1/05/18

Introvertin elämää: tasapainoilua sosiaalisten odotusten ja yksinolon välillä

19 87

Ensinnäkin, iloista vappua kaikille! Olen moneen otteeseen maininnut, että yleensä en oikein pidä näistä “pakollisista” juhlapyhistä, mutta tänä vuonna vappu sujuu mukavissa merkeissä poikaystävän kainalossa ja ystävien kanssa brunssin äärellä, joten enpä kaiken tämän mukavuuden keskellä edes ehdi angstata. :D

Haluaisin vielä kiittää kaikkia keskusteluun osallistuneita parin viikon takaisessa yksinäisyyteen liittyneessä postauksessani. Se jätti monenlaista ajatushyrrää takaraivoon pyörimään ja jotenkin jäi vielä tarve sanoa jotakin siitä omasta introverttiluonteesta sekä oman ajan tärkeydestä, vaikka tällä kertaa vietänkin vappua seurassa. Viime vuonna vappu hurahti muuttoa tehdessä ja hyvällä omatunnolla yksinään laatikoita purkaessa. Juhannukseksi karkasin yksin matkalle ja uutta vuotta puolestaan juhlistin ihan vain itsekseni kotona jäätelöpaketti, sipsipussi ja Netflix seuranani – enkä oikeastaan kaivannut yhtään mitään enempää.

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon sitä, millaista oikeasti toivoisin elämäni olevan. Ehkä tämä on tuon viime viikolla päättyneen kolmen vuoden terapiajaksoni jatkumoa, että olen kriittisesti tarkastellut omaa elämääni pohdiskellen, millaiset asiat ovat elämässäni kohdallaan ja mitä vielä haluaisin jollain tapaa muuttaa. Koko kolmen vuoden prosessi on auttanut minua kuuntelemaan itseäni ja omia tarpeitani, olemaan hieman vähemmän vaativa itseäni kohtaan ja laskemaan standardejani vähäsen. Kukaan muu ei aseta minulle niin kovia kriteerejä kuin minä itse. Ja nyt kun olen viimein alkanut osata vähän hellittää, olen ryhtynyt miettimään, olisiko vielä joitakin elämän osa-alueita, joita olisi syytä rauhoittaa.

Kiire on suurelta osin itse aiheutettua, mutta viime aikoina se on myös osin ollut olosuhteiden sanelemaa. Kun deadlinet vain kertyvät samaan sumaan ja kaikki yksinkertaisesti tapahtuu yhtäaikaa, on aikatauluja vaikea organisoida järkeviksi paremmalla suunnittelulla. Perus-työarjen rullaamiseen sujuvasti olen kuitenkin kehittänyt viimeisen vuoden aikana ihan yksinkertaisia työkaluja, jotka ovat helpottaneet elämää kummasti. Lisäksi olen miettinyt, että mikäli en pysty vaikuttamaan työstä johtuvaan kiireeseen, voin silti vaikuttaa siihen vapaa-ajallani. Ja siihen olenkin nyt tarttunut…

Millaisista asioista kalenterini oikein täyttyy? Varsinaisten töiden kuten kirjoittamisen ja valokuvaamisen sekä tapaamisten ja pakollisten tai minulle vähintäänkin hyödyllisten työhön liittyvien tilaisuuksien lisäksi kalenterini on täyttynyt kaikenlaisesta ohjelmasta: on urheilua, treffejä ystävien kanssa, jokaviikkoinen tapaaminen mummoystävän kanssa, terapiatapaaminen, juhlia, tapahtumia, mitä milloinkin. Minulla on hyvin harvoin kalenterissani sellaisia päiviä, että niiden varalle ei ole yhtäkään merkintää. Ja tähän olen halunnut muutosta.

Olen huomannut reissujeni aikana nauttivani siitä tunteesta, että matkoilla kalenteri on likimain aina tyhjä. Vaikka tekisin matkan aikana töitäkin, kaikki ylimääräinen ikään kuin karsiutuu agendasta pois. Niin paljon kuin rakastankin ystäviäni, jokaiset sovitut treffit kalenterissa ovat pieni kuormitus takaraivossa ja pois siitä ajasta, mitä minulla on vain yksinololle ja rauhoittumiselle, mitä introverttinä koen tarvitsevani yllättävänkin paljon. Rakastan sitä, että matkoilla ja varsinkin yksin matkatessa saan ikään kuin hyvällä omatunnolla olla ihan rauhassa. Arjessa sosiaaliset paineet ja odotukset ovat ihan toisella tavalla läsnä. Tämän kanssa moni introvertti kertoikin yksinäisyys-postaukseni yhteydessä kipuilevansa: kaivatun yksinolon ja sosiaalisten paineiden ristitulessa tasapainoilu voi olla haastavaa ja herättää ristiriitaisiakin ajatuksia.

