10/01/19

Miltä tuntuu täyttää 35? Mietteitä elämästä, biologisesta kellosta ja vanhenemisesta

100 262

Jotenkin tässä vuodenvaihteessa tulee aina tarve tehdä jonkinlainen henkinen tilinpäätös: summata yhteen mennyttä vuotta ja ehkä koko elämääkin sekä miettiä siinä samalla hiukan tulevaa. Onko elämä ollut sellaista kuin se toivoisi olevan? Mihin suuntaan sitä haluaisi jatkossa viedä ja kehittää? Entä millaisia toiveita ja haaveita tulevaisuuden varalle on takataskussa? Uusi vuosi symboloi usein ajatuksissa jonkinlaista uutta alkua, mutta oman lisämausteensa näille eksistentiaalisille pohdinnoille antaa se, että vietän syntymäpäiväänikin heti näinä vuoden ensimmäisinä päivinä.

Ja tänään se nyt sitten kilahti mittariin, luku 35 nimittäin… Miltä tuntuu täyttää 35? Kuten eilen ilmestyneessä podcast-jaksossa mietiskelin, niin jotenkin siinä lukemassa on erilainen klangi kuin missään aiemmassa ikävuodessa. Jos olen ihan rehellinen, niin munasarjathan tässä ensisijaisesti mielessä kummittelevat näin 35-vuotissynttäreiden tuntumassa. Toisenlaisessa elämäntilanteessa neljänkympin vääjäämätön lähestyminen ei välttämättä niin hetkauttaisi, mutta etenkin näin lapsettomana 35-vuotiaana sitä tajuaa, ettei 40 ole enää niin kovin kaukana, varsinkaan kun vuodet tuntuvat vierivän jatkuvasti vain nopeammin ja nopeammin. Naisena tämä kaikki kietoutuu enemmän tai vähemmän oman hedelmällisyyden ympärille, sillä biologinen kello nakuttaa väkisinkin takaraivossa ja rytmittää elämää pakottavalla tavalla, jos ajatus jälkikasvusta siintää haaveissa tai sen mahdollisuuden haluaa pitää avoimena.

Myönnän, että ahdistaa hiukan tiedostaa omien munasarjojen vauhdilla rapistuva kohtalo. Tuntuu jotenkin ironiselta, että yksi osa kehossa surkastuu kovaa kyytiä, vaikka samanaikaisesti  tässä kuitenkin tuntee itsensä vielä niin nuoreksi ja elinvoimaiseksi. Ja hassua kyllä, se tapahtuu samaan aikaan kun iän puolesta lähestyy nimenomaan niitä naiselon seksuaalisia huippuvuosia.

Joku kysyi minulta viitisen vuotta sitten blogin kommenteissa 30 vuotta täytettyäni ja hiljattain pidemmästä suhteesta erottuani, tunnenko stressiä tai painetta perheen perustamisesta. Enkä rehellisesti sanottuna tuolloin tuntenut, vaikka tietysti pitkän parisuhteen päättyminen pakotti myös sulattelemaan ajatusta siitä, että tuo(kaan) ei sitten ollut se suhde, jossa nämä haaveet toteutuisivat. Kun muutama vuosi myöhemmin tartuin teemaan kunnolla kokonaisen postauksen voimin, tunnelma oli edelleen huoleton, mutta jo parissa vuodessa asian ympärille oli omissa ajatuksissa vähitellen alkanut hiipiä myös vähän uudenlaisia sävyjä. Yhtäkkiä ajankulun tuntui tiedostavan aivan uudella tavalla, kun kolme vuotta myöhemmin ei ollutkaan elämäntilanteensa puolesta yhtään lähempänä haaveista konkretiaan siirtymistä.

Samanaikaisesti Instagramin ja Facebookin uutisvirrat täyttyvät yhä useammin vauvauutisista ja nykyään alkaa olla varsin tavallista, että useimmilla samanikäisillä on jo lapsia. Toisaalta on lohdullista, että moni ystävistäni on kanssani samankaltaisessa tilanteessa, joten luultavasti en ole mietteideni kanssa aivan yksin.

En varmasti kymmenen vuotta sitten ajatellut, että joutuisin miettimään tällaisia asioita tänä päivänä. Luotin vakaasti siihen, että elämä asettuu uomiinsa omassa tahdissaan ja kaiketi pidin jopa todennäköisenä, että tässä vaiheessa minullakin voisi olla jo lapsi tai pari. Vaikka viisi vuotta sitten en tuntenut paineita asiasta, nyt 35-vuotiaana tunnen niitä kyllä. Paineiden taustalla eivät kuitenkaan ole ne sosiaaliset ja yhteiskunnalliset syyt, joita kysyjä aikanaan maalaili, vaan puhtaasti biologiset faktat sen tosiasian äärellä, että lapsi ei tunnu tässä elämäntilanteessa vieläkään kovin realistiselta ajatukselta ihan lähitulevaisuudessa.

Jos kymmenen vuotta sitten ei huolettanut lainkaan, vielä viisikin vuotta sitten olin optimistinen: tarvitsisi vain hitusen tuuria ja sopivaa ajoitusta, että kohdalle tupsahtaisi sellainen oikeanlainen ihminen oikealla hetkellä. En suuremmin stressannut perheen perustamisesta tai ihmissuhteistakaan – olihan minulla aikaa! Kolmisen vuotta myöhemmin takana oli jälleen yksi eroon päättynyt suhde ja ensimmäistä kertaa mielessä häivähti ajatus siitä mahdollisuudesta, että mitä jos sellaista onnea ei suotaisikaan minulle. Edelleenkään en murehtinut asiaa, mutta ensimmäistä kertaa aloin toden teolla tajuta, miten tuuripeliä esimerkiksi hyvän, tasapainoisen, sitoutuneen ja onnellisen parisuhteen saavuttaminen onkaan. Nyt tuostakin hetkestä on kulunut kolme vuotta ja olen onnellisesti parisuhteessa, mutta kukapa sitä tietää, mikä tilanne on taas tästä kolme vuotta eteenpäin.

Minulle parisuhde tai vaikkapa lapsi ei koskaan ole ollut mikään itseisarvo, vaan olen sinkkunakin kokenut elämäni olevan hyvää sellaisenaan. Vaikka olen haaveillut niin parisuhteesta kuin perheestäkin, en ole silti koskaan ollut valmis tyytymään kädenlämpöiseen, “ihan hyvään” suhteeseen tai jäämään selvästi toimimattomaan juttuun vain siksi, että ei tarvitsisi olla yksin. Vielä huonommalta idealta tuntuisi tehdä lapsi sellaiseen tilanteeseen.

Silloin tällöin törmää syytöksiin liiasta nirsoudesta tai epärealistisista odotuksista, mutta ne tuntuvat kovin kaukaisilta. En ole koskaan haikaillut ilotulituksia tai siirappia, mutta minulle on aina ollut tärkeää, että suhde perustuu vilpittömään kumppanuuteen, molemminpuoliseen arvostukseen, henkiseen yhteyteen, jaettuun arvopohjaan sekä aitoon tunteeseen. Olen kaivannut kumppanikseni ihmistä, jonka kanssa on hyvä olla, kiinnostavaa jakaa ajatuksia ja jonka kanssa nostamme toisissamme esille luonteidemme parhaita puolia. Tietenkin myös fyysisellä vetovoimalla on kokonaisuudessa oma roolinsa. On loppujen lopuksi melkoinen lottovoitto, kohdata ihminen, jossa yhdistyy suurin osa näistä asioista ja joka on valmis sitoutumaan juuri sinuun juuri siinä hetkessä.

Kaiken kokemani jälkeen olen tosiaankin viimein todella hyvässä, rakastavassa ja tasapainoisessa parisuhteessa, jossa lapsistakin on puhuttu, mutta perheen perustaminen ei kuitenkaan ole tällä hetkellä ajankohtainen asia. Asumme poikaystäväni kanssa toistaiseksi eri maissa ja monista meistä riippumattomista käytännön syistä tulevaisuus on vielä sen verran avoinna, ettei tunnu järkevältä tehdä suunnitelmia liian pitkälle.

Tulevaisuus näyttää valoisalta ja molemmat  ovat suhteeseen aidosti sitoutuneita, mutta olen menneestä oppineena todennut, että on turha elää liian pitkälle tähyillen tai suunnitella liikoja ennakkoon. Keskitytään mieluummin tähän hetkeen ja eletään päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan. Tällä suhteella on erinomaisen hyvät mahdollisuudet onnistua, mutta toisaalta välimatka ja sen mukanaan tuomat käytännön haasteet tuovat matkan varrelle omanlaisiaan mutkia. Jos jotain olen oppinut niin sen, että elämä on täynnä yllätyksiä ja koskaan ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä se ahdistavin asia tässä kilpajuoksussa aikaa ja biologista kelloa vastaan onkin juuri se, että tiedostaa, kuinka jossain vaiheessa ei enää oikeastaan olisi kauheasti aikaa minkäänlaisille arvaamattomille vastoinkäymisille tai ikäville yllätyksille.

Tämä kaikki saattaa kuulostaa siltä, että poden armotonta vauvakuumetta, mutta se ei oikeastaan pidä ollenkaan paikkaansa. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, enkä usko sellaista sanan perinteisessä merkityksessä koskaan saavanikaan. Katselen kuitenkin elämää noiden biologisten faktojen sävyttämistä realiteeteista käsin. Ja tästä syystä täräytin esimerkiksi poikaystävälleni (jonka kanssa en vielä silloin edes aavistanut olevani hetkeä myöhemmin jo parisuhteessa) heti ensimmäisessä keskustelussamme noin vuosi sitten pöytään nämä biologiset faktat, että minun on oikeastaan ryhdyttävä etenemään näissä lapsisuunnitelmissa seuraavien viiden vuoden sisällä, jos haluan lapsia. Tuntui tärkeältä tehdä tämän selväksi heti alkumetreillä, jotta kumpikaan ei eksyisi tuhlaamaan aikaansa suhteeseen, jossa osapuolet haluavat elämältä eri asioita. Ilokseni hän ei säikähtänyt ja suureksi yllätyksekseni ilmoitti noin viikkoa myöhemmin haluavansa seurustella.

Ja kävi elämässä miten kävi, lapsen saaminen on aina arpapeliä. On aina hyvä muistaa, että lapsia ei niin vain hankita. Enhän minä tiedä, voinko edes saada lasta tai onnistuisiko raskaaksi tuleminen, vaikka sitä toivoisinkin. Varsinaisen lapsettomuuden ohella lapsi saattaa monella jäädä saamatta siksi, että sitä sopivaa kumppania ei vain koskaan löytynytkään. Toisaalta lapsen voi tehdä myös yksin. Ja adoptiokin on vaihtoehto (joskin hidas ja kallis prosessi eikä muistakaan syistä mahdollinen kaikille). Kaikesta huolimatta olen kuitenkin haaveillut nimenomaan siitä, että saisin perustaa perheen ja jakaa vanhemmuuden rakastamani ihmisen kanssa yhdessä, joten minulle perhehaaveitakin tärkeämpää on se hyvä parisuhde. Niinpä lienee parasta keskittyä nauttimaan siitä hyvästä suhteesta, kun sellainen nyt on, ja olla murehtimatta liikoja tulevia.

35-vuotissyntymäpäivänä ja uuden vuoden kynnyksellä mielessä pyörii toki muitakin asioita kuin se biologinen kello. Vanhenemisesta itsessään en pode stressiä, eikä se harmita tai pelota minua. Elämä on tähän mennessä vuosi vuodelta muuttunut vain paremmaksi, etenkin oman pääni sisällä. Ikä tuo sellaista hyväksyntää, rauhaa ja armoa itseä ja elämää kohtaan, mistä nuorempana ei ole osannut edes haaveilla. Näistä asioista olen valtavan kiitollinen.

Ikääntymiseen ja kasvuun liittyy myös tietoisuus ajan kulusta ja rajallisuudesta. Mikä siinä onkin, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin vuodet tuntuvat vierivän? Mietin välillä, että mihin ihmeeseen tuokin kulunut vuosi oikein katosi ja mitä siitä jäi käteen? Mikään ei tässä maailmassa ole niin varmaa kuin se, että jonakin päivänä lähdön heti koittaa meistä jokaiselle. Ehkä siksi koen tarpeelliseksi muistutella itselleni, että sitä elämää pitää elää NYT. Kukaan ei tiedä, miten kauan meille aikaa suodaan, joten elämä juuri tässä hetkessä on kaikkein parasta ja olennaisinta. Se uhkaa välillä unohtua, kun mieli ajelehtii jo tulevaan. Toisaalta se on myös hyvä syy toteuttaa haaveita juuri nyt, koska huomisesta ei vielä ole tietoa. Onkin hyvä silloin tällöin muistuttaa itseä myös siitä, että ikääntyminen on etuoikeus. Ei todellakaan ole itsestäänselvyys, että saan jälleen juhlistaa syntymäpäivää, joten olen siitäkin kiitollinen, vaikka en niin synttäreistä sinänsä välitä.

Tästä postauksesta tuli huomattavasti aiottua henkilökohtaisempi, kun antoi vain ajatusten virrata näppikselle. Jossain määrin ujostuttaa ja jopa nolostuttaa avata tällaisia mietteitä kaikelle kansalle, mutta toisaalta ajattelen, että ehkä näistä asioista on ihan hyvä puhua ääneen. Veikkaan nimittäin, että moni muukin samankaltaisessa elämäntilanteessa oleva pohtii samoja juttuja. Olisi todella kiinnostavaa kuulla, olenko yksin ikääntymistä ja biologista kelloa koskevine mietteineni vai samaistuuko joku muukin ajatuksiini? Onko siellä ruudun takana joku vähän samankaltaisessa elämäntilanteessa? Vai tuntuvatko ajatukseni ihan vierailta? Tästä kaikesta olisi hurjan kiinnostavaa keskustella.

Taidan omistaa näille elämän pohdinnoille ja tulevaisuusmietteille lähiaikoina vielä toisenkin postauksen, sillä kovin paljon jäi tässä tajunnanvirrassa vielä sanomatta.

Photos: Liisa Kivi

Tags: , ,

Categorised in: Elämä

100 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Mona

    Kuten jo tuttavapiirisi perusteella ilmeisesti tiesitkin, et todellakaan ole ajatuksinesi yksin. Olen joiltain osin hyvin samankaltaisessa tilanteessa. En ole itsekään kokenut ikinä vauvakuumetta, ja samalla tavoin lisääntymistä tärkeämpänä olen itse pitänyt hyvää parisuhdetta. Kuitenkin yli kolmekymppisenä tiedostaa entistä selvemmin, että ns. oikea henkilö perheen perustamiseen löytyykin, ei lasten saaminen ole itsestäänselvyys. Vaikka läheskään kaikilla kavereillani ei ole lapsia, näin yli kolmekymppisenä ei voi välttyä tietynlaiselta paineen tunteelta asiassa. Somen vauvauutisryöpyn myötä sitä jopa hetkittäin rumimmillaan pohtii, onko jotenkin viallinen, kun toisilla elämä järjestyy jo aiemmin niin, että lapsia saadaan. Toki realiteetti on sekin, että iso osa eroaa, ja toisaalta en tiedä onko myöhemmin perheen perustaminen mitenkään yhteydessä suhteen kestävyyteen. Olen tyytyväinen, ettei missään omissa aiemmissa seurustelusuhteissa tullut yritettyä lasten saamista.

    • On lohdullista kuulla, että muut painiskelevat samojen juttujen kanssa. Tunnistan myös nuo tuntemukset ja pohdiskelut “viallisuudesta” – etenkin erojen yhteydessä on ollut välillä todella voimakkaita epäonnistumisen tunteita ja mietteitä siitä, miksi tämä kaikki vaikuttaa muille niin helpolta ja itse ei vain tunnu onnistuvan. Mutta siinä olen samoilla linjoilla, että yksikään aiemmista suhteistani ei olisi ollut oikea suhde ryhtyä perustamaan perhettä, joten olen kuitenkin tyytyväinen, etten ole lähteny siihen hommaan hätiköiden.

