15/04/18

Yksin ystävien keskellä?

72 160

Kun kerroin muutama vuosi sitten täällä blogissa kärsineeni nuorempana yksinäisyydestä, moni ei ollut uskoa silmiään. Miten muka tällainen iloinen ja sosiaalinen tyyppi olisi koskaan voinut jäädä yksin? Vaikka minulla on nykyään useita läheisiä sydänystäviä, joiden kanssa tunnen vahvaa yhteyttä, erilaiset ulkopuolisuuden tunteet ovat seuranneet elämässä joskus myöhemminkin.

Olen saanut kuulla ja lukea paljon sellaisia kommentteja, joissa on esimerkiksi todettu, että ei minun näköiseni tai kaltaiseni ihminen voi olla yksinäinen. Yllättävän moni ei tunnu ymmärtävän, ettei yksinäisyys katso välttämättä ulkokuorta tai edes sitä, millainen persoona on. Samaan hengenvetoon saatetaan mitätöidä yksinäisen kokemuksia vähättelemällä ja vertailemalla.

Moni ajattelee, ettei parisuhteessa oleva voi olla yksinäinen tai että todellista yksinäisyyttä on vain se, kun päivän ainoa ihmiskontakti on ruokakaupan kassalla. Minusta olennaisinta yksinäisyyden kokemisessa on kuitenkin sitä kokevan oma tunne. Jokainen varmasti kokee yksinäisyyden tunteita elämässään joskus hetkellisesti, mutta kun tunne jatkuu kuukausia tai vuosia, voidaan minusta ihan oikeutetusti puhua yksinäisyydestä.

Usein myös näkee sekoitettavan käsitteitä: yksinäisyys on eri asia kuin yksin oleminen. Itse valittua yksinoloa ei minusta voi kutsua yksinäisyydeksi, sillä yksinäisyyden kokemukseen liittyy olennaisesti se, että se ei ole toivottua tai itse valittua, vaan olosuhteiden ja ympäristön sanelemaa. Varmasti kaikille tekee tosin ihan hyvää olla joskus itsekseen ja yksinolosta on tärkeää oppia myös nauttimaan tai sitä on vähintäänkin hyvä opetella sietämään.

Olen itse sellainen ihminen, että nautin yksinolosta ja olen selvästi persoonana enemmän introvertti, vaikka sitä ei välttämättä päällepäin arvaisi. Introvertit mielletään usein ujoiksi sekä sellaisiksi ihmisiksi, jotka jopa mielellään vähän karttelevat sosiaalisia tilanteita, siinä missä ekstrovertit ovat niitä puheliaita ja sosiaalisia liihottajia, jotka nauttivat ihmisistä ympärillään.

Todellisuudessa nämä stereotypiat eivät välttämättä pidä lainkaan paikkaansa, sillä introverttiys tarkoittaa oikeastaan vain sitä, että ihminen tarvitsee paljon omaa aikaa ja uupuu ihmisten kohtaamisesta, vaikka samanaikaisesti nauttisikin siitä. Ekstrovertti puolestaan saa kohtaamisista ja sosiaalisista tilanteista energiaa.

Luulin itse pitkään olevani ekstrovertti, sillä olen tosi sosiaalinen ja puhelias tyyppi, kunnes tein muutamia psykologisia testejä ja yllätin hieman itsenikin, kun tulos oli ilmiselvästi introvertti. Myös psykologini oli vahvasti sillä kannalla, että olen selkeästi enemmän introverttiluonne. Satun vain olemaan sosiaalinen introvertti: rakastan ystäviäni ja nautin suunnattomasti ajan viettämisestä heidän kanssaan, mutta sosiaaliset tilanteet ja varsinkin uusien ihmisten kohtaaminen uuvuttaa minua ja tarvitsen omaa rauhaa palautuakseni niistä.

Koska tähän työhön kuuluu paljon uusien ihmisten kohtaamista sekä kaikenlaisiin tilaisuuksiin osallistumista ja verkostoitumista, huomaan välillä olevani todella uuvuksissa työpäivän jäljiltä. Ystäväni Annika kirjoitti muuten introverttiydestä tosi osuvasti itse asiassa juuri tänään.

Vaikka omalla kohdallani varsinainen yksinäisyys on onneksi jäänyt taakse historiaan, koen yhä hetkittäin ulkopuolisuuden tunteita ja usein ne liittyvät juuri siihen, että vaikka minulla on paljon ystäviä ja kavereita, minulla ei oikein ole sellaista omaa kaveriporukkaa. Inhoni kaikenlaisia juhlapyhiä kohtaan kumpuaa osin juuri siitä, että ne ovat sellaisia hetkiä, kun on helppo jäädä ulkopuoliseksi, kun milloin mistäkin yhteydestä toisilleen tutut kaveriporukat kerääntyvät joukolla viettämään pyhiä yhdessä.

En tiedä, onko se jotenkin suomalainen piirre, mutta varsin monissa porukoissa ollaan kovin sisäänpäin lämpeneviä ja ulkopuolisia ei kovin mieluusti pyydetä mukaan oman joukon kekkereihin ja illanviettoihin. On toki ymmärrettävää, että jos kaikilla muilla ryhmän jäsenillä on jokin selkeästi yhdistävä tekijä (yhteinen harrastus, kouluhistoria, työpaikka tai jokin muu selkeä yhteys) voi täysin ulkopuolisen ihminen mukaantulo porukkaan tuntua epäluontevalta. Usein iso rooli porukoiden hauskanpidossa on juuri yhteisen historian muistelulla ja keskustelut pyörivät herkästi kaikille tuttujen yhteisten asioiden ympärillä. Ja kun oman tärkeän kaveriporukan voimalla ehditään ehkä kiireisen arjen keskellä tavata vain kovin harvoin, halutaan kohtaamiset pyhittää juuri niille omille yhteisille jutuille ja laatuajalle näiden ihmisten kanssa ihan kokonaan uusiin tutustumisen sijaan.

Helpoimpia porukoita uusille ihmisille ovat luonnollisesti sellaiset joukot, jotka ovat muodostuneet vähän sattumalta ilman jotakin yhtä tärkeää nimittävää tekijää, mutta sellaiset tuntuvat yleisesti olevan harvassa. Olen miettinyt, että kaipaisin Suomeen enemmän sellaista mukaan kutsuvaa kuin ulos sulkevaa kulttuuria. En halua sanoa, että kyseessä on nimenomaan suomalaiseen kulttuuriin liittyvä ilmiö, mutta reissuillani maailmalla olen silti kokenut, että ulkomailla ihmisiin tutustuminen ja porukoihin mukaan pääseminen on usein helpompaa. Ihmiset juttelevat rohkeammin tuntemattomille ja aivan tuore tuttavuuskin saatetaan kutsua perheillalliselle ja ystäväporukan illanviettoon. Ehkä se on osa tätä individualistista kulttuuria, että pitäydytään omissa asioissa, pärjätään yksin ja suhtaudutaan uusiin ihmisiin toisinaan vähän varautuneesti.

Vaikka syitä omaan “porukattomuuteeni” voi etsiä kulttuurista, sattumista ja oman itseni ulkopuolelta, olen joskus miettinyt, että ehkä syy on joltain osin myös minussa itsessäni. Ehkä en olekaan vain itse sellainen porukassa viihtyvä ihminen ja se voi olla osasyy siihen, miksi en ole oikein päätynyt osaksi sellaista. Ehkä se on tuo introvertti minussa, joka karttelee vähän huomaamattanikin kaikenlaisia ryhmätilanteita? Viihdyn itse kaikkein parhaiten yhden tai korkeintaan muutaman ihmisen seurassa kerrallaan ja rehellisesti sanottuna koen suuremmissa joukoissa sosialisoimisen joskus haastavaksi ja uuvuttavaksi. On mahdollista, että isompien kaveriporukoiden ulkopuolella pysyttely on siis osin oma tiedostamaton valintani, mutta valitettavasti se johtaa joskus vastentahtoiseen yksin jäämiseen. Tietenkin omia ystäviä voi tutustuttaa toisiinsa, mutta sellaisen oman porukan luominen ei aina ole niin helppoa, kun sellaista valmiiksi yhdistävää tekijää ei oman itsen lisäksi ole.

En sinänsä kärsi porukattomuudesta itsessään, vaan vain niistä tilanteista, joissa jään tahtomattani yksin siitä syystä, että sitä omaa porukkaa ei ole ollut. Olen esimerkiksi oppinut välttelemään minkäänlaisten juhlien järjestämistä (en ole kyllä mikään juhlien järjestäjä persoonana muutenkaan), kun olen muutaman kerran panostanut ja järkännyt synttärit, läksiäiset tai muut juhlat löytääkseni vain itseni yksin odottelemasta vieraita, jotka toinen toisensa jälkeen peruvat viime hetkellä tulonsa kuka mihinkin syyhyn vedoten.

Ongelma on varmasti se että, kun ystäväpiiri koostuu enemmänkin yksittäisistä tyypeistä, jotka eivät välttämättä tunne toisiaan, kynnys jättäytyä pois yhteisestä illanvietosta on varsin matala. Yhteisen porukan ja siihen liittyvän sisäsyntyisen sitoutumisen puuttuessa kaikki ajattelevat, että no ei se varmaankaan haittaa, jos yksi peruu tai jättää saapumatta, kun ei nyt tänään jaksakaan tai kun oli jotain muutakin kilpailevaa ohjelmaa samaan ajankohtaan. Onhan siellä niitä muita varmasti, niin ei sillä omalla poissaololla ole niin suurta merkitystä. Mutta kun lopulta kaikki ajattelevat näin, lopputulos on se, että kukaan ei tule.

Alleviivattakoon vielä, että minulla on ihan äärettömän rakkaita ja ihania ystäviä, joihin tiedän voivani luottaa ja jotka tukevat minua kaikenlaisissa elämän käänteissä, enkä tietenkään syytä heitä mistään. Ymmärrän hyvin, että ihmiset ovat kiireisiä ja elämässä ja arjessa tulee vastaan kaikenlaista. Monien syyt poissaololle ovat olleet ihan todellisia. Ongelma on nimenomaan se, ettei kukaan ole tajunnut oman poissaolonsa tarkoittavan, että KUKAAN ei todellakaan lopulta tullut. Ja vaikka tietääkin sisimmässään, että yksittäisen ystävän pois jäämiselle on ollut jokin itseen liittymätön syy, silti se satuttaa jäädä yksin tärkeällä hetkellä.

Olen jutellut tästä asiasta muutaman ystäväni kanssa ja olemme todenneet, että ihan kaikilla on peiliin katsomista. Olen varmasti itsekin jäänyt joskus kotiin väsymyksen, epämääräisen aikaansaamattomuuden, alakulon tai muuten vain epäsosiaalisen fiiliksen takia. Eikä koskaan noissa hetkissä ole käynyt edes mielessä, että minulle rakas ihminen saattaisi todella tarvita paikalle juuri minua. Että minun poissaoloni saattaisi tarkoittaa, että kukaan ei tule.

Uskon, että näiden keskusteluiden myötä meistä jokainen suhtautuu tällaisiin tilanteisiin vähän toisin. Ystävien merkkihetkissä läsnäolo on tärkeää ja joskus se tarkoittaa sitä, että tekee pieniä uhrauksia ystävyyden tähden ja priorisoi elämäänsä uusiksi. Vaikka omasta itsestä huolehtiminen on tietysti elämässä ykkössijalla, en halua että yksikään ystäväni joutuu viettämään syntymäpäivääsä, läksiäisiänsä tai mitään muutakaan itselleen merkityksellistä hetkeä yksin ja/tai ajatellen, että hän ei ollut minulle niin tärkeä.

Juttelimme tästä asiasta hiljattain erään ystäväni kanssa, totesimme, että vaikka aika monelta puuttuu sellainen oma porukka, niin sellaisen voi myös itse koota ympärilleen kutsumalla juuri niitä yksittäisiä ystäviä yhteen ja olemalla itse se yhdistävä voima. Eihän se tietenkään ole aina niin yksinkertaista ja vaatii aina hieman vaivaa, yhteistä tahtotilaa ja kiireisten aikataulujen yhteensovittelua, mutta asiaan on kuitenkin mahdollista vaikuttaa myös itse.

Itse asiassa minulla on jo nyt muodostunut sellainen pieni joukko ihmisiä, joiden kanssa yhdessä aikaa viettäessä on oikeasti kotoisa ja luonteva fiilis sekä aina hauskaa. Pitäisi ehkä vain loikata oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja järjestää yhteisiä tilaisuuksia aktiivisemmin itsekin. Liian usein miettii vain itsekseen, että niillä muilla on varmasti jo kiinnostavaa muuta tekemistä, vaikka loppujen lopuksi kaikki ilahtuvat yhteisestä ajasta tällä omalla pienellä joukolla. Ja tällaisten kohtaamisten kauttahan se porukka juuri syntyy ja tiivistyy.

Omat yksin jäämisen kokemukset ovat olleet myös erinomainen paikka miettiä, millainen ystävä itse on muille. Tiedän olevani monella tapaa hyvä ystävä ja etsin aina aikaa tärkeimmille ihmisille vaikka väkisin, jos tilanne sitä vaatii, mutta silti aina voi parantaa. Ehkä voisimme jokainen miettiä, mitä voisimme tehdä, että kukaan ei jäisi yksin – ei jokapäiväisessä arjessa eikä niinä itselle tärkeinä hetkinä.

Kuvat: Isatou Jeng

Tags: , , ,

Categorised in: Elämä

72 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Laura

    Se on kyllä ikävää, kun jää yksin :/ itsellänikin on enemmän yksittäisiä tärkeitä ihmisiä, ei porukoita, paitsi nyt viime vuosina. Mutta järjestin kerran synttärit joille ensin oli tulossa 10 ihmistä ja yhtäkkiä ei ketään. Kyllä silloin oli surullinen olo. Ja tuli sellainen olo, etten halua järjestää enään mitään. Tässäkin tilanteessa kyllä ihmisillä oli tärkeitä syitä, mutta pahalta se silti tuntui.

    • Voi ei, onpa kurjaa kuulla, että sinullakin on ollut tällainen kokemus, että jäit yksin itsellesi tärkeällä hetkellä. Harvoin on niin yksinäinen olo kuin juuri tuollaisella hetkellä. Mutta ehkä tällaisistakin tilanteista ja tuntemuksista on tärkeää puhua ääneen, koska tosiaan moni ystävä ei oikeasti ole tajunnut poisjääntinsä tarkoittavan, että kukaan ei sitten tulekaan. Juttelin parin kaverin kanssa tästä asiasta hiljattain, kun sattui tällainen samantyyppinen tilanne ja uskon, että jatkossa tällaisia tulee vähemmän, kun ihmiset ymmärtävät miten tärkeää heidän läsnäolonsa on.

  • Minna

    Tunnistan tuon porukkaongelman! Mulla on kans enemmän yksittäisiä kavereita kuin iso yhtenäinen kaveriporukka, joten erilaisten mökkireissujen tai muiden suunnittelu on jokseenkin hankalaa. Totta kai itse voi kutsua sekalaisen seurakunnan koolle, mutta usein muilla on jo suunnitelmia juhannukselle, uudelle vuodelle jne omien, perinteisten porukoiden kannsa. Todellakin samaa mieltä tuosta, että Suomessa on vaikeaa löytää paikkaansa olemassa olevista ryhmistä! Ollaan puhuttu tästä paljonkin ulkomaisen poikaystäväni kanssa, hänen huomionsa oli kuinka suomalaisilla on kaveriporukka eri asioihin. On lapsuuden kaverit, lukiokaverit, yliopistokaverit, urheilukaverit, työkaverit jne, mutta nämä ryhmät eivät välttämättä koskaan tapaa toisiaan! Tosi omituista :D

    • Tämä on ihan totta. Olen kerran ollut juhlissa, joissa ystäväni kaikki kaverit olivat jakautuneet keskustelemaan omiin kuppikuntiinsa: yhdessä nurkassa juttelivat opiskelukaverit, toisessa työkaverit, kolmannessa harrastusten piiristä toisensa tuntevat ja neljännessä lapsuudenystävät. Tuntui omituiselta, että kenelläkään ei tuntunut olevan pienintäkään mielenkiintoa tutustua uusiin ihmisiin ja voit arvata, että kun minä en varsinaisesti kuulunut yhteenkään näistä porukoista, istuin sitten poikaystäväni kanssa hämmentyneenä kahdestaan, kun tuntui, että emme olleet tervetulleita oikein mihinkään keskusteluun. Esittelyiden jälkeen ihmiset nimittäin palasivat välittömästi keskustelemaan intensiivisesti omista asioistaan, joten ei siihen oikein pystynyt väkisin tunkemaan väliin. Tässä olisi ehkä hieman monilla opittavaa ihan jo peruskohteliaisuudesta.

  • Samaa mieltä

    Olen asunut jo vuosikausia ulkomailla. Ei aina haluaisi kritisoida suomalaisia mutta kyllä se minusta on niin, että monesti suomalaiset eivät osaa ottaa huomioon toisia, varsinkaan niitä ei sisäpiiriin kuuluvia. Ei haluta outoja naamoja kaveripiirin tapaamisiin. Eikö olisi hauska tavata uusia ihmisiä? Ilmeisesti ei.

    Jos ei ole koskaan ollut yksinäinen vaan aina kuulunut erinäisiin porukoihin ja omannut paljon tuttuja ja ystäviä, ehkä sitä ei tajua ns. pitää huolta ystävistä. Jos yhdestä ei kuulu, muita riittää. Jos itselle kutsuja satelee, ei ymmärrä ajatella, että mitäköhän se ja se ystävä tekee esim. juhlapyhinä.

    Toisinaan se suomalainen meno todella ärsyttää minua. Niin paljon, että ei minusta taida olla enää ikinä Suomessa asujaksi. Sen on myös näin ulkomailla asuvana huomannut, että yhteydenpito on jätetty täysin minun harteilleni. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä. Pois silmistä, pois mielestä.

    • Jonkin verran tätä samaa olen itsekin havainnut, joskaan en ole varma, miten tiiviisti se liittyy nimenomaan suomalaisuuteen. Mutta on totta, että täällä ollaan aika sitoutuneita usein juuri niihin omiin porukoihin ja mukaan ei ihan helposti välttämättä kelpuuteta uusia ihmisiä. Omien reissujen myötä kokemukseni on samankaltainen, että maailmalla pyydetään herkemmin mukaan ihan tuntemattomiakin ihmisiä ja ollaan ehkä hiukan avoimempia tutustumaan uusiin tyyppeihin. Voi toki olla, että vastaavasti nämä suhteet ja kohtaamiset jäävät pinnallisemmiksi, mutta uutena tulokkaana maailmalla tuntuu olevan usein helpompaa sopeutua joukkoon ja päästä mukaan porukoihin. Toki tässä on varmasti paljon kulttuurikohtaisia eroja ja joissakin paikoissa tämä on helpompaa kuin toisissa. Olen ymmärtänyt, että esimerkiksi Japanissa ulkomaailaisen on varsin vaikea päästä aidosti läheiseen ystävyyssuhteeseen paikallisen väestön kanssa. Saa korjata, jos olen väärässä.

      Tässä on hyvä pointti myös se, että ihmiset, joilla on kovin laaja sosiaalinen piiri, eivät ehkä löydä energiaa tai edes huomaa pitää itse aktiivisesti yhteyttä kaikkiin. Tässä on sellainen asia, jota voisi todella ihan jokainen omalla kohdallaan vähän miettiä ja muistaa pitää huolta omista rakkaista ystävistä sekä siitä, ettei kukaan jäisi tahtomattaan yksin vaikkapa juuri noina juhlapyhinä.

      Samoin olen myös ulkomailla asuessani huomannut, että ihmiset todella pitävät tosi huonosti yhteyttä ja usein se yhteydenpito jää yksin muualle muuttaneen harteille. Tosin siitä en ole ihan varma, että onko tämä millään tavalla erityisesti suomalaisuuteen liittyvä ilmiö. Veikkaan, että tämä voi olla aika universaaliakin.

  • Hani

    Itsekin olen sosiaalinen introvertti, joka rakastaa paitsi ihmisiä myös yksinoloa. Yritä siinä sitten kuvailla kenellekään millainen luonne on, kun monen mielestä maailma on mustavalkoinen :p

    Minun on aina ollut superhelppoa tutustua uusiin ihmisiin. Kävelen vain ihmisten luo ja aloitan keskustelun. Myös työni puolesta olen pitkään ollut “ammattikehtaaja” eli tottunut soittelemaan mitä eriskummallisempia puheluita tai järjestämään mitä erilaisimpia tilaisuuksia.

    Ja sitten tuttavuus jääkin usein oman aktiivisuuteni varaan. Juttelen, laittelen viestejä, järjestän kaikenlaista. Ja ihmiset vastaavat, juttelevat takaisin ja saavat oloni tuntumaan lähes aina hyvältä. Mutta kukaan ei omatoimisesti juttele minulle tai pyydä minnekään. Ei kesämökille, ei kahville, ei syömään eikä leffaan. Tai syntymäpäiville.

    Olen usein miettinyt mistä tämä johtuu. Tietyllä tapaa itsellänikin on ulkopuolinen olo.

    Kiitos Jenni, että otit (tämänkin) asian esille <3

    • Minä olen kaltaisesi siinä mielessä, että minullekin uusiin ihmisiin tutustuminen on ollut aina helppoa, mutta kokemukseni on samankaltainen, että varsin usein tuttavuus jää nimenomaan oman aktiivisuuden varaan. Ja jossain vaiheessa yksipuolisuus on alkanut tuntua ahdistavalta ja sitä kyseenalaistaa, haluavatko muut tosissaan edes olla ystäviä, jos aloitteita ei koskaan heidän suunnaltaan tule, vaikka minun aloitteestani on kuitenkin aina todella mukavaa ja he vaikuttavat ilahtuvan yhteydenotoista. Nykyään tätä ongelmaa ei niin ole, mutta varsinkin silloin opiskeluaikoina kärsin tästä tosi kovasti.

  • momo

    Kiitos tästä kirjoituksesta. Ihan totta puhut ja tunnistan itsekin tuon ongelman. Minulla kyllä oikeastaan on sellainen pieni tiivis ystäväporukka, jolla yleensä vietetään synttäreitä, mutta ei toisaalta yleensä mitään muita juhlia. Kaikilla paitsi minulla on muitakin ystäviä ja porukoita, joiden kanssa viettää esimerkiksi juhannukset ja uudetvuodet, joten silloin jään usein yksin. Vähän harmittaa kun kukaan ei edes vihjaise, että voisin olla tervetullut mukaan, enkä sitten kehtaa kysyäkään.

    Olen vähän kaivannut jotakin avointa ja uusista ihmisistä koostuvaa porukkaa, jossa olisi mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin. Esimerkiksi yliopistolla minulla on vain kaksi kaverintapaista eivätkä hekään kutsu minua mukaan illanviettoihin muiden kavereidensa kanssa. Kerran pyysin päästä mukaan ja vastaus oli ei juuri siksi, että kyseinen porukka oli tuntenut jo lukiosta saakka. Toista kertaa en pyydä :D Hän oli kyllä todella hienotunteinen, mutta paha mieli siitä kuitenkin tuli ja hävetti, että edes kysyin.

    Opiskeluvuoteni ovat suurimmaksi osaksi olleet elämäni yksinäisintä ja kurjinta aikaa enkä jää niitä kaipaamaan, mutta toisaalta pelottaa, että jään sitten työelämässäkin ihan samalla tavalla yksin ja vietän kaiken aikani itsekseni kotona.

    • A-L

      Hei, halusin vain vastata tähän kommenttiin, että minulla on täsmälleen samanlaisia kokemuksia. On ollut pitkään tiivis ystäväporukka, mutta tuossa porukassa kaikilla muilla paitsi minulla on paljon muitakin ystäviä, ja vietämme nykyään hyvin harvoin juhannuksia ja uusiavuosia tuolla porukalla (toisin kuin ennen). Myös minun kohdallani opiskeluvuodet olivat yksinäisintä ja kurjinta aikaa elämässäni. Vaikuttaa, että kavereillani kaverien määrä vain lisääntyi opiskelujen aikana, kun taas itselläni kävi päinvastoin. Olen kuitenkin toiveikas sen suhteen, että esimerkiksi työn kautta voin joskus saada uusia kavereita, koska työkavereita näkee pakostakin niin paljon, että heihin tulee yleensä tutustuneeksi. Ainakin edellyttäen, että on sellaisessa työpaikassa, jossa on hieman saman henkisiä ihmisiä, kuin itse on. Tuntuu, että juuri ne epäonnistumisen kokemukset, kun on pyytänyt päästä mukaan tai ehdottanut jotakin tapaamista, tai järjestänyt juhlat, joihin kukaan ei saapunut, aiheuttavat sellaisen kierteen, jossa minusta tulee koko ajan vähemmän ja vähemmän helposti lähestyttävä, mikä johtaa taas entistä suurempaan yksinäisyyteen.

      • Minulla on myös opiskeluvuosista aika samantyyppinen kokemus. Uskon, että opiskeluaikoina kokemani masennus eristi minua jonkin verran sellaisista pinnallisemmista kaveriporukoista, joissa oli hauska lähteä yhdessä juhlimaan, mutta ehkä sellaista syvällisempää yhteyttä näihin ihmisiin ei kuitenkaan ollut. Enkä osannut tällaisia pinnallisia kaverisuhteita jälkikäteen edes kaivata, vaikka ystäviä kaipasinkin.

        Olen itse rohkaiseva esimerkki siitä, että oikeastaan kaikki läheiset ystävyyssuhteeni ihan paria poikkeusta lukuunottamatta ovat löytyneet vasta aikuisiällä opiskeluaikojen jälkeen. Ystäviä on tullut elämään työn kautta mutta myös mitä satunnaisimpien sattumusten ja kohtaamisten myötä. Eli älä menetä toivoasi! Olen varma, että sinäkin vielä löydät ne omat ihmisesi. :)

    • Kun olen joskus puhunut näistä ulkopuolisen ja yksin jäämisen tuntemuksista, niin silloin tällöin joku aina neuvoo, että mikset itse pyydä päästä mukaan. En kuitenkaan pidä tunteesta, että tuputtaisin itse itseäni mukaan jonkun tiiviin porukan illanviettoon tai juhlahetkeen, jos he eivät itse minua sinne kutsu. Tiedän kokemuksesta, että monesti ulkopuolisia ei oikeasti haluta jonkun oman porukan juttuun, joten odotan mieluummin itse kutsua kuin tunkeudun puoliväkisin mukaan ja pahimmillaan tunnen itseni siellä entistäkin ulkopuolisemmaksi.

      Minulla myös opiskeluajat olivat yksinäisintä aikaa elämässäni, mutta kaikki muuttui, kun muutin Helsinkiin ja siirryin vähitellen työelämään. En tiedä miksi, mutta täällä on ollut todella paljon helpompaa tutustua ihmisiin jostain syystä ja luoda sellaisia syvällisempiä, molemminpuolisia ystävyyssuhteita.

  • VSL

    Minulla on myös vain yksittäisiä ystäviä, jotka ovat tarttuneet matkaan elämän eri vaiheista. En ole kovin aktiivisesti yrittänyt tutustuttaa ystäviäni toisiinsa sillä he ovat keskenään todella erilaisia ja olen epäillyt tulisivatko he edes toimeen. Muutama vuosi sitten menin kuitenkin naimisiin ja tietysti kutsuimme paikalle kaikki tärkeimmät ihmisemme. Päivä on ollut minulle tähän saakka elämäni onnellisin päivä (edes pojan syntymä sen jälkeen ei mene ohi). Kaikki ystäväni tulivat paikalle (menimme naimisiin ulkomailla) ja hääpäivä oli iloa ja naurua tulvillaan. Uskalsin sanoa ääneen monille, että epäilin miten juhla onnistuisi niin sekalaisen seurakunnan kanssa, mutta ystäväni sanoivat aina, että tottakai he pitävät toisistaan, onhan heillä yhteistä keskenään – minä :)

    • Minullakin on ehkä vähän se tilanne, että monet ystävistäni ovat keskenään aika erilaisia tyyppejä, joten heidän tutustuttaminen toisiinsa ei ole ollut niin luontevaa. Mutta toisaalta joskus sitä saattaa yllättyäkin ja huomata, että kovin odottamattomatkin ihmiset pitävät toisistaan. Ihanaa, että sinä sait hääpäivänäsi juuri tuollaisen kokemuksen! <3

  • Introvertti

    Tämä oli täsmälleen kuin omasta elämästäni! Kaipaan kaveriporukkaa ainakin ajatuksen tasolla (ja etenkin juhannuksena, uutenavuotena yms), mutta oikesti viihdyn paremmin yhden tai muutaman ystävän seurassa kerrallaan ja ryhmätilanteissa uuvun nopeasti. Kuitenkin syy yksinäisyyden tunteeseen on juuri tämä porukattomuus. Vähän ristiriitaista. :D Oon myös miettinyt, että osa tätä ystäväporukan puutteesta johtuvaa yksinäisyyttä on myös se, ettei oikein tunne kuuluvansa mihinkään. Kaipaisin sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta.

    Oman porukan kokoamisesta sen verran että ainakin omat ystävät ovat sen verran erilaisia keskenään, että vaikea keksiä miten niitä voisi yhdistää. Itseä myös stressaa kutsua kavereita eri yhteyksistä omiin juhliin, jos ainoa yhdistävä tekijä olen minä. Ahdistaa “olla vastuussa” muiden viihtymisestä, entä jos joku tuntee olonsa yksinäiseksi tai ei bondaa kenenkään kans, olenko jutellut tarpeeksi jokaiselle vieraalle yms. yms. Lisäks kaikilla muilla tuntuu olevan jo omat porukkansa, joten he eivät sellaista edes samalla tavalla kaipaa.

    • Minustakin tuntuu, että porukan kaipuu iskee lähinnä juuri noina ystäväporukoiden juhlille omistettuina pyhinä, jolloin jää itse vähän ikävästi väliinputoajaksi. Kuvailet omiakin tuntemuksiani osuvasti juuri tuosta yhteenkuuluvuuden ja ulkopuolisuuden tunteesta sekä ristiriidasta introverttiluonteen ja oman porukan kaipuun välillä.

      Olen samaten vähän sellainen stressaaja, että en oikein tykkää itse järjestää juhlia ja illanviettoja. Ja tosiaan siinä pitäisi sitten vielä huolehtia muiden viihtymisestä samalla. Sekä sitten on aina vielä se haaste saada ihmiset sitoutumaan paikalle tulemiseen, sillä monelle uppo-outojen ihmisten keskelle pölähtäminen on epämukava ajatus jo lähtökohtaisesti. Haastavaa on! :D

  • K

    Kiitos Jenni tämän asian esille nostamisesta. Samanlaisia tuntemuksia olen itsekin käynyt läpi ja käyn yhä. Välillä yksin hiljaisempaa elämää viettäessä iskee epämääräinen yksinäinen olo, mutta illanvietoissa puolestaan alkaa ahdistaa, kun tunnen ulkopuolisuuden tunnetta -usein syyttä. Samalla tuntuu, että mystisesti kaikilla muilla paikalla olioilla on paljon yhteistä ja samankaltaisia mielipiteitä. Tunne siitä, että olen ainut “erilainen” porukassa, on aika musertava. Eihän se edes usein pidä paikkaansa, mutta tunteille on paha laittaa vastaan.

    Tunsin samaa ulkopuolisuuden tunnetta myös juhlissani, jotka järjestin hiljattain erään saavutukseni kunniaksi. Kaikki juhlien vieraat olivat rakkaita ja monet tapasivat toisensa ensi kertaa vasta tuona päivänä. Silti tunsin, että jäin kyseisissä juhlissa yksin.

    Olen onnekas, kun minulla on monia ihania ystäviä ja iso määrä kavereita. Välillä vaan toivon, että tuntisin edes jonkun kanssa tiettyä samankaltaisuutta.

    • Tuo ulkopuolisuuden tunne on kyllä sellainen outo mörkö, joka usein on läsnä todennäköisesti lähinnä omassa päässä, mutta silti siitä on hirmuisen vaikea päästä eroon. Omaan elämääni nämä ulkopuolisuuden tunteet tulivat tässä muodossaan masennuksen koettuani. Jotenkin sen jälkeen en vain enää sopeutunut samalla tavoin opiskeluaikaisiin kaveriporukoihin. Ehkä ongelma oli se, että tajusin masennuksen aikaan omien kaverisuhteitteni pinnallisuuden – kun minusta ei ollut biletysseuraksi, kaverit kaikkosivat ympäriltä yhtä lukuunottamatta. Sitä tajusi, että suhteet olivat olleet hyvin pinnallisia ja kevyitä lähtökohtaisestikin eikä sellaista ystävyyttä enää sen masennusjakson jälkeen oikein edes osannut enää kaivata. Halusin ystävyydeltä enemmän: todellista henkistä kohtaamista ja ihmisiä, jotka olisivat tukena myös vaikealla hetkellä. Nykyään sellaisia on elämässäni paljonkin, mutta ehkä on myös hieman epärealistista odottaa, että olisi mahdollista löytää sellainen porukka, jossa kaikkien kanssa voisi kokea tällaista syvää yhteyttä. Eikä mielestäni tarvitsekaan!

  • Liina

    Kiitos että kirjoitit tästä aiheesta, se kosketti <3

  • Marjukka

    Kiitos tästä aiheesta. Teksti osui juuri oikealle hetkelle, sillä olen viime kuukausina pohtinut paljon omaa yksinäisyyden kokemistani elämässäni. Tekstissä oli paljon yhtäläisyyksiä omaan elämääni, sillä olen paljon ihmisten kanssa tekemisissä ja vaikutan sosiaaliselta persoonalta. Todellisuudessa painin jatkuvasti sen kanssa, että jaksamiseni riittää kaikkien niiden sosiaalisten kontaktien ylläpitämiseen, mitä työ kuin vapaaehtoistyö vaatii. Helposti unohdan myös oman hyvinvointini ja tarpeeni.

    Tämän sosiaalisen ulkokuoren alla piilee monien yllätykseksi ajoittain pohjattomat yksinäisyyden ja yhteenkuulumattomuuden tunteet. Muutamia hyviä ystäviä on säilynyt ja mitä vanhemmaksi tulen ajattelen, että laatu korvaa määrän tässäkin. Olen kiitollinen jokaisesta ihanasta ystävästäni.

    Viime aikoina olen huomannut toivovani syvempää yhteenkuuluvuuden tunnetta jonkun kanssa. Usein ollut myös itse se, joka järjestää tapaamisia ja kutsuu kokoon ihmisiä, mutta jää sitten ulkopuolelle toisten tapahtumista tai ihmiset vaan jättävät tulematta. Lohduttavaa tämän tekstin kautta huomata, että en ole yksin tämän kanssa :)

    • Laatu on ystävyyssuhteissa ehdottomasti määrää tärkeämpi arvo. Luulen, että aika moni loppujen lopuksi kamppailee näiden samojen kysymysten äärellä: samanaikaisesti tunnetaan yksinäisyyttä ja ystävien kaipuuta, mutta oma jaksaminen sosiaalisten kontaktien ylläpitämiseen kaiken arkisen hässäkän, töiden, perheen, vapaaehtoistoiminnan, harrastusten ja ennen kaikkea sen oman hyvinvoinnin ristitulessa on kortilla.

      Poikaystäväni on kamppaillut samankaltaisen ongelman kanssa vähän toisesta näkökulmasta. Hänellä on elämässään valtavasti ystäviä ja ystäväporukoita ja hän on hyvin suosittu omassa kaveripiirissään. Hän ei kuitenkaan oikein itse viihdy niin vilkkaan sosiaalisen elämän parissa ja lähti yhdessä vaiheessa pariksi kuukaudeksi ulkomaille pakoon omia sosiaalisia paineitaan, kun hänestä tuntui, ettei hänen elämänsä ollut enää hänen omansa. Hän on myös jossain määrin introverttiluonne ja kun Illat ja viikonloput täyttyivät kaikenlaisista sosiaalisista velvollisuuksista ja ystävät tuntuivat vaativan liikaa huomiota, hänen ratkaisunsa oli karata hetkeksi pois ihan vain omaan rauhaan. Olemme keskustelleet paljon siitä, että miten löytyisi se balanssi ystävyyssuhteiden ylläpitoon ja kuinka priorisoida niitä suhteita, joista kokee itse saavansa energiaa ja keventää niitä, jotka tuntuvat enemmän syövän sitä.

  • Milla

    Tahdoinpa vain tulla sanomaan, että ihan mielettömän tärkeä aihe ja osuvasti kirjoitettu (ja että tuo auringonlaskukuva on uskomattoman upea!) Olen samaa mieltä jotakuinkin kaikesta, mitä sanot, mutta erityisesti toivoisin itsekin ihmisten ymmärtävän ja muistavan, että yksinäisyys on ennen kaikkea ihmisen oma kokemus. Vaikka jonkun kalenteri olisi aina täynnä tapaamisia ja Facebookin kaverilista näyttäisi nelinumeroista lukua, hän voi silti tuntea itsensä tavalla tai toisella ulkopuoliseksi. Toisaalta yksin oleminen ei mitenkään yksiselitteisesti tarkoita yksinäisyyttä edes silloin, jos päivät muodostuvat lähes yksinomaan omasta ajasta.

    Koin itse lapsena kärsiväni yksinäisyydestä paljon, ja se olikin sellaista ihan helposti pääteltävää yksinäisyyttä, jonka varmasti huomasivat esimerkiksi sekä minun ikäiseni että aikuiset koulu- ja harrastustutut vanhemmistani puhumattakaan. Tällä hetkellä taas minulla ei ole yhtään läheistä ystävää, mutten silti ole vuosiin kokenut oloani yksinäiseksi. Jos oikein pitäisi miettiä joitakin hetkiä, joina voisin kaivata ympärilleni seuraa yksinolon sijaan, ehkä minullakin tulevat mieleen juhlapäivät tai ylipäätään sellaiset vähän erityisemmät illanvietot. Oikeasti en kuitenkaan muista asiaa juhlapäivinäkään ajatelleeni. Onhan minulla läheiset välit perheenjäseniini ja monesta eri suunnasta mukavia tuttavia. Mieleni on avoin sen suhteen, että jokin näistä tuttavuuksista voisi kehittyä ystävyydeksikin. Nautin myös uusien ihmisten tapaamisesta, vaikka se samalla olisikin uuvuttavaa.

    Sen sijaan minulle tuli osittain uutena ajatus siitä, että ekstroverttiys tai introverttiys ei juuri liittyisi ihmisen sosiaalisuuteen sinänsä. Kyllä se nyt kuulostaa minustakin järkevältä, mutta taidan vain olla itse aina ollut niin stereotyyppinen itrovertti, etten ole tullut katsoneeksi asiaa muista kulmista. Minusta kuulostaa myös ihan kamalalta tuo, mitä kerroit järjestämistäsi juhlista. Luulen, että itselläni ainakin kestäisi hetki toipua tuollaisesta pettymyksestä. :( Vaikka järki sanoisi, ettei kyse ole jokaisen vieraan välinpitämättömyydestä eikä varsinkaan välittämisestä tai välittämättömyydestä, siinä tilanteessa voisi tuntua ihan muulta.

    • Kiitos mukavasta palautteesta ja hyvästä kommentista Milla. Mielestäni kaikki vertailu tunnepuolen asioissa on tarpeetonta, sillä tunteet ovat aina subjektiivisia, enkä ihan ymmärrä miksi niitä ylipäänsä olisi tarpeen vertailla. Voisi kuvitella, että esimerkiksi ekstroverttiluonne, joka nimenomaan kokee saavansa sosiaalisista kontakteista voimaa ja energiaa, kärsii yksinolosta enemmän kuin introvertti, joka taas viihtyy paremmin itsekseen. Mutta toisaalta myös introvertillä voi olla ihan yhtäläinen tarve merkityksellisille kontakteille ympärillään, vaikka heidän kanssaan ei haluaisikaan viettää kaikkea aikaansa.

      Mitä noihin juhliin tulee, niin kyllähän siinä vähän niin helposti käy, että jos on kokenut tuollaisen tilanteen (vieläpä useammin kuin kerran), niin ei tee mieli järjestää mitään tulevaisuudessa. Tai silloin tilannetta leimaa juuri se pelko, että kukaan ei tule, joten turvallisimmalta tuntuu olla järjestämättä mitään kuin altistaa itsensä sille pettymykselle uudelleen.

  • Minna

    Hyvä ja tärkeä kirjoitus! On helpottavaa saada lukea veraiskokemuksia, yksinäisenä olen ajatellut olleeni yksin tällaisten tuntemusten kanssa. Samaistuin kertomukseesi yksinäisyyden tuntemisesta, mutta myös yksin olemisen kaipuusta. Olen vasta lähemmäs 30-vuotiaana alkanut ymmärtää tätä puolta itsessäni, ja kokenut että olen eri kaveriporukoissa aina ollut sen suhteen ainoa. Kokemukset yksin jäämisestä lauantai-iltana ovat myös tehneet jo ennestään arasta minusta vielä aremman ottamaan yhteyttä muihin esim. melko uusiin tuttaviin. Huomaan, että itsetuntoni on niiden tapahtumien vuoksi murentunut. Tunnen kuitenkin välillä syyllisyyttä siitä, että välttelen kaveriporukoiden sosiaalisimpia tapauksia, en jaksa osallistua heidän kutsuihinsa, jos kukaan muu ei ole niihin osallistunassa. Minun on helpompi olla heidän kanssaan pienehkössä porukassa, kun heidän pulputtamisensa kohdistuu muihin kuin vain itseeni. Yritän välillä pakottaa itseäni osallistumaan yltiö-sosiaalisten ihmisten seuraan, mutta en ole varma onko se oikea tapa toimia. Toisaalta pelkään, että eristäydyn muista liikaa, jos en pakota itseäni niihin tilanteisiin, mutta toisaalta mietin, että kannattaako omaa hyvinvointia silti pinnistää äärirajoille. Sosiaalisista jutuista toipumiseen kuluu kuitenkin aikaa. Onneksi nykyään tiedostan sen, ja osaan siihen varautua.

    • Myös näitä kommentteja on tuntunut tosi lohdulliselta lukea – vertaistuella on ihmeellinen voima. <3 Luulen, että aika monella on samankaltaisia tuntemuksia kuin sinulla. Tunnistan niistä itseäni sekä monia ystäviäni myös. Tavallaan omasta yksinolosta ja yksinäisyydestä vastuuta ei voi ulkoistaa vain muille, vaan myös itse on oltava valmis heittäytymään ja osallistumaan, mutta ymmärrän, että introverttiluonteelle sekä ulkopuolisuuden tunteita kokeneelle se voi olla välillä vaikeaa. Joskus minua itseäni on auttanut joskus se, että menen juhliin jonkun yhden turvallisen kaverin kanssa, jolloin tiedän, että siellä on varmuudella yksi sellainen ihminen, jonka kanssa tunnen oloni kotoisaksi ja läheiseksi ja siinä sivussa voi sitten tutustua muihinkin, mutta ei ole sellaista pelkoa, että jäisi aivan yksin tai tuntisi itsensä ihan ulkopuoliseksi.

  • Tunnistan nämä tunteet. Olen itse niin onnekkaassa asemassa, että minulla on elämässä aisapari, jonka elämänmittainen projekti on retuuttaa minua ihmisten ilmoille. Hän on ekstrovertti ja voisi small talkata kenet tahansa kanveesiin. Olen tyytyväinen kun voin seurata näitä toimituksia vierestä, tavata ihmisiä, mutta aisapari hoitaa puhumisen, koska itse väsyn siihen touhuun nopeasti.

    Muut rakkaat ystäväni ovat kaikki eri piireistä, ja minulla on nimenomaan yksittäisiä ystäviä sieltä täältä. Koska seurustelen, tuntuu monesti, että ihmiset myös vähän olettavat, että haluamme viettää kaikki juhlapyhät yms yhdessä/kaksin, eikä meitä siis välttämättä kutsuta senkään vuoksi. Tilannetta mutkistaa se, että meillä ei toistaiseksi ole ns. ”yhteisiä ystäviä” ja myös miehellä on juurikin yksittäisiä ystäviä sieltä täältä.

    Toisaalta- intensiivinen kaveriporukka voi myös monesti olla esteenä uusien ihmisten kohtaamiselle. Siinä mielessä olen ihan tyytyväinen, etten kuulu mihinkään tiettyyn porukkaan.

    Täytyy myös muistaa, että paljon on omasta aktiivisuudesta kiinni. Olen itse sosiaalisesti laiska, ja ymmärrän etten voi aina olla se jota kutsutaan – täytyy myös itse kutsua: lounaalle, museoon, juhliin, yms. Tässä ainakin minulla on petrattavaa.

    • Ihanaa, että sinulla on tuollainen kaveri tai kumppani, joka jaksaa viedä sinua mukanaan silloinkin, kun itse ei oma-aloitteisesti tulisi lähdettyä. Minulla on ollut entisten kumppaneitteni kanssa siinä mielessä ihana tilanne, että heillä on ollut aivan mahtavia ystäväpiirejä ja -porukoita, joihin minut on toivotettu lämmöllä tervetulleeksi. En ole niinkään jäänyt heidän kanssaan tekemisiin erojen jälkeen läheisemmin, mutta seurustelusuhteiden aikana olen saanut nauttia siitä mahtavasta yhteishengestä, mitä tuollaisessa yhteen hitsautuneessa porukassa voi parhaimmillaan olla. Olen myös ollut tosi otettu, että yksi exäni on sinnikkäästi vielä eromme jälkeenkin kutsunut minua mukaan itse järjestämiinsä jokavuotuisiin kesäjuhliin. Se on pieni ele, mutta lämmittää kovasti mieltä. :)

      Ja on ihan totta, että vastuuta omasta elämästä ja omista sosiaalisista suhteista ei voi vain ulkoistaa muille. Tottakai oman sosiaalisen elämän ylläpito vaatii myös omaa panostusta ja aktiivisuutta. Ahdistavaa tietysti on, jos omasta aktiivisuudesta huolimatta ei oikein löydy sellaista sosiaalista tekemistä, minkä parissa olisi itsellä mukavaa ja luontevaa olla.

  • Lumihiutale

    Tämä aihe on todella tärkeä. Hienoa, että otit sen esiin. Monelle tuo porukattomuus on todellista, monelle joukossa yksinäisyyden kokeminen.
    Itse olen tämän hetkisessä elämäntilanteessani valinnut paljon yksin olon. Silti en tunne yksinäisyyttä.

    Ulkopuolisuutta kylläkin useissa tilanteissa. Siihen olen tottunut ihan lapsuudesta asti.

    Tätä toivetta olla enemmän yksin selvästikin selittää taustani, nimittäin olen nuorempana valinnut yhteisöllisen elämäntavan. Asuin kimppakämpissä ja ympärillä oli koko ajan ihmisiä. Totuin siihen, että fyysisesti en juurikaan ollut yksin. Olin myöskin parisuhteessa, mutta samaan aikaan nautin paljosta muusta sosiaalisesta kanssakäymisestä.Kun tämä elämäntapa jatkui pidempään, aloin kuitenkin kaipaamaan yksinoloa, omaa aikaa.
    Nyt kun olen valinnut olla enemmän yksin, se on suuri lahja ja etuoikeus.

    Muutama läheinen ihminen elämässäni on valtava rikkaus. Kuulun pariin pieneen porukkaankin, joiden kanssa voin viettää aikaa yhdessä. Toisaalta en koskaan ole kokeillut yhdistää näitä porukoita, koska ajattelen, että he edustavat eri asioita elämässäni eivätkä sopisi keskenään. En tiedä onko tämä edes todellinen asia vai vain päässäni.

    Olen samaa mieltä siitä, että ulkomailla on helpompi tutustua ja hypätä mukaan porukoihin. Ulkomailla olemme itse ulkomaalaisia. Siis ulkopuolisia. Kun olen asunut ulkomailla ja elänyt ‘expattinä’, hyvin nopeasti ympärille on muodostunut porukka muista expateista. Sama ulkomaalaisena ja ulkopuolisena olo on yhdistänyt. Toisaalta porukoissa on ollut toki paikallisiakin. Tietysti.

    Ideaksi tähän heitän, että täällä Suomessakin lähestyisimme ja ottaisimme mukaan enemmän ulkomailta tänne muuttaneita ja lähtisimme muodostamaan kansainvälisempiä porukoita.
    Hyvin harva kieltäytyy jos esimerkiksi saa kutsun kahville tai teelle. Itselleni on jäänyt upeita ystävyyksiä ulkomailla ollessani kun olen saanut kutsun teelle jonkun kotiin.
    (Tai voi esittää kutsun kuppilaan ensi kerralla, myöhemmin kotiin)

    Ulkopuolisuuden tunne on mielestäni täysin eri asia kuin yksinäisyys. Sekin on omalla tavallaan rikkaus. Olemme yksilöitä, ainutlaatuisia. Emme tosiaankaan sovi jokaiseen joukkoon. Eikä tarvitsekaan. Eläköön yksilöllisyys ja ainutlaatuisuus!
    Tästä aiheesta saisi toisen postauksen ja uuden keskustelun.

    Kiitos hyvästä keskustelun avauksesta! Ja muutenkin monipuolisesta ja upeasta blogista!

    • Onpa mielenkiintoista kuulla omista kokemuksistasi itse valitun yksinolon taustalla. Tätä olisi minusta hyvä monen pohtia, että ovatko ne omat luokittelut tietyistä toisistaan erillisistä ja toisiinsa sopimattomista ystäväpiireistä edes todellisia vai nimenomaan omaa kuvitelmaa. Joskus ne varmasti voivat olla todellisiakin, mutta aika moni sortuu tähän jaotteluun ihan vain tottumuksesta eikä tajua haastaa tätä ajatusta lainkaan.

      Expattina ulkomailla on toki vähän eri tilanteessa kuin ihan vain itsekseen siellä reissaavana tai asuvana, sillä nimenomaan expateilla ehkä on niitä omia yhteisiä porukoitaan, sillä kaikki jakavat saman elämäntilanteen. Oma kokemukseni kuitenkin on, että ulkomailla on ollut helpompi päästä mukaan ihan niihin paikallisiinkin porukoihin. Varmasti tämä on myös Suomessa mahdollista, mutta täällä ollaan usein ehkä tarkempia omien ystäväporukoiden suhteen ja niihin nimenomaan ei yhtä herkästi kutsuta mukaan uusia ihmisiä.

      Ja olet oikeassa, että ulkopuolisuuden tunne ja yksinäisyys voivat olla ihan eri asioita, mutta ne voivat myös vahvasti liittyä toisiinsa. Oikeastaan ulkopuolisuuden tunnettahan voisi nimenomaan kuvailla yksinäisyydeksi ihmisten keskellä.

    • Ida

      Täällä ilmoittautuu myös yksi sosiaalinen introvertti! Omaa porukkaa mulla ei ole ollut koskaan, paitsi lukion ajan ja tämä porukka hajosikin aika pian lukion loputtua. Välillä se harmittaa paljonkin, mutta toisaalta olen ikionnellinen muutamista syvistä ystävyyssuhteistani, jotka tuovat paljon enemmän iloa mulle kuin pinnalliset ryhmätapaamiset. Rönsyilevät, syvälliset ja älykkäät keskustelut ilman tarvetta tuijotella kelloa ovat jotain maailman parhainta.

      Mun elämäntilanne on myös hyvin samankaltainen Lumihiutaleen kanssa. Olen asunut kokonaan yksin elämässäni vain kaksi vuotta ja ollut parisuhteessa 17-vuotiaasta asti, nykyäänkin asun kimppakämpässä kunnes muutamme mieheni kanssa omaan kotiin (mies asuu siis tällä hetkellä eri maassa). Olen jatkuvasti ihmiskontaktissa, kotona, koulussa ja töissä ja mun mieli ja kroppa huutaa yksinäisyyttä. Asuisin juuri nyt mieluiten yksin jos se olisi taloudellisesti mahdollista. Mua myös surettaa, että ystävät jää niin vähälle huomiolle, koska mun ihmis- ja sosiaalisuuskiintiöni täyttyy olosuhteiden pakosta jo valmiiksi ihmisillä, joita en ole valinnut elämääni ja joiden kanssa nyt vain on tultava toimeen. Jeesustelu tyyliin “no älä opiskele” tai “no hae yksinäisempää työtä” on aika turhaa, ihan kuin se olisikin niin helppoa, ja jotain työtä on tehtävä henkensä pitimiksi. Teen myös jo ahkerasti hommia sen eteen, että voisin lähitulevaisuudessa alkaa yksinyrittäjäksi.

      Välillä ärsyttää myös oma ristiriitaisuus kun toisaalta tekee mieli sosialisoida esim. juhlissa ja sitten se oma raja tuleekin yllättävän äkkiä vastaan, jolloin ainoa ajatus mielessä on “ulos täältä nyt heti”. :D Sosialisoinnista toipuminen vie paljon aikaa. On myös tullut koettua kemuja, jonne kukaan ei tule, vaikka miten niitä yksittäisiä kavereita kutsuisit, yksinäisiä vappuja ja kesäalakuloa, kun muut tekevät kaveriporukalla mökkireissuja jne. Tällaisina hetkinä muistutan itseäni ihanista ystävistäni ja heidän kanssa koetuista hetkistä, omista voimavaroistani (en välttämättä jaksaisi sillä hetkellä muutenkaan osallistua mihinkään rientoihin) ja omista projekteistani ja puuhistani, joista saan suurta iloa. Ikään kuin teen rauhansopimuksen negatiivisen yksinäisyydentunteen kanssa ja käännän sen positiiviseksi. Silloin mulle tulee todella voittamaton ja voimakas olo. Mieluiten juhlin muutenkin tyypillisten juhlapyhien ulkopuolella, kun joka paikka ei ole niin täynnä ihmisiä ja hinnat pilvissä.

  • Sara

    Olen itsekin paininut juuri samojen asioiden äärellä. Minussa tuo tuo introverttiys ja sosiaalisuus ovat joskus aikamoisessa ristiriidassa. Haikailen aina välillä sitä, että meillä kävisi enemmän vieraita, mutta olen hirveän laiska kutsumaan ketään kyläilemään meille. Toisaalta koskaan ei ole harmittanut, kun on pyytänyt ihmisiä vaikka syömään.

    Juhlien järjestäminen on minulle kauhistus. Tulevana kesänä on poikamme rippijuhlat ja niiden järjestäminen kotona on kyllä varsinainen voimainkoitos.

    Ehkä päässäni elää sellainen ideaali, että minulla tai meillä mieheni kanssa olisi jokin kiinteä ystäväporukka, mutta en toisaalta jaksa nähdä sitä vaivaa. Työskentelen monitoimitilassa, joten senkin takia viikonloput haluaa pyhittää perheen kesken olemiselle ja hiljaisuudelle.

    Nostit hyviä asioita esille, ja keskustelu täällä kommenttien puolella on ollut hyvää.

    En ole osa mitään kaveriporukkaa, vaan ystävät ja kaverit koostuvat eri yhteyksissä tavatuista ihmisistä. Toisaalta kaipaan sellaista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, toisaalta taas en jaksa nähdä sitä vaivaa.

    Toki sekin vaikuttaa, että perheeseeni kuuluu mies ja kaksi lasta. Ehkä jos perhettä ei olisi

    • Sara

      Niin, ajatus ja kirjoitus jäivät kesken. Jos minulla ei olisi perhettä, saattaisin olla aktiivisempi. Toisaalta perhe osaltaan “vie sitä sosialisuuskiintiötä”. Haikailen kyllä etenkin juhlapyhien alla sitä, että olisi sellainen kiinteä porukka. Läheiset sukulaiset asuvat kaukana ja heitä kaipaan välillä todella paljon. Toisaalta ehkä tämä satojen kilometrien välimatka jotenkin romantisoi tilannetta. Toki uskon, että olisimme heidän kanssaan tekemisissä paljonkin, sillä heidän kanssaan yhdessä oleminen on niin helppoa ja vaivatonta. Onneksi sellaisia kavereita löytyy läheltäkin, joiden kanssa ei tarvitse pinnistellä. :-)

    • Samaistun mietteisiisi. Olisi ihanaa olla se innokas touhuaja ja järkkääjä, mutta jostain syystä sen vastuuroolin ottaminen tuntuu minulle vaikealta. Olen monesti sanonut, että en välttämättä haluaisi esimerkiksi järjestää omia häitä ollenkaan, vaan karkaisin mieluummin vihille salaa. Ja uskon, että tässä on taustalla juuri se oma haluttomuus olla huomion keskipisteenä sekä ahdistus, joka liittyy kaikenlaiseen järjestämiseen ja muiden ihmisten viihtymisestä huolehtimiseen. Tsemppiä siis poikasi rippijuhlien järkkäämiseen – ymmärrän todellakin kauhistuksesi!

  • Nettaliini

    Tämä oli kuin suoraan omasta elämästäni. Kavereita ja ystäviäkin on aina ollut ympärillä, mutta en ole koskaan kuulunut mihinkään porukkaan ja vietänkin kaikki juhlapyhät juhannuksista uusiin vuosiin yksin. Kertaakaan ei ole kutsuttu mihinkään, koska en vain kuulu kavereideni erilaisiin porukohin. Toki omalla aktiivisuudella voisi johonkin onnistua itsensä änkemään, mutta sekin tuntuu todella oudolta, kun tietää olevansa kuitenkin ulkopuolinen ja joku outo tuppautuja-vierailija niissä tilanteissa.

    • Onpa kurjaa ja samanaikaisesti lohdullista kuulla, että näin monella on samankaltaisia kokemuksia. Vietin itsekin viime uuden vuoden yksin kotona – tällä kertaa tosin omasta tahdostani, sillä olin saanut kutsun myös eräisiin ystäväni juhliin. Luulen, että siinä hetkessä olin sellaisessa mielentilassa, että puolituttujen kanssa sosialisoiminen olisi tuntunut vain liian raskaalta ja jäin ihan hyvällä mielellä tuolloin kotiin. Mutta aika usein tällaista valinnan mahdollisuutta ei ole ollut, että olisi ollut vaihtoehtona osallistua jonnekin kutsuille.

  • Riinis

    Kiitos hienosta kirjoituksesta, joka osui ja upposi minuun täysin! Minulla ongelma on oikeastaan päinvastainen kuin sinulla Jenni: meillä oli yliopistossa tiivis seitsemän hengen tyttöporukka, mutta työelämään siirtymisen jälkeen meillä on harvoin aikaa tavata koko porukalla. Suuri osa opiskeluaikaisista kavereistani asuu edelleen kanssani samalla paikkakunnalla, mutta jostain syystä koen vaikeaksi tavata heitä kahden kesken. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen introvertti ja koen, että minulla on liikaa vastuuta tapaamisen onnistumisesta, jos olemme tilanteessa kaksin.
    Tai ehkä emme olleetkaan lopulta niin läheisiä keskenämme, vaan meitä piti yhdessä sama elämäntilanne ja pääaine. Yhdessä olemme vahvoja, mutta yksittäiset sidokset välillämme ovat heikkoja.

    • Mariamaria

      Mulla on ihan sama juttu, oon sosiaalinen introvertti, joka myös kokee kahdenkeskiset tilanteet stressaaviksi,
      usein jopa hyven ystävien kanssa!

    • Tämä olikin todella kiinnostava kommentti ja näkökulma! Olen itse asiassa joskus miettinyt, että ehkä yksi syy, miksi en niin viihdy isommissa porukoissa on juuri se, että moneenkaan näistä ihmisistä ei ole sellaista henkilökohtaisempaa ja läheisempää suhdetta. Aika usein sitä saattaa jossain vaiheessa huomata, että jotkut suhteet tai porukat ovat liittyneet nimenomaan tiettyyn elämänvaiheeseen ja yhdistävään tekijään, eikä sen ulkopuolella sitten olekaan kauheasti mitään yhteistä.

  • Leena Putkonen

    Hyviä havaintoja! Itsellä on ehkä vähän eri tulokulma tähän, eli se, että ystävyyteen pitää panostaa yhtä paljon,ellei jopa enemmän kuin parisuhteeseen. Enkä tarkoita tällä niinkään ajallista panostusta, vaan säännöllistä check-upia, että miten ystävillä menee. Yleensä olen tilaisuuksien järjestäjä, mutta se on ihan ok. Ennen se harmitti enemmän, mutta sitten tajusin, että se harmittelu ei tee mulle itselle hyvää, vaan ruokkii (turhaan) uhrimentaliteettiä.

    Aussi- ja jenkki-ystävien avoimuudesta oon oppinut paljon ja heidän myötään en myös ota menemisiä ja tulemisia niin haudanvakavasti. Allekirjoitan kyllä tuon havaintosi, että tässä on suuria kulttuurillisia eroja. Osalla tosin ei semmonen kepeämpi ystävyys välttämättä sovi.

    Aina voi mennä yksin keikalle tai yksille ja rupatella uusien tuttavien kaa. Siinä oppii kommunikaatiotaitoja, kuulee tarinoita ja oppii kuuntelemaan.

    • Tässä on todella hyvä pointti, kiitos Leena! Aika moni unohtaa kiireiden keskellä kysellä säännöllisesti ystäviltään kuulumisia ja pitää huolta ystävyyssuhteistaan. Moni myös hukkuu parisuhteeseen alkuhuuman aikana, mikä on ihan ymmärrettävää hetkellisesti, mutta minusta on tärkeää muistaa ystäviään myös silloin, kun pää meinaa räjähtää rakkaudesta kaiken sen alkuihastuksen keskellä. Olen ollut useita kertoja siinä tilanteessa, että joku ystävä on kadonnut vuosiksi parisuhteensa syövereihin ja herännyt kaipaamaan ystäviään vasta siinä vaiheessa, kun ero on tullut. Joskus voi olla vaikea palata entiseen, jos ystävyyssuhde on sysätty sivuun pitkäksi aikaa.

      Itse en sinänsä halua arvottaa suomalaisia ja ulkomaisia tapoja ja kulttuureja toisiaan paremmiksi, mutta on kyllä kiinnostavaa tutkailla näitä eroavaisuuksia ja miettiä, mitä voisimme toisiltamme oppia.

  • Shini

    Kiitos Jenni tästä tekstistä. Mulla on aina ollut se porukka, jonka kanssa lähteä juhlimaan juhannusta mökille ja ottaa uusi vuosi vastaan, mutta töiden perässä uudelle paikkakunnalle muuttaessa en ole onnistunut keräämään enää sitä porukkaa vaan yksittäisiä ihmisiä sieltä täältä. Olen huomannut saman kuin sä; en viihdy niin hyvin isossa porukassa. Tuntuu, että en saa ääntäni kuuluviin jos ihmisiä on yli neljä, vaan jään sivusta seuraaksi. Mutta sitten juuri juhlapäivinä tulee se ulkopuolisuuden tunne. Huomaan, että lähestyvä vappu vetää jo nyt mieleni alakuloiseksi.

    Asialle ei ole niin helppo tehdä aktiivisesti mitään, koska esimerkiksi juhlien järjestäminen ihmisille, jotka eivät entuudestaan tunne toisiaan on aika kauhea ajatus. Stressi toisten viihtymisestä ja emännöinti on niin hirveä stressi, että en mielelläni laita itseäni siihen tilanteeseen.

    • Tässä kommentissasi ehkä tiivistyy hyvin se, miltä minustakin usein suuremmassa porukassa tuntuu. Olen puhelias ja sosiaalinen tyyppi, mutta viihdyn juuri parhaiten pienemmissä joukoissa, joissa voi keskittyä keskustelemaan muutaman ihmisen kanssa. Isossa joukossa jään helposti tarkkailevaksi sivustaseuraajaksi enkä jaksa taistella puheenvuoroista, jne.

      Koen myös juhlien järkkäämisen itselleni stressaavaksi, mutta on kivaa, että nyt lähipiirissäni on ystäviä, jotka nauttivat emännöinnistä, joten olemme yrittäneet yhdistää voimiamme niin, että kutsuisimme välillä yhdessä pienen joukon yhteisiä kavereita koolle ja loisimme tällä tavoin sellaista ihan omaa ystäväporukkaa.

  • Tiina

    Hyvä kirjoitus. Itse olen aivan täysin introvertti, ja jonkun mielestä voi tuntua aivan kamalalta kun nyt sanon, että en toivo elämääni lisää ystäviä. Ja minulla on tällä hetkellä siis vain yksi hyvä, pysyvä ystävä. Hänestäkin kaipaan usein olla erossa. Oma perhe minulla on, ja tuntuu että se jotenkin korvaa ystävien seuran. Isoissa porukoissa en viihdy, juhlissa ym tunnen olevani ulkopuolinen ja tylsä. Väsyn helposti, en jaksa small talkia, ihmiset alkavat ärsyttämään ja huomaan toivovani jo pääseväni kotiin. Viihdyn mainiosti yksinäni. Joskus kuitenkin olen miettinyt että mites vanhana, kun lapset ovat lentäneet pesästä, ja istun mieheni kanssa kotona :). Tuolloin voi olla eri tilanne. Tai sitten ei. Mutta tällä hetkellä, vaikka elämässäni on erittäin vähän kaverikontakteja, on hyvä.

    • Varmasti monelle tilanteesi saattaa kuulostaa oudolta, mutta mielestäni on tärkeintä, että ymmärrät itse oman luonteesi ja osaat kunnioittaa omia tarpeitasi. Oma perhe varmasti vähentää sellaista tarvetta sosialisoida kodin ulkopuolella, koska arjessa on aina läheisiä ihmisiä seurana lähtökohtaisesti.

  • Anna

    Samaistuttava ja ajatuksia herättävä teksti. Itse olen myös introvertti, omaan useamman läheisen ystävän ja myös jonkun verran kavereita. Silti en ole koskaan kuulunut isoon kaveriporukaan ja se on harmittanut ajoittain todella paljon. Tässä muutaman vuoden sisään olen kuitenkin huomannut, että nautin suunnattomasti syvällisesti keskustelemisesta kahden kesken tai pienellä porukalla luottoystävieni kanssa. Sen sijaan, mitä olen isompia kaveriporukoita seurannut, tuntuu välillä että heidän suhteensa ja juttunsa ovat ehkä hieman pinnallisempia. Eikä siinä ole mitään väärää! Tajusin, että olen luonteeni vuoksi onnistunut keräämään läheisiä yksittäisiä ystäviä elämääni, sillä isommassa porukassa olen luonnostaan hiljaisempi ja tarkkaavaisempi. Tämä on auttanut hyväksymään sen, ettei isoa kaveriporukkaa ole ympärilleni syntynyt. :)

    • Luulen, että moni meistä porukattomista on sinun kaltaisiasi. Nautimme enemmän sellaisista syvällisistä kohtaamisista yhden tai kahden ihmisen kanssa kerrallaan, jolloin näissä arkisissa kohtaamisissa ei omaa porukkaa osaa edes kaivata. Lähinnä porukan puute muodostuu ongelmaksi juuri juhlapyhinä ja sellaisissa tilanteissa, mitä on tyypillistä kokoontua viettämään jollakin isommalla joukolla. Toisaalta sehän on mieletön rikkaus, että lähellä on juuri tällaisia todella läheisiä ystäviä, joiden kanssa voi keskustella syvällisiä eli olen myös itse tosi onnellinen ja kiitollinen tilanteestani, vaikka se toisinaan aiheuttaa haasteitakin.

  • Maria

    Voi olipa kaunis kirjoitus <3 Ja ihana muistutus tärkeistä asioista. Sä vaikutat siltä että olet varmasti ihana ystävä sun läheisillesi.

  • Mariamaria

    Kiitos.

  • Hani

    Hmmm, olisitteko mukana, jos järkätään juhannukseksi jotakin hauskaa yhteistä ohjelmaa sosiaalisille introverteille? Ja toki muillekin innostuneille :p Eikös tässä ollut jo useampi meitä, joka jää juhannukseksi ilman seuraa?

    • Hauska idea! :) Itse olen tänä vuonna karkaamassa juhannukseksi ulkomaille, kuten monena vuonna aiemminkin, mutta muut tarttukaa ihmeessä ideaan, jos ajatus yksinäisestä juhannuksesta ahdistaa!

  • Sariska

    Tosi hyvä kirjoitus, jonka myötä tajusin itsekin olevani juuri tuollainen sosiaalinen introvertti. Juhlapyhiin liittyvän inhon allekirjoitan itsekin, eikä asiaa auta yhtään se että poikakaverini on tiiviin kaveriporukan omaava yksinviihtyvä introvertti, joten juhlapyhät hän on joko kavereiden kanssa ja/tai haluaa olla yksin mökillään, kun taas itselläni on juuri noita “hajaystäviä”…eli todellakin voi kokea yksinäisyyttä myös parisuhteessa! Myös perheen sisällä voi kokea näitä tunteita, ja siksi myös juhlapyhät on pyllystä, koska usein jos ei ole kaveriporukkaa, vetäydytään perheen yhteyteen, mutta sitten vasta yksinäiseltä tuntuukin, jos ei ole kumpaakaan näistä porukoista, joihin vetäytyä juhlapyhiksi…
    Itse taas olen pitänyt omaa syntymäpäivääni juuri sinä ihanana tekosyynä, jolla pakotan tärkeät ihmiset kerran vuodessa luokseni, kiireinen elämä kun estää näkemästä monia heistä arkena. Useimmat on saapuneet paikalle, etenkin kun olen viime vuosina ilmoittanut että esim klo 13-20 välillä saa tulla ja mennä kuten parhaaksi kellekin sopii, ja niin on sitten ihmisiä tullut ja mennyt ja saa hyvin one on one aikaa, mutta sattumalta saattaa olla paikalla myös pari ystävää, jotka eivät tunne toisiaan, tai ovat nähneet juuri jollain aiemmalla syntymäpäivälläni. Tästä syystä yllätyin, kun juhlistin 30v synttäreitäni pienessä kämpässäni ja olin ilmoittanut juhla-ajan tuohon tyyliin niin sillä kertaa melkein kaikki saapuivat aloituskellonaikaan, ja siinä oli pienen kämpän neliöt kyllä tehokäytössä :D tämän kirjoituksen myötä tuo 30v juhlan muistelu sai minut tajuamaan, että kyllä ne ihmiset tulee, kun on tosi tärkeä hetki, jonka toki toin sen jo heitä kutsuessani esille. Nyt tuon hetken arvostus nousi vielä korkeammalle tämän tajuttuani <3 kiitos siis siitä!

    • Olen itse ollut aikanaan suhteessa sosiaalisen ekstrovertin kanssa, jonka kaveriporukkaan puolestaan itse en oikein tuntenut sopivani. Olimme nuoria ja poikakaverillani oli jostain syystä myös kova tarve pitää oma porukkansa vähän erillään parisuhteesta – ehkä se liittyi johonkin omaan itsenäistymisprosessiin. Silloin oli hetkittäin todella yksinäinen fiilis, kun tuntui, että jäin parisuhteesta huolimatta usein yksin, kun poikakaveri liihotti menemään kavereidensa kanssa. Enkä tietenkään halunnut olla riippakivi, jota olisi pitänyt raahata väkisin matkassa.

      Muutama ystäväni on myös järjestänyt tällaisia “synttärivastaanottoja”, että vieraat voivat tulla sopivaksi katsomanaan ajankohtana piipahtamaan, mutta itse taidan olla niin traumatisoitunut noista muutamista järjestämistäni juhlista, että nykyisin kaikki tällainen ahdistaa. Pahinta olisi joutua tuntemaan itsensä ihan hylätyksi tuollaisena tärkeänä päivänä, joten siksi on tuntunut turvallisemmalta olla juhlimatta lainkaan. Mutta ehkä sitä pitäisi päästä traumojensa yli ja kokeilla joskus. Ja ihanaa, jos teksti sai arvostamaan tuota hetkeä entistä enemmän! <3

  • Sanni

    Hyvin kirjoitettu. Omasta kynästäni syntyi lähes samanlainen teksti noin 20 vuotta sitten päiväkirjaani eikä mikään ole muuttunut ajan myötä. Olen rohkea tutustumaan ja ihastun helposti uusiin ihmisiin. En halua takertua keneenkään enkä kestä ollenkaan, jos koen, että minuun takerrutaan.
    Tykkään pyytää ystäviä kotiini, mutta en viihdy suuressa ihmisjoukossa. Pari kolme ihmistä samaan aikaan on oiva combo, jotta saadaan aikaan hyvä keskustelu. Itse haluan toisten seurassa hyviä keskusteluja. Elokuviin tai juoksulenkille en kaipaa seuraa, mutta keskustelua ei saa yksin syntymään.
    Huomaan olevani melko vaativa seurani suhteen ja olen mieluummin yksin kuin porukassa, jossa en viihdy.
    Hauska huomata, että meitä sosiaalisia introvertteja on enemmänkin. Enää en ajattele, että minussa on jotain vialla vaan annan itselleni luvan olla tällainen. Yritän kasvattaa lastanikin siten, että hänelle kehittyisi terve itsetunto ja kyky viihtyä myös itsekseen, jolloin kaveriporukan paine tehdä tyhmyyksiä olisi paremmin torjuttavissa, toivottavasti.

    • Kuvailit tässä aika osuvasti juuri sitä, millainen ihminen koen itsekin olevani. Ihanaa huomata, että kokemus on monella tapaa universaali ja vertaisia löytyy paljon. <3

  • Tjklihfd

    Kiva lukea taas henkilökohtaisempaa juttua ja tässä oli kyllä hyvää pohdintaa, kiitos.

    Uskon, että yksinäisyyden kokeminen liittyy jollain tavalla ihmisenä olemiseen ja koskettaa jokaista jotenkin, samalla tavalla kuin ilo niistä hetkistä, kun kokee yhteyttä toiseen ihmiseen. Ei toista ilman toista, vai miten sanotaankaan…

    Introverttinä on helppo tunnistaa lähes kaikki mistä kirjoitit. Jossain vaiheessa olen myös oivaltanut ja hyväksynyt, etten ole porukkaihminen. Yhtenä havaintona myös, että usein vaikuttaa siltä, kuin porukat koostuisivat jollain tavalla samantyylisistä ihmisistä ja itselläni on ystävänä aivan erilaisia, eri ikäisiä, näköisiä ihmisiä…ja hyvä niin.

    Sinusta olen saanut videoilta sen verta sensitiivisen (tämä ehdottomasti kohteliaisuus) ihmisen kuvan, ettei yhtään yllätä, se mitä kerroit. Yleensä se meinaa sosiaalista nyanssintajua ja tunneälyä, mutta kuten itse hyvin myös tiiän, vaati juurikin lepoa ja akkujen latailua tuo arvokas ominaisuus.

    Mulla ei ehkä ole omaa porukkaa, mutta paljon muuta elämääni rikastuttavaa rakennuspalikkaa on annettu. <3

    • Kiitos! :) Nämä henkilökohtaiemmat pohdinnat ovat vähän sellaisia, että niitä ei oikein voi pakottaa. Ne tulevat silloin, kun hetki on kypsä ja ajatus muovautunut omassa päässä sellaiseen muotoon, että se on helppo purkaa ulos. Minun ystäväpiirini on hyvin samankaltainen kuin sinulla: paljon ihan eri ikäisiä ja muutenkin erilaisia ihmisiä. On luovan alan tyyppejä, syöpätutkijaa, lääkäriä, markkinointi- ja mainosalan ihmisiä, asiakaspalvelutyössä olevia, muita bloggaajia ja vaikka mitä. Ja ikähaarukka läheisten ystävieni parissa vaihtelee 20 ja 45 ikävuoden välillä, tai jos mummokaverikin lasketaan mukaan niin 20 ja 84 ikävuoden välillä.

      Kuvasitpa kauniisti tällaista sensitiivistä luonnetta, kiitos siitä. :)

  • Kai

    Tämä ei kritikkinä Jennin tekstiin, vaan yleisesti: Olenko ainut, joka on lopen kyllästynyt siihen, että kaikkeen haetaan syytä suomalaisuudesta, moniin ilmiöihin, jotka on yleisinhimillisiä…….. Paljon enemmän voisimme alkaa puhua suomalaisuudesta edes hampurilaismallilla :). Tuossa edellä mainitussa suljetut ryhmät-ilmiössä voi olla perää. Liittynee introverttiin laatuun, eli ryhmän muodostuttua, siitä tulee introvertti ulkomaailmaan nähden ja eri ryhmiin kuuluvien esittely esim. on usein ujostuttava tilanne hetken. Huonoksi nähdynkin puolen takana on usein kolikon toinen puoli; suomalaisesta kai voi sanoa, että on aika aito ja ystävyyden osoituksen saadessaan se sitten todennäköisesti on sitä itseään. Eli vähemmän sosiaalisuutta, mutta enemmän ehkä “oikeaa tavaraa”. Karrikoituna esimerkkinä tää ehkä, enkä nyt halua naputtaa kellekkään täällä, vaan en vaan enää jaksa tätä suomalaisuuskriittisyyttä joka puolella. Herranjumala, mistä löytyy kokonainen kansa, joka on näin kiinnostunut siitä, miten sen käyttäytyminen vaikuttaa muihin, näin kiinnostunut kehittämään itseään, ihmisinä?? Wau!!!!!!!!!!!!

    • Itse en taas koe, että esimerkiksi tässä tekstissä tai sitä koskevissa kommenteissa olisi millään tavalla syyllistetty suomalaisia tai että syiden löytäminen tiettyihin toimintamalleihin omasta kulttuurista tai suomalaisuudesta olisi mitenkään negatiivinen asia. Onhan se ihan tosiasia, että se kulttuuri, johon kasvamme ja totumme vaikuttaa meihin ihan väistämättä jollain tavalla. Se ei ole erityisesti negatiivinen tai positiivinen asia, mutta ei oman kansallisen kulttuurin vaikutusta täysin voi kiistääkään. Minusta on ihan mielenkiintoista havainnoida oman kulttuurinsa ominaispiirteitä ja vertailla niitä havaintoihin muista kulttuureista, sillä onhan se selvää, että vaikka olemme yksilöitä, olemme kaikki myös oman kulttuurimme kasvatteja ja selkeitä eroavaisuuksia eri kulttuureissa kasvaneiden välillä on mahdollista havaita.

      Toisaalta teet itse kommentissasi ihan samaa, mistä kritisoit muita. Liität tiettyjä piirteitä ja ominaisuuksia (tässä tapauksessa positiivisia) nimenomaan suomalaisuuteen, kun mainitset että suomalaiset ovat aitoja ja heidän osoituksiinsa ystävyydestä voi luottaa. Minusta hedelmällisintä on kyetä tarkkailemaan omaa kulttuuriaan avoimesti ja kriittisesti hyväksyen niin sen haasteita kuin myönteisiäkin puolia. Kukaanhan tässä keskustelussa ei ole puolikkaalla sanallakaan kritisoinut suomalaista kulttuuria, joten en ihan hahmota, mistä tämä purkaus juuri tässä yhteydessä kumpusi. Olen samaa mieltä siitä, että meidän pitää olla ylpeitä omasta kulttuuristamme ja suomalaisuudessa on paljon hyvää. Samanaikaisesti kuitenkin ajattelen, että paljon on myös sellaisia asioita, mitä voimme muista kulttuureista sekä toisiltamme oppia ja siten kehittää itseämme. Eikö se ole aina toivottavaa?

      • Kai

        Se on toivottavaa, siksi totesin viimeisessä lauseessa “wau” tästä halusta kehittyä. En tarkoittanut, ettei, suomalaisuuteen saa liittää mitään ominaisuuksia, vaan että yleistä keskustelua vaivaa yksipuolisuus, voisi tuoda esille huonoa ja hyvää useammin yhtäaikaa, silleen syntyy usein todellisempi kuva asioista.

  • Martta

    Ah, ihanaa miten ihanaa, että kirjoitat tästä aiheesta! Niin tärkeää!

  • Marika

    Kirjoitukseesi pohjaksuminen oli huojentavaa. Voin lähes kaikilta osin jakaa kokemuksesi ja ajatuksesi. Kiitos <3

  • Aada

    Kiitos rohkeasta ja tärkeästä kirjoituksesta, Jenni! <3 Itsekin olen kärsinyt elämässäni useaan otteeseen yksinäisyydestä. Vaikka jotain kavereita olisikin ollut, olen helposti tuntenut ulkopuolisuutta heidän seurassaan. Sellainen tietty henkisen yhteyden tunne on jäänyt puuttunut, että oltaisiin aidosti samanhenkisiä ja toinen ymmärtäisi minua.

    Vaikka olen sosiaalinen, olen aina viihtynyt myös omissa oloissani ja mm. kirjojen parissa ja ollut jo pienenä herkkä, varhaiskypsä pohdiskelija. Silloin tuntui, etteivät omanikäiset oikein ymmärtäneet ajatusmaailmaani. Olen myös jo nuorena joutunut kohtaamaan raskaita asioita ja menetyksiä elämässäni, jotka ovat vaikuttaneet minuun vahvasti sekä hyvässä että pahassa (traumat vs. kasvu ihmisenä) ja voimistaneet erilaisuuden tunnetta suhteessa muihin.

    Olen myös kokenut useita huonoja ystävyyssuhteita, joissa olen kiltin luonteeni takia päätynyt toisen manipuloimaksi ja alistamaksi. Ja kokemuksia on siitäkin, että vaikealla hetkellä olen tukenut ystävääni, mutta kun itselläni on ollut vaikeaa, en ole saanut tältä kyseiseltä ystävältä tukea.

    Vaikka tämä kuulostaa rankalta, eivät kaikki kokemukseni ystävyyssuhteista ole negatiivisia. Vetäytyvämpi ja varovaisempi minusta on negatiivisten kokemusten myötä kuitenkin tullut, ja olen opetellut viihtymään entistä paremmin yksin. Sinkkuvuosina kärsin joskus kovastikin yksinäisyydestä sekä irrallisuuden ja mihinkään kuulumattomuuden tunteista, mutta hyvän parisuhteen löydettyäni yksinäisyys on hälventynyt.

    Toisinaan minua vaivaa se, ettei läheisiä ystäviä ole enempää, mutta olen kiitollinen niistä rakkaista ja tärkeistä ihmisistä, joita elämässäni on, kuten perheestäni ja poikaystävästäni. Haluan luottaa siihen, että elämässäni on edessä vielä paljon positiivisia kohtaamisia ja hyviä ihmissuhteita ja että oikeat ihmiset tulevat kohdalle oikeaan aikaan. Viime kädessä hyvin monessa asiassa on kyse itsensä tuntemisesta ja arvostamisesta, siitä, että uskoo ansaitsevansa hyvää.

    Mukavaa ja rakkaudentäyteistä kevättä sinulle! <3

  • Essi

    Osuvasti ja hyvin kirjoitettu. Kirjoitit tosi kauniisti tätä tilannetta auki.

  • Maia

    Olisipa mielenkiintoista lukea mietteitä niiltä, joilla ON kavereita, kaveriporukoita eikä koskaan ongelmaa vaikkapa nyt vapunvieton, mökkiviikonloppujen tms suhteen. Tuleeko heille mieleen kutsua mukaan yksin eläviä kavereitaan, mutta muuttavatkin mieltään jostain syystä?
    Vai onko ryhmä aina sama, koska perinne? Vai eikö asiaa edes tulla ajatelleeksi (veikkaan tämän olevan aika yleistä)?

    Tätä haluaisin kysyä yleisesti niiltä onnellisilta, joita ei yksinäisyys vaivaa. Kysymys on kuitenkin muotoiltava harkiten, koska tarkoitus ei ole syyllistää (vaikka mieli joskus tekisikin), vaan enemmän ehkä herätellä.

    Tästä päästäänkin tutumpaan, eri medioissa silloin tällöin käsiteltyyn kysymykseen “millainen ystävä sinä olet?” Sitä varmaan kaikki yksinäisyydestä kärsivät ovat pohtineet ja hyvähän sitä onkin itse kunkin välillä ajatella. Pointtini on kuitenkin tällä kertaa nimenomaan se, että ne sosiaalisella elämällä siunatut miettisivät ja kommentoisivat tätä, mistä surulliset yksinäiset täälläkin puhuvat.

    Jos Jenni sait kiinni siitä mitä yritän tässä sanoa, niin luultavasti osaat muotoilla asian tarvittaessa yksinkertaisemmin. (Mikäli aiheeseen on siis tulossa jatkoa blogissa.)

    • Todella hyvä ja kiinnostava pointti. Näissä keskusteluissa äänessä ovat aina he, jotka jäävät ulkopuolelle. Mutta tajuavatko ihmiset sulkevansa muita tietoisesti/tiedostamatta ulkopuolelle omista porukoistaan? Veikkaan sinun tapaasi, ettei asiaa varmaan tulla edes ajatelleeksi. Toisaalta se on ymmärrettävää sinänsä, koska monella on kuitenkin paljon kavereita eri yhteyksistä, joten on varmaan aika mahdotonta huolehtia kaikkien kavereidensa sosiaalisista tilanteista tai itse osata ennakoida, mahtaako joku jäädä yksin. Tietysti, jos joku ystävä on erikseen maininnut yksinäisyydestään esimerkiksi juhlapyhinä, olisi aika huomaavainen ele pyttää tämä tyyppi mukaan oman porukan kuvioihin. Mutta siinä olet oikeassa, että ehdottomasti pitäisi myös itse olla tietoisempi siitä, että mahdollisesti tulee jättäneeksi osan ystävistään ulkopuolelle tai että ympärillä on sellaista yksinäisyyttä, johon voisi huomaavaisuuttaan vaikuttaa.

  • Elina

    Voi olisinpa lukenut tämän jutun julkaisupäivänä, jolloin minulla oli sisäistä kamppailua tähän aiheeseen liittyen :’) Itse sain uutena vuotena suurta lohtua aiemmista yksinäisyyttä käsittelevistä postauksistasi ja oli jotenkin ihanaa huomata etten todellakaan ole yksin ajatusteni kanssa – ja kommenttikentän sisällön perusteella meitä on monia muitakin. Itse olen todella ekstrovertti tyyppi ja rakastan ihmisten kanssa olemista ja minulla onkin nyt työn alla, että oppisin sietämään yksinäisyyden tunnetta paremmin. Tämä myös siksi, koska olen muuttamassa ensi viikolla takaisin pk-seudulle yliopisto-opintojen lähestyessä loppuaan. Tiedän, että villi ja aktiivinen opiskelijaelämä saa melkoisen kolahduksen kun porukka hajaantuu ja enää ei asutakaan 5 kilometrin säteellä toisistamme.

    Minulla oli ja on edelleen yksi kaveriporukka, joka on ollut elämässäni lukion alkuvuosista lähtien, mutta en tunne heihin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta enää. Silloin kun näemme, kukaan ei kysy mitä minulle kuuluu ja koko oleminen on hyvin pinnallista. Silloin jopa ekstroverttikin hiljenee ja mielessä toivoo vaan, että olisi jäänyt kotiin. Siksi itsekin arvostan enemmän aikaa yksittäisten ystävien kanssa, joille voi luottamuksella kertoa elämän ups and downsit ja tietää, että he kuuntelevat.

    Kiitos todella paljon, että nostat katin pöydälle ja näin rehellisesti käsittelet tätä aihetta ja kerrot henkilökohtaisia ajatuksia ja kokemuksia. <3

  • sylvia

    Ihana teksti Jenni! Osuin aivan sattumalta tähän tekstiin, jotenkin se oli jäänyt minulta huomaamatta vaikka olenkin seurannut blogiasi jo hetken aikaa. Tämä kirjoitus kuitenkin kolahti minuun todella, ja voin täysin allekirjoittaa sen. On jotenkin rauhoittavaa huomata, etten ole yksin näiden ajatusten kanssa, ja se ettei varsinaisesti ole mitään porukkaa jonka kanssa viettää aikaa on muillekin ihmisille tuttua. Kiitos myös muista hyvistä jutuista, blogisi on todella inspiroiva ja odotan aina innolla uusia kirjoituksia!

Related posts