3/05/17

Miltä burnout tuntuu?

24 108

Kaupallinen yhteistyö: Asennemedia & Mehiläinen

Olen miettinyt vuosia, että haluaisin kirjoittaa burnoutista ja työuupumuksesta jotakin. Valehtelematta olen aloittanut tämän postauksen ainakin 5 kertaa, mutta jostain syystä jättänyt sen aina vielä hautumaan. Uupumus on vähän samankaltainen aihe kuin masennus tai yksinäisyys: vaikka siitä haluaisi puhua avoimesti ääneen, jotenkin julkinen ulostulo ahdistaa ja pelottaa silti hieman.

Kokeilin uteliaisuuttani etsiä blogini luonnoksia vuosien varrelta hakusanalla burnout – löysin kolme. Pala on aina tuntunut liian suurelta haukattavaksi ja on siitä syystä jäänyt kesken. Nyt kuitenkin, kun Mehiläinen-yhteistyön myötä minut haastettiin kirjoittamaan työhyvinvoinnista, päätin, että on aika kohdata möröt ja tarttua tuumasta toimeen.

*

Kirjoitin vajaa kuukausi sitten uniongelmista vierailtuani työterveyspsykologi Miia Rautiaisen vastaanotolla ja huomasin tuolloin, kuinka työhyvinvointi ja uniongelmat linkittyvät toisiinsa. Uniongelmille voi toki olla muitakin syitä kuin ylikuormitus ja stressi, mutta työuupumuksesta harvoin selviää ilman uniongelmia. Ja aika usein uniongelmienkin taustalla on nimenomaan työhyvinvointiin liittyviä haasteita.

Omalla kohdallani univaikeudet olivat oikeastaan se viimeinen niitti, kun uupumukseni alkoi oireilla hälyttävällä tavalla vuosia sitten. Olisi varmaankin pitänyt herätä tilanteeseen jo paljon aiemmin, mutta siinä vaiheessa, kun en enää saanut öisin kunnolla nukuttua, tuntui itsestäkin siltä, etten enää voinut pakoilla asian kohtaamista. Ahkera ja tunnollinen ihminen jättää usein vaaran merkit huomiotta ja painaa sinnikkyydellä eteenpäin, vaikka viitteitä uupumuksesta ja liiallisesta stressistä voisi havaita jo paljon ennen tilanteen eskaloitumista, jos vain malttaisi pysähtyä kuuntelemaan itseään.

*

Olen vuosien varrella huomannut, etten itse ole kamalan hyvässä kosketuksessa omaan kehooni. Tarkoitan tällä sitä, että en usein osaa kuulla tai kuunnella, mitä kehoni yrittää hienovaraisesti kertoa minulle. Jääräpäisesti pidän kiinni suunnitelmista ja aikatauluista, otan vastuulleni enemmän hommia kuin ehkä olisi järkevää ja unohdan sen kaiken keskellä kaikkein tärkeimmän: oman terveyteni. Tämä näkyy muun muassa juuri sellaisissa pienissä asioissa kuten säännöllisessä ruokailu- ja unirytmissä, joita laiminlyön vähän huomaamattani, kun “on pakko tehdä ensin loppuun vielä tämä yksi homma”.

Kun juttelin Mehiläisen työterveyspsykologin Miia Rautiaisen kanssa ja kertoilin siinä sivussa omista kokemuksistani työuupumuksesta, sysäys kertoa asiasta henkilökohtaisemmin tuli itse asiassa psykologilta itseltään. Hän rohkaisi minua puhumaan avoimesti omista kokemuksistani, koska usein juuri näiden esimerkkitarinoiden kautta moni muukin ymmärtää herätä omaan tilanteeseensa – toivottavasti jo vähän ennemmin kuin vasta siinä burnoutin partaalla.

Jos pelkästään lyhyestä stressijaksosta kestää esimerkiksi unen näkökulmasta toipua varsin kauan, ei ole vaikea uskoa, että ihmisiä saattaa jäädä työuupumuksen tai burnoutin takia todella pitkille sairaslomille. Olen kuullut, että kunnon burnoutista toipuminen voi viedä vuosia. Siksi olisi oikeasti syytä kuunnella sitä omaa kehoa ja kiinnittää huomiota niihin hälytysmerkkeihin, joita oma sisäinen systeemimme meille lähettää.

Oma burnout-tarinani

Palataan hetkeksi niihin tunnelmiin, joissa olin vuonna 2011, kun tilanne oli kaikkein pahimmillaan. Löysin ehkä osuvimmat kuvaukset mietteistäni ja tilanteestani niihin aikoihin juuri noista blogini luonnoksiin vuosien mittaan tallentamistani tekstipätkistä.

Ensimmäisen kerran kolkutellessani burnoutin portteja, tilanne johti omaan irtisanoutumiseeni. En yksinkertaisesti nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin lopulta lähteä työpaikasta, jossa ei ollut hyvä olla. Työmäärä ei kyseisessä työpaikassa ollut tunneissa mitattuna normaalista poikkeava, mutta työpäivien aikana oli poikkeuksetta infernaalinen kiire ja tein joka päivä käytännössä varmaankin kahden ihmisen työtaakkaa vastaavan määrän duunia. Myös työilmapiiri oli ahdistava ja arvaamaton, ja koin, etten saanut juuri koskaan työstäni kiitosta, vaikka paiskin hommia joka päivä otsa hiessä ja hoidin hommani todella hyvin.

Päivät kuluivat, viikot kuluivat ja kuukaudet kuluivat. Kaiken sen kiireen keskellä en oikeastaan edes ehtinyt pysähtyä miettimään, onko tämä todella sitä, mitä työelämältä haluan? Tiesin koko ajan sisimmässäni, että ei tämän kuuluisi tuntua tältä, mutta toisaalta ajattelin, etten varmaankaan löytäisi muualta töitä, jotka tuntuisivat yhtä mielekkäiltä sisällön näkökulmasta. Tuntui kaikesta huolimatta arvokkaalta, että sain tehdä sellaista työtä, joka tuntui aidosti kiinnostavalta ja mieluisalta nimenomaan sisällöllisesti.

*

Vaikka olin töissä hurjan kuormituksen alla, pidin tiukasti kiinni siitä, etten pääsääntöisesti halunnut tehdä ylitöitä. Minulla oli blogi, parisuhde, ystäviä, harrastuksia ja muita freelance-työprojekteja – ja koko tuon sirkuksen pyörittäminen olisi käynyt mahdottomaksi, jos olisin istunut työpaikalla aamusta iltaan. Niinpä yritin vain suoriutua työpäivistäni entistäkin tehokkaammin.

Välillä ihmettelen nyt, miten pystyin sellaiseen työtahtiin kuukaudesta toiseen: lyhyttä lounastaukoa lukuunottamatta en pitänyt päivien mittaan lainkaan pausseja ja paukutin tietokoneen näppäimistöä kuin viimeisessä hädässä. Joka päivä. Työpöydällä odotti loppumaton TO DO -lista, johon lisäsin uusia kohtia useammin kuin sain viivattua vanhoja yli.

