21/02/20

Kuka minä olen?

8 102

Katsoin viime viikolla uuden Netflix-dokumentin Taylor Swiftistä. Vaikka laulajan musiikki ei kiinnosta minua, olen seurannut hämmentyneenä vuosien varrella sitä systemaattista nettivihaa ja ilkeilyä, mikä häneen on kohdistunut. Miss Americana -dokumentti avaa hyvin Swiftin omaa kokemusta ja näkökulmaa asiasta, ja herätti myötätuntoa ainakin minussa. Pienessä mittakaavassa sitä on bloggaajanakin joutunut toisinaan vastaavanlaisiin tilanteisiin, vaikka ilmiö toki näyttäytyy Suomen someskenessä aivan eri mittakaavassa kuin miljoonayleisöjä keräävän laulajan kohdalla. Myös suosikkeihini kuuluvassa Tuplakääk-podcastissa puitiin dokumenttia. Vaikka Swiftin ulostuloa syytettiin laskelmoivuudesta, sai dokumentti myös Ennin ja Kirsikan pohtimaan julkisen keskustelun sävyä kriittisesti. Mimmit myönsivät muutaman heistä käydyn ikävän Jodel-keskustelun tuntuneen niin pahalta, että hetkellisesti he olivat harkinneet jopa koko podcastin lopettamista.

Aamukahvilla-blogin Henriikka puolestaan pohdiskeli alkuviikosta omaa suhdettaan blogin mukana tulevaan julkisuuteen, jonka nimesi työnsä ylivoimaisesti surkeimmaksi puoleksi. Henriikka kuvaili tuntevansa olonsa tutun, tiiviin ja järkevän seuraajakuntansa keskellä turvalliseksi, mutta julkisessa työssä on aina vaarana ja varjopuolena, että omat mietteet, kuvat tai elämän kiemurat saattavat päätyä ruodittaviksi iltapäivälehtien sivuille tai keskustelupalstoille. Joku vanha puolituttu ihminen voi tulla tarkistamaan, mitä minulle tällä hetkellä kuuluu ja miltä näytän, ihan vain tirkistelynhalusta. Juorupalstoilla yritetään kaivaa mullan alta ruumiita ja selvittää, millainen TODELLISUUDESSA olen, ja sitten vanhat yläastetutut laukovat totuuksia sieluni täsmätilasta. Se saa oloni turvattomaksi. Haluaisin säilyttää sen vallan itselläni, mitä itsestäni ja elämästäni jaan, ja koska en voi tehdä niin, tunnen toisinaan suurta ahdistusta.

Tunnistan itseni Henriikan (ja vähän Taylor Swiftinkin) pohdinnoista. Toistaiseksi rakkaus lajiin on vielä peitonnut varjopuolet, mutta myönnän taistelevani noiden samojen mietteiden kanssa epäsäännöllisen säännöllisesti. Tuskailin juuri hiljattain sitä, miten vaikeaa on löytää balanssi yksityisen ja julkisen välille, kun niitä omia valintoja yksityisyyden rajoista ei välttämättä kunnioiteta.

Kaiken kritiikin ja “kritiikin” keskellä on toisinaan helppo hukata itsensä. Varsin usein yleisön palaute ja toiveet ovat loppujen lopuksi vain mielipiteitä ja lukemattomien erilaisten mielipiteiden ristitulessa on sula mahdottomuus miellyttää kaikkia. Siksi tuntuu järkevimmältä tehdä kuten itsestä hyvältä tuntuu, vaikka olenkin aina valmis ottamaan vastaan ystävällisessä hengessä annettua rakentavaa palautetta ja kehittämään omaa tekemistäni parempaan. On kuitenkin vaikea tehdä paremmin tai oppia virheistään, jos aidon vuorovaikutuksen ja avoimen keskustelun sijaan kritiikki on tylyä, menee henkilökohtaisuuksiin tai annetaan selän takana anonyymisti tai yksityisten profiilien suojista maalittaen.

Myönnän, että ristiriitaisten toiveiden ja odotusten sekä ajoittain aika ikäväänkin sävyyn esitetyn “palautteen” ristitulessa tasapainoilu on vaikeaa. Ilkeät sanat satuttavat. Heppoisat mielikuviin, ohikiitäviin hetkiin ja huhupuheisiin perustuvat tulkinnat omasta persoonasta tai somen perusteella tehdyt analyysit ja johtopäätökset omasta elämästä tuntuvat toisinaan todella vaikealta kestää. Omia sanoja väännellään ja käännellään niin, että merkitys ehtii matkan varrella muuttua moneen kertaan. Harvalle tulee mieleen kysyä tarkennusta, jos toisen viesti jää epäselväksi – sen sijaan tyypillisempää on syöksyä tunnekuohun saattelemana johtopäätöksiin. Vielä harvempi palaa alkulähteille tarkistamaan, mitä oikeastaan on edes sanottu, kun tuohtumus on jo vienyt mennessään.

