5/02/19

Voiko rakkaus olla valinta?

26 71

Mitä sinulle tulee mieleen, kun kuulet sanaparin järjestetty avioliitto? Suomalaiseen kulttuuriin kasvaneena ensimmäinen reaktio on varmaan monella jokseenkin kielteinen. Ajatus siitä, että joku muu valitsisi minulle puolison koko loppuelämäksi, tuntuu lähtökohtaisesti hyvin vieraalta ja ahdistavalta kulttuurissa, jossa avioliitto solmitaan perinteisesti rakkaudesta.

Saatatte ihmetellä, miksi kummassa tartun tällaiseen aiheeseen, mutta pääsin hiljattain keskustelemaan ihmissuhteista ja avioliitosta henkilön kanssa, joka itse on järjestetyssä avioliitossa. Olin tietenkin hurjan utelias asiasta ja kyselin keskustelukumppaniltani kaikkea mahdollista, mitä mieleen juolahti. Ja huomasin, että juttutuokio herätti ihan uudenlaisia mietteitä sekä ehdottomasti myös jossain määrin muutti ajatuksiani asiasta. Koko järjestetyn avioliiton konsepti on minulle lähtökohtaisesti melko vieras, mutta keskustelun myötä tajusin ensinnäkin vähintään sen, ettei tällaisessa järjestelyssä suinkaan aina ole kyse mistään pakkoavioliitosta. Lieneekin hyvä alleviivata heti tähän alkuun, että tässä jutussa en nyt siis missään nimessä puhu tilanteista, joissa pari naitetaan toisilleen täysin vasten omaa tahtoaan tai nuori tyttö pakotetaan avioliittoon vanhan miehen kanssa, vaan kahden aikuisen ihmisen välisestä liitosta, jossa heillä kuitenkin on myös sananvaltaa lopulliseen aviopäätökseen.

*

Pohdintoihin innoitti matkani Intiaan, missä järjestetyt avioliitot ovat edelleen hyvin tavallisia ja esimerkiksi vuonna 2013 tehdyn tutkimusten mukaan jopa 75-85% nuorista aikuisista ikähaarukassa 18-35 antaisi mieluummin vanhempiensa valita heille sopivan puolison, vaikka heillä olisi vapaus valita kumppaninsa itsekin. Se tuntuu hyvin mielenkiintoiselta ilmiöltä tässä modernissa nykymaailmassa – kulttuuri ja perinteet elävät edelleen Intiassa hyvin vahvoina.

Erityisen merkillepantavaa on myös se, että vaikka avioero on Intiassa sallittu, maassa on maailman alhaisin avioeroprosentti. Vain alle prosentti kaikista intialaisista avioliitoista päättyy avioeroon. Tietenkin kyseessä on monimutkainen kulttuurisidonnainen asia, mutta niin lukemieni artikkeleiden kuin Intiassa käymieni keskusteluidenkin perusteella jäin mielikuvaan, että avioliittoa todella arvostetaan ja kunnioitetaan siellä aivan poikkeuksellisella tavalla. Intialainen tuttavani kertoi, että Intiassa avioliitto on myös side kahden perheen välillä ja perhettä kunnioitetaan Intiassa yli kaiken. Hän kertoi, ettei voisi kuuna päivänä edes kuvitella esimerkiksi pettävänsä kumppaniaan, koska saattaisi samalla häpeään myös perheensä. Sitoutuminen liittoon on siis osin myös kunnioituksesta omaa perhettä kohtaan todella syvää.

Mielenkiintoista tuttavani tilanteessa on se, että hän on hyvin moderni, menestyvä ja hyvännäköinen mies ja ehti tapailla vapaasti vuosien ajan itse kohtaamiaan naisia. Siitä huolimatta hän päätti lopulta valita järjestetyn avioliiton. Hän kertoi, ettei suhteista itse valittujen kumppanien kanssa oikein tullut mitään järkevää ja 30 ikävuoden lähetessä alkoi olla tunne, että ehkä olisi jo aika pikkuhiljaa vakiintua. Niinpä hän päätti pyytää äitinsä apuun. Vanhemmat esittelivät hänelle mielestään sopivan morsiankokelaan ja nyt mies on ollut naimisissa vanhempiensa hänelle valitseman naisen kanssa kolmisen vuotta. Ja vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä ja onnelliselta.

Minua koko juttu kiehtoo aivan valtavasti: miten joku, jolla on vapaus valita, voi haluta luovuttaa sen päätöksen jonkun toisen käsiin? Entä se rakkaus? Mitä pidemmälle keskustelimme, sitä paremmin aloin kuitenkin ymmärtää syitä hänen valintansa taustalla.