  • Silja

    Moi! Onnea syntymäpäivän johdosta! Munasolujaan voi nykyään pakastaa, ehkä sen tiedätkin. Voisiko se tuoda mielenrauhaa tikityksiin?

    • Kiitos vinkistä ja tämä itse asiassa onkin ollut minulla mielessä. Mahdollisesti saattaisin tähän turvautuakin ihan vain varokeinona. Eihän sitä tiedä tarvitseeko niitä pakastettuja munasoluja sitten koskaan myöhemmin hyödyntää, mutta se toisi ehkä hiukan mielenrauhaa, jos tietäisi, että tällainen takaportti on olemassa.

      • Laura

        Munasolujen pakastamisessa on 5% mahdollisuus per 1 munasolu, että siitä syntyy terve elävä lapsi. Lisäksi munasolut kannattaisi pakastaa 25 vuotiaana ja aivan viimeistään ennen kuin täyttää 35 vuotta. 35 v ja yli naisien pakastetuilla munasoluilla on vielä pienempi mahdollisuus tulla raskaaksi.. ikävä kyllä :(

        • Niin, asia voi olla näinkin, mutta toisaalta ympärilläni on useita minua huomattavasti vanhempia naisia, jotka ovat lopulta tulleet raskaaksi nimenomaan hedelmöityshoitojen kautta. Minulle mahdollinen munasolujen pakastaminen on loppujen lopuksi ajatuksena vain sellainen henkinen hätävara enkä tiedä, tulisinko koskaan edes niitä tarvitsemaan, vaikka prosessiin ryhtyisinkin. Mutta tämä on sellainen asia, mistä minun on varmasti järkevintä keskustella lääkärin kanssa. Lääketieteen ammattilainen voi sitten arvioida, olisiko tämä prosessi minun tapauksessani vielä mahdollinen tai mielekäs. :)

  • Oi oi. Kiteytit tässä niin paljon ajatuksia ja mietteitä, joita itsellänikin on tähän aiheeseen liityen. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän tiedostaa biologiset realiteetit ja näiden ajatusten ympärillä pyörii lähes joka päivä (ei onneksi koko päivää kylläkään). Ihanaa syntymäpäivää sinulle! <3

    • Kiitos! <3 Ja tosiaan uskon, että vaikka näistä asioista ei julkisesti kovin paljon kirjoitella tai keskustella ainakaan näin henkilökohtaisella tasolla, hyvin moni nainen painiskelee varmasti ajatuksissaan samojen mietteiden ja paineiden kanssa. Minulla nämä asiat vyöryivät ajatuksiin tuossa ehkä kolmisen kuukautta ennen syntymäpäivää ja sen jälkeen ne ovat olleet mielessä kovin paljon. Mutta eipä tämä tästä murehtimalla kummene. Ehkä aihe stressaa nyt jotenkin kohtuuttoman paljon nimenomaan synttäreiden tiimoilta ja mieli rentoutuu tässä, kun synttäriasiat jäävät taakse.

  • Emilia

    Olen muutaman vuoden nuorempi kuin sinä, mutta tunnen ajan rajallisuuden jo nyt todella vahvasti. Meillä on suvussa paljon lapsettomuutta, minkä takia minulle on aina ollut selvää, että lapsia ei noin vain “hankita”. Ehkä siksi tunnen myös suurempaa painetta lapsen yrittämiseen mahdollisimman pian ja toisaalta myös pelkoa lapsettomaksi jäämisestä.

    Haluaisin kovasti perheen ja koen olevani siihen myös valmis, mutta avopuolisoa vielä pelottaa ajatus loppuelämän mittaisesta sitoutumisesta. Tilanne on jatkunut jo jonkin aikaa, ja se kuvastaa mielestäni hyvin naisten ja miesten lähtökohtien erilaisuutta. Vaikka elämänmuutos ja parisuhteen kestävyys toki huolettavat minuakin, mielestäni jossain vaiheessa on vain uskallettava mennä elämässä eteenpäin ja katsoa, miten käy. Miehillä ei ole samanlaista deadlinea, joka pakottaisi tekemään päätöksen.

    Hesarissa oli tänään gallup siitä, miten syntyvyys saataisiin Suomessa nousuun. Omasta näkövinkkelistä tuntuu siltä, että sopivan parisuhteen puute on ihan ensisijaisia esteitä lasten hankinnalle (jos lapsia ylipäätään haluaa). Sitä on melko vaikea politiikalla korjata. Pitäisikö muka käskeä ihmisiä tyytymään vähempään, asettamaan riman matalammalle suhdetta hakiessaan? Monen ystävän kanssa on toisaalta puhuttu siitä, että omat vanhemmat eivät perhettä perustaessaan varmasti miettineet näin perusteellisesti ja pitkään kuin nykyään, onko suhde hyvä ja kaikinpuolin tyydyttävä vai ei. Mutta en pysty ajattelemaan niinkään, että mihin tahansa suhteeseen olisi tarrauduttava siksi, että voisi lisääntyä ja täyttää meille nuorille naisille asetetut normit.

    • Maria

      Emilia, minulla on aivan samanlainen tilanne kuin sinulla! Olen itseasiassa saanut jo 13-vuotiaana diagnoosin, jonka mukaan minun tulee olemaan vaikea tulla raskaaksi. Ei mahdotonta, mutta ilman lisäapua epätodennäköistä. En ole tähän mennessä erityisemmin lapsia halunnutkaan, mutta jotenkin olen silti aina ajatellut että lapsi tai kaksi tulee vielä elämääni kuulumaan.
      Täytän tänä vuonna 32-vuotta, ja tiedän kyllä että minun pitäisi varmaankin tämän asian suhteen edetä. Avopuolisoni ei sen sijaan vielä ainakaan olisi valmis tähän, eikä ajoitus itsellenikään töiden vuoksi olisi ideaali. Mutta kyllähän se pelottaa… Mitä jos tässä nyt vielä odottelen muutaman vuoden ja avoupuolisoni ei siltikään ole valmis? Tai jos sitten en enää pystykään saamaan biologista lasta? Ja enhän minä tiedä, onko se mahdollista vaikka aloittaisimme yrittämisen tänään.
      Todellakin, joskus miehillä on vain helpompaa.

      • Nämä asiat ovat paitsi hedelmällisyyden näkökulmasta mutkikkaita, ne ovat haastavia myös parisuhteelle. Uskon, että moni pariskunta kamppailee samojen kysymysten äärellä: mitä jos se epäröivä osapuoli ei koskaan olekaan valmis? Kamalinta olisi, jos epävarmaa puolisoa odotellessa juna ehtisi ajaa ohi. Biologia tosiaankin tuntuu tässä asiassa niin kovin epäoikeudenmukaiselta. Ehkä on hyvä tiedostaa, että aika monella on lasten hankkimiseen liittyviä epävarmuuksia eikä ajoitus koskaan tunnu oikealta, jos tilannetta lähtee ylianalysoimaan. Mutta tietenkään toista ei voi eikä kannata painostaa tai pakottaa elämän mittaiseen sitoutumiseen, jos tämä ei siihen ole valmis. Miehenä voi olla vaikea ymmärtää sitä painetta, joka naisella tähän liittyy, kun aika todellakin loppuu jossain vaiheessa kesken. En tiedä, oletko jutellut puolisosi kanssa näistä biologisista realiteeteista kuinka avoimesti, mutta ehkä asiasta kannattaisi vielä keskustella.

    • Joku tuolla aiemmin vinkkasikin munasolujen pakastamisesta. Voisiko se olla vaihtoehto myös sinulle? Prosessi toki on kallis, mutta sillä tavoin voisi ehkä helpottaa mahdollista raskaaksi tulemista jossain vaiheessa, jos hyväkuntoisia munasoluja olisi saatu talteen jo hyvissä ajoin. Ymmärrän hyvin, että tällainen sukurasite tuo kokonaisuuteen vielä omanlaistaan lisäpainetta.

      Tämä onkin tosi kinkkinen tilanne, jos miestä perheen perustaminen pelottaa, koska kuten sanoit, se tosiaankin kuvastaa tätä eroa miesten ja naisten välillä näissä kysymyksissä. Miehellä samanlaista deadlinea biologisen lapsen saamiselle ei tosiaan ole ja pahimmassa tapauksessa epäröinti lastensaannin saralla suhteessa voi johtaa siihen, että biologisen lapsen saaminen käy naiselle lopulta mahdottomaksi.

      Syntyvyyttä koskeva keskustelu on valitettavan usein sellaista naisia syyllistävää, vaikka monelle todellisuus on juuri sitä, että esimerkiksi sopivan kumppanin puute tai jo olemassaolevan kumppanin epäröinti asian suhteen on tilanteen jarruna. Jokaisen on arvioitava omalla kohdallaan, onko lapsen saaminen niin suuri haave, että sen suhteen on valmis lopulta tekemään jopa kompromisseja kumppanin suhteen, mutta omakohtaisesti tiedän, että minulle se ei sitä todennäköisesti koskaan tule olemaan. Ennemmin olen vaikka lapseton kuin jään suhteeseen, joka tuntuu alusta alkaen kompromissiratkaisulta. Mitä tulee omien vanhempiemme tilanteisiin, niin on ehkä syytä muistaa sekin, että maailma on siihen aikaan ollut hyvin erilainen ja ihmiset ovat eri tavoin olleet valmiita sitoutumaan. Tänä päivänä voi olla vaikea ylipäänsä löytää sellaista ihmistä, jonka kanssa kumpikin olisi samalla viivalla edes perusasioissa JA valmiita sitoutumaan ja heittäytymään ihmissuhteeseen tosissaan. En silti tiedä, onko vanhempiemme aikakauden malli ollut sen parempi, että suurempia kyseenalaistamatta on sen ensimmäisen tai toisen kumppanin kanssa menty naimisiin ja perustettu perhe, sillä tilastotkin kertovat, että kovin moni näistä liitoista ei sitten kuitenkaan ole ajan saatossa kestänyt.

  • Lapseton

    Rohkea kirjoitus! Hieman vastaavia asioita olen myös viimeiset pari vuotta miettinyt. Olen sinua muutaman vuoden nuorempi ja olen ollut jo useamman vuoden parisuhteessa. Missään vaiheessa minulla ei ole ollut vauvakuumetta, ei myöskään puolisolla. Tietysti miehillä ei ole ihan vastaavaa biologista aikarajaa lisääntymiselle.

    Olen ehkä aiemmin ajatellut, että jossain vaiheessa se vauvakuume kuitenkin tulee ja lapset pitäisi varmaan hankkia hyvissä ajoin, ettei sitten myöhemmin kaduta. Koen myös jonkinlaista painetta hankkia lapsia vain siksi, että puolisoni äiti voisi olla isoäiti, sillä hän on useamman kerran harmitellut minulle, ettei puolisoni isoveli taida koskaan hankkia lapsia ja että mekin asumme niin kaukana.

    Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että lapsia ei ole pakko haluta, ja ettei lasta voi hankkia vain siksi, että lapsettomuus saattaisi joskus myöhemmin kaduttaa. On ihan ok nauttia lapsettoman vapauksista, kuten helposta matkustelusta ja rennosta vapaa-ajasta. Se on ehkä lievittänyt sitä alitajuista stressiä, jota hedelmällisyyden rajallisuus aiheuttaa.

    • Kiitos. <3 Tästä aiheesta on suoraan sanottuna vähän ahdistavaa kirjoittaa, koska teema on niin henkilökohtainen ja valitettavan usein lapsikeskustelu kääntyy naisen syyllistämiseen tai "neuvomiseen" tuntematta toisen tilannetta sen kummemmin. Ja jos lapsia ei halua ollenkaan, niin sekin on täysin OK. En ole koskaan ymmärtänyt argumenttia, että vapaaehtoinen lapsettomuus olisi jotenkin itsekkäämpi valinta kuin lasten hankkiminen, sillä loppujen lopuksi sen itsekkäämpää ja egoistisempaa tarvettahan ei olekaan kuin nähdä geeniensä jatkumo omassa jälkikasvussa. ;)

  • Elina

    Hyviä pohdintoja, aito kirjoitus!

  • Milla

    Lähetän sinulle sinne Intiaan synttärionnea vielä tätäkin kautta! Olipa hurjan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirjoitus, ja vaikka olenkin itse kovin erilaisessa elämäntilanteessa, mietteisiisi oli silti helppo samastua. Olen sinua kymmenisen vuotta nuorempi, enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. En oikeastaan kanna asiasta mitään huolta vaan luotan siihen, että elämäni edetessä palaset loksahtelevat kohdalleen juuri minulle sopivalla tavalla, eivätkä tulevaa koskevat pohdintanikaan koskaan karkaa kovin kauas. Kaipaan silti paljon sitä, että minulla joskus olisi omia lapsia, joten välillä mieleen nousee pelko siitä, etten koskaan tapaakaan oikeaa ihmistä. Ehkä juuri nyt suunnitelmien tekemistä tarpeellisemmalta tuntuu kuitenkin vain yrittää entistä enemmän pitää silmät avoinna ihan kaikelle, mitä ympärilläni on tässä hetkessä. :)

    • Kiitos Milla! <3 Uskon, että tosi monella lapsihaaveet kariutuvat juuri sopivan kumppanin puutteeseen. Mutta toisaalta sinä olet vielä nuori ja sinulla tosiaankin on yhä aikaa. :) Silmät avoimina ja mieli rohkeana - siinä on jo hyvä lähtökohta uusien ihmisten kohtaamiselle ja tulevaisuuden varalle!

  • Venla Halinen

    Paljon onnea upea nainen :) On tosiaan hienoa, että kirjoitat näin henkilökohtaisesta asiasta tänne suosittuun blogiisi. Myös podcastissa pohdit asiaa hyvin järkevästi. Teidän podcast on muuten ihana <3

    Tuo kuinka sinut olet itsesi kanssa, ja tyytyväinen meneillään olevaan välittyy kyllä sinusta. Sellainen hyvyys ja zen. Kaikkea hyvää tälle ikävuodellesi.

  • Hei taas

    Kiitos Jenni mielenkiintoisesta postauksesta! Oot hurjan rohkea, kun kirjoitat näin henkilökohtaisesta aiheesta.

    Halusin tulla tänne kommentteihin asti kiittämään, sillä tuo “joku lukija”, joka kysyi viitisen vuotta sitten asiasta (ja jota myöhemmin puit tarkemmin) taisin olla minä… :) Muistaakseni ilmiannoin itseni viimeksikin, kun tunnistin oman vanhan kysymykseni. Ja kieltämättä, kauhean nopeaa aika vierii jos noista on jo noin monta vuotta! Vähän myös kummastuttaa, että olen “juljennut” kysyä noin henkilökohtaisesta asiasta, näköjään se on ainakin painunut mieleen :D

    Aihe pyörii edelleen myös itselläni mielessä, vaikka olen sinua tosiaan joitain vuosia nuorempi. Oikeastaan vuosi vuodelta tätä tulee mietittyä yhä enemmän, kun “aika vähenee” ja kaverit ja tutut on alkanut perheellistyä ympärillä. Silti koen myös omalla kohdallani omat lapset kaukaisena asiana (vaikka olen nykyään parisuhteessakin). Ja en yhtään ihmettelisi jos vielä viiden vuoden päästäkin olisin ihan samoissa fiiliksissä, etenkin koska itsellänikään ei ole koskaan ollut vauvakuumetta tai suurta hoivaviettiä lapsia kohtaan (vaikka ne ihan hauskoja otuksia onkin).

    Uskon kyllä, että tämä aihe mietityttää monia lapsettomia n. 25-40-vuotiaita, erityisesti naisia (tosiaan epäreilusti miehillä ei ole biologian kannalta niin kiire). Kuitenkin perheenlisäys on yksi isoimpia sitoumuksia ja elämää mullistava asia, mitä voi tapahtua. Toisaalta sitä pelkää, että myöhemmin (kun on jo liian myöhäistä) katuu jos ei ole omia jälkeläisiä. Etenkin naisilla päätös, haluaako sitä vai ei on kuitenkin tehtävä suhteellisen varhaisessa vaiheessa elämää, ainakin nykyisen elämäntavan mittarilla. Ja tietysti vielä se, ettei koko asia ole useinkaan pelkästä omasta halusta kiinni.