Samaan aikaan henkilökohtaisessa elämässä tuntui kaikki kaatuvan niskaan. Parisuhteessa oli vaikeuksia ja tuntui, että edes koti ei ollut turvallinen paikka rentoutumiselle. Elämä oli yhtä tsemppaamista aamusta iltaan ja päivästä toiseen. Tuntui, etten päässyt pakenemaan stressiä edes vapaa-ajalla, koska kotona odottivat toisenlaiset murheet. Ei vain auttanut kuin olla vahva ja sinnitellä – ja niin minä sinnittelin.

*

Tuntuu ehkä nyt jälkikäteen hullulta, mutta en oikeastaan edes tajunnut olevani uupunut, ennen kuin jäin ansaitulle kesälomalle. Kaikki vyöryi ylitseni yhtäkkiä, kun maltoin viimein pysähtyä hetkeksi. Halusin totaalisesti eroon työmoodista, joten varasin heti loman alkuun matkan, jotta pääsisin kunnolla irti arjen kuvioista. Pomo soitteli ja viestitteli minulle työasioissa lomallakin ja tuntui mahdottomalta vaihtaa täydellisesti vapaalle, kun jouduin miettimään työjuttuja lomamatkallani.

Palattuani reissusta iski hillitön ahdistus. Olin niin ahdistunut, että heräsin aamuisin itkuisena kurkkua kuristavaan tunteeseen, vaikka lomaa oli jäljellä vielä kolme viikkoa. Ajatus töihin palaamisesta ahdisti niin paljon, että loma meni paljolti sen murehtimiseen. Silloinen poikaystäväni yritti kannustaa minua irtisanoutumaan, mutta ajatus tuntui minusta mahdottomalta. Periaatteessa pidin työstäni enkä tunnollisena työntekijänä halunnut jättää pomoani pulaan irtisanoutumalla lomani aikana.

Kun palasin lopulta takaisin töihin, ei työnteko enää tuntunutkaan samalta kuin ennen. Aiemmin olin nauttinut työstäni, mutta nyt kaikki motivaatio tuntui olevan kateissa. En saanut iltaisin ajatushyrrää pysäytettyä ja minulla oli vaikeuksia nukahtaa, nukuin levottomasti, heräilin kesken unien ja tunsin itseni niin stressaantuneeksi, että työasiat tulivat jopa uniini. Heräsin aamuisin aivan uuvuksissa, sillä en tuntunut saavan vapautusta duunikuvioista edes nukkuessani.

Kun tätä oli töihinpaluun jälkeen jatkunut pari viikkoa, irtisanouduin työstäni. Vielä siinäkin hetkessä lupauduin kiltteyttäni antamaan aikaani irtisanomisaikaa enemmän, koska en halunnut aiheuttaa kenellekään muulle hankaluuksia. Työsuhteen päättymisen aikoihin samaan syssyyn osui vielä muutto, joka stressasi jo valmiiksi kuormittavassa tilanteessa entisestään. Kun pahin paine laukesi muuton jälkeen, sain seuraavana päivänä elämäni ensimmäisen migreenikohtauksen.

*

Maltoin olla aloillani hetken ja ajauduin sen jälkeen puolivahingossa vielä entistäkin kuormittavampaan työprojektiin, kun ystäväni kanssa suunnittelemamme REVS Magazine yhtäkkiä ottikin tuulta siipiensä alle ja realisoitui suunnitelmista toteutuksen asteelle. Fiksu ihminen olisi tässä kohtaa ottanut aidosti aikaa itselleen ja toipumiselle ja antanut itselleen hengähdystauon miettiä, mitä oikeasti elämältä haluaa. Koin kuitenkin, että oli taottava, kun rauta oli kuuma – olisihan ollut mahdollista, että lehtiprojektin momentum ei olisi enää myöhemmin toistunut.

Nyt puistelen päätäni hämmentyneenä paristakin syystä… En todellakaan tiedä, miten aikani, saati energiani on mitenkään voinut riittää tuohon kaikkeen – noihin aikoihin päivitin vielä blogiakin 2-3 kertaa päivässä! En rehellisesti sanottuna ymmärrä, miten nuppi on kestänyt poksahtamatta. Tai no, eipä kai se ihan kestänytkään. En ehkä joutunut aivan totaalisen burnoutin syövereihin, mutta kaukana se ei ollut.

Muistan erään sellaisen illan, kun olin niin hajoamispisteessä, että ajatukset lähentelivät jo itsetuhoista meininkiä. Muistan ajatelleeni, että nyt en vain jaksa enää, hyppään vain tuosta ikkunasta. Vielä tuon hetkenkin jälkeen jatkoin entiseen malliin puolen vuoden ajan.

Missä olen nyt?

Vaikka en ole enää myöhemmin saanut itseäni ihan niin toivottomaan jamaan, olen käynyt lähellä uupumista monia kertoja sen jälkeenkin. On suorastaan hämmästyttävää, miten vaikeaa niitä hälytysmerkkejä uupumisen edellä onkaan tunnistaa ja myöntää itselleen. Tunnollinen suorittaja laiminlyö ennemmin itseään kuin työtehtäviä, valitettavasti.

On ollut aika mielenkiintoista heittäytyä satunnaisista freelance-hommista täysipäiväiseksi yrittäjäksi. Rakastan olla oman itseni pomo ja vaikka yrittäjän rooli ei Suomessa ole helpoimmasta päästä, en ole katunut hetkeäkään päätöstäni ryhtyä yrittäjäksi. Omanlaisensa haasteen hyvinvoinnille aiheuttaa kuitenkin se, että nykyään kukaan muu ei vahdi työtuntejani tai työmärääni – hyvässä tai pahassa. Toisaalta voin myös vapaammin määrittää omat rajani ja työaikani ja työilmapiiriin liittyvät ongelmat loistavat poissaolollaan.

*

Olen aina ollut vähän sellainen suorittaja-persoona ja sisälläni vallitsee jatkuva ristiriita: tunnen usein olevani laiska, vaikka loppujen lopuksi saan todella paljon aikaan ja paiskin töitä varsin ahkerasti. Vaikka nykyään sallin itselleni paljon vapaita ja joutilaita hetkiä, löydän itseni liian usein miettimästä, että mitä minun kulloinkin pitäisi tehdä. Sitä taitaa aika moni viime kädessä kuitenkin olla oman itsensä pahin orjapiiskuri.

Ehkä minulle juuri se suurin haaste on opetella pitämään parempaa huolta itsestäni: nukkua enemmän, syödä paremmin ja raivata kalenteriin aikaa sekä liikkumiselle että pelkälle ansaitulle rentoutumiselle. Sallia itselleni ajatus, että on jopa tarpeellista olla joskus joutilas eikä siitä tarvitse tuntea huonoa omatuntoa. Kun harrastuksesta tulee ammatti, työn ja vapaa-ajan rajat hämärtyvät ja työaikojen puuttuessa on vaikea tehdä selkeää eroa sille, missä työaika päättyy ja oma aika alkaa. Siispä yritän nyt harjoitella ihan olemista vain, ilman syyllisyydentunteita.

