3/07/18

Oodi tylsistymiselle

6 50

Muistatteko ne lapsuuden ja nuoruusvuosien loputtomilta tuntuvat kesät? Päivät lipuivat raukeina eteenpäin ja aikaa tuntui olevan käsissä määrättömästi. Silloinkin, kun olin kesätöissä, kolmen kuukauden kesäloma tuntui käsittämättömän pitkältä: oli aikaa loikoilla auringossa, lähteä spontaanille uimaretkelle, uppoutua lukemaan kirjaa tuntikausiksi. Oli aikaa tylsistyä.

Nyt ajatus tylsistymisestä tuntuu lähes absurdilta. Aikuisuus on vienyt mennessään hetket, joissa olisi tilaa ja aikaa pitkästyä. Lapsena sitä vihaa sellaista mielikuvituksetonta joutilaisuuden tilaa – nykyään sitä suorastaan kaipaa. Yhä useammin huomaan haluavani järjestellä arkeani niin, että nimenomaan jäisi aikaa olla tekemättä mitään. Juuri niissä hetkissä piilee luovuus ja spontaanius, joista kumpaakin haluaisin arjessani ruokkia.

Viime keväänä muutin arkeani tietoisesti: karsin päivistäni rankalla kädellä menoja, jotka kuormittivat mieltä, kehoa ja kalenteria. Raivasin tilaa ystäville, urheilulle ja yksinololle. Otin tavoitteekseni, että minulla olisi joka viikko vähintään yksi päivä, jolle kalenterissa ei olisi ainoatakaan merkintää. Ihannetapauksessa noita päiviä olisi kaksi, mielellään peräkkäin.

Voin kertoa, että tällaisen projektin vieminen ajatuksista toteutukseen vaatii melkoista päättäväisyyttä ja luovuuttakin. Ja vaatii se myös luopumista: kaikelle ei voi mitenkään sanoa kyllä, jos tahtoo joskus tylsistyä.

Huomasin aika nopeasti kalenterisiivoukseni tulokset: mieleni oli tyynempi, tunsin itseni leväneemmäksi, stressasin vähemmän ja nautin arjestani enemmän. Minulla oli yhtäkkiä aikaa ja tilaa ajatella, siivota, puuhailla kotona kaikenlaisia hommia, jotka olivat odottaneet tekemistään vuoden päivät, tavata ystäviä spontaanisti sekä maata sohvalla ja tuijotella kattoa (tai Netflixiä). Ja se tuntui ihanalta. Melkein kuin olisin saanut yhtäkkiä arkiviikkoihini yhden päivän kokonaan lisää.

“Sinulla on vuorokaudessa yhtä paljon tunteja kuin Beyoncella.” Sitaattiin kätkeytyy sekä rohkaisun että syyllisyyden siemen. Mitä kaikkea voikaan saada aikaiseksi, kun vain tarmokkaasti tekee, tehokkaasti suunnittelee ja päättäväisesti suorittaa. Toisaalta samanaikaisesti on suunnattoman helppo tuntea syyllisyyttä siitä, kuinka koskaan ei oikein saa tarpeeksi aikaiseksi. Kuka sen loppujen lopuksi määrittää, mikä on tarpeeksi?

Yritän muistutella itselleni, ettei ihminen ole robotti ja hyväksyä kaikkien niiden oman elämänsä supernaisten ja -miesten keskellä, että minun sisäinen systeemini kaipaa välillä epämääräistä haahuilua, vetelehtimistä, päivätorkkuja ja seinien tuijottelua yltääkseen täyteen potentiaaliinsa ja kukoistukseensa. Että en arvottaisi itseäni vain aikaansaannosteni ja suoritusteni kautta.

Juhannuksena pääsin Pariisissa hetkeksi kiinni tylsistymisen tunteeseen. Ehdin jopa harmistua päämäärättömyydessä kuluneista tunneista ja tuntea, että päivä oli uhkaavasti valumassa hukkaan, kun tuijotin kellotaulussa matelevia minuutteja. Minuutit kuluivat hitaasti ja silti vapaapäivä aivan liian nopeasti. Näin jälkikäteen hymyilyttää, sillä vasta nyt tajuan päässeeni juuri siihen kauan kaipaamaani pitkästymisen tilaan.

