18/12/18

Lahjaksi näkö – unohtumaton matka vapaaehtoistyössä Sansibarilla

3 54

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: SPECSAVERS

Herätyskello pirahtaa soimaan kuudelta. Puen ylleni ja raahaudun hotellin aamupalalle, jonka henkilökunta on järjestänyt meille varta vasten normaalia aikaisemmin. Syön pienen munakkaan ja paahtoleipää. Tarjolla olisi ihanalta näyttäviä tuoreita hedelmiä, mutta en uskalla koskea valmiiksi kuorittuihin ja paloiteltuihin hedelmiin vatsatautiriskin takia. Aamupalan jälkeen suuntaamme autolle ja aloitamme reilun tunnin mittaisen matkan möykkyistä tietä rytyyttäen paikkaan, jonne on määrä pystyttää tämän päivän näöntutkimusklinikka. Huonokuntoista tietä hytkyen etenevä matkanteko tuntuu kestävän ikuisuuden, eikä meistä kukaan varsinaisesti tiedä, mihin ollaan menossa.

Saavumme perille huonokuntoiselta näyttävän kivirakennuksen edustalle, missä ihmisiä jo parveilee liki satapäin odottamassa pääsyään näöntutkimukseen. Astumme sisään rakennukseen, joka paljastuu jonkinlaiseksi paikalliseksi terveysklinikaksi. Tilat ovat hyvin vaatimattomat ja tutkiskelemme rakennusta miettien, miten organisoimme toimivan systeemin näöntutkimusprosessille ja lasien jakamiselle tilojen puitteissa.

Neljä optikkoa saa tiloikseen kaksi ilmastoitua tutkimushuonetta. Esitutkimukselle varataan pieni pätkä klinikan käytävästä ja lasien luovutuspiste järjestetään suurempaan huoneeseen. Roudaamme pöytiä paikalle muista huoneista, jotta saamme levitettyä ja järjesteltyä lasit pöytien päälle. Huoneessa on periaatteessa ilmastointi, mutta se ei toimi. Päivästä taitaa tulla lämmin, sillä ulkona lämpötila on kohonnut jo reiluun 30:een, vaikka kello on vasta noin 9 aamulla.

Lopulta näöntutkimusklinikka päästään avaamaan ja ihmisiä alkaa valua sisään tasaisena virtana. Lasien jakopisteellä saa olla ripeänä: välillä haasteelliset silmälasireseptit tuottavat päänvaivaa, välillä viivästyksiä aiheuttaa kielimuuri. Yritän silti olla kohdata jokaisen asiakkaan lämmöllä ja kiireettä, olla läsnä tilanteessa 100%. Kiireestä huolimatta en halua kenenkään tuntevan oloaan vain liukuhihnan jatkeeksi. Jotkut osaavat muutaman sanan englantia ja kommunikoinnissa auttaa tueksemme tulostettu ”sanakirja”, josta löytyvät olennaisimmat sanat ja fraasit swahilin kielellä. Paikalla on myös tulkki, joka rientää hätiin, mikäli yhteisymmärrystä ei yrityksistä huolimatta löydy. Muutamat swahilinkieliset lauseet tulevat viikon varrella todella tutuiksi. Muistan varmaankin vielä kuolinvuoteellanikin, miten kysytään swahiliksi, näetkö hyvin. Unaona vizuri?

On ihana nähdä ilon pilkahduksia ihmisten kasvoilla. Osa reagoi uudelleen löytyneeseen näkökykyynsä hillitymmin suurempia riemuitsematta, osa puolestaan puhkeaa spontaanisti hymyyn ja kiittelee vuolaasti kaikilla osaamillaan kielillä. Viikon aikana nähdään yksi innostunut suukkokin, kun eräs rouva on niin onnellinen uusista laseistaan, että moiskauttaa spontaanisti optikon poskelle kiitospusun. Minulle jäävät mieleen erityisesti eräs herttainen vanhempi herrasmies, joka osaa hiukan englantia ja tokaisee tyytyväisenä uudet lasit nenällään: ”Yes, I see perfectly – like a teenager!” Kommentti kirvoittaa naurut molemmilta ja kohtaamisesta jää pitkäksi aikaa hyvä mieli.

