luonnollisuus. En halua syyllistää tai pilkata yhtäkään naista siitä, että olemme omaksuneet sen, mitä meille on syntymästä saakka syötetty.

Arvelen, että karvani saavat mahdollisesti osakseen myös naureskelua ja nyrpistelyä, mutta kukaan ei onneksi ilmaise näitä ajatuksia suoraan minulle. Haastan ihmisiä storyssani miettimään, mistä tällaiset tuntemukset saattaisivat johtua. Emmehän pidä miestenkään säärikarvoja naurettavina, epäsiisteinä tai vastenmielisinä. Yllättäen saan usemmankin viestin, jossa ihmiset tunnustavat reagoineensa karvoihini ensin jotenkin negatiivisesti mutta havahtuneensa sitten miettimään omaa reaktiotaan kriittisesti. Tunnen, että jotain oikeasti tapahtuu – protestini tuottaa tulosta!

Saan viestejä naisilta, jotka kertovat heränneensä miettimään ulkonäköön kohdistuvia odotuksia tultuaan äidiksi. Oma lapsi on saanut pohtimaan, millaisia arvoja haluaa välittää eteenpäin. Lapset saattavat vilpittömästi kysellä kinkkisiäkin kysymyksiä: “Äiti, mitä sä teet? Miksi ajelet karvasi pois?” Jos lapsen kysymykseen ei pysty keksimään järkevää vastausta, voi olla vaikea perustella asiaa sen jälkeen enää itselleenkään. Erään äidin tämä havainto on saanut luopumaan itseruskettavista tuotteista kokonaan. Toinen kertoo jättävänsä tästä syystä tarkoituksella välillä pidemmäksikin aikaa sheivaamatta, jotta lapset oppisivat näkemään naisen kehon myös omassa luonnollisessa olomuodossaan, karvoineen.

Joku sanoo, että vaikka hän itse haluaa poistaa karvansa, olisi hänestä tärkeää, että halutessaan saa olla myös karvainen. Ymmärrän kommentin hyvään pyrkivän tarkoitusperän, mutta haluan oikaista ajatusta hiukan. En minä erityisesti halua olla karvainen, mutta minä olen karvainen, halusin sitä tai en. Sen sijaan haluaisin, että luonnolliset karvat olisivat naisille yhtä normaali asia kuin tällä hetkellä vallitseva karvattomuuden normi. Haluaisin, että kenenkään ei tarvitsisi tuntea karvoistaan häpeää.

“Muiden karvat eivät häiritse minua, mutta itse en halua luopua sheivaamisesta. Minun oma mielipiteeni on, että karvattomat sääret ovat naisella kauniimmat ja pidän sileiden säärten tunnusta. Se on kuitenkin ihan oma henkilökohtainen valintani ja mieltymykseni.” Saan paljon tämän tyyppisiä kommentteja, ja joku kokee storyni jopa sheimaavaksi heitä kohtaan, jotka yhä haluavat poistaa karvansa. Olen viestistä hiukan yllättynyt: olenhan vain avannut omaa prosessiani ja pyytänyt muitakin pysähtymään omien ajatustensa äärelle sekä haastamaan totuttuja ja opittuja asenteita. Jokainen on vapaa tekemään niin kuin haluaa, mutta voi olla hyvä kysyä joskus itseltään: onko mielipide oikeasti omani vaiko vain opittu ihanne, jota jonka olemme sisäistäneet pienestä pitäen? Jos kaikki ympärillämme olisivat karvaisia, pitäisinkö karvattomuutta kauniimpana?

Eräs kommentoija tiivistää kaiken hienosti: “Usein törmää ajatukseen (ja löytää välillä itsensäkin selittelemästä itselleen), että mä nyt vain olen tämän tyylinen ja tykkään tästä. Että eikö todellista tasa-arvoa ole yhtä lailla myös perinteisistä naisihanteista tykkääminen? Mutta onko se todellista vapautta niin kauan, kun ei pysty tai kehtaa olla piilottamatta jotakin itsestään?” Jos omat karvat tuntuvat hävettäviltä tai olo karvaisena vaivaannuttavalta, ehkä valinta ei olekaan täysin oma.

Juhannuksen jälkeisenä maanantaina olen viimein saanut kahlattua koko satojen viestien suman läpi. Keskustelu jatkuu yhä ja päätän tallentaa storyni, jotta ihmiset voivat katsella sitä myöhemminkin. Aihe herättää keskustelua ja kannanottoja päivästä toiseen. Selvästi olen onnistunut sohaisemaan johonkin sopivaan kohtaan sopivalla hetkellä. Keskustelussa mietitään muun muassa sitä, miksi juuri minun tekemänäni tämä kokeilu saa aikaan niin valtavan palautevyöryn. Ehkäpä jonkun luonnonmukaisuuden puolesta muutenkin puhuvan hippihenkisen luonnonlapsen säärikarvat eivät herättäisi yhtä voimakkaita tunteita. Toisaalta taas äänekkäästi feminismin puolesta liputtavan aktivistin toiminta ei kenties tunnu tavalliselle pulliaiselle niin samaistuttavalta – varsinkaan, jos siinä sivussa avoimesti kertoo, ettei piittaa muiden mielipiteistä.

Eräs julkisuudessa vahvaksi naiseksi profiloitunut tuttuni laittaa viestiä ja kertoo käyneensä läpi samankaltaista prosessia omien karvojensa suhteen. Hän kiittää minua puheenvuorostani ja kertoo pitävänsä sitä tärkeänä siksi, että se erityisen samaistuttava. Kun minun kaltaiseni tavallinen tyyppi kertoo avoimesti kamppailevansa häpeän ja epävarmuuden kanssa, se on lähempänä monen muunkin ihan tavallisen naisen elämää ja saa ehkä juuri siksi monen kyseenalaistamaan normeja ja sitä kautta omaakin ajatteluaan ensimmäistä kertaa. Toisaalta esimerkkini tuo myös karvat sellaiseen ympäristöön, missä niitä ei ole totuttu näkemään: muoti- ja lifestyle-bloggaajan kanaviin. Tavalliseksi ja maltilliseksi profiloituneen bloggaajan rehellinen statement tuntuu monelle painavammalta ja vaikuttavammalta kuin jo valmiiksi rääväsuisena ja itsevarmana tunnetun voimanaisen. Kontrasti on yksinkertaisesti suurempi.

Innostun selvittelemään myös vallitsevan tilanteen taustoja: mistä on saanut alkunsa tuo ajatus, että naisen kuuluu olla karvaton? Päädyn lukemaan CNN:n artikkelin, joka avaa ilmiön taustoja. Enpä olisi arvannut, että kaikki juontaa juurensa jo Darwinin evoluutioteoriaan, jonka jälkeen soppaan ovat työntäneet lusikoitaan niin Gilletten markkinointitiimi kuin Playboy-lehtikin. Patriarkaalinen maailmanjärjestys on vaarallinen yhdistelmä markkinatalouden rahanahneiden koneistojen kanssa. Epävarmuus on hyvää bisnestä: sen avulla voidaan kontrolloida niin naisten tekemisiä kuin kukkaroitakin. Ja kun nainen tietoisesti uhmaa perinteistä kauneuskäsitystä tai ilmaisee, ettei häntä oikeastaan kiinnosta, onko hän muiden mielestä viehättävä vai ei, se tuntuu uhkaavalta. Hän ottaa kontrollin itselleen ja haastaa valta-asetelmaa, jota moni ei ole halukas purkamaan. Ehkä sieltä kumpuaa kaikki se viha, joka purkautuu aggressiivisina ja uhkaavina viesteinä niille naisille, jotka antavat karvojensa kasvaa.

Alan pikkuhiljaa olla karvoistani jopa vähän ylpeä. Tulee tunne, että tässä sitä muutetaan maailmaa sääripari kerrallaan. Silti jään miettimään, kun joku kysyy, olisinko ollut valmis tähän kaikkeen sinkkuna. Olen tällä hetkellä “turvallisesti” parisuhteessa ja kokeilun tässä vaiheessa tuntuisi helpolta sanoa, että sinkkuus ei muuttaisi mitään. Mutta rehellisyyden nimissä en ole ihan varma, olisiko minusta ollut aloittamaan tätä kokeilua, jos olisin ollut sinkku. Ajatus siitä, että joku tuomitsisi minut karvojeni perusteella tuntuu edelleen epämukavalta. Mutta toisaalta, haluaisinko sitten sellaisen ihmisen kanssa heilastellakaan, jolle karvani olisivat kynnyskysymys? No en todellakaan. Kuten eräs seuraajani osuvasti toteaa: ehkä karvat ovat sellainen hyvä “kusipää-testi”, jolla saa karsittua omaan arvomaailmaan sopimattomat tyypit pois pelistä jo alkumetreillä.

Naistenlehti ottaa minuun yhteyttä kertoakseen, että haluaisi tehdä jutun minusta ja karvoistani. Olen ilahtunut yhteydenotosta, mutta mietin samalla vakavasti, haluanko sittenkään antaa haastattelua. Haluanko todella profiloitua lehtiotsikoissa joksikin valtakunnan karvakuningattareksi? Taivun kuitenkin lopulta mukaan juttuun, koska toivon, että ehkä lehtijutun kautta yhä useampi innostuisi haastamaan omaa ajatteluaan.

Entä mitä tapahtuu seuraavaksi? Olen alun perin ajatellut, että kokeiluni saisi jatkua ja karvani kasvaa niin kauan, kunnes olisin vapaa niihin liittyvästä häpeäntunteesta. Nyt se piste on pääpiirteittäin saavutettu. En kuitenkaan ole enää oikeastaan ihan varma haluanko poistaa niitä. Edelleen tulee varmasti vastaan tilanteita, joissa en usko voivani olla täysin vapautunut karvoineni – esimerkiksi häät tai jokin hieno cocktail-tilaisuus saattaisi olla sellainen. Ja ehkä juuri siksi tuntuu, että haluaisin vielä jatkaa tätä yhden naisen protestia. Toisaalta myös koen, että juuri minun esimerkkini normalisoi tätä koko asiaa. Mitä enemmän näemme säärikarvoja ihan tavallisilla naisilla ihan tavallisissa tilanteissa, sitä vähemmän ehkä koemme paineita poistaa omamme. Tunnen silti saavuttaneeni sen pisteen, että voin sanoa sen olevan aidosti oma valintani, ajelenko karvani vai en. Ja se on jo aikamoinen muutos lähtöpisteeseen nähden.

Tunnen tarvetta vielä alleviivata, että ei ole minun paikkani kertoa muille, miten elämää tulisi elää tai mitä omille karvoille tulisi tehdä. Toivon kuitenkin, että jokainen tekee juuri sellaisia valintoja, jotka tuntuvat itsestä hyvältä ja kumpuavat ensisijaisesti omista tarpeista ja toiveista – ei ulkopuolelta tulevista vaatimuksista. Minulle tämä kokeilu on ollut ennen kaikkea todella kiinnostava tutkimusretki omien ajatusten ja ihan kummallisten, turhien häpeäntunteiden äärelle, joista olen halunnut pyristellä irti.