    Eli kiitos vielä kun päivitit taas ajatuksia aiheen suhteen! Ja tietysti ihanaa syntymäpäivää Jenni!

    • Kiitos. <3 Rohkeutta tällaisten näin henkilökohtaisten tekstien julkaiseminen aina vähän vaatii, mutta haluaisin, että tällaisistakin asioista voitaisiin keskustella avoimemmin. Ja kiitos sinulle siitä vuosien takaisesta kysymyksestäsi. Vaikka se tuntui silloin ehkä hiukan tunkeilevalta, taisit kuitenkin sohaista jotakin olennaista, koska sama kysymys pyörii mielessä edelleen ja on kirvoittanut jo useammankin blogipostauksen. En tiedä, olisinko tarttunut tähän aiheeseen tällä tavoin julkisesti, ellen juuri näiden minulle esitettyjen kysymysten kautta olisi tietoinen, että moni muukin pohdiskelee samoja juttuja.

      Useampi on puhunut näissä kommenteissa katumuksesta, että pitäisikö niitä lapsia nyt vain hankkia, ettei tulisi sitten myöhemmin kaduttua. On totta, että naisena tämän päätöksen joutuu tekemään melko varhain, kun mietitään koko elämän mittaista kaarta. Itse en ole koskaan miettinyt asiaa niinkään katumuksen näkökulmasta, koska en jotenkin usko koko ajatukseen katumuksesta tällaisten kysymysten kohdalla. En usko, että on olemassa oikeaa tai väärää ratkaisua, enkä usko, että elämää voi kaikilta osin suunnitella valmiiksi. Aina kaikki haaveet eivät toteudu eikä elämä mene kuten suunnittelee. Se ei silti välttämättä tarkoita, että se olisi huonompaa tai vääränlaista. Ja vanhemmaksi voi tulla muillakin tavoin kuin oman lapsen synnyttämällä. En siis ehkä miettisi asiaa niinkään katumuksen kautta, vaan omaa sisintä kunnioittaen. Monella ei koskaan tule sitä sellaista varsinaista vauvakuumetta ja harvoin elämäntilanne tuntuu täydelliseltä perheen perustamiselle, mutta elämä kuitenkin lutviutuu aina niiden tehtyjen valintojen ympärille.

  • lusene

    “Silloin tällöin törmää syytöksiin liiasta nirsoudesta tai epärealistisista odotuksista, mutta ne tuntuvat kovin kaukaisilta. En ole koskaan haikaillut ilotulituksia tai siirappia, mutta minulle on aina ollut tärkeää, että suhde perustuu vilpittömään kumppanuuteen, molemminpuoliseen arvostukseen, henkiseen yhteyteen, jaettuun arvopohjaan sekä aitoon tunteeseen.”

    Samastun tähän niin kovin. Minäkin saan välillä kavereiltakin kuulla olevani nirso, kun en halua seurustella ihan kenen tahansa kanssa, joka on minusta kiinnostunut. Ei ole minusta nirsoutta ajatella vaikka ihan erilaisia elämäntilanteita, yhteisen huumorintajun tai yhteyden puuttumista tai sitä, etten yksinkertaisesti tunne mitään vetoa. Olen kyllä vähän hitaasti kiinnostuva ja olenkin antanut mahdollisuuden kaikille, jotka eivät ole olleet heti kättelyssä jollain tapaa epämiellyttäviä, mutta en minä viitsi alkaa toden teolla tapailla tyyppiä, jonka kanssa ei tee mieli hengailla sitä yhtä deittiä enempää.

    Olen vasta 26 eivätkä lapsiasiat ole minulle missään mielessä ajankohtaisia tai mikään akuutti huolenaihe. Silti haluaisin ainakin yhden lapsen joskus tulevaisuudessa ja olen välillä huolissani siitä, etten koskaan tapaa tyyppiä, jonka kanssa voisin oikeasti ajatella lasten tekemistä. Olen ollut suurimman osan aikuisiästäni sinkku eikä mikään parisuhteeni ole kestänyt kahta vuotta pidempään, joten lasten ajatteleminen tuntuu jopa vähän epärealistiselta. Toisaalta en ehkä halua lasta niin paljon, että olisin valmis hankkimaan sellaisen yksin, jos sellainen tilanne tulisi eteen.

    • Minusta ajatus siitä, että pitäisi vain kelpuuttaa “joku”, jotta pääsisi rakentamaan yhteiskunnan ihannoimaa perheidylliä, tuntuu ihan absurdilta. Tietenkin perheeksi voi kasvaa yhdessä kumppanin kanssa, mutta on vaikea nähdä, että lapsi ainakaan helpottaisi suhdetilannetta, jos alusta alkaen jo tuntuu, että jotakin olennaista puuttuu.

      Ymmärrän, että nämä asiat mietityttävät, mutta toisaalta uskallan näin liki 10 vuotta vanhempana lohduttaa, että sinulla todellakin on aikaa. Ja minunkin pisin suhteeni on toistaiseksi kestänyt vain 2,5 vuotta. Olen potenut monenlaisia viallisuuden ja epäonnistumisen tunteita näistä syistä, mutta toisaalta siihen onnistumiseen lopulta tarvitaan vain se yksi ihminen, jonka kanssa asiat loksahtavat kohdalleen. Jos ajattelen itse mennyttä kymmentä vuotta, niin minulla on ehtinyt siinä ajassa olla useampikin vakava ihmissuhde. Mutta ennen kaikkea olen siinä ajassa oppinut valtavan paljon itsestäni ja ihmissuhteista, ja uskon, että sitä kautta moninkertaistanut myös mahdollisuuteni onnelliseen parisuhteeseen. Älä siis vielä murehdi, elämällä on varmasti sinulle hurjan paljon annettavaa!

      • lusene

        Olen ihan samaa mieltä. Ei sen parisuhteen tarvitse mitään Disney-hattaraa olla, mutta kyllä minusta täytyy olla jonkinlainen varmuus siitä, että juuri tämän ihmisen kanssa haluan olla ja ehkä perustaa sen perheen.

        Onpa tavallaan lohdullista kuulla, että sinunkaan parisuhteesi eivät ole olleet kovin pitkiä :) Olen omassa kaveri- ja tuttavapiirissäni lähes ainoa, joka ei ole koskaan edes asunut kenenkään kanssa yhdessä, joten kieltämättä koen välillä sellaisia viallisuuden tunteita. Olen aina tullut itse jätetyksi ja ahdistuspeikko kuiskuttelee korvaan, että kukaan ei koskaan halua katsoa minua vuotta pidempään :D Tiedostan kuitenkin, että kyse on ehkä enimmäkseen sosiaalisesta paineesta, sillä koen olevani jotenkin muita ikäisiäni jäljessä.

        Olet myös toki ihan oikeassa siinä, että aikaa on. Katselen omaa ikääni ehkä vähän neuroottisesta perspektiivistä ja murehdin liikaa sitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu tai ei ehkä tapahdu, koska tapaan uusia ihmisiä niin harvoin enkä tutustu kehenkään helposti. Kiitos lohdullisista sanoista!

        • Aivan näin. Jokainen tietenkin miettii itse, mitkä asiat omalla kohdalla ovat niitä kynnyskysymyksiä, mutta en olisi valmis tinkimään tällaisista perusjutuista elämäni tärkeimmässä ihmissuhteessa. Kovin moni tuntee juuri näitä sosiaalisia paineita, mutta varsinkin kun aikaa yhä on, haluan rohkaista luottamaan oman elämän ajoitukseen ja etenemään asioissa omalla painollaan. Minulla on itsellä onneksi aina ollut hyvin monen ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia ystäviä, joten se on vähentänyt näitä sosiaalisia paineita paljon. Tsemppiä tulevaan ja rohkeutta tutustua uusiin ihmisiin ja katsella ympärilleen avoimin silmin! :)

  • Anna

    Siis mulla on täysin sama tilanne, pitkä suhde takana ja ja nyt uusi mies, jolle myös melkein ekoilla treffeillä sanoin etten näin 35 vuotiaana voi vain deittailla ja ns tuhlata aikaa, vaikka lapsi ja sen saaminen olekkaan juuri nyt ajankohtaista, mut että seuraavan miehen kanssa se vauva on kuitenkin tehtävä. Enkä myöskään koe olevani tai kokevani vauvakuumetta.

    • Samankaltaisia mietteitä oli minullakin viimeksi sinkkuuntuessani. Nyt vain toivon, että elämä rullailee eteenpäin toivotulla tavalla ja oikeanlaiseen suuntaan.

  • Riina

    Kiitos, että jaoit meille ajatuksiasi aihetta koskien. Itse en ole koskaan erityisesti lapsia halunnut ja olen siitä myös avoimesti ääneen puhunut. Aina on kuitenkin ollut mahdollista ajatella, että “mistäs minä tiedän vaikka huomenna tuntisinkin toisin”. Kun täytin viime vuonna 38, tuli jännä tunne tätä koskien: mieli lasten haluamisesta ei ollut muuttunut, mutta esiin nousi pelko siitä, että entä jos en vain oikeasti tiedä mitä haluan. Entä, jos realistina en nyt halua lapsia vain sen takia, etten halua lasta yksin. Jotenkin yhtäkkiä muuttui konkreettiseksi se, että alkaa olla myöhäistä enää mieltään muuttaa. Huomasin selaavani netistä informaatiota adoptiota koskien ja yritin tunnustella herättäisikö se minussa jotain tunteita asian suhteen. Sitä se ei tehnyt, mutta tästä “väkisin” asian pohtimisesta jäi kyllä hyvin hämmentynyt olo, joka vähän vieläkin pyörii mielessä. On nämä ihmeellisiä asioita.

    • Varmasti monella on tällaista epäröintiä etenkin niissä hetkissä, kun hedelmällisyys alkaa hiipua, vaikka sitä ennen olisikin tuntunut siltä, että lapset eivät ole oma juttu. Toisaalta se on hyvin inhimillistä, että tällaisia ratkaisevia isoja päätöksiä haluaa pohdiskella monelta kantilta. Ja vanhemmaksi voi tosiaan tulla muutenkin kuin biologisen lapsen kautta, mikäli mieli jossain vaiheessa myöhemmin muuttuu. Mutta ymmärrän hyvin pohdintasi – eivät ole helppoja juttuja nämä!

  • Lapseton

    Hei, kiitos mietteistäsi! Itse tiesin noin 25-vuotiaana haluavani vielä jonain päivänä lapsia (toive konkretisoitui, kun jouduin sairaalaan syystä, joka saattoi heikentää mahdollisuuksiani saada lapsia, ja tällöin asiaa aloin ajatella). Silloin ei kuitenkaan ollut sopiva hetki, mutta oikeastaan olisi jo silloin pitänyt ryhtyä toimeen. Muutamaa vuotta myöhemmin jouduin muista syistä tutkimuksiin ja todettiin, että munasoluvarastoni ovat selvästi pienemmät kuin ikäiselläni yleensä. Olisin jo silloin päässyt suoraan lapsettomuushoitoihin, mutta silloinen kumppanini ei halunnut lasta. Tämä johti muutaman vuoden sisällä eroon ja jo tuolloin oikeastaan sanoin hyvästit lapsitoiveelleni, koska arvelin, etten ehtisi tavata enää sopivaa isäkandidaattia ennen kuin munasoluni loppuvat. Olin tuolloin 32 v. Toisin kuitenkin kävi. Tapasin ihanan miehen melko nopeasti eroni jälkeen ja pääsimme hoitoihin ollessani 33 v. Ikävä kyllä hoidot eivät tuottaneet tulosta, koska munasoluni olivat “liian vanhoja”. En ollut ikinä ajatellut, että 33-vuotias voi olla liian vanha saamaan lasta. Tietenkään en voi tietää, olisinko samassa tilanteessa, vaikka olisin ollut hoidoissa 25-vuotiaana, mutta ainakin tilastojen valossa on helpompaa saada lapsi nuorempana. Tällä haluan kannustaa kaikkia, jotka haluavat lasta, mutta epäröivät ajankohtaa: jos asiaa voi kiiruhtaa, niin selvitä kumppanisi oikea kanta asiaan ja kerro, kuinka naisen hedelmällisyys laskee selvästi jo 30. ikävuoden jälkeen ja erittäin kiivaasti 35. ikävuoden jälkeen ja että nämä iät ovat vain keskimääräisiä ikiä, eli osalla prosessi menee nopeammin (tosin osalla hitaammin). Miehienkin olisi syytä muistaa, että jos he ehkä haluaisivat lapsen, mutta vasta myöhemmin, niin joutuu ehkä vaihtamaan kumppanin selvästi nuorempaan, mikäli haluaa biologisia lapsia kumppaninsa kanssa. Tosin, en tiedä, onko suuri ikäero miehistä peräti haluttua, mutta näin…

    • Nämä ovat niin hurjan yksilöllisiä asioita ja siinä, missä joku tulee raskaaksi luonnollisin keinoin vielä pitkälti päälle nelikymppisenä, toisella voi olla vaikeuksia tulla raskaaksi hedelmällisyyden huipullakin. Ja olet oikeassa siinä, että tästä asiasta keskustelemista ei kannata lykätä parisuhteessa liian pitkälle tulevaan, koska myöhemmin voikin sitten paljastua, että kumppani ei ole asian suhteen samoilla linjoilla. Ajattelen itse asiaa niin, että luovun mieluummin ihmisestä suhteen alkumetreillä eriävien haaveiden takia kuin samasta syystä monen vuoden parisuhteen jälkeen. Jos se hyvä ja vakaa parisuhde on olemassa, niin lapsentekoa ei tosiaan kannata lykätä loputtomiin. Mutta varsin monella syyt asian lykkäämiselle ovat kuitenkin todellisia eivätkä vain omaa epäröintiä.

  • Kaija

    Olen sinua kuusi vuotta nuorempi ja joutunut pyörittelemään vastaavia ajatuksia jo monta vuotta. Taustani on uskonnollinen, ja niissä piireissä ihmiset alkoi lisääntyä jo kaksikymppisenä. Sen jälkeen olen jättänyt ne piirit, ja tuntuu että näissä ihan “normiympyröissä” on nyt lähes 10 vuotta myöhemmin sama meininki. Kun parisuhdekin täytti jo 10 vuotta, alkaa paineet tuntua kuin nyöri kiristyisi kaulan ympärille ja mietin vain, onko tämä oikeasti tätä viisikymppiseksi asti… :(

    • Miltä sinusta itsestä tuntuu? Haluaisitko lapsia? Muista, että ympäristön paineet ovat yhtälössä kaikkein pieni ja vähäpätöisin murhe. Ainoa, millä oikeasti on merkitystä, olet sinä ja kumppanisi sekä teidän haaveenne tulevaisuuden suhteen. <3 Älä siis ota paineita siitä, mitä muut tekevät, sillä jokaisella on lupa elää omannäköistään elämää.

  • Janniina

    Kiitos tästä kirjoituksesta, samastuin erittäin vahvasti mietteisiisi ja ihanaa kun en ole ajatustensa kanssa yksin, myös nämä muiden kommentit olivat kannustavaa luettavaa. Olen itse parisuhteessa ja emme ole oikein vielä varmoja haluammeko lapsia vai “vapaan” elämän ja paljon koiria. Mietityttää kaduttaako sitten joskus jos ei teekkään lapsia ja kokeeko jääneensä elämässä paitsi mullistavasta kokemuksesta ja rakkauden tunteesta,mitä kuulemma kokee kun lapsen saa, jos ei tee/saa lapsia. Paine tehdä päätös tuntuu näin 30-vuotiaana jo hieman. Suuri asia mikä lapsien teossa mietityttää on maailman tilanne, ilmasto, turvallisuus sekä omat työllistymismahdollisuudet lapsen hoitoon menon jälkeen, pitäisikö oma työllistyminen turvata esim. lisäkouluttautumisella ennen lapsien tekoa. On tässä mietittävää!