*

Miten kaikki sitten käytännössä toimii? Tuttavani kertoi, että hänen vanhempansa alkoivat selvitellä tuttavapiiristään, olisiko siellä jotakuta sopivaa vaimoehdokasta heidän pojalleen, ja kun sopiva miniäkokelas löytyi, järjestettiin tapaaminen. Prosessin eteneminen tapaamiseen asti on jo vakavasti otettava askel, mutta molemmilla osapuolilla on tässä vaiheessa täysi oikeus perääntyä, mikäli vanhempien valitsema kumppanikokelas ei tunnu laisinkaan itselle mieluisalta tai sopivalta. Intiassa vanhempia kuitenkin kunnioitetaan suuresti ja selvästi myös tuttavani uskoo vankasti omien vanhempiensa arvostelukykyyn – ja kuten hänen valinnastaan voi päätellä, ehkä jopa enemmän kuin omaansa.

Jos ensikohtaamisella ei tule välitön EI-reaktio, tästä alkaa tapailu, joka muutaman kuukauden päästä huipentuu häihin, mikäli molemmat puolisokokelaat näyttävät asialle vihreää valoa. Ja näin tuttavani tapauksessa tapahtui. Hän kertoi kuitenkin myös toisenlaisen esimerkin, sillä hänen serkullaan kaikki ei ollut mennyt aivan yhtä mutkattomasti. Serkun tilanne oli ollut kutakuinkin samanlainen kuin hänelläkin, mutta vanhempien valitsema nainen oli ensikohtaamisen jälkeen todennut, että ei halunnutkaan jatkaa tutustumista. Serkku oli kovin pettynyt, koska hän oli itse mieltynyt tyttöön jo ensitapaamisella. Hän ei halunnut luovuttaa ja siitä alkoi kuukausien väsytys, kun mies yritti varovaisesti houkutella naista antamaan hänelle mahdollisuuden ja tutustumaan. Lopulta muutaman kuukauden päästä nainen heltyi ja paljasti perääntyneensä ensikohtaamisella vain siksi, että lopulta ajatus kuitenkin tuntui hiukan ahdistavalta ja hän kertoi joutuneensa vähän paniikkiin. Mietittyään asiaa rauhassa, ahdistus laantui ja kaksikko aloitti varovaisen tapailun, joka johti kuin johtikin lopulta avioliittoon.

No oliko tuttavanikin sitten ihastunut vanhempiensa valitsemaan naiseen heti ensikohtaamisella? Ei suinkaan. Hän sanoi, ettei suhde todellakaan ollut mitään rakkautta ensisilmäyksellä kummankaan puolelta, mutta nainen vaikutti mukavalta. Hän myös tiesi, että vanhempiensa valitsemassa kumppanissa tietyt lähtökohdat olisivat kohdallaan: perusarvot kohtaisivat ja molemmat tulevat samankaltaisesta yhteiskuntaluokasta.

Puhuimme siitä, että länsimainen ajatus avioliitosta perustuu hyvin voimakkaasti romanttiselle rakkaudelle, mutta tuttavani totesi, etteivät hänen ihastukseen perustuvat suhteensa olleet koskaan kestäneet. Niinpä hän halusi antaa mahdollisuuden toisenlaiselle tavalle rakentaa hyvä parisuhde, sillä hyviä esimerkkejä onnellisista järjestetyistä avioliitoista oli hänen ympärillään joka puolella, mukaan lukien hänen omat vanhempansa, isovanhempansa ja se suunnilleen samanikäinen serkku, joka oli hetken joutunut tavoittelemaan morsiantaan alkukankeuden jälkeen. Hän kertoi uskovansa, että kestävä rakkaus ja kumppanuus perustuu lopulta muille asioille kuin alkuhuumalle ja primitiivisille fyysisille ihastuksen tunteille. Hänelle kumppanuus on jotakin, mihin sitoudutaan ja jota ajatuksella yhdessä rakennetaan – ja rakkaus tulee sitten ajan kanssa, ehkä jopa syvempänä kuin sellaisen romanttisen kaavan kautta.

Jäin itse miettimään, uskaltaisinko antaa omien vanhempieni valita minulle kumppanin. Osaisivatko he valita sellaisen tyypin, jonka kanssa tulisin toimeen ja pystyisin rakentamaan yhteisen, onnellisen elämän? On totta, että onnellisimmat liitot solmitaan kaiketi tyypillisimmillään sellaisten ihmisten välillä, jotka pystyvät jakamaan samankaltaiset arvot ja tulevat edes kutakuinkin samantyyppisistä taustoista – tai ainakin se tekee monesta asiasta helpompaa. Ja kukapa minut ja luonteeni hyvät sekä huonot puolet paremmin tuntisi kuin oma isä tai äiti, jotka ovat meikäläistä katselleet syntymästä saakka. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että eivät vanhempani varmastikaan tällaisessa päätöksessä ihan metsään menisi. Se on sitten toinen juttu, olisiko minusta hyvin tunteellisena ihmisenä rakentamaan järkeen perustuvista lähtökohdista koko elämän mittaista kumppanuutta.