Naiseuteen liittyy ihan valtavan paljon kovin kapeita kauneusihanteita ja vaatimuksiksi vaivihkaa muotoutuvia odotuksia – karvattomuuden normi on vain yksi monista.  Jostain syystä juuri karvattomuus on silti ollut sellainen erityisen ahdas lokero, johon lähes kaikki naiset vain kyseenalaistamatta kiltisti tunkevat itsensä. Olit sitten karvoista mitä mieltä tahansa, toivoisin, että jokainen meistä pysähtyisi hetkeksi pohtimaan ja ehkä kyseenalaistamaankin näitä itsestäänselvyyksinä pitämiämme normeja. Uskon nimittäin, että olisi jokaisen meistä etu, ettei meidän tarvitsisi enää tuntea häpeää tai huonommuutta omista luonnollisista kehoistamme. Epärealistiset kauneusihanteet eivät murene koskaan, jos emme itse haasta niitä. Maailma muuttuu, kun sitä muutetaan.

Psst, juttelimme aiheesta myös tämän viikon Afterwork-jaksossa.

Tags: , , , , ,

Categorised in: Elämä, Kauneus, Kulttuuri

78 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • KatariinaE

    Olen tämän kevään ja kesän aikana pohtinut paljon tällaisia ulkoapäin tulevia kauneusihanteita ja olen tehnyt omaa kokeilua meikittömyydestä. Aluksi tuntui ihan kamalalta käydä missä tahansa ilman meikkiä, mutta nyt meikittömyydestä on tullut minulle uusi normaali. Ajattelin aluksi, että syksyllä alan taas meikata kun lopetan etätyöt ja palaan toimistolle, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että ehkä en aloitakaan. Kiitos tästä hyvästä tekstistä!

  • Pia

    Moi Jenni! Kiitos rohkeasta postauksestasi :) muutamia kommentteja esseehen ja yleisesti karvoista:
    1. Seurustelin joskus saksalaisen miehen kanssa, joka oli myös asunut italiassa ja näin nähnyt tummempihipiäisiä ja vahvemmin karvoittuneita naisia. Taitaa osana olla myös 70-luku :) joka tapauksessa, hän aina sanoi minulle, että “eihän sun karvat edes ole pahat, ne on vain naisen karvoja”. Hänestä ne oli kauniit, koska ne oli naisen.. naisen kroppaan sopivat. En osaa selittää tätä tarkemmin, mutta hänen tapansa katsoa karvoja on jäänyt minulle myös. Ne ovat vain naisen karvoja, ja jotenkin sopivia meidän kroppaan. En silloin jättänyt sheivaamatta kovin usein, mutta tämä tuli esille näinä mainitsemina pitkinä huoltoväleinä ja kesän helteillä :)
    2. Yhdyn jotenkin tuohon kapinahenkeen. Ei nainen ole ruma vain, koska hänellä on karvoja. Nainen on kaunis, upea.. ja vaikka myönnän, että pidän myös sileistä jaloista (ja erityisesti kainalon alueesta jo hygieenisistä syistä), niin minullakin on rehottanut iloiset säärikarvat jo hetken aikaa nyt keväällä. En ole varma haluanko poistaa niitä, ja taas poistaa niitä. Katsotaan mitä elämä tuo tullessaan, ehkä nuo kesähäät vaatisivat sen. :)
    3. Rakkaus omaa kroppaa kohtaan on tärkeintä maailmassa. Rakkaus itseä kohtaan on tärkeintä maailmassa. Se, että pystyy katsoa itseään kuin ystävää, lempeästi nähden kivun, mutta samalla tietäen, että se ei ole totta. että se on vain mielen tuotos ristipaineesta, jonka omaksumme, jota pidämme itsekin yllä, ja johon muut meitä kannustavat. En tiedä mitään kamalempaa, kun se, että ihminen (nainen tai mies) ei rakasta itseään. Se on jotenkin minusta iso loukkaus koko maailmaa kohtaan. Ketä sitten, jos ei (ensin) itseään? Ihan hullua. EDIT: ymmärrän itsensä rakastamisen vaikeuden, mutta ihan jo tavoitteen tasolla ja polkuna minusta yksi tärkeimpiä asioita elämässä.

    Mieleen tuli paljon muutakin, mutta ehkä tässä nyt päällimmäiset. Saatan palata vielä kun kypsyttelen lukemaani. :) Kiitos upeasta tekstistä!

    • Pia

      Vielä yksi huomio – ja sori, tämä menee nyt deepiksi:

      4. Se, että muut reagoi vihamielisesti esim. karvojen ajamattomuuteen, kuvaa yleensä sitä, että tämä joku ei “tottele” omaa käsitystään siitä miten asioiden pitäisi olla. Se koetaan samalla hyökkäyksenä itseään kohtaan: ikään kuin toisen olemassaolo tai valinnat haastaisivat samalla myös oman olemassaolon, arvot ja valinnat. Tämä on tosi inhimillistä, ja varmasti osa meidän jokaisen polkua jossain vaiheessa – no judgement. Eri asia toki, mitä omalla reaktiollaan tekee.

      Silti karvattomuus on vain yksi asia muiden joukossa – lukemalla vaikka suomalaista klassikkokirjallisuutta tai katsomalla oopperoita huomaa, että sorto (naisen, miehen, köyhän, vähempiosaisen, erilaisen, you name it) on ollut aina olemassa. Ja aina on ollut myös niitä ääniä, jotka näkevät monimuotoisuuden ja ennen kaikkea, ihmisen arvon.

      Summa summarum, usein se mitä muut sanovat sinusta tai valinnoistasi, kertoo enemmän ihmisestä itsestään, kuin sinusta. Sen takia rakkaus ja arvostus itseään kohtaan on kaiken alku. Se auttaa asettamaan asioita mittasuhteeseen ja näkemään asioita pienen etäisyyden päästä. Onko tämä minun kipuani vai sinun kipuasi? Reagoinko tähän vihalla tai vastahyökkäyksellä, vai katsonko mitä tämä herättä minussa, ilman tuomiota siitä kuinka “väärää”, häpeällistä tai piilotettavaa se voisikaan olla? Mitä tämä merkitsee minulle? Miten minä haluan elää elämääni?

      Kategoriassa random thoughts. :)

    • karvajeesus

      Olen jättänyt kainalokarvani ajamatta jo parin vuoden ajan, koska ihoni on erittäin herkkä varsinkin talvella ja sheivaus vie myös aikaa. Hygienia-argumentti on aika puppua mitä tulee sheivaukseen, sillä etenkin alakerrassa karvat suojelevat herkkiä limakalvoja. Olen myös itse runsaasti hikoilevana huomannut, että karvojen jättäminen ei mitenkään pahenna hien hajua. Tänä vuonna pystyin viimein vaihtamaan alumiinittomaan deoon kun töissä ei ollut asiakkaita. Tukalat helteetkin ovat sujuneet hyvin ja ilman hajuja, karvojen kanssa. Kannattaa lukea aiheesta, sillä hygieniasyyt ovat samalla tavalla iskostettuja kuin muuten kuva karvattomasta naisesta miltei “luonnollisempana”.

  • Nina

    “Joku sanoo, että vaikka hän itse haluaa poistaa karvansa, olisi hänestä tärkeää, että halutessaan saa olla myös karvainen. Ymmärrän kommentin hyvään pyrkivän tarkoitusperän, mutta haluan oikaista ajatusta hiukan. En minä erityisesti halua olla karvainen, mutta minä olen karvainen, halusin sitä tai en.”

    Tässä pointissa kiteytyy upeasti oleellinen! Kirjoitus oli muutenkin hienoa pohdintaa, oli omista tai muiden karvoista mitä mieltä tahansa. Kiitos!

  • AM

    Muutamia kommentteja:

    Mielestäni jossakin vaiheessa kerroit, että olet poikkeuksellisen karvainen jaloista, vaikka hiuksesi eivät mitenkään paksut olekaan. Jäin silloin miettimään, mistä ajatuksesi kumpusi. Veikkaan nimittäin, että vähintään puolet suomalaisista naisista on yhtä näkyvän karvaisia, jos ei tee karvoilleen mitään (toki on niitäkin, joilla karvat ovat oikeasti vaaleat ja hennot). Minä en alkuvuodesta pariin kuukauteen poistanut karvojani, ja kyllä oli aika karvaista. Yllätyinkin hieman, vaikka on pidempiä taukoja ennenkin ollut (mutta ei ehkä niin pitkää) ja vaikka tiedän, että karvani ovat melko nopeakasvuisia. Eniten yllätyin ehkä karvojen pituudesta. En mitannut niitä, mutta varmasti ainakin yli kaksi senttiä oli mitta. Mutta ei keskimääräisen suomalaisen karvaisuus ole toki mitään etelämaalaisiin verrattuna.

    Olen aina ihmetellyt niitä karvojenpoistomainoksia, joissa karvojen sanotaan pysyvän poissa jopa kolme neljä viikkoa sokeroinnista/vahauksesta/epiloinnista. Ei pidä kyllä minulla paikkaansa, valitettavasti. En sitten tiedä, millaisilla naisilla testejä on tehty, koska en ole kuitenkaan mikään maailman karvaisin nainen, ihan tavallinen pohjoismaalainen karvainen nainen. Höylääminen ei omalta osaltani ole vaihtoehto, koska ihoni on niin herkkä.

    Minulle jalkojen karvat eivät ole niin suuri juttu (vaikka ihan luonnontilaan niitä harvoin päästänkään). Jonkin verran ahdistusta aiheuttaa sen sijaan alapään karvoitus. Siihen tuntuu liittyvän nykyään hyvin vahvasti (etenkin julkisuudessa olevien naisten osalta, mutta muutenkin) sellainen normi, että alapää siistitään karvoista kokonaan tai hyvin minimaaliseksi. Tätä myötä tuntuu, että monille miehillekin on syntynyt kuva siitä, että karvat ovat jotenkin epäsiistit tai epänormaalit. Ja alun perin alapään karvattomuus on kai tullut muotiin pornoteollisuuden mallin myötä! Alapään karvattomuutta perusteellaan joskus “siisteydellä”, vaikka alapään karvoilla itse asiassa on suojaava tehtävä. Jalkakarvoillahan ei ole edes sitä lämmittävää vaikutusta, vaikka niin vitsaillaan; ainakin itse tarvitsin menneenä talvena yhtä paljon villasukkahousuja kuin aiemminkin. Tämän ikäisistä naisista hyvin moni tuntuu “siistivän” alapääkarvoitustaan reilusti, minkä huomaa vaikka uimahalleissa jne. Vastikään luin myös erään gynekologin sanoneen, että hän melkein jopa järkyttyy, jos nuoremmalla naisella on luonnollinen karvoitus (siis toki vähän voi siistiä); niin harvinaista se kuulemma on. Mielestäni alapään karvoitukseen puuttuminen on tavallaan vielä kiinnostavampaa kuin säärikarvojen kohtalo, koska (käsittääkseni) alapään osalta tausta on vain ja ainoastaan pornoteollisuudessa. Naiset sitten osaltaan pitävät yllä tällaista ajattelumallia…

