13/01/19

Uuden vuoden kynnyksellä

8 40

Haluaisin tähän ihan alkuun kiittää kauniisti teitä kaikkia, jotka osallistuitte synttäripostaukseni herättelemään keskusteluun naisen hedelmällisyydestä, parisuhteista ja perhehaaveista sekä iän vaikutuksesta tähän kaikkeen. Näin henkilökohtaisesta asiasta ei tunnu ihan helpolta puhua suurelle yleisölle tai julkisesti ylipäänsä, mutta näitä asioita pohdiskellessa on tullut vahva tunne, että tämä on teema, josta pitäisi puhua avoimemmin. Ja tuo tunne on vahvistunut entisestään, kun olen lueskellut tarinoitanne ja kommenttejanne aiheesta.

Liian usein syntyvyyttä ja hedelmällisyyttä koskevat kannanotot lähinnä pelottelevat riskeillä ja syyllistävät naisia vitkastelusta, itsekkyydestä, urakeskeisyydestä tai nirsoilusta. Lämmitti siis mieltä kuulla muiden kokemuksia ja huomata, että monimutkaisesta aiheesta voidaan keskustella myös asiallisesti ja hienotunteisesti, vaikka jokainen lähestyykin sitä oman yksilöllisen tilanteensa ja kokemuksensa kautta. Jo pelkästään tuohon postaukseen jätetyt kommentit osoittavat, kuinka erilaisissa elämäntilanteissa näiden samojen mietteiden kanssa saatetaan painiskella.

Mainitsin tuon hedelmällisyyttä ja lapsihaaveita koskevan postauksen yhteydessä, että paljon ajatuksia vuodenvaihteen tunnelmista jäi vielä purkamatta, joten ajattelin omistaa vielä toisenkin postauksen näille eksistentiaalisille pohdinnoille. Munasarjojen lisäksi tässä uuden vuoden ja ikävuoden kynnyksellä mielessä on pyörinyt myös ajatus ajan rajallisuudesta. 10-15 vuotta sitten tuntui, että aikaa oli käsissä rajattomasti, niin vuosia edessä kuin tunteja päivässä. Nykyään sitä aina uuden vuoden vuoden tienoilla tuntee lähinnä hämmennystä siitä, että joko taas on yksi kokonainen vuosi ehtinyt vierähtää.

Ehkä juuri se ajan rajallisuuteen herääminen on saanut havahtumaan, ettei haluaisi vuosien valuvan ohi vain töitä tehden. Kun arki täyttyy työstä (kivastakin sellaisesta), päivillä on helposti tapana puuroutua sellaiseksi hahmottomaksi massaksi, josta muistiin ei lopulta painu oikein mitään. Välillä tajuan, etten muista mitään edes edellisestä viikosta kalenteria vilkaisematta. Kyse voi tietysti olla myös väsymyksestä ja stressistä tai joskus siitä, että viikon varrelle on mahtunut vähän liikaakin tekemistä. Joka tapauksessa pari viime vuotta on tuntunut menevän yhdessä humauksessa.

Joku sanoi hiljattain jossain (en tietenkään muista, että kuka ja missä), että elämästä parhaiten jäävät mieleen ne hetket, kun on poikennut totutusta rutiinista ja tehnyt jotakin yllättävää tai normaaleihin tapoihinsa nähden erilaista. Vaikka oma työni onkin mukavan vaihtelevaa, muodostuu arki silti helposti sellaisesta itseään toistavasta suorittamisesta ja pitkiksi venyvien työpäivien rytmissä minulla on paha tapa luisua sellaiseen mukavuudenhaluiseen haahuiluun, jossa energiaa ei oikein enää riitä vapaa-aikaan ja seikkailuihin. Toisaalta sekin on ollut tärkeä oppi, että joskus on lupa myös vain olla. Yksi muutaman viime vuoden tärkeistä teoista oman hyvinvoinnin eteen on ollut raivata kalenteriin aikaa yksinololle, levolle ja omalle rauhalle.

Rutiinit eivät ole kuitenkaan pelkästään huono juttu, vaan koen ainakin itse saavani niistä juuri sitä kaivattua rytmiä, ryhtiä ja tehokkuutta omaan arkeen. Ehkä voisinkin ottaa tulevan vuoden tavoitteeksi yrittää löytää parempaa balanssia rutiinien ja spontaaniuden sekä työn ja vapaa-ajan välille. Samanaikaisesti haaveissani on löytää entistä tasapainoisempi tapa vuorotella vapaa-ajalla sen sallivan ajelehtimisen ja ansaitun olemisen, motivoituneen harrastamisen, uusien asioiden kokeilemisen sekä spontaanien ja yllättävien elämysten välillä. En kaipaa elämältä mitään kummallisuuksia, mutta joskus saatan luiskahtaa arjen uuvuttamana vähän liiankin syvälle sinne mukavuudenhaluisen möllöttämisen mielentilaan.

