2/10/18

Kuvamuistoja vuosien varrelta ja mietteitä valokuvauksesta

9 26

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: OLYMPUS

Mitä pelastaisit palavasta talosta? Useimmat vastasivat ainakin ennen, että pelastaisivat valokuva-albuminsa. Kansien väliin on talletettu omaa ja läheisten historiaa, kallisarvoisia muistoja, ikimuistoisia hetkiä sekä niitäkin tilanteita, jotka ilman kuvatodistetta vaipuisivat unholaan. Nykyään harvat kuvamuistot päätyvät enää paperikuviksi asti – ne ovat tallennettuina puhelimissamme, Instagram-tileillämme, tietokoneiden kovalevyillä ja pilvipalveluissa. Ja minun tapauksessani myös täällä blogissa.

On aika hullua, että blogini on tavalla tai toisella oikeastaan kuin elävä arkisto omasta elämästäni viimeisten reilun 11 vuoden ajalta. Vaikka en välttämättä ole kirjannut tänne päiväkirjan tapaan syvimpiä mietteitäni tai henkilökohtaisimpia muistojani, voin silti palata vanhojen postausten ja kuvien kautta noiden elämäni hetkein tunnelmiin ja tilanteisiin. Osa postauksista on haipunut muististani ja luen niitä kuin ne olisivat jonkun toisen kirjoittamia, osan teksteistä ja kuvista muistan kuin eilisen. Ja useimmiten lähes jokaisen postauksen pystyn kytkemään ajatuksissani johonkin oman elämäni hetkeen, muistoon ja tilanteeseen. Tavallaan olen kiitollinen siitä, että olen päätynyt aloittamaan tällaisen harrastuksen, sillä en tiedä, olisiko minulla ollenkaan tällaista muistojen kirjastoa ilman blogiani.

Olympus haastoi minut pohtimaan omaa suhdettani valokuvaukseen ja tämän postauksen ohesta löydätte myös lyhyen videohaastattelun aiheesta ja peilaanpa siinä vähän blogini historiaakin. Kiitos tästä pienestä projektista Olympukselle ja Kauakselle – onnistuitte minusta hyvin vangitsemaan juuri ne olennaiset ajatukset aiheen ympäriltä. Videon pääsette kurkkaamaan postauksen lopusta! Postauksen kuvitukseksi valikoin joitakin lempparikuvamuistoja omista arkistoista viime vuosien varrelta – Olympus PEN -kameralla kuvattuna, tottakai. :)

Nimenomaan blogin kautta myös valokuvaamisesta on tullut rakas harrastus vuosien varrella. Sain isältä lahjaksi ensimmäisen kamerani vuonna 2005 ja se oli sellainen pikkuinen pokkarikamera, joka kulki matkassa myös pari ensimmäistä vuotta blogitaipaleella ennen kuin siirryin järjestelmäkameraan. Muistan, että loikka pokkarista järkkäriin tuntui aivan huimalta ja kuvanlaatu koki pokkariajoista aikamoisen harppauksen – siitäkin huolimatta, että ensimmäiset vuodet kuvasin pelkästään automaattiasetuksilla.

Seuraava iso askel otettiin valokuvausharrastuksessa, kun opettelin viimein manuaaliasetusten perusjutut. Kannustukseksi muille sanottakoon, että minulta noiden olennaisten perussäätöjen ja kameran toimintalogiikan opettelu vaati oikeasti vain pari tuntia ja vähän harjoittelua eli se ei todellakaan ole kovin vaikeaa, jos vain malttaa uhrata asialle muutaman tovin. En ole mikään mestarikuvaaja edelleenkään, mutta ymmärrys asetusten ja objektiivien vaikutuksesta lopputulokseen auttaa onnistumaan monenlaisissa kuvaustilanteissa ja -olosuhteissa.

Vielä yksi olennainen loikka otettiin valokuvausharrastuksessa eteenpäin, kun siirryin Olympus PEN -kameraan. Voitin minijärkkärin omakseni aikoinaan vuonna 2011 katumuotikuvauskilpailussa ja vaihdoin suuren ja painavan järjestelmäkameran pikkuiseen,  kevyeen ja helppokäyttöiseen PEN-kameraan. Ostin kameraani vielä kiinteän 45mm f1.8 -objektiivin ja sen jälkeen muutos valokuvissani huomattiin kunnolla blogissakin. Kyselyistä ei ollut tulla loppua, kun kuvien laatu yhtäkkiä hyppäsi ihan eri sfääreihin entiseen nähden. Siitä alkoi myös tähän päivään asti jatkunut yhteistyöni Olympuksen kanssa. Vuosien varrella kameramallia on tullut päivitettyä uudempaan useampaankin otteeseen, mutta Olympus PEN tuli jäädäkseen.