Harkitsemattomasti tölväistyt kommentit saattavat jäädä herkän ihmisen mieleen pyörimään pitkäksikin aikaa. Osa niistä ei unohdu koskaan.

Eilen tuntui, että sitä kuraa on taas pikkuhiljaa ripotellut niskaan siinä määrin, että väsymys jatkuvan kritiikin kohteena olemiseen purkautui kyyneleinä. Suurin osa saamistani kommenteista ja palautteesta on hyväntahtoista, mutta jokainen voi silti mielessään miettiä, miltä tuntuisi, jos lähes jokaiseen tekemääsi tai tekemättä jättämääsi asiaan takerruttaisiin liki joka päivä. Miltä tuntuisi, jos viikoittain, ellei päivittäin, saisi kuulla riveillä tai rivien välissä olevansa ärsyttävä, työnsä turhaa ja ilmaisunsa vääränlaista? Kaikesta kauniista ja ystävällisesti muotoillusta palautteesta ja vuosien siedätyksestä huolimatta jokainen kurja kommentti satuttaa. Aina siitä tulee paha mieli.

Juttelin poikaystävän kanssa eilen illalla pitkät pätkät siitä, miten somemaailma ja nettikeskustelun kulttuuri on muuttunut viime vuosien aikana. Keskustelupalstat ovat yhä enemmän täynnä negatiivisuutta ja äärimmäisiä mielipiteitä, raivoa ja vihaa. Rumimpiakin komentteja perustellaan sananvapaudella ja oikeudella omaan mielipiteeseen. Mutta sananvapauden rinnalla on aina kulkenut vastuu, eikä oikeus mielipiteeseen tarkoita, että jokainen oma ajatus on pakko päästä kuuluttamaan koko maailmalle. Kun mietin blogin ensimmäisiä vuosia ja vertailen tämän päivän keskustelukulttuuria entiseen, on meininki todellakin muuttunut raadollisemmaksi. Kommenttiboksit ovat kenties hieman rauhoittuneet villeimmistä vuosista, mutta käytännössä keskustelu on siirtynyt vain toisille areenoille. Blogeista ja bloggaajista käytävä keskustelu on muuttunut valtavan paljon entistä jyrkemmäksi ja sen määrä on varsinkin Jodelin myötä räjähtänyt moninkertaisiin mittoihin verrattuna entiseen.

Pohdin ääneen, että olisi varmasti helpompaa, jos ei vain välittäisi. Mutta kun välitän, enkä osaa muuta. Poikaystävä totesi kauniisti: “Se voi olla. Mutta välinpitämättömyys tarkoittaisi itsensä kovettamista. Ja silloin tekisit todennäköisesti ihan toisenlaista blogia. Sinusta näkyy se, että välität, ja se on varmasti myös yksi niistä syistä, miksi niin moni tykkää tuottamastasi sisällöstä.” Siinäpä se. Tommy Tabermannin sanoin: Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle.

Niissä hetkissä, kun tuntemattomat ruotivat omaa persoonaa ja yksityiselämää sanoja säästelemättä, on tärkeää muistaa, että loppujen lopuksi vain hyvin harvan ihmisen mielipiteellä on oikeasti väliä. Ja ne ihmiset ovat niitä minulle tärkeitä ja läheisiä ihmisiä, jotka oikeasti tuntevat minut. Heidän mielipiteensä minusta eivät perustu hatariin tulkintoihin tai huhupuheista kumpuaviin mielikuviin. Somemaailmassa sanojani ja tarkoitusperiäni tullaan aina tulkitsemaan väärin – vaikka yrittäisin ilmaista itseäni miten täsmällisesti tahansa, viestin perillemeno riippuu aina myös tulkitsijasta. Sosiaalinen media perustuu vuorovaikutukseen, mutta läheisten kanssa viestiminen on ihan eri tavalla kaksisuuntaista. Kasvokkain keskustelu on jatkuvaa tunnustelua, haastamista, tarkennusten tekemistä, avoimuutta, kysymyksiä ja vastauksia sekä ilmeitä, eleitä ja äänenpainoja. Ja ennen kaikkea se on jatkuvaa oppimista.