    En lapsena tätä tajunnut, mutta vanhemmiten olen ymmärtänyt syyn: Äitini on aika karvainen. Hän on kyllä ainakin kesäisin poistanut karvoja sääristään ja kainaloistaan, mutta mitään “bikinirajan” huolittelua hän ei ole tehnyt. Jos olisi tehnyt, olisi hänen pitänyt ulottaa se puoleen sääreen asti, jonne saakka kasvaa vahvoja karvoja. Muistan lapsena ja nuorena, että häntä katsottiin uimarannalla ja saunoissa, mutta en tosiaan ymmärtänyt syytä. Runsaat karvathan ne olivat…

    • PM

      “Tämän ikäisistä naisista hyvin moni tuntuu “siistivän” alapääkarvoitustaan reilusti, minkä huomaa vaikka uimahalleissa jne. Vastikään luin myös erään gynekologin sanoneen, että hän melkein jopa järkyttyy, jos nuoremmalla naisella on luonnollinen karvoitus (siis toki vähän voi siistiä); niin harvinaista se kuulemma on. Mielestäni alapään karvoitukseen puuttuminen on tavallaan vielä kiinnostavampaa kuin säärikarvojen kohtalo, koska (käsittääkseni) alapään osalta tausta on vain ja ainoastaan pornoteollisuudessa. Naiset sitten osaltaan pitävät yllä tällaista ajattelumallia…”

      Totta! Tämän näkee myös kuntosalien pukkarissa. Samaa mieltä tuosta jälkimmäisestä, kiinnostavaa, että se on niin hurjasti yleistynyt… Jotenkin itse liitän alapään karvojen poistamiseen myös ajatuksen, että karvattomuus koetaan myös “siistimmäksi” vaihtoehdoksi ja merkiksi siitä, että pidetään huolta itsestään. Uskoisin nuorten heppujen järkyttyvän ihan normaalista, vähän siistitystä karvapeitteestä :D voi toki olla, että olen väärässä – mutta ajattelisin, että hekin ovat tottuneet jo tähän uuteen muotoon ja ehkä odottavat sitä jo partnerilta? Olisi kiva kuulla ajatuksia tästä.

      • Kataja

        Häpykarvojen poistaminen on ihan mystinen ilmiö. Minusta on hieman vastenmielistä nähdä uimahallin pesuhuoneessa niitä kynittyjä kanafileitä – onneksi olen ilman rillejä puolisokea. Kuten usein on toistettu, karvoituksella on terveydellinen tarkoitus. Lisäksi en voi käsittää, miten paljon aikaa ihmiset käyttävät intiimialueen karvanpoistoon. Tai että tosissaan mennään pyllistelemään jonnekin kauneushoitolaan, jotta jokainen karva saadaan pois. No, nythän ovat tulossa vulvan “kauneustuotteet”, kuten kuorinnat ja naamiot. Mitä vain kunhan naiset saadaan typerien kauneustrendien orjiksi…

    • Pieni tarkennus: en ole koskaan sanonut olevani poikkeuksellisen karvainen. Olen vain todennut yllättyneeni omasta karvaisuudestani ja että karvani ovat näin vaaleilla ja hennoilla hiuksilla varustetuksi naiseksi yllättävän vahvat, tummat ja runsaat. Suomalaisella mittapuulla ja saamani palautteen perusteella olen siis näin vaaleaksi naiseksi kokenut olevani aika karvainen. Mutta sekin voi olla vain illuusio, sillä emme tosiaan näe naisten ihokarvoja käytännössä MISSÄÄN. Siten syntyy helposti mielikuva, että kovin moni muu nainen ei varmasti ole näin karvainen – tästä tuossa tekstissä IG-storya koskevan pätkän kohdalla puhunkin.

      Naisten karvat ovat ihan valtava tabu kaiken kaikkiaan ja samaan keskusteluun kuuluvat ilman muuta myös bikinirajat ja kaikki muutkin. Muiden naisten alapääkarvoitusta näen itse harvoin, koska en edes muista, milloin olisin viimeksi käynyt uimahallissa, mutta voin kuvitella, että tänä päivänä karvattomuuden tai vähintään trimmaamisen normi elää erittäin vahvana sielläkin. Uskon, että tässä myös pornoteollisuudella on oma lusikkansa sopassa. Meille on opetettu, että karvattomuus on seksikästä – Playboy-lehdestähän tuo karvattomuuden ihanne onkin osaltaan myös saanut alkunsa. Suosittelen lukemaan sen CNN:n artikkelin, johon tuossa tekstissä viittaan.

      • AM

        Ehkä käytin väärää sanaa, mutta mielestäni se ei ollut tässä olennaista, vaan juurikin se, että karvoja “kasvattavalle” usein varmaan tulee tuollainen ajatus, että on jotenkin yllättävän karvainen ja ehkä jopa karvaisempi kuin keskimäärin, kun ei niitä kunnolla karvaisia naisia kovasti näe.

        Karvojen poistoon liittyen vielä sellainen kommentti, että tietääkseni karvojen “demonisointi” ja karvattoman vartalon ihannointi ei ole vain uudemman ajan patriarkaalisen kulttuurin ja myöhemmin (etenkin alapään osalta) pornoteollisuuden myötä syntynyt. Naiset ovat poistaneet karvojaan kai jo Mesopotamiassa tai kenties vielä varhemminkin. Pitäisi perehtyä asiaan toki lisää, tai ehkä joku seuraajistasi tietää tästä enemmän.

        Joku taisi kommentoida IG:ssasi, että poistaa alapään karvat oman mukavuutensa tähden. Hieman nauratti kommentti. Ihanko tosiaan sen tähden?

        Pitää tosiaan lukea CNN:n artikkeli paremmalla ajalla!

        • mm

          Pakko tahan kommentoida alapaakarvoituksesta, etta muutaman viikon huoltovalin jalkeen itseani alkavat hapykarvat kutittaa, ainakin hapykummun paalta. Yleensa sheivaan kaiken pois noin kahden viikon valein (koska koen pelkan pituuden siistimisen vaikeammaksi), mutta joskus valia voi olla reilu kuukausikin, jolloin huomaan heti rapsuttelevani kutiavaa haarovalia tuon tuosta. Joskus karvat myos ikaan kuin taittuvat pikkareissa vaaraan suuntaan ja karvatupet kipeytyvat? Ehka vahan TMI, mutta ajattelin nyt mainita tuohon epailtyyn “mukavuuteen” liittyen, silla itsellani se on nimenomaan mukavuutta lisaava tekija.

          Ja minusta enemmankin tuntuu ja kuulostaa silta, etta posliini on out? Mika sekin on aivan absurdi ajatus jo sinansa: miksi ihokarvoissakin pitaa olla trendeja?

          Tehkaamme siis kukin kuten itsesta parhaalta tuntuu, eika naureskella toisten valinnoille, on se sitten karvaton tai karvainen.

          • AM

            Tähän vielä lisäyksenä, että myös alapään karvoituksen poistaminen liittyy blogin kirjoitukseen: Alapään karvojen poistaminen on 99 prosentilla naisista (jotka poistavat) opittu “kauneusihanne”. Kommenttini ei liittynyt siihen, että kukin ei saisi tehdä miten haluaa (saa tehdä toki, jos se ei vahingoita toisia), vaan siihen, että jos ei kyseenalaista karvojen poistamisen taustalla olevia syitä, voi olla syytä miettiä niitä vielä uudemman kerran. Suurin osa ei ole alkanut poistaa alapään karvojaan siksi, että ne tuntuvat epämukavilta vaan siksi, että poistamiseen on alettu liittää jokin kulttuurinen koodi, miten täytyy toimia, jotta on hyvä ja haluttava nainen.

            Höylätyt karvat (karva katkaistu teräväksi) alkavat useimmilla kutittaa hieman pidemmiksi kasvaessaan niin jaloissa, kainaloissa kuin alapäässäkin. Veikkaan (ja olen jostakin itse asiassa tainnut lukea), että kutiamis- yms. ongelmaa ei ole, jos antaa karvan kasvaa luonnollisena. Silloin siihen ei tule terävää kärkeä.

            Eli vielä selkokielellä: En naureskellut karvojen poistolle vaan siitä käytetylle perusteelle, josta haiskahti vahvasti se, että juurisyytä ei ollut pohdittu, toimittiin vain opittujen mallien mukaan.

          • A

            Samaa mieltä. Eniten olen pohtinut alapääkarvoitusta ja sen turhaa siistimistä. Se jos mikä on luultavasti miesten ja yhteiskunnan sanelema haave. Se on myös ikävintä poistaa ja se kutina kun kasvaa takaisin.

    • Jaana

      Itse en sheivaa karvoja alakerrasta ja tunnen kyllä usein pientä häpeää esim. saunoessa, kun suurimmalla osalla tuntuu olevan niin karvattomat alapäät. Samalla tavalla tunnen pientä häpeää juhlissa, kun suurin osa on meikannut itsensä ja itselläni on aina vain puuteria peittämässä ihon kiiltoa. Hassua kyllä tuntea häpeää luonnollisuudesta! Samalla kyllä se häpeä on niin pieni, etten ole jaksanut alkaa tehdä vallitsevien normien mukaan. Itselleni alakerran sheivaaminen ja meikkaaminen ovat liian aikaavievää ja jopa kirvelevää puuhaa.

      Alapään karvoihin vielä liittyen, kuulin yhdeltä tutulta joskus gynekologista Turussa, joka moitti rehottavia alapääkarvoja ja ohjeisti potilaita siistimään. Talking about shaming :( Muista myös, kun yksi tuttu kertoi nuorena aikuisena pojasta, johon oli ihastunut. Poika oli kysynyt jo suht alussa että mikä on karvatilanne ja siitä alkoi tuttuni alakerran paljaaksi sheivaaminen, joka on jatkunut parikymmentä vuotta. Vähän surullista, mutta en tietty osaa sanoa sheivaako tuttu nykyään miesten vai oman mielensä mukaan.

      • Jaana

        Piti vielä lisätä, että itse olen totaalisesti särkikarvattoman kulttuurin uhri ja tuntuu että on pakko sheivata. Olen tumma ja osa säärikarvoista kasvaa sisäänpäin, joten en saa koskaan niin sileän näköistä karvatonta jälkeä kuin jotkut muut, ja sekös harmittaa! Yläasteella poistin myös käsivarsien karvoja pari vuoden ajan, kun pojat kiusasivat että mulla on kunnon rekkamiehen käsikarvat.

        Käyn hierojalla, joka postasi muutama kuukausi sitten Instaan, että säärikarvat eivät ole minkäänlainen este hierontaan, tule vaan karvoilla tai ilman. Postaus tuntui tosi tärkeältä, koska moni sheivaa hoitoon mennessään (minä myös), ettei tarvitse hävetä) käsittelyssä karvojaan.

      • Ninni

        Olin järkyttynyt nuorena, kun tajusin, että oma alapään sheivaamattomuuteni oli jonkinlainen kannanotto, ja minut leimattiin mm. hipiksi. Tietääkseni karvojen funktio on suojata bakteereilta ja hankaukselta, miksi ne pitäisi ajella? Häpeissäni olen sitten tyytynyt hieman “siistimään” ihan vain muiden mieliksi.

