23/04/18

Uskalla!

18 61

Kaupallinen yhteistyö: Asennemedia & Mehiläinen

Lapsena sitä kuvitteli, että rohkeus ja uskallus tarkoittavat sellaisia suuria voimankoitoksia, kiipeämistä tosi korkealle tai jostakin muusta jännittävästä ja mahtavasta suorituksesta selviämistä. Ovat ne toki sitäkin, mutta aikuistuttuaan sitä on tajunnut, että suurimmat taistelut uskalluksen kanssa käydään usein hiljaa oman pään sisällä ja ihan toisenlaisissa asioissa: rohkenenko puhua ääneen todellisista ajatuksistani, kehtaanko näyttää avoimesti kaikenlaiset tunteeni, kykenenkö myöntämään virheeni tai uskallanko olla muiden edessä myös heikko ja pyytää apua.

Palasin Mehiläisen Uskalla-kampanjan innoittamana pohdiskelemaan elämäni varrelle osuneita tilanteita, jotka ovat vaatineet erityisesti uskallusta. Ensimmäisten joukossa mieleen tulevat esimerkiksi nämä:

Menin rippileirille, jolta en tuntenut ainoatakaan ihmistä. Olimme muuttamassa uudelle paikkakunnalle kesken yläasteen kesäloman aikana ja ajattelin, että leiri olisi mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin. Kokemus oli kuin hyppy altaan syvään päähän heti kertaheitolla, mutta helpotti kouluunmenoa syksyllä, kun uudessa koulussa oli edes muutama tuttu naama.

Uskalsin myöntää olevani umpikujassa ja hakea apua mielenterveysasioissa, kun tarvitsin sitä. Opiskeluaikana masennuin ja vaikka en ymmärtänyt tilaani tuolloin masennukseksi, uskalsin myöntää, että jotakin oli pahasti pielessä ja ymmärsin hakea apua ennen kuin tilanne pääsi eskaloitumaan huonosta vieläkin huonommaksi. Etsin myös myöhemmin terapiasta apua elämän solmukohtiin, vaikka mitään akuuttia ongelmaa ei ollutkaan ilmassa. Ja yllättäen löysin itseni keskeltä kolmen vuoden psykoterapiaprosessia – itsensä löytämisen kaikissa merkityksissä. Tällä viikolla on kolmen vuoden terapiajakson viimeinen käynti ja koen, että tämä tutkimusretki itseeni ja omaan hyvivointiini on ollut paras lahja, minkä olen voinut itselleni antaa.

Irtisanouduin työstä, joka sai minut uupumaan ja voimaan henkisesti pahoin. Heittäydyin jossain määrin tyhjän päälle irtisanoutuessani vuosia sitten päivätyöstäni, kun uupumus oireili jo siinä määrin, että pelkäsin tilanteella olevan pian vakavampiakin seurauksia ja todellinen burnout kolkutteli jo nurkan takana. Migreenikohtaukset, jatkuva ahdistus, unettomuus ja muistiongelmat herättelivät ymmärtämään, ettei mikään työ ole sen arvoista, että kannattaisi uhrata ja menettää oma terveytensä. Myöhemminkin olen kamppaillut työuupumuksen kanssa useaan otteeseen ja oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana on alkanut tuntua, että elämä on taas oikeasti omassa hallinnassa ja minulla on keinoja vaikuttaa siihen. Siihen tarvittiin useampi vuosi terapiaa sekä vähän lomaa.

Uskalsin kokeilla jotakin uutta ja luottaa omiin kykyihini. Olen ryhtynyt muutaman kerran elämässäni aika kunnianhimoisiin ja uhkarohkeisiinkin projekteihin, sellaisiin kuten oman muotilehden perustaminen. Vaikka en enää ole lehden tiimissä mukana, REVS Magazine on edelleenkin yksi niistä asioista, joista olen kaikkein ylpein elämässäni. En ihan vieläkään meinaa uskoa, kuinka hienosti onnistuimme tässä ihan pähkähullussa tavoitteessa ja ylitimme sen vielä moninkertaisesti. Toinen uskallusta vaatinut uraliike oli loikata blogini kanssa omilleni portaalin suojista. Se osoittautui kuitenkin parhaaksi päätökseksi ikinä, sekä oman työmotivaation puolesta että ihan taloudellisestikin.

Irroittauduin suhteesta, joka oli monella tapaa hyvä, muttei silti tuntunut minulle oikealta. Sellaiseen ihan hyvään tilanteeseen olisi ollut helppo jämähtää, mutta jokin sisimmässä harasi vastaan. Koen, että oli lopulta meille molemmille parempi päätös lopettaa suhde, jossa jokin sellainen varmuus oli kateissa. Epäilen, että tuo tunne olisi nakertanut sisintä ja johtanut ennen pitkää isompiin ongelmiin.

Olen puhunut julkisesti esimerkiksi mielenterveydestä, terapiasta ja yksinäisyydestä. On todella vaatinut rohkeutta puhua täällä blogin puolella ääneen sellaisista asioista, jotka yhä edelleen ovat tabuja ja leimaavat ihmisiä. Olen halunnut tietoisesti omalla esimerkilläni paitsi antaa vertaistukea samankaltaisissa tilanteissa oleville, myös osoittaa, että emme koskaan tiedä, millaisia henkilökohtaisia kamppailuja kukin sisimmässään käy läpi. Olen halunnut hälventää näihin asioihin liitettyä stigmaa sekä mielikuvaa siitä, millasia ihmisiä mielenterveyden ongelmista kärsivät tai yksinäiset ovat. Ulkokuori tai menestys eivät suojaa elämän vastoinkäymisiltä eikä sosiaalisen median tai pelkän pinnan perusteella tiedä toisen ihmisen elämästä paljoakaan. Ennen kaikkea olen silti halunnut antaa rohkaisevan esimerkin siitä, että elämä voi muuttua myös paremmaksi, monista vaikeistakin tilanteista voi selvitä ja toivoa on.

Elämässä tulee ihan jatkuvasti vastaan tilanteita, joissa uskallus ja voimat ovat koetuksella. Jos olen jotain kaiken kokemani pohjalta oppinut niin sen, että rohkeuden ja sinnikkyyden rinnalla elämässä tarvitaan lempeyttä, armollisuutta ja hyväksyntää. Juuri niitä asioita olen opetellut pitkän kaavan kautta siellä psykoterapiassa viimeiset vuodet ja koen, että nyt elämä on kaikella tapaa paitsi parempaa ja tasapainoisempaa, osaan ja uskallan myös asettaa omalle jaksamiselleni rajoja, pitää parempaa huolta itsestäni ja hellittää hiukan. Se on ensiarvoisen tärkeää, sillä minulla on omakohtaista kokemusta siitä, kuinka liiallinen vaativuus voi sairastuttaa.

Juuri näihin samoihin arvoihin uskoo Mehiläinen, joka haluaa Uskalla-kampanjansa kautta tukea erityisesti naisia erilaisissa elämäntilanteissa ja käännekohdissa. Kampanjan avulla halutaan muistuttaa, että uskallus ja rohkeus on nimenomaan sitä, että uskaltaa kertoa ääneen, miltä tuntuu sekä tunnustaa myös sen, jos ei enää jaksa. Myös erilaisten sairauksien ja oireiden kanssa (näkyivät ne sitten päällepäin tai eivät) on mahdollista olla reilusti oma itsensä ja sinut itsensä kanssa. Mehiläisestä muistutellaan, että sinne voi aina mennä niin pienten kuin isojenkin huolien kanssa, tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassakaan ja vastauksen saa aina.

Uskalla-kampanjan sanomaa on haluttu välittää valokuvien kautta ja projektia varten valokuvaaja Viivi Huuska on kuvannut erilaisia ja erilaisisten terveyteen liittyvien haasteiden ja sairauksien kanssa kamppailleita naisia. Miltä näyttää nainen, joka on täysin auki ja läsnä peittämättä ominta itseään? Koskettava valokuvasarja käsittelee haavoittuvaisuutta, rohkeutta ja uskallusta pitää huolta itsestään ja omasta terveydestään. Sen avulla pyritään samalla nostamaan esiin melko yleisiä terveyshuolia, joista moni kärsii muttei uskalla tai kehtaa puhua ääneen, kuten endometrioosia, uupumusta ja aikuisiän aknea – ja tähän kuvien sekä niiden rinnalla kerrottujen tarinoiden avulla toivotaan muutosta.

Viivi Huuskan ottamat valokuvat ovat esillä 26.4.-6.5.2018 Bassoradion pop up -tilassa Helsingissä (Torikortteli, Unionkatu 25).  Näyttelystä löydät lisätietoa sen omalta Facebook-sivulta.

Photos: Liisa Kivi

Tags: , ,

Categorised in: Elämä

18 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Sara

    Ihana teksti! Olet todellakin rohkea.Tahdon myös sanoa, että nämä kuvat ovat ehkä kaikkien aikojen lemppareitani sinusta, erityisesti tuo yksi, jossa katsot kameraan aidosti nauraen. Se on kuva, jollaisen haluaisin minustakin löytyvän – niin onnelliselta näytät.

    • Lämmin kiitos Sara! <3 Nämä kuvat ovat yksiä omistakin lemppareistani kaikista minusta koskaan otetuista kuvista. Se on kumma, että Liisa Kiven otoksissa hymyä on paljon enemmän kuin kenenkään muun - liekö seura, joka saa hymyn huulille. :)

  • “Ulkokuori tai menestys eivät suojaa elämän vastoinkäymisiltä eikä sosiaalisen median tai pelkän pinnan perusteella tiedä toisen ihmisen elämästä paljoakaan. ” -word! Ihana teksti <3

  • Ihana kun oot mukana tässä Mehiläisen kamppiksessa. Oon töissä terveysasemalla ja aika harvoin ihmiset tulee uupumisen vuoksi hakemaan apua. Sitä ei tunnisteta. Tilanteet on monesti jo aikalailla eskaloituneet siinä vaiheessa, kun ihminen hakeutuu mielenterveysongelmien vuoksi terveydenhuollon piiriin.

    Itse uskalsin tällä viikolla mennä lääkäriin ja puhua että oon hieman huolissani työmuististani. Lääkäri ei ollut superhuolissaan siitä mitä kuvailin, mutta sain silti jatkoselvittelyajan varattua. Tämmöisiä esikuvia, kuten sinua, tarvitaan.

    • Kiitos kaunis, Millamari. Uskon, että moni ongelma pääsee aivan liian pahaksi, ennen kuin siihen ymmärretään ahkea apua – varsinkin jaksamisen ja mielenterveyden osalta. Ja sitten toipumisessa voikin kestää kauan, kun tilanne on jo ehtinyt eskaloitua. Siksi on tärkeää, että puhutaan, jotta ihmiset paitsi tunnistaisivat omat ongelmatilanteensa, myös kehtaisivat myöntää tarvitsevansa apua ja hakea sitä. Hienoa, että olet itse hakenut apua heti, kun olet huomannut ongelmia muistissasi, sillä nyt tilanne ainakin tutkitaan ja siihen on mahdollista vaikuttaa jo varhaisessa vaiheessa.

      Olen itse huomannut, että oma muistini on selvästi kärsinyt pitkien ylikuormitusjaksojen ja burnoutia lähennelleiden kausien seurauksena. On ollut vaikea paikka hyväksyä, että oma muisti ei ole entisensä ja välillä se aiheuttaa kiusallisia tilanteitakin. Mutta nyt varsinkin ymmärtää pitää parempaa huolta itsestään, kun on käynyt monta kertaa reunalla ja tuntee seuraukset vielä vuosienkin jälkeen.

  • M

    Kiitos Jenni uskaltamisesta. Pala nousee kurkkuun tätä lukiessa. Kamppailen kirjoituksessasi kuvailemien asioiden kanssa päivittäin, mutta se, että asioista uskalletaan jo puhua avoimemmin, tuo voimaa myös itselle.

    • Valtavasti voimia oman tilanteesi keskelle! <3 Minusta on tosi tärkeää puhua näistä asioista, koska mitä avoimemmin keskustellaan, sitä pienemmäksi tabut ja stigmat näivettyvät. Julkisen keskustelun ja avoimuuden ilmapiirissä ihmisten on nimenomaan helpompi tunnistaa omat ongelmansa jo varhaisessa vaiheessa, saada niihin apua ja tukea. Kun tietää, ettei ole asian kanssa yksin, ei siinä ole enää mitään kummallista tai hävettävää.

  • augh

    Tällaisten asioiden takia, rohkeuden ja rehellisyyden takia, kunnioitan sua. Niin se vain menee, hauskuus ja nätteys voivat aiheuttaa ihailua, mutta kunnioitukseen tarvitaan jotain enemmän.

  • elsary

    Ihana teksti, ihana Jenni. Oot inspiraatio.

    Oon niin kiitollinen edelleen siitä, miten oot puhunut ongelmistas julkisesti, koska fakta on, että kun tietää miten joku niin upea ja menestyvä kun sä on päässyt siitä läpi, sitä uskoo myös itseensä ja omiin mahollisuuksiinsa. Ja myös tän uskaltamisen suhteen – muistuttelet hyvin miten kannattaa ottaa niitä pelottavia riskejä ja uskaltaa, se kannattaa.

    • Kiitos kauniista kommentistasi. On tosi tärkeää kuulla, että muut ihmiset ovat saaneet avoimuudestani voimaa. Se auttaa tsemppaamaan myös itse niissä hetkissä, kun usko omaan itseen on koetuksella. <3

  • Pau

    Voisitko kirjoittaa kuvauksen koko psykoterapiaprosessista ja tarkemmin siitä miten kolme terapiavuotta ovat kuluneet? Terapiaan menemisestä on nykyään paljon tietoa mutta koko prosessin läpikäynnistä ja lopusta vähemmän. Olisi hyödyllinen postaus :)

    • Kiitos kommentistasi, mutta valitettavasti en usko, että pystyn tekemään tällaista postausta. Psykoterapiaprosessi on jokaisella sen läpikäyneellä hyvin omanlaisensa, joten oikeastaan siitä on aika vaikea edes kertoa mitään kovin yleistä. Omalla kohdallani olen myös todennut, etten oikeastaan osaa eritellä omaa prosessiani mitenkään osiin, joten en rehellisesti sanottuna edes osaisi kertoa kolmen vuoden terapiajaksosta ulkopuolisille. Toisaalta ehkä koen, että tässä kohtaa haluan myös säilyttää oman yksityisyyteni, enkä avata omaa terapiakokemustani tämän enempää kuin olen nyt tehnyt. Toivottavasti ymmärrät.

Related posts