Työterveyspsykologin vinkit työuupumuksen ehkäisemiseksi

Työhyvinvoinnista puhutaan nykyään paljon myös mediassa: on keskustelua johtamisesta, alaistaidoista ja itsehuollon keinoista. Olen varoittava esimerkki siitä, kuinka tärkeää on tunnistaa uupumuksen merkit hyvissä ajoin ennen kuin tilanne pääsee liian pahaksi, mutta työhyvinvointia voi edistää ja huoltaa myös ennaltaehkäisevästi. Työterveyspsykologi Miia Rautiaisen vastaanotolla keskustelun ytimeen nousi termi resilienssi. Käytännössä kestävyyttä ja sitkeyttä tarkoittava termi merkitsee työelämän kontekstissa sitä, miten ihminen voi itse kehittää sitkeyttä kestää työelämään liittyviä pettymyksiä.

Työelämä on lyhyessä ajassa käynyt läpi ihan valtavan muutoksen ja 90-luvun kasvattien siirryttyä työelämään koko työn kulttuuri on muuttunut hurjasti. Rautiaisen mukaan tämän päivän nuoret työntekijät eivät ole niin ylikilttejä ja kuuliaisia kuin edeltäjänsä. He osaavat vaatia ja neuvotella sekä tuntevat oman arvonsa.

Muutosta ja kehitystä on mahdotonta estää ja ennusteet kertovat, että työelämän muutos jatkuu nykytilanteen viitoittamaan suuntaan: tulevaisuudessa todennäköisesti pitkät työsuhteet käyvät yhä harvinaisemmiksi ja työ tehdään enemmänkin pätkissä, koska ihmiset haluavat enemmän vapautta ja mahdollisuuksia esimerkiksi matkustella.

Vaikka uudenmuotoisessa työelämässä on myös paljon hyviä puolia, vakaisiin ja pitkiin työsuhteisiin tähtäävässä ilmapiirissä se voi aiheuttaa huolta ja ahdistusta, kun kaksi työelämän sukupolvea ovat murrosvaiheessa. Uudenlainen työkulttuuri vaatii myös työntekijöiltä myös uudenlaisia taitoja. Miia Rautiainen listasi asioita, jotka nousevat tulevaisuuden työelämässä entistäkin suurempaan rooliin:

Sosiaaliset taidot

Kun työntekijöissä on paljon vaihtuvuutta, jyvät erottuvat akanoista. Ja kun kilpailu työpaikoista on jatkuvaa, sosiaalisten taitojen merkitys korostuu. Ihminen, jonka kanssa on miellyttävää työskennellä ja joka osaa myydä omaa osaamistaan, pärjää tulevaisuuden työelämässä.

Nopeus ja tehokkuus

Työsuhteiden ollessa vaihtuvia ja töiden muodostuessa lähinnä lyhytkestoisista projekteista, on työntekijän pystyttävä hahmottamaan nopeasti kokonaisuuksia ja löytämään oma paikkansa ja roolinsa työpaikalla. Tulevaisuuden työelämä suosii nopeita ja tehokkaita tekijöitä, mutta toisaalta selkeästi alkavat ja loppuvat projektit tuovat työntekoon mielekkyyttä ja tyydytystä siitä, että asioita saadaan saatettua tehokkaasti alusta loppuun.

Vahva osaaminen

Pitkissä työsuhteissa on totuttu siihen, että työpaikka kouluttaa työntekijän tehtäväänsä, mutta tulevaisuudessa odotetaan yhä enemmän, että työntekijä astuu projektiin mukaan melko valmiina tekijänä. Kun projektit ja työsuhteet ovat lyhyitä, ei aikaa tai motivaatiota työntekijöiden kouluttamiselle enää ole samalla tavoin. Työntekijän kannalta olennaista luonnollisesti on, että osaamistaan osaa myös tuoda esiin ja markkinoida.

Mitä resilienssi käytännössä on ja miksi se on tärkeää?

Miia Rautiainen käyttää resilienssistä puhuessaan englanninkielistä ilmaisua “bounce back ability”. Tämä taito koostuu esimerkiksi tällaisista osasista:

Pettymysten sietokyky

Pärjääminen työelämässä edellyttää erityisesti sellaista harmaan alueen sietokykyä. Myös epävarmuus tulevasta ja pettymykset ovat toisinaan osa työelämää, mutta pettymyksiin takertumisen sijaan on syytä miettiä, miten pettymyksestä jatkaa eteenpäin. YT-neuvotteluiden ollessa arkipäivää voi esimerkiksi käydä niin, että esimiesasemasta tulee alennetuksi. Muutoksen kohdatessa ei välttämättä ole tarjolla minkäänlaista kompensaatiota ja yksi resilienssin avainajatuksista onkin, että joskus pärjääminen voi vaatia myös oman oikeuskäsityksen muuttamista. Älä antaudu ahdistukselle, vaan harjoita kykyäsi löytää ja keksiä uusia ratkaisuja.

Esimerkiksi Amerikassa asenteet työelämässä ovat hyvin erilaisia Suomeen nähden. Oman kohtalon surkuttelu tai häpeä esimerkiksi konkurssista ei kuulu sikäläiseen työkulttuuriin, vaan pettymyksetkin nähdään usein uutena alkuna ja mahdollisuutena. Suomalaisessa työelämässä on perinteisempää turvallisuushakuinen ajattelutapa ja muuttuvassa työelämässä tarvitaan enemmän rohkeutta nähdä mahdollisuuksia myös pettymyksissä ja uskallusta heittäytyä omiin projekteihin.

Toimijuus

Muista, että sinun ei tarvitse olla vain työmarkkinoiden pelinappula, vaan voit myös itse määritellä omaa arvoasi, hyödyntää osaamistasi ja käydä keskustelua työn ehdoista. Notkeat tavat ja luovat keinot kartuttaa omaa osaamista ovat työelämässä monella alalla muodollisen koulutuksen ohella vähintään yhtä tärkeitä. Etsi itse ratkaisuja ja ole joustava. Mieti, miten voisit toisella tavalla yrittää lähestyä samaa asiaa. Aseta järki ja tunteet tasapainoon: älä anna liikaa valtaa omille tunteille ja loukkaantumiselle. Niihin käytetty energia on usein työelämän tavoitteiden kannalta hukkaan heitettyä energiaa.

