22/08/19

Vasta pysähtyessäni huomasin, miten uupunut olinkaan

17 98

Pyörin lauantai-iltana sängyssä ja ahdistaa. Olen juuri palannut lomareissulta kotiin ja olen ensimmäistä kertaa viikkoon käymässä nukkumaan omassa vuoteessa. Uni ei kuitenkaan tule ja ajatukset laukkaavat työasioissa, vaikka töiden varsinaiseen alkuun on vielä 1,5 viikkoa aikaa. Kaiken järjen mukaan olon pitäisi olla kolmen viikon lomailun jäljiltä rentoutunut ja levollinen, mutta se on kaikkea muuta. Mieli on stressaantunut, vaikka en oikein edes tiedä, mikä minua stressaa, koska mitään erityisen kuormittavaa työhommaa ei ole lähitulevaisuuden näköpiirissä. Lopulta nukahdan vain herätäkseni jälleen aamulla samaan ahdistukseen tarpeettoman aikaisin. Kun sama kierre on jatkunut neljä päivää, alkaa tuntua siltä, että ehkä olisi syytä ollan hieman huolissaan.

Joskus sitä käy niin, että kun on oikein pitkään puskenut täysillä eteenpäin ja sinnikkäästi vain tehnyt pitkää päivää ja vielä tehnyt vähän lisää, jossain kohtaa tulee stoppi. Minulla se tuli joskus loppukeväästä tai alkukesästä. Olen aika sitkeä mimmi enkä valita kovin pienistä, mutta tuossa kesän kynnyksellä tunsin oloni todella uupuneeksi. Takana oli yksi elämäni kiireisimmistä vuosista, jonka varrelle oli mahtunut myös ero sydänsuruineen. Missään vaiheessa ei ollut oikein ollut aikaa pysähtyä kunnolla lepäämään tai suremaan. Joulun aikoihin pidin reilun viikon verran vapaata, mutta todella hektisen syksyn ja monen erittäin työntäyteisen ja vaille kunnollista lomaa jääneen vuoden jälkeen vähän pidempikin paussi olisi saattanut olla tarpeen.

Olen pari kertaa aiemminkin käynyt lähellä burnoutia ja kaikkein syvimmällä olin loppukesästä 2011. Myös silloin romahdus tapahtui kesälomalla. Olen kertonut tarinan aiemmin tekemässäni postauksessa, mutta tilanne tiivistettynä pähkinänkuoreen oli se, että olin painanut pari vuotta melkoisella työtaakalla päivätyötä sekä tehnyt vapaa-ajalla sen lisäksi blogia ja freelance-projekteja. Painiskelin päivätyössäni haastavan esimiehen alaisuudessa vaikeassa työilmapiirissä sekä yritin samanaikaisesti luovia kotona parisuhdetta kuormittaneiden ongelmien ja kumppanini henkilökohtaisen kriisin keskellä. Tuntui, ettei murheita ja kuormitusta päässyt pakoon oikein minnekään. Ja kun lopulta kesälomalla pysähdyin, uupumus vyöryi yli voimalla ja alkoi oireilla ahdistuksena sekä fyysisinä oireina kuten migreeninä ja univaikeuksina. Lopulta vihelsin pelin poikki irtisanoutumalla päivätyöstä, joka aiheutti ahdistusta ja kuormitti henkisesti.

Koska olen keikkunut burnoutin rajoilla aiemminkin, nykyään tunnistan hälytysmerkit viimeistään siinä vaiheessa, kun keho alkaa oireilla. Tietenkin tilanteeseen olisi hyvä herätä jo aiemmin, mutta viimeistään nukkumisvaikeudet ja uniin tunkevat työasiat ovat minulle selkeä indikaattori siitä, että nyt pitäisi hiljentää tahtia. Jos oireiden kirjoon lisätään jatkuva ahdistus sekä migreenit, on tilanne jo päässyt liian pitkälle. Pieni positiivinen stressi voi olla ihan hyvä eteenpäin ajava voima, mutta kun stressaantunut olotila on jatkuvaa ja alkaa tuntua ahdistavalta, ollaan menossa väärään suuntaan. Lainatakseni itseäni:

On suorastaan hämmästyttävää, miten vaikeaa niitä hälytysmerkkejä uupumisen edellä onkaan tunnistaa ja myöntää itselleen. Tunnollinen suorittaja laiminlyö ennemmin itseään kuin työtehtäviä, valitettavasti.