Poikakaverini on monessa mielessä kaltaiseni introvertti, vaikka hänellä on todella laaja ja aktiivinen ystäväpiiri. Jossain vaiheessa hän ahdistui toden teolla sosiaalisista velvoitteista, jotka täyttivät hänen kalenteriaan niin, ettei hän tuntenut enää olevan aidosti oman elämänsä ja ajankäyttönsä herra. Pettymysten tuottaminen ystäville ja sosiaalisen paineen alla omien tarpeiden kunnioittaminen tuntui niin vaikealta, että hän päätti lopulta muuttaa pariksi kuukaudeksi ulkomaille, osittain pakoon omaa liian ylikuormittavaksi käynyttä sosiaalista elämäänsä. Se oli kuin äärimmäinen keino ottaa oma aika ja oma elämä haltuun jälleen.

Ulkomaille lähtiessään hän ilmoitti ottavansa taukoa kaikesta somesta eikä yksinkertaisesti jaksanut pitää yhteyttä juuri keneenkään. Hän ei tosin muutenkaan ole mikään aktiivinen someihminen tai ahkera yhteydenpitäjä, ja hänen ystävänsä tietävät tämän, mutta nyt poissaolo antoi hyvän tekosyyn pidättäytyä yhteydenpidosta vähän kuin luvan kanssa. Kotiinpaluun lähetessä häntä alkoi jo valmiiksi ahdistaa se viesti- ja puhelutulva, joka puhelimessa räjähtäisi, kun hän palaisi takaisin tuttuihin maisemiin. Kun hän tuskaili pahantuulisena ja ahdistuneen oloisena tilannettaan minulle, ripitin häntä, että pakenemisen sijaan hänen olisi itse otettava oma sosiaalinen elämänsä hallintaansa ja valikoitava, keiden ihmisten kohtaamisista hän saa energiaa ja keiden tapaaminen vain ahdistaa ja syö voimia. Ja sitten olisi vain tehtävä priorisointia oman hyvinvoinnin tähden. Eihän kenenkään tulisi voida pahoin vain siksi, ettei kehtaa kieltäytyä tapaamisista silloin, kun oikeasti tarvitsisi omaa aikaa. Introverttiluonteelle laajan ystäväpiirin kanssa toimiminen voi olla toisinaan todella uuvuttavaa, jos muiden odotukset yhteydenpidon määrästä ja tapaamisten tiheydestä ylittävät totaalisesti oman kapasiteetin.

Vaikka minun tilanteeni sosiaalisten paineiden ristitulessa on huomattavasti kevyempi, ryhdyin toiselle antamieni neuvojeni myötä miettimään, miten itse hoidan omaa tilannettani ja elämääni tältä osin. Miksi ihmeessä minun pitäisi lähteä ulkomaille reissuun asti saadakseni sitä kipeästi kaivattua omaa aikaa ja rauhaa? Rakastan ystäväni ja minusta on ihanaa viettää heidän kanssaan aikaa, mutta jossain vaiheessa olen vain huomannut täyttäväni kalenterini liian tukkoon unohtaen siinä samalla kokonaan itseni.

Tajuttuani tämän ryhdyin tarkoituksellisesti jättämään kalenteriini täysin merkinnöistä vapaita päiviä. Arkena se on harvoin mahdollista, mutta edes yksi tai kaksi ihan vapaata arki-iltaa viikossa tekee jo toisinaan ihmeitä. Isoin juttu on kuitenkin ollut, että olen nyt viettänyt muutaman viikonlopun ihan yksin omassa rauhassani ja on tuntunut, kuin jokin rauha astuisi sisimpääni samantien, kun tiedän, että minulla on pari päivää ihan vain itselleni. Oivallus voi tuntua ihan naurettavalta ja yksinkertaiselta, mutta kun on tottunut sopimaan ystävien kanssa kaikkia mukavia menoja melkein viikon jokaiselle päivälle ja yhteistä aikaa on muutenkin rajallisesti, on ollut aiemmin tosi vaikeaa lykätä treffejä viikon-parin päähän, jos kalenterissa periaatteessa olisi kuitenkin tilaa. Nyt en kuitenkaan ole potenut tarpeestani syyllisyyttä, vaan olen yksinkertaisesti vain ottanut tarvitsemani ajan. Ja välittömästi tuntuu, että elän enemmän omannäköistäni elämää, kun suon aikaa myös yksinololle.