Toinen erityisen mieleenpainuva kohtaaminen on arviolta pari-kolmekymppisen nuoren naisen kanssa, joka osaa myös hiukan englantia. Hän hymyilee minulle ujosti ja tyytyväisenä saatuaan uudet lasit päähänsä, kiittää kauniisti ja jatkaa matkaa. Hetken päästä tunnen olkapäässäni koputuksen. Nuori nainen on tullut takaisin ja kysyy englanniksi, voisiko saada puhelinnumeroni tai Facebook-yhteystietoni. Kirjoitan paperilappuselle yhteystietoni ja sovimme, että hän laittaa minulle myöhemmin viestiä. Jään uteliaana odottamaan, olenko todella saanut uuden tansanialaisen ystävän.

Päivä etenee vauhdilla ilman taukoja ja valehtelematta tunnen uivani hiessä. Saniteettitilat klinikalla ovat melko surkeat ja alkeelliset. Juoksevaa vettä ei käytännössä ole ja hikisiin käsiin tarttuu likaa pölyisistä silmälasipusseista ja pinnoista. Lotraan käsidesillä, mutta se tuntuu tekevän kädet entistäkin tahmaisemmiksi. Jossain vaiheessa päivää huomaan paitani olevan täynnä epämääräisiä tahroja, joiden alkuperästä minulla ei ole aavistustakaan. Kenties pölyä ja hikeä, en tiedä.

Nälkä alkaa jo kurnia vatsanpohjassa. Toivomme, että jotakin ruokaa on jossain vaiheessa tulossa jostakin. Lopulta sisään kannetaan kylmälaatikko, joka kätkee sisäänsä tortillan tapaisia rullia. Rullien välissä oleva salaatti jännittää hiukan, mutta ei auta kuin syödä ja toivoa parasta (eli sitä, että säästyisi vatsataudilta, jonka takia yksi meistä on jo kaatunut sängyn pohjalle ja joutuu viettämään päivän hotellilla toipilaana). Syömme optikoiden ”toimistossa”, joka tuntuu oman hikisen huoneemme jälkeen siltä kuin astuisi jääkaappiin. Jos meidän huoneessamme hikoilee tauotta, täällä saa pelätä vilustuvansa. Hetken viilennys tekee silti hyvää, samoin kuin pieni ruokatauko. Noin 20 minuutin paussin jälkeen työt jatkuvat. Ulkona odottaa vielä reilut 80 ihmistä vuoroaan.

Lopulta viimeisetkin asiakkaat ovat saaneet lasinsa ja pääsemme pakkaamaan tavaramme pitkän päivän päätteeksi. Jostain pöllähtää paikalle joku eksynyt lammas silmälasireseptinsä kanssa, kun olemme saaneet puolet laseista jo pakattua takaisin kasseihin. Kaivelemme pussukoita ja nyssyköitä, ja löydämme kuin löydämmekin myös tälle tyhjästä ilmestyneelle viimeiselle asiakkaalle sopivat lasit. Hoidamme pakkaamisen loppuun, kannamme tavarat autoon ja aloitamme hytkyvän matkan kohti hotellia.

Saavumme lopulta leikkisästi ”afrikkalaiseksi hieronnaksi” kutsutun poukkoilun jälkeen hotellille väsyneinä mutta tyytyväisinä päivän työhön. Auringonlaskuun on noin tunti aikaa, joten painumme välittömästi huoneisiimme vaihtamaan uimapuvut ylle ja pulahdamme mereen huuhtomaan päivän pölyt, lian ja hien yltämme. Pikaisen pulahduksen jälkeen suuntaamme suihkuun, josta saattaa tulla vettä tai olla tulematta – se on vähän tuurista kiinni. Päivän päätteeksi syömme illallisen yhdessä hotellilla ja yhden jos toisenkin päät nukahtelevat jo illallispöydässä. Porukka vetäytyy yöpuulle viimeistään yhdeksän maissa. Kaadun itse sänkyyn saman tien hampaat pestyäni. Ajattelen lukevani vielä hetken kirjaa, mutta havahdun hetken päästä nukahtaneeni kirjani äärelle noin puolen sivun jälkeen. Kun kello näyttää puolta kymmentä, olo on kaikkensa antanut ja on aika laittaa valot pois, silmät kiinni ja keräillä voimia seuraavaa päivää varten.