    • Nämä kaikenlaiset yhteiskunnalliset kysymykset kuten ilmasto- ja turvallisuusasiat sekä työllisyystilanne tosiaankin lisäävät vain ahdistusta perheen perustamiseen liittyen. Toisaalta, mitä työelämään tulee, niin mikään ei koskaan ole lopulta varmaa ja Suomessa turvaa kuitenkin tuo yhteiskunnan luoma turvaverkko. Ymmärrän toimeentuloon liittyvän huolen, mutta toisaalta luulen, että moni murehtii sitä ennakkoon vähän liiaksikin, varsinkin jos juuri tällä hetkellä asiat ovat kuitenkin ihan hyvin. Täydellistä hetkeä lapsen hankkimiselle ei varmaankaan ole koskaan, mutta jos haaveita sen suhteen on ja suhdetilanne on vakaa, niin ei kannata jäädä pyörittelemään asiaa liian pitkäksi aikaa. Jos taas on epävarma, haluaako edes vanhemmaksi, en tietenkään suosittele hötkyilemään päätöksen kanssa.

  • Laura

    Kiitos Jenni, että jaoit ajatuksesi aiheesta. Muistan vahvasti nuo samaiset mietteet.

    27 -vuotiaana olin umpirakastunut ja elin parasta mahdollista elämää, mitä kuvitella saatoin. Silloin sanoin poiskaystävälleni ääneen, että haluaisin lapsen. Ei siksi, että minulla olisi ollut vauvakuume, vaan koska halusin lapsen juuri hänen kanssaan. No, se suhde kariutui parin vuoden päästä eikä vauvaa tullut, ehkä hyvä niin.

    38 -vuotiaana olin ollut jo useamman vuoden parisuhteessa, mutta edelleen lapseton. Parisuhteemme ei ollut mitään suurta sielujen sympatiaa, mutta jokin voima meidät piti yhdessä. Vieläkään minulla ei ollut suoranaista vauvakuumetta, mutta halusimme puolisoni kanssa molemmat lapsen. Luonnollisesti se ei selvästikään tapahtuisi ja ajatus lapsettomuushoidoista oli vain niin masentava, sillä tunsin useamman pariskunnan, joiden parisuhde oli kärsinyt dramaattisesti epäonnistuneista hoidoista ja toivon hiipumisesta. Lopulta kuitenkin päätimme yrittään lääkärin avustamana ja se vuosi oli kyllä rankka. Täynnä tunteiden vuoristorataa, odotuksia, pettymyksiä, loputtomia gynekologikäyntejä, ovulaatiomittareita, hormooneja ja piikkejä. Viimein yritys kuitenkin palkittiin ja juuri ennen nelikymppisiä minusta tuli pienen tytön äiti.

    Parisúhteemme ei ollut lähelläkään täydellisyyttä ennen vauvaa eikä se ole vieläkään, mutta kyllä tämä pikku neiti on tehnyt meistä perheen ja hitsannut meidät tiivimmin yhteen.

    • Minä olen myös ollut vähän samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä. Luulin juuri silloin 27-vuotiaana jo löytäneeni sen ihmisen, jonka kanssa nämä haaveet toteutuisivatkin, mutta lopulta hän päätti toisin. Erosurun keskellä tuntui vähintään yhtä raskaalta luopua niistä toteutumattomista haaveista.

      En ajattele, että parisuhteen tulee olla täydellinen, jotta perheen voisi perustaa, mutta jos suhteessa on isoja ongelmia tai vaikeuksia ihan perusjutuissa, en välttämättä itse olisi valmis ryhtymään perheen perustamispuuhiin. Oma edellinen suhteeni ennen tätä nykyistä kaatui juuri siksi, että koin suhteessa olevan niin suuria ongelmia ihan peruskommunikaation ja arjen sujuvuuden kanssa, että en olisi pystynyt ajattelemaan lapsen tuomista siihen tilanteeseen. Kumppani olisi halunnut edetä suhteessa seuraavalle tasolle, mutta minä en ollut valmis ottamaan seuraavaa askelta ennen kuin nuo perusasiat olisivat kunnossa. Ja siinä vaiheessa niitä oli yritetty saada kuntoon jo sen verran kauan, etten pitänyt enää todennäköisenä, että niitä välttämättä koskaan saataisikaan toimimaan. Jälkikäteen ajateltuna koen, että päätös oli ehdottomasti oikea.

      Uskon kuitenkin, että moni suhde voi syventyä ja parantuakin lapsen myötä ja on hienoa kuulla, että lapsihaaveenne toteutui ja olette saaneet homman toimimaan. <3

  • Tuuli

    Kiitos postauksesta! Kirjoitit mielestäni hyvin vaikeasta ja ah niin fundamentaalisesta aiheesta. Henkilökohtaisesti voin myös pitkälti samaistua näihin ajatuksiin, ja uskon että moni meistä lukijoista saa postauksesta ja kommenteista tiettyä vertaistukea aiheen käsittelyyn. Kiitos siis rohkeudestasi käsitellä aihetta ja kaikkea hyvää!

    • Anonyymi

      Oma vinkkini on: älä lykkää aihetta, jos yhtään siltä tuntuu. Ei tarvita vauvakuumetta. Koskaan ei ole sopiva aika. Elämästä selviää kuitenkin aina jotenkin. 36-v ajattelin kuten sinä, paitsi että toivoimme lasta heti kun mahdollista. Kuusi loputtoman pitkää vuotta myöhemmin tämä onni viimein tapahtui. Nuo vuodet tuossa välissä eivät olleet mukavia.

      • Se on totta, että koskaan ei varmasti ole sopiva aika, jos asiaa lähtee liiaksi analysoimaan. Jälkikäteen näitä asioita on varmasti paljon helpompi arvioida ja miettiä, että voi kun olisikin silloin tiennyt paremmin. Vakaassa suhdetilanteessa päätökset ovat loppujen lopuksi vain omasta uskalluksesta kiinni, mutta monessa suhteessa on paljon sellaisia avoimia kysymyksiä, jotka eivät ulkopuolisille välity. Esimerkiksi omassa tilanteessani kyse ei tosiaan ole vain rohkeudesta, vaan monista suuremmista käytännön kysymyksistä, joten asia ei yksinkertaisesti vain juuri nyt ole vielä ajankohtainen. Ensin pitää vähintäänkin asua samassa maassa, ennen kuin perheen perustaminen voi järkevästi onnistua. Mutta pariskunnille, joilla tilanne on periaatteessa jo vakaa, niin tämä on kyllä hyvä neuvo. Ja ihana kuulla, että toiveenne viimein toteutui pitkän odotuksen jälkeen! <3

    • Kiitos kommentistasi. Tiesin, etten varmasti ole asian kanssa yksin, mutta tuntuu silti tärkeältä kuulla muidenkin mietteitä aiheesta. <3

  • n

    Minä olen kyllä juuri tästä näkökulmasta tosi onnellinen, että meidän esikoisemme oli vahinko, joka päätti tulla ihan itse maailmaan ehkäisyn läpi. Lapsen syntyessä olimme vasta 21-vuotiaita, toki olleet “jo” :) neljä vuotta yhdessä ja naimisiinkin oli ehditty, mutta lapsi ei tosiaankaan ollut haaveissa tai suunnitelmissa. Ja siis tarkoitan näkökulmalla sitä, ettei meidän ole koskaan tarvinnut pohtia sitä oikeaa ajoitusta tai että olisimmeko valmiita vanhemmiksi, vaan jouduimme pakosti kasvamaan vanhemmuuteen. Rehellisesti sanoen en todellakaan tiedä olisimmeko edelleenkään vanhempia, jos siihen ei olisi vahingossa joutunut – olemme edelleen nuoria, täytämme tänä vuonna 29 eikä olisi vieläkään todellakaan kiire. Tarkoituksenani on siis sanoa, että joskus se pitkä ja hyvä ja kaikin tavoin loppuelämän parisuhdekaan ei ole välttämättä helppo tilanne tehdä päätös lapsista, vaan meilläkin olisi varmasti tullut pohdittua, käänneltyä, väänneltyä, mietittyä jne. vaikka kuinka pitkään sitä “sopivaa” aikaa.

    Tsemppiä Jenni näihin pohdintoihin, et varmasti ole yksin!

    • Uskon, että juuri tällaiset tilanteet (etenkin hyvään ja vakaaseen parisuhteeseen osuessaan) ovat oikeastaan parhaita mahdollisia lähtökohtia lapsen saamiselle. Elämä tosiaankin aina löytää oman uomansa ja asiat järjestyvät epätodenäköisissä tilanteissa jollakin tavalla. Monia pariskuntia pelko saa lykkäämään asiaa, vaikka useimmiten todennäköisesti pelätään ja murehditaan etukäteen ihan turhaan. Olet onnekas, että olet onnistunut löytämään jo niin nuorena rinnallesi tuollaisen luotettavan ja ihanan kumppanin, jonka kanssa olet voinut rakentaa elämää yhdessä. <3 Se tuntuu joskus pitkissä suhteissa olevilta unohtuvan (en siis viittaa sinuun). Että on tosiaankin melkoinen lottovoitto jo löytää rinnalle sellainen kumppani, joka on valmis siinä rinnalla myös pysymään. <3

  • Hyvää synttäriä Jenni ja kiitos ihanan viisaasta, avoimesta ja henkilökohtaisesta pohdinnastasi! Minä olen tosi erilaisessa tilanteessa kanssasi tämän aiheen suhteen, koska olen nyt 21-vuotiaana raskaana ja odotan esikoistani. Silti tekstisi resonoi tosi vahvasti ja koin sen erittäin puhuttelevana.

    Elämän yllätyksellisyys – tai ehkä ennen kaikkea se, miten oma ajattelu voi muuttua – on kyllä tullut viimeisen muutaman vuoden kuluessa huomattua. Samaan aikaan minulle yksi tärkeimpiä arvoja elämässä on aina ollut sitoutuminen. Tapasin juuri 18 täytettyäni mieheni, ja aika nopeasti molemmille tuli tunne, että tässä on se henkilö, jonka kanssa on hyvä olla ja jonka kanssa haluan jakaa elämäni. Menimme vuoden kuluttua naimisiin. Molemmille toive lasten saamisesta on aina ollut selvä ja kirkas, mutta vielä vuosi sitten en olisi uskonut, että voisin olla jo nyt valmis toteuttamaan haavetta. Ajatus pelotti ja ajattelin, että lasten aika olisi sitten joskus muutaman vuoden kuluttua. Niin vain kesällä kuitenkin palaset alkoivat loksahdella päässä paikalleen asian suhteen, ja molemmille tuli tunne, että olisimme nyt valmiita. Vauvamme laskettu aika on ensi kesänä ja koen, että juuri nyt on täydellinen aika hänelle. Järkipohjaisesta näkökulmasta sellaistahan ei varmasti tule koskaan, mutta jonkinlaisen henkisen valmistautumisen, tasapainoisen elämäntilanteen ja tunteiden tasolla minulla on olo, että olen juuri sen verran valmis äidiksi, kuin voinkaan etukäteen olla.

    Itse ajattelen, että tällaisten valtavan suurten päätösten teossa tärkeintä on tuntea itsensä. Minulle tärkeää oli rauhallisen ja varman olon löytäminen siitä, että hetki on oikea. Toki minulla on myös etuoikeus olla sen ikäinen, että kymmenen vuoden lykkäyskään ei olisi tuntunut vielä missään. Joku toinen ei välttämättä tavoita vahvan varmuuden tunnetta koskaan, vaan yllätyksenä tai riittävän hyvillä järkiperusteilla maailmaan tupsahtava vauva on heille paras tapa kasvaa vanhemmiksi.

    Kaikilla ihmisillä on niin erilaiset elämänpolut, ettei asioita voi aina laittaa millekään normaaliuden aikajanalle. Moni varmasti pitää meidän etenemistämme nopeana, erityisesti, koska olen näin nuori. Uskon kuitenkin, että minun onnellisen elämäni aineksia ovat näin nuorella iälläkin oma perhe ja tasapainoinen arki. Matkustelu tai “vapaana viilettäminen” ei ole koskaan ollut minulle tärkeää, mutta jollekulle toiselle se voi olla henkireikä. Ajattelen, että lapsiin liittyviä asioita on joka tapauksessa hyvä miettiä jo aika varhaisessa elämänvaiheessa, juuri elämän yllätyksellisyyden ja biologisten faktojen vuoksi. Jos pohdinnan tuloksena toteaa, että en ole vielä valmis, halukas tai sopivassa elämäntilanteessa, se on tietenkin ihan yhtä hyvä johtopäätös. Kun omaa kantaa tai senhetkistä mielentilaa lasten saamista koskien kuitenkin miettii aina välillä, ei ehkä ole niin todennäköistä, että otollinen aika lipuu ohi täysin huomaamatta.

    • Kiitos kauniista kommentistasi ja siitä, että jaoit oman ihanan erilaisen tarinasi tässä keskustelun lomassa. Mietteissäsi on paljon viisautta ja tekstistäsi huokuu sellainen rauha ja varmuus, että on oikeastaan aika mieletöntä, että noin nuorella ihmisellä voi sitä tuossa määrin olla. Uskon, että sopivan kumppanin löytyminen on monelle se suurin kysymysmerkki lapsihaaveiden lykkäämiselle ja on valtavan suuri onni löytää rinnalle se oikea kumppani. Vielä mielettömämpi onni se on, jos tällainen sopiva ihminen sattuu tupsahtamaan kohdalle jo varhain tällä elämän mittaisella matkalla. Itse en ole ollut yhtä onnekas, mutta uskon, että kaikista kokemistani suhteista on elämäntarinaani jäänyt jotakin hyvää ja tärkeää: muistoja, kokemuksia, oppia.

      Olet täysin oikeassa siinä, että itsetuntemus ja oman itsen kuuntelu on monessa mielessä onnellisuuden ja itsevarmuuden kannalta hyvin tärkeää. Sinun kommentistasi se todella huokuu. Valtavasti onnea odotukseen ja uuteen elämänvaiheeseen! <3

  • Saara

    Kiitos kun kirjoitit näin henkilökohtaisesta aiheesta ja nostat samalla asian käsittelyyn laajemminkin. Välillä tuntuu että naisten hedelmällisyyden rajoista puhutaan joko kauhistellen: “Miksette lisäänny vaan teette vaan uraa?” tai sitten vähätellen: “Kyllä nelikymppisenäkin ehtii!”. Totuus on jokaisen kohdalla ihan omanlaisensa, eikä aina näiden raamien sisällä.

    Täytin itsekin juuri 35, ja olemme olleet nyt jonkun aikaa koeputkihedelmöityshoidoissa. En olisi pari vuotta sitten arvannut, että se olisi todellisuutemme. Epävarmuus ja hauraus asian ympärillä ovat kuitenkin osoittanut entistä selvemmin, ettei kaikkea voi suunnitella liian tarkkaan. Lapsia saadaan jos saadaan, ja hyvä parisuhde on minullekin perhe-elämän edellytys.

    Jos jotakin julkiselta keskustelulta toivoisin niin olisi hyvä muistaa, että monet saavat lapsia nykyään myös lahjamunasoluilla. Se on ihan ok, ja asia tulee mahdollisesti koskettamaan omaakin elämääni, mutta siitä harvemmin puhutaan mainittaessa joidenkin 50-vuotiaiden raskauksista.

    Paljon tsemppiä sinulle näihin pohdintoihin!

    • Olen miettinyt samaa, että keskustelu aiheen ympärillä on usein joko kauhistelevaa, vähättelevää, painostavaa tai syyllistävää. Jokaisen tilanne on yksilöllinen, eivätkä samat patenttiratkaisut sovi kaikkiin tilanteisiin. Kiitos oman tarinasi jakamisesta ja hurjasti onnea hedelmöityshoitoihin! Toivottavasti unelmanne omasta lapsesta toteutuu. <3 Ja hyvä muistutus myös tämä, että lahjamunasolullakin voi tulla raskaaksi.