Oikeastaan Ensitreffit alttarilla -ohjelmakonseptihan perustuu hyvin samankaltaiseen ajatukseen kuin järjestetty avioliitto Intiassa – valinnan vain tekevät vanhempien sijaan psykologit ja ihmissuhdetyön ammattilaiset. Tietenkin erona systeemissä on se, että tv-ohjelmassa hypätään suoraan avioon kylmiltään ilman minkäänlaista tutustumista tai alkulämmittelyä siinä, missä Intiassa kumppanikokelaille kuitenkin suodaan lyhyt tutustumisperiodi ja veto-oikeus, mikäli hommasta ei tunnu tulevan mitään. Toisaalta Intiassa pelissä on myös perheen maine ja kunnia, kun romanttiseen rakkauteen avioliittoajatuksen perustavassa Suomessa puolestaan voisi tämän tyyppisessä ohjelmakonseptissa olla liian helppo heittää hanskat tiskiin alkukankeuksien jälkeen, jos toiseen ei todella olisi sitouduttu näin perustavanlaatuisesti jo alkumetreillä.

*

Konseptina Ensitreffit alttarilla tuntui alkuun Suomessakin aivan absurdilta ajatukselta, mutta niin vain on ohjelmasta tullut yksi television kestosuosikeista. Pariskuntien matkaa alttarilta yhteisen elämän rakennukseen seurataan kotikatsomoissa myötäeläen eikä ajatus suhteen perustamisesta romantiikan sijaan kumppanuudelle ja yhteisille arvoille tunnukaan enää yhtään hassummalta idealta. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat heittäytyä mukaan tällaiseen tosielämän ihmiskokeeseen, jossa palkintona on parhaimmillaan todellinen rakkaus ja kumppanuus, mutta minusta siihen tuskin olisi.

Ajatusleikkinä treffit vanhempien tai asiantuntijoiden valitseman kandidaatin kanssa on toki hauska idea, mutta tilastoista huolimatta haluan yhä itse uskoa siihen tunteesta syttyvään rakkauteen, sillä tottakai sekin voi syventyä tasapainoiseksi, merkitykselliseksi kumppanuudeksi vuosien saatossa, vaikka alun huuma jääkin taakse ja tunteet muuttavat muotoaan. Moni jää jahtaamaan jatkuvaa rakastuneisuuden tilaa, mikä käytännössä tarkoittaa loppumatonta uusien kumppanien kierrettä. Ja toisaalta, voihan senkin ajatuksen kyseenalaistaa, onko ihmisen todella tavoiteltavaa pysyä saman kumppanin rinnalla koko loppuelämä, kun niin moni meistä siinä tavoitteessa joka tapauksessa epäonnistuu.

Itse hyvin tunteellisena ihmisenä nostan tunteet nimenomaan suhteen alkuvaiheessa aika tärkeään rooliin, vaikka tiedostan ajan saatossa ne väistämättä muuttavat muotoaan. Uskon kuitenkin, että juuri se yhdessä koettu voimallinen tunne yhteydestä voi hitsata pariskunnan yhteen hyvin voimakkaasti, kunhan luonnollisesti myös tietyt muut perusedellytykset suhteen lähtökohdissa ovat kunnossa. Silti ajattelen, ettei se suinkaan ole ainoa tapa tai varsinkaan ainoa oikea tapa rakentaa onnellinen ja tasapainoinen parisuhde. Varsin moni sekoittaa fyysisen vetovoiman rakkauteen ja heittäytyy suhteisiin, jotka ovat alusta asti tuhoon tuomittuja jo siksi, että kemiallisessa hurmoksessa kaikki muut kestävän suhteen rakennuspalikat saattavat unohtua.

Uskon nimittäin, että tiettyyn pisteeseen asti rakkaus on oikeastaan päätös ja voimme kaikista niistä hormoneista ja aivokemioista huolimatta viime kädessä päättää, ketä valitsemme rakastaa, kun perustamme tämän päätöksen oikeille asioille. Pelkästään fyysiseen vetovoimaan ja ihastukseen tai yhteisiin mielenkiinnon kohteisiin perustuva tunne ei välttämättä ole kovin kestävällä pohjalla, vaan tärkeämpiä arvoja ovat, miten toinen kohtelee sinua ja kohtaavatko arvomaailmat. Vaikka emme voisi valita, mitä tunnemme, vähintäänkin se on päätös, kenelle annamme mahdollisuuden ja olemmeko itse avoimia rakkaudelle sellaisten kumppanien kanssa, jotka oikeasti ovat hyväksi meille.

Tämä postaus oli nyt tällainen hyvin spontaani purkaus tajunnanvirtaa, mutta olisi tosi kiinnostavaa kuulla, millaisia mietteitä nämä pohdinnat teissä saivat aikaan! Oletteko samoilla linjoilla rakkaudesta vai aivan eri mieltä? Mitä jos sinun vanhempasi valitsisivat sinulle kumppanin, menisikö ihan metsään vai voisiko vanhempien valinta osua nappiinkin?

Lisää luettavaa ihmissuhdeaiheista

Jos muut ihmissuhdeaiheiset pohdinnat kiinnostavat, niin aiempia teemaan liittyviä postauksia löydät muun muassa näiden linkkien kautta:

Onko ajoituksella väliä rakkaudessa?