Olihan niitä merkkejä nytkin ollut ilmassa… Kesäkuun puolivälissä oli sellainen olo, että nyt tästä naisesta on yksinkertaisesti puristettu kaikki mehut irti eikä ollut enää mitään annettavaa kenellekään. Kun into ja motivaatio lähtökohtaisesti rakastamaansa työtä kohtaan alkavat olla kateissa, ollaan yleensä jo vähän liian pitkällä.

Olin suunnitellut kerrankin pitäväni kunnollisen, pitkän kesäloman ja valmistelevani sen ajalle postauksia, mutta juhannukseen mennessä olin niin uuvuksissa, että en yksinkertaisesti kyennyt siihen urakkaan, mitä kuukauden postausmäärän etukäteen valmistelu olisi vaatinut. Siinä kohtaa, kun eräs työasia oli lomaa edeltävien kiireiden keskellä päässyt unohtumaan ja sain sen seurauksena puhelimessa työkontaktille sellaisen mini meltdownin ja romahdin vain itkuun, tajusin, että nyt täytyy pysähtyä. Ja hassua kyllä, nimenomaan samaiseen projektiin liittynyt kesän viimeinen yhteistyöpostaus kannusti juuri oikeaan suuntaan, sillä kampanjan pääviesti oli, että elämä on nyt ja se kuuluu elää. Postausta kirjoittaessani pysähdyin oikeasti sen äärelle, millaista elämää haluaisin elää ja millaista toivoisin arkeni olevan – ja tajusin heti, että jotain muuta kuin tätä jatkuvaa suorittamista ja hyvinvoinnin äärirajoilla keikkumista.

*

Vapaalle vaihtaminen tuntui lomailuun tottumattomalle haastavalta, kun ensimmäinen lomaviikko kului täällä kotona Helsingissä. Ja niinhän siinä kävi, etten heti malttanut irroittautua hommien ääreltä, vaan tein töitä vielä sen ensimmäisen lomaviikonkin. Tai ainakin uupuneena nökötin kotona läppärin näyttöä tuijottaen ja saamattomuudestani syyllisyyttä potien. Todellisuudessa taisin saada siinä lamaannuksen tilassa aika vähän mitään hyödyllistä aikaiseksi.  Onneksi putken katkaisi kotimaan reissu ja päätin, että siihen hetkeen loppuisivat työt. Tuumin, että maailma ei kaadu, vaikka blogi hetkeksi hiljenisikin, päätin hellittää omista tavoitteistani ja vaihdoin vapaalle. Kyllä siinä vähän sellaista “fuck everything” -asennetta tarvittiin, että tunnollinen puurtaja pääsi sellaiseen viis veisaamisen makuun. Mutta pääsin, kun päätin.

Itse loma meni kuin hujauksessa ja vaikka hetkittäin saavutinkin sellaisen rennon lomafiiliksen, jotenkin tuntui, etten henkisesti silti päässyt missään vaiheessa oikein kunnolla irti arjesta. Reissailin Suomessa ja olin välissä hetken täällä Helsingissäkin, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että arjesta kunnolla irtautuminen olisi ehkä vaatinut jonkun vähän pidemmän reissun jonnekin vähän kauemmas. Tai vain tuplasti pidemmän loman. Tai ehkä molemmat.