  • Paula

    Kiitos hienosta ja henkilökohtaisesta postauksesta!

    Olen pian nelikymppinen nainen ja minulla on ekaluokkalainen tytär. Erosin tyttären isästä viime kesänä. Aloitimme seurustelun parikymppisenä. Pitkään kuvittelin olevani koko elämän mittaisessa parisuhteessa, mutta toisin kävi. Tällä hetkellä ajattelen, että elämäni parhaita päätöksiä ovat lapsen hankkiminen, hänen isänsä kanssa yhteen meneminen (koska muuten juuri tätä lasta ei olisi) ja suhteesta lähteminen, koska voin siinä loppua kohti niin huonosti.

    Mistäänhän sitä ei voi tietää, tuleeko oma parisuhde kestämään, mutta vaikka se päättyisikin eroon, lapsen hankkimista harva katuu (tai sitten se on niin iso tabu, että siitä ei puhuta, mutta itse uskon, että lapset ovat niitä elämän suurimpia rakkauksia).

    Minä pidän peukkuja Jenni sinun ja ranskiksen puolesta! Kiitos tästä blogista.

    • Kiitos kommentistasi Paula. Näinhän se juuri on, että elämää ei voi ennustaa ja lupaavaltakin vaikuttava tilanne voi kääntyä joksikin ihan muuksi. Ja vastaavasti epätodennäköisistä lähtökohdista voi syntyä mitä luotettavin ja onnellisin parisuhde. Tuo oli kauniisti sanottu, että lapset ovat niitä elämän suurimpia rakkauksia ja siihen uskon itsekin. <3

  • Lau

    Hyvä kirjoitus, ja selvästi sanallistit suuren ihmisjoukon tuntemuksia aiheen tiimoilta. Kiitos rohkeudesta avata asiaa näin henkilökohtaisesti.

    Nämä asiat eivät todella ole yksioikoisia, varsinkaan silloin kun ikää on yli 30 ja selvää tahtotilaa suuntaan tai toiseen ei ole. Omilla vanhemmillani oli vaikeuksia saada lapsia, enkä ole koskaan ajatellut että totta kai voin vaan tehdä vauvan, jos siltä tuntuu. Ehkä sen takia juuri olen kokenut tärkeäksi olla ripustamatta ajatusta tulevasta onnellisuudesta ja elämän mielekkyydestä jälkikasvun saamiseen ja nyt olen asian suhteen aikamoisessa limbossa.

    Olen nyt vakaassa parisuhteessa ihmisen kanssa, josta ihan varmasti olisi isäksi ja vielä hyväksi sellaiseksi. Hän on myös aikaisemmin pitänyt lapsia todennäköisenä osana tulevaisuuttaan, mutta keskusteltuamme asiasta pitkään ja hartaasti olen tainnut tartuttaa vaiheiluni häneenkin. Suurin asia jota pohdin, on millaiseen maailmaan uuden ihmisen toisin. Asun Etelä-Euroopassa, joka on ilmastonmuutoksen vuoksi vaarassa aavikoitua vuosisadan loppuun mennessä. Jos tietäisin varmasti, että tulevaisuus tulee olemaan yhä kasvavan ihmispopulaation keskinäistä brutaalia kilpailua alati niukkenevista resursseista, en miettisi asiaa ollenkaan ja olisin lisääntymättä aivan varmasti. Jo pelkkä riski tuon skenaarion toteutumisesta saa munasarjani vapisemaan ja munasolut yrittämään itsemurhaa.

    Toisaalta puhtaasti tunnetasolla ajatus lapsesta ei ole ollenkaan hullumpi. Toki yrittäjänä asia mietityttää taloudellisesta näkökulmasta, mutta raha-asioilla on tapana järjestyä ja luotan ongelmanratkaisukykyyni henkilökohtaisella tasolla.

    Kaiken tämän keskellä lopputulema on sama kuin aina ennenkin; “ei vielä ainakaan, ehkä ei koskaan”. Poden myös huonoa omatuntoa tartutettuani epäilyksen siemenen mieheeni. Ylianalyyttisen mielen ongelmia.

    • Selvästi tällaiselle keskustelulle on tilausta ja tuntuu lohdulliselta, että moni muukin pohdiskelee samoja asioita, vaikka jokaisen tilanne on omanlaisensa. Maailman tulevaisuus mietityttää minuakin ja joskus olen pohtinut, haluaisinko edes tuoda uutta ihmistä tähän maailmaan, joka on koko ajan menossa vain hullumpaan suuntaan ja jonka tulevaisuus monessa mielessä on kovin epävarma. Toisaalta maailma on aina ollut täynnä kaikenlaisia uhkia, luonnonkatastrofeja ja yllättäviä käänteitä, jotka eivät ole pienen ihmisen käsissä tai hallittavissa. Uskon kuitenkin, että viime kädessä perhehaaveet ovat suurimmalla osalla enemmän tunne- kuin järkiasioita. Toivottavasti löydätte miehesi kanssa asiassa yhteisen sävelen! <3

  • Pinqero

    Kiitos, ihania ja viisaita ajatuksia. Tekstisi sai myös arvostamaan parisuhdetta uudella tavalla, on tosiaan lottovoitto löytää niin omanlainen ihminen rinnalleen. Olen monelta osin erilaisessa tilanteessa (25-vuotiaana ja kuusi vuotta parisuhteessa), mutta sairauteni vuoksi emme voi aloittaa lapsen yrittämistä silloin, kun haluaisimme, vaan joskus hamassa tulevaisuudessa. Siltä osin tämä aihe on mietityttänyt siis välillä itseänikin – ei ehkä niin konkreettisesti juuri nyt läsnäolevana, mutta ainakin sen tiedostaen, että lasten saanti ei ole yksinkertainen asia, vaan vaatii monen, myös itsestä riippumattoman tekijän loksahtavan paikalleen. Olen samaa mieltä myös siitä, että tässä asiassa jos jossain on kuunneltava sydäntään ja tehtävä niin kuin parhaalta tuntuu, muiden vinkeistä ja painostuksista välittämättä. <3

    • Kiitos kauniista kommentista. On hienoa kuulla, että pohdintani sai myös sinut miettimään omaa suhdettasi uudesta näkökulmasta. Moni pitkässä parisuhteessa oleva tosiaankin unohtaa, millainen onni heitä on kohdannut, kun tielle on osunut joku sellainen tyyppi, jonka kanssa niin moni asia on loksahtanut kohdalleen. Sinkkuna sitä kuuli kaikenlaisia kommentteja ja paljon syyllistämistäkin (harvoin sentään minut tuntevilta ihmisiltä kuitenkaan), mutta jo pelkästään se, että löytää ihmisen, joka on valmis sitoutumaan ja oikeasti taistelemaan yhdessäolon puolesta myös vastoinkäymisten hetkellä, ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

  • siirisofia

    Olipa ihana postaus! Ja voin niin samaistua ajatuksiisi sillä täytän itsekin tänä vuonna 35v ja olen sinkku (tosin ihan omasta tahdostani, en varsinaisesti kaipaa parisuhdetta aseksuaalisuuteni vuoksi).

    Vuodet vierivät eteenpäin kauheaa vauhtia ja jo parin vuoden ajan olen miettinyt, että aikaa ei ole kauaa, jos haluan lapsia joskus hankkia. Kuitenkaan en vieläkään koe olevani valmis vanhemmuuteen ja niinkuin sinäkin, koen vielä olevani nuori ja vapaa! :D Ura on vienyt mennessään ja lapsen sovittaminen siihen on myös oma ongelmansa, erinäiset urahaaveet voi omassa ammatissani todennäköisesti unohtaa lapsen saamisen myötä. Välillä mietin miten epäreilua onkaan, että miehillä ei ole samalla lailla tikittävää kelloa hedelmällisyyden suhteen vaan he voivat rauhassa miettiä, elää ja luoda uraa vaikka 50v saakka kunnes hankkivat lapsia.

    Näitä samoja pohdintoja on omassa lähipiirissänkin tehnyt monta ikäluokkani sinkkunaista, joten uskon että nämä samat elämäntilanteet on paljon paljon luultua yleisempiä Suomessa. :)

    • Tämä onkin haastava ja mielenkiintoinen tilanne niin parisuhteen kuin perhehaaveidenkin näkökulmasta, jos sattuu olemaan aseksuaalinen. Hienoa kuitenkin, jos viihdyt itseksesi ja asia ei ole noussut esteeksi parisuhteelle. Olen täysin samaa mieltä siinä, että maailma on näissä lisääntymisasioissa kovin epäreilu naisille, mutta toisaalta näin se biologia vain sanelee. Työelämä voisi silti paremmin mukautua siihen, että myös naisilla on nykyään (äitiydestä huolimatta) ura-ambitioita ja potentiaalia antaa oma tärkeä panoksensa työelämässä.

      Uskon samoin kuin sinä, että nämä mietteet ovat hyvin yleisiä: sinkkuna mietitään löytyykö sopivaa kumppania, tuoreessa suhteessa puntaroidaan suhteen vakautta ja kestävyyttä sekä ehkä vielä keskeneräisiä käytännön ratkaisuja yhteiselolle ja pitkässä suhteessa taas odotellaan sopivaa ajoitusta, pelätään päätöksen lopullisuutta tai tuskaillaan eriävien haaveiden kanssa. Kaikissa näissä tilanteissa yhdistävänä tekijänä on kuitenkin se, että naisella näiden päätösten tekemiseen aikaa on rajallisesti.

  • Hei

    Kiitos jakamisesta. Minulla on hyvin samanlainen kokemus!Muutaman kuukauden päästä 37 tulee täyteen. 36 oli mulle ilmeisesti se scary age, sillä silloin nuo mietteet pamahti päälle. Ja minäkin olin aina jotenkin luottanut että tämä asia järjestyy, en koskaan kuvitellut olevani tässä tilanteessa. Minulla on parisuhde, paras mahdollinen ja lapset sopisi molemmille,mutta siitä huolimattakin voi olla elämässä väärä hetki ja esteitä. Yhteisiä vuosiakin on meillä takana, mutta eri syistä, mm. terveydellisistä tähän ei olla kunnolla ryhdytty ja pahinta on se, etten vieläkään tiedä olisiko hetki sille hyvä… Monenlaisia mietteitä, mutta ehkä asian pohtimisen paras anti on ollut juuri sen tajuaminen, että ei tässä voi elää kuin NYT, eikä laittaa tyytyväisyyttään minkään kortin varaan… Ja näihin ajatuksiin on päätynyt ihminen, jolle ei mikään asia tai tavoite ole ollut niin tärkeä kuin äidiksi tulo.
    Kaikkea parasta sinulle, minulle ja kaikille, minne elämä viekään…

    • Kiitos oman tilanteesi jakamisesta. Se, että sinulla on rakastava ja hyvä parisuhde, on jo tosi iso ja ihana juttu! Nauti siitä ja toivon, että haaveesi omasta perheestä toteutuu jossain vaiheessa! <3 Mutta kävi miten kävi, elämässä on paljon ja monenlaisia syitä onneen. :)

  • Hanna

    Muistan miten itse kamppailin samojen ajatusten kanssa samanikäisenä. Työnsin ne taka-alalle, mutta lupasin itselleni miettiä asiaa vakavissani, kun täyttäisin 38, vai olikohan se 37. Kun se päivä koitti, olin melko tuoreessa parisuhteessa, mutta otin asian reippaasti puheeksi. Mitään päätöksiä ei tehty heti, mutta sain lopulta yli nelikymppisenä kaksi lasta, jotka ovat nyt jo teini-ikäisiä, ja parisuhde sinetöityi nuoremman kastejuhlan yhteydessä avioliitoksi.

  • Vasilisa

    Kiitos rohkeasta kirjoituksesta. Saan raivarin aina kun puhutaan, että naiset ovat nykyään liian nirsoja. Herranjestas, eikö nyt pidäkin olla valikoiva, jos etsii lapselleen isää! Ihmislapsi syntyy täysin avuttomana, on varmasti jo biologinen vaisto, että etsitään isäehdokas, joka pysyy tukemaan henkisesti, taloudellisesti ja omalla työpanoksellaan. Toisekseen yhteiskunta tuputtaa meille joka kanavasta ihannetta romanttisesta rakkaudesta – ja kuitenkin naisia syyllistetään, jos toivovat sellaista. Ja miltähän tuntuisi olla se mies, johon nainen “tyytyi” halutessaan lapsia, koska “kaikkea ei voi saada”? Olisipa todella reilua toista ihmistä kohtaan ajatella, että otetaan nyt toi kun ei parempaakaan ole.

    Sinun iässäsi minulla oli se täydellinen parisuhde ja kaksi lasta – kunnes mies päätti, että vanhemmuus ei kuitenkaan ollut hänen juttunsa ja häipyi. (Tämän tiimoiltakin jotkut sanoivat, että “olisit ottanut paremman miehen – eli yhtäkkiä olisikin pitänyt olla nirsompi, kas kummaa…) Yksinhuoltajuus on rankkaa, mutta lapset ovat tietysti mielettömän rakkaita ja ihania. Eli ikinä ei voi tietää, miten elämässä käy. Etukäteen mies kyllä uskoi haluavansa ison lapsilauman ja omakotitalon. Nykyään elää lapsetonta elämää (kerrostalossa).

    • No tätä minäkin olen aina ihmetellyt! Siinä tehdään potentiaalisesti ehkä elämän tärkeintä päätöstä, kun mietitään omaa elämänkumppania ja isää mahdollisille tuleville lapsille. En itse halua lasta niin kovasti, että olisin valmis ryhtymään siihen hommaan kovin heppoisin perustein ihan kenen tahansa kanssa, vaan ensisijaisesti minulle tärkeää on saada jakaa elämäni jonkun minulle sopivan ihmisen kanssa. Ja perhehaaveetkin konkretisoituvat enemmän juuri sitä kautta, että tahtoisin perheen juuri sen rakastamani ihmisen kanssa yhdessä.

      Oma tilanteesi on karu esimerkki siitä, miten arvaamatonta elämä on ja kuinka luotettavaksi ja tasapainoiseksi luulemansakin kumppani voi yllättäen jonkun oman henkilökohtaisen kriisinsä kautta kääntää kelkkansa. Uskon, että olet upea äiti lapsillesi, mutta onhan tuo mieheltä kovin itsekeskeistä olla kantamatta vastuuta perheestään sitten, kun se on jo rakennettu…

  • Elisa

    Ihanaa, että kirjoitat lukuisia naisia koskettavasta tärkeästä aiheesta. Jokaisella lapsettomalla +30v naisella on oma elämäntilanteensa, mutta jokainen varmasti joutuu jossain vaiheessa pohtimaan biologisia faktoja.

    Itse olen 30v ja edellisen vuoden aikana on iskenyt valtava, suorastaan jostain selkärangasta tuleva huutava tarve saada oma lapsi. Olen ollut hyvässä parisuhteessa neljä vuotta ja molemmat haluamme lapsia. Mies ei kuitenkaan ole tähän vielä valmis, sillä hän on käytännössä vaihtamassa uraa ja elämäntilanne on sen vuoksi epävakaa.

    Halusin vain tuoda esiin sen, että aihe voi olla todella vaikea myös hyvässä parisuhteessa oleville, vaikka molemmat joskus tulevaisuudessa haluaisikin lapsia. Kokemuksesta tiedän, että naisella tarve lapseen voi olla todella iso, ja jos molemmat eivät ole tähän valmiita, hyväkin parisuhde joutuu isoon kriisiin.