Terve kyky suojautua

Oma jaksaminen ja terveys sekä elämänhallinta ovat monelta osin loppujen lopuksi omissa käsissä. Muista siis pitää huolta itsestäsi ja mieti, mikä on oikeasti sinulle hyväksi pitkällä tähtäimellä. Hyvän ja tyydyttävän työnkuvan koostumuksen voi oikeastaan tiivistää kolmiosaiseen piirakkamalliin, joka havainnollistaa sitä, miltä mielekkään työn pitäisi tuntua: noin 30% työstä pitäisi olla olla mielekästä ja antoisaa, noin 40% ns. peruskauraa ja maksimissaan 30% työstä saisi olla epämieluisaa.

Mikään duuni ei ole aina mahtavaa ja antoisaa ja jokaiseen työhön kuuluu paljon myös sitä perustason suorittavaa tekemistä tai ikävämpiä hommia.  Jos kuitenkin enemmän kuin 30% työstä tuntuu kurjalta ja kuormittavalta, kannattaa miettiä, onko juuri tämä työ sinua varten tai voisiko asiasta keskustella työnantajan kanssa. Mieti, miten huonoihin puitteisiin suostut? Mitkä ovat omat rajasi? Tee itsesi kanssa psykologinen sopimus, mitä suostut ja olet valmis antamaan työlle ja mitä siltä vastaavasti odotat. Kun olet miettinyt näitä asioita etukäteen ja olet tietoinen omista rajoistasi, on helpompi pitää huolta itsestä, jos tilanne menee huonompaan suuntaan.

Miten omaa resilienssiä voi kehittää?

Työterveyspsykologi Miia Rautiainen antoi keskustelussamme myös vinkkejä, miten työelämän kannalta tärkeää resilienssiä voi kehittää ja parantaa.

Mindfulness

Meditaatio ja mindfulness-harjoitukset auttava puhdistamaan mielentilaa, huuhtelemaan pois tunnekuormia sekä tyhjentämään mieltä tunnekokemuksista. Älä kerää tunnekuormaa liian pitkää aikaa kerrallaan, vaan kevennä painolastia välillä rentoutusharjoitusten avulla. Ne auttavat neutraloimaan ajatuksia, vähän kuin inkivääriviipale sushipalojen välissä palauttaa makuaistin terävimmilleen.

Puhu ystäville

Asiat saavat usein pään sisällä yksin pohdiskellessa melkoisia mittasuhteita. Tällöin yleensä tehokkainta apua on yksinkertaisimmillaan purkaa ajatuksia esimerkiksi kaverille ja keskustellessa asioihin saa perspektiiviä. Moni unohtaa vaikeiden asioiden kanssa kamppaillessaan, ettei ihmistä ole tarkoitettu pärjäämään yksin – me olemme laumaeläimiä. Kannattaa muistaa, että yksin pärjäämisen taito ei ole mikään itseisarvo.

Hahmota oma markkina-arvosi

Muiden kanssa jutustelu auttaa myös tarkistamaan omaa markkina-arvoa. Hae viitteitä ja peilaa vaihtoehtoja omaan tilanteeseesi. Toisinaan tekee ihan hyvää miettiä, miten pärjäisi vaikka jossakin toisessa työpaikassa. Vaatisiko se toisenlaisia taitoja tai uudenlaista osaamista vai riittäisivätkö nykyiset kyvyt myös toiseen työtehtävään? Joskus voi jopa tehdä ihan hyvää testata omaa markkina-arvoa käytännössä ja hakea muita töitä kokeen vuoksi. Se auttaa hahmottamaan omia vahvuuksia ja kehityskohteita, sillä käsitys omista taidoista saattaa vääristyä (kumpaan suuntaan tahansa), jos ei ole viitteitä, mihin peilata.

Esimiesasemassa olevat jaksavat usein työntekijöitä paremmin osin siitä syystä, että heillä on enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työhönsä. Sama logiikka toimii kuitenkin myös työntekijöillä – jos koet, että sinulla on mahdollisuuksia vaikuttaa omaan tilanteeseesi työelämässä, se auttaa jaksamaan myös hankalampien vaiheiden yli. Tekeminen tuntuu vapaammalta, jos ei koe, että on kahlittu samaan työpaikkaan eikä sen tarvitse tarkoittaa, ettei ole sitoutunut työhönsä. Se tarkoittaa vain, ettei laita itseään liian tiukkaan lokeroon.

Puutu rohkeasti

On normaalia, että työelämässä koetut pettymykset voivat pyöriä mielessä 3-4 viikon ajan tapahtuneesta, mutta jos harmistus jatkuu tätä pidempään, on asiaan syytä puuttua. Jos et pääse yli työelämään liittyvästä pettymyksestä tai huonon fiiliksen aiheuttajasta, hakeudu työnohjaukseen ja keskustele asiasta joko työterveyspsykologin ja/tai esimiehesi kanssa. On tärkeää ottaa asiat puheeksi, jotta et joudu alistumaan samanlaiselle kohtelulle jatkuvasti tai uudelleen. Voit olla työelämässä aktiivisen toimijan roolissa eikä sinun tarvitse työntekijänäkään alistua vain passiivisen vastaanottajan asemaan. Muista kuitenkin suhtautua harmistuksiin ennemmin oireina kuin totuutena ja pohdiskele asiaa kriittisesti eri näkökulmista. Onko tämä totta? Tarvitseeko minun ajatella tästä juuri näin? Tällaisilla pienillä teoilla huollat omaa fiilistäsi, ja Miia Rautiaisen sanoin työhyvinvointi on nimenomaan fiilis.

Milloin on syytä huolestua?

Kokosimme työterveyspsykologin kanssa muutamia kohtia, mihin kannattaa kiinnittää omassa arjessa huomiota, jotta uupumus tai huono fiilis työelämässä ei pääsisi pahenemaan burnoutiksi. Jos töihinlähtö aamuisin ahdistaa, työasiat pyörivät mielessä yötä myöten ja tunkevat uniin tai tuntuu vaikealta irroittautua työroolista, on syytä painaa jarrua.

Jos toistuvasti tunnet aamulla olosi kurjaksi ja tämä tila jatkuu yli viikon, olisi hyvä miettiä syitä olon taustalla. Yritä ottaa etäisyyttä ja mieti, mikä työssä aiheuttaa harmistusta. Pohdi, onko työn sisällössä jotakin, mistä voisit työnantajan kanssa neuvotella.

Herätteleviä oireita voi olla myös se, että puhut koko ajan työstäsi. Tai vielä pahempana se, että työstä puhuminen ahdistaa. Jos työstä keskusteleminen herättää ärtymystä ja ahdistusta, on se merkki siitä, että et enää kuuntele omaa sisäistä ääntäsi ja toimit sitä vastaan. Tällöin on todella syytä pysähtyä miettimään, mikä työssä ahdistaa ja mitä sille voisi tehdä.

Vaikka työelämän taitona resilienssi on tärkeä, kannattaa muistaa, että liiallinen sinnikkyys ja sietokyky on myös pahasta. Pahimmillaan liian sitkeä sissi vaientaa omat sisäiset hälytysmerkkinsä ja päästää tilanteen liian pitkälle. Ole siis valppaana oman hyvinvointisi suhteen ja muista kuunnella kehon ja mielen viestejä. Työterveyspsykologin vastaanotolta voi aina hakea perspektiiviä omille tuntemuksille sekä avaimia ratkoa pulmatilanteita, jos tuntuu, että omat keinot korjata tai muuttaa tilannetta eivät riitä.

