29/09/17

Lähtemisestä ja paikoillaan pysymisestä

3 43

Terkkuja kotoa Helsingistä! Palasin eilen maailmalta takaisin kotiin ja seuraavien päivien ohjelmassa on lähinnä selvitä jetlagin ja univelan syövereistä takaisin elävien kirjoihin. Tein matkaa eilen valtameren yli noin 18 tunnin verran, kun lasketaan mukaan kaikki odottelut ja siirtymiset lentokentälle, enkä saanut juuri nukuttua koneessa muutaman tunnin pätkää enempää, kun oman rytmini mukaan lentokoneessa istuskellessa oli päivä.

Kotiin päästyäni sain sinniteltyä lopulta kutakuinkin iltaan asti valveilla ja simahdin lopulta joskus ennen iltayhdeksää. Kunnes heräsin yöllä kahdelta pirteänä kuin peipponen ja tein sen virheen, että aloin räplätä kännykkää. Virhe. Sen jälkeen oli sitten viimeistään turha haaveilla nukahtamisesta ja makoilin punkan pohjalla puoli kuuteen, kunnes päätin viimein nousta ylös. Josko tänään saisin pysyteltyä valveilla vähän pidempään ja nukuttua huomenna sitten edes suunnilleen aamuun asti…

Tämä tekemäni reissu Atlantin toiselle puolen oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että matkustan harvoin noin pitkiä aikoja kerrallaan. Nyt viivyin reissussa yhteensä yli 3 viikkoa. Kun kohteita ja majapaikkoja matkan varrella oli useita, aika tavallaan hurahti hirmuisen nopeasti, vaikka samaan aikaan tiedostikin, että kotoa on tullut oltua poissa jo melkoinen tovi. Tämän mittaisella reissulla ei vielä kuitenkaan ehtinyt tulla koti-ikävä. Ja arjessakin pysyi jollain huteralla otteella kiinni myös maapallon toisella laidalla, koska työt kulkivat mukana läppärillä, vaikka hoitelinkin niitä reissusta käsin vain kiireisimpiä juttuja priorisoiden.

Kolmessa viikossa ehtii kuitenkin jo huomata ajankulun. Suomeen on tällä välin oikeasti tullut syksy ja sain jo eilen lentokentältä kotiin huristellessani ihastella Helsingin syksyn väriloistoa. Jännitin etukäteen, miltä mahtaisi näyttää syksyinen maisema kotini ikkunasta, kun pääsen katselemaan sitä ensimmäistä kertaa – hehkuisivatko ikkunani edustalla nököttävät vaahterat jo syksyn väreissä? Ihan vielä ne eivät ole täydessä loistossaan mutta pikkuhiljaa…

Tunnelmat reissulta palatessa ovat vähän haikeat. Joskus matkoilta palaa sellaisin miettein, että on jo ihana tulla kotiin. Joskus taas ei millään vielä malttaisi. Aika usein reissussa on silti päällimmäisenä vireenä se, että kotiinpaluu koittaa aina hiukan liian aikaisin. Melkein aina jää vielä niin moni asia näkemättä ja kokematta. Tähän kotiin on erityisen kivaa palata, mutta vielä olisin silti voinut jäädä hetkeksi.

Minulla on monia ystäviä, jotka tuntuvat kokevan jatkuvaa kaukokaipuuta. Edelliseltä matkalta kotiutuessa suunnitellaan jo seuraavaa. Rakastan nähdä maailmaa, mutta minulle reissaaminen on aina tuntunut olevan kumman korkean kynnyksen takana – varsinkin jonnekin kauemmas lähtemistä pohdiskelen ja vatvon aina pitkään. Kauas ei viitsi lähteä ihan lyhyeksi aikaa, joten reissusuunnitelmiin sitoutuminen tuntuu aina isolta panostukselta. Työn puolesta ja Euroopassa matkustan vähän väliä, mutta kaukomaat ovat minulle vielä pääpiirteittäin ihan tuntematonta territoriota.

Minulla on paha tapa jäädä odottelemaan, että ilmaantuisi sellainen luonteva väli, jolloin malttaisin irroittaa kiireisestä arjestani pidempiä vapaita pätkiä. Tuntuu usein, että vapaata pitäisi pystyä ottamaan vähintään pari-kolme viikkoa, jotta viitsisin edes harkita jotakin kauemmas suuntautuvaa reissua. Samanaikaisesti tuntuu, että töiden ääreltä irroittautuminen niin pitkäksi aikaa kerrallaan saa aikaan miltei syyllisyyden tunteita. Koko tuo ajatusprosessi on melkoinen paradoksi. Yrittäjänä olen enemmän tai vähemmän naimisissa työni kanssa ja töitä on paljon, mutta samanaikaisesti minulla on vapaus reissata liki milloin ja miten pitkään haluan sekä tehdä töitäni vaikka sieltä maapallon toiselta puolen, jos vain pystyn sovitut hommat sieltä käsin hoitamaan.

