28/06/18

Joutilas juhannus ja parit päiväunet Pariisissa

9 69

Keskikesän juhla on monen suosikkeja juhlapyhien joukossa. Itse en ole koskaan välittänyt juhannuksesta perheen kanssa vietettyjen lapsuuskesien jälkeen. Ehkä nykyään osaisin jo nauttia siitä, kun olen tullut enemmän sinuiksi introverttipuoleni ja yksinolon kanssa eivätkä juhlapyhät sinänsä tunnu nykyisin juuri tavallisia arkiviikonloppuja kummemmilta. Silti kaipuu jonnekin juhannusintoilun ulottumattomiin tulee kuin selkärangasta. Jonnekin, missä koko juhannuksen olemassaolon voi unohtaa. Samaa kaavaa toistan monina muinakin juhlapyhinä. Viime vuonna reissasin juhannuksen aikaan itsekseni Portugalissa, tänä vuonna suuntasin Pariisiin.

Pariisi on yksi niistä kaupungeista, joissa olen käynyt lukemattomia kertoja, mutta joka on silti jäänyt jollain tapaa etäiseksi. Pariisi tuntuu jotenkin minun kaupungiltani, mutta matkat ovat usein olleet lyhyitä pyrähdyksiä työn merkeissä, jolloin kokonaiskuva on jäänyt epämääräiseksi. En osaa yhdistää paikkoja toisiinsa kuin kartalla ja moni legendaarinen Pariisin kohde on edelleen ollut to do -listalla. Tuntuu hullulta, että yhdeksän Pariisissa matkaamani vuoden aikana en ollut ehtinyt Louvreen…

Tämänkertainen reissu oli joutilaisuudessaan otollinen hetki päämäärättömälle vaeltelulle, museoissa luuhaamiselle, kirjan lukemiselle puistossa ja ihmisten tuijottelulle Seinen varrella. Juhannus antoi hyvän syyn lomailla ja ottaa pari päivää taukoa työasioista – tuskinpa kovin moni täällä koto-Suomessakaan jaksoi viikonloppuna notkua tietokoneen äärellä. Ja poikakaverin joutuessa tekemään vähän töitä viikonloppunakin, minulla oli aikaa tutkailla ja ihmetellä Pariisia kaikessa rauhassa itsekseni.

Heti ensi töikseni marssin Centre Pompidouhun ja aloitin kunnianhimoisen vaelluksen läpi näyttelysalien. Jossain vaiheessa aikainen aamulento ja muutamaan tuntiin jääneet yöunet alkoivat painaa sekä askelta että silmäluomiaOlin modernin taiteen museosta todella vaikuttunut mutta pari kerrosta koluttuani ja muutaman vaihtuvan näyttelyn kierrettyäni niin uuvuksissa, että nuokuin ja keräilin hetken voimiani museon penkillä, ennen kuin jaksoin jatkaa matkaa. Alas aulaan palattuani muistin, että toinen puoli alakerran vaihtuvista näyttelyistä oli vielä kokonaan katsastamatta. Puntaroin tovin, jaksaisinko vielä keskittyä hetken verran ja päätin tsempata. Kerrankos sitä täällä oltiin!

Astuin uteliaana japanilaisen Ryoji Ikedan näyttelyyn, jossa kengät piti ottaa jo ovella pois. Tassuttelin paljain jaloin suureen pimeään huoneeseen, jonka lattiaa peitti musta pehmeä matto. Seinälle oli heijastettu monen kymmenen metrin pituudelle mystisenä eteenpäin virtaavaa pikseleiden, koodien ja graafisten jonojen lopuntonta jatkumoa sähköisenä särisevän digikohinan siivittämänä. Näky oli pysäyttävä: sitä katsellessaan tuntui kuin olisi ollut transsissa.