    Olen monien ystävieni käymien keskusteluiden myötä myös huomannut, että usein miehillä ei ole edes perustietoa biologisista faktoista asian suhteen. Yläasteelta asti puhutaan tytöille ja pojille ehkäisystä (mikä toki on hyvä asia), mutta tämä toinen puoli asiasta unohtuu keskusteluista täysin. Monet parisuhteessa olevat miehet elävät siinä luulossa, että on täysin ok aloittaa lasten saamisen yrittäminen naisen ollessa esim. 35. Vauvakuume ei todellakaan johdu vain yhteiskunnan paineista, vaan on usein syvältä sisältä kumpuavaa ja jatkuvasti on mielessä aikajuoksu biologiaa vastaan. Tällaisessa tilanteessa voi olla todella vaikeaa olla kärsivällinen ja ymmärtäväinen puolisoaan kohtaan ja luottaa siihen, että kyllä elämä kantaa.

    • Elisa

      Halusin vielä tarkentaa tätä hieman epäselvää ajatuksenvirtaa…
      Tottakai on ok aloittaa lapsen saamisen yrittäminen esim. 35-vuotiaana tai vanhempana. En missään nimessä tarkoittanut tätä negatiiviseksi. Tarkoitin vain sitä, että on piinaavaa, jos itsellä on jo polttava tarve saada lapsi ja pohtii biologisia seikkoja, mutta puoliso haluaa huoletta odottaa vielä esim. 35-vuotiaaksi. On vaikeaa tasapainotella omien halujen, biologisen kellon sekä puolison ajatusten välissä, sekä samalla kuitenkin vaalia parisuhdetta.

      Kuten sanoit, eipä sitä kuitenkaan voi elää kuin hetki kerrallaan ja olla kiitollinen siitä, mitä elämässä on nyt.

      • Ymmärsin hyvin, mitä ajoit kommentillasi takaa. Nämä ovat niin kovin herkkiä juttuja ja usein hyvääkin tarkoittavat neuvot tuntuvat syyllistykseltä, jos neuvoja ei tunne omaa henkilökohtaista tilannetta. Mutta tosiaan, moni mies ei todellakaan tajua sitä, että mahdollisuus saada biologinen heikkenee todella merkittävästi, mitä kauemmin asian kanssa odottelee. Se on kuitenkin ihanaa, että sinulla on rinnallasi hyvä ja rakastava kumppani, jonka kanssa voitte tällaisista asioista avoimesti keskustella ja hän myös haluaisi lapsia, joten nyt teidän pitäisi vain yhdessä löytää rohkeutta ryhtyä tuumasta toimeen ja kokeilemaan. <3

    • On vähän surullista lukea näitä kommentteja, joista varsin monessa toistuu sama tilanne: ollaan kolmekymppisiä ja pitkässä, vakaassa parisuhteessa, mutta mies ei ole valmis lasten hankkimiselle. En usko, että moni mies oikeasti tajuaa sitä, mitkä nämä realiteetit naisen hedelmällisyyden osalta oikeasti ovat. Ja on tosiaankin aika omituista, että asiasta ei sen enempää puhuta. Tai jos puhutaan, keskustelu on enemmän sellaista naisia syyllistävää, vaikka varsin usein lapset jäävät hankkimatta tai perheen perustaminen jää viime tippaan juuri siitä syystä, että miehiä pelottaa se perheeseen sitoutuminen.

      Ymmärrän, että taloudellinen epävarmuus on ihan todellinen ahdistuksen aiheuttaja ja tuntuisi pelottavalta tehdä lapsi epävarmaan tilanteeseen, koska tietenkin omalle perheelle haluaa taata varman toimeentulon. Toisaalta elämällä on aina tapana järjestyä ja tällaisia asioita ei voi koskaan ennustaa varmaksi. Loppujen lopuksi sitä tulee taloudellisesti melko pienellä toimeen, jos jokin aito hätätilanne osuu kohdalle ja Suomessa yhteiskunnan turvaverkko auttaa yllättävissä kriiseissä. Tilanne lapsen saamiselle on hyvin harvoin ideaali, joten ehkä asiasta voisi olla hyvä yrittää vielä keskustella puolison kanssa. Ehkä hänelle voisi tehdä hyvää lukea tämä postaus ja keskustelu? :D

  • Sara

    Minun mielestäni on kertakaikkisen hienoa, että jaat tämän asian hyvin henkilökohtaisen asian blogissa. Kommenttien perusteella todella moni miettii näitä asioita. Asiallinen keskustelu ilman syyttämistä ja ihmettelyä toisten ratkaisuista on ollut hyvinkin hedelmällistä.

    Olen itse yli 10 vuotta sinua vanhempi. Olen ollut mieheni kanssa ihan parikymppisestä saakka.. Minulla ongelmana oli aikanaan reilu kolmikymppisenä se, haluanko omia lapsia. Toki jo silloin tiedostin, että lapsia ei tehdä, vaan heitä saadaan.

    Minulla oli se suuri onni, että mieheni on lapsirakas ja tiesin, että hänestä tulee loistava isä. Suoraan sanottuna uskon, että toisenlaisen miehen kanssa en olisi edes harkinnut asiaaa, vaan olisin jäänyt vapaaehtoisesti lapsettomaksi.

    Kun ehkäisy jätettiin pois, muistan pelänneeni ja miettineeni kovasti sitä, onko minusta äidiksi ja vielä hyväksi sellaiseksi. Kipuilin kovasti asian kanssa. Melkoisten mutkien jälkeen sain esikoisen, kun olin 33 v ja kuopuksen ollessani 36 v.

    Oma kokemukseni on, että sitä täysin oikeaa hetkeä ei taida koskaan tulla eikä välttämättä koskaan koe olevansa täysin valmis. Lopulta on vain tehtävä päätös – suuntaan tai toiseen. Tällä en tarkoita mitenkään painostaa ketään mihinkään, vaan sanoa vain sen, että kyse on isosta asiasta, jos on mahdollista tehdä valintoja. Aina se ei ole mahdollista esimerkiksi puolison puuttumisen, sairauden tms. syyn vuoksi.

    Kiitos vielä, Jenni, että aloitit tämän keskustelun ja oikein hyvää syntymäpäivää!

    • Olen tosi kiitollinen, että kommenttiboksissa keskustelu on ollut näin asiallista, rakentavaa ja hienotunteista – se tosiaankaan ei usein ole tilanne näistä asioista keskustellessa, valitettavasti. Se on totta, että täydellistä hetkeä lapsen tulolle on harvoin ja moni jännittää juuri tuota ajoitusta ihan turhaan. Elämä tulee aina olemaan arvaamatonta ja hyvin harvoja asioita voi suunnitella valmiiksi. Asioilla on kuitenkin kummallinen tapa järjestyä ja lopulta elämä muovautuu niiden vallitsevien tilanteiden mukaiseksi, kun vaihtoehtoja ei ole.

  • Lapsiako

    Rohkea ja hyvä kirjoitus, kiitos! Olen sinua 5 vuotta nuorempi ja täytän pian 30. Pidän lapsista, mutten ole koskaan ollut varma haluanko omia lapsia. Vasta 30 ikävuoden lähestyessä olen alkanut ymmärtämään, että tässähän voi tulla kohta kiire ja päätöksiä pitäisi alkaa tehdä. Olen teini-ikäisestä asti haaveillut onnellisesta ja tasapainoisesta parisuhteesta, jossa olisi aito yhteys. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut harrastamaan kevyitä juttuja ja toiveeni parisuhteelle ovat hyvin samankaltaiset kuin mitä kuvasit tässä kirjoituksessasi. Silti en ole vieläkään löytänyt suhdetta, jossa olisi helppo olla oma itsensä arjessa ilman suurempia ongelmia ja nähdä yhteinen tulevaisuus. Vakavia parin vuoden mittaisia parisuhteita on kertynyt useampi, mutta kenenkään kanssa edes yhteenmuutto ei ole tuntunut realistiselta. Siispä perheen perustaminenkin tuntuu jotenkin kaukaiselta.

    Olen lisäksi alalla, jolla on paljon työttömyyttä ja rahatilanne on jatkuvasti muuttuva ja epävarma. Tämän lisäksi minulla on ollut elämässäni masennustaipumusta ja olen diagnosoitu ADD. Olen pelännyt esimerkiksi sitä, mitä tapahtuisi jos masentuisin lapsen ollessa pieni. Tarkkaavaisuushäiriöni takia olen myös pohtinut miten selviäisin arjen rutiineista lapsen kanssa vuosi toisensa jälkeen. Osasyy lasten tekemättömyyteen on varmaan siis myös pelko siitä ettei olisikaan riittävän hyvä äiti. Minua on kiinnostanut myös adoptiomahdollisuus, koska maailmassa on niin paljon hoivaa kaipaavia lapsia, jotka tarvitsisivat rakastavan kodin. Tuntuisi järkevämmältä adoptoida kuin saattaa itse kokonaan uusi lapsi maailmaan.

    Tällä hetkellä olen ollut vuoden verran parisuhteessa, mutta mies on minua pari vuotta nuorempi eikä todennäköisesti vielä ole vuosikausiin valmis isäksi. Tässä iässä myös ymmärtää, ettei ole varaa enää epäonnistua kovin monessa suhteessa jos aikoo saada vielä perheen. Tällä hetkellä sekään ei tunnu hassummalta ajatukselta, että jäisi lapsettomaksi ja nauttisi vain kavereiden ja sukulaisten lasten kanssa vietetystä ajasta. Aika näyttää miten tämän lapsiasian kanssa käy. Vuodet tosiaan tuntuvat kulkevan ohitse yhä nopeammin ja järki tiedostaa biologiset faktat vaikkei varsinaista vauvakuumetta ole koskaan vielä tullutkaan. Noin muuten vanheneminen on minulle ollut lähinnä hyvä kokemus. Ikääntymisen tuoma itsetuntemus auttaa elämään omannäköistä elämää ja tuo sellaista sisäistä rauhaa haastavissakin elämäntilanteissa.

    Toivon sinulle hyvää syntymäpäivää ja että toiveesi toteutuvat niin rakkaudessa kuin perheasioidenkin suhteen :)

    • Sepä siinä onkin, että sellaisen itselle sopivan kumppanin löytäminen ei aina olekaan niin yksinkertaista. Uskon myös, että mitä herkempi, tunteikkaampi ja pohdiskelevampi ihminen sattuu olemaan, sitä analyyttisemmin näitä asioita miettii. Se toki voi johtaa siihen, että kumppanin löytymisestä tulee entistäkin haastavampaa, mutten silti kutsuisi oman sisimmän kunnioittamista nirsoudeksi, kun toiveet parisuhteesta kuitenkin ovat sellaisella tasolla kuin mitä tässä jutussa kuvailin.

      Huomaan kommentistasi, että sinäkin mietiskelet (ja murehdit tulevaa jo valmiiksi) aika paljon. Uskon, että sinusta tulisi varmasti hyvä äiti lapsillesi ja onneksi Suomessa esimerkiksi synnytyksen jälkeinen masennus otetaan vakavasti ja siihen saa apua. Myös taloudellista tukea on saatavilla, jos asiat menevät totaalisen pieleen. Lienee varsin epätodennäköinen tilanne, että kaikki menisi tällä tavoin kuvaamallasi tavalla mönkään, joten ehkä tällaisia kauhukuvia ei kannata liikaa ennakkoon murehtia. :)

      Kypsyys vanhemmuuteen ei välttämättä ole ollenkaan iästä kiinni, joten saatat olla väärässäkin miehesi suhteen. Joka tapauksessa suosittelen, että jos tulevaisuus mietityttää, aihetta ei kannata haudata maton alle, vaan siitä kannattaa keskustella kumppanin kanssa avoimesti. Kaikkein traagisinta olisi huomata, että haluaa kumppaninsa kanssa elämältä aivan eri asioita siinä vaiheessa, kun lisääntymisasioissa alkaa jo olla kiire. Sinulla on onneksi nyt vakaa tilanne ja vielä aikaa miettiä, mitä itse haluat, mutta kehotan silti juttelemaan asiasta rohkeasti myös kumppanin kanssa. :)

  • Jokunen

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta! En tiedä osaanko kommentoida mitään järkevää, mutta teki mieli kirjoittaa silti. Olen 31-vuotias kolmen lapsen äiti. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, mutta tiesin jo nuorena haluavani lapsia. Onnekseni olenkin saanut kolme lasta, vaikkakin aivan erilaisia lapsia kuin olisin kuvitellut. Keskimmäinen lapsistani on kehitysvammainen. Välillä on ollut rankkaa (myös muiden lasten kuin kehitysvammaisen lapseni kanssa), mutta haluaisin sanoa, että asioilla on tapana järjestyä. :) kaikkea hyvää Jenni teille!

    • Kiitos oman tarinasi jakamisesta ja tsemppauksista! Kaikkea hyvää myös sinulle ja niinhän se tosiaankin on, että ihminen on paljon vahvempi kuin kuvittelee ja asiat järjestyvät aina jotenkin. :)

  • Molly

    En itse viivyttelisi, jos en olisi työtön ja sinkku. En siis tule koskaan saamaan lasta, koska en voi saada parisuhdetta. Toivoisin välillä olevani normaali, mutta toisaalta normaalit ihmiset ovat jotenkin haituvaisia, en saa niistä otetta. En kestä sitä, ettei kehenkään voi luottaa.

    • Voi, kuulostaapa surulliselta, että ajattelet näin ja tilanteesi on tämä. Olisiko näitä asioita mahdollista päästä käsittelemään esimerkiksi terapiassa? Vaikuttaa siltä, että luottamuksesi on petetty pahasti menneisyydessä. Haluan kuitenkin sanoa, että on olemassa myös hyviä tyyppejä, joihin voi luottaa. <3

  • Lilia K.

    Hienon rehellinen kirjoitus. Ja viisaasti ja analyyttisesti pohdit tilannettasi, Jenni. Kerron oman tarinani aiheeseen liittyen. Olen sinua kymmenen vuotta vanhempi, ja elämäni on monen mutkan kautta järjestynyt toisin.

    En ehtinyt potea varsinaista vauvakuumetta – vaikka varmaan tiedostinkin jossain mieleni perukoilla, että “sitten joskus” haluaisin ehkä olla äiti. Kolmekymppisenä tulin vahingossa raskaaksi parisuhteessa, joka oli kaikkea muuta kuin ideaali, ehkä en nyt sitä tässä analysoi sen tarkemmin. Mies ei tarvinnut harkintaa, vaan suorastaan painosti aborttiin. Itselläni nousikin vähän yllättäenkin hyvin vahva fiilis, että näin tämän kuuluikin mennä. Oli parisuhdetta tai ei, totesin että en pysty abortoimaan (ja ikinä en ole ollut mitenkään aborttivastainen, pikemminkin päinvastoin), haluan tämän lapsen. Erosimme, raskausaika meni ihmetellessä ja itkiessäkin. Tapasimme miehen kanssa aika ajoin ja keskustelimme uudenlaisella rehellisyydellä. Vähän yllättäen mies totesi, että no voimmehan koittaa seurustelua vielä, mitään siinä emme menetä. Jatkoimme yhdessäoloa, lapsi syntyi. Pikkuhiljaa tuo ihmistaimi sai meidät rakastumaan paitsi itseensä, myös toiseemme. Halusimme olla yhdessä ja saada suhteen toimimaan hänen vuokseen. Jotenkin tuo lapsen saaminen avasi molemmilta uudet sfäärit tunne-elämässä, sitä tunnetta lasta kohtaan ei oltu mitenkään osattu ennakoida. Tässä nyt en koko stooria pysty avaamaan, rankkoja aikoja oli, ja ehdittiin kyllä erotakin jo välissä. Mutta yritimme vielä kerran, ja yhteiselo ja perhe-elämä saatiin toimimaan. Meillä on jo neljä lasta, olemme onnellisia yhdessä.