Jos kaikki edellämainittu pitäisi tiivistää järkevämpään ja ymmärrettävämpään muotoon, niin ehkä sen voisi muotoilla jotenkin seuraavasti: haluaisin tehdä töitä vain sen verran, että se ei tule hyvinvoinnin, liikkumisen, nukkumisen tai ystävien tielle siinä määrin kuin viime vuonna. En haluaisi enää koskaan joutua tinkimään yöunistani tai liikkumisesta liiallisen työmäärän takia. Sykäyksittäin etenevässä ja vahvasti sesonkien ympärille kiertyvässä yrittäjän arjessa se ei aina ole mahdollista, mutta tavoitteita pitää olla!

Haluaisin myös uuden vuoden myötä karsia pois kaikenlaista turhaa ja raivata tilaa tärkeämmille asioille. Vähemmän kännykällä ja tietokoneen äärellä roikkumista ja enemmän kirjoja, luonnossa oleilua, taidetta, liikkumista, elokuvia, uusia harrastuksia, luovuutta ja muuta sosiaalisesta mediasta ja nettiyhteydestä riippumatonta tekemistä. Ehkä viimein voisin tänä vuonna yrittää tsempata ja ottaa tavoitteekseni treenata ranskaa säännöllisesti, sillä haluaisin todella oppia puhumaan sitä, kun alkeet ja perusteet ovat jo hallussa.

Monet näistä mietteistä ja tavoitteista liittyvät siihen, millaista elämää haluan elää, mutta myös siihen ajatukseen ajan ja elämän rajallisuudesta. Kuten totesin tuossa aiemmassa postauksessa: Mikään ei tässä maailmassa ole niin varmaa kuin se, että jonakin päivänä lähdön heti koittaa meistä jokaiselle. Ehkä siksi koen tarpeelliseksi muistutella itselleni, että sitä elämää pitää elää NYT. Kukaan ei tiedä, miten kauan meille aikaa suodaan, joten on turha lykätä haaveita ja tavoitteita jatkuvasti pidemmälle.

Jos tuota mennyttä vuotta pitäisi koota jotenkin sanamuotoon, niin se on ollut monella tapaa paitsi yksi elämäni ihanimpia, myös yksi raskaimpia. Etäsuhteen arki ei aina ole helppoa ja välimatka on aina pieni lisäkuormitus ihmissuhteelle, jossa painiskellaan ihan samanlaisten elämän vastoinkäymisten ja arkisten ongelmien kanssa kuin tavallisessa lähisuhteessakin. Mennyt vuosi oli täynnä onnen ja ilon hetkiä, rakkautta, kiinnostavia työprojekteja, unohtumattomia hetkiä ystävien kanssa, mahtavia kokemuksia sekä antoisaa arkea. Silti vuoteen mahtui myös paljon uupumusta, stressiä, ikävää ja ahdistusta sekä läheisten kautta myös masennusta, burnoutia ja muita murheita. Sellaista se elämä taitaa aina olla – hyviä ja huonompia asioita rinta rinnan.

Joskus uusi vuosi tuntuu vapauttavalla tavalla kuin uudelta alulta, mutta tällä kertaa astun uuteen vuoteen (ja ikävuoteen) hiukan ristiriitaisin tuntein, sillä tiedän, ettei se monelta osin tule todennäköisesti olemaan edeltäjäänsä helpompi – joiltakin osin se voi olla jopa haastavampi. Haasteet liittyvät enemmän läheisteni elämään kuin omaani, mutta heijastuvat siinä määrin myös minun arkeeni, että hiukan jännittää jo valmiiksi.

Yritän kuitenkin suhtautua tähän vuoteen niin, että tämä on nyt sellainen välietappi, jonka yli on vain sinniteltävä. Uskon, että moni asia tuntuu kirkkaammalta ja selkeämmältä vuoden päästä, kun tietyt hankalat mutkat matkan varrella ovat toivon mukaan taakse jäänyttä elämää. Silti muistuttelen itselleni, että tätä elämää on elettävä päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan eikä jo koko vuotta etukäteen murehtien – se kun ei mitään kuitenkaan muuta ja ennakkoon murehtiminen harvoin muuttaa itse lopputulosta. Kaikesta huolimatta yritän asennoitua tulevaan toiveikkain mielin ja hyviin juttuin keskittyen: arjen onnellisuus löytyy kuitenkin lopulta aika pienistä asioista. Ja viime kädessä onni on pitkälti asennekysymys: tyydynkö märehtimään niitä asioita, jotka eivät nyt eivät ole niin mahtavasti vai keskitynkö positiiviseen ja miettimään, miten tekisin arjesta parempaa niissä puitteissa kuin se on mahdollista. Asioilla on tapana järjestyä, joten siihen luotan.