Tags: , , , ,

Categorised in: Elämä, Uncategorized

24 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Iia

    Hieman eri mieltä siitä, että nuoret työntekijät välttämättä kaipaisivat projektiluontoista työtä, koska halutaan matkustaa ja vapautta työntekoon. Työtä otetaan pätkissä, koska vaihtoehtoja ei ole. Vakkariperuskauraduuni mahdollistaa myös sen matkustelun, kenties oman asunnon ostamisen ja niin edelleen.
    Olen erittäin onnellinen, että Suomessa ei ole amerikkalainen työkulttuuri. Potkut ennen kaikkea vituttaa, ja usein tilanteessa ei ole mitään hyvää.
    Ja nyt kun lähdin tälle mielensäpahoittajakarvalakkilinjalle, niin tuo mindfulness on kyllä ihan vihoviimeistä kuraa. Joku keksi markkinoida itsestäänselvyyksiä elämästä. Joo ei pidä tuijottaa näyttöä koko päivää vaan kahvitauolla nautitaan kahvista ja nauretaan työkavereiden vitseille. :)

    • Tietenkään tuo ei ole mikään yksiselitteinen totuus, mutta nykyään monilta osin suhtautuminen työhön on entiseen verrattuna muuttunut. Aina tulee olemaan ihmisiä, jotka viihtyvät pitkäkestoisissa työsuhteissa ja ihmisiä, joille projektiluontoisuus sopii paremmin. Rautiaisen kommentti heijasteli kaiketi sitä, että tähän suuntaan työelämä on nykyisellään lipumassa, halusimme sitä tai emme. Tällöin voimme joko sopeutua muutokseen tai jurnuttaa vastaan.

      En itsekään harjoita mindfulnesia, vaikka syytä ehkä olisi. Joka tapauksessa kuulostaa siltä, että sinulla on konseptista melkoisen vääränlainen käsitys. Meditaatiohan on nimenomaan juuri sitä turhista mielen kuormista irtipäästämistä. Nykypäivän työelämä on monessa ammatissa niin stressaavaa ja vaativaa, että aina pelkkä kahvitauolla naureskelu ei riitä laukaisemaan mielen jännitteitä. Kannattaa myös muistaa, että kaikilla ei ole ympärillään kivaa ja rentoa työyhteisöä, jonka avulla rentoutua tauoilla. Toivottavasti käteen jäi silti tekstistä muutakin kuin vain nämä harmistusta aiheuttaneet kohdat. Parempaa mieltä ja hyvää oloa sinulle! :)

      • Iia

        No tuo kahvinjuonti oli vain esimerkki. (Ei meilläkään työpaikan ilmapiiri ole aina se parhain. ) Olkoon jokaisella se oma tapansa pitää työssä pää kasassa. Myönnän, että helmasyntini on se, että karsastan asioita, jotka puetaan trendikkääseen filosofiaan tai sanahelinään. Jo tuo meditaatio sanana on helpompi lähestyä kuin tietoinen läsnäolo.

        Joo toki löysin tekstistä paljon hyvää, ja kiva, että käsittelet myös vaikeita aiheita.

        • Kiva juttu, että jotain hyvääkin! :) Omassa työpaikassa ei ollut kuin kolme ihmistä, joten työilmapiiriongelmien keskellä se ei ollut yhteisö, jossa olisi voinut rentoutua työpäivien aikana. Ja mitä tulee mindfulnesiin, niin minun silmissäni se on ollut vain yksi helposti lähestyttävä meditaation muoto, ei sen kummempaa. Edelleenkään en itse meditoi, vaikka varmasti syytä olisi. Koen vaikeaksi tuollaisen hiljentymisen, vaikka se varmaan olisi juuri yksi niistä syistä, miksi sitä pitäisi tehdä. :D

  • Elisa

    Kiitos tästä tekstistä. Löysin itseni sieltä rivien välistä. Tämä saa minut tuntemaan entistä enemmän, että nyt on aika tehdä suunnan muutos oman jaksamisen takia. Emme ole täällä pelkästään työtä varten, vaan työn kuuluisi olla osa elämää. Kiitos rohkeudestasi, että pohdit asiaa monipuolisesti ja hioit vielä asiantuntijankin avulla. Jaksamista kesääsi!

    • Alexandra

      Tässä on paljon asiaa mutta muutama oma huomio:

      -monella ei ole vaihtoehtoa irtisanoutua koska turvaverkkoja ei ole
      -kaikissa muutoksissa ei ole mitään hopeareunusta vaan täytyy myöntää että muutos no huono
      -pätkätyöt eivät ole hyvä asia koska pitää hoitaa sekä työ että samalla hakea seuraavaa
      -monilla ei myöskään ole läheistä joka tukee tai auttaa vaan se työ on ainut mitä on

      Muuten hienoa että uskallat puhua vaikeistakin asioista, todella moni painaa jaksamisen rajoilla ja yli.

      • Haluan nyt vielä alleviivata, että minun oman tarinani ei ole tarkoitus toimia minkäänlaisena ohjenuorana kaikille vastaavassa tilanteessa oleville enkä mielestäni tällä tekstillä kannusta ketään irtisanoutumaan työstään. Omassa tapauksessani se tuntui ainoalta ulospääsyltä hankalasta tilanteesta. Jokainen kuitenkin voi hakea myös muuta työtä, jos juuri se tämän hetkinen työpaikka saa voimaan pahoin. Kukaan ei ole tuomittu johonkin tiettyyn työpaikkaan loppuiäkseen, vaan kyllähän omaan kohtaloon voi omilla toimilla myös vaikuttaa.

        Omassa tapauksessani minulla oli turvaverkkona avoliitto (vaikkakin tuohon aikaan hiukan heikoissa kantimissa oleva sellainen), jonka tiesin kannattelevan tarvittaessa taloudellisesti hetken aikaa. Olin myös tehnyt suunnitelmia, varasuunnitelmia ja säästänyt rahaa sekä varautunut tulemaan erittäin niukasti hetken aikaa toimeen. Onnekseni minun ei lopulta tarvinnut taloudellisesti turvautua kumppaniini tai mihinkään muihinkaan vippaskonsteihin, sillä elämä ja omat projektit kannattelivat. On järkevää suunnitella ja miettiä, miten tällaiset muutokset elämässään hoitaa, eikä syöksyä päättömänä kanana uuteen tilanteeseen, mutta viime kädessä meillä on täällä Suomessa maailman näkökulmasta ihan poikkeuksellinen sosiaaliturvajärjestelmä, josta saa äärimmäisessä hädässä tukea, jos muuta turvaverkostoa ei ole ja kaikki todella menee pieleen. Edes turvallisuushakuinen varmuuden kaipuu ei ole silti järkevä syy sairastuttaa itseään henkisesti työpaikassa, joka saa voimaan pahoin. AINA on keinoja vaikuttaa.