    En olisi ikinä voinut kuvitella, että tämän ihmisen kanssa pysyn ja rakennan perheen. Mutta ihmiselämähän on kasvua, ei meistä kukaan ole koskaan valmis. Mitään takeita ei ole, mitä sille täydellisellekään parisuhteelle tapahtuu lapsen saamisen jälkeen. Se keikauttaa kaiken siihen mennessä kasatun päälaelleen, ja minusta se saakin niin tehdä. Siitä sitten aletaan heräilemään jossain kohtaa, että hetkonen, meillähän pitäisi olla myös parisuhde, aletaanpa tutustumaan uudelleen toisiimme ja kursimaan suhdetta kasaan. Mutta jos on avoin lapsen mukanaan tuomalle omalle kasvulle, siitä on palkintona ihan joku uusi level tässä elämässä, jonka olemassaoloa ei ole voinut aiemmin tajutakaan. Itselleni tämä on ollut se kovin juttu. Riippumatta siitä, saatiinko se parisuhde kursittua kasaan vai ei (uskallan näin sanoa, koska elin muutaman kuukauden lapsen kanssa kaksin kun luulin eronneemme lopullisesti). Rakkaus lapsia kohtaan on jotain ihan muuta kuin rakkaus parisuhteessa. Mutta tämä ei tietenkään mitenkään tarkoita, etteikö elämä ilman lapsia voisi olla rakkaudentäyteistä ja onnellista!

    • Kiitos oman tarinasi jakamisesta. On tosi hienoa kuulla, että asiat voivat järjestyä ja lutviutua lopulta näinkin päin, vaikka olosuhteet alun alkaen eivät ole olleet lapsen tulolle millään muotoa ideaalit. Kuulostaa siltä, että olette hitsautuneet kaiken kokemanne kautta tiiviisti yhteen ja elämänne on monella tapaa onnellista.

  • H

    Ehkä elämässä, jossa harva asia vaikka ammatin, uran, asumisen tai parisuhteiden kanssa ei ole mennyt perinteisten mallien mukaan, niitä “oikeita” ajoituksia perheenkään perustamisen suhteen tulee. Kaikki hetket ovat yhtä kesken ja aina jotain uutta on alkamassa, tai jotakin päättyy. Meillä on myös valtavasti varaa valita, ja lukemattomattomia vaihtoehtoisia suuntia, mihin elämäänsä kuljettaa. Uskon, että se voi olla syynä siihen, että tunnetta “oikealle ajoitukselle” on vaikeaa tunnistaa. Olemmehan tottuneet siihen, että mikään ei kestä lopun elämää, moni asia on omissa käsissä ja aina voi vaihtaa suuntaa.

    Itse olen alle kolmekymppinen, ja luulen, että ellen olisi tullut raskaaksi yllättäen, voisin hyvinkin pyöritellä vastaavia ajatuksia itsekin. En ehtinyt kokea vauvakuumetta, ja muiden perhe-elämää katsellessa mietin, että tulenkohan koskaan olemaan samassa tilanteessa. Jollain tasolla tiesin haluavani äidiksi, mutta oman keskeneräisyyden, lyhytjänteisten elämänmuutosten ja lyhyiden parisuhteiden keskellä tuntui aina kaukaiselta kuvitella itselle se polku, joka perheen perustamiseen johtaisi. Miten se muiden kohdalla tuntuikin menevän niin klassista ja tasaista polkua?

    Siksi se, että raskaus oli suunnittelematon, tuntui itselleni helpotukselta. Tilanne ei tosiaan ollut erityisen ideaali. Olimme olleet kumppanini kanssa yhdessä vasta reilu puoli vuotta, ja myöskin etäsuhteessa – olimme tavanneet juuri ennen muuttoani ulkomaille vaihto-opiskeluihin. Asuimme siis eri maissa, minulla oli opinnot kesken, ei mitään ammatin tuomaa taloudellista turvaa, ja olin suunnitellut jääväni ulkomaille pidemmäksi aikaa. Meillä ei ollut kokemusta yhdessä asumisesta, ja poikaystäväni koti Suomessa oli 20-neliöinen yksiö. Olin kuitenkin varma kumppanistani, suhteestamme ja siitä, että hän olisi hyvä isä ja me hyvä perhe. Kaikki muu on järjestelykysymyksiä. Muutin takaisin Suomeen, sain lapsen täällä, teen opintojani loppuun nyt hoitovapaalla ja valmistuttuani lapsi on 1,5-vuotias ja muutamme takaisin ulkomaille, nyt perheenä. Mikään ei lopulta ollut vaikeaa, vaikka tilanteet elivät paljonkin.

    Lapsi tuo elämään asioita, joiden kautta myös oman elämän haasteet, väliaikaisuudet ja ongelmakohdat löytävät paikkansa uudelleen. Kaikki päätökset tehdään suhteessa perheeseen, eikä se ole oikestaan sen haasteellisempaa – tekee vain priorisoinnista yksinkertaista. Siksi myös jotkut asiat, jotka ennen lasta tuntuvat vaikeilta, väliaikaisilta tai haasteellisilta, ratkeavat kuin itsestään. Tietysti vaikeuksiakin tulee eteen, mutta niin tuli myös ennen lasta. Suurimmat voimavarat ovat avoimuus uuden tilanteen edessä, halu oppia elämältä ja varmuus siitä, että juuri tämä kumppani oli se ihminen, kenen kanssa me tähän seikkailuun sitouduttiin.

    Kommentin pointti ei ollut propagoida tai antaa neuvoja suuntaan tai toiseen, mutta tuoda oma tarinani kehiin. Ajattelin, että tarina siitä, että mikään ei ollut valmista, mutta kaikki meni hyvin voi tuoda myös keskusteluun yhden näkökulman lisää. Olenkin monessa asiassa sitä mieltä, että päätöksen tekemisen hetki on aina se vaikein. Kun suunnan on valinnut, niin sitten elämä on sitä elämistä taas.

    • Hyvää pohdintaa. En usko, että loppujen lopuksi sellaista oikeaa ajoitusta on olemasskaaan. Mutta tietysti on sitten sellaisia “pakottavia” syitä kuten vaikkapa se, että jos parisuhdetta ei yksinkertaisesti ole, ei lapsen hankkiminenkaan silloin tunnu ajankohtaiselta, koska perinteisesti siihen hommaan kuitenkin tarvitaan kaksi osapuolta ja suurin osa haaveilee ensisijaisesti perheestä.

      On rohkaisevaa ja hienoa kuulla, että te saitte omassa yllättävässä ja ei-niin-otollisessa tilanteessanne asiat järjestymään. Uskon, että hyvässä suhteessa joskus tuollainen yllätysraskaus voi joskus jopa olla paras mahdollinen tapa edetä haaveista konkretiaan, koska liian moni lykkää asiaa pelosta ja epävarmuudesta ihan tarpeettoman kauan. Toisaalta en usko, että lapsi olisi pitänyt esimerkiksi minua ja exiäni yhdessä, joten olen ihan huojentunut, että noihin suhteisiin ei yllätysvauvaa tupsahtanut, vaikka varmasti lapsi itsessään olisikin suuri ilo.

      Siinä olet ihan oikeassa, että se päätöksen tekeminen on usein se kaikkein vaikein hetki ja sen tehtyään sitä vain luovii eteenpäin tilanteen sanelemilla ehdoilla. Mutta tottakai, kun parisuhteessa ollaan, niin se on aina myös luovimista ja kompromisseja molempien toiveiden, tarpeiden ja henkilökohtaisten elämäntilanteiden ristitulessa. Koen siis, että koska suhteeni on minulle tärkeä, haluan pyrkiä löytämään omassa yksilöllisessä tilanteessamme sellaisia kompromisseja, joihin voimme molemmat hyvällä mielellä sitoutua.

  • Evv

    Jenni <3 Oon vuosia lukenut sun blogia on/off, viimeisen vuoden erittäin on :) Sulla on taito kirjoittaa monista vaikeista asioista niin, että lukijasta tuntuu kuin hän lukisi hyvän ystävän kirjettä. Täällä on aina hyvä mieli ja positiivinen, keskusteleva ilmapiiri eikä negistelylle tunnu löytyvän paikkaa, toisin kuin joissain muissa blogeissa. Hatunnosto sulle kun olet luonut tälläisen yhteisön. Kiitos myös ajatuksia herättävistä podcasteista, teidän kolmen juttuja on aina ilo kuunnella ja seuraavaa jaksoa oikein odottaa <3

    Itse oon "vasta" täyttämässä 27 tänä vuonna, mutta kovasti nämä samat ajatukset jo pyörii päässä. Etenkin nyt kun tuli ero kahden vuoden suhteesta ja muutin 2.5 vuoden Uudesta-Seelannin asumisen jälkeen takaisin Suomeen. Kaikki meni siis päälaelleen hyvinkin lyhyessä ajassa ja nyt tuntuu että stressi on helpottamassa, vaikka vielä esim. Kelan kanssa on monenlaisia taisteluja käynnissä. Uusi koti on jo löytynyt, mutta koska itse irtisanouduin en saa työttömän etuuksia sillä avoero ja ilman asuntoa jääminen toisella puolella maailmaa ei ole työvoimapoliittisesti laillinen syy irtisanoutua ja tulla takaisin Suomeen..

    Noh, ei siitä sen enempää mutta kovasti sitä jo miettii tulevaisuutta ja sitä, suodaanko itselle perhettä tai lapsia. Lähipiirissä niitä on tullut jo jonkun verran ja tietynlaisia paineita koen tuntevani sekä yhteiskunnan että perheen/sukulaisten puolesta. Hyvin hanakasti aina tartun asiaan ja puolustan itseäni. Nyt kun erosin ihmisestä jonka kanssa näin tämän tulevaisuuden olevan mahdollista, vauvat eivät ole mitenkään ajankohtaisia! Tuoreen eron jälkeen lohduttavaksi tarkoitetut "sitten kun löydät jonkun toisen ja saatte lapsia niin kyllä mä niillekin ostan paljon lahjoja" -tyyppiset kommentit eivät tosiaan saa mieltä paremmaksi :D

    Tulipas polveileva kommentti vailla päätä tai häntää! Nämä ovat vaikeita juttuja ja näistä on tärkeää puhua enemmän. Kuitenkin luotan siihen että elämä kantaa. Niin ärsyttävältä kliseeltä kuin se tuntuukin, niin pakkohan sen on! Kuinka täällä muuten jaksaisi vastoinkäymisten ja vaikeiden asioden yli, kuin luottamalla tulevaan ja uskomalla kaiken järjestyvän tavalla tai toisella.

    • Kiitos kauniista viestistä ja palautteesta. On todella mielenkiintoista lukea muiden mietteitä ja tarinoita tämän aiheen tiimoilta. Ymmärrän hyvin tuntemuksiasi, että tuoreen eron jälkeen nämä asiat harvoin tuntuvat ajankohtaisilta, vaikka jossain siellä päänupin perukoilla silti pyörivätkin. Olen itse yrittänyt suhtautua tähän asiaan niin, että muodostui tästä omasta elämänpolusta ihan millainen hyvänsä, niin siitä voi silti tulla hyvä ja onnellinen. <3 Kaikissa hetkissä tähän ajatukseen ei ole helppoa uskoa, mutta joka päivä sitä opetellaan. :)

  • Hanna

    Kiitos kirjoituksesta, aihe koskettaa varmasti monia (kuten minuakin :))! Oikeastaan kaipaisin näihin keskusteluihin mietteitä myös naisilta, jotka ovat jo selvästi ohittaneet lapsentekoiän (>50 v.) ja tietoisesti valinneet perheettömyyden. Tai naisilta, jotka ovat valinneet tehdä lapsia, mutta toivoisivat valinneensa toisin (onko heitä edes?). Haluaisin kai kuulla vaihtoehdoista, sillä voi kai elämässä tehdä muitakin kiinnostavia ja merkityksellisiä asioita, kuin elää sitä perus perhe-elämää? Voihan?! Tällä hetkellä vaihtoehdot tuntuvat olevan aktiivinen ja tapahtumarikas perhe-elämä (vielä aikusten lasten tekemisistäkin saa sisältöä elämään) tai se, että elämä on aina “samaa”. Tai sitten voi olla uraohjus. Tai seikkailija. Ehkä myös taiteilija? Muita ideoita? :D

    • Anonyymi

      Minä pidän vapaaehtoisena lastenkerhoa turvapaikanhakijoiden lapsille ja lisäksi toimin kummiperheenä yksin alaikäisenä turvapaikanhakijaksi tulleelle nuorelle. Siinä esimerkkejä, joilla saa merkityksellisyyttä elämään. :)

  • Susanna

    Minullakaan ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Kohta 36 vuotta täyttäessäni nämä samat mietteet pyörivät päässä. Olemme olleet pian kuusi vuotta yhdessä ja kaikki on oikein hyvin. Jopa niin hyvin, että lapsen tulo tähän kuvioon ihan vähän pelottaa. Välillä se tutuu oikealta ajatukselta ja taas toisena päivänä ajattelen tai ajattelemme, että ehkä ollaankin vain näin. Monimutkaisia asioita, kun tämä ei ole koskaan ollut yksiselitteinen itselle. Mutta onhan tässä vielä aikaa.

  • Unni

    Kiitos tästä kirjoituksesta, olen sen kommentteineen pariinkin kertaan lukenut jäsennellen samalla omia ajatuksiaan aiheen tiimoilta. Arvostan sitä että näinkin henkilökohtaisia pohdintoja jaat julkisesti. Kommenttien määrä kertoo siitä ettet ole ajatuksinesi yksin.

    Kolmekymppisyys on ihanaa! En koskaan ole ollut niin onnellinen ja tuntenut oloani niin tasapainoiseksi kuin kolmenkympin tällä puolen. Ainoa varjoja luova asia on juurikin tuo tietoisuus – ja myös paniikki – hiipuvasta hedelmällisyydestä.

    Elän avioliitossa, ihanassa parisuhteessa. Samalla elän erittäin epävarmoilla työmarkkinoilla ja olen kiusallisen tietoinen siitä, kuinka kolmekymppinen nainen on työnantajalle äitiysRISKI. Samalla olen hirvittävän vihainen siitä, että meillä nähdään äitiys nimenomaan riskinä. Tässä ilmapiirissä on paljon sellaista, mikä ei kannusta äitiyteen.

    Minä olen miettinyt päivittäin sitä milloin elämässäni olisi oikea aika lapselle. Minulla ei ole sen erityisempää vauvakuumetta, mutta silti mukana on kulkenut toive lapsesta – sitten jossain vaiheessa kun elämäntilanne on asialle otollinen. Olen valvonut öitä, olen ollut asiasta äärimmäisen stressaantunut ja olen myös puolisoni kanssa keskustellut asiasta loputtomiin.

    Olen 34-vuotias. Sen tiedän että nyt ei ole lapselle sopiva hetki. Sopiva hetki ei ole myöskään puolen vuoden päästä, vuoden päästä, parin vuoden päästä. Sellaista sopivaa hetkeä ei taida tulla ainakaan ennen kuin olen neli- tai viisikymppinen. Siitä huolimatta päätimme hiljattain jättää ehkäisyn pois. Ja kas, ensimmäistä kertaa vuosiin olo on asian kanssa täysin levollinen ja se tuntuu ihanalta. Minun ei tarvitse enää stressata tai miettiä sopivaa ajankohtaa ehkäisyn poisjättämiselle. Lapsi tulee sitten kun on tullakseen, jos tulee. En tiedä onko tämä hieman itsensä huijaamista, mutta tuntuu erittäin huojentavalta se, että asia ei ole juuri nyt omissa käsissä ja kontrolloitavissa :)

    Tsemppiä sinulle omiin pohdintoihisi. Kiitos kun noita pohdintojasi jaat.

  • Momo

    Ihana etta uskallat kirjoittaa nain henkilokohtaisesta aiheesta todella avoimesti <3 Aihe on taallakin todella ajankohtainen juuri nyt, sama ika tulee tana vuonna mittariin.

    Mina tapasin oman ranskikseni taalla Englannissa asuessa viisi vuotta sitten ja vuosi sitten syksylla mentiin naimisiin. Hanella on ollut kova vauvakuume heti alusta asti mutta itse en ollut perheen perustamiseen viela valmis. Viime kevaana aloimme sitten yrittamaan ja vielakaan ei ole tarpannyt. Ian lisaksi on viela "bonuksena" PCOS joka sitten heittaa lisa haastetta vauvan yrittamiseen.