Totuus taitaa kuitenkin olla se, että mitä pidempään sellaista “sopivaa väliä” jää odottelemaan, sitä harvemmin sellainen ilmaantuu. Kalenteri täyttyy vähitellen ja ne aiemmin matkoille potentiaaliset viikkonäkymät ovatkin yhtäkkiä tukossa yhtä sun toista. Ikinä ei muka olisi oikein hyvä hetki lähteä. Jos jotain olen itsestäni oppinut, niin sen, että pitää vain liikoja miettimättä ostaa ne lentoliput ja lähteä. Kun vain päättää, että esimerkiksi joulukuun olen reissussa, niin muu elämä mukautuu sitten lopulta sen mukaan.

Minulla on ollut jossain määrin juurettomaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni vähän ristiriitainen suhde. Toisaalta muuttaminen paikkakunnalta toiselle on antanut rohkeutta lähteä ja uskoa siihen, että mihin vain voi sopeutua, toisaalta se on jättänyt jälkeensä vähän irrallisen ja herkästi ulkopuolisuutta tuntevan fiiliksen sekä jonkinlaisen tarpeen pysyä paikoillaan, kun kerrankin siihen on mahdollisuus. Aikuisuuttani on leimannut tarve asettua paikoilleen ja rakentaa jotakin pysyvämpää pesää paikkaan, josta tarvitse koskaan lähteä. Ehkä sen lopullinen kulminaatiopiste on ollut tämä ihan ikioma koti: tämä on oikeasti minun ja täältä kukaan ei voi pakottaa minua lähtemään.

Olen nyt tähän omaan kotiin muutettuani tuntenut suurta onnea tästä ikiomasta kolostani tässä maailmassa ja nauttinut ihan suunnattomasti ihan vain kotona olemisesta. Koskaan ei ole kotona pysyminen tuntunut niin hyvältä kuin juuri nyt. Samanaikaisesti tämän oman pesän löytyminen ja rakentaminen on vähän kuin vapauttanut jostakin irrallisuuden pelosta: nyt uskallan taas lähteä. Ja uskallan jopa haaveilla vaihtoehtoisista elämistä. Millaista olisikaan asua New Yorkissa? Tai Pariisissa? Voisinko kuvitella muuttavani Sydneyyn tai Seattleen?

Istuin eilen lentokoneessa amerikkalaisen nuoren parin vieressä. Kaksikko oli päättänyt lähteä pelkällä menolipulla Norjaan. Kumpikaan ei ollut koskaan aiemmin käynyt Euroopassa tai edes lentänyt mannerten välistä lentomatkaa, mutta nyt he olivat päättäneet, että on aika lähteä näkemään maailmaa. Luonnossa viihtyvän kaksikon suunnitelmat tuntuivat olevan vielä melkoisen auki, mutta haaveissa siinsivät vaellusreissut sekä ehkä mahdollisuus päästä työskentelemään Norjassa vähän ja tutustumaan paikalliseen elämänmenoon ruohonjuuritasolla. Ihastelin mielessäni pariskunnan rohkeutta ja kykyä heittäytyä.

Minulle jo viimekesäiset reissuni olivat jossain määrin mullistavia. Reissasin viikon yksin Portugalissa ja rakastin joka hetkeä ja sen jälkeen lähdin pariksi viikoksi Marokkoon roadtripille. Kumpikin reissuista oli sellaisia, joita entinen minäni ei ehkä olisi uskaltanut tehdä, mutta nyt syöksyin suin päin seikkailuihin. Onnistuneet matkat jättivät vahvasti tunteen, että tällaista haluan tehdä lisää.

Olen aina ajatellut, että voisin hyvin asua jossain muuallakin kuin Suomessa, mutta jotenkin minulla on sen lapsuuden, nuoruuden ja opiskeluvuosien nomadielämän jälkeen ollut tarve saada olla ja asettua ensin rauhassa johonkin. Ja nyt tuntuu, että olen viimein asettunut. On hyvä olla juuri tässä, mutta samanaikaisesti minulla ei yhtäkkiä olekaan tarvetta pitää juuri tästä tilasta kynsin ja hampain kiinni. Tunnen olevani jotenkin ihan uudenlaisella tavalla vapaa.