Voiko ilman parisuhdetta olla onnellinen?

Miksi en enää ihastu?

Treffiturhautuminen: minne katosivat käytöstavat?

Aina saatavilla? Eli saako someaikana olla offline?

Photos: Vesa Silver

Tags: , , ,

Categorised in: Elämä, Muoti

26 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • elsary

    Tosi mielenkiintoinen postaus! Oon aiemminkin törmännyt järjestetyistä avioliitoista kertoviin juttuihin, ja niitä on aina mielenkiintoista lukea. Muistan, miten joku joskus totesi, että ihmiset ovat peloissaan tuntemattoman naimisesta – mutta suurella todennäköisyydellä kumppanisi muuttuu kuitenkin vuosien kuluessa, ja tuskin ikinä tunnet ketään täydellisesti.
    Itse oon niin nuori vielä, että haluaisin eka kokea ne itse rakastumiset ja romanttisiin tunteisiin perustuvat suhteet.
    Oliko tä tuttavasi/keskustelukumppanisi siis Intiasta? Siellä varmasti juurikin toi perheen kunnioitus ja perinteet tekee menettelystä vieläkin “helpompaa” esim Suomeen verrattuna, missä ajatus on monelle outo.

    Lisään vielä, että nä kuvat on MAHTAVIA!! Etekin toi eka, todella vaikuttava ja voimaannuttava <3

    • Tämäkin on ihan totta, että jokainen muuttuu matkan varrella. Joskus samaan suuntaan kumppaninsa kanssa ja joskus eri suuntaan – ehkä olennaisinta on vain hyväksyä se muutos ja antaa toisen olla oma itsensä. Keskustelukumppanini oli tosiaan intialainen ja jokaisessa maassa on varmasti omanlaisiaan perinteitä järjestettyyn avioliittoon liittyen. Järjestetty avioliitto ajatuksena ei koskaan ole mitenkään ongelmaton, koska useimmilla ei varmasti ole vanhempien valintaan yhtä paljon sananvaltaa kuin tällaisissa vähän modernimmissa intialaisissa perheissä, mutta on kiva joskus voida jakaa kaikkien niiden kurjien tarinoiden rinnalla myös tällaisia positiivisempia kertomuksia.

      Ja kiitos! :) Nämä kuvat on itse asiassa napattu jo vuosi sitten Pariisissa.

  • Sara

    Mielenkiintoinen aihe ja tähän olisi vaikka kuinka paljon sanottavaa, jos vaan jaksaisin näpytellä. Täälläkin maailmankolkassa – Tansaniassa siis – järjestetty avioliitto on aika normi. Tunnen itse jokusen täällä ketkä ovat järjestetyssä avioliitossa ja ovat siihen näennäisen tyytyväisiä. En tosin tiedä, onko näistä mikä osuus pakkoavioliittoja, siitä tuttuni eivät ole puhuneet enkä suoraan sanottuna ole kehdannut kyselläkään liikoja.

    Mitä tulee siihen, antaisinko oman äitini valita itselleni miehen – never! :D Äitini varmasti valitsisi ihan hyvän miehen joo, mutta en silti ikinä luottaisi hänen arvostelukykyynsä siinä. Äitini ei oo myöskään vielä ikinä livenä tavannut mun kihlattua, koska ollaan niin kaukana Suomesta. Uskon että äitini tulee kyllä tykkäämään mun miehestä, mutta ei satavarmasti olisi ikinä valinnut häntä mulle. Pari kertaa sinkkuaikoina äiti tapasi esim. töissään jotain miehiä ja yhdisti meidät Facebookissa tms, mutta näissä äitillä taisi olla enemmän takaa-ajatuksena saada mut Helsingistä takas Jyväskylään. No, päädyinkin muuttamaan vielä kauemmaks eli tänne Itä-Afrikkaan :D

    • Olisi kiinnostavaa kuulla tarinoita myös sieltä suunnalta maailmaa. Monessa paikassahan naisella ei juuri mitään vaikutusvaltaa kumppania valitessa ole, mikä on ihan karmea tilanne. Mutta jos kyseessä on tällainen enemmänkin vanhempien “avustama” järjestetyn avioliiton muoto, missä molemmilla osapuolilla on sananvaltaa yhteiseen päätökseen, tilanne on tietenkin aivan toinen.

      Luulen, että minunkin vanhempani valitsisivat varmasti ihan hyvän kumppanin, mutta voi olla, että he painottaisivat valinnassa aika erilaisia asioita kuin itse. Toisaalta myös vanhemmilla saattaa olla aika erilainen mielikuva lapsestaan kuin vaikka ystävilläni on minusta, ainakin joissakin asioissa. Epäilen silti, että omat vanhemmat tuntevat kyllä yleensä lapsensa paremmin kuin lapsi ehkä itse uskoo. :D Mutta olisipa mielenkiintoista antaa tällainen matchmaker-rooli vanhempien sijaan vaikka parhaille ystäville.