Tiedän olevani todella onnekas saadessani tehdä tällaista työtä ja en tietenkään tekisi tätä, jos miinuksia olisi enemmän kuin plussia. Olen kuitenkin ihan tosissani joutunut pohtimaan suhdettani työhön ja työntekoon nyt, kun löydän TAAS kerran itseni samasta tilanteesta. Kivoinkaan työ ei ole sen arvoista, että sille kannattaa uhrata terveytensä ja hyvinvointinsa. Kuten totesin loman kynnyksellä:

Kun on itse oma pomonsa, sen ainaisen ankaruuden sijaan voisi nauttia myös niistä tilanteen tuomista vapauksista ja eduista kuten vaikka siitä, että lomaa voi pitää juuri silloin kuin haluaa ja juuri niin paljon kuin itse haluaa – ainakin melkein. En halua olla yksi heistä, jotka kuolinvuoteellaan miettivät, että olisinpa tehnyt vähemmän töitä.

*

Kiinnostaville ja kivoille projekteille on vaikea sanoa ei ja tietenkin yrittäjällä nakuttaa aina takaraivossa huoli omasta toimeentulosta, vaikka juuri nyt menisi hyvinkin. Miten hyvin pitää mennä, että on varaa kieltäytyä töistä? Olen muutamien viime vuosien aikana saavuttanut jo sen pisteen, että osaan nykyään sanoa myös ei ja kieltäydyn monista työtarjouksista, mutta edelleen rajanveto on vaikeaa. Pohdin kuitenkin kesällä, että jos toimeentulo ei sitä absoluuttisesti vaadi, jossain kohtaa ylenmääräinen työnteko alkaa olla ahneutta. Se on ahneutta varmistella omaa selustaa niin taloudellisesti kuin urakehityksenkin näkökulmasta. On kuitenkin tutkittu, että tietyn palkkasumman jälkeen raha ei tee onnellisemmaksi. En ole koskaan kaivannut onnellisuutta tunteakseni rahaa eikä raha sinänsä ole minulle tärkeää, mutta tietenkin taloudellinen varmuus tuo turvallisuuden tunnetta, kun ei tarvitse murehtia arkisesta toimeentulosta. Onko kuitenkaan mitään järkeä haalia kiinnostaviakaan työprojekteja siinä määrin, että oma hyvinvointi kärsii? Ei ole.

Kaikkien näiden pohdintojen tuloksena päätin pari viikkoa sitten, etten tällä erää ota syksylle yhtään enempää työprojekteja jo entuudestaan sovittujen lisäksi. Tiedossa on varmasti silti joitakin kiireisiä työrupeamia, mutta jo tuon päätöksen myötä tuntuu kevyemmältä. Ehkä päätöksen vaikutus näkyy hitusen arjessani jo nyt: kun deadlineja on huomattavasti vähemmän näköpiirissä, voin tehdä töitäni rauhassa ja ilman jatkuvaa paineen tunnetta. Ja kun työt eivät veny iltamyöhään, jää aikaa myös muille asioille.

Olen parin viime viikon aikana tehnyt hyvin konkreettisia tekoja oman hyvinvointini eteen: käynyt pitkillä kävelylenkeillä, aloittanut joogan, viettänyt vähemmän aikaa tietokoneen äärellä, syönyt paremmin ja säännöllisemmin sekä lukenut enemmän kirjoja. Ja hullua kyllä, kaikkien näiden pienten päätösten ja tekojen vaikutus tuntuu mielessä ja kehossa välittömästi. Olen levänneempi ja levollisempi kuin aikoihin ja elämä tuntuu kaikin tavoin paremmalta. Toivon, että saan pidettyä kiinni näistä uusista hyvistä rutiineistani myös syksyn edetessä.