Millaisilla tunnelmilla te muut olette astuneet tähän uuteen vuoteen 2019?

Kuvituksena jutussa arkistojen kätköihin unohtuneita kuvia menneeltä vuodelta tuon kainalossa näkyvän, niin kovin rakkaan Liisa Kiven kamerasta. :)

Photos: Liisa Kivi

Tags: ,

Categorised in: Elämä

8 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Milla

    Murehdin omassa elämässänikin usein sitä, millaiseen mukavuudenhaluisuuteen ja sen myötä saamattomuuteen vapaa-ajallani taannun. Tahdon ehdottomasti pitää kiinni siitä, ettei kaikkina hetkinä tarvitse olla muuta tekemistä kuin vain olla ja muistaa ja ymmärtää kuulostella olotilaani. Totta kai esimerkiksi väsymys heijastuu siihen, mitä asioita päivän tyhjiltä hetkiltä kaipaa tai mihin niitä ylipäätään kykenee käyttämään. Senkin haluan sallia. Silti tuntuu, että mitä kiivastahtisemmaksi, vaihtelevammaksi ja tavallaan mielenkiintoisemmaksikin elämäni aikataulutettu sisältö (tarkoitan opiskelua, säännöllisiä harrastuksia ja muita sovittuja menoja) muuttuu, sitä yksitoikkoisempaa tulee siitä ajasta, jona voisin valita, mitä teen. Pelkkä oleminen ei minusta silloin ole edes mitenkään palauttavaa, koska niissä hetkissä ei ikään kuin osaa tai jaksa olla kunnolla läsnä. Minulla on siis jonkin verran samankaltaisia kokemuksia muistissa kuin sinulla ja ehkä siksi myös joitakin samoja toiveita tulevalle vuodelle.

    En usko, että sinä ajattelet ihan näin, mutta minulla itselläni on harmillinen taipumus siirtää onnellisuuden tavoittelua yli sellaisten hetkien ja ajanjakson, jotka etukäteen koen vaikeiksi, raskaiksi tai muuten ikäviksi. Tosi asiassa luulen, että pitkälti juuri nuo ajatukset tekevät elämästä hetkittäin vähän kurjaa. Päiviin mahtuu niin paljon asioita ja ajatuksia, että uskon, että miltei aina on tilaa yrittää nähdä ympärillään vähän enemmän onnea ja myös tarttua siihen. Hankalampina aikoina se voi oikeastaan olla erityisen tärkeää. Voipa siis olla, että tämä kuuluu niihin mietteisiin, jotka koetan tästä eteenpäin muistaa. Toivon sinullekin ihanaa alkanutta vuotta riippumatta siitä, mitä siltä etukäteen olet odottanut! :)

    • Armollisuus itseä kohtaan on todella tärkeää ja tällaisena tunnollisena ihmisenä on niin älyttömän helppo luisua sellaiseen ylisuorittamisen tilaan, jossa itseltä vaatii koko ajan vain enemmän. Tasapainoilu sen sallivan olemisen ja kuitenkin mielekkään ja aikaansaavan tekemisen välillä on välillä vaikeaa, mutta ehkä olennaisinta on juuri se, että muistaa kuunnella omaa itseä kaiken keskellä. On turha lähteä urheilemaan, jos todellisuudessa kaipaa vain lepoa. Toisaalta tekemättömyys passivoi ja aikaansaavasta aktiivisuudesta tulee hyvä olo. Tuo “palauttava” on mielestäni tässä se keskeinen sana – liian moni sortuu suorittamaan hyvinvointiakin, jolloin koko sanan merkitys katoaa.