  • emmms

    Mielenkiintoinen postaus! Jäin miettimään, olisiko tuttavasi aiemmat suhteet voineet kaatua siihen, että romanttisena alkaneelle suhteelle asettaa helposti liikaa vaatimuksia ja homma kariutuu kun alkuhuuman jälkeen huomaa, ettei toinen olekaan täydellinen? Ja sitten järjestetyssä avioliitossa hyväksyy ihmisen jo alunperin omana itsenään kaikkine vikoineen eikä näin synny painetta täydellisestä parisuhteesta? Juuri nykyajan täydellisyyteen pyrkivästä ja “kaikki tänne heti nyt” maailmasta ja sen aiheuttamasta paineesta parisuhteille puhutaan mielestäni kauniisti Ensitreffit alttarilla ohjelmassa.
    Mitä tulee omaan parinvalintaan, olen kerran päättänyt yhden alkavan suhteen, koska vanhempani (tavattuaan henkilön) pitivät tyyppiä hyvin epäsopivana minulle. Ehkä siis voisin antaa vanhempien valita myös minulle sopivan puolison, ainakin jos en itse sellaista onnistuisi tiettyyn ikään mennessä löytämään.

    • Tässä on myös kiinnostava ajatus: ehkä asetamme enemmän odotuksia ja olemme vaativampia romanttisena alkanutta suhdetta kohtaan. Kun lähtökohdat ovat valmiiksi ihan toisenlaiset, olemme ehkä myötämielisempiä sille, että toinen ei kaikessa olekaan “täydellinen”. Ja myönnän, että kyllä minunkin olisi vaikeaa nähdä itseni pitkällä tähtäimellä sellaisen kumppanin kanssa, jota perheeni pitäisi minulle hyvin epäsopivana – niin kauan, kun perustelut pohjaisivat oikeanlaisiin asioihin, kuten persoonaan ja siihen, miten tämä kohtelee minua. Materiaalisista tai status-arvoista en itse puolestaan niin piittaa, eikä niillä ole minulle suhdetta solmiessa suurta merkitystä.

  • Lauha

    Kuulostaapa mielenkiintoiselta keskustelulta – matkailun parasta antia!

    Ajatus vanhempien valitsemasta puolisosta on totta kai erikoinen suomalaisesta perspektiivistä, mutta en pidä sitä mitenkään absoluuttisen huonona tai luotaantyöntävänä.

    Olen todistanut itse sitä miten samat ihmiset päätyvät aina samanlaisia ongelmia sisältäviin parisuhteisiin. Itsekin kuulun tähän joukkoon. Vaati hurjan määrän itsetutkiskelua, työtä ja epämukavuusalueella oleilua, ennen kuin ymmärsin minkä vuoksi parisuhteeni olivat menneet mönkään, jos eivät saman kaavan mukaan, niin ainakin saman tyylisesti. Itsehän olin ainoa yhdistävä tekijä kaikissa tilanteissa, ja minä olin se, joka olin valinnut tavalla joka ei lopulta johtanut erityisen pitkäikäiseen tyytyväisyyteen. Käsittääkseni osa ihmisistä ei koskaan kysy itseltään kaikista vaikeimpia kysymyksiä tämän aisan suhteen, ja uskon että ihmisten “haavat” löytävät vastakappaleensa ja kaavoilla on siten tapana toistua.

    Järjestetty avioliitto rikkoo tämän kierteen tehokkaasti. Vanhemmat osaavat varmasti usein valita ainakin kohtuullisen sopivan puolison lapselleen, ja jos molempien osapuolten tahtotila on vahva, en epäile hetkeäkään ettei järjestely tuottaisi tasapainoisempia ja onnellisempia kumppanuuksia kuin ihastumiseen ja vetovoimaan perustuvat liitot.

    Toki kulttuuri vaikuttaa suuresti, ihan kuten mainitsitkin. Jos eroon liittyy pelko suvun ja perheen häpäisemisestä, sitä ihan varmasti miettii pidempään kuin eurooppalaisessa individualistisemmassa kontekstissa.

    • Ehdottomasti samaa mieltä, että juuri tällaiset keskustelut ovat parasta ja silmiä avaavinta antia matkaillessa! :) Tämä muuten pitää ihan paikkansa ja toisinaan olen huomannut samaa kaavaa omassakin käytöksessä, että tunnen vetoa ihmisiin, joiden kanssa tietyt samat ongelmat toistuvat. Ainoa yhdistävä tekijä olen siis minä itse, joten ehkäpä jostakin omasta tunnelukosta (kannattaa muuten tehdä se testi, on kiinnostava!) johtuen on tiedostamattomana tapana viehättyä tietynlaisista piirteistä, jotka eivät välttämättä sitten kuitenkaan ole sitä, mitä todella parisuhteessa kumppanilta toivon. Tällaiset kaavat varmasti loppuisivat kuin seinään, kun ei itse pääsisikään valitsemaan kumppaniaan. :D

  • Katja

    Tuli mieleen noista eroluvuista Armanin ja Meerin sarja Pahan jälkeen.