        Olet täysin oikeassa siinä, että monissa muutoksissa ei ole hopeareunusta – se on elämää. Omaan asenteeseensa ja asennoitumiseensa voi kuitenkin vaikuttaa. Sehän tuon Miia Rautiaisen neuvon olennainen ajatus olikin. Elämässä tulee väistämättä kohdalle vastoinkäymisiä ja niitä saa surra ja harmitella, mutta viime kädessä sinä voit itse vaikuttaa siihen, näetkö uuden tilanteesi mahdollisuutena mennä eteenpäin vai jäätkö surkuttelemaan kohtaloasi ja katkeroitumaan. On hyviä muutoksia ja on huonoja muutoksia ja on muutoksia, jotka eivät ole yksiselitteisesti jompaa kumpaa, mutta myös huonoista muutoksista voi päästä yli ja selviytyä. Ja siinä hommassa nimenomaan tuo oman resilienssin kehittäminen auttaa asiaa.

        Mitä tulee pätkätöihin, niin olen kyllä kanssasi samaa mieltä. Tekstissähän ei oteta mitään kantaa siihen, ovatko ne hyvä vai huono asia, vaan todetaan vain, että ne tulevat todennäköisesti tulevaisuudessa lisääntymään. Ja vaikka se työntekijän näkökulmasta ei koskaan ole ihanteellinen tilanne, tältä työelämän tulevaisuus mitä todennäköisimmin näyttää. Voimme harata vastaan tai yrittää sopeutua muutokseen. Tämä on tavallaan vähän samanlainen murroskohta työelämässä kuin vaikkapa teollistuminen aikanaan. Se, että koneet korvasivat monia ihmisten tekemiä töitä, ei tietenkään ollut työntekijöiden kannalta ihanteellista, mutta on mahdotonta estää kehitystä kehittymästä. Murrosvaihe on aina se hankalin ja juuri nyt olemme todennäköisesti sellaisen kynnyksellä. Voi toki olla, että Rautiainen on ennustuksineen väärässä, mutta kyllähän nuo merkit vahvasti siltä näyttävät, että tuohon suuntaan työelämä on muuttumassa.

        • Vilma

          Uskaltaisin väittää, että modernin työelämän muutosta ovat aina ja tulevat varmasti edelleen pitkään määrittämään nimenomaan markkinajärjestelmän muutokset – eivät kunkin sukupolven elämänarvot. Nopeat, itseään ketterästi kehittävät ja tehokkaat osaajat heijastelevat nimenomaan niitä tarpeita, joita etenkin yksityissektorin organisaatiot kohtaavat. Työntekijöiden arvot ja toiveet muovaavat toki isoa kuvaa omalta osaltaan, mutta rajatussa määrin ja rajatuissa konteksteissa (tietotyö, ylempi hierarkiataso, yrittäjyys).

          Lisäksi on harmi, että kehitys esitetään niin itse tekstissä kuin yllä olevassa kommentissasikin välttämättömänä, ja sitä kautta tavallaan ongelmattomana. Väitteesi “―on mahdotonta estää kehitystä kehittymästä” esittää kehityksen ilmiönä, joka omassa sfäärissään löytää uusia suuntia ilman kosketusta ihmisiin. Tämä häivyttää täysin sen, että kehitys kehittyy erilaisten ihmisten tekemien päätösten vuoksi, joka päivä. Työelämä voi tulevaisuudessa olla hyvin erilainen meille kaikille, jos niin vain haluttaisiin ja sen eteen tehtäisiin erilaisia päätöksiä. Yhteiskunnalliset ilmiöt elävät suhteessa politiikkaan, ja tämän huomiotta jättäminen heikentää ymmärrystämme siitä, että vaihtoehdot ovat mahdollisia.

          • Erittäin hyvää pohdintaa tässä, kiitos Vilma. Valitettavasti työelämän muutoksissa nimenomaan nuo kovat arvot ja markkinavoimien preferenssit tuppaavat olemaan ihmisyyden ja inhimillisyyden edellä. Ehkä olen kyyninen, mutta olen varsin skeptinen sen suhteen, kuinka paljon yritykset mahtavat tulevaisuudessakaan tehdä valintojaan inhimillisistä arvoista käsin, mutta toivon olevani väärässä.

    • Hienoa kuulla Elisa, että teksti sai sinut pohtimaan omaa tilannettasi uudesta kulmasta. Voimia tulevaan ja kaikkea hyvää!

  • sanna

    Tämä on niin tärkeä aihe. Hyviä näkökulmia ja vinkkejä. Itseäni aina pohdituttaa näissä burn out -mietelmissä se, että miksi toiset sairastuvat ja toiset eivät. Mikä altistaa ja miten haastaviin tilanteisiin joutumisen voisi ennalta ehkäistä.

    Sillä jos burn out pääsee pahaksi, niin paluuta entiseen ei ole. Burn outista ilman muuta voi parantua ja toipua, mutta ennalleen ei koskaan palaa ja se ei itse asiassa ole yksistään huono asia. Prosessissa voi oppia jotain todella tärkeää itsestä ja itsenä olemisesta.

    Mielestäni pelkkä elämän tapojen pohdinta ei ole se ihan pohjimmainen näkökulma, vaan se, että mikä ajaa (usein tiedostamatta) tuhoisille urille.
    Kirjoitit siitä, että olet kiltti suorittaja, tämä on varmaan aika tyypillistä burn outin kohdanneille.

    Minusta olisi hirmuisen tärkeää kysyä itseltä, miksi olen suorittaja ja miksi olen kiltti? Miksi omat rajat eivät ole kunnossa? Ja näihin kysymyksiin sairastunut lopulta joutuu vastaamaan (jos siis pääsee takaisin hyville teille, saa apua, jne.). Mutta toivoa sopisi, että näitä pystyisi käsittelemään ennen sairastumista, aina se ei vain ikävä kyllä ole mahdollista.

    Halusin tämän kommentoida, jos on sellaisessa tilanteessa, että tietää mitä pitäisi tehdä (nukkua, levätä, syödä, urheilla, jne.), mutta jostain syystä siihen ei vain pysty.