      Olet myös oikeassa siinä, että elämässä pitäisi pyrkiä olemaan onnellinen juuri tässä ja nyt. Liian moni siirtää onnellisuuden tavoittelun johonkin tulevaan. Sitten, kun se ja se asia on kunnossa, niin voi viimein olla onnellinen. Usein tällä tavalla ajatellessaan huomaa, että aina tulee niitä uusia tavoitteita ja etappeja, jotka pitäisi ensin saada saavutettua, ennen kuin antaa itselleen luvan olla onnellinen ja tyytyväinen. Ja elämän vaikeissa hetkissä niitä onnen aiheita voi oikeasti olla aika vaikea nähdä tai sallia itselleen sellaiset tuntemukset, kun olo on kaikella tapaa keskeneräinen. Mutta sitä tärkeämpää se varmaan niissä hetkissä juuri olisikin. Siitä on tärkeää itseä muistutella säännöllisesti ihan itse kunkin. Kaikkea hyvää myös sinulle tähän tulevaan vuoteen!

  • Rada

    Mulla on myös iskenyt (36 vuoden tullessa mittariin) elämän rajallisuuden pohdiskelu. Uuvuin vuoden lopussa pahoin ja sain vuoden vaihteen jälkeen kuulla sairastuneeni myös fyysisesti vakavasti. Toisaalta tämä tilanne on palauttanut arkeen ja uraan suuntaavan sekä suorittavan yksilön elämän peruskysymysten äärelle: mikä on oikeasti tärkeää? Samaan aikaan kun olen väsynyt, vihainen ja surullinen, olen myös järjettömän kiitollinen. Erityisesti omasta perheestäni. Minulla ei ollut esikoistani saadessani vauvakuumetta, mutta yritimme lasta koska ikä ja kuitenkin toive lapsista. Äitiyteen kasvaminen oli mulle vaikeaa, mutta juuri nyt tuntuu, että nuo kaksi (nyt nukkuvaa) tyyppiä ovat tärkeintä mitä mulla on. Ja heidän takiaan olen valmis kääntämään kaikki kivet, että pääsen tästä tolpilleni. Tulipahan vuodatus :D mutta tosiaan samojen teemojen kanssa tähän vuoteen. Kiitos, että kirjoitat näin avoimesti ja annat myös näin mahdollisuuden muille avautua.

    • Voimia vakavan sairauden kanssa taisteluun. <3 Uskon, että tuollainen tilanne pysäyttää kenet tahansa ja saa miettimään elämän prioriteetteja uusiksi. Sitä toivoisi, ettei tämän ajatusprosessin pitäisi aina käynnistyä vasta tuollaisen vakavan asian äärellä, mutta on mahtavaa, että pystyt tuntemaan kaiken keskellä myös kiitollisuutta. Kaikkea hyvää ja ennen kaikkea parempaa vointia sinulle tähän tulevaan vuoteen!

  • Mirjam

    Näin vanhempana leidinä rohkenen sanoa,että elämä kantaa. Tähän ikään mennessä on kokemuslaariin kerääntynyt mm. äidin kuolema,helvetilinen avioero,syöverihin ajanut keskenmeno jne. jne. Mutta myös ihana lapsi,nyt jo aikuinen,josta joka päivä ihmettelen,että miten ihmeessä siitä tuli niin hurmaava tyyppi. Mutta myös rakkaus,joka on ollut jotain elämää suurempaa ja niin upeaa,että lähes 20 yhteisen vuoden jälkeen ajattelen vakavissani,että meillä on maailman paras suhde;)! Mutta myös lukematon määrä elämän pieniä iloja,kuten ihana biisi,näytelmä,kirja,täydellinen iltapäivä auringossa.
    Aina,kun edelleen vajoan näihin elämän suurten kysymysten ahdistukseen,minua lohduttaa mieheni kommentti,kun aikoja sitten purkauduin hänelle. ”On järkevän ja älykkään ihmisen merkki pohtia näitä asioita”. Saman sanon sinulle.
    Elämä on hurja seikkailu,mutta usein myös aivan upea sellainen. Kaikkea hyvää uuteen vuoteen Jenni.

    • Siihen minäkin haluan uskoa, että elämä kantaa, vaikka aina joskus usko onkin koetuksella. Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat selvinneet ihan uskomattomista jutuista katkeroitumatta. Ihailen heitä. Ja sinäkin kuulostat siltä, että pystyt vastoinkäymisistä huolimatta tuntemaan myös kiitollisuutta ja näkemään asioita, joissa sinua on kohdannut todellinen onni. Luulen, että ne ovat juuri niitä herkkiä ja ajattelevia sieluja, jotka niin ovin murehtivat elämänmenoa, mutta onneksi myös niitä, jotka usein löytävät sitä iloa ja kauneutta pienistä arkisista asioista. Kaikkea hyvää myös sinulle ja kiitos, että jaoit omaa tarinaasi! <3

Related posts