Näin ympärillä ihmisiä, jotka istuskelivat ja makoilivat lattialla keskellä pimeyttä vailla pienintäkään kiirettä liikahtaa paikoiltaan tai jatkaa matkaa. Istahdin seinän vierustalle ja jumituin tuijottamaan eteeni avautuvaa näkymää kuin hypnotisoituna. Minäkin, joka koen tietoisen rauhoittumisen, pysähtymisen ja meditoinnin todella vaikeaksi, koin saavuttavani installaatioon uppoutuessani jonkin meditatiivisen mielentilan kuin itsestään ja huomasin pian nököttäneeni paikoillani kuin lumottuna jo puolisen tuntia.

Pitkä museokierros ja univaje tuntuivat yhä jaloissa ja silmäluomilla, joten kävin matolle pitkäkseni kuten moni muukin näytti tehneen. Annoin rentouden vyöryä ylitseni ja torkahdin. Jotenkin sen kohinan keskellä vallitsi sellainen mystinen rauha ja unohduksen tila. Teokseen oli helppo uppoutua niin, että saattoi unohtaa itsensä. Huoneessa vallitsi niin vangitseva tunnelma, etten meinannut malttaa lähteä sieltä lainkaan. Kun lopulta olin viettänyt sähköisenä särisevässä huminassa yli tunnin, päätin viimein jatkaa eteenpäin. Moni minua jo ennen saapunut jäi yhä paikoilleen.

Harkitsin vakavasti, että maksaisin seuraavana päivänä museon pääsylipun uudelleen vain tullakseni istumaan tuonne huoneeseen pariksi tunniksi. Ryoji Ikedan kiehtova installaatio on esillä Pompidoussa 27. elokuuta asti, joten jos satut Pariisiin ennen sitä, mene ja koe.

Modernin taiteen museo on sekä arkkitehtuurinsa puolesta että kokoelmineen ja vaihtuvine näyttelyineen vaikuttava elämys, mutta veikkaan, että eniten siitä saa irti, jos malttaa jakaa taidekokemuksen muutamaan eri visiittiin. Nähtävää ja koettavaa on niin paljon, että museossa voisi helposti viettää useammankin päivän. Mutta jos Pompidoussa vierähtäisi helposti muutama päivä, niin Louvressa voisi varmaan viettää viikon tai kaksi…

Toisen reissupäivän kuljeksin puistoissa ja istuskelin Seinen rannalla kirjaa lukien sekä ihmisiä ja maisemia katsellen: rakastuneina suukottelevia pariskuntia, viinilaseja kilisteleviä ystävyksiä, laitapuolen kulkijoita jakamassa sätkää, pyöräilijöitä puikkelehtimassa ihmisvilinässä, Seinessä seilaavaa nojatuolia ja puuhun karannutta ilmapalloa.

Kolmantena päivänä suuntasin viimein sinne koko korttelin kokoiseen Louvreen, johon arvelin pystyväni eksymään vaikka viikoksi. Ihmispaljous hengästytti jo aulassa, vaikka jonoakaan ei ollut. Sotasuunnitelmani oli suunnistaa ensimmäiseksi sinne kaikkein olennaisimman äärelle (lue: Mona Lisa, tietenkin!) ja valita sitten muutama kohde ja osasto museokartasta. Tuntui päivänselvältä, että olisi turha yrittää ahnehtia koko Louvrea yhdellä kertaa, joten päätin suosiolla jättää osan museon valtavasta kokoelmasta seuraavien Pariisin matkojen projektiksi.

Mona Lisan ympärillä vallitsi odotetusti sellainen tungos ja kuhina, etten edes pyrkinyt ihan lähelle, vaan kurkistelin päiden yli salaperäistä hymyä. Tutulta näytti. Kaiken sen hässäkän keskellä minua alkoi naurattaa. Mikä ihme tässä yhdessä teoksessa on niin erityistä, että koko maailma tungeksii tuota naista katsomaan? Nauratti vielä vähän lisää, kun näin myöhemmin Mona Lisan äärelle johdattelevan opastekyltin, jolle joku vitsiniekka oli piirtänyt viikset. Klassikko!