Tällä hetkellä minulla on käytössäni uusin E-PL9 -malli, joka julkaistiin viime keväänä ja mikä hienointa, olen itse päässyt ihan konkreettisesti vaikuttamaan tämän kameran käyttöominaisuuksiin. Japanista tuli nimittäin vajaat pari vuotta sitten kehitystiimi Suomeen asti kuulemaan muutaman valikoidun aktiivikäyttäjän ajatuksia siitä, miten PEN-kamera voisi olla vieläkin parempi. Ja mikä parasta, omia toiveitani oli kuin olikin otettu huomioon uusimman kameramallin suunnittelussa. Voisi siis sanoa, että uusin malli on kuin täydellisyyteen hiottu custom made -versio lempparikamerastani!

Kaikkien teknisten ominaisuuksien ja näpsäkän koon lisäksi on myös yksi turhamainen asia, josta pidän Olympus PEN-sarjan kameroissa: ne ovat poikkeuksellisen kauniita. Jo 50-luvulla kehitellyn PEN-mallin muotoilu on pysynyt uskollisena alkuperäiselle designille ja tykkään siitä, että etenkin itse suosimassani mustassa mallissa on sellaista tyylikästä ja aikaa kestävää vintage-fiilistä, vaikka ominaisuudet kameran sisällä ovat uusinta teknologiaa. Olympuksen mallistossa on myös erityisen kauniita kameravarusteita hihnoista kameralaukkuihin. On huippua, että kameramerkin taustatiimissä on ymmärretty, ettei esimerkiksi kameralaukun tarvitse välttämättä näyttää kameralaukulta.

Moni kyselee edelleen minulta hyvin hämmentyneenä pikkuruisen minijärkkärini nähdessään, otanko todellakin kaikki kuvani tuolla lähes pokkarin kokoisella kameralla. Ja kyllä vain, tuo pikkuinen Olympus on ainoa kamerani ja se todellakin on ihan normaali järjestelmäkamera, joskin hiukan isoa järkkäriä pienemmällä kennolla vain. Olen joskus sanonut, että kaikkein paras kamera on se, joka on mukana. Minijärkkäri ei paina laukussa liikaa, joten sitä jaksaa kantaa laukussa spontaanejakin kuvaustilanteita ajatellen. Nykyään toki kännyköissäkin on jo sen verran korkeatasoisia kameroita, että aina ei tarvita edes erillistä kameraa.

Hyvä kamera on iso helpotus ja ilo kuvaustilanteessa, mutta jos minulta kysytään, niin valokuvaus ei viime kädessä ole silti välineurheilua. Monenlaisilla kameroilla saa otettua hyvää kuvaa, jos välineistöä osaa käyttää ja on siunattu hyvää visuaalista silmää. Minulle valokuvassa ei ole tärkeintä teknisesti täydellinen toteutus tai virheettömästi kultaisen leikkauksen sääntöjä noudatteleva asettelu. Ei ole maailmanloppu, vaikka kuva olisi hieman epätarkka tai jostakin kohtaa yli- tai alivalottunut, jos siihen on vangittu juuri oikeanlainen tunnelma tai täydellinen hetki. Joskus täydellinen otos syntyy puhtaasti vahingonlaukauksesta.

Tietenkin parhaissa valokuvissa yhdistyvät kaikki elementit: teknisesti onnistunut toteutus, otollinen hetki, kiinnostava kohde sekä kuvaajansa oma visuaalinen näkemys. Loppujen lopuksi minulle on silti aina kaikkein tärkeintä on se oma visuaalinen näkemys kuvan taustalla. Ihminen, jolle on suotu hyvää makua ja visuaalisista silmää, pystyy nappaamaan kiinnostavan tai kauniin kuvan kännykkäkameralla tai ikivanhalla pokkarillakin. Samanaikaisesti kuva voi olla teknisesti täydellinen mutta täysin vailla sielua tai tunnetta.