    “…Isä joutui teostaan hetkeksi vankilaan, mutta koska Intiassa eletään monin paikoin hyvin miesvaltaisessa kulttuurissa, eivät äiti ja tytär tulleet toimeen ilman perheen miespuolista elättäjää. Äidillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vetää syytteet pois, ja mies vapautettiin vankilasta neljän kuukauden jälkeen. Arman ja Meeri haastattelevat perhettä ja vierailee kodissa, jossa perhe asuu yhdessä tänäkin päivänä.”

    https://www.nelonen.fi/pressi/arman-alizadin-ja-meeri-koutaniemen-pahan-jalkeen-on-jatkumoa-armanin-vahvoille

  • Kata

    Tuossa perheen kunnioittamisen kulttuurissa on lie kääntöpuolena häpeän kulttuuri, eli erotilastoihin voi vaikuttaa myös väkivallan uhka joka kohdistuu naiseen joka häpäisee puolisonsa tai perheensä eroamalla tai olemalla jotenkin ‘siveetön’.
    Mietin myös, kuinka monella järjestettyjen avioliittojen miehillä on vaimon lisäksi rakastajia…
    Ehkä negatiivinen mielikuva, mutta en oikein näe syitä sille miksi ulkopuolisten pitää järjestää liitto.
    Hullu rakkaus ei toki minunkaan mielestäni ole ainoa oikea syy avioliitolla.

    • Mini

      Samaa mieltä. Häpeän kulttuuri on todellista. Intiassa nuori vaimo muuttaa usein miehensä kotiin, jossa asuvat myös miehen omat vanhemmat ja monesti myös lähisukua. On täysin eri asia puhua näistä kokemuksista intialaisen miehen kuin naisen kanssa. Itseasiassa tuntemani intialaiset naiset eivät ole edes suostuneet puhumaan tästä asiasta. Naisella ei ole minkäänlaista valtaa vaikuttaa tulevaan mieheensä, ei edes hyväosaisissa perheissä, vaan kyseessä on lähes aina nimenomaan se pakkoavioliitto, johon nainen taipuu. En kovin kevyesti lähtisi romantisoimaan intialaisen naisten asemaa.

      • Tarkennan nyt vielä ihan alleviivaten, että tässä tarinassa en millään tavalla ole halunnut romantisoida intialaisen naisen asemaa, vaan kertoa vain yhden avioliiton tarinan, joka on hyvin erilainen meidän länsimaiseen tapaamme ja kulttuuriimme nähden. Sen kautta olen peilannut ylipäänsä suhtautumista rakkauteen sekä siihen, miten rakennetaan kestävä tunneside toiseen.

        Riipuu varmasti hyvin paljon perheestä, miten modernia tai joustavaa ajattelu esimerkiksi kumppanin valintaan liittyen on. Tunnen itse hiukan toisenlaisia tarinoita ja voi olla, että ne ovat Intiassa vähemmistöä, mutta jutun tarkoituksena ei ollut mitenkään ihannoida järjestettyjä avioliittoja tai suoranaisesti edes käsitellä niitä, vaan ainoastaan tämän esimerkin innoittamana pohtia asiaa siitä näkökulmasta, että teitä onnelliseen ja rakastavaan suhteeseen voi olla muitakin kuin tämä meidän länsimainen tapamme.

    • Aivan ehdottomasti tällaisella kulttuurisella piirteellä on myös kääntöpuolensa eikä hyvin voimallinen kunnioituksen kulttuuri ole missään nimessä ongelmaton. Arvasin, että järjestetyn avioliiton sivuaminen tässä yhteydessä nostaisi keskusteluun myös näitä ongelmakohtia sekä kysymyksiä naisen asemasta, joista onkin tärkeää keskustella. Tässä kyseisessä tarinassa kuitenkin molemmilla osapuolilla on ollut vapaus valita, haluavatko ryhtyä tähän avioliittoon (ja kuten serkun tapaus osoitti, nainen olikin aluksi kieltäytynyt ja vasta vähitellen tutustumisen jälkeen innostunut ajatuksesta). Keskustelimme tuttavani kanssa myös pitkään juuri pettämisestä ja siitä, että jos oma avioliitto perustuu tällaiselle “järkipäätökselle”, onko kiusaus pettämiselle suurempi, kun sitten kohdalle osuukin joku, jota kohtaan herää sellainen primitiivinen fyysinen ihastus. Ja kuten tuossa tekstissä kirjoitinkin, niin mies totesi, että hänelle pettäminen ei olisi koskaan vaihtoehto jo siitäkään syystä, että pettämällä hän saattaisi oman perheensä häpeään.

      Myös intialaisen kulttuurin sisällä on varmasti hyvin monenlaisia perheitä ja toiset ovat asenteissaan vanhakantaisempia kuin toisen. Tämän tuttavani tarinaa ei mitenkään voi yleistää tarinaksi järjestetystä avioliitosta yleisellä tasolla, vaan kyseessä on yhden ihmisen ja perheen ainutlaatuinen tarina. Jonkun muun tarina ja kokemus voi olla aivan toisenlainen. Lähinnä olin itse positiivisesti yllättynyt, että tällaiset tarinat voivat olla onnellisiakin ja että myös Intiassa järjestetty avioliitto voi olla nuoren oma, aidosti vapaaehtoinen valinta. Lähinnä tuo tuttavani tarina toimi vain viitekehyksenä näille pohdinnoille siitä, mihin avioliiton perustamme ja millaiselle perustalle rakennetaan ne pysyvimmät suhteet.