Yksin matkaaminen vieraassa kaupungissa on helpoimpia tapoja päästä vetelehtimisen makuun. Koko maailmaa katselee siinä mielentilassa toisin silmin, ja ennen kaikkea näkee ympärillään asioita, joita normaalisti ei ole aikaa huomata. Kotona tuohon mielentilaan pääseminen on vaikeampaa, kun sosiaaliset velvoitteet, tekemättömät työt, siivoamattomat kaapit ja tiskialtaassa lojuvat kupit muistuttelevat itsestään, minne tahansa katseensa kääntää. Siksi on niin helppoa karata lomalla jonnekin toisaalle. Kaikkein suurimmalta vapaudelta tuntuisi silti päästä samaan henkiseen tilaan ympärillä leijuvista velvoitteista huolimatta ihan täällä kotona.

Tänään ihmettelen, miten yhtäkkiä ollaan jo heinäkuussa – mihin se alkukesä katosi? Keväiset haaveet kunnollisesta kesälomasta ovat näivettyneet sitä mukaa, kun kalenteri on salakavalasti täyttynyt epämääräisestä silpusta ja heinäkuulle hiipineistä deadlineista. Takaraivossa nakertaa ajatus, että kesä on jo ohi, vaikka eletään vasta heinäkuun ensimmäisiä päiviä. Ehkä se on ajan kultaamaa nostalgista haikailua lapsuuden ja nuoruuden huolettomiin kesälomiin, mutta edelleen ajattelen, että unelmieni kesä pitää sisällään juuri noita tylsistymiseen asti joutilaita hetkiä, merkinnöistä vapaita päiviä ja viikkoja. Mahtavatkohan jäädä odottamaan ensi kesää…

Toisaalta, osaisiko sitä vapautta lopulta arvostaa? Tulisiko lopulta tehneeksi mitään ikimuistoista, vaikka kalenteri antaisikin sille tilaa ja aikaa? Puuroutuisivatko joutilaat päivät lopulta mielen arkistoissa päiviksi, joista ei muista mitään? Tai haittaisiko sekään, jos ei muistaisi? Kävi miten kävi, toivon, etten enää koskaan näe joutilaisuuden hetkiä hukkaan heitettynä aikana. Painuivat nuo raukeat auringossa loikoillut päivät, uneliaat aamut, sadepäivien lukuhetket ja ystävien kanssa puhumatta sohvalla vietyt iltapäivät unholaan tai eivät, niissä on eletty juuri tässä ja nyt, kunkin hetken toiveita ja tarpeita kuunnellen ja kunnioittaen. Ja sitä minä ainakin elämässä loppujen lopuksi tavoittelen.

Photos: Isatou Jeng

Tags: , ,

Categorised in: Elämä

6 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Hanna

    Mulla on aina vapaapäivinä sellainen tunne, että jos vaan haahuilee, istuskelee, hörppii teetä, että se menisi hukkaan. Pitäisi tehdä jotain! Saada aikaiseksi! Poikaystävällä on ihan toisenlainen näkökulma. Hän yksinkertaisesti harvoin suostuu tekemään yhtään mitään. Siis YHTÄÄN mitään koko päivänä. Pakon sanelemana joskus sitten tulee vietettyä sellaisia päiviä yhdessä, ja kuinka se onkaan eri tavalla virkistävää! Tykkään pikku puuhailusta, mutta jos vapapäivänä on aina polttava tarve alkaa puuhata, voi olla ehkä hyödyllistä tietoisesti vain olla. Kuten sanoit, tekemättömyys ruokkii luovuutta.

    • Ihmiset ovat tässä asiassa tosi erilaisia. Itse huomaan tarvitsevani usein useamman päivän sitä vapaata oleilua putkeen, jolloin voi ikään kuin luvan kanssa vain löhöillä päivän-pari, mutta jää silti sitten lepäämisen jälkeen aikaa myös aktiivisuudelle. Huomaan, että nyt jo sen juhannuksen rentoilun ja hetkittäisen tylsistymisenkin tuloksena luovuus kukkii taas kirjoittamisen suhteen uudella tavalla.