Kamera- ja valokuvausharrastajien joukkoon mahtuu monenlaista koulukuntaa ja osa suhtautuu tekniseen osaamiseen vakavammin ja osa kevyemmin. Minusta valokuvaamisen kuuluu ensisijaisesti olla kivaa, eikä ryppyotsaista pingottamista teknisistä säännöistä ja lainalaisuuksista. Tärkeimpien perusjuttujen hallitseminen ja harjoittelu auttaa kuitenkin onnistumaan kuvaamisessa myös sellaisissa hetkissä, kun valo ei ole täydellinen tai kuvaustilanteessa on muita haasteita. Sanoisinkin, että valokuvaukseen voi soveltaa tuttua ohjenuoraa: kun osaa ensin säännöt, on niitä sen jälkeen helpompi myös rikkoa. Kun perusjutut ovat hallussa, on helpompi kokeilla uutta ja leikitellä.

Olen aina ollut visuaalinen ihminen, mutta en tiedä, olisinko päätynyt valokuvausharrastuksen pariin ilman blogiani. Moni asia elämässäni kytkeytyy tavalla tai toisella blogiin, olenhan kasvanut sen parissa ja elänyt sen rinnalla melkein koko aikusikäni. Olen kuitenkin varma, että vaikka blogini joskus loppuisikin, valokuvaaminen tulee olemaan osa elämääni aina.

Valokuvaajana tykkään kuvata eniten ihmisiä, yksityiskohtia ja satunnaisia hauskoja tilanteita, joskaan tilannekuvaus ei ole välttämättä vahvuuksiani. Matkoilla ollessani kiertelen harvoin niitä perinteisiä nähtävyyksiä – mieluummin istuskelen kahviloissa, pengon paikallisia antikvariaatteja ja vintage-putiikkeja tai katselen puistonpenkillä ihmisiä. Myöskään loma-albumeissani ei juuri nähdä perinteisiä turistiposeerauksia paikallismaisemissa, vaan enemmänkin kuvaan bongaamiani hauskoja katukylttejä, kulkukissoja, kauniita valoja ja varjoja, torikojuja, graffiteja, ihanan värisiä ovia ja mitä milloinkin. Kiinnitän huomiota yksityiskohtiin ja joskus matkaseuralaisetkin ovat päivitelleet kuvattavia kohteitani. Tykkään kuitenkin siitä, että “valokuva-albumini” ovat juuri minun näköisiäni ja joku tällainen kuva voi viedä minut täydellisesti takaisin siihen hetkeen, kun olen kuvan aikanaan ottanut.

Koska valokuvaus on niin olennainen osa työtäni, huomaan välillä kaipaavani myös siitä vapaita hetkiä. Ehkä se on jonkinlaista vastareaktiota tähän someaikaan, jolloin kaikki pitää ikuistaa kuviksi ja videoiksi. Picture or it didn’t happen. Yhä useammin huomaan etenkin niissä oman elämäni tärkeissä hetkissä haluavani nauttia itse tilanteesta ilman kameraa tai puhelinta. Mietin joskus, olenko huono bloggaaja, kun en katsele maailmaa jatkuvasti linssin läpi. Takana on pian viikko täällä Pariisissa ja useimpina vapaina hetkinäni kamera on pääasiassa jäänyt laukkuun ja muistot on tallennettu vain omiin ajatuksiin.

Vaikka kaipaan nykyään enemmän myös niitä kamerasta ja sosiaalisesta mediasta vapaita hetkiä, en silti täysin allekirjoita ajatusta, etteikö ihminen voisi olla myös läsnä niissä hetkissä, joissa kamera on mukana. Saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, mutta yhtä usein koen monissa tilanteissa, ettei parin kuvan tai instavideon ikuistaminen häiritse hetkeä lainkaan. Kaipa kyse on loppujen lopuksi vain omasta fiiliksestä ja mielentilasta, missä sattuu kulloinkin olemaan. Ja toisaalta olen iloinen kaikista niistä tuhansista ja tuhansista kuvista, joita olen vuosien varrella ikuistanut ja jakanut täällä blogissakin. Uskallan veikata, että todella moni niistä hetkistä olisi jäänyt unohduksiin ilman konkreettista visuaalista muistoa. Ja onhan niitä kuvia ja videoita otettu muistoksi ennen digiaikaakin.

Olisi kiinnostavaa kuulla, millä tavalla valokuvaaminen on osa teidän muiden arkea, vai onko se sitä lainkaan?

PS. Huikkaan vielä tässä samalla Olympuksen tarjouksesta, joka on voimassa vuoden loppuun asti: jos ostat Olympus PEN E-PL9 -kameran nyt, niin saat kaupan päälle 30mm makro-objektiivin veloituksetta (arvo 279€). Kurkkaa kampanjatarjous täältä!