  • Sari

    “Jopa ladyshaver-mainoksissa ajellaan karvattomia koipia.” TÄMÄ.

    Todella hieno ulostulo, arvokas ja herättelevä.
    Havahduin karvaisuuteen pienehkösti instagramin ansiosta pari vuotta sitten ja sen ansiosta häpeily pienen karvoituksen suhteen loppui, mutta satunnainen epilointi on yhä jatkunut. Tästä pontta sen lopettamiseen. Kiitos!

  • Emma

    Kiitos perusteellisesta tekstistä! Välillä tuntuu että on karvoinensa tosi yksin (vaikka tietäis että ei oo maailman ainoa karvallinen nainen) niin tuntuu tärkeältä että niistä puhutaan.

    Oon kasvattanut karvoja nyt reilut viisi vuotta, ja PCOS:n takia niitä ns. on. :—-D Päädyin sopuun karvojeni kanssa alun perin siksi että mua turhautti niiden poistaminen, se oli hirveän työlästä ja siihen meni valtavasti aikaa. Päätin että voin käyttää aikani parempiin tarkoituksiin.

    Vaikka karvat on saanet olla rauhassa nyt jo hyvän tovin yhtä hairahdusta (juurikin kaverin häitä varten sheivaamista) lukuunottamatta, tuntuu että häpeä niistä vielä viipyilee tiukasti vierellä. Se turhauttaa, kun on jo käynyt läpi itsensä kanssa samaa ajatusketjua niin monta kertaa: että on ok olla karvainen, että se on asia johon mulla menisi turhaan resursseja ja että mulle tulee entistä vaikeampi olo mun kehosta jos ryhdyn poistamaan karvoja, enkä oo velvollinen hankkiutumaan eroon karvoistani. Oon tosi kiitollinen mun kumppanista joka ei oo koskaan arvostellut mun karvoja vaan suhtautunut aina kannustavasti, ja kotona mun onkin helppo olla karvoineni kaikkineni. Muualla kuitenkin pelkää edelleen tulevansa tuomituksi, ja tunnistan noi sinunkin kelat siitä että huomaako joku helman alta vilahtavat karvat ja mitä osaisi näpäyttää puolustukseksi tarvittaessa. Vielä on tekemistä omassa karvasuhteessa!

    Samalla oon aika kiintynyt niihin, ne on osa mua ja kuuluu mun kehoon. Sen hairahdussheivauksen jälkeen mulla oli suorastaan ikävä mun säärikarvoja, ja kadutti että olin antanut periksi yhteiskunnan vaatimuksille enkä ollut pitänyt oman kehoni puolia. Että ristiriitaista on! Niinpä oon ilahtunut siitä että sä puhut ja purat normeja ja häpeää. Se helpottaa mun ja varmasti tosi monen muun oloa. Kiitos! <3

  • Rosa

    Voi, kiitos tästä! Ihan mahtava “ihmiskoe” ja todella kattavasti oot pohtinut aihetta.

    Muistan pari vuotta sitten kesällä kun seminaarissa graduaan puolustava tyttö laittoi kätensä hetkeksi niskan taakse ja “paljasti” todella tuuheat kainalokarvansa. Silloin ajattelin, ensimmäistä kertaa, että vau älykäs, huoliteltu, kaunis akateeminen nainen voi olla ajamatta karvojaan! Hullua, että näin tosiaan ajattelin…

    Onkin todella kiinnostavaa (ja surullista) ajatella miten eri lailla karvoihin suhtaudutaan erilaisten naisten kohdalla. Joko ne ovat voimauttava kannanotto (nuori norminmukaisesti kaunis nainen) tai provosoiva statementti (räväkkä aktivisti), osoitus huolittelemattomuudesta ja jopa syrjäytymisestä (ei-norminmukaisesti kaunis tai yleisten standardien mukaan ulkonäköään kohentava nainen).

    Tässä näennäisesti pienessä asissa on niin paljon läpikäytävää vielä, mahtavaa, että sinäkin otat asiaa esille ♡

  • Ella

    Ihan hirmu hieno juttu ja silleen. Mutta aika pahasti särähti korvaan tuo kohta, että ennen kaikkea et halua tulla leimatuksi epävakaaksi. Annat sen kuvan, että mielenterveysongelmia pitääkin hävetä, mutta ihokarvoja ei. Näin ei vuonna 2020 sivistyneessä länsimaassa Suomessa todellakaan pitäisi enää olla, vaikka ihmisten asenteissa se usein piilossa syvällä onkin.

    • Myy

      Tämä on vain omaa pohdintaani, mutta mun mielestä mielenterveysongelmia ei tule hävetä ja ne ovat myös yksi tabu, jota pitäisi purkaa. Onneksi siinä on edistytty. Olen pystynyt myös itse kertomaan mielenterveysongelmistani avoimesti jopa somessa.

      Ymmärrän ehkä kuitenkin Jennin pointin: en minäkään halua, että minut leimataan epävakaaksi (tai mielenterveysongelmaiseksi) VAIN SEN VUOKSI, että en poistaisi ihokarvojani. Tai toisin päin: että mielenterveysongelmainen olisi aina jollain tavalla epäsiisti tai huolittelematon – ei sekään pidä paikkaansa.

      • Juuri näin, kiitos Myy. Olen kirjoittanut ja puhunut avoimesti myös mt-ongelmista, joista myös itselläni on kokemusta. Tällä tekstin kohdalla pyrin vain avaamaan sitä, miten jopa niin älytöntä (ja samalla luonnollista) asiaa kuin ihokarvoja voidaan pitää merkkinä elämänhallinan puutteesta.

  • Katja

    Kiitos Jenni. Olet pukenut sanoiksi tässä tekstissä juuri niitä ajatuksia ja tuntemuksia, joita minä olen näiden muutaman vuoden aikana tuntenut. Minusta on tuntunut tärkeältä, että kaltaisesi hyväosainen ja norminmukainen nainen on ottanut asian esille, vaikka samalla se tuntuukin ikävältä niiden aktivistien ja vaikuttajien puolesta, jotka ovat jo vuosia yrittäneet nostaa asiaa esille saaden vähättelyä ja raivoa osakseen. Huomaan tämän suhtautumisen jopa itsessäni, vaikka miellänkin itseni feministiksi ja olen ollut ajamatta säärikarvojani useamman vuoden. Vaikka olen jonkin verran seurannut näitä feministiaktivisteja ja -vaikuttajia niin jotenkin en koe, että heidän ”vaikuttamisensa” todellisuudessa olisi auttanut minua hyväksymään omia karvaisia sääriäni. Vasta kun sinä hyväosaisena ja kauniina naisena toit tämän esille, olen ollut hyväksyvämpi omaa sheivaamattomuuttani kohtaan.

    Uskon että monilla ihmisillä on samanlaisia ajatuksia; kyllä tästä on puhuttu, mutta nyt kun joku arvostettu positiivisen brändin omaava vaikuttaja nostaa asian esille niin on helpompi lähteä ”juttuun mukaan”. Lähtökohtaisesti minua harmittaa, että ihmiset (myös minä) ottavat jonkun asian tosissaan ajateltavaksi vasta kun joku etuoikeutettu/vaikutusvaltainen ottaa asian esille. Ehkä äänekkäisiin aktivisteihin on vaikea samaistua? Ehkä heidän vastaanottamansa raivo ja viha saavat pelkäämään, että minuakin aletaan kohtelemaan noin?

    Esimerkiksi olen vaikka kuinka monta kertaa kuullut tämän tyylisiä lauseita: ”Miksei hyvännäköisillä naisilla ole tarvetta olla feministejä/kulkea rinnat paljaana/olla karvaisia/valittaa näistä asioista?” tai ”Miksi nämä valittavat feministit ovat aina mielenterveysongelmaisia/rumia/lihavia/vihaisia” tai ”Taasko nuo vihaiset feministit raivoavat jostain turhasta asiasta”. Tällaisten kommenttien takia ei varmaan itsekään huonoitsetuntoisena tavallisena naisena osaa pitää näiden ei-norminmukaisten feministiaktivistien vaikuttamista niin ”merkittävänä”. En tietenkään tietoisesi tee tai ajattele niin, mutta yhteiskunnan paine ja leimautuminen vain aiheuttavat sitä.

    Olen lukenut joitain kommentteja, joissa on ihmetelty miten tällainen ”vanha aihe” on saanut ihmiset nyt vasta miettimään tätä asiaa. Tai miten kummastellaan miksi sinun sanomanasi tämä on nyt yhtäkkiä rohkeaa, kun jotkut ovat jo vuosia toimineet jonain ”karva-aktivisteina”. Mielestäni tämä on turhaa ja nimenomaan teitä vaikutusvaltaisia ja positiivisen brändin omaavia vaikuttajia tarvitaan, jotta asenteet lähtevät oikeasti muuttumaan.

    • Karva-Kaisa

      Tuo on totta, että sillä on väliä kuka puhuu. Olen huomannut itsessäni sellaisen harmillisen asenteen, että joskus tunnen helpotusta ja turvallisuutta, kun jostain epäkohdasta puhuu MIES, koska uskon että silloin se otetaan tosissaan. Naisten sanomana asioita useammin vähätellään.

      Jos nainen on jotenkin poikkeuksellinen, silloin vasta vähätelläänkin. Mietitään vaikkapa sanaa “epävakaa”, usein sillä vähätellään naista, tehden hänestä epäuskottava. Miestä harvemmin kutsutaan tuolla sanalla, vaan miehen mielenosoituksellisuudessa nähdään jotain kunniallisempaa. Naisten pitäisi olla tasaisia sieviä miellyttäjiä, jotka eivät vastusta mitään. Ja jos nainen haluaa puhua oikeudestaan olla jotain muuta, niin jotta häntä kuunneltaisiin vähättelemättä, pitää hänen kuitenkin näyttää olevansa pääosin oikeanlainen nainen. Kuten nyt vaikka, jos haluaa puhua uskottavasti karvojen vapauden puolesta, on muilta osin oltava normien mukainen.

      Ehkä näin ne normit hiljalleen muuttuvat.

      Koska kaikkia ei kuunnella, niiden on puhuttava, joita kuunnellaan.

  • Vierailija

    Mielenkiintoinen ihmiskoe, pidän sinia rohkeana, juurikin ulkopuolelta tulevien asenteiden takia.

    Kerronpa mitä sain itse kuulla teininä, olin n. 12-13 (v. 2002) kun minulta näkyi kainalokarvat paidan alta. Eräs minua nuorempi sukulaistyttö kommentoi, että sulla on pitkät kainalokarvat!

    Toinen mieleen jäänyt tapaus oli n. 14-15v kun kaverin isä kommentoi “karvaisia sääriäni” jotka olivat kylläkin silloin vielä vaaleaa mutta tiheää karvaa, n. 1cm.

    Ennen näitä kokemuksia, kun karvat alkoivat kasvaa, häpesin niitä suuresti ja pyysin äitiltä höylää, että saisin ne pois.

    Huh, vahvoja tunteita herättävä aihe!

  • Cecil

    Ihan mahtavaa Jenni – iso kiitos tästä!