Suunnilleen tällaisissa merkeissä kuluivat päivämme Specsaversin hyväntekeväisyysreissulla Sansibarilla. Kotiuduin reissulta itsenäisyyspäivän alla ja tässä on ollut pari viikkoa aikaa kertailla kokemuksia ja koota ajatuksia matkan jäljiltä. Vaikka päivät olivat pitkiä, rankkoja ja hikisiä, olo on vieläkin vaikuttunut ja kiitollinen: oli todella mieletöntä päästä olemaan osa tällaista projektia ja lähtisin milloin tahansa uudelleen.

Specsavers on vienyt parempaa näköä maailmalle jo 10 vuoden ajan yhteispohjoismaisena projektina ja viimeisten kuuden vuoden ajan hanke on toiminut Tansaniassa. Paikan päällä käydään siis sekä Suomesta, Ruotsista, Norjasta että Tanskasta ja silmäklinikka järjestetään kaikkiaan 5 kertaa vuodessa, niin että apua saadaan ympäri vuoden sinne, missä sitä kipeimmin tarvitaan. Esimerkiksi Sansibarin saarella on yli miljoona asukasta ja vain yksi optikko sekä yksi silmälääkäri. Käytännössä näöntutkimukseen pääseminen on siis siellä liki mahdotonta, puhumattakaan siitä, että itse silmälaseja olisi saatavilla niitä tarvitseville. Tämän hankkeen kautta on kuitenkin viimeisten 6 vuoden aikana pystytty viemään Tansaniaan jo yli 40 000 paria silmälaseja.

*

Nykyisellään hanke työllistää vähintään 10 paikallista joka kerta, kun Specsaversin tiimi menee Tansaniaan. Kaikki kohteeseen matkaavat Specsaversin edustajat sekä vapaaehtoiset avustajat antavat työpanoksensa hankkeelle ilmaiseksi ilman korvausta (joskin Specsavers kustantaa heille lennot ja majoituksen), mutta paikallisille työntekijöille maksetaan klinikalla tehdystä työstä aina palkkaa. Paikallisten työntekijöiden tiimi koostuu yleensä paikallisesta optikosta, sairaanhoitajasta ja silmälääkäristä sekä heidän avustajistaan ja muutamasta tulkista. Klinikkakohteiksi valitaan yhdessä paikallisten terveysviranomaisten kanssa sellaisia paikkoja, missä avuntarpeen tiedetään olevan kaikkein suurin. Erityisen suuri tarve on maaseudulla sekä sellaisten ihmisten parissa, jotka pääsevät liikkumaan kotoaan vain vaivoin.

Hankkeen avulla on jo nyt pystytty auttamaan kymmeniä tuhansia ihmisiä, mutta Specsaversilla on vahva halu kehittää hanketta jatkuvasti parempaan ja toimivampaan suuntaan. Tähtäimessä onkin tehdä näöntutkimusklinikasta pysyvää ja jatkuvaa toimintaa sekä kouluttaa paikallisia ihmisiä optikoiksi. Kun paikan päällä on sekä toimivaa näöntutkimuslaitteistoa että osaavaa henkilökuntaa, klinikan toimintaa voidaan jatkaa itsenäisesti myös silloin, kun Specsaversin edustajia ei ole paikan päällä.

Specsaversin tavoitteena on siis jossakin vaiheessa perustaa pysyvä paikallinen silmäklinikka, jota pyöritettäisiin paikallisten voimin ja jossa olisi käytössä tarvittava nykyaikainen teknologia näöntutkimusten tekemistä varten. Toimintaa voitaisiin ylläpitää paikallisesti ja Specsavers voisi siis vain käydä lisäkouluttamassa henkilökuntaa sekä viemässä paikan päälle laseja.

Vaikka tavoitteena onkin, että toimintaa pystyttäisiin pyörittämään Tansaniassa ilman Specsaversin jatkuvaa läsnäoloa, tällä hetkellä paikallisilla ei yksinkertaisesti ole vielä riittäviä resursseja tai tarvittavaa osaamista pitää toimintaa käynnissä itsenäisesti. Toistaiseksi Specsaversin tukea paikan päällä tarvitaan siis varsin konkreettisesti ja pohjoismaisen tiimin läsnöolo paikan päällä on käytännössä ainoa tapa varmistaa, että silmälasit todella pääsevät perille, ovat kohteeseen päästessään ehjiä ja todella päätyvät sinne, minne niiden kuuluikin. Maassa, joka on todella korruptoitunut, tällaiset asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä.