Photos: Jenni Rotonen, Vesa Silver, Johanna Piispa & Kauas Creative

Tags: , , ,

Categorised in: Elämä

9 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Ida

    Moikka! Olet aivan upea ja sun kuvat myös. Mitä objektiiveja olet käyttänyt Olympuksessasi? :) ja mitä tykkäät eniten käyttää?

    • Voi kiitos Ida! :) Käytän Olympuksessani eniten tällä hetkellä 25mm f1.2 -ammattilaisobjektiivia, joka on zoomiton kiinteä linssi, mutta soveltuu aika täydelliseksi yleisobjektiiviksi monenlaiseen käyttöön: tällä pystyy räpsimään niin yleiskuvaa, potrettia kuin yksityiskohtaakin. Ainoa, mihin linssi ei mielestäni erityisen hyvin sovellu, ovat ihan läheltä otetut kasvokuvat, yms. koska lievä laajakulma venyttää hiukan mittasuhteita kohteen ollessa tosi lähellä kameraa. Toinen pieni miinus on se, että suuri ammattilaisobjektiivi kasvattaa kameran kokoa ja painoa melkoisesti eli tämän linssin kanssa pikku-PEN ei olekaan enää ihan niin pikkuinen. Koska kyseessä on pro-objektiivi, sen hinta on myös sen mukainen (1299€), mutta jos raaskii sijoittaa, niin tämä on kyllä todella hyvä objektiivi. Olympuksella on kuitenkin loistavia, huomattavasti edullisempiakin vaihtoehtoja. :)

      Toinen suosikeistani on hinta-laatu-suhteeltaan aivan loistava 45mm f1.8 (259€), jolla on myös otettu moni näistä postauksen kuvista. Se oli suosikkiobjektiivini ennen kuin sain tuon 25-millisen. Aivan uskomattoman kaunista yksityiskohtaa ja potretti- sekä asukuvia sekä fantastisen hyvä valovoima niin pieneksi linssiksi. Ainoa miinus tässä objektiivissa on se, että se tuo kohteensa sen verran lähelle, että on haastava kuvaamiseen pienissä sisätiloissa sekä nopeissa kuvaustilanteissa, joissa pitäisi päästä nopeasti riittävän etäälle kohteesta. Näiden kahden suosikkiobjektiivin rinnalla käytän myös zoomillista perus-kittilinssiä, joka tulee automaattisesti kameran mukana. Se on sellainen hyvä yleislinssi, joka mukautuu zoomin ansiosta monenlaisiin kuvaustilanteisiin, mutta suosittelen aina hankkimaan sen rinnalle jonkun valovoimaisemman kiinteän linssin, niin pääsee oikeasti kokemaan, miltä kuvat voivat kauneimmillaan näyttää.

      Tuo 25-millinen pro-objektiivi on selvästi kalliimpi sijoitus, mutta jos kuvaa yhtään enemmän ja kunnianhimoisemmin, niin suosittelen sitä kyllä sijoituksen arvoiseksi hankinnaksi. Jos kuitenkin kuvaaminen on enemmän harrastelua, harjoittelua ja omaksi iloksi kuvailua, niin siitä on olemassa myös erinomainen, edullisempi kuluttajamalli 25mm f1.8, jonka hinta on erittäin kohtuullinen (379€).

  • Milla

    Ihan mielettömän upea kuvakollaasi! Olen monissa asioissa samoilla linjoilla kanssasi, ja satun itsekin olemaan porukassa uein se tyyppi, jonka kuvauskohteita kummastellaan. Isäni on saattanut joskus yhteisellä lomareissulla naureskella, että jostakin kuuluisasta nähtävyydestä minulla on yksi kuva, paikallisesta pulusta taas varmaan viiskymmentä.

    Samastun myös kokemukseen siitä, että kuvaamisesta kaipaa joskus lepoa. Koska olen itsekin valokuvannut jo aika pitkään – joskin paljon satunnaisemmin kuin sinä – alan usein ihan automaattisesti ajatella jotakin kaunista nähdessäni sitä, ettei kamera tullut mukaan. Siinä voi mennä hieno hetki pilalle, jos mieleen jää vain ajatus siitä, että pääsisinpä paikalle vielä toiste kameran kanssa. Siksi olen pitänyt tärkeänä yrittää oppia, että minulla on lupa nauttia näkemästäni ja kokemastani myös ihan välittömästi ja omilla aisteillani silloin kun siltä tuntuu tai kun sellainen tilanne tulee.