Olisi kiinnostavaa kuulla teidän muiden mietteitä omasta suhteestanne työhön sekä hyvinvoinnista yleensä. Onko jollakulla teistä samanlaisia kokemuksia loppuunpalamisen lähellä sinnittelystä kuin minulla? Millaisia ratkaisuja te muut olette tehneet arjessa stressiä helpottaaksenne? Tuleeko mieleen joitakin hyviä niksejä palautumiseen ja tasapainon säilyttämiseen kiireenkin keskellä? Aion jakaa vielä näitä omia havaintojani ja hyvän olon vinkkejä, joista itse olen saanut apua tämän oman tilanteen keskellä, mutta on aina kiva kuulla myös muiden kokemuksia ja poimia sieltä parhaat niksit itsellekin talteen.

PS. Myös tämän viikon Afterwork-jaksossa jutellaan stressistä ja palautumisesta. Jos et ole vielä kuunnellut, niin laitahan kuunteluun!

PPS. Nämä kuvat on napattu Hailuodossa aiemmin kesällä ja yöllinen kävely tuolla pitkospuilla oli jälleen hyvä muistutus siitä, kuinka rauhoittavaa luonnon äärellä oleminen voi parhaimmillaan olla. Sitä siis lisää!

Photos: Jenni Rotonen & Peeta Peltola

Tags: , ,

Categorised in: Elämä

17 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Tiitu

    Minä kävin viime syksynä hyvin lähellä totaalista työuupumista. Jokaikisenä työaamuna ajatukset kääntyivät heti herätessä tulevaan päivään ja siihen missä tulee sinä päivänä mokaamaan. Töissäolo aiheutti fyysisiä oireita aina pahoinvoinnista pääkipuun ja ripuliin. Lopulta sitten soitin työterveyslääkärille näistä fyysisistä oireista ja aloin itkeä puhelimessa. Lääkäri kuunteli hetken ja laittoi minulle suoraan lähetteen psykologille, jonka pakeille pääsin jo samana päivänä. Vasta hänen avustuksellaan ymmärsin, ettei työpaikan vakavat ilmapiiriongelmat ole vain minun päänsisäisiä kuvitelmia, tai että minä en ole vain “liian herkkä” kestämään saamaani kohtelua. Psykologi itse asiassa totesi noin viiden minuutin keskustelun jälkeen, että joskus on vain parempi vaihtaa työpaikkaa. :D
    Yhtä kaikki, tuosta psykologilähetteestä alkoi minun toipumiseni. Sittemmin olen vaihtanut uuteen työpaikkaan, ja vaikka viihdyn siellä tosi hyvin, olen huomannut samojen riittämättömyyden ja paskuuden tunteiden hiipivän taas takaraivoon kolkuttelemaan. Nyt huomasin tilanteen aiemmin ja olen hakeutunut saman ihanan psykologin vastaanotolle työterveyden kautta. Voin selvästi paremmin jo yhden käynnin jälkeen. Opettelen nyt laittamaan asioita perspektiiviin ja uskomaan siihen, että minä osaan ja riitän.

  • MariaC

    Pystyn hyvin samaistumaan tilanteeseesi, tsemppiä sinulle!

    Hyppäsin itse juuri “tyhjän päälle” työelämästä. Tein fyysistä työtä alalla josta pidän. Sairastelin kuitenkin paljon ja syyksi paljastui levinnyt borrelioosi. Hoidoista huolimatta se oireilee edelleen. Väsyn helposti ja paikkoja särkee ym. Päätin ottaa aikalisän paranemiselle ja jäin pois töistä säästöjeni varaan. Siinä vaiheessa kun työt haittaa paranemista ja sairastelu työntekoa, en vaan enää jaksanut koko palettia. Kun olin tehnyt päätöksen oli tuntemukset aikalailla heti paremmat ja henkinenkin stressi tilanteesta helpotti huomattavasti. En ole nyt tilivelvollinen kenellekään ja voin tehdä itseäni voimaannuttavia asioita rauhassa.

    Katson vuoden loppuun miten terveyden kanssa menee ja sen mukaan yritän päästä toisenlaisiin töihin, joihin minulla on myös koulutusta ja halua päästä.