  • Sanna

    Kiitos, kun olet tehnyt tämän ihmiskokeen julkiseksi! ”Ulostulosi” on mielestäni erityisen vahva juuri sen vuoksi, että kirjoitat työksesi kauneudesta ja tyylistä. Marginaaliryhmien kannanotot on helpompi sivuuttaa mitä ihmeellisimmistä syistä (esim. feministi, joka jättää sheivaamatta, on ruma raivofeministi, jota ei kauneuskäsitykset kiinnosta). Sanoisin, että edustat merkittävää joukkoa suomalaisista naisista ja sen vuoksi pohdintoihisi on helpompi samaistua.

    Netissä on joskus kiertänyt joku sitaatti, jossa pohditaan kuinka moni toimiala menisi konkurssiin jos naiset joku päivä heräisivät ja olisivat täysin vapaita yhteiskunnan asettamista kauneusihanteista. Miehet tienaavat jo valmiiksi enemmän ja naiset joutuvat lisäksi käyttämään ihan merkittäviä summia pienemmistä palkoistaan rahaa ”pakollisiksi” luokiteltuihin kauneudenhoitotuotteisiin (esim. sheiverit tai sokeroinnit). Tämän yhtälön seurauksena naisilla jää entistä vähemmän rahaa vaikkapa säästämiseen ja sijoittamiseen miehiin verrattuna. Pisteenä i:n päälle naisten tuotteet usein maksavat enemmän, vaikka ne olisivat samanlaiset miesten vastaavien kanssa. Kauppojen naisten halpissheiverit maksavat enemmän kuin miesten, vaikka ne ovat samanlaisia — toki naisten versio on pinkki. Tuntuu epäreilulta, että naisten kauneudenhoito on ns. pakollista, mutta siitä vielä kiskotaan suurempaa hintaa (hiustenleikkaus on toinen hyvä esimerkki).

    Odotan innolla tulevaa lehtijuttuasi!

  • Ewe-Täti

    Itse asiassa yllätyin, etteivät sääret hetkauttaneet mieltäni enempää! Mutta on totta että meidät on aika pitkälti opetettu ajelemaan “liiat” karvat.
    Mutta huolestuin isovarpaistasi: Ethän vain ole hankkimassa liikavarpaita liian kapeilla kengillä? Olen nähnyt liian monta leikkausta omassa lähipiirissäni.

  • Kati

    Kiitos tästä!
    Olen kolmekymppinen nainen ja he toisista vaaleista hiuksista huolimatta minunkin säärikarvani ovat vastaavat tai ehkä hieman tuuheammat kuin sinulla. Kun annoin “talvkikarvoituksen” kasvaa, jopa oma äitini kyseli, mitähän noin hurjalle karvankasvulle voisi tehdä..
    Karvatabu ärsyttää – miksi naisen lahkeesta vilahtava nilkkakarva herättää niin suurta vastenmielisyyttä, kun miesoletetut voivat viilettää karvat hulmuten shortseissa?

  • Em

    SUURI kiitos säärikuvista. En ole itse koskaan oppinut sheivailemaan sääriäni, sairastuin vakavasti juuri niihin aikoihin kun karvat alkoivat kasvaa ja niiden poistaminen ei ollut silloin päällimmäisenä mielessä. Niinpä olen tottunut sääriini samanlaisina kuin kuvissasi ja lähipiirini muiden naisihmisten sääriä nähneeni olen kuvitellut muiden naisten jalkakarvoituksen olevan vaaleaa ja lyhyttä ja minun olevan jollain tavalla viallinen tummine karvoineni – hieman samaan tapaan kuin “hip dipin” kanssa, kuvittelin senkin olevan jokin poikkeama ulkonäössäni ennen kuin kuulin sen olevan varsin normaalia.

    Koska olen tottunut karvoihini karvattomana oleminen tuntuu, jopa epämiellyttävältä: karvat toimivat hyvänä eristyksenä ihon ja kankaan välissä ja kankaan tuntu paljaalla iholla tuntuu ikävältä. Sheivaan karvojani vain kun tiedän joituvani esittelemään ihoani ihmisten ilmoilla. Ts. kaveriporukan saunailltojen edellä ja kärvistelen seuraavan viikon epämieluisan tunteen kanssa.

    Kiitos tästä postauksesta! Vaikka naisten karvaisuus ei tällä normalisoituisikaan, on tärkeää saada nähdä muita, jotka näyttävät samalta.

    • Em

      Ajattelin vielä lisätä tähän, että äitini ja siskoni ovat perineet vaaleat ja lyhyehköt ihokarvat, joten olen kasvanut “karvattomien naisten” ympäristössä, vaikka tietääkseni kumpikaan ei sääriään ajele. Äidin tiedän ajavan kainaloitaan satunnaisesti. Karvoista ei ole kotona juurikaan puhuttu ja olen saanut olla kotioloissa rauhassa niin karvainen kuin olen ollut.

  • Hanna

    En ole koskaan kuulunut säärijarvojen poistajiin (toki on tullut nuorempana pari kertaa kokeiltua) johtuen niiden vaaleudesta ja huomaamattomuudesta. Muistan silti aina välillä miettineeni teininä, pitääkö ne silti(??) poistaa vaikkei ne häirinneet itseäni millin vertaa. Eivät haittaa edelleenkään ja sheivaamattomina pysyvät niin kauan kuin itsestäni toiselta tuntuu. That’s it.

  • sannamaija

    Minulle tuli mieleen, että harva mieskään häissä tai coctailtilaisuuksissa säärikarvojaan esittelee, etiketin mukaan silloin pistetään pitkät housut jalkaan. Eli jos häissä et halua näyttää pitkiä karvojasi, niin pitkä puku vaan päälle.
    Itse vanhojentansseissa olin ainoa, joka ei ollut sheivannut kainaloitaan ja silloin ei vielä edes ollut mitään keskustelua “vapaista karvoista”. Sen jälkeen tosin olen jättänyt karvaprotestit ja mieluummin olen mahdollisimman karvaton.
    Suosin yksilönvapautta!

    • Iitu

      Samaa pohdin minäkin juhlien suhteen, miehillähän tosiaan etiketin mukaan kainalot ja sääret on piilossa juhlavissa asuissa! Ja tosiaan voisikin ainakin alkuun tuntua jollain lailla epäjuhlavalta jos miehillä tulisi muotiin esim. kainalokarvat paljastava juhla-asu…
      Mutta olen ehdottoman samaa mieltä siitä että tämä koko karvakeskustelu on todella tärkeä asia nostaa esille ja antaa aihetta pohdintaan! Itsellenikin olisi varmasti todella vaikeaa lähteä tällaiseen projektiin, vaikka suuresti arvostan ja pidän tätä ”ihmiskoetta” inspiroivana! Ehkä ideaa kypsyteltyäni vaikka joku päivä pystynkin..!

  • TeTo

    Olipas hyvää pohdintaa, kiitos. Nämäkin asiat on niin syvällä kulttuurissa ja historiassa, että hyvä jos joku pysähtyy miettimään onko kaikki puunaaminen todellakin tarpeellista.

    Niin paljon kuin on karvoja on tästäkin asiasta mielipiteitä. Yhteen aikaan minäkin poistatin sääri- ja kainalokarvoja. Kävin paljon hotjoogassa ja karvat alkoivat häiritä. Samanlaisia mustia pitkiä karvoja kuin sinull Jenni, vaikka olen erittäin vaaleaihoinen.

    Ensin poistatin vahalla, sokerilla ja laitehoidolla. Hoidon nimeä en muista, mutta se väläytteli, oli tehokas ja kallis. Kun väläyksiä teki enemmän laite oli enemmänkin kidutuslaite. Karvankasvu heikentyi huomattavasti. Nyt en enää välitä karvoista pätkän vertaa. Ikää on tullut sen verran, että en paljoa välitä mistään kauneusihanteesta enää! Mielestäni tilaisuuden mukaan on hyvä huoltaa naisen niin kuin miehenkin näkyviä karvojaan. Vaikka kuinka haluaisi esitellä omaa statementtia, sen aika ja paikka on muualla.

    Naisten karvoituksissa on erilaisia trendejä. Karvoja siirrellään jo alapäähän yläpäästä ja toistepäin…

    Oletko huomannut amerikkalaisen brändin nimeltä Billie? Kuten joku kirjoittikin, mainoksissa on yleensä siloihoisia ja säärikarvattomia naisia. Billie myy karvanpoistotuotteita, mutta mainoksissa näkyy….KARVOJA! https://mybillie.com/pages/projectbodyhair

  • Katarina

    Olen seurannut Instassa jakamiasi pohdintoja aiheesta mielenkiinnolla. Nuorena sheivasin käsivarretkin, koska “pojat tykkäs”, mutta näin kolmikymppisenä äitinä en ole vuosiin jaksanut sheivata säärikarvoja (käsikarvoista puhumattamakaan!). Täytyy tosin myöntää, että en ole karvainen sitten ollenkaan. Olen saanut kehuja sileistä sääristäni silloinkin, kun edellisessä sheivauksesta on ollut aikaa vuosia.

    Mutta nyt keväällä päätin aloittaa oman protestini: en ajanut kainalokarvojani moneen kuukauteen. Mieheni huomasi asian jossain vaiheessa, jolloin hän kysyi minulta asiasta. Kävimme pienen ajatustenvaihdon siitä, miksi naisena minun pitäisi ajaa karvani, jos ei huvita. No, asia oli lopulta hänelle yhdentekevä. Tällä hetkellä asia on minullekin yhdentekevä ja saatan sheivata kainalot, jos huvittaa, tai sitten en.

    Hauskaa tässä on se, että silloin karvattomina teiniaikoina häpesin äitiäni, jonka kainalokarvat rehottivat toisinaan. Nykyään ajattelen, että onneksi sain sellaisen naisen mallin jo kotoa.

  • Sanna

    Eihän miehetkään näytä sääri- tai rintakarvojaan häissä tai cocktailjuhlissa, ehkä se olisi tasa-arvoista sitten niin!

  • Karva-Kaisa

    Viet asioita eteenpäin. Ihailen suunnattomasti! KIITOS.

  • Pauliina

    Tärkeä aihe, kiitos! Just nämä kaikki kauneusihanteet jotka tulee vain ulkopuolelta ja joihin kasvaa pienestä pitäen.

    Sama homma meikkaamisen kanssa. Meikittömiä naisia ei näe juuri missään. Minua ei meikkaaminen kiinnosta, enkä jaksa sitä tehdä tai käyttää siihen aikaan. Kuitenkin mietin, että pidetäänkö minua epäsiistinä meikittömyyden takia? Tuntuu, että siistin naisen kuuluisi olla myös meikattu. Tämän takia olen joskus peitellyt tummia silmänalusia ja punoittavaa ihoa meikkivoiteella esim. työhaastatteluun, töihin asiakaspalvelussa ja juhliin mennessä. En toki tiedä varmasti, pidetäänkö minua meikittömänä epäsiistinä tai epämiellyttävänä, mutta koen kuitenkin, että joihinkin tilanteisiin TÄYTYY meikata, koska siisti ja huoliteltu nainen laittaa vähintään meikkivoidetta ja peittää ihon “virheet”. Aina kun meikkaan, teen sen oikeastaan vain muiden takia.