*

Näöntutkimuksissa tuli Sansibarilla viikon aikana vastaan hurjiakin lukemia. Eräs tyttö sai tulokseksi toisesta silmästä -19 ja toisesta päälle -20. Hän ei käytännössä siis näe juuri mitään, eikä saatavilla olevien lasien joukosta valitettavasti löytynyt sopivia, mutta hän sai mukaansa kehykset, joihin on mahdollista paikallisesti teettää sopivat linssit. Toinen mieleenpainuva tapaus oli nuori mies, joka laski ensimmäiseksi pöydälle autonsaavaimet. Kun näköä ryhdyttiin tutkimaan, paljastui, että toisessa silmässä tulokseksi tuli -8 ja toisessa -9. Mies oli saapunut paikalle autolla, vaikka hän ei käytännössä nähnyt juuri mitään… Mukaansa hän sai sopivat lasit ja toivottavasti autolla ajaminenkin sujuu jatkossa turvallisemmin.

Sansibarilla viettämämme viikon aikana tehtiin yhteensä yli 1000 näöntutkimusta ja laseja jaettiin niitä tarvitseville noin 1500 paria. Parhaimmillaan yhden päivän aikana neljä optikkoa suoritti yhteensä yli 200 näöntutkimusta – se tarkoittaa reilua 50 tutkimusta per optikko. Se on melkoinen tahti, kun vertaa, että Suomessa luku on maksimissaan 14 tutkimusta per päivä, mutta tärkeintä Tansaniassa tärkeintä oli pystyä auttamaan reissun aikana mahdollisimman montaa. Suuren hyödyn saivat näöntutkimuksista myös sellaiset, joilla havaittiin kaihi tai tarve jollekin muulle silmäleikkaukselle, sillä saatuaan klinikalla lähetteen silmäleikkaukseen, heillä on mahdollisuus saada ongelmaansa apua.

Kaiken kaikkiaan viikko oli täynnä pysäyttäviä kohtaamisia ja monen ihmisen tilanne jää varmasti pyörimään ajatuksiin vielä pitkäksikin aikaa. Erityisesti suunnilleen oman ikäisiä nuoria naisia kohdatessa kävi mielessä, minkälaista mahtaa olla tavallisen 34-vuotiaan naisen elämä Sansibarilla. Todennäköisesti ihmisten haaveet ja toiveet elämältä ovat viime kädessä aika samankaltaisia, satuimme sitten syntymään minne puolelle palloa tahansa.

Uskon, että elämä voi olla onnellista ja ihanaa ihan missä tahansa, enkä usko, että täällä Suomessa on automaattisesti parempi olla ja elää. Päinvastoin, täällä hyvinvointivaltioksi kutsumassamme kotimaassa olemme stressaantuneempia, masentuneempia ja yksinäisempiä kuin koskaan ja tuskinpa tämä nykyisenkaltainen länsimainen elämäntyyli on välttämättä monelle mikään tie onneen. Omaa tarinaansa kertoo se, että yhä useampi muuttaa jonnekin lämpimään yksinkertaisemman elämän pariin, kun oravanpyörä alkaa ahdistaa.

Siitä huolimatta moni asia täällä Suomessa toimii. Ennen kaikkea meillä on oikeus käydä koulua, naisen asema on täällä jokseenkin tasa-arvoinen, julkinen terveydenhuolto pelaa ja yhteiskunnassa on olemassa turvaverkko sellaisia tilanteita varten, kun elämä ei kannattelekaan. Näistä asioista sopii olla kiitollinen. Sansibarilla sellainen meistä ehkä aika yksinkertaiselta ja itsestään selvältäkin tuntuva asia kuin silmälasit ja näkökyky ovat kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Sellaisista asioista on hyvä muistaa aina silloin tällöin tuntea kiitollisuutta.

Entäs se tansanialainen nuori nainen, joka pyysi puhelinnumeroani… Muutama päivä kohtaamisen jälkeen piippasi puhelimeni uuden Whatsapp-viestin merkiksi. 29-vuotias Khadija puhuu vähän englantia ja olemme tekstailleet nyt reissun jälkeen muutamaan otteeseen. Olen saanut selville, että hän tekee työkseen hennatatuointeja ja murehtii ihan samanlaisia asioita kuin suurin osa täällä Suomessakin asuvista ystävistäni. Sellaisia kuten mistä löytää mukava poikaystävä. Muun muassa tällaisista asioista me uuden tansanialaisen ystäväni kanssa juttelemme.

