1/01/18

2017: työn, uskalluksen ja ystävien vuosi

4 88

Yksi vuosi jälleen takana ja aina tässä vuodenvaihteen aikaan tuntuu, että pitäisi jotenkin summata ja muistella kulunutta vuotta. Mitä kaikkea tulikaan tehneeksi, kokeneeksi ja tunteneeksi? Millaisia huippuhetkiä ja aallonpohjia vuoteen mahtui? Millaisia elämyksiä rikkaampana purjehtii kohti tulevaa?

On ollut monella tapaa jopa terapeuttista lukea muiden koonteja menneestä vuodesta niin Facebookissa kuin Instagramissakin. Siinä on jotakin lohdullista, ettei kenenkään vuosi ole ollut pelkkää päivänpaistetta ja onnistumisia, vaan vuoden pituiseen ajanjaksoon osuu useimmilla niin erityisen hyviä kuin erityisen huonojakin päiviä ja hetkiä. Joskus vuoden kokonaissaldo jää enemmän miinukselle kuin plussalle, mutta jos ei muuta, niin aina voi ajatella, että jos mennyt vuosi jättää päällimmäiseksi vähän surkean fiiliksen, siitä on suunta vain ylöspäin: seuraava vuosi tuskin voi olla ainakaan edellistä huonompi. Tai siihen ainakin haluaa uskoa. Toisinaan niistä vastoinkäymisistä voi oppiakin jotain.

Viime vuoteen mahtui paljon kaikenlaista… Jos vuosi 2015 oli rankka ja suuria elämänmuutoksia täynnä, 2016 meni ehkä jotenkin siitä edellisvuodesta toipuessa. Vuodesta 2016 en tainnut kertoa täällä blogin puolella vuoden vaihtuessa oikein mitään ja nyt kun mietin sitä jälkikäteen, mitään valtavan mullistavaa sinä vuonna ei oikeastaan tapahtunutkaan. Tuon välivuoden aikana käsittelin varmaan lähinnä menneiden vuosien myllerryksiä edelleen, reissasin paljon, tein valtavasti töitä ja jatkoin sitä edellisvuonna alkanutta terapiaprosessia.

Vuosi 2017 puolestaan oli jälleen sellainen, että eteenpäin mentiin monessa asiassa ja ryminällä. Jos jotain muistan viime vuodesta jälkikäteen niin sen, että se oli sellainen vuosi, kun uskalsin. Tein asioita, jotka olivat ehkä aiemmin tuntuneet vähän pelottavilta ja suurilta, mutta sen lisäksi kuuntelin itseäni, luotin intuitioon sekä siihen, että asiat järjestyvät kyllä. No ihan kaikki eivät järjestyneet, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa sitten…

Isoin ja tärkein juttu elämässäni viime vuonna oli se että ostin oman asunnon ja muutin. Se tuntui monessa mielessä vähän siltä kuin olisi aloittanut puhtaalta pöydältä ja astunut johonkin uuteen elämänvaiheeseen. Toinen henkilökohtaisella tasolla unohtumaton muisto oli, että lähdin ensimmäistä kertaa matkalle yksin. Se teki hyvää ja jätti tunteen, että tahtoisin lähteä itsekseni reissuun joskus toistekin. Kävipä mielessä sekin, että ehkä voisi olla kiinnostavaa myös asua jossakin muualla jossain vaiheessa.

Tein jälleen valtavasti töitä ja koin lukemattomia kertoja onnea siitä, että saan tehdä näin mukavaa työtä ja pystyn elättämään sillä itseni. Samanaikaisesti kolkuttelin keväällä taas burnoutin portteja ja ymmärsin onneksi ottaa kesällä pari viikkoa vapaata ensimmäistä kertaa vuosiin. Parin viikon täyslomalla oli kauaskantoisia vaikutuksia ja tuntui, että sen tsemppaamana koko syksykin sujui töiden osalta kepeämmin kuin vuosiin. Kunnes joulun alla tuli taas tunne, että ehkä pitäisi välillä jälleen hellittää. Ehkä niitä vuosilomia ei ole keksitty ihan tyhjästä…

Tunnetasolla saatoin viime vuonna viimein päätökseen joitakin keskeneräisiä asioita, jotka olivat vaivanneet vuosikausia ja ehkä siitä syystä olin viimein valmis myös oikeasti menemään ihmissuhderintamalla eteenpäin. Heittäydyin seikkailuun ja ihmissuhteeseen, joka oli kuin reilun puolen vuoden mittainen mindfulness-harjoitus.

Suhde muistutti siitä, miten ihania ihmisiä voi olla ja miten upean yhteyden toisen ihmisen kanssa voi löytää. Se oli myös konkreettinen muistutus siitä, kuinka kauniisti ja huomaavaisesti toinen ihminen voikaan minua kohdella sekä ehkä sitä kautta siitä, millaista kohtelua minulla on oikeus osakseni saada ja odottaa – se kun oli ehkä aiempien vuosien ihmissuhdemyllerryksissä päässyt toisinaan unohtumaan. Samanaikaisesti suhde venytti kärsivällisyyttäni äärimmilleen, nosti pintaan turhautumisen tunteita ja sai vuodattamaan jokusen kyyneleenkin. Vaikka tilanne ei haastavissa olosuhteissa päättynyt ihan toivotulla tavalla, se silti muistutti vähintäänkin siitä, että olen yhä kykenevä tuntemaan.

Ennen kaikkea viime vuosi oli ystävyyden vuosi ja siitä olen suunnattoman kiitollinen. En olisi selvinnyt kaikesta, muutosta, uupumuksesta ja rakkaushuolista ilman ystäviäni, jotka riensivät tarvittaessa auttamaan muuttopakkaamisessa vaikka keskellä yötä, raahautuivat vesisateessa sunnuntaipizzalle parantamaan maailmaa ja terapoivat akuutissa tilanteessa Whatsapp-viestien ja -puheluiden voimin vaikka maapallon toiselta puolelta asti. Samaisten ystävien kanssa tuli naurettua, itkettyä, reissattua, maattua sohvalla tekemättä mitään, puhuttua, oltua hiljaa, juhlittua ja seikkailtua.

Tuntuu onnekkaalta, että olen saanut elämääni niin valtavan rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, joista suuri osa on elämän myllerryksissä ja vuosien varrella pysynyt läheisinä ja jopa lähentynyt entisestään. Heidän lisäkseen onnistuin viime vuoden aikana saamaan muutaman sydänystävän lisää. On hassua, miten läheiseksi jonkun uuden ihmisen kanssa voi tulla nopeastikin, kun tähdet sattuvat olemaan oikeassa asennossa ja joku mielentila ja elämäntilanne kohtaavat.

Jos jotain toivon tulevalta vuodelta, niin mielenrauhaa. Ja jos niin suodaan, niin ehkä viimein sitä rakkautta. :)

Ihanaa, valoisaa, nauruntäyteistä ja onnellista uutta vuotta 2018 teille kaikille!

PS. Vietin eilen uutta vuotta jäätelön, pizzan ja Netflixin voimin ihan vain pyjamassa kotona itsekseni – oli tällä kertaa jotenkin sellainen olo. Ja siihen teemaan sopien jaetaan pyjama-henkinen look viime syksyltä, joka on unohtunut arkistojen kätköihin julkaisemattomana.

Photos: Johanna Piispa

Tags: ,

Categorised in: Elämä

4 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • RO

    Ihanaa uutta vuotta! Ja kiitos kaikista vuoden postauksista, blogiasi on ihana seurata – joka vuosi. <3

  • Aivan ihana postaus ! Hyvää uutta vuotta sinulle!

  • sanni

    “Suhde muistutti siitä, miten ihania ihmisiä voi olla ja miten upean yhteyden toisen ihmisen kanssa voi löytää. Se oli myös konkreettinen muistutus siitä, kuinka kauniisti ja huomaavaisesti toinen ihminen voikaan minua kohdella sekä ehkä sitä kautta siitä, millaista kohtelua minulla on oikeus osakseni saada ja odottaa. Vaikka tilanne ei haastavissa olosuhteissa päättynyt ihan toivotulla tavalla, se silti muistutti vähintäänkin siitä, että olen yhä kykenevä tuntemaan.” <– Itkin viime yönä nukahtaessani. Itkin turhautumista, itkin ikävää omaa, kaksi viikkoa sitten päättynyttä muutaman kuukauden ihmissuhdettani kohtaa. Suhdetta jota voisin kuvata juuri näillä sanoilla. Mutta itse en ollut vielä ymmärtänyt sitä tuolta positiiviselta kantilta ajatella mitä tuo viimeinen lause ilmentää. Kiitos Jenni kun kirjoitit sen auki, tuli parempi olo kun luin tämän :)

Related posts