  • Jaa,minulla ei maksa kun 2e/10 kaupan höylillä

  • Riitta

    Kiitos rehellisestä pohdinnastasi aiheeseen liittyen. On mahtavaa, että asiaan liittyviä haasteita ja hankaliakin tunteita käsitellään, sillä juuri se on se monen, minunkin, todellisuus. Toivottavasti askel askeleelta päästään kohti sitä maailmaa, että meistä naisista (tai kenestäkään muustakaan) kukaan ei kokisi tällaisiin asioihin liittyen häpeää vaan aidosti pystyisi toimimaan niin kuin itse haluaa.

  • Frida

    Todella hieno ja inspiroiva kirjoitus! Jatka vaan maailman muuttamista!

    Oletko muuten nähnyt tässä postauksessa mainittua ja linkitettyä runollista lyhyt elokuvaa A Prickly Subject? Luulen, että pitäisit siitä :)

    https://radikaalifeministi.wordpress.com/2020/04/18/minun-ruumiini-minun-karvani/

  • Helminen

    Ihana Jenni. Kiitos kirjoituksestasi. Ja kuvista etenkin. Ihan mieltä hyristyttää, kun tietää miten ison yleisön ne tavoittaa.
    Itse lopetin kaikkien karvojen lyhentämisen kolmisen vuotta sitten. Ensin se varmaan oli vähän statement. Nyt oon karvainen, vaan koska ne sattuu kasvamaan. Enkä keksi enää yhtään hyvää syytä ajella. Jos mun kainalot, häpy tai sääret vaivaa muita, niin ei ole mun ongelma.
    En myöskään koe enää olevani rohkea. Olen vaan.
    Sinkkunakin olin karvoineni kaikkineni. Eikä kukaan nainen tai mies ole seksiä harrastaessa (tai muuallakaan) kommentoinut mitenkään. Tuskin toista kertaa vilkaissut. Toisaalta ehkä on osunut vaan huippukumppaneita. Ihana kuulla että sinullakin!

    Mahtava avaus ja hyvää keskustelua.
    Siloiteltujen blogien keskellä sinun on helmi syvyydestä!

  • u

    Hei,

    pohdit kirjoituksessasi, mihin uhatuksi tulemisen kokemus ja vihaisetkin reaktiot tähän asiaan voivat liittyä. Minulle tuli vielä mieleen, että jokin uusi “tempaus” voi aiheuttaa ihmisissä pelon siitä, että tällaistako seuraavaksi aletaan vaatia. Tietenkään esimerkiksi sinun postaukset eivät ole vaatineet mitään tällaista, mutta se pelko saattaa herätä silti. Onko se loogista, kun naiset elävät kaikenlaisten vaatimusten piirissä jo nyt, tuskin, mutta tunteet harvoin ovat loogisia. En etsi “oikeutusta” tässä siis millekään reaktiolle, vaan pyrin ymmärtämään mistä ne kumpuavat. Nykyinen ilmapiiri someineen voi lisätä tätä pelkoa,sillä vahdimme toisiamme yhä enemmän. Kaikki pakot ovat pelottavia, myös uusi mahdollinen “pakko” tai normi luonnollisuudesta. Vanhat pakot ja normit tuntuu todennäköisesti uusia turvallisimmilta, loogista tai ei, ihmismieli toimii usein niin. Siksi onkin todella tärkeää painottaa vapautta ja olin itseasiassa todella ilahtunut, kun instagramissa jossain kohtaa painokkaasti puhuit tästä, että ei ole tarkoitus syyllistää ketään, eikä kenenkään tarvitse olla missään kohtaa ajattelussaan.

    Yleisesti kauneusihanteista. Ajattelen, että jäämme usein liikaa kiinni näkökulmaan kumpi on “oikein”, esim. meikkaaminen vai luonnollisuus, kun hedelmällisempää olisi tarkastella ilmiötä monipuolisesti eri näkökulmista. Mitä tulee toisten, vaikkapa meikkaamiseen tai karvoihin/karvattomuuteen puuttumiseen ajattelen, että olisi kunnioittavaa olla kiinnostunut toisen kokemuksesta tai sitten pysyä asiasta hiljaa, eli varottava tekemästä johtopäätöksiä siitä, mitä toisen meikkaaminen tai vaikkapa säärikarvallisuus tarkoittaa. Sehän näissä somekeskusteluissa on se yksi suuri ongelma, että oletetaan toisen tarkoittavan tekstillä tai kuvalla jotain, mitä ei ole itseasiassa argumentoitu missään. Alicia Keys sanoi hyvin jossain haastattelussa, missä keskustelussa oli hänen paljon reaktioita saanut meikittömyys, että antakaa toisen ihmisen kokea se kokemus. Tämä tuo musta hyvin esille asioiden mustavakoisuudettomuuden. Jollekin vahvassa meikissä ulos meno voi olla kokemus, jonka haluaa tai tarvitsee, jollekin toiselle siihen hetkeen voi olla tärkeää meikittä liikkuminen ja kokea se. Näin näen tämän sinunkin kokeilusi, kokemuksena, jonka olet halunnut itsellesi suoda, joten suokoon sen muutkin.

    Keskustelun herättäminen kauneusihanteista on myös arvokasta. Asiasta kolmanteen tuli vielä mieleeni, että olen törmännyt myös muutamaan mieheen, jotka häpeää karvojaa, koska niitä on poikkeuksellisen paljon. Eli tässäkin tämä kuvio, että mies saa olla karvainen, muttei liian karvainen. Eräs poikaystäväni lyhensi ja harvensi jalkakarvojaan saksilla.

  • Piia

    Ihaillen olen seurannut varsinkin tämän kevään aikana sitä, mihin käytät someasi, sitä millaisille asioille annat siellä tilaa. Olet viisas, ihana tyyppi. <3

  • Heidi J

    Hei!
    Mielenkiintoinen postaus kiitos siitä. Tällä hetkellä sanoisin, että jokaisella pitäisi olla vähän tärkeämpääkin mietittävänä, kun ajeleeko toinen karvojaansa vai ei. Itseäni huolettavat huomattavasti enemmän ihmisoikeudet ja poliisien väkivalta.
    Rehellisyyden nimissä pitää kuitenkin sanoa että jos omat karvani eivät ole ojennuksessa ne häiritsevät minua. Olipa ne sitten hiukset, kulmat tai vaikka ripset. Karvat ovat jostain syystä aina häirinneet, vaikka äiti tai isoäidit ei niistä paljon välittäneet. Lähipiirissä on siis paljon esimerkkejä monella kaverillani karvat ovat sen verran vaaleat etteivät edes näy. Itse kun muuten en paljoa meikkaa tai ehosta on karvat varmastikin ainoa mitä jollain tapaa säännöllisesti ”ehostan”. Tähän poikkeuksena talvet jolloin tuntuu ettei muutenkaan kasva samallalailla. Kesällä sheivaan kuitenkin vaan joka toinen päivä jos niinkään usein. En kuitenkaan koe toisaalta tarvetta tehdä asiasta statementtiä karvojen kasvatuksesta tai niiden sheivaamisesta, koska en koe sitä tärkeäksi elementiksi naiseudessa tai mieheydessä.
    Ymmärrän kyllä toisaalta ihmiset, jotka on ohjeistettu ajattelemaan yhteiskunnan normien mukaisesti ja saatan itsekkin joskus vähän kavahtaa voimakkaasti karviaisia henkilöitä, kuitenkaan sukupuoleen katsomatta, mutta se ei vaikuta omaan mielipiteeseeni henkilöstä. Tämä ei vaan kerta kaikkiaan mielytä omaa esteetistä silmääni. Ulkonäkö ei ole kuitenkaan kaikki kaikessa, vaan tärkeämpää on millainen ihminen on. Olen kyllä aina tiennyt olevani vähän boheemi monessakin asiassa ja mitä muut ihmiset tekevät ei ole tuntunut ikinä kauhean tärkeältä, ehkä tästä syystä en myöskään karvojen olevan tärkeä elementti. Mieluummin keskityn parantamaan maailmaa omilla teoillani muiden ihmisten asemaa ja yleistä hyvinvointia karvoihin katsomatta. :) Tsemppiä sinne mitä ikänä päätätkään karvojen kanssa tehdä!

  • Alice

    Olen oikeastaan koko aikuisiän sheivannut sääret vain jos joku näkee (ja käsivarsia en koskaan). Eli säännöllisesti lähinnä kesällä, muulloin alkuun uuden kumppanin kanssa ja sen jälkeen silloin tällöin. Miksi kiusata ihoa turhaan? Sen verran laiskakin olen, ettei aina jaksa höylän kanssa riehua. Karvat on vaaleat mutta niitä on, joten erottuvat kyllä. Lenkille voin lähteä pienen sängenkin kanssa, mutta juhliin tai edes kavereita tapaamaan en.

    Olen aina ihaillut salaa kaunista kaveriani, joka kulkee kaupungilla minishortseissakin karvoineen kaikkineen! Toki hänellä on vaaleat ja hennot karvat, jotka eivät oikeasti erotu kuin läheltä. (Onpa hassua miettiä kaverin karvoja!) Mutta siinä taitaakin olla ainoa nainen, jonka säärikarvat olen nähnyt itseni lisäksi. Absurdia, kun asiaa miettii.

    Nostan hattua kaikille rohkeille naisille, jotka haastavat perinteisiä kauneusnormeja karvoillaan. :)

  • Pirre

    Epämiellyttävät ja eipä kovin kauniit kintut suoraansanottuna. Toivottavasti et tee ikinä julkisia postauksia rehottavista kainalokarvoista, ne haisee hielle on luontaantyöntävät. On kyse sit miehestä tai naisesta.

    • Mihinkäs Pirren käytöstavat jäi? Mistä lähtien toisen ulkonäön arvostelu tähän tapaan on mielestäsi ollut sopivaa käytöstä?