    • Tosi mielenkiintoista pohdintaa, kiitos! Varmasti on hyvin yksilöllistä, että kuka kuormittuu erityisesti ja kuka ei, ja siihen vaikuttavat niin monet tekijät: persoona, elämäntilanne, oma historia, lapsuudessa opitut käyttäytymismallit, menneet kokemukset ja kaikki muukin mahdollinen, puhumattakaan sitten siitä työnkuvasta, työn määrästä, työpaikan ilmapiiristä ja esimerkiksi esimiehen johtamistaidoista ja sosiaalisesta kyvykkyydestä. Ihminen on niin valtavan moniulotteinen ja monimutkainen kokonaisuus, että lienee loppujen lopuksi aika mahdotonta analysoida, miksi juuri jollekin käy tietyllä tavalla. En kuitenkaan haluaisi syyllistää ketään yksilönä omasta tilanteestaan, koska kyllähän jokainen pyrkii toimimaan parhaaksi katsomallaan tavalla omien olosuhteidensa puitteissa. Voi esimerkiksi olla vaikeampi sietää työpaikalla ikävää ilmapiiriä ja loppumatonta kiirettä, jos samanaikaisesti kotona ja henkilökohtaisessa elämässä asiat ovat huonosti. Siinä ei välttämättä hyvin syöminen ja riittävä uni riitä ratkaisemaan mielen solmuja, jos niskaan kaatuvat samanaikaisesti sekä parisuhteen ongelmat että hirviöpomon simputus tai vaikkapa työtovereiden suunnalta harjoitettu työpaikkakiusaaminen. Ihminen on kokonaisuus, eikä pään sisällä pysty erittelemään eri osa-alueita omiin siisteihin lokeroihinsa. Jos voi töissä 8 tuntia päivässä huonosti, se heijastuu väistämättä myös niihin vuorokauden muihin tunteihin, vaikka elämässä muuten asiat olisivatkin hyvin.

      Itse olen käsitellyt tätä suorittamiseen taipuvaista elämäntyyliäni terapiassa ja saanut sieltä paljon eväitä ratkoa näitä solmukohtia, mutta pelkästään yksin pohdiskelemalla en varmasti olisi päässyt monissakaan asioissa kovin pitkälle. Eikä minulla oikeastaan vieläkään, parin vuoden terapian jälkeen, ole yksiselitteisiä vastauksia näihin esittämiisi kysymyksiin. Olisi tosi kivaa tietää, miksi juuri minusta on tullut tällainen, mutta harvoinpa näihin asioihin on vastauksia. Miksi joku on temperamenttinen, joku rauhallinen, joku liian kiltti ja joku itsekäs? Omaa persoonaansa pystyy tiettyyn pisteeseen asti kehittämään ja ollessaan tietoinen omista vaaranpaikoistaan, osaa ehkä varoa sopivissa kohdissa, mutta loppujen lopuksi näissä luonnekysymyksissä pelataan niillä korteilla, jotka itselle on satuttu jakamaan. Ja koska ihminen ei toimi yksinäisessä tyhjiössä, myös kaikki ympärillä olevat ihmiset muokkaavat käsitystä omasta itsestä ja siitä, mitä ihmiseltä kulloinkin odotetaan ja vaaditaan.

  • Karkkinen

    Olen itse käynyt hyvin lähellä totaalista burnoutia.. Syynä oli älytön työmäärä yhdistettynä ongelmiin parisuhteessa. Oma oloni työssä parani välittömästi uskallettuani tunnustaa tilanteen esimiehelleni, joka suhtautui asiaan todella hyvin. Toisinaan jo pelkkä hyväksyntä auttaa äärettömän paljon, koska työuupumuksen partaalla itsetunto on alhaalla ja työntekijä elää jatkuvassa “paljastumisen riskissä” (=eli kohta ne kaikki huomaa, etten pystykään tähän, tai että olen tehnyt jotain väärin..). Tärkeää on ymmärtää, ettei työuupumus kuitenkaan koskaan ole vain uupujan syy, aina syytä on myös työnjärjestelyssä ja -vaatimuksissa. Vaihdoin lopulta työpaikkaa ja olen edelleen toipumisen tiellä. Toipuminen ei tapahdu hetkessä ja välillä vointi on parempi. Tältä osin on opittava olemaan itselleen armollinen ja hyväksymään myös toisenlaisen minäkuvan kuin se ikuinen suorittaja/menestyjä. Terveys ja hyvinvointi on tärkeämpää kuin ura tai raha. Ugh. Olen puhunut.

    • Tämä! Hyvin usein aiheesta keskustellessa rivien väleissä huokuu sävyjä, joissa syyllisyyttä tilanteesta langetetaan uupuneen omille harteille. Tottakai omasta hyvinvoinnista tulee pitää huolta, mutta ihminen ei ole robotti ja monenlaiset elämäntilanteet kuormittavat joskus tavalla, jota ei kykene hallitsemaan.

      Todella hienoa kuulla, että pystyit omassa työpaikassasi juttelemaan asiasta esimiehesi kanssa ja että hänellä riitti ymmärrystä. Puhuin myös omasta uupumuksestani tuolloin esimiehelle, mutta vasta siinä vaiheessa, kun olin jo tehnyt päätökseni irtisanoutumisesta. Koin, että pienessä yrityksessä töiden järjestäminen toisin ei varmaankaan olisi onnistunut ja kaipasin muutenkin elämältä jotakin muuta. Mutta voin allekirjoittaa sen, että toipuminen vie todella aikaa. Vasta vuosia myöhemmin tunsin viimein olevani vapaa siitä kuormituksesta. Terveys todellakin on tärkeämpää kuin ura tai raha, ja siksi itsekin koin tuolloin tarpeelliseksi irroittautua oravanpyörästä hetkeksi kokonaan. Ja sitä päätöstä en ole päivääkään katunut, en hyvinvoinnin enkä lopulta edes uran kannalta, vaikka etukäteen pelotti. Kun sulkee yhden oven, avaa toisen. Ja minulle irroittautuminen uuvuttavasta työstä avasi upeita muita mahdollsuuksia, kun oli yhtäkkiä myös energiaa katsoa ympärilleen ja nähdä ne.

  • En tiedä, oliko kohdallani kyse varsinaisesti burnoutista, mutta haluaisin kuitenkin jakaa tarinani. Olin muutama vuosi sitten toimistotöissä sosiaalitoimistossa, jossa työskentelin neuvonnassa. Neuvonnan vakituinen työntekijä oli sairastumisen vuoksi pari päivää poissa. Koska minulle kuului myös erilaisia toimistotöitä, hoidin sekä hänen että omat työt. Sen lisäksi hoidin parin sosiaaliohjaajan paperityöt, koska he eivät ehtineet.

    Olin koko sen viikon kotiin päästyäni niin tajuttoman väsynyt, että olisi mieli vain nukkua. Kun sitten määräaikainen työpestini tuossa sosiaalitoimistossa päättyi, olin seuraavana päivänä kuumeessa. Kerrottuani asiasta entiselle työkaverilleni hän sanoi, että stressini laukesi kuumeena. En ollut ajatellut, mutta pohdittuani asiaa jonkin aikaa tajusin hänen olleen oikeassa. Olin niin stressaantunut työstäni, etten itsekään huomannut sitä.