Siksi on tärkeää muistutella itselleen kaiken tämän kriittisen somehuminan keskellä, ketkä ovat niitä, joiden mielipiteillä on minulle oikeasti merkitystä. Ketkä ovat niitä, jotka oikeasti tuntevat minut? Kuka minä oikeasti olen? Tuntemattomien tekemät tulkinnat kertovat lopulta usein enemmän heistä itsestään kuin minusta. Totuus minusta sen sijaan löytyy varmemmin ystävieni, poikaystäväni, perheeni ja mummokaverin sanoista. Ja peilistä.

Viikko sitten ystävänpäivänä sain Asennemedialta ystävänpäiväkortin, joka kosketti sydänjuuria myöten. Korttiin oli sanailtu nimikirjaimistani Asenne-porukan ajatuksia minusta: elämäniloa, positiivista energiaa, rohkeutta, herkkyyttä, suuri sydän sekä paljon muuta. Näistä sanoista tunnistan itseni. Aion ripustaa kortin jonnekin näkyvälle paikalle ja palata noihin sanoihin aina, kun minuus uhkaa hukkua hälinään.

Aiempia samaa aihetta sivuavia postauksia löydät näiden linkkien kautta:

♥ Terveisiä kädenlämpöisestä blogiskenestä

♥ Nettikeskustelun ytimessä: itsekeskeisyyden ja disclaimereiden aika

♥ Oikeassa vai väärässä?

♥ Kohun keskellä

Virheistä ja anteeksi pyytämisestä?

Suhde somessa?

Photos: Jenni Rotonen & Kriselda Mustonen

Tags: , ,

Categorised in: Elämä

8 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Ira

    Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen sanoi mun mielestä hyvin taannoin jossain haastattelussa, että ns. vihapuhe ja sen puolustaminen sananvapaudella on oikeastaan vastapuolen sananvapauden heikentämistä, koska yritetään saada toinen hiljaiseksi ja lopettamaan mielipiteidensä kertomisen. Huomaahan sen siinä, että moni julkisuuden henkilö tai virkamies ei uskalla enää ottaa kantaa joihinkin aiheisiin.

    Poikaystäväsi oli ihan oikeassa, sinusta huokuu välittävä ja lämmin asenne, jonka takia tykkäänkin sinua seurata. Toivottavasti haluat jatkossakin jakaa ihania pohdiskelujasi elämän eri aiheista, niitä on aina mukava lukea. Voimia ja iloa viikonloppuun! ♥️

  • Vierailija S

    Hyvä kirjoitus, ajatuksia herättävä teksti! Netissä on kyllä liian helppo kommentoida asiaa kuin asiaa. Jotenkin sellainen rauhallinen pohdinta unohtuu. Herätti tosiaan ajatuksia, mutta sanon nyt vain sen, että rakentava kritiikki on kyllä taitolaji (jota esim. itse en oikein hallitse, pitäis ihan opetella). Jotenkin netissä ja somessa korostuu semmonen “kaikki on hienosti”-meininki, täydelliset Instagram-kuvat yms. tai sitten se toinen ikävä puoli. Missä on kultainen keskitie?

    Kuulostaa kivalta toi Asennemedian antama kortti :). Tsemppiä!

    Ps. Nostan hattua sinulle, että kirjoitit tämän tekstin. Itsestäni tuntuu vähän vaikealta kirjoittaa “vain” tätä kommenttia, esim. mietityttää et ymmärtääkö joku väärin ajatukseni? Tästä(kin) Juliaihminen on kirjoittanut hyvin: https://www.lily.fi/blogit/juliaihminen/tunnetyo-on-raskasta-tyota/

  • Paula

    Hei Jenni. En tunne sinua henkilökohtaisesti, mutta olen blogisi perusteella hahmotellut sinusta mieleeni kauniin ihmisen kuvan. Kuvassani välität aidosti ihmisistä ja luonnosta. Sinulle oikeudenmukaisuus on tärkeää ja vastustat ahdasmielisyyttä. Osaat uskomattoman taitavasti käsitellä vaikeitakin asioita ja esittää mielipiteitäsi pohdinnan muodossa ehdottomien totuuksien sijaan ja se tekee sinusta todellisen vaikuttajan. Ja mikä tärkeintä: olet upea ystävä.