  • Kerttu

    Onpa ikävä kuulla, että sulla on ollut uupumusta ja pitkittynytttä väsymystä. Voi että, miten tuntuu, että juuri me, jotka tekee itselleen hyvinkin mieluisaa työtä, kärsii aika ajoin uupumuksesta? Varmaan se on juuri niin kuin kirjoitat: ylikuumemisen alkumerkkejä ei oikein meinaa tunnistaa ja, kun oman tilanteen tajuaa, tilanne on jo päällä ja usein on hankalaa tehdä isoja muutoksia heti tuossa tilanteessa.

    Itsekin aloin uupua tänä vuonna ja kesällä merkit sitten näkyivät muillekin kuin itselleni ja oli pakko tehdä jotain. Samoja muutoksia olen tehnyt kuin sinäkin: lisää rauhallista liikuntaa ja rentoututtavia puuhia ja asetin hyvän unen keskiöön. Lisäksi olen yrittänyt tunnustella, mistä väsymys/uupumus johtuu ja kyllähän jäljet johti taas kerran töiden lisäksi kuormittaviin ihmissuhteisiin. Koska oman pahoinvoinnin merkit oli niin selvät, tuntui jotenkin oikeutetulta alkaa antaa vähemmän omaa aikaa tyypeille, joiden kanssa oleminen kuormittaa aivan erityisesti. Ihan kylmästi olen alkanut sanoa enemmän “ei” menoille ja ihmisille silloin kun tuntuu, että niin haluan tehdä. Auttoi :).

    Paljon tsemppiä Jenni! Oon lukenut sun blogia pitkään ja pysyn lukijanasi, vaikka postauksia tulisi jatkossa pysyvästi harvempaan tahtiin. Blogisi tuo mulle paljon iloa jokapäiväiseen elämään.

  • Ode

    Muistan kun luin tuota Bloggaajan työviikko -postausta ja ihan hengästyin työpäiviesi pituudesta ja jatkuvasta tykityksestä. Itselläni puolestaan työ on niin kuormittavaa, vaikka siitä sinänsä pidänkin, että riittävä yöuni ja säännöllinen kunnon ruoka ovat ihan elinehtoja, jotta jaksaa ja pää pysyy kasassa. Liikunta olisi vielä hyvä lisä, jospa siitä tulisi tänä syksynä tapa. Kaunista ja lempeää syksyä sinulle!

  • Hemuli

    Itse sairastuin keskivaikeaan masennukseen viime talvena, ehkä jo joulun aikaan olin aika pohjalla, mutta helmikuussa lopulta jäin sairaslomalle kun mistään ei vain enään tullut mitään. Itkin ja töissä istuin välillä vain pimeässä vessassa ja mietin koska täältä pääsee pois.. minulla oli päättymässä määräaikainen työsopimus ja ilmoitin että en enään sitä työtä jatka. Kuukauden sairasloman jälkeen jäin puoleksi vuodeksi työttömäksi ja nyt on alkanut uusi työ yrittäjänä ja tuntuu että vihdoin elän itselleni ja perheelleni enkä työlle! Saan itse määrätä tahdin ja olla enemmän läsnä lapsilleni, mitä muuta voisi toivoa! Tsemppiä kaikille uupumukseen ajautuneille, hakekaa ajoissa apua.