    Ja sitten vielä toinen, iloisempi, asia: kenen naama paistattelikaan Kauneus & Terveys -lehden kannessa? ;)

    • Ehkä noin lyhytaikaisesta kuormituksesta ei voi puhua burnoutina, mutta varmasti tuollainen tilanne voisi johtaa loppuun palamiseen, jos järjestely ei olisikaan ollut väliaikainen, vaan olisit joutunut esimerkiksi pysyvästi hoitamaan toisen työntekijän hommat omiesi ohella. Aika usein burnout on varmastikin seurausta juuri siitä, että yhdelle ihmiselle yksinkertaisesti kasautuu liikaa hommaa. Harva pysyy pidemmän päälle järjissään, jos työ on joka päivä äärirajoilla sinnittelyä.

      Stressi ja korkeat kortisoliarvot suojaavat kehoa usein hetken aikaa sairastumiselta ja tästä syystä moni todella kovasti töitä paiskiva ihminen sairastuu jäädessään lomalle. Kun stressi laukeaa ja kortisoliarvot pääsevät normalisoitumaan, kehon puolustusjärjestelmä romahtaa ja pöpöt pääsevät jylläämään. Moni tunnollinen työntekijä on aina lomillaan kipeänä – myös tästä on kokemusta.

      Ja kyllä, oikein bongattu! Vähän jännittävää oli kuulla, että lehti ilmestyi nyt viimein tänään!

  • tohtorinna

    Olen itse tohtoriopiskelija ja tunnistan paljon yhtäläisyyksiä yrittäjän arkeen. Työskentelen apurahalla, joten minulla ei ole varsinaista työnantajaa eikä työaikaa. Tämä tuo toki joustavuutta työnteolle, mutta vapaa-ajan raja hälvenee. Itse olen ratkaissut esimerkiksi liikunnan muistamisen niin, että maanantaisin suunnittelen viikon liikuntahetket (esim tietty jumppa tai kuntosali kaverin kanssa tiettyyn aikaan), jonka raameihin sovitan tutkimustyön. Se tuo minulle myös tehokkuutta päivään, kun työt pitää saada valmiiksi ennen jumppaan lähtöä, eikä hommia voi haahuilla koko päivää.

    Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta!

    • Tsemppiä sinulle väitöskirjan parissa painiskeluun! Tuo onkin ihan hyvä idea, että suunnittelee liikunnan jo hyvissä ajoin osaksi viikon aikataulua. Olen itse yrittänyt samaa, mutta sitten luisun aina perumaan suunnitelmia, jos työhommat ovat vielä sillä hetkellä kesken. Squash-treffeistä olen kyllä saanut kiitettävästi pidettyä kiinni, sillä halli velvoittaa perumaan ajan viimeistään 24h ennen vuoroa tai muuten käyttämättömän vuoron joutuu maksamaan. Se on aika tehokas motivaattori jättämään sitten tarvittaessa vaikka työt kesken odottamaan. :D

  • Kiitos kirjoituksestasi, Jenni! Tunnistan tekstissäsi paljon itseäni: kiltteys ja tunnollisuus ajavat helposti ylisuorittamaan ja samalla vähättelemään omia tarpeitaan. Kehon hälytysmerkit jäävät tunnistamatta vahingossa tai tietoisestikin, kun ajatus on vain to do -listan seuraavassa kohdassa.

    Olen itse opetellut tietoisesti hidastamaan. Olen lähtenyt töistä aikaisemmin, liikkunut luonnossa, joogannut ja meditoinut. Ne ovat olleet tärkeitä oljenkorsia. Silti välillä mietin, miksi tuntuu niin vaikealta pitää itsestään huolta.

    Osittain suorituskeskeisyys johtuu varmaankin työelämästä ja taloustilanteesta. Moni pari-kolmikymppinen on valmistunut todella epävarmaan tilanteeseen, joka ajaa jatkuvasti suorittamaan ja ylittämään itseään, etenkin, jos seuraavasta työpätkästä ei ole tietoa.

    Yritän kuitenkin jatkuvasti etsiä tasapainoa oman hyvinvoinnin ja suorittamisen välillä. Oman hyvinvoinnin vaaliminen on älyttömän tärkeää – sitä on paljon helpompi vaalia silloin, kun vaalimiseen on vielä voimia. Siksi kirjoituksesi onkin niin tärkeä, sekä muistuttajana että ajatusten herättäjänä.

    Lämmintä kevättä ja aurinkoisia päiviä!

    • Uskon, että burnout on tyypillinen ongelma juuri suorittajapersoonille ja kilteille ihmisille – vaarallisin yhdistelmä tietysti on, jos nämä kaksi osuvat samaan pakettiin, kuten minulla. Tässä sinun kommentissasi tulikin hyviä juttuja ja konkreettisia ideoita, miten omaa hyvinvointia voi parantaa. Uskon samoin kuin sinä, että osaltaan juuri tämä työelämän ja talouden tiukka tilanne ajaa ihmisiä suorituskeskeiseen tekemiseen, koska pelko oman työpaikan säilymisestä on todellinen. Mutta todella pitäisi aktiivisemmin ihan arjen hetkissä kiinnittää huomiota omaan hyvinvointiin, eikä vasta sitten, kun mieli ja keho jo oireilevat. Välillä se vain tuntuu mahdottomalta, kun pelkästään päivittäisen sähköpostisuman setvimiseen saisi vierähtämään tuntikausia… Yhden ihmisen tunnit riittävät vain rajallisesti. Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä esimerkiksi vastaamattomista sähköposteista, mutta olen vain joutunut priorisoimaan, koska muuten en ehtisi muuta tehdäkään kuin istua naputtamassa sähköpostia. Jos siis joku on jäänyt minulta vaille vastausta, niin älkää pahastuko, vaan laittakaa muistutusviestiä perään!

  • P

    Kyllä niitäkin työpaikkoja on, joissa edelleen on vähemmän vaihtuvuutta ja alasta riipuen on hyväkin olla niin. On myös ihan mahdollista olla huonokäytöksinen urpo ja pitää vuosia sama työpaikka, ainakin Suomessa on työntekijän suoja niin vahva. (No enempi hyvä asia se oikeusturva silti musta kuitenkin.)

  • Hyvä postaus! Myönnän itsekin olevani jaksamisen rajamailla. Mulla onneksi on parisuhde kunnossa, tosi hyvä työporukka, mahtava esimies, mutta ihan liikaa töitä. Usein esimieheni kanssa tästä puhutaankin, hänellä on sama ongelma kuin itsellä, mutta vielä astetta pahempi. Molemmat olemme tunnollisia ja ylityöllistettyjä, mutta ei ole kyllä muuta vaihtoehtoakaan. Itse vedän isoa projektia, eikä oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin vain sinnillä jatkaa. Tälläkään viikolla mulla ei ole ollut mahdollisuutta viettää omaa aikaa ollenkaan, vaan töistä tullessa jatkan töitä kotona. Mua suorastaan hirvittää jäädä kesälomalle, tuntuu vain, ettei uskalla heittää hetkeksikään irti. Ei tätä kyllä kovin montaa vuotta jaksaisi, täytyy vain uskoa tulevaan, että tämä tästä helpottuu jossakin vaiheessa…

Related posts