  • ihmisapina

    Minulla on luonnostaan yhtä tummat, tai varmaan tummemmatkin, säärikarvat kuin sinulla. En muista tarkaan, koska olen nähnyt ne viimeksi 23 vuotta sitten. Tunnistan myös murrosikään ja oman kehon muuttumiseen kuuluneen häpeän. Ja muistan, kuinka vaalea ystävättäreni pilkkasi ‘gorillakarvojani’. Nykyisin karvojen poisto on minulle ehostautumiskysymys. Enkä koe, että pelkästään _naisten_ karvat olisivat tabu. Myös mieheni poistaa karvojaan, koska kokee ne epäsiisteiksi ja epähygieenisiksi: partakarvoja, kainalokarvoja sekä rintakarvoja. Karvaisia sääriä ei ole totuttu näkemään kesämekossa etenkään juhlavammissa tilaisuuksissa. Mutta en liioin ole nähnyt kovinkaan monen miehen tulevan hääjuhliin shortseissa ja lyhythihaisessa paidassa. Myöskään miesten karvojen ei nähdä sopivan joka tilanteeseen. Useat miehet muotoilevat partansa tai ajavat sen kokonaan pois, ajelevat rintakarvansa tai uimarit säärikarvansa aerodynaamisuuden (ja esteettisyyden) takia.
    Itse näen karvattomuuden olevan ensisijaisesti osa ihmisyyden normia, jolla koetamme erottautua eläimistä. Historiassa kainalo- ja säärikarvat sekä parrat ovat olleet toisina aikoina tabuja, toisina sallittuja. Jokin aika sitten miesten tuli ehdottomasti ajaa partansa ja vanhempien naisten arvolle katsottiin sopivan lyhyet hiukset. Edelleen moni mies leikkaa hiuksensa lyhyeksi, koska on oppinut pitämään lyhyitä aikuiselle miehelle sopivina. Omat vanhempani eivät poista mitään karvojansa ja minua kannustettiin nuorena samaan luonnollisuuteen. Valitsin kuitenkin karvattomuuden, sillä omaan makuuni se sopii paremmin. En halua haista ihmiselle (eli hielle), joten ajelen hygieniasyistä myös kainalo- ja häpykarvojani. Ja laitan kainalooni deodoranttia. Olen silti iloinen siitä, että nykymaailmassa karvaisuus/karvattomuus valinnan voi (melko vapaasti) tehdä sen mukaan, mikä tuntuu parhaalle. Ei siihen oikeaa ja väärää tapaa ole. Toisten arvostelun karvojen tai karvattomuuden perusteella soisin jäävän historiaan. Sekä sen, että itsestä hyvälle ja oikealle tuntuvia asioita ei uskalleta tehdä arvostelun pelossa.

  • venla

    Kiitos postauksesta<3

  • Myrsky

    Kiitos, Jenni.

  • Katri

    Minulle tuli epämukava olo kuvista ja tekstistäkin. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti tabusta, joka liittyy naisten karvoitukseen. Toisaalta en ole erityisen innokas karvojen poistaja itsekään. Säärikarvat saavat kasvaa erityisesti talvisin, kesällä ajelen niitä useammin. Kainaloita sheivaan, koska hienhaju pysyy paremmin aisoissa. Alakerran sheivaamisen olen lopettanut vuosia sitten, mutta bikinirajat saatan ajella muutaman kerran kesässä. Sokerointiin tms en rahojani haaskaa. Olen tyytyväinen nykyiseen tapaani, jolloin toisinaan karvat ovat lyhyet ja toisinaan pitkät. Tunnen kuitenkin itseni viehättävämmäksi vähemmällä kainalo- ja säärikarvoituksella.

    Mutta mikä sitten tekee epäiellyttävän olon postauksessasi? Ehkä kyse on siitä, että samalla kun naisia vaaditaan mahtumaan ahtaisiin kauneuskäsityksiin, meitä myös sheimataan siitä jos HALUAMME näyttää kauniilta eli olemme turhamaisia ja siten tyhjäpäisiä. Ikäänkuin et voisi olla feministi, jos haluat näyttää vallitsevien ihanteiden mukaiselta. Teet niin tai näin, naisena teet aina väärin. Tämä on vain omaa ajatteluani ja kokemustani, en tarkoita että sinä olisit näin ajatellut tai kirjoittanut. On kuitenkin tärkeää, että olisi monipuolista kuvastoa naiseudesta, hienoa että uskalsit laajentaa sitä!

    • Sanna

      Kauneudenhoito tai ehostautuminen ovat ongelmia vain silloin jos naiset kokevat itsensä kelvottomiksi tai huonoiksi ilman sitä. Naisilla on oikeus tehdä ulkonäölleen mitä haluavat eikä kenelläkään pitäisi olla oikeutta kommentoida sitä. On kuitenkin hyvä miettiä miksi tekee mitä tekee — jos meikkaaminen tuntuu itsestä hyvältä, go for it. Jos taas meikkaa vain sen vuoksi, että kokee riittämättömyyttä ilman, on hyvä pohtia syitä näiden tunteiden taustalla.

  • Liisa

    Sattumalta eilen kuuntelin Emilie Pinen kirjaa ”Tästä on vaikea puhua”, jossa käsitellään perhettä ja naiseutta ja siihen liittyviä vaikeita asioita raikkaalla tavalla: hedelmättömyyttä, kuukautisia, karvoja ja montaa muuta aihetta. Lämmin suositus!

    ”Miksi he sitten olivat vahattuja? Ja miksi niin moni heistä oli niin kovin karvaton – esityksessä, jonka oli määrä uhmata pornografian kauneusihanteita? Tietenkin, te sanotte, he olivat tehneet sen itseään varten. Epäilemättä.

    Sillä ei ole väliä, että minun mielestäni karvojen ajelu on naisille sadistinen, aikaavievä ja kallis taakka. Ainoastaan sillä on väliä, että kun en ota tätä taakkaa täysin kantaakseni, se tekee minusta omituisen.”

  • Maria

    Olen itse noin kolmekymppinen nainen ja minulle tämä postaus oli järkytys. Minullekin kasvaa säärikarvoja, ja joskus annan niiden rehottaa, mutta mikäli minulla karvat kasvaisivat noin tuuhean mustana, en niitä pystyisi katselemaan hetkeäkään. Minun mielessäni tummat karvat yhdistyvät miehisyyteen ja siihen, että naisen hormonitoiminnassa on jotain pielessä (nämä ovat näitä omia tuntemuksiani, jotka tuskin ovat totta :D).

    Alapääkarvoitukseen liittyen: itse ajelen itseni “kanafileeksi” (kiitti vaan jollekulle termiä käyttäneelle) useammastakin syystä. Kun sheivaan, koko alapään seutu on herkempi ja orgasmit parempia. Alapää ei haise oudolle sheivattuna (kuten tunkkaiselle sukalle, silloin kun pidin alapääkarvani pitkinä), eivätkä häpykumpuni ihotupet pääse tulehtumaan, kuten tuppaa käymään, jos karvat pääsevät venähtämään. Millään miehellä, pornoteollisuudella tai Gillette-mainoksella ei ole MITÄÄN tekemistä tämän käytökseni kanssa. Minusta on aika leimaavaa väittää kaikkia alapäänsä ajattelijoita miehensä pornounelmien uhriksi.

  • Anna

    Sanot itseäsi useamman kerran vaaleaksi. Mutta ethän sinä ole luonnonvaalea, sinullahan on värjätyt hiukset, eikö niin? Olisi vaikea uskoa, että jollakulla aidolla blondilla olisi noin tiheät mustat säärikarvat.

    • Hiukseni ovat luonnostaan vaaleanruskeat.

    • Purkkapallo

      Vois olla näin. Olen vaalea luonnostani, siis blondi, joten kulmakarvani, sääret ja muut ihokarvat ovat vaaleita ja hyvin hentoja.

      • m___m

        Tämä vaaleahiuksisten ajojahti on myös aika mielenkiintoinen ilmiö, kun nyt karvoista puhutaan. Jostain syystä ihmisillä tuntuu olevan päämääränä ”paljastaa” ettei joku ole ”aito blondi” ja siitä tunnutaan kokevan ihmeellistä mielihyvää. Kuinka usein kyseenalaistetaan kenenkään ruskeita hiuksia?

        Tämä on ollut itsellä jotenkin pöydällä kun en nyt poikkeuskevään takia ole käynyt tavalliseen tapaan raidoittamassa tätä omaa _luonnonvaaleaa_ tukkaa kohta seitsemään kuukauteen. Ollaan käyty poikaystävän vanhemmilla muutaman kerran viime aikoina, ja tämän äiti kokee tarpeekseen joka kerta huomauttaa, että näyttävätpä hiukseni tummilta, kysyen, olenko kenties juuri värjännyt ne ruskeiksi. Oma värini on siis Jennin sävyn luokkaa, ehkä asteen vaaleampi, eikä siis todellakaan ruskea millään mittapuulla. En itse mitenkään häpeä luonnollista hiusväriäni ja mietinkin, jos lopettaisin raidoittamisen nyt kokonaan, mutta muut tosiaan tuntuvat tekevän tästä jotenkin ihmeellisen ison numeron. En siis kulje tuolla turuilla ja toreilla julistamassa omaa vaaleahiuksisuuttani, ne vain nyt satutaan laskemaan vaaleiksi – ei ole oma valinta. Minulla on myös luonnostaan aika tummat kulmakarvat, eli Jenni ei todellakaan ole mikään poikkeus. Säärikarvoja on vähän mutta nekin vähät näyttävät aika mustilta.

        Anteeksi avautumisesta, jotenkin tämä ilmiö vain on alkanut ärsyttää :-D

    • Lybia

      Hiusten väri ei aina korreloi muun karvoituksen värin kanssa. Itselläni on luonnostaan tummanruskeat hiukset mutta kaikki karvani, myös kulmakarvat ja ripset, ovat vaaleita ja hentoja. Tyttäreni taas on perinyt isältään vaaleat hiukset ja vahvan karvoituksen, mutta päinvastoin kuin isällään, jolla karvat ovat vaaleat, hänellä kehon muu karvoitus on selvästi hiusten väriä tummempaa.

  • Grit10

    Hyvin kirjoitettu ja oivaltava juttu. Täälläkään n karvojen kasvatus lähtenyt koronkeväänä käyntiin ja tämän jutun inspiroimana voisi vaikka edelleen jatkaa. Tuntuu, että saa voimaa, jos yhdessä useat lähtee tätä toteuttamaan, joten toivon tämän yleistyvän.

  • Thomakos

    Itsehän olen mies ja voin sanoa heti alkuun että “ei hyvä juttu!” Instagramissa poimit päivän öyhöt eriävien mielipiteiden leiristä, mikä arvatenkin on askel kohti feminismiä xDDD

    Mutta ihan näin vakavissaan: tavallinen karvainen mies ei esittele sääriään instagramissa. Jos esittelee, vaikkapa Terry Richardsonin kuvaaman Jared Leton karvoitus on tarkoin trimmattu. Tiheä karvoitua on jees, mutta harva skandinaavinen karvoitus, kuten sulla, ajetaan pois valokuvaan. Vaihtoehtoinen tapa on käyttää pitkiä housuja, kuten miehen rooli usein on formaaleissa tapahtumissa, eli tueha vertailla. Itse harrastan pyöräilyä, eli siinä se: parempi aerodynamiikka xDD

  • Kerttu

    Erittäin hyvä ja selvästi tarpeellinen kirjoitus Jenni! Ja upeita kommentteja. Erityisesti minuun upposi Jennin ajatus siitä, että et erityisesti halua olla karvainen, mutta sellainen nyt vain olet. Olen puoli ikääni “puolustanut” ulkonäköäni juuri noin: tällainen minä olen. Saan paljon kommentteja (pyytämättä) ulkonäöstäni: pituudestani, hiuksistani, meikittömyydestä, juurikin karvoistani. Milloin olen rohkea, milloin ulkonäkönormien ulkopuolella, milloin epäsiisti ja milloin jotain muuta. On surullista, että tällaisia asioita saa kuulla, kun ei muuta ulkonäköään hiusväreillä, meikeillä, nyppimällä tai sheivaamisella jne. Olisi hienoa, että jokainen saisi näyttää omalta luonnolliselta itseltään ja olla samalla rauhassa tuttujen tai tuntemattomien kommenteilta.   