  • Hanna

    En tiedä onko se niinkään aikuisuus joka on vienyt mahdollisuuden tylsistymiseen, vai ennemminkin teknologia? Itse olin viimeksi tylsistynyt kun unohdin kiireessä puhelimen kotiin, ja huomasin sen asemalla junaa odottaessani. Ei ollut puhelinta mitä räplätä odottaessa, eikä edes junassa istuessa. Mukana ei ollut myöskään kirjaa tai mitään muuta ajanvietettä. Oli ihan vain aikaa katsella ympärille ja odottaa! Ja tylsistyä.

    Meillä on tapana avomieheni kanssa viettää loma aina jossain muualla. Kotona kun jos yrittää haahuilla käy helposti niin, että sitä alkaa tiskaamaan/siivoamaan/pesemään pyykkiä/tekemään töitä. Mieheni itseasiassa kieltäytyy ottamasta vapaata jos emme lähde jonnekin. Ja työasiat on lomalla pannassa, meilejä ei lueta eikä puhelintakaan mielellään käytetä muuta kuin että kerran päivässä katsotaan ettei mitään vakavaa ole tapahtunut kotipuolessa.

    Teknologiasta kun päästää irti silloin tällöin, pääsee sitä ihan eri tavalla lomailun ja rentoutumisen – ja sen tylsistymisen – ääreen :)

    • Tämä on kyllä myös ihan totta – hyvä huomio! Omassa lapsuudessa ja nuoruudessa ei ollut älypuhelimia, joiden kautta viihdykettä ja tekemistä olisi ollut aina saatavilla. Puhelin, tabletti tai tietokone sekä sosiaalinen media täyttävät monella ne tyhjät hetket, jotka aiemmin olisivat jääneet joutilaiksi. Se ei välttämättä todellakaan ole pelkästään hyvä asia, vaikka onkin tietysti kivaa, että viihdykettä on aina saatavilla.

      Kun oma työ on niin sidoksissa teknologiaan ja someen, sen takia tuntuu erityisen tärkeältä, että elämässä olisi myös sellaista oikeaa lomaa ja vapaa-aikaa, jolloin saisi hyvällä omatunnolla irroittautua tästä kaikesta. Sen takia kaipaankin kalenteriin niitä pidempiä vapaita pätkiä, jolloin voin rauhassa laittaa puhelimen äänettömälle, unohtaa työt vähänksi aikaa ja olla vain.

      Tuo, miten kuvailet kotona lomailua, kuulostaa tismalleen siltä, miten itsellenikin tuppaa helposti käymään. Tästä syystä tuntuu helpommalta yleensä viettää lomaa jossakin ihan muualla. Viime kesänä pidin juuri tällaisen loman siellä Marokossa reissatessani. Teknologiastakin oli helppo luopua, kun parin viikon työt oli hoidettu etukäteen, matkaseura oli hyvää eikä nettiä juuri ollut käytettävissä. Minulle on tullut tavaksi reissuun lähtiessä napsauttaa usein puhelin äänettömälle lähtiessä ja äänet takaisin päälle palatessa. Lisäksi olen kytkenyt melkein kaikki ilmoitukset pois päältä. Näin ollen ei ole tarvetta tarkistella puhelinta jatkuvasti. Olen matkoilla hyvä irroittautumaan myös somesta, mutta kotona ja “työmoodissa” se on vaikeaa. Mutta toden totta niitä tylsistymisen hetkiä saisi varmasti kokea enemmän ilman nettiä, teknologiaa ja sosiaalista mediaa.

  • Podin viime viikolla ihan samaa “mihin-kesä-meni”-ahdistusta ja kirjoitinkin siitä: https://pikkuponejajayksisarvisia.blogspot.com/2018/06/kesa-on-kohta-ohi-ei-todellakaan-ole.html Onneksi ahdistus hiljalleen antoi periksi viikon myötä. Kummallista tämä aikuiselo: Ensin odotetaan kesän alkamista ja sitten pelätään sen loppumista. :D

    • Luulen, että tuolla kesän lyhyydellä ja kaamoksen pelollakin on oma vaikutuksensa tähän suomalaiseen mielenmaisemaan. Mutta kyllä tässä saa vähän itseäänkin syyttää liian täyteen buukatusta kesäkalenterista. :D Mutta yritetään silti nauttia näistä ihanista kesäpäivistä ja päästä edes vähäksi aikaa oikein kunnolla lomamoodiin!

Related posts