    Huolestuttaa kun laakareilta ei saa apua. Luulisi etta nyt kun kuukautiset katosivat 4kk ajaksi jota ei ole koskaan aiemmin kaynyt, etta se olisi paiva syy mutta ei. Sain vasta gynekologille ajan taalla Maaliskuun alkuun vaikka kavin laakarin testeissa joulukuun alussa jossa todettiin etta jotain voisi olla pielessa. Pelottaa etta mita jos itselle tuleekin sama tuomio hedelmallisyyden suhteen kuten bloggaaja Kenzalle.

    Nyt sitten tietenkin pyorittelee paassaan ajatuksia etta mita jos odotinkin liian myohaan ja mita kaikkea olisikaan voinut tehda toisin… Tottakai vaihtoehtoja on, adoptio tai vaikka lahjamunasolu, mutta itselle se ei jotenkin tunnu samalta. Terveysjutuissa odottavan aika on niin pitka kun joutuu elamaan vaan epatietoisuudessa kun ei ole varaa taalla lahtea yksityiselle tata selvittamaan.

    Mutta toivottavasti saadaan viela "luomuna" yhteinen lapsi.

    On jotenkin huojentavaa kuitenkin huomata ettei ole naiden juttujen kanssa yksin <3

  • Gyn eval

    Asia on vaikea ja henkilökohtainen, ei ole helppo tunnistaa oikeita ratkaisuja. Samassa kuplassa elän mutta hieman erilainen tilanne. Tärkein viesti minulla onkin että ihanaa että aiheesta keskustellaan, se on nii tärkeää. Antaa ihmisille, naisille, ajattelemista ja tietoa. Koska ei näistä asioista koulussa juurikaan puhuta.

    Omasta tilanteesta sen verran että olen gynekologiaan erikoistuva lääkäri ja nyt ivf hoitoja läpikäymässä. Yritys alkoi meillä kun olin 29v. Eli oma tietämys aiheesta oli jo etukäteen aika ammatillinen ja olin siitä huolimatta aika naiivissa uskossa että hyvä että aloitetaan kuitenkin näinkin varhain (ensimmäisenä kaveriporukasta, koska (ym. kupla) sillä eiköhän se aika nopeasti tärppää kun kuitenkin alle 30v olin tuossa vaiheessa. Itse asiassa olik myös tutkinut että n 30v naisilla kestää keskimäärin n 7kk jos on normaali kuukautiskierto, joten oli varautunut tuohon n 6-8kk. 10kk jälkeen aloin jo hieman huolestua ja ensimmäisen kerran hakeuduttiin arvioon tilanteesta. Kaikki periaatteessa kunnossa ja jatkettiin yrittämistä. Entistä epätoivosemmalta kuitenkin vain tuntui ja pettymykset aina vain suuremmalta. Oli vaikea uskoa, ja on osin edelleenkin, että me, juuri me kaksi jotka eletään niin terveellisesti ja ollaan nuoria joudutaan käymään tämä läpi. Ja itse vielä alalla, joka tarkoittaa kollegoiden vastaanotolle menemistä ja raskauksien ja synnytysten hoitoa. Ja nyt muutama vuosi myöhemmin edelleen samassa tilanteessa. Ivf tuntuu olevan ainut keino mutta vielä ei olla kovin hyviä tuloksia sieltäkään saatu.

    Ainut mitä mietin on että jos olisin etukäteen osannut paremmin varautua vaikeuksiin ehkä, ei välttämättä, mutta ehkä ei olisi ollut niin vaikeaa. Ehkä ei olisi ollut niin sokki joutua hoitoihin ja käydä läpi sisäisiä epäreiluuden tunteita. Eli mitä enemmän ihmiset tietävät aiheesta hyvä, mitä valmiimpi on ottamaan vastaan apua ja mahd hoitoja jos elämä etenee niin että myöhemmällä iällä lapsiasia tulee ajankohtaiseksi, niin hyvä. Toisaalta jos aloittaa lastenhankinnan yrittämisen vasta lähellä 40v ikää niin toivottavasti on myös miettinyt kuinka pitkälle on valmis hoidoissa menemään (vaikka tämä asia voi toki ja usein muuttuukin hoitokokemusten myötä). Ja toivottavasti lapsettomaksi jääminen ei tuhoa koko minuutta. Koska kaikilla ei aina ole mahdollisuutta kalleimpiin hoitoihin, lahjamunasoluihin, alkioihin, alkiodiagnostiikkaan tai adoptioon.

    Ja sanon vielä sen ammattilaisena, että toki näen työssäni 40v synnyttäjiä, mutta en juurikaan sen vanhempia jotka ovat omilla munasoluilla tulleet raskaaksi. Ja nuo 40v:t ovat jo lähes aina aikaisemmin saaneet lapsia, joten jos puhutaan yli 40v naisista jotka saa ensimmäisen lapsensa niin mitä todennäköisemmin kyse on lahjamunasoluhoidoista. Siitä vain ei juuri tietenkään ääneen puhuta, eikä välttämättä ole kenenkään velvollisuus itse asiaa kertoa mutta helposti vain tulee harhaa jos vertaa omaa tilannetta muihin.

  • Liisa

    Kiitos tästä tekstistä ja todella kauniista kuvista! Olen sinua kymmenen vuotta nuorempi, mutta silti pystyin jollain tapaa samaistumaan mietteisiisi ja varsinkin siihen, että perhehaaveita tärkeämpää on toimiva parisuhde.

    Seurusteluhistoriaani kuuluu yksi pidempi suhde, lyhyempiä todella tunteikkaita suhteita ja muutama särkynyt sydän. Viimeisen vuoden aikana sinkkuus on tuntunut ajoittain surulliselta ja epäonnistuneet suhteet ovat juolahtaneet mieleeni yllättävän usein. Nämä ajatukset ovat jopa pelästyttäneet, koska koen elämäni olevan oikein hyvää sinkkuna. En vaan ole voinut ajatuksilleni mitään ja niiden syrjään siirtäminen on tuntunut todella vaikealta. Haaveilen perheestä ja varsinkin siitä, että voisin perustaa sen ihmisen kanssa, jonka kanssa voisin jakaa aitoa rakkautta ja läheisyyttä.

    Olen tehnyt elämässäni todella suuria muutoksia viimeisen vuoden aikana ja koen, että taustalla on kenties jonkinlainen ikäkriisi. Ehkäpä tämä ikäkriisi liittyy jatkuvasti mieleeni juolahtaviin sinkkuusmietteisiinikin. Tekstisi ja Afterwork-podcast saivat minut miettimään, että onkohan se ikäkriisi sittenkään niin iästä kiinni? Olen 25, eli ei tilastojen mukaan ikäkriisin paikka, mutta elämä ei taida mennä aina tilastojen mukaan.

  • Anskutin

    Hyvä ja selkeästi ajatuksia herättävä aihe. Luin myös muita aiheesta heränneitä blogipostauksia, ja selvästi asia on monella mielessä.

    Täälläkin on näin pitkässä parisuhteessa kolmenkympin korvilla aihe ollut paljon mielessä ja puheenaiheena kun nyt on avioiduttu, hankittu talo ja saatu vakityöt. Sinällään tilanne olisi siis melko hyvä perheenlisäykselle, mutta toisaalta asia hieman pelottaa. Äidilleni raskaaksi tuleminen ja synnytykset ovat olleet hankalia, ja itse olen kärsinyt todella kivuliaista kuukautisista kuten äitinikin aikoinaan – entä jos se ei käykään niin helposti? Jos ei yritä, ei voi myöskään pettyä. Toisaalta ei voi voittaakaan. Ja taas omalta kantiltaan se onnistuminenkin pelottaa – osaisinko olla hyvä äiti? Haluanko luopua tässä vaiheessa lapsettomuuden suomasta vapaudesta, kun nyt kaikki on ns. kohdallaan ja olisi myös mahdollista nauttia elämästä kahdestaan oman talon projektien, matkailun ym. merkeissä? Pystynkö tarjoamaan lapselle parhaan mahdollisen kasvuympäristön ja tuen elämän eri vaiheissa, kun ajoittain tunnen itsenikin vielä kovin keskeneräiseksi?

    Aiemmin asiaa on ajatellut paljon abstraktimmin, nyt kun se voi oikeasti olla käsillä lähiaikoina tilanne konkretisoituu ja kaikki vaihtoehdot tuntuvat samaan aikaan sekä pelottavilta että hyviltä.

    Tunnen myös pariskunnan, joka on nuorena päättänyt että he eivät halua omia lapsia. Nyt pari on jo reilusti yli kuusissakymmenissä, eli varmaan tuohon aikaan päätös on ollut melko epätyypillinen. He ovat nyt vanhemmilla päivillään sanoneet, että vaikka lapseton elämä on mahdollistanut monia kokemuksia jotka lapsen kanssa olisivat todennäköisesti jääneet kokematta, välillä harmittaa ettei ole saanut kokea kaikkia niitä virstanpylväitä joita lapselliset ystävät ovat kokeneet. Etenkin nyt kun monen ikätoverin lapset ovat itsekin aikuisia ja saavat lapsia, he välillä kadehtivat sitä yhteyttä joka ystävillä on aikuisiin lapsiinsa, näiden puolisoihin ja lapsenlapsiin. Toisaalta ymmärrän tuonkin, itse olen ainakin löytänyt aivan uudenlaisen yhteyden omiin vanhempiini ja appivanhempiini sitä mukaa kun itselle ikää on tullut enemmän.

    Jo pelkästään tämän kommentin kirjoittamisen aikana omat ajatukset ovat heitelleet puolelta toiselle. Vanhemmuus on pelottavaa, mutta niin myös ajatus ettei se jostain syystä olisi lainkaan mahdollista. Ehkä joskus on vain antauduttava virran vietäväksi ja toivoa parasta lopputulemasta huolimatta, vaikka se tuntuisikin pelottavalta.

  • Päivi

    Hei, olen seurannut blogiasi vuosia, mutten ole tainnut koskaan kommentoida. Kiitos tästä hienosta ja aidosta postauksesta! Tosi harvoin tästä aiheesta kukaan uskaltaa kirjoittaa näin avoimesti omakohtaisesti pohdiskellen. Meillä yritys aloitettiin, kun kolmekymppiä tuli täyteen. Neljä pitkää ja raskasta vuotta piti rämpiä ennen kuin vauva vihdoin tuli. Toinen tulikin sitten perästä lähes heti:) Tämä aihe on tosi tärkeä, ja varmasti koskettaa lähes kaikkia, myös niitä, jotka pohtimisen jälkeen ovatkin päättäneet, että eivät vanhemmiksi halua. Kiitos monista kivoista hetkistä ja oivalluksista, joita olen saanut kokea blogisi parissa. Toivottavasti myös perhehaaveesi toteutuu tulevaisuudessa <3

  • Pinja Mitrovitch

    Hey,

    Sä olet kyllä upea 35 -vuotias. Tärkeä aihe, jonka kuvitit sanoilla yhteen todella kauniisti. Ehkä ainut “eriävä mielipide” itselläni on se, että lapsia tulisi hankkia/tehdä/yrittää/toivoa vain sellaisessa parisuhteessa, joka on enemmän kuin “ihan hyvä”. Tarkoitan tällä sitä, että mielestäni lapsia voi tehdä yhdessä, vaikka ei olisi edes parisuhteessa kyseisen ihmisen kanssa. Kaksi aikuista ihmistä voivat tehdä yhdessä lapsen ja kasvattaakin sellaisen, ilman, että suhteelle täytyy lyödä nimi. Mielestäni on paljon muitakin suhdemuotoja, kuin “sinkku” ja “parisuhteessa” ja lapsiakin saa hankkia kummassakin tapauksessa.

    Et ottanut tähän kantaa, joten en tiedä mielipidettäsi tästä. Ajattelin vain laajentaa sitä perinteistä näkemystä lasten hankinnasta, koska monet niitä hankkivat myös yksin tai osa “sinkkuina”.

    yst. Pinja Mitrovitch // http://www.pinaycoco.fi

  • -K-

    Jätän nyt kommentin, vaikka on jo vanhempi postaus, tai no vanhempi ja vanhempi, mikä vanhaksi luetaan. Pari kuukautta vanha postaus tai 35-vuotias nainen.

    Olen sinua pari päivää nuorempi, tammikuussa myös 35 vuotta täyttänyt. Suurimmaksi osaksi elämäni sinkkuna ollut, vain yksi vakava suhde takana, joka päättyi tuossa 1,5 v sitten. Päättyi syystä, että minä halusin lasta, mies ei. No, en tiedä, halusinko oikeasti vai koinko, että ikäni puolesta minun piti haluta ja toisaalta halusin lapsen nimenomaan hänen kanssaan, en yleisesti. No, mies, avopuolisoni, oli minua 6 vuotta nuorempi, joten sinänsä ymmärsin, miksi hän yhtäkkiä, aiemmista puheista poiketen, alkoikin empiä. En voinut vaatia 27-vuotiasta alkamaan isäksi vastoin tahtoaan. Päädyimme eroon, annoin hänen mennä.

    En tied, miten elämä meni sellaiseksi, etten vain suhteisiin ole päätynyt tai ne eivät kestä. Ei se suunnitelmani ollut. En minäkään koe nirso olevani, en vain voi olla ihmisen kanssa, jos en koe mitään kipinää tai yhteyttä tai vetovoimaa. Jos en voi olla oma itseni. En halua tyytyä, tai en halua olla vain siksi, etten olisi yksin.

    Kaikki ympärilläni ovat lisääntyneet. Lähes kaikki ystäväni ovat tehneet lapsia. Alan olla aika kummajainen tässä joukossa. Kyllähän tämän ikäiset usein sen perheen ovat perustaneet. En kuitenkaan siitä sinänsä ole katkera, sillä tällä hetkellä, kuten suurimman osan elämästäni, en lapsia halua. Tiedän kyllä, että nyt pitäisi olla niitä jo suunnittelemassa, tai jotain peliliikkeitä tekemässä, jos itse omilla sukusoluillani niitä haluan. Mutta. En usko, että haluan oikeasti lapsia, haluan vain ehkä välillä siksi, että niitä kuuluu haluta. Tai että olen tämän ikäinen. En sinänsä perhe-elämää koe omakseni, enkä mitenkään kaipaile mitään lapsiperhearkea. Lähinnä kaipailen sitä parisuhdetta, siihen olisin oikein tyytyväinen ilman lapsiakin. Ja sen tiedostan, että jos nyt joku löytyisi, pitäisi niitä lapsia heti alkaa suunnitella, enkä missään nimessä niin haluaisi. Haluaisin kuitenkin nauttia myös niistä parisuhteen alkuvuosista ja alkuhuumasta.

    Olen tehnyt pikkuhiljaa siis asian kanssa rauhan. Hyväksyn sen, etten ehkä koskaan päädy äidiksi. Ja onneksi se on ihan ok, en usko, että katkeruus tulee. Tai mistä sitä tietää, mutta ainakin nyt on asia mulle ihan ok. Elämässä on minulle jotain muutakin. En halua olla vanha ensisynnyttäjä, en halua ensimmäistäni saada nelikymppisenä.

    Se, mitä en hyväksy, on, että olisin yksin loppuelämäni. Pelkään, etten koskaan löydä rakkautta enää. Sitä pelkään eniten.

    Sen vielä sanon, tähän hyvin poukkoilevaan tekstiin, jossa ei ole päätä, eikä häntää, että sen rohkean teon olen tekemässä, että jos en itse koskaan päädy äidiksi, enkä tällä tavalla naiseuttani pääse toteuttamaan, niin minun avulla joku toinen pääsee. Olen nimittäin munasolujen luovutusprosessissa tällä hetkellä, siinä yläikäraja on 36 vuotta. Täten pystyn jollekin toiselle tarjoamaan sen äitiyden, mitä ei omin voimin voi saada, ja näin minunkin munasoluillani on ollut joku tarkoitus tässä maailmassa. Se, että minun avullani joku muu pääsee äidiksi, enkä itse, se on oikeastaan enemmän kuin ok. Ja tämä auttaa ehkä hyväksymään senkin faktan, etten itse lasta saa.

Related posts