  • Katruska

    Hei, olen työskennellyt vuosia ihmisten kanssa, jotka tulevat konservatiivisista ja patriarkaalisista kulttuureista, joten on pakko kommentoida, että alhaiset avioeroluvut eivät kerro MITÄÄN siitä, onko avioliitto onnellinen ja kunnioittavatko puolisot toisiaan. Suurimmassa osassa maailman maista nainen ei voi lähteä väkivaltaisestakaan avioliitosta, jos hänen oma perheensä ei ota häntä takaisin kotiin asumaan. Olen kuullut lukuisia tarinoita, joissa naisen oma isä tai veljet ovat taluttaneet naisen takaisin väkivaltaiseen kotiin, koska avioero on niin suuri häpeä suvulle. Naiset eivät näissä maissa yksinkertaisesti voi erota ja muuttaa omilleen myöskään jos heillä ei ole koulutusta, ammattia ja siten toimeentuloa.

    Toivon, että lisäisit postauksen alkuun että kyseessä on yksittäisen miehen (!) näkemys järjestetystä avioliitosta. Tällä en tarkoita ettei onnellisia järjestettyjä avioliittoja ole mutta on huomattava, että usein samaisissa maissa naisten oikeudet ovat suhteellisen alhaiselle tasolla.

    • Nämä ovat hyviä tarkennuksia, mutta alleviivaan vielä, että jutussa ei millään tavalla ihannoida järjestettyä avioliittoa eikä kulttuureja, joissa se on vallitseva tapa. Jo ihan alussa totean tekstissä, että tässä jutussa ei puhuta pakkoavioliitoista ja tämä nimenomainen tarina on vain tämän yhden henkilön näkökulma. Vaikka jutussa pohdintoihin innoittikin juuri tämä nimenomainen tarina, sen pääviestinä oli enemmänkin nuo rakkauteen ja sen syntyyn liittyvät pohdinnat. On totta, että monessa maassa (mukaan lukien Intia) naisten oikeudet ovat erittäin huolestuttavalla tolalla, joskin Intiassa naisasialiikkeet ovat nosteessa ja paikan päällä ollessanikin näin yhden rauhallisen naisten järjestämän mielenosoituksen.

      Tilastot avioerolukemista eivät todellakaan kerro avioliittojen onnellisuudesta, mutta varsinkin Intiasta olen kuullut myös monia positiivisia kokemuksia. Varmasti jo pelkästään kastien väliset erot näissä kysymyksissä voivat olla suuria – parempiosaiset elävät modernimpaa ja länsimaisempaa elämää ja heillä on enemmän vapautta myös näissä asioissa kuin köyhemmissä oloissa kasvaneilla. Kuten totean tekstissä, aihe ja ilmiö on monimutkainen ja tässä käsitellään vain tämän yhden henkilön tarinaa. En tiedä, miten sitä voisi enää selvemmin alleviivata. On ilman muuta tärkeää keskustella myös järjestetyn avioliiton ongelmista sekä ylipäänsä naisen asemasta, mutta tämän postauksen teemaan se ei varsinaisesti liity.

      • Katruska

        Hei, kiitos selventävästä vastauksestasi! :)

        • Ja kiitos sinulle hyvistä tarkennuksista. En missään nimessä halua luoda järjestettyjen avioliittojen ympärille minkäänlaista ihannekuvaa, mutta on mielenkiintoista kuulla näitä positiivisia tarinoita kaiken sen karmeuden rinnalla, mitä tilastot ja uutiset ovat pullollaan. :)

  • Mariska

    Täältä tullaan aika lailla jälkijunassa tähän keskusteluun. Tosi mielenkiintoinen aihe ja tästä voisi kyllä jatkaa loputtomiin.

    Asuin Intiassa jonkin aikaa ja jouduin/pääsin näkemään järjestettyjen avioliittojen kääntöpuolen.
    Koska kunnioitus vanhempia ja perhettä kohtaan on niin suuri, omien vanhempien valitseman puolison kanssa yleensä jäädään yhteen loppuelämäksi. Avioerot ovat vähitellen yleistyneet, mutta edelleenkin aviero tietyissä yhteiskuntaluokissa ei tule kysymykseen.
    Niinpä usein, jos suhde ei onnistukaan, aviopuolisot päätyvät elämään kaksoiselämää. Kulissiavioliittoa pidetään yllä, on talot ja lapset ja käydään suvun juhlapäivissä yhdessä. Mutta molemmilla on toinen elämä rakastajansa kanssa.
    Tämä oli aluksi totaalinen sokki minulle. Opin kuitenkin, että tämä on suurin piirtein ‘hyväksyttyä’käytöstä, koska sitä harrastavat niin monet. Pariskunnilla on sopimus, että näin eletään, salassa tämä ei ole. Vaikka varmaan niitä salasuhteitakin on. Ylemmissä sosiaaliluokissa (lue kun on varaa) saattaa molemmilla olla asunnotkin rakastajiensa kanssa ja jopa toiset ‘laittomat’ perheet.
    En tiedä miten paljon kuulit tästä puolesta kun keskustelitte tästä.
    Erikoista, mutta Aasiassa eri maissa hyvin yleistä.