Yksinolo on antanut mahdollisuuden latailla akkuja rauhassa, lueskella, kuunnella podcasteja, siivoilla ajan kanssa (minkä olen havainnut ihan uskomattoman meditatiiviseksi puuhaksi), käydä urheilemassa ja toisinaan olla vain. Ja olen jo nyt huomannut, että se ruokkii paitsi omaa jaksamista myös luovuutta ja intoa olla paremmin läsnä niissä viikon varrelle sovituissa sosiaalisissa kohtaamisissa.

On tottakai tärkeää huomioida ystäviään ja juuri tuon viimekertaisen yksinäisyys-postauksen yhteydessä mietin myös sitä, kuinka tärkeää on välillä uhrautua ja olla mukana niissä ystävien tärkeissä hetkissä ja merkkipäivissä, jotta kukaan ei sellaisella merkittävällä hetkellä joutuisi tahtomattaan olemaan yksin. Mutta samaan aikaan on muistettava huolehtia myös itsestä, ja jos on kaltaiseni introverttiluonne, joskus se tarkoittaa muutamia treffejä vähemmän ystävien kanssa ja kalenteriin tietoisesti raivattuja hetkiä yksinololle.

Photos: Liisa Kivi

Tags: , , ,

Categorised in: Elämä

19 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Hani

    Hyvä, Jenni! Kuulostaa hyvältä pohdinnalta!

    Itselleni oma aika on kuin keidas aavikon keskellä vaikka ihmisistä pidänkin.

    Yksi asia sun pitää vielä korjata: nämä eivät ole “höpötyksiä” vaan ihan järkevää ja hyvää ajattelua <3

  • Olgamaria

    Tiedän niin tuon mistä puhut! Itsekin olen introvertti. Olen keskikokoisessa tavaratalossa töissä, jossa joutuu olemaan päivän aikana sosiaalinen niin työkavereiden kuin asiakkaidenkin kanssa. Töiden jälkeen kun on vastannut kaikkiin päivän aikana tulleisiin viesteihin, ei jaksa edes ajatella mihinkäään lähtemistä, korkeintaan lenkille. Edes telkkaria ei tee usein mieli avata. Haluan iltaisin rauhoittua ja antaa pään levätä.

    • Voin hyvin kuvitella, että työssä, joka vaatii jatkuvaa sosiaalisuutta ja jutustelua, kaipaa entistäkin enemmän omaa rauhaa sitten vapaalla ajalla. En itse varmaan kykenisi pidemmän päälle tekemään tuollaista työtä, vaikka opiskeluaikoina myös itse tuli oltua asiakaspalveluhommissa. Sen jälkeen todella oli illan päätteeksi aika kaikkensa antanut olo! Mutta hienoa, jos osaat kuunnella omia tarpeitasi ja maltat rauhoittaa illat omalle ajalle. <3

  • Kerttu

    Tämä kolahti. Erityisesti poikaystäväsi kokemukset ja ns. pakeneminen ulkomaille. On hullua, että omaa arkeaan joutuu lähtemään ikään kuin karkuun toiseen maahan. Itselläni ulkomaille muuton syyt eivät ole kuin kerran olleet sosiaalisissa suhteissa, mutta se kerta riitti: nykyään osaan sanoa ei enemmän kuormittaville kuin kivoille vapaa-ajan tapaamisille.

    Moni ei oman ajan tarvettani ymmärrä ja ihmiset kokevat oikeudekseen antaa arvioita minun tavastani käyttää aikaa. Saan aika ajoin kuulla olevani tylsä ja, että minulle käy vielä huonosti: joku päivä jään yksin. Katsotaan miten käy. Tällä hetkellä prioritisoin kuitenkin tämän päivän hyvin vointiin ja siihen, mitä se vaatii eli omaan aikaan.

    Kiitos ajatuksia herättävästi tekstistä.

    • Tuo pitää ihan paikkansa, että välillä ihmisen on todella vaikea ymmärtää sitä, että joku tarvitsee enemmän aikaa yksin ja jopa nauttii siitä. Mutta toisaalta, minusta tärkeintä on kuunnella itseään, joten jatka valitsemallasi tiellä! Uskon, että se on oman itsesi kannalta parhaaksi. :)

  • Zosa

    Kun introvertti saa lapsia, moni kokee että siellä se elää täydellistä perhearkea eikä enää välitä mistään muusta. Mutta lapsetkin ovat ihmisiä, ja niiden kanssa saa juosta neuvolasta alkaen vaikka missä. Vaikka pääsisi helposti kavereiden kanssa istumaan iltaa, ei kerta kaikkiaan jaksa. Tätä ei moni ymmärrä.

    • Oivoi, en tiedä, miten mahdan itse koskaan tuosta rumbasta selviytyä, jos perhettä päädyn koskaan perustamaan. Siinä on vieläkin yksi iso palikka lisää kokonaisuuteen, jossa tasapainoilla. Huh!

  • ok

    Parasta on se, ettei kellekkään tarvii selitellä mitään. Sanon yleensä vain “se päivä ei sovi” , vaikka sille illalle olisin suunnitellut olla tekemättä mitään, suunnitelma sekin, ja mitä se kellekkään kuuluu. Läheisemmille ihmisille tietysti voi kertoa tarpeistaan, toivon mukaan ymmärtävät. Muistan kyllä joskus saaneeni ihan perheen jäseneltä pyyhkeitä, kun nuorempana kärsin paniikkikohtauksista ja jouduin joskus viimehetkellä perumaan, mutta se on vaan ajateltava niin, että ymmärtämättömyys tällaisessa on sen ihmisen ongelma,ei mun.
    Se Avicii, mistä mainitsit, kosketti ja mietitytti mua myös vakavasti. Omasta hyvinvoinnista on lupa huolehtia, ja velvollisuus mutta itseä kohtaan siis.

    • Tuo onkin hyvä tekniikka, ettei edes ryhdy selittelemään mitään. Ja muiden voi olla vaikea ymmärtää viime hetken perumisia, mutta aika monella on todennäköisesti silloin jokin oikea syy. Ja tietysti se kannattaa myös kertoa, jos tuntuu, ettei toinen ymmärrä. Viime kädessä se on kuitenkin juuri kuten sanoit eli se ei ole oikeastaan sinun ongelmasi, jos toinen ei vielä asian avaamisenkaan jälkeen kykene ymmärtämään. Mutta ehdottomasti, omasta hyvinvoinnista on lupa ja pitääkin huolehtia! Ja läheisten hyvinvoinnista siinä sivussa myös. <3

      • V

        Teen samaa nykyään, että vain ilmoitusluontoisesti sanon, ettei ”päivä x valitettavasti sovi”. Olen tosin huomannut, että joissain tyypeissä tämä saattaa herättää provosoitumisen tuntemuksia.

        Yksi esimerkki monista: yritimme henkilön x kanssa saada kalenterit sopimaan. Viestissäni ilmoitin, että perjantait eivät valitettavasti sovi tapaamiselle. Vastapuoli jäi jumittamaan tähän perjantaipäivään,
        vaikka ilm. hänelle olisivat käyneet muutkin päivät. Lopulta, kun ystävällisesti toistin, että perjantait ovat valitettavasti huonoja ajankohtia, tämä toinen osapuoli kutsui aikataulujani vaikeiksi ja vaati selontekoa, miten aikataulutan elämäni :D. Koen, että ei ole velvollisuuteni selvittää tuntemattomalle, että perjantait eivät sovi terapian vuoksi. Ja mielestäni sen pitäisi riittää, että ”ei sovi” vrt. ”ei” on ”ei”.

        Tokihan jousto puolin ja toisin tilanteen salliessa on suotavaa, mutta sitten on myös niitä ajankohtia, kun ei vain pysty aikatauluttamaan muuta ylimääräistä menoa päivään kuin esim. tuon terapian perjantaille.

        Luulen, että tämä saattaa olla myös persoonallisuuserokin; joitain saattaa ärsyttää tällaiset ”jämäkät” tyypit, joihin lasken kuuluvani (en pidä turhan paljoa löyhistä/jatkuvasti muokkautuvista aikatauluista, stressaa), ja jotkut pystyvät olemaan joustavampia aikataulujen yms. monen muun asian suhteen. Itselle esim. yllätyssynttärit olisivat järkytys, kun merkintää ei löydy kalenterista :D.

  • Västis

    Tuo poikaystäväsi kokemus on todella samaistuttava. Tosin, minulla irtiotto on jäänyt vain haaveilun tasolle. Vaikka pakeneminen ei ole kestävä ratkaisu, tilanne on äitynyt niin pahaksi, että joskus se tuntuu olevan ainoa ulospääsy. Nimenomaan laajat sosiaaliset verkostot muodostavat tämän ongelman: vaikka olisin viikon ajan joka ilta jossakin menossa, en välttämättä näe yhtä ystävää kovinkaan usein. Koen syyllisyyttä siitä, että olen ”huono ystävä”, vaikka olisinkin kaikesta sosiaalisesta aktiviteetista aivan uupunut.

    Valittelin kerran kiirettäni ystävälle, jota en ollut pitkään aikaan nähnyt. Hänen näkemyksensä oli, että aikaa kyllä on, mutta en vain pidä ihmisten tapaamista tarpeeksi tärkeänä. Uskoin silloin, että hän oli oikeassa, mutta nyttemmin kommentti on vaivannut minua. Olen alkanut kokea ihmissuhteet todella raskaina ja tuntuu, että kaikki vaativat minulta jotain.

    Juuri tuo mainitsemasi oman ajan raivaaminen kalenteriin varmasti auttaa tilannetta- kunpa se vain olisi niin helppoa! Olen myös miettinyt, että täyttäisinkin kalenteria ”tyhjyydellä” niin, että merkitsisin itselleni tarkat ajat, jolloin en ainakaan tapaa ketään tai sovi mitään hoidettavaa asiaa. Tällöin ehkä voisin välttää tilanteen, jossa huomaan ettei kahteen viikkoon ole taaskaan yhtään vapaata iltaa.

    • Pakeneminen ei tosiaan ole kestävä ratkaisu, mutta se voi hetkellisesti helpottaa ja antaa tilaa ajatella. Kaukana ollessa saa aina vähän perspektiiviä ja olen itsekin havainnut osin juuri omien reissujeni myötä tarvitsevani enemmän omaa aikaa ja rauhaa työnteolle ilman jatkuvia keskeytyksiä ja tapaamisia.

      Toit kommentissasi hyvin esille sitä ristiriitaa, jonka kanssa varmasti moni introvertti tuskailee. Monesti tuntuu, että on juuri huono ystävä, jos ei kykene näkemään yksittäisiä ystäviä niin kamalan usein. Onneksi suurin osa ystävistäni on niin kiireisiä itsekin, että tilanne on aika molemminpuolinen eikä kukaan tunne varmasti itseään hylätyksi. Oma tilanteeni on hyvin kuvailemasi kaltainen, kun kaikki ystävät vielä ovat vähän erillään eli näen yleensä aina vain yhtä ihmistä kerrallaan.

      Olen itsekin joskus kuullut tällaisia kommentteja kuin jonka olet ystävältäsi saanut. Tuollainen syyllistäminen on todella inhottavaa, sillä jokaisen elämä ja tarpeet ovat omanlaisensa. Ylipäänsä tuollaiset ehdottomina esitetyt väitteet toisen prioriteeteista tai arvoista nostattavat minulla aina niskakarvat pystyyn.

      Mutta tosiaan tuon oman ajan tietoinen raivaaminen kalenteriin auttaa kyllä paljon. Silloin ei tule huomaamattaan sopineeksi kalenteria täyteen tajuten lopulta, että oma itse unohtui prosessissa tyystin. :)

  • Pin

    Aiheeseen liittyen luen juuri Bodil Jönssonin kirjaa 10 ajatusta ajasta. Vaikka en ole täysin samaa mieltä kaikkien kirjassa esitettyjen näkemysten kanssa, siinä on monenlaisia kiinnostavia näkökohtia, kuten mikä ero on kellonajalla ja kokemusajalla. Kirjassa puhutaan paljon myös sen puolesta, kuinka oma, kiireetön aika on tärkeää kenelle tahansa, ja kuinka jotkut, erityisesti herkemmät tarvinnevat omaa aikaa muita enemmän. Ajatus voi pysähtyä ja mieli levätä vain silloin kun on aikaa. Silloin myös kokemus ajan kulumisesta hidastuu: lapsuuden kesät olivat loputtomia, ei ollut aikatauluja. Bodil puhuu paljon siitä, kuinka nykyihminen on haalinut ympärilleen monenmoista tekniikkaa ja härpäkettä, muka säästäkseen aikaa, vaikka itse asiassa härpäkkeet pirstaloivat aikaa, katkaisevat ajatuskulkua jne. Samaistun täysin siihen, kun Bodil kirjoittaa että hänestä on mukavampi tavata kasvotusten, saada kirjeitä tai sähköpostia kuin puhua puhelimessa: jatkuva puhelimen tavoitettavissa oleminen katkaisee ja pilkkoo sen mahdollisen oman ajan, sähköpostiin voi vastata milloin itse haluaa. En ole vielä päässyt kirjan loppuun, mutta kyllä siitä on jäänyt jo jotain siemeniä itämään. Suosittelen :)

    • Kuulostaapa todella mielenkiintoiselta! Kiitos vinkistä. :) Voin hyvin samaistua tuohon, että herkkänä ihmisenä sitä omaa aikaa todella tarvitsee ja kaiken maailman teknologia tuntuu lähinnä kuormittavan minua entisestään. En pidä ajatuksesta, että aina pitäisi olla nykypäivänä tavoitettavissa – tästä syystä olenkin kytkenyt suurimmasta osasta sovelluksia ilmoitukset pois päältä ja pidän useimmiten puhelimesta äänet pois päältä silloin, kun en erityisesti odota mitään puhelua, tms. Pitääpä siis tutustua tähän!

  • Luulen että meillä kaikilla on tapana yrittää pitää enemmän ystäviä kuin ajan ja voimien puitteissa pystymme. Vaikka elämäntilanne jo sanelisi ehdot ja esteet tapaamisille, paine niiden järjestämisestä on aina olemassa. Kenestäkään kun ei toivoisi tulevan entinen ystävä sen vuoksi, että yhteys on vain hiipunut vuosien mittaan.

  • Hilla

    Kiitos Jenni siitä, että olet avoimesti kirjoittanut introversiosta. Vaikka asiasta on viime vuosina alettu puhua enemmän kuin ennen, on mielestäni erityisen hienoa, että bloggaajana annat sille kasvot. Blogit kun usein pönkittävät juuri sitä tiukassa istuvaa käsitystä, että tietynlainen aktiivinen sosiaalinen elämä ja kavereiden ympäröimänä juhliminen skumppalasit kilisten ovat asioita, joista ikäänkuin kuuluu nauttia. Itse koin varsinkin parikymppisenä opiskelijana paljonkin ahdistusta siitä sisäisestä ristiriidasta, että vaikka halusin sisimmässäni viettää aikaa yksin, tunsin itseni outolinnuksi, jos lauantai-illalle ei ollut kavereiden kanssa suunnitelmia. Nuorena opiskelijanahan kuului viettää kaikki liikenevä aika opiskelijariennoissa! Sitäkin toki tein, mutta usein olisin oikeasti mieluummin jäänyt kotiin. “Halu tulla kutsutuksi juhliin, mutta samalla kieltäytyä kutsusta” olikin osuva kuvaus introversiosta, jonka joskus jostain luin. Myös kaikissa tähänastisissa ihmissuhteissani olen saanut selitellä sitä millainen olen, jos vaikka en ole jaksanut lähteä monena iltana viikossa viettämään aikaa poikaystävän kavereiden kanssa. Se on tulkittu milloin itsekkyydeksi ja milloin kavereiden inhoamiseksi, vaikka minulla on vain ollut tarve ladata akkuja. Ehkä ekstroverttien on asiaa vaikea ymmärtää, koska seurassa olen -kuten sinäkin itseäsi kuvailit- hyvinkin seurallinen ja puhelias. Ujo ei ole yhtä kuin introvertti. Nykyisin olen hyväksynyt introverttiuden muuttumattomana osana itseäni, mikä on rauhoittanut mieltä paljon. Toiveenani on löytää vielä rinnalle kumppani, joka hyväksyy tämän piirteen osana minua. Kunhan ei enää tarvitse yrittää muuttaa itseään :)

Related posts