    Postauksesi on kerännyt hurjasti kommentteja, hieno juttu! Minua hieman vaivaa se, että useammassa kommentissa toistuu verbi “esitellä itseään”: että eiväthän miehetkään esittele karvaisia jalkojaan juhlissa, sosiaalisessa mediassa jne. Ymmärrän, että moni ei ole välttämättä tietoisesti valikoinut kyseistä “esittellä” verbiä kommenttia kirjoittaessaan, mutta mielestäni sanan käyttö kertoo asenteista naisten läsnäolossa julkisissa tiloissa. Naisten läsnäolo ihan arkipäiväisissä tai muutoin yleisissä tilanteissa koetaan itsensä esittelynä tai statementtina. 

    Toivottavasti mahdollisimman monet lukevat tämän kirjoituksen tai Me naiset -lehden jutun ja pohtivat, ovatko omat valinnat (koska karvojen ajeleminen on valinta) todella omia vai sittenkin halu mukailla vallitsevia kauneusnormeja. 

  • Suski

    Mielenkiintoinen postaus, joka kyllä herätteli ajattelemaan omia motiiveja sheivaukseen. Mielestäni tasa-arvon nimissä naisen pitäisi saada olla halutessaan ja häpeämättä karvainen tai karvaton. Myös miehet saavat olla halutessaan karvaisia tai sheivata karvansa eikä se saisi saada heitä tuntemaan vähemmän maskuliiniksi.

    On selvää, että karvattomuus kuuluu joidenkin kulttuureiden kauneusihanteisiin. Yleltä tuli jokin aika sitten dokumenttisarja (Historia: kauneus kautta aikojen), joka käsitteli kauneutta monesta eri näkökulmasta esim taiteessa ja evoluutiossa. Dokumenttisarjasta minulle jäi käsitys, että on olemassa universaaleja “kauniita asioita” kuten tietyt luontomaisemat ja muodot. En tiedä onko naisten ihokarvojen ajelun taustalla pitkä historia vai onko kyse modernin ajan Gillette ym markkinointitempuista.

    Joko pakotetusta kauneusnormista tai sitten syvällisemmästä estetiikasta johtuen, pidän itsekin sheivattuja sääriä kauniimpana kuin luonnontilassa olevia. On hyvä tiedostaa kuitenkin mitkä asiat tuottavat itselle hyvää oloa ja mitkä huonoa. Pidän karvojen ajelusta, sillä sileä iho saa minut tuntemaan itseni kauniimmaksi. Karvojen sheivaus on yksi tapa laittautua. Muita tapoja on esimerkiksi kynsien lakkaaminen, meikkaaminen, itsensä ruskettaminen, hiusten värjääminen jne.
    Mielestäni jokainen saa itse valita kuinka haluaa kaunistautua. Itse lopetin esimerkiksi kynsien lakkaamisen, koska koen että ne eivät lisää riittävästi hyvänolon tunnettani vaivaan nähden.
    Ruskettumistavoitteista luovuin siksi, että se on kauneusihanne, joka tekee minulle enemmän hallaa kuin hyvää.

    Jatkan karvojen ajelua tiedostaen kuitenkin, että se on yksi kauneusihanne, jota minun ei ole pakko noudattaa.

  • Pinttyneiden ajatusmallien kyseenalaistaminen ja ravisteleminen ja on aina tosi upeaa!

    Kurkkaa hieman samasta asiasta kertova kirja-arvosteluni:
    Kirja ”Witch” on kutsu juhlistaa naiseutta ja löytää sen voima

    https://aboutthisandthat171029823.wordpress.com/2020/07/03/kirja-witch-on-kutsu-juhlistaa-naiseutta-ja-loytaa-sen-unohdettu-voima/

  • Anni

    Itse ajelin karvojani,kunnes kaikki karvat hiuksia myöten lähtivät eikä ole takaisin kuulunut. Nyt jos takaisin kasvaisivat niin en varmaan koskaan mitään enää ajelisi tai leikkelisi ja kaikkien hiukset ja kulmakarvat yms näyttää kadehdittavilta silmissäni nykyään.

  • Ninni

    Kunnioitan sinua entistä enemmän tämän rohkean kannanoton jälkeen. Yhteiskunta ja media syöttävät naisiin valtavan määrän itseinhoa omaa luonnollista kehoaan kohtaan. Vain muutamia mainitakseni: säärikarvat ja intiimikarvoitus (jostain syystä käsivarressa karvat on vielä ok, mut sitä alaspäin iso no no), kalpea ihonväri, maantienruskeat hiukset, harvat kulmakarvat, allit, paksut reidet… nämä kaikki piirteet ovat aika tyypillisiä suomalaisille ja silti kaikki tekevät parhaansa päästäkseen niistä eroon. Eikä kyse ole mistään ilmaisesta huvista. Kampaajalla käydään värjäämässä hiukset kerran kuussa ettei juurikasvuakaan vilahda (monet eivät edes muista omaa luonnollista väriään), karvat sokeroidaan tai höylätään, auringossa maataan ihosyövänkin uhalla ja jos sekään ei auta, mennään suihkurusketukseen… En ole ajellut säärikarvoja tänä kesänä. Se on vain unohtunut. Saatan vielä ajellakin tai sitten en. Ei naista ole karvoihin katsominen. ;)

  • O

    Kiitos erinomaisesta tekstistä. Ihailen sitä, että otat tärkeitä aiheita esiin blogissasi. Blogisi seuraaminen tuntuu mielekkäältä. Oikein mukavaa kesää sinne!

  • Senja

    Karvoilla vai ilman? Onko naisten kauneusihanne tai karvojenpoisto yhteiskunnan asettama ymmärrys kauneudesta?
    -Kyllä varmasti. Yhteiskunnalliset normit osin vaikuttavat voimakkaastikin siihen, miten ollaan, käyttäydytään ja mikä nähdään kauniiksi. Yhtä kaikki, olen henkilökohtaisesti sinut sen kanssa, että itseäni kohtaan oleva kauneusihanne on koko ympäröivän maailman ja sen historian vaikuttimien alla. Osaksi tosin myös ei.

    Minä pidän siitä, että ihmiset voivat vapaasti pukeutua, laittaa tai olla laittamatta itseään ja muutenkin ilmentää itseään haluamallaan tavalla. Se rauha, hyväksyntä ja hyvä olo on kaunista! Sen takia en saa sydämentykytyksiä naisten karvoista tai vaikka miehen meikkaamisesta.

    Omalla kohdalla pidän karvattomuudesta. Sokeroin oikeastaan kaiken paitsi kulmakarvat ja hiukset . Ja nyt kyse ei ole yksinomaan tiettyyn muottiin mahtumisesta tai muiden arvostelun kohteeksi joutumisesta. En sokeroi brassia muiden takia, eihän sitä kukaan edes nää. Lisäksi täysin posliinina luulen, että monella olisi toisenlainen näkemys siitä, mikä olisi kaunista. Samaten käytän lähes aina pitkiä housuja, joten karvattomat säärenikään eivät näy yleisesti ihmisille. Ja myönnän, että tapaani on varmasti vaikuttanut yleiset normit ja ihanteet. En vain millään koe oloani mukavaksi toisin, vaikkei karvattomuuttani yleisesti nähdä. Yhteiskunnan normien vastaisesti taas voin myöntää, etten pidä täysin karvattomista miehistä, mutta en erittäin runsaalla karvoituksellakaan olevista. Mieheni huolehtii jonkunverran myös omien karvojen siistimisestä.

    Sen sijaan koen, että saan siitä hyvää oloa itselleni, sitä samaa, mitä ihailen kaikenlaisilla ihmisillä, oli karvoja tai ei.

    • Suski

      Olen samaa mieltä Senjan kanssa, että itsekin sheivaan, vaikka lopputulosta ei tulisi näkemään kukaan muu kuin minä itse.

      Minulla on erityisesti juhlavampiin tilaisuuksiin kaunistautuessa ollut pitkään rutiini, että sheivaan omasta mielestäni häiritsevät karvat, vaikka sääriäni ei kukaan tulisi housujen tai sukkahousujen alta näkemään. Kyse on kaunistautumisriitistä, joka saa itselleni kauniin ja siten itsevarmemman olon. :)

  • Lybia

    Hyvä! Hienoa, että joku kiinnittää näihin asioihin huomiota. Toivottavasti nyt vallalla oleva tekokauneuden, eräänlaisen muovisuuden suosio väistyy pian ja luonnollisuus saa valtaa. Joka kerta nähdessäni jossain sellaisen “kaunottaren”, jossa jokainen kohta näyttää jotenkin käsitellyltä, kuin nukkemaiselta, tunnen sääliä. Miten paljon huonoa itsetuntoa ja epävarmuutta täytyykään tuon kaiken meikin ja muun feikin alle kätkeytyä.

    Olisi hienoa jos me naiset joskus pääsisimme ulkonäköpaineistamme, edes vaikka puoliksi. Vaikka tuskin se koskaan toteutuu, kiitos julkisuudessa esitetyn naiskuvaston, joka suosii nuoria ja kauniita naisia. Väkisinkin se vaikuttaa paitsi naisten myös miesten käsityksiin naiseudesta. Nuorten ja rakkaudennälkäisten naisten on kelvatakseen muututtava ihanteiden kaltaiseksi, jolloin rientävät avuksi kosmetiikka- ym. firmat. Niiden agendan mukaan tosin nainen ei voi koskaan saavuttaa ihannetta. Hänen täytyy koko ajan tehdä työtä sen eteen, mutta vaikka tekisi mitä ja kuluttaisi miten paljon rahaa tahansa, aina on parannettavaa. Paljon tästä sairaasta ihanteesta kertoo sekin, että naisen lihavan kehon, karvaisten säärien tms. muun esitteleminen julkisesti on niin iso asia.

    Nuoret naiset kärsivät migreenistä, vatsa- ja suolisto-ongelmista, iho-ongelmista ja mielenterveysongelmista. Miksi? Nuoret kokevat nykyään paljon painetta elämässä menestymiseen. Naiset lisäksi ulkonäön takia. Jostain heille on tullut käsitys, että vain kauniilla ihmisillä on oikeus tulla rakastetuiksi. Mutta luonnostaan kauniitkaan eivät säästy kiduttavilta ajatuksilta. Koska kukaan ei ole täydellinen, luonnostaankin täydellisyyttä hipovat keskittyvät vain pieniin epätäydellisyyksiinsä. Olen seurannut tätä läheltä ja se on säälittävää ja turhauttavaa.

    Jokainen voisi tosiaan miettiä, miksi poistaa ihokarvojaan, miksi meikkaa, miksi haluaa olla langanlaiha jne. Rehellisyys itseä kohtaan voi tuoda yllätyksiä.

  • Mimmu

    Kiitos hienosta postauksesta ja pohdinnasta! Mielestäni isoin tekijä tässä muutoksessa on se, että ihmisten on nähtävä kuvia naisita karvoineen. Kiitos siis myös sinulle siitä, että olet rohkeasti ottanut tämän aiheen julkiseen keskusteluun! Ei karvat naista pahenna, olemme niin kauniita oli karvat tai ei. Ja varsinkin kesällä tuulenvire tuntuu niin ihanalta karvaisia pehmosia sääriä vasten :)

Related posts