Juuri tällä hetkellä minun on oikein hyvä näin, mutta samalla tuntuu, että olen askeleen lähempänä sitä, että voisin oikeastikin lennähtää maailmalle koettamaan ihan toisenlaista elämää. Tai samanlaistahan se lopulta sielläkin on, mutta koettamaan elämää uudenlaisessa ympäristössä. Mitään suunnitelmia minulla ei vielä tässä vaiheessa ole, enkä tiedä, tulenko näitä haaveitani edes toteuttamaan. Tai jos tulen, niin milloin niiden aika konkreettisesti olisi. Mutta tykkään tästä omalla painollaan löytyneesä seikkailijaminästäni ja tuntuu, että haluan rohkaista sitä puolta itsessäni. Ja ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu siltä, että olen entistäkin valmiimpi repimään itseäni irti siitä arjen itseään toistavasta pyörityksestä ja omistamaan kalenteristani viikkoja matkoille. Ehkä joku päivä viikot muuttuvat kuukausiksi…

Photos: Angelina Ilmast

Tags: , ,

Categorised in: Elämä, Matkat

3 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Lintunen

    Kuulostaa, että pohdit juuri samoja asioita, joista Brene Brown kirjoittaa uusimmassa kirjassaan. Oletko lukenut kirjaa tai törmännyt siihen? Minusta tuntuu, että se voisi hyvinkin resonoida sinun ajatustesi kanssa. Kirjassa pohditaan, mitä on true belonging, ja Brownin oma tausta kuulostaa samantapaiselta kuin sinun, eli paljon muuttoja paikkakunnalta toiselle.

    Kirjassa on sitaatti Maya Angeloulta:

    “You only are free when you realize you belong no place — you belong every place — no place at all.”

    Brown avaa tuota ajatusta paljon siitä näkökulmasta, että ei aluksi ymmärtänyt sitä ollenkaan, kun hänellä on ollut itsellään vahva tarve kuulua johonkin ja käsitys, että jonnekin kuuluminen on ihmisen perustarpeita, (jos ymmärsin oikein).

  • myohmy

    Kyllä se ulkopuolisuuden tunne voi tulla myöhemminkin. Asuin itse elämäni ensimmäiset 18 vuotta samalla pienellä paikkakunnalla. Pienet piirit ahdisti ja halusin pois. Olen nyt 34 ja muuttanut aikuiselämäni aikana todella monta kertaa ja myös eri puolelle Suomea. En tunne enää minkäänlaista yhteyttä lapsuudenkodin paikkakuntaani. Eikä ihme, onhan siitä jo 16 vuotta kun sieltä lähdin. Vamhempani asuvat siellä edelleen ja heitä käyn katsomassa, mutta välit vanhoihin kavereihin ovat katkenneet vuosien saatossa. Opiskelukaupungissani asuin yli 8 vuotta ja kohta saman verran nykyisessä kotikaupungissani. En edes halua jämähtää paikoilleni, vaikka joskus ulkopuolisuuden tunne vaivaa. Mietin koko ajan useammin miltä tuntuisi asua ainakin jonkin aikaa ulkomailla, jossain Euroopan maassa ehkä. Tyhjän päälle ei minulla ole taloudellisesti mahdollisuuksia lähteä, mutta jos työtilaisuus ilmaantuisi niin en epäröisi. Nykymaailmassa opiskelut, työt ja perhekuviot ovat kansainvälistyneet siinä missä koko maailma on pienentynyt. Itselläni ei ole lapsia, mutta jos ajattelee lasten hankintaa, kannattaa tiedostaa se, että kahden eri maalaisen tilanne eron sattuessa ei ole ihan yksinkertainen, jos on pieniä lapsia. Sitä kannattaa miettiä jo etukäteen. Mutta jos on pelkistä aikuisista kyse niin mikään ei oikeastaan ole rajana kuin talous ja oma mielikuvitus.

  • Itse koin samankaltaisia tunteita kun olin valmistumassa ylioppilaaksi. Silloin halusin tutustua itseeni, ja muutinkin pariksi vuodeksi Italiaan. En ole koskaan tätä katunut, ja suosittelen esim. opiskeluvaihtoa ihan jokaiselle. Jotenkin se aika sai minut kypsymään tytöstä naiseksi, ja vaikka ulkomailla asumisesta on jo 8 vuotta, se aika vaikutti minuun niin voimakkaasti, että se tulee olemaan osa minua ikuisesti. Kuten toinenkin kommentoija sanoi, kannattaa asua ulkomailla ennen perheen perustamista. Sitten kun on äiti, niin tuo vapauden tunne ei olekaan se tärkein, vaan ehkä se, että haluat seurata lapsesi kehitystä. Asiat muuttuvat niin paljon siinä kohtaa. Tämän on juuri se aika, kun sinun tulee keskittyä itseesi ja löytää niitä juttuja, jotka tekevät sinut onnelliseksi.

    xxx
    E
    http://helsinkidragonfly.blogspot.fi/

Related posts