  • Jaana B

    Tämä kuulostaa niin tutulta!Onneksi osaat kuunnella kroppasi viestejä, ja olet ymmärtänyt hellittää. Minun oman elämäni tärkein oppi on EIn sanominen, olen liian kiltti suorittaja, joka haluaa työt saada hyvin tehdyiksi. Helmasyntini on myös se, että olen sovittelija ja haluan, että kaikilla olisi hyvä olla, haluan siis miellyttää enemmän kuin olla ristiriidoissa. Tätä minun tulisi opetella, ei elämä ole aina mahtavaa meininkiä, siihen kuuluu risut ja piikit ja ilkeät ihmiset ja niitä tulisi oppia sietämään jossain määrin ja oppia pitämään kunniakkaasti puolensa.
    Töissä tärkeämpää on kuitenkin oma jaksaminen kuin täydellisesti tehdyt työt. Olen opetellut arvostamaan ei-niin-priimaa-työnjälkeäkin ja hyväksynyt sen, että jos aikaa ei ole tarpeeksi, toiseksi paras tai huonompikin jälki riittää.
    Seurasin Mindfulness-ohjelmaa stressin hallintaan, sillä tänä keväänä olin samassa tilanteessa. Sen EIn sanominen jäi ja kilttinä oleminen sai vallan taas kerran! Kuin tilauksesta tipahti tilaisuus osallistua ohjattuun (psykologi, koulutettu ohjaaja) 8-viikkoiseen Mindfulness Based Stress Reduction, MBSR-ohjelmaan, joka perustuu meditaatioon, joogaan ja kehon tuntemukseen. Tästä on ollut ihan perustavanlaista apua itselleni sekä tähän vallitsevaan tilanteeseen että koko elämän hallintaan. Jos kiinnostuit, suosittelen tutustumaan menetelmän luoneen Jon Kabat-Zinnin kirjoittamiin teoksiin. Menetelmä perustuu buddhalaisiin meditaatio-harjoituksiin ja elämänkatsomukseen, ne aukeavat todella helpolla tavalla. Eikä uskonnollinen vakaumus mitenkään liity tähän. Avoimen yliopiston kautta teen myös parhaillaan kurssia Tietoituustaidot, löytyy Opintopolku-sivuilta, jonka tehtävät ja kirjallisuus auttavat myös itseäni.
    Tsemppiä pupu-Jenni! Selätät tämän ja kasvat vielä enemmän omaksi hurmaavaksi sinuksi. Olemme oikealla tiellä!

  • Jaana B

    Vielä edelliseen kommenttiini liittyen vinkkaan tarkemmin seuraavat kaksi juttua.
    Tietoisuuskurssin teoslistalta löydät hyvää luettavaa mindfulnessista, suosittelen:
    https://opintopolku.fi/app/#!/koulutus/1.2.246.562.17.74166635966
    Taavi Kassilan meditaatio palauttaa nykyhetkeen ja katkaisee huoliajatukset:
    https://www.bing.com/videos/search?q=meditaatio+taavi+kassila&&view=detail&mid=F4283C44F7FCE01508B3F4283C44F7FCE01508B3&&FORM=VDRVRV
    Rohkeasti vain OM! Se rentouttaa ja resonoi kehossa.

  • Riina

    Sanoisin, että itsestä huolehtiminen käy työstä-varsinkin uupuneella. Tietää kyllä monta niksiä ja keinoa, mutta niiden toteuttaminen on hyvin rankkaa.

    Minulla romahdus tuli keväällä ja jäin muutaman kuukauden sairaslomalle. Pahin vaihe tuli lopulta vasta sitten, kun annoin itseni jäädä pois töistä. Eihäon se uupuminen tuosta vain parane- mutta ainakin parempaan suuntaan voi mennä.

    Niin ärsyttävää kuin onkin myöntää, työ on ollut itselle liian tärkeä osa elämää. Innostun liikaa, teen töitä liikaa ja vapaa-ajallakin työt tulevat mieleen. Nyt opettelen jättämään työn työpaikalle/työajalle ja olemaan innostumatta kaikesta

    Voimia sinulle ja meille kaikille samantyyppisten asioiden kanssa painiskeleville!

  • s

    Itselläni tilanne on se, että hyppäsin tuntemattomaan ja vaihdoin työpaikkaan, johon en ole muodollisesti pätevä. Sain paikan kuitenkin, koska päteviä hakijoita ei ollut ja olin kuitenkin ollut aika samantyyppisessä työssä (johon minulla on koulutus), ja nyt siis näkökulma melko samanlaiseen työhön on vain vähän eri. Mullakin taustalla uupumusta ja masennusta, kaksi vuotta on mennyt toipuessa.

    Ja joo, nyt jo muutaman viikon jälkeen huomaan, että hirveä tarve on todistella että “pärjään” ja paljon enemmänkin, vaikkei koulutusta olekaan. Kollegat ovat kaikki korkeasti koulutettuja ja melko kokeneitakin, joten vaikka mut on otettu upeasti vastaan, niin mieli yrittää kääntää koko homman päälaelleen. Ja kun tällä mielenterveystaustalla yrittää enemmän kuin osaa tai jaksaa, niin tuloshan on sitten varmaan tosi hyvä.

    Oon pakottanut nyt itseni noudattamaan (ja komentanut puolisoa vahtimaan että noudatan) muutamaa sääntöä: töitä ei viedä kotiin ellei ole _ihan_oikeasti_ pakko (käytännössä siis joku iso deadline), työpuhelin pysyy työlaukussa tai laturissa koskemattomana klo 17 jälkeen, iltaisin ei lueta ammattikirjallisuutta vaan romaaneja ja liikuntaa on harrastettava vähintään neljä kertaa viikossa. Jo tuo työpuhelimen hylkääminen on iso tekijä, koska miten helposti sitä vain “vilkaisee” sähköpostin ja “nopeasti vaan tähän” vastaa ja sitten onkin uppoutunut töihin moneksi tunniksi…

    Tsemppiä meille!!<3 Ulkoilu on kyllä parasta lääkettä. Itse pyrin työpäivän keskelläkin käydä vähintään kymmenen minuutin ulkoilulla, vaikka sitten edes työpaikkaa ympäri tai läheisen joen rantaan istumaan ja juomaan kahvia jos ei muuta. Kummasti sekin rauhoittaa päivän aikana.

  • Terhi

    Heippa. Teen myös intohimotyötä, ja joissain elämänvaiheissa olen yhdistänyt opiskelut, työt, vapaaehtoistyöt ja omat projektit. Kun arki pyörii deadlineista, kivasta tekemisestä ja innostavista tapaamisista toiseen, on vapaa-ajan kaltaista aikatauluttomuutta vaikea kestää. Tajusin kuitenkin jossain vaiheessa, että elin jatkuvasti pienistä burn outeista toiseen. Romahduksen jälkeen olin aina muutaman viikon tekemättä MITÄÄN, ja sen jälkeen palasin elämään samanlaista arkea. Vähitellen huomasin, etten oikeastaan koskaan palautunut loppuunpalamisista, vaan burn outia seurasi joidenkin kuukausien päästä taas uusi, ehkä pienempi, ehkä suurempi. Näiden seurauksena lopulta huomasin, että elämään hiipi tyhjyyden ja masennuksen kokemus aina, kun töitä ei ollut käsillä. Silloin tajusin, että juuri tuo intohimo ja innostus, joka oli läsnä työelämässä, oli kadonnut työn ulkopuolelta kokonaan. Olin valinnut intohimotyön siksi, että elämä olisi mielekästä ja onnellista, mutta en siksi, että työn synnyttämä onni aiheuttaisi pahoinvointia muilla elämän osa-alueilla.

    Minulle eniten auttoivat selkeät rajanvedot. Päätin, että yksinkertaisesti en tee YHTÄÄN työasioita enää seitsemän jälkeen illalla, mieluiten jo kuuden maissa työt voisi laittaa pakettiin. Tällöin ilta jää oikeasti palautumiselle ja ns. tavalliselle elämälle. Tämä ei vähennä työtehoa, sillä oikeasti nuo viimeiset tunnit ovat sekavaa rämpimistä, joka vain syö aivojen voimavaroja. Jos töitä on niin paljon, että ne väistämättä valuvat iltaan, niitä pitää yksinkertaisesti vähentää.

    Hävettää myöntää, mutta minun piti myös oikeasti opettelemalla opetella elämää ja arkea, joka ei pyörinyt työn ympärillä. Opettelin saamaan onnea ja iloa pienistä asioista, jotka eivät tuottaneet iloa tai vieneet minua eteenpäin työssäni. Se oli vaikeaa. Aluksi kaikki tämä tuntui pakolliselta “palautumiselta” tai “itsestään huolehtimiselta”, että olisi paremmassa työkunnossa. Vähitellen tuo iltojen nollaaminen duunijutuista ja sen ajan käyttäminen vaikka kavereiden kanssa jutteluun tai kävelylenkkeihin alkoi olla tavallinen osa kivaa arkea.

    Työlleen omistautuminen on niin valtava arvo nykyajassa ja luovissa yrittäjäpiireissä, että jotenkin tuntuu, että tuollaista tavallista “viideltä kotiin, telkku päälle, ruokaa ja löhöilyä” ei juuri arvosteta. Tuntuu kuitenkin, että ehkä juuri tuollaisessa elämänrytmissä on kuitenkin ehkä oivallettu jotain oleellisempaa inhimillisistä voimavaroista.

    • Riina

      Kiva lukea muiden kokemuksia!

      Tässä olen pohtinut vielä omaa työn ja vapaa-ajan rajaamista ja sitä, että miksi se on niin vaikeaa.

      Elän yksin ja oma vapaa-aika ei ole valmiiksi aikataulutettu (ellei ole ollut säännöllistä harrastusta). Ystäväpiiriini on pieni, ja heidän arki-iltansa taas kuluu omissa menoissa.
      Olen joutunut välillä keksimällä keksimään tekemistä itselleni, ettei inspiroiva työ imaise puoleensa illalla. Enkä kyllä aina keksikään. Tai jaksa toteuttaa. Opettelua siis edelleen. Ja kuten Terhi puhuikin iltatyön tehottomuudesta, niin siihen se minullakin on mennyt. Asiat vaan pyörii ja pyörii päässä, eikä aikaan saa mitään.

      Varmaan tärkeintä on ensiksi tiedostaminen, että jotain pitää tehdä oman jaksamisen eteen. Tietyllä tavalla lohduttaa (vaikka surullistakin se on), että meitä on muitakin. Kaikki kun eivät ymmärrä ollenkaan tilannetta. Ja sekin on ok :)

      • Lukija

        Tuttu aihe, kiitos hyvästä tekstistä. Minua auttoi perhevapaa, se että oli pakko päästää irti ja miettiä, mitkä muut asiat kuin työ tuovat iloa elämään. Niitä löytyi paljon uusia! Suosittelen sinulle tyhjiä päiviä kalenteriin niin pitkään, että haluat käyttää ne muuhun kuin palautumiseen tai työhön.

  • K

    Mulle auttoi edellisissä kommenteissa mainittujen keinojen lisäksi se, että pohdin mitkä asiat haluan tehdä todella hyvin ja missä vähempikin panostus riittää. Olin tottunut tavoittelemaan aina parasta mahdollista lopputulosta. Intohimotyössä se on kuitenkin raskasta, sillä työ on myös henkisesti niin tärkeää. Tajusin, että jos haluan säilyttää työtaakan mielekkäänä pitkäjänteisesti, kaikissa työvaiheissa ja projekteissa ei vain voi antaa parastaan. Joissakin työtehtävissä kukaan ei edes huomaa oliko sinulla sata lasissa vai teitkö työn itseasiassa 80% niin, että jätit ihan ne viimeiset nyhräykset tekemättä. Kaikkensa antaminen on tietysti hieno arvo, mutta oikeasti tarpeeksi hyvä on monesti paljon vähemmän.

Related posts