    Olen muuten joskus lähtenyt täällä kotikulmilla valokuvaamaan niin, että olen etukäteen päättänyt ottavani vain tietyn määrän kuvia. Suosittelen! Kuvia tulee digikameralla usein räpsittyä niin paljon ja varmuuden vuoksi joka kulmasta ja kaikenlaisilla asetuksilla, että minusta on ollut ihanaa välillä keskittyä ihan täydellisesti siihen, mitä oikeastaan haluan kuvata. Niistä otoksia onkin usein ollut kiva katsella jälkikäteen, koska jotenkin olen aivan toisella tavalla nähnyt niissä jotakin itsestäni, vaikka ne eivät esimerkiksi teknisesti tai sommitellullisesti olisikaan niin vaikuttavia.

    Minulla on käytössä vielä ensimmäinen järkkärini useiden vuosien takaa, mutta pitää ehkä tutustua noihin Olympuksen kameroihin, jos tästä joskus aika jättää (toivottavasti ei kuitenkaan vielä pian!)

    • Voi kiitos Milla! Nauroin ääneen, kun luin tuon kohdan paikallisesta pulusta, koska tunnistin siitä niin itseni. :D Tämä on muuten ihan totta, että kun on tottunut katselemaan maailmaa usein kameran läpi, harmitus on joskus valtava, kun jotakin kaunista maisemaa, ihanaa auringonlaskua tai muuta täydellistä kuvauskohdetta ei saakaan tallennettua, kun kamera ei tullut mukaan. Mutta olet oivaltanut jotakin olennaista: on itse asiassa tässä someajassa erinomaisen hyväkin, että joutuu välillä muistuttelemaan itseään nauttimaan siitä itse hetkestä ja tallettamaan kokemuksia ja muistoja mieleen omien aistien kautta konkreettisten valokuvien sijaan.

      On myös ihan älyttömän hyvä idea tuo, että antaa itselleen vain tietyn määrän kuvia, ikään kuin kuvaisi filmikameralla. Koska tosiaan digiajassa niitä kuvia tulee räpsittyä välillä ihan holtittoman paljon. Tuollainen rajoitus pakottaa miettimään kuvakulmia ja kohteita huomattavasti tarkemmin. :) Olen itse myös kuvaajana sellainen, että yritän aina ottaa jo kuvaa napatessa mahdollisimman “valmista” kuvaa, jota tarvitsisi muokata mahdollisimman vähän. Monelle muulle kuvanmuokkaus on vähintään yhtä olennainen osa prosessia kuin itse valokuvaaminen ja kuvanmuokkausohjelman äärellä saatetaan näpertää tuntikausia luomassa otoksista täydellisiä. Olen huomannut, että myös kuvaajina ihmiset ovat tosi erilaisia. Osa räpsii kuvaushetkessä huolettomammin ja toteaa, että rajausta, valotustaja muita seikkoja voi sitten jälkikäsittelyssä fiksailla, mutta itse yritän aina tehdä jo kuvaustilanteessa sellaista jälkeä, että kuvan voisi parhaimmillaan julkaista sellaisenaan.

      Mahtavaa, että sinullakin rinnalla kulkee uskollinen kamerakumppani, jonka kanssa olet tullut tutuksi. Jos joskus aika siitä jättää tai kaipaat rinnalle pienempää ja kevyempää kakkoskameraa, niin suosittelen lämpimästi kääntymään Olympuksen puoleen. :)

  • Vitsi joku tommoinen pieni kamera olis kyllä todella hyvä. Vaikka kyllä puhelimessa on hyvä kamera niin ei se voita sitä oikeeta kameraa, ainakaan mun mielestä.

    • Puhelinten kamerat ovat kyllä tosi laadukkaita nykyään, mutta eihän niillä kuitenkaan ihan järkkäritason kuvaa saa. Hauskaa on silti, että monella kännykällä taitaa nykyään saada otettua parempia kuvia kuin sillä pikkuisella pokkarillani aikanaan – niin se kehitys kehittyy. :D

  • Otan arkena kuvia blogiin sekä tietysti juhlissa ja matkoilla. Kamerani on tällä hetkellä pokkari, mutta haaveilen järkkäristä.

    • Tällainen minijärkkäri on aika mukava siirtymä pokkarista järjestelmäkameraan, joten pidähän Olympus mielessä sitten, kun tuntuu, että on aika siirtyä haaveista toteutukseen! :)

Related posts