    Vielä ihan lyhyesti tuohon otsikkoon liittyen kommentti: ajattelen, että rakkaus sinänsä ei ole valinta. Joskus se vaan iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, eikä sille voi mitään. Mutta se, alammeko elämään ja toteuttamaan sitä, se on se valinta. Esim. jos toinen on varattu, voimme päättää olla antautumatta sille tunteelle. Vain päätös, että siihen ei lähde.

    Kivuliastahan se on, mutta kaikkea ei voi elämässä saada.

    • Erot esimerkiksi naisten asemassa ovat varmasti todella suuret yhteiskuntaluokasta riippuen ja tosiaankin varakkaammissa piireissä eletään monilta osin varsin länsimaisten kulttuurinormien mukaan, vaikka intialaisia perinteitä toki kunnioitetaan. Tällaisesta kaksoiselämästä ei ollut puhetta ja toki tällä tuttavallani avioelämää takana on vasta muutama vuosi ja tässä keskustelussa oli lähinnä hänen oma tilanteensa, ei niinkään intialainen avioliittosysteemi noin yleisemmällä tasolla, vaikka toki käytännön asioistakin vähän uteliaisuuttani kyselin. Mutta mielenkiintoista kuulla, että perinteiden “kunnioittamisessa” ollaan valmiita menemään noinkin pitkälle.

      Ja olet oikeassa siinä, että rakastumisen tunne ei varmasti ole varsinaisesti valinta, mutta sen varaan heittäytyminen on. Ja sitä on myös mielenkiintoista pohtia, onko se tunne juuri se asia, jonka varaan rakennetaan kestävä ja vakaa parisuhde. Mutta toisaalta sekin on sitten ihan toinen kysymys, että onko loppuelämän kestävä kumppanuus ja liitto tärkeämpi arvo kuin voimakkaana roihuava rakkaus ja sitoutuminen ihmiseen, jota kohtaan tällainen voimakas tunne syttyy. Kuten tuossa tekstissä ohimennen totesinkin, kysymys on myös siitä, pitääkö loppuelämäksi sitoutumista tärkeänä. Toisaalta myös se roihuava tunne voi syventyä tasaiseksi ja vakaaksi kumppanuudeksi, joten parhaimmillaan kai sitä voi saada molemmat.

      • Mariska

        Kiitos kivasta vastauksesta!

        Tosiaankin, paljon on ihmissuhteissa mukana olevien osapuolten omassa päätäntävallassa. Kun se rakastumisen ja roihuavan intohimon jälkeinen aika koittaa, kyllä monet parit valitsevan sen kumppanuuden, perheen, vanhemmuuden (jos on lapsia) ja pitkäkestoisen liiton.

        Harvassa suhteessa se tunteiden räiskyvä palo jatkuu ikuisesti. Rakkaus ottaa toisen, seesteisemmän muodon.
        Kyllä, molemmat voi saada!

        Hyvää pohdintaa tärkeistä aiheista. Kiitos blogista, jota mielenkiintoisen sisällön vuoksi on ilo lukea.
        Ja mukavaa talven jatkoa!

  • Pepa

    Hemmetin hyvää tekstiä, taas kerran, pisti todella ajattelemaan. Kiitos!

  • Sonja

    Kiitos Jenni mielenkiintoisesta avauksesta! Muilta kulttuureilta voi tosiaan oppia paljon, mikäli on avoin sille mahdollisuudelle. Intiassa olen itse oppinut aivan uuden merkityksen myös rakkaudelle, sillä täällä ihmiset ovat todellakin valmiita rakastamaan perhettään ehdottomasti. Uskon, että rakkaus on päätös ja se lähtee halusta rakastaa toista ilman odotusta vastarakkaudesta. Puolisoni on intialainen, ja vaikka kyseessä on ’rakkaus’ liitto, niin hänen suhtautumisensa rakkauteen on vauhdittanut sekä syventänyt rakkauttamme entisestään. Samanlaista sitoutumista toiseen ihmiseen näin harvoin länsimaalaisessa kontekstissa. Tärkein oppini intialaiselta perheeltäni on, että kun elää itse rakkaus edellä ja rakastaa muita ja osoittaa sitä rakkautta aktiivisesti, niin rakkaus myös tulee omalle kohdalle. Ainoa mihin voimme vaikuttaa on kuitenkin oma käyttäytymisemme ja asenteemme.

  • Thangminlal doungel

    Amazing completely.love it very much.

Related posts