Louvre oli kaikessa runsaudessaan ja upeudessaan häkellyttävä. Monessa huoneessa tuijottelin taideteosten sijaan mykistyneenä koristeellisia kattoja ja takanreunusten kaiverruksia, jotka olivat kuin taidetta nekin. Erityisen vaikutuksen teki Napoleonin kullalla ja kimalluksella kuorrutettu koti, jonka äärellä ei voinut kuin miettiä, miten kauas siitä kruusatusta tyylistä on minimalismin aikakaudella tultu. Huvitti se kontrasti, kuinka tämän päivän arvostetuin design on suoria ja selkeitä, pelkistettyjä linjoja. Napoleonin aikaan suunnittelijan taitoa taidettiin mitata taidokkaiden koukeroiden ja kaiverrusten määrässä. Pohdin, kuinka valtavia määriä työtunteja kaikkien niiden koristeluiden tekemiseen on mahtanut kulua.

Loputtomien käytävien vaeltelu ja kaikki se ympärillä näkyvä visuaalinen ilotulitus alkoi jälleen jossain kohtaa uuvuttaa. Istahdin rauhalliselle patsaspihalle lepuuttamaan jalkojani ja annoin silmien painua kiinni. Vartin torkut Louvren penkillä oli oikein kelpo idea ja päiväunien jälkeen jaksoi taas hetken kierrellä, ennen kuin kuulutukset ilmoittivat museon olevan suljettu ja oli aika lähteä.

Oli mukavan erilaista päästä tutkimaan Pariisia kaikessa rauhassa kiireettä ja nähdä siitä palanen myös paikallisen silmin henkilökohtaisen oppaan tutussa kainalossa. Mutta sainpa minäkin tasapuolisuuden nimissä esitellä paikalliselle pari mahtavaa ravintolaa.

Joutilas viikonloppu Pariisissa oli mitä mainioin tapa viettää juhannusta. Sain olla yksin ja sain viettää aikaa parhaassa seurassa (joka toki joskus voisi tarkoittaa myös yksin, mutta tällä kertaa en viittaa siihen), pääsin vihdoin ja viimein Louvreen ja aurinkoinen sää helli päämäärättömänä kuljeksivaa turistia. Ja mikä parasta, onnistuin ottamaan nokoset sekä Louvressa että Pompidoussa. Siinä, jos missä on loman tunnelmaa. :) Voin suositella!

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Tags: , , , , ,

Categorised in: Elämä, Kulttuuri, Matkat

9 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • A

    Vau Jenni, olipa upeasti kirjoitettu teksti! Tuntuu kuin olisin ollut kanssasi menossa mukana.

  • Minni

    Olipa ihanan elävästi kuvailtu, vau! Kirjoitat toki muutenkin hyvin, mutta tämä erottuu kyllä edukseen. Pääsee oikeasti tunnelmaan. Tämän tapaisia juttuja lukisin mielelläni enemmänkin :).

  • Laura K.

    Pakko kehua näin uusimmassa postauksessa teidän podcastia :). Olen löytänyt podcastit vastikään ja tietenkin harmittaa kun kaikki jää nyt kesälomille, mutta onneksi sisältöä on jo tullut jonkun verran jota kuunnella. Äänen kautta persoona tulee esille eri tavalla ja vaikka sinuakin olen aina pitänyt tosi kivana ihmisenä ihan näin blogin välityksellä niin pakko kuitenkin aina yllättyä siitä, miten monesta bloggaajasta tulee äänen kautta aivan erilainen kuva :). Teette erityistä työtä ja olette paljon esillä sosiaalisessa mediassa, mutta silti olette aivan samanlaisia tavallisia ihmisiä kuin me muutkin. Jotenkin muka yllättyy siitä, että hei noilla on ihan samat ajatukset kuin mullakin :D.