*

Haluan vielä loppuun lausua kiitokset kaikille teille, jotka olette lahjoittaneet omia käytettyjä silmälasejanne tähän keräykseen. Niillä todella voidaan mullistaa jonkun elämä tuolla toisella puolen maapalloa! Mahdollisesti olen siellä asetellut ihmisten nenille joidenkin teistäkin vanhoja silmälaseja. Ihan kaikkia kehyksiä ei pystytty Tansaniaan asti viemään, vaan mukaan valikoituivat parhaassa kunnossa olevat lasit ja loput on kierrätetty täällä kotimaassa L&T:n avulla teollisuuden raaka-aineeksi, joten kaikki lahjoitetut lasit ovat päässeet hyödyksi tavalla tai toisella. Muistuttelen tässä yhteydessä myös, että tuo Specsaversin keräys on käynnissä läpi vuoden, joten ihan milloin tahansa pitkin vuotta voi viedä omia käyttämättömiksi jääneitä silmä- tai aurinkolaseja kierrätettäväksi Specsavers-liikkeisiin.

Kiitos myös Specsaversille ihan mielettömästä työstä Tansaniassa sekä siitä, että olen saanut olla osana tätä projektia. Suurkiitos myös kaikille matkassa olleille – en olisi voinut kuvitella parempaa tiimiä! Oli todella ilo tutustua teistä jokaiseen.

 

Tags: , , , ,

Categorised in: Elämä

3 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Sara

    Olipa kiva lukea tätä postausta! Paljon asioita mitä ite ei ees ajattele kun asuu täällä Sansibarilla, ajan kuluessa tulee aika sokeaksi – pun not intented – näille köyhille oloille ja en oo ikinä itse asiassa edes miettinyt täällä sitä ettei ole optikkoja. Stone Townissa itse asiassa on ainakin muutama eye clinic, mutta en osaa sanoa onko niissä kuinka asiantuntevaa henkilökuntaa.. Pisti silmään tuo että täällä olisi vain yksi, mutta voi olla että kyse on nimenomaan yhdestä kunnollisesta.

    Korruptio sen sijaan on täällä kyllä mielessä päivittäin, pelkästään työluvan saaminen vaati lahjomista…

    Vielä pari juttua: kyllä näitä hedelmiä voi ja kannattaa syödä! Aina Euroopassa käydessä nimenomaan kaipaan tropiikin tuoreita hedelmiä :D Etenkin kun asuitte Kendwa Rocksissa, se on sen verran fancy mesta että siellä pidetään huolta ruoan hygieniasta. Rocksin omistajakin on suomalainen!
    Ja se tortillan tapainen lettu on chapati

    • Hauskaa kuulla, että postauksesta sai vähän uudenlaista näkökulmaa sinne tuttuihin maisemiin. :) Ja tosiaan, voi olla, että siellä Stone Townissa on joitakin liikkeitä, mutta Specsaversin paikallisilta viranomaisilta saamien tietojen mukaan Sansibarilla on vain yksi koulutettu optikko ja yksi silmälääkäri, jotka ovat tässä projektissakin olleet mukana.

      Tuota korruptiota ei oikein suomalaisena pysty ymmärtämään eikä sen laajuutta käsittämään, jos ei ole omaa kokemusta. Moni asia ei siellä viranomaistasollakaan toimi ihan samoin kuin meillä täällä Suomessa ja tästäkin syystä on tärkeää, että joku ulkopuolinen taho on myös mukana projektissa, jotta apu todella menee sinne, minne pitääkin.

      Hedelmät tosiaan siellä ovat siellä todella hyviä, mutta hygienian taso ei kaikissa paikoissa ihan vakuuttanut, kun touhua seurasi sivusta. Ja kun siihen komboon lisää vielä itselle vieraan bakteerikannan, niin täysin ilman vatsaongelmia ei tainnut selviytyä meistä kukaan, mutta onneksi pahemmilta sairastumisilta vältyttiin. :D

Related posts