12/03/17

Tabuja rikkomassa

12 65 varjot1

Terkkuja punkan pohjalta! Meikäläisen habitus näyttää tällä hetkellä hyvin pitkälti samalta kuin vuosien takaisessa yleisön suosikkikuvassa ja ihmettelen lähinnä, miten nenä voi yhtäaikaisesti olla täysin tukossa ja vuotaa silti. Onneksi on sunnuntai ja voi luvan kanssa parannella itseään täällä peiton alla.

Olin viime perjantaina aloittanut postauksen, jonka kirjoittaminen jäi kuitenkin lopulta kesken. Tuntui, että halusin sanoa muutaman asian ennen suoraan tv-lähetykseen astumista. Myöntää, että tällä kertaa yleisön eteen asettuminen tuntui erilaiselta. Koska tuo kesken jäänyt alku oli tallessa blogin luonnoksissa, palataan hetkeksi niihin tunnelmiin.

varjot2

Olen nyt nököttänyt tässä koneen äärellä useamman tunnin, mutta perjantaipäivä ja tyhjää lyövä flunssainen pää eivät ole hedelmällinen yhdistelmä. Toivotaan, että ajatus leikkaa edes hivenen terävämmin tänään illalla suorassa lähetyksessä. Jännitän kokeneena konkarina nykyään suoria lähetyksiä varsin harvoin, mutta jostain syystä tämäniltainen saa jännityksen hiukan kihelmöimään vatsanpohjassa.

Ehkä se on se poikkeuksellisen henkilökohtainen teema, josta suorassa tv-lähetyksessä puhuminen tuntuu vähän pelottavalta. Kyyneleet nousevat vieläkin ajoittain silmiin, kun puhun tuosta yli kymmenen vuoden takaisesta masennusperiodistani. Se on hassua. Aihe ei edes herätä minussa tänä päivänä enää tunnekuohuja, mutta kyyneleet tulevan usein kuin refleksinä.

Ei masennuksesta puhuminen silti minulle suoranaisesti vaikeaa ole. Silti sisimmässä kuumottaa pieni jännitys olla asian kanssa jotenkin niin paljaana valtavan yleisön edessä. Internetin maailmassa ihmisen heikkouksista, puutteista ja virheistä on niin helppoa tehdä lyömäase. Toisaalta osittain juuri siksi haluan astua esiin ja puhua niistäkin teemoista, joista moni tuomitsemisen, leimaamisen tai pilkkaamisen pelossa pysyy vaiti.

Flunssassa suoraan lähetykseen osallistuminen jännittää myös. Mitä yskin tai aivastan? Tai joudun niistämään? Ehkä se annetaan minulle anteeksi. :D

varjot5

Tähän asti pääsin tekstissäni, kunnes se jäi kesken. Nyt tuosta tv-lähetyksestä on jo muutama päivä. Kaikki meni hyvin ja vaikka välillä piti yskiä ja niistää, se ei onneksi häirinnyt lähetystä. Aina jälkikäteen tosin tuntuu, että suuri osa niistä tärkeimmistä ajatuksista jäi sanomatta. Niin kai se aina menee, kun lähetysaika on rajallinen.

Moni on kiitellyt minua jälkikäteen rohkeudesta. Siitä, että uskallan antaa tällaiselle asialle kasvot. Asialle, joka kuitenkin on kovin monelle vielä tabu ja jonka julkinen myöntäminen pelottaa. En ole itse osannut pelätä masennuksesta puhumista, mutta myönnän, että mietin perjantaiaamuna herätessäni, olenko nyt ollenkaan miettinyt tätä asiaa loppuun asti. Haluanko todella astua koko kansan eteen tällaisen asian kanssa? Toista ihmistä ja hänen tarinaansa tuntematta on niin helppo lytätä, loukata ja vähätellä. Mitä jos joku nyt kuitenkin tämän perusteella leimaa minut? Samanaikaisesti olen miettinyt, että ei tämä minulta mitään erityistä rohkeutta vaatinut. En häpeä asiaa, koska siinä ei ole mitään hävettävää.

On tärkeää, että masennuksesta ja mielen ongelmista puhutaan. Nostan todella hattua ohjelman toisena vieraana puhuneelle Tapio Suomiselle, joka on paitsi päässyt upealla tavalla jaloilleen sairautensa pahimpien vaiheiden jälkeen, on myös uskaltanut avoimesti kertoa ongelmistaan. Näistä asioista ääneen ja avoimesti puhuminen on paras keino rikkoa tabuja ja stigmoja ihmisten mielissä. Ja koska jonkun on puhuttava, olen todennut, että se voin yhtä hyvin olla minä. Toivon, että esimerkkini innoittamana muutkaan eivät enää vaikene.

varjot3

Mietin pitkään omaa oikeutustani puhua ohjelmassa masennuksesta, sillä minähän pääsin asiassa kuitenkin lopulta melko vähällä. Sain ongelmaani apua ja masennus ei samassa mittakaavassa koskaan sen jälkeen ole uusiutunut muutamia huomattavasti lievempiä alhoja lukuunottamatta. Koen kuitenkin, että on tärkeää tuoda esille monenlaisia masennustarinoita.

Usein julkiseen keskusteluun nousevat masennuksen kohdalla ne kaikkein vaikeimmat ja surullisimmat tarinat ihmisistä, jotka ovat jo todella syvällä masennuksen syövereissä, joiden tila on jo muuttunut jossain määrin krooniseksi tai jotka ovat tilanteensa tähden joko vakavassa syrjäytymisvaarassa tai jo syrjäytyneet. Heidän tilanteensa on vakava ja siitä on tärkeää keskustella, mutta näiden ääritapausten ohella masennusdiagnoosin saavien kirjo on melkoisesti laajempi. Tarvitaan enemmän rohkaisevia tarinoita heistä, jotka ovat selvinneet ja päässeet takaisin jaloilleen.

varjot6

Masennus voi olla myös tilapäinen, elämän onnettomista olosuhteista johtuva tila ja mitä nopeammin apua onnistuu saamaan, sitä paremmat ovat mahdollisuudet ponnistaa sieltä suosta ylös. Olin itse onnekas, sillä sain apua ja terapiaa, jonka avulla selvisin pahimmasta melko nopeastikin eteenpäin. Haluan omalla tarinallani näyttää, että masennuksesta voi selvitä ja elämänsä voi saada masennuksen jälkeen takaisin raiteilleen. Pitkään pelkäsin masennuksen uusiutumista, mutta nyt alan jo olla luottavainen, että olen ns. selviytynyt kuiville. Ja pitkäkestoisen terapiatyöskentelyn ansiosta uskon, että minulla on nykyään paremmat valmiudet käsitellä kaikenlaisia tunteita ja vaikeita tilanteita ja sitä kautta estää tilannetta pääsemästä enää niin pahaksi.

Ehkä haluan vain sanoa teille kaