17/10/17

Me too.

20 97

Me too.

If all of the women who have been sexually harassed or assaulted wrote “me too” as their status, we might give people a sense of the magnitude of the problem.

Facebook täyttyi eilen samankaltaisista statuksista, kun seksuaalista häirintää ja ahdistelua näkyväksi tuova haaste levisi sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin. Minäkin olin yksi niistä lukemattomista, jotka jakoivat kokemuksensa. Jaettujen minä myös -statusten määrä veti hiljaiseksi.

Lisäsin omaan statukseeni allaolevan pätkän, koska koen, että häirintä ja ahdistelu eivät kosketa vain naisia ja kaikkien pitäisi saada jakaa oma kokemuksensa: “ALTHOUGH, personally I don’t think this should only be about women. I think anyone who has experienced sexual harassment should be welcome to participate and contribute to sending an important message, no matter the gender. So I welcome everyone to take part!” Myöhemmin haasteesta alkoi kiertää myös sukupuoleton versio, jossa sana women oli korvattu sanalla people, ja hyvä niin.

Vähättelemättä kenenkään kokemaa häirintää ja ahdistelua on kuitenkin ikävä tosiasia, että ylivoimainen enemmistö häirinnästä kohdistuu juuri naisiin. Sukupuolta olennaisempaa on, mitä se kielii yhteiskuntamme rakenteista ja kulttuurista, jossa tietynlainen käyttäytyminen on hiljaa hyväksyttyä. Kulttuurista, jossa härskit ehdottelut ja luvaton koskettelu tulkitaan aivan liian usein vitsiksi tai flirtiksi, josta uhrin tulisi lähinnä olla imarreltu tai huvittunut. Se viestii kulttuurista, jossa yhä edelleen uhria syyllistetään ja jossa aivan liian moni häirintää kokenut tuntee tapahtuneesta häpeää itsekseen.

Omat tuntemukseni olivat ensimmäisiä me too -statuksia nähdessäni ristiriitaiset. Tunsin lohtua siitä, etten ole kokemuksineni yksin. Samanaikaisesti nousi pintaan raivo ja suru sitä tosiasiaa kohtaan, että FB-ystävissäni ei taida olla montaakaan naista, joka ei olisi jossain elämänsä vaiheessa joutunut kokemaan häirintää tai ahdistelua.

Kahlattuani uteliaana läpi lukemattomien ihmisten statuksia, kommentteja aiheesta sekä esimerkkejä häirintätilanteista, päällimmäisenä mielessä oli ahdistus. Miten tällaista voi tapahtua tällaisessa mittakaavassa? Ja miten voi olla mahdollista, että tämän kaiken vain annetaan tapahtua? Eikö asialle todellakaan voi tehdä mitään?

Tuntuu huolestuttavalta, että varsin monella ensimmäinen reaktio somekampanjaan on ollut välinpitämättömyys: “Entä sitten? Niinhän me kaikki.” Moni on kertonut hätkähtäneensä itse omaa reaktiotaan. Onko seksuaalinen häirintä niin arkipäivää, ettei sitä enää edes jaksa hätkähtää? Vähän kuin nyt vain olisi osa naiseutta ja naisen roolia ottaa vastaan tällaista. Että kun ei sille nyt vain mahda mitään. Mutta ei pitäisi olla ja kyllä pitäisi mahtaa. Ja siksi keskustelu aiheesta on tärkeää.

En usko, että moni mies tai moni nainenkaan on täysin ymmärtänyt ilmiön laajuutta ennen eilistä. Kun ei tästä kaikesta puhuta. Joko asiasta vaietaan siksi, että se koetaan niin arkipäiväiseksi tai sitten siitä vaietaan häpeän tähden ja syyllistämisen pelossa. Aivan liian moni miettii itsekseen, provosoiko sittenkin tahattomasti toista käyttäytymään huonosti tai ottiko sittenkin harmittoman vitsin vain liian tosissaan. Kevyimmillään tapausesimerkit ovat tökeröä vitsailua, epämiellyttäviä tuijotuksia tai muka-huomaamattomia hipaisuja ohi kulkiessa. Törkeimmillään suoraa ehdottelua ahdistavissa tilanteissa, käsiksi käymistä, ulkonäön julkista arvostelua, itsensäpaljastelua, uhkaavaa käytöstä, stalkkausta, seuraamista pimeillä kujilla tai jopa raiskauksen yrityksiä.

Olen lukenut joitakin tuttavieni kokemuksia suu järkytyksestä ammollaan. Surullisinta on, että hyvin monen naisen ensimmäiset kokemukset häirinnästä ovat jo varhaisesta lapsuudesta tai aivan viimeistään teinivuosilta. Surullista on myös, että useimmilla kokemuksia on niin paljon, ettei kaikkia kykene edes listaamaan.

Tyypillistä tuntuu olevan, että aluksi mieleen putkahtaa yksi tai kaksi muistoa, mutta kun asiaa ryhtyy oikeasti ajattelemaan, tulvii näitä kokemuksia yhtäkkiä muistojen sopukoista kasapäin. Ja samalla tajuaa, että hyvin usein noita tilanteita on jotenkin omissa ajatuksissaan vähätellyt ja ennen kaikkea on  syyttänyt tapahtuneesta itseään. Ei olisi pitänyt pukeutua niin lyhyisiin shortseihin, ei olisi pitänyt liikuskella yksin siihen aikaan sillä alueella eikä olisi pitänyt ottaa poikien juttuja niin vakavasti, vitsillähän ne vain. Sitä on nauranut mukana, vaikka ei yhtään naurattaisi, on ottanut vastaan huomautukset omasta pukeutumisesta ja hiljaa antanut törkeyksien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Joissakin hetkissä sitä on saattanut hetken verran tuntea olonsa imarrelluksikin saadusta huomiosta. Tai ilmassa on ainakin väreillyt ajatus, että pitäisi tuntea. Raja flirtin ja epämukavan huomion välillä on joskus hienovarainen, mutta flirttailussa on kaksi osapuolta, jotka molemmat kokevat tilanteen miellyttävänä. Ahdistelussa kokemus on yksipuolinen. Jos toinen ei vastaa flirttiin tai reagoi huuteluun, voi olettaa, että huomio ei ole toivottua.

Olen huolestuttavaa, kuinka usein vaikuttaa siltä, että häirintätilanteessa ahdistelija ei välttämättä edes ymmärrä ahdistelevansa. Ja se kertoo, että kulttuurissamme on jotain pahemman kerran vinksallaan. Pahinta on, että nämä häiriköt ja ahdistelijat eivät ole vain tuntemattomia toopeja tai häiriintyneitä puskakyttääjiä, vaan varsin usein ahdistelijana on joku ihan “tavallinen tyyppi”: oma kaveri, ystävän isoveli, sukulaissetä, opettaja, esimies, työkaveri, puolituttu, kaverin poikaystävä tai joku muu luotettavana ja mukavana alun alkujaan pitämäsi tyyppi. Silloin ahdisteluun puuttumisesta tulee vieläkin vaikeampaa.

Vaikka häirintä ei ole koskaan uhrin syy, olen itsekin tuntenut suunnatonta häpeää tilanteissa, joissa minua on ahdisteltu. Yhä edelleen tätä tekstiä kirjoittaessani minua hävettää kertoa joistakin näistä kokemuksista ja pelkään, että minut tuomitaan kokemusteni pohjalta.

Ollessani 16-vuotias minua useamman vuoden vanhempi treffikumppani painosti ja jankutti ottamaan suihin ensitreffeillä. Jankuttaminen ei ollut ottaa loppuakseen ja muuttui lopulta hyvin painostavaksi, vaikka toistuvasti kieltäydyin.

Isäni ikäinen, mukavana pitämäni mies läpsäytti minua 17-vuotiaana kesätyöpaikalla takapuolelle. Hämmennyin niin, etten osannut sanoa mitään.

Olin teini-ikäisenä juonut itseni aivan liian humalaan ja hyvänä kaverina pitämäni, minua merkittävästi vanhempi mies käytti tilaani hyväkseen ja alkoi kosketella minua tavalla, joka oli kaikkea muuta kuin kaverillista. Olin liian humalassa ja hämmentynyt puuttuakseni jämäkästi tilanteeseen.

Kerran sokkotreffikumppani suuteli väkisin, vaikka osoitin koko kehonkielelläni, etten halua häntä lähelle. Huusin hädissäni ei ja työnsin hänet kaksin käsin etäämmälle. Onneksi olimme julkisella paikalla.

Teini-ikäisenä minua huomattavasti vanhempi kaverini ryhtyi autossa väkisin lähentelemään. Tunsin itseni jälkikäteen suunnattoman ahdistuneeksi ja likaiseksi. Itketti ja ahdisti. Pidin miestä kuin isoveljenä ja hän tiesi sen varsin hyvin. Tuntui, että minulle tärkeä ihminen petti äärimmäisellä tavalla luottamukseni. Tunsin niin suurta ahdistusta tapahtuneesta, että soitin miehelle jälkikäteen ja kerroin itkuisena tuntemukseni hänen käyttäytymisestään. Ja sen jälkeen en vastannut hänen yhteydenottoihinsa enää koskaan. Hän oli ammatiltaan poliisi.

Kadulla kävellessäni tuntematon mies pysäytti minut ja yritti “flirttailla” ja käydä käsiksi. Hän ei päästänyt minua enää jatkamaan matkaa, kunnes yritin potkaista häntä. En osunut, mutta mies päästi irti ja limainen lähentely muuttui huudoksi ja haukkumiseksi.

Entä sitten kaikki ne kerrat, kun olen ihan kivojen treffien päätteeksi sanonut EI, ja joutunut toistamaan sanan lukuisia kertoja, kun yksi eikä välttämättä vielä kaksikaan ole riittänyt. Kivat treffit ovat muuttuneet siinä hetkessä joksikin ihan muuksi eikä toisia ole tullut.

Yllä on listattuna pieni osa kokemistani epämiellyttävistä tilanteista. Osasta ääneen puhuminen kuristaa yhä kurkkuani ja vieläkin tuntuu joidenkin tapausten kohdalla kuin tapahtunut olisi jotenkin ollut omaa syytäni. Pelottavan monta kokemusta olen haudannut jonnekin niin syvälle, että kirjoittaessani itse sanat me too eilen Facebookiin, en edes muistanut osaa räikeimmistä tilanteista. En varmaan muista kaikkia vieläkään.

Olen lukenut surullisen monista tarinoista, kuinka tytöt ja naiset ovat kohteliaisuuttaan, kiltteyttään, häveliäisyyttään, kokemattomuuttaan, hämmentyneisyyttään ja pelästyneisyyttään jäätyneet tilanteessa niin täysin, etteivät ole oikein osanneet sanoa tai tehdä oikein mitään. Hävettää kertoa, että joissakin tilanteissa olen ollut liian alistettu, epävarma, ahdistunut ja peloissani tapellakseni edes kunnolla vastaan, kun normaalia puhetta ei ole kuunneltu tai vastusteluun reagoitu. Sitä aina kuvittelee, mitä tuollaisessa tilanteessa tekisi, mutta kun se oikeasti osuu kohdalle, ei välttämättä kykenekään toimimaan.

Häpeä vaientaa tehokkaasti. Kokemuksista ei puhuta jälkikäteen, vaan ne haudataan jonnekin takaraivon syvimpään sopukkaan ja yritetään unohtaa. Uhria syyllistävä keskusteluilmapiiri saa vaikenemaan entistäkin hanakammin. Tämä näkyy esimerkiksi viime viikolla julki tulleessa Weinsteinin tapauksessa.

Tuntuu uskomattomalta, että uhreja on ollut kymmeniä, mutta pienen iäisyyden jatkunut sikailu tulee julki vasta nyt. Koska kyseessä on ollut vaikutusvaltainen ja arvostettu työelämän kontakti, ei kokemuksista ole uskallettu kertoa oman maineen ja uran tuhoamisen pelossa. Ja kaikki tämän on voinut jatkua, koska Weinstein on ymmärtänyt vaikutusvaltansa erinomaisen hyvin. Tilanteen jatkumista on auttanut myös se, että uhreja on kaikessa hiljaisuudessa maksettu hiljaisiksi, Weinsteinin hyväveli-verkosto on kyseenalaistamatta antanut hänelle tukensa ja ummistanut kollektiivisesti silmänsä. Eikä Harvey Weinstein valitettavasti ole kuin yksi tapaus monien joukossa. Yhdysvaltain presidenttinä toimii tällä hetkellä henkilö, joka on suorastaan tunnettu törkeästä ja alentuvasta suhtautumisestaan naisiin…

On äärimmäisen tärkeää, että nämä aiheet nousevat nyt julkiseen keskusteluun. Uskon, että moni vasta tämän keskustelun myötä ymmärtää, millaista on elää naisena tässä maailmassa. Toisaalta tämä ei ole vain naisten ongelma ja kuten jo tekstin alussa totesin, ihan kaikki äänet ansaitsevat tulla kuulluiksi ja kokemukset jaetuiksi.

Ehkä tämä avoin keskustelu auttaa jotakuta reagoimaan näkemäänsä tai kokemaansa häirintään toisin ja puuttumaan tilanteeseen rohkeammin. Meillä on jokaisella oikeus koskemattomuuteen sekä oikeus kulkea rauhassa kadulla, pukeutua miten haluamme ja tulla kohdelluiksi asiallisesti sekä häiritsemättä. Meillä on oikeus kokea olevamme turvassa, kunnioitettuja ja arvostettuja.

Toivon todella, että tämä kampanja auttaa omalta osaltaan pyyhkimään pois uhrien kokeman turhan häpeän sekä herättelee tarkastelemaan kriittisesti kulttuurimme rakenteita. Miten voimme omalta osaltamme vaikuttaa siihen, että tämä maailma olisi jatkossa ihan jokaiselle hyvä ja turvallinen paikka olla? Muutos alkaa tästä ihan läheltä. Tarinansa jakaneet naiset ovat jonkun äitejä, tyttäriä, siskoja, vaimoja, tyttöystäviä ja kavereita. Samoin kaikki miehet ovat aviopuolisoita, isiä, poikia, veljiä, ystäviä ja poikaystäviä.

Aloitetaan siitä, ettei enää koskaan vähätellä toisen kokemaa häirintää tai syyllistetä tilanteesta uhria itseään. Aloitetaan siitä, että ei hiljaisesti hyväksytä ympärillä näkemäämme ahdistelua tai sopimatonta käytöstä, vaan puututaan siihen ja tuomitaan se avoimesti. Luovutaan häpeästä. Katsotaan kriittisesti peiliin. Ja ennen kaikkea, kasvatetaan tämän päivän lapsista muita ihmisiä arvostavia ja muiden henkilökohtaista tilaa kunnioittavia tulevaisuuden aikuisia.

PS. Mietin pitkään, kirjoittaisinko aiheesta ollenkaan, kun tuntui, että se on ehtinyt jo velloa joka paikassa. Lopulta Stellan teksti herätti niin vahvoja samaistumisen tunteita nimenomaan siitä turhan häpeän näkökulmasta, että halusin jakaa myös omat ajatukseni. Suosittelen lukemaan myös Stellan kirjoituksen aiheesta.

Photos: Jenni Rotonen

Tags:

Categorised in: Elämä, Kulttuuri

20 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Upea kirjoitus Jenni! Kiitos! <3

  • Pertti

    “Meillä on jokaisella oikeus koskemattomuuteen sekä oikeus kulkea rauhassa kadulla, pukeutua miten haluamme ja tulla kohdelluiksi asiallisesti sekä häiritsemättä. Meillä on oikeus kokea olevamme turvassa, kunnioitettuja ja arvostettuja.”

    Kyllä, näin on. Vaikka nainen olisi alasti kadulla, niin ei se anna kenellekkään mitään oikeutta ruveta ahdistelemaan häntä, vaan tarjota takkia, ja soittaa hätänumeroon.

    Flirtillä, ja kohteliaisuuksilla on aikansa paikkanssa, mutta aina pitää olla varma, että toinen osa puoli on asiassa mukana, eikä pääse syntymään väärinkäsityksiä. Jos kehuu vaikka naisen pusero, niin ei kannata tuijottaa vain rintoja, ja kuolata kaulaaukkoon. Vaan asiallisesti vilkaista, ja kehua hyvästä vaatehankinnasta. Aivan samalla tapaa, kuin katsoisi, ja kehuisi hänen uutta kampaustaan, tai kynsiväriä.

    Miehet voisivat joskus ajatella, että hänen ahdistelemansa nainen, voisi olla hänen äitinsä, vaimonsa, tai tyttärensä. Ehkä tämä avaisi silmiä, ja saisi aikaiseksi käytöstapojen muutoksen.

    Ahdistelu, raiskaus, jne.ei ole koskaan uhrin syytä, vaan aina tekijän syytä. Ei on aina ei, ja vaikka uhri ei jostakin syystä saisi ei sanaa suustaan. Niin kehonkieltä pitää osata tulkita, sekä tilannetaju pitää olla sen verran jokaisella henkilöllä, että ymmärtää milloin ollaan menossa yli sallitun rajan.

    • Kiitos Pertti kauniista kommentistasi. Olisipa jokaisella miehellä yhtä hieno kyky ymmärtää tilannetta ja olla hienotunteinen muita kohtaan näissä herkissä asioissa.

  • R

    Hieno teksti, kiitos Jenni ❤️

  • Hanna M

    Hyvä, että kirjoitit. Jotenkin toivon, että nämä kirjoitukset rohkaisevat häirintää kokeneita puhumaan asioista. Puhuminen auttaa – niin monella tavalla.

    Kiitos.
    Hanna (me too)

    • Kiitos Hanna kommentistasi. Toivon, että tämän kampanjan joukkovoima on tehnyt näkyväksi ja auttanut ihmisiä ymmärtämään, miten yleistä ja laajamittaista naisten kokema häirintä on. Erityisen pysäyttävä oli myös Katju Aron teksti, jossa tuotiin esiin heitä, jotka ovat taipuneet painostuksen alla. Heidän tuntemansa häpeä ja ahdistus jää usein näissä keskusteluissa pimentoon, koska uhria syyllistävä kulttuuri elää edelleen niin tiukassa ja häpeän tuntemukset ovat voimakkaita. https://www.katjuaro.fi/blogi/2017/10/17/mys-min

  • Hienoa että kirjoitit tästä. Minä mietin kaiken muun lisäksi myös sitä, että samalla kun on totta että häirintä on aina väärin eikä uhreina ole vain tyttöjä ja naisia, on myös hieman turhauttavaa että lähes aina kun naiset aloittavat jonkun kampanjan jossa pyritään kiinnittämään huomio naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, häirintää, syrjintää tms kohtaan, pitää siitä heti tehdä myös kaikkien muidenkin asia. Myös tämä kertoo jotain hyvin oleellista yhteiskunnan rakenteista joiden olisi todellakin aika jo ihan kunnolla rytisten muuttua.

    • Kiitos kommentistasi Helmi. Olet ihan oikeassa siinä, että tuntuu välillä vaikealta käydä yhteiskunnallista keskustelua jonkun tietyn ryhmän asiasta ilman, että pitäisi samalla huomioida ihan kaikki muutkin ja varoa, ettei kukaan nyt pääse loukkaantumaan, jos aihe ei suoraan liity häneen. Naisiin kohdistuva häirintä on niin jatkuvaa, laajamittaista ja yleistä, että asia ansaitsee ehdottomasti oman erityishuomionsa. Mietin kuitenkin itse, että esimerkiksi transnaiset- ja -miehet kokevat varmasti melko paljon häirintää, joten halusin itse omalla kommentillani antaa ihan kaikille puheenvuoron. Miehetkin toki joutuvat kokemaan häirintää, mutta nyt heränneen keskustelun pohjalta vaikuttaisi kuitenkin, että kokemusten määrä ja vakavuus on hieman eri tasolla kuin naisten.

      Minua ei häiritse se, että miehet jakavat omia kokemuksiaan ahdistelusta (ja itse asiassa varsin usein niissäkin kokemuksissa ahdistelijana tuntuu olleen toinen mies), mutta minua häiritsee suunnattomasti se ongelman vähättely ja “joukkouhriutuminen”, mikä joidenkin miesten kommenteissa huokuu. Se, että syyllistytään muiden teoista ja ärsyynnytään koko aiheen käsittelylle sen sijaan, että avattaisiin silmät tälle aidolle yhteiskunnalliselle ja rakenteelliselle ongelmalle ja mietittäisiin, mitä sille voidaan tehdä. Kukaan ei keskustelussa väitä, että jokainen mies on ahdistelija tai etteikö myös nainen voisi käyttäytyä väärin ja ahdistavasti miestä kohtaan, mutta silti yleisimmin ahdistelua kohtaavat nimenomaan naiset juuri miesten taholta. Ja asiasta todellakin pitäisi pystyä keskustelemaan ilman marttyyriasennetta.

      Sama ilmiö näkyy monien muidenkin yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyssä. Maahanmuuttajien ongelmista ei voida keskustella ilman, että kantasuomalaiset ovat kommenttibokseissa mouhoamassa, että “kyllä mekin kärsimme”. Se vesittää koko keskustelua ja ohjaa huomiota ihan väärille urille. Kaikelle keskustelulle on paikkansa, mutta jokaista keskustelua ei voida yleistää koskemaan ihan kaikkia.

  • Kiitos tosi hienosta ja rohkeasta postauksesta! Kampanja avasi ainakin omat silmäni asian laajuuden suhteen. Outoa, sillä en ole ikinä ajatellut, että seksuaalinen häirintä olisi yhtään tämän vähäisempää – se on ilmeisesti vain niin arkista, ettei sitä edes juuri ajattele. :(

    Ikävä kyllä mulla on muutama ihan vastaava kokemus kuin sinullakin: välissä tuntui kuin olisi lukenut omista kokemuksista. Kunpa olisi vielä maailma, jossa yksikään lapsi, nuori tai aikuinen ei joutuisi vastaavaa kokemaan.

  • Tuulikki

    Ahdistelu jatkuu, koska naiset eivät:
    1) ilmoittaa pomolle/poliisille
    2) anna toisille tukea

    Niin kauan kun naiset:
    1) ovat kateellisia toisille
    2) elää miesten rahoilla
    3) raskaus on ura ja keino tienata rahaa
    4) kilpaillaan miesten huomiosta

    feminismi ei tule toteutumaan ja naisten asema tulee aina olemaan alhaisempi kun miesten.

    Jenni sanoo: “Häpeä vaientaa tehokkaasti. Kokemuksista ei puhuta jälkikäteen, vaan ne haudataan jonnekin takaraivon syvimpään sopukkaan ja yritetään unohtaa. Uhria syyllistävä keskusteluilmapiiri saa vaikenemaan entistäkin hanakammin. Tämä näkyy esimerkiksi viime viikolla julki tulleessa Weinsteinin tapauksessa.”

    Joo, mutta ne, jotka syyllistävät ja pakottavat tuntemaan häpeää OVAT TOISET NAISET.
    Weinsteinin puoliso oli naimisissa miehen kanssa 10 vuotta ja synytti miehelle 2 lasta. Ai että nainen ei tiennyt miehen “seikkailuista”? Kyllä tiesi, mutta pysyi naimisissa rahan ja uran takia. Toinen esimerkki on Melania Trump. WTF?

    Jokaisella kolikolla on kaksi puolta.

  • Tuulikki

    PS Minua ryöstettiin väkivaltaisesti. Naapurissa asuva mies tiesi uhkaili tappaa minut jos kutsun poliisin. Silti kutsuin poliisin. Prosessi kesti 6 kuukautta, oli hyvin epämielyttävä, mutta se paskiainen otettiin kiinni. Sain tukea sekä naisilta että miehiltä.

    Ei se auta, jos vain blogeissa valittaa ja blaa blaa blaa.

    • Kiitos Tuulikki kommenteistasi. Olet oikeassa siinä, että ihan naisten kesken on myös peiliin katsomista etenkin tuon keskinäisen tuen näkökulmasta. En kuitenkaan ole samaa mieltä siitä, että syyllistämisen tai häpeän kulttuuri olisi jotenkin naisten aikaansaannosta. Vähätteleviä kommentteja laukovat ihan yhtälailla miehet kuin naisetkin ja olet saattanut sinäkin nähdä niitä lausuntoja, joissa peräti poliisien lausunnoissa raiskauksen uhreja on syyllistetty vääränlaisesta pukeutumisesta. Nämä asenteet ovat todella syvällä yhteiskuntamme rakenteissa ja on täysin puuta heinää, että ne olisivat jotenkin nimenomaan naisten ylläpitämiä. Juuri tällainen avoin keskustelu on tärkeää, eikä suinkaan mitään turhaa “valittamista”. Näillä sosiaalisessa mediassa leviävillä kannanotoilla tehdään juuri tämän ongelman laajuutta tunnetuksi ja vasta #metoo-kampanjan myötä moni on oikeasti ymmärtänyt, miten laajamittaisesta asiasta on kyse.

      On hienoa, että olet itse pystynyt kokemissasi häirintä- ja rikostilanteissa toimimaan ja ottamaan yhteyttä viranomaisiin. Kouvailemasi ahdistelu on ehdottoman tuomittavaa, mutta tässä tapauksessa myös hyvin yksiselitteisesti rikos. Ryöstö tai tappouhkaukset ovat rikoslaissa tuomittavia tekoja, jolloin on hyvin selvää, että tilanteessa tulee ottaa yhteys poliisiin ja tämä myös pystyy tilanteessa toimivaltaansa käyttämään.

      Kommentistasi tulee tunne, ettet ihan ymmärrä, mitä kaikkea häirintä ja ahdistelu voivat olla tai pitää sisällään. Hyvin usein nämä tällaiset teot eivät täytä rikoksen tunnusmerkkejä, mutta saattavat silti tuntua uhrista hyvin epämiellyttäviltä ja ahdistavilta. Suurin osa häirintätapauksista on sen verran lieviä, että olisi järjetöntä kuormittaa niillä poliisin voimavaroja. Hyvin usein ahdistavat ja epämiellyttävät tilanteet ovat hienovaraisia eleitä, ilmeitä, baarin tanssilattialla tai kadulla ohikulkiessa käpälöintiä, kaksimielisiä vitsejä ja muulla tavoin sopimatonta käytöstä, joka saattaa tuntua uhrista hävettävältä ja tavallaan vähän liian mitättömältäkin, jotta siitä uskaltaisi nostaa isoa meteliä. Jos tekijä on vielä esimerkiksi oma esimies, tuttava tai jollain tapaa uhria korkeammassa asemassa, on tilanteesta kertominen usein vieläkin vaikeampaa.

      Minusta ei oikein ole sopivaa, että syyllistät tässä koko ongelmasta naisia itseään. Mitäpä jos kerrankin siirrettäisiin fokus uhreista niihin todellisiin syyllisiin eli niihin, jotka häirintää ja ahdistelua harjoittavat? Mitä haluaisit sanoa heille?

  • Hyvä, että kirjoitit. Jotenkin toivon, että nämä kirjoitukset kannustavat kokeneiden ihmisten häirintää puhumaan asioista. Kiitos jakamisesta.

  • Tomi

    Itse olen kokenut seksuaalista ahdistelua vanhemman naishenkilön taholta ollessani teini. Valitettavasti näistä ei uurikaan puhuta, koska mieheen kohdistuva naisen taholta tuleva seksuaalinen ahdistelu on edelleen tabu. Jos pyydät naista lopettamaan tulee helposti kuitti että “ethän sinä ole mikään mies kun et seksiä halua, hyi olkoon”. Ei teinipoika/nuorimies ei yleensä halua seksiä 60+ naisen kanssa, ihan niinkuin teinityttö/nuorinainen harvemmin haluaa 60 vuotiaan miehen kanssa. Muille miehille näistä on hyvin vaikea juurikin tuon asian tabu-aseman takia. Näkisinkin että samanlainen kampanja tarvittaisiin myös aktivoimaan kaikki hyväksikäyttöä kokeneet miehet jotta vaikenemisen muuri poistuisi vihdoin kokonaan. Itse koen me too – kampanjan erittäin tärkeäksi, mutta olisi ollut parempi jos me miehetkin olisimme voineet osallistua siihen, tai ainakin olen siinä käsityksessä ettemme voi.

    Ps. Hienoa että otit kantaa aiheeseen :)

  • Hyvä, että kirjoitit. Jotenkin toivon, että nämä kirjoitukset kannustavat kokeneiden ihmisten häirintää puhumaan asioista. Kiitos jakamisesta.

Related posts