    Blogisi lukijana on kyllä vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan arvostelee sinua. Itse en ole törmännyt missään tähän “negaan” sinua kohtaan, mikä johtunee siitä että ajattelen suojelevani itseäni pysymällä poissa Instasta – Jodelista nyt puhumattakaan. Jäinkin miettimään, missä kanavissa yleensä törmäät näihin toisarvoisiin ajatuksiin itsestäsi. Tulevatko ne vastaan omissa somekanavissasi, sattumalta, kaverin linkkaamana vauva.fi-keskusteluna vai jossain muualla? Oikeastaan tarkoitan kysyä, että huomaatko nämä pahaa mieltä aiheuttavat jutut etsimällä ne itse käsiisi? Luuletko että voisit säästää itseäsi jättämällä nimesi googlaamatta? Sen sijaan kirjoita Googlen kuvahakuun “Haters gonna hate” ja naurahda pikkuisen tälle ihan absurdille loanheittokulttuurille, vaikkei siinä tietenkään mitään hauskaa olekaan.

  • Roosa

    Luulen, että osa syy loanheittoon voi olla elintasokuilu. Joillekin ihmisille suurin osa blogien postauksista tai YouTube videoista voi olla täynnä asioita, joita on hyvin vaikea tai melkein mahdoton saavuttaa. Tiettyjä tavaroita, omistusasuntoja, pitkiä irtiottoja ulkomaille jne. Tämä koko kommenttini ei siis ole vain Jennille vaan pohdin asioita yleisesti.

    Minulle monet blogit tuntuvat siltä, että niitä kirjoitetaan tietylle yhteiskuntaluokalle. Mikä on varmasti ainakin osittain totta, koska yleensä yritetään tavoittaa ja vaikuttaa tiettyyn kohderyhmään. Saatetaan kirjoittaa asioista ikäänkuin ne olisivat osa kaikkien elämää tai tavaroista ja palveluista niin, että kaikilla olisi niihin varaa. Tai esim. tietyn hintaluokan tavaroita ei tuoda usein esille. Tietenkään kaikkia lukijoita tai katsojia ei ole tarkoituskaan huomioida, mutta se ikävä palaute voi ehkä tulla juuri niiltä ihmisiltä.

    Mutta onhan maailma muuttunut ja keskustelukulttuurissa mitään ei enää hävetä. Välillä mietin, onko kyse naisvihasta. Saako kukaan mies yhtä paljon lokaa niskaan kuin esim. Sara Sieppi?

    • Kati

      Tuo oli hyvä pointti, että blogit tuntuvat olevan tietylle yhteiskuntaluokalle,varakkailta varakkaille- ja tietysti jokainen kirjoittaakin omasta elinpiiristään käsin.
      Itse yritän ottaa blogit irtautumisena arjestasi, mutta ei ole vaikea tavoittaa miten monelle bloggaajien arki saattaa herättää kateutta, katkeruutta ja tätä myöten jopa vihaa. Tässä tapauksessa lukijan vastuu olisi kyllä kysyä itseltään, miksi “vihalukee” blogeja jos niiden sisältö aiheuttaa pahaa mieltä. Vihapuheen lisääntyminen on huolestuttava ja surullinen ilmiö, ja on tärkeä miettiä, mitä se kertoo yhteiskunnastamme.
      Itse olen kolmekymppinen perheetön pienipalkkauinen nainen, joka ostaa kosmetiikan Lidlistä ja kyttää tarjoussarjalippuja jotta pääsisi kaksi kertaa vuodessa Helsinkiin katsomaan jotain keikkaa. Siksi bloggaajien elämä brunsseineen tuntuu joskus epätodelliselta,ja on vaikea tavoittaa ihmistä kuluttamisen ja mainosyhteistöiden alta. En kuitenkaan toivo mitään päälleliimattuja “arkikuvia” köyhien ja vähemmän kauniiden (tämä oli sarkasmia) lohduttamiseksi, vaan yritän lukea blogeja samaan tyyliin kuin aikakauslehtiä; nautin hyvin kirjoitetusta ja viihdyttävistä jutuista ja esteettisesti miellyttävästä kuvista. Minusta bloggaaja on sisällön tuottaja, ja on vastuussa todellisesta identiteetistään vain itselleen.Ei muussakaan työssä tarvitse perustella olemassaoloaan ja omaa aitoutttaan.

    • Kurjenmiekka

      Hyvä pointti. Itse en jätä ikäviä kommentteja, enkä ajattele pahaa bloggaajista, mutta usein kyllä kateus kirpaisee juuri elintason takia.

Related posts