    Ja itse postaukseen. Pariisi olisi varmaan mullekin arkkitehtuurin takia aivan unelmakohde, mä kun jään jo Helsingissä katselemaan huuli pyöreänä kaikkia erikoisia yksityiskohtia :). Vanhoissa rakennuksissa on sitä jotain ja varsinkin kun omalla kotiseudulla Pohjois-Savossa on niin erilaista niin se kontrastikin on niin suuri.

    Ihanaa kesää Jenni :).

  • Tua

    Ai vitsi, torkut kahdessa museossa! Kuulostaa jotenkin aivan mielettömän ihanalta :D Todellista lomameininkiä!

  • Paula

    Ihana idea viettää juhannus kaupunkilomalla museoissa ja kaduilla vaellellen ja rentoutuen. Tuollainen olisi oma unelmajuhannukseni, ja loppujen lopuksi aika helposti toteutettavakin. Upeita, tunnelmallisia kuvia Pariisista!

  • Leena

    Komppaan niin Laura K.:ta! Olen jo vuosia seurannut sun blogia, Jenni, ja tykännyt kovasti. (Harvemmin kuitenkaan uskaltaudun kommentoimaan mitään.) Tässäkin postauksessa oli taas kerran niin upeita kuvia ja taitavasti kirjoitettua tekstiä!

    Minäkin olen löytänyt podcastit vasta aivan äskettäin. Itse asiassa teidän podcastit olivat ekoja tai tokia, joita aloin kuunnella, ja jäin heti koukkuun. Kuuntelin heti putkeen monen monta teidän podia. :D

    Sun blogia on tosiaan ollut mukava lukea, mutta vielä mukavampi sua on kuunnella! Susta tuntuu oikein hersyvän sellainen ihana elämänilo ja positiivisuus, mikä toki välittyy blogistasikin. Teidän podcasteja ja erityisesti juuri sua kuunnellessa olen monta kertaa oikein ihmetellyt, miten voikin olla, että ajattelet niin monesta asiasta – niin arkisesta kuin vähän syvällisemmästäkin asiasta samalla tavalla kuin minä. Toki monia erojakin löytyy niin isommissa kuin pienemmissäkin asioissa, ja hyvä niin. :) Jään innolla odottamaan uusia jaksoja…

    Kaikkea hyvää sulle, ja ihanaa, aurinkoista kesää!

  • Haha ihana postaus! <3 Torkut museon penkillä :D

    Itse oon käynyt Pariisissa muutamia kertoja erään siellä asuvan entisen lomaromanssin takia… Tuntuu, että oon seikkaillut siinä kaupungissa ihan hirveästi mutta sitten toisaalta tuntuu, että elelin sellaista arkista elämää siellä käydessäni, vähän silmät ummessa. Se vähän harmittaa. Noh, voihan siellä aina käydä uudestaan, vaikka lomaromanssia ei enää olekaan :D

  • Salvia

    Hei Jenni
    Vähän asiasta kolmanteen: kommentoin joskus keväällä yhteen Call Me By Your Namea käsittelleeseen postaukseen suosituksen katsoa elokuva nimeltä God’s Own Country. Huomasin nyt että elokuva pyörii Orionin kesäohjelmistossa. Ajattelin itsekin mennä katsomaan tämän mestariteoksen isolta kankaalta vaikka olen katsonut sen jo useamman kerran digitaaliversiona läppäriltä. Tähän elokuvaan, sen hahmoihin ja tunnelmaan jää aivan totaalisesti koukkuun. Siitä on nyt jo useampi kuukausi kun näin tämän elokuvan ja edelleen se palaa mieleen monta kertaa viikossa. Käy siis katsomassa, vakava koukuttumisvaara kuitenkin olemassa ;) Tämä elokuva on jäänyt ihan liian pienelle huomiolle ja CMBYN varjoon suomalaisessa elokuvakeskustelussa ja kaipaisi kovasti kaltaisesti influensserin nostoapua

Related posts