14/05/19

Oikeassa vai väärässä?

3 55

Miksi on niin tärkeää saada olla oikeassa? Ja joskus vielä sitäkin tärkeämpää vaikuttaa olevan osoittaa, että toinen on väärässä. Pohdiskelimme ystävieni kanssa viikonloppuna oikeassa ja väärässä olemista sekä nettikeskustelun ja poliittisen korrektiuden sudenkuoppia, ja tämä postaus jatkaa siitä, mihin eilinen viikon ajatus jäi. Kirjoitin aiemmin keväällä ajatuksiani nettikeskustelun ongelmista erityisesti väärinymmärrysten ja kommenttibokseissa sekä keskustelupalstoilla vellovan mielensäpahoittamisen kulttuurin näkökulmasta. Tämä juttu liippaa vähän samoja teemoja, vaikka kulma on hiukan eri – suosittelen silti lukemaan sen edellisenkin, josta tämän tekstin lomassa on kursiivilla muutama lainaus.

Monenlaisia keskusteluita sivusta seuranneena ja niiden pyöritykseen itsekin eksyneenä olen joskus miettinyt, että monelta tuntuu unohtuvan yksi olennainen juttu: elämä on yhtä oppimista eikä meistä kukaan voi tietää kaikesta kaikkea. Tiedonjanoiselle maailma ei koskaan tule valmiiksi. Siksi haluaisin peräänkuuluttaa vähän lempeyttä ja armoa kaikkeen netissä käytävään keskusteluun. Joku tietää kaiken kvanttifysiikasta, toinen feminismistä ja kolmas pikkuisen monesta asiasta. Meillä on monenlaisia kiinnostuksia, vahvuuksia ja osaamista – se on rikkautta ja mahtavaa kyllä, voimme oppia toisiltamme eikä se matka pääty kuin vasta kuolinvuoteella.

Yksi someaikakauden ahdistavimmista ilmiöistä on se, että virheitä ei sallita. Huonolla tuurilla jo yhdestä mokasta ristiinnaulitaan somekansan tuomioistuimessa ja pienetkin kömmähdykset paisutellaan nettikeskusteluiden hypessä ulos mittasuhteistaan. Eikä välttämättä tarvitse edes olla julkisuuden henkilö tai somestara tällaisen myllytyksen keskelle joutuakseen, jos moka päätyy nettikeskusteluiden ja meemikoneistojen hampaisiin. Ja internet ei unohda. Pahimmillaan yksittäiset tapaukset jäävät kummittelemaan keskustelupalstoille ja kommenttibokseihin ikuisiksi ajoiksi ja kaivetaan aina sopivan hetken tullen uudelleen esiin. Myönnän, että minua karmii tämä keskusteluilmapiiri, jossa muiden virheitä tarkastellaan pelottavalla ankaruudella ja jossa oma tulkinta katsotaan ainoaksi oikeaksi ja viis veisataan alkuperäisen lausujan todellisista tarkoitusperistä, tarkennuksista tai oikaisuista. Tai anteeksipyynnöistä.

Nettimaailmassa moni ajatus tiivistyy mustavalkoisen oikeaksi tai vääräksi, vaikka väliin mahtuisi loputtomasti harmaan sävyjä. Keskusteluilmapiiri on hyvin tuomitseva vääriä mielipiteitä mutta myös inhimillisiä erehdyksiä ja virheitä sekä tietämättömyyttä kohtaan. Ihmettelen vähän sitä “nettikansan raivoa”, koska erehdykset, virheet ja mokailu kuuluvat ihmiseloon. Haluaisin nähdä sen ihmisen, joka ei koskaan ole töpännyt. Harva mielipide, moka tai möläytys sentään on niin anteeksiantamaton, että siitä ansaitsisi osakseen ihan sellaista raivoa ja ristiinnaulitsemista kuin tänä päivänä usein on vastassa.

Jos ei puhuta suoranaisista tieteellisistä faktoista tai mitattavissa olevista tosiasioista, on harvoin olemassa yhtä absoluuttista totuutta. Mielipidekysymykset ovat oma lukunsa, mutta selvästi mutkikkaammaksi tilanne muuttuu, kun eri ihmisten totuudet ja todellisuudet ovat keskenään vähän erilaisia. Tietenkin monet niistä edustavat tietynlaisia sosiaalisia ja kulttuurisia arvoja, joista osa on humaanista näkökulmasta “parempia” kuin osa. Siitä huolimatta hyökkäys on harvoin kovin tehokas taktiikka saada toisin ajatteleva muuttamaan mieltään.

Ääritapauksissa sota saadaan aikaan kahden sellaisen ihmisen välille, jotka eivät alun alkaenkaan edes ole olleet asiasta eri mieltä. Kuten kirjoitin siinä edellisessä jutussani, tällä hetkellä eletään sellaista äärimmäisen itsekeskeisyyden aikaa: jokainen väärä sanavalinta, itselle vieras kokemus tai eriävä näkemys voidaan kokea suoraksi loukkaukseksi itseä kohtaan. Tai sitten loukkaannutaan jonkun toisen puolesta. Koko homma kääntyy minusta itseään vastaan silloin, kun mutkat vedetään surutta suoriksi ja hyökätään pohjimmiltaan hyvää tarkoittavien ihmisten kimppuun. Kun asioita lähestytään aggression kautta, luodaan välittömästi sota-asetelma. Ja jos päätetään tehdä vihollisia niistäkin, jotka ovat lähtökohtaisesti olleet liittolaisia, se kuulostaa minun korvaani hiukan huonolta strategialta. Koska niinhän siinä usein käy, liian hyökkäävä lähestymistapa saa kohteen puolustusasemiin eikä vihamiehen lailla käyttäytyvän kanssa halua liittyä samaa joukkueeseen. Pahimmillaan hyökkäävä tyyli saa aikaan nimenomaan vastareaktion ja tunteen, että mitä tahansa paitsi tätä.

Sitä toivoisi, että porukka malttaisi vetää muutaman kerran henkeä tai nukkua vaikkapa yön yli, ennen kuin sännätään tykittämään raivonpuuska tai pintaan noussut tuohtumus julki. Tai että lähestyttäisiin asiaa avoimen uteliaasti tarkennusta kysyen sen sijaan, että syöksytään saman tien johtopäätöksiin. Aika moni “nettiraivoa” herättänyt kohu olisi voinut olla rauhoitettavissa lähtökuoppiinsa, jos asiaa olisi lähestytty nimenomaan keskustelusta käsin. Varsin usein myös turhalta mielipahalta vältyttäisiin, jos maltettaisiin ensin varmistaa, ollaanko asiassa oikeasti eri mieltä alkuunkaan. Hyvin usein näkee tällaisten tilanteiden johtuvan puhtaasti väärinkäsityksistä, rivien väleihin omien ennakko-oletusten kautta lipsahtaneista merkityksistä sekä hiukan vikaan menneistä tulkinnoista. Mitäpä jos ensi kerralla ärsyyntyessään tai pahastuessaan ihan ensin tarkistaisi, tarkoittiko kirjoittaja tosiaan sitä, mitä itse arveli? Kysy, älä oleta — se on aika hyvä ohjenuora ihan kaikille keskustelijoille, myös minulle.

Olen nähnyt valtavan monta keskustelua, joiden ydinongelma on juuri se, että matkasta unohtuu jo alkumetreillä se keskustelu. Siltojen rakentamisen sijaan luodaan omalla viestintätyylillä vain entistä suurempaa railoa. Useimmiten keskustelun ja kommunikaation päämääränä lienee luoda ymmärrystä ja yhdistää, ei lietsoa raivoa ja eriyttää. Asioita voi lähestyä niin monella tavalla ja päästään paljon lähemmäs päämäärää, kun ystävällisesti kysytään ja toista osapuolta kuunnellen keskustellaan. Useimmat meistä ovat valmiita ja halukkaita oppimaan uutta, avartamaan ajatteluaan ja jopa muuttamaan toimintaansa, kun asia vain perustellaan hyvin sekä argumentoidaan kiihkoilematta ja syyllistämättä. Annetaan ihmisille anteeksi se, että he eivät vielä tiedä kaikkea. Annetaan tilaa oppia.

Kaikki me olemme täällä oppimassa ja keskeneräisiä, ja siksi toivoisin enemmän sitä viikon ajatuksen henkeä tähän maailmaan. Vähemmän kilpailua, nokittelua, viisastelua, ylemmyydentuntoa ja vähättelyä. Enemmän avoimuutta, viisautta, myötätuntoa ja kunnioitusta. Niillä eväillä pääsee jo pitkälle.

Photos: Liisa Kivi

Tags: ,

Categorised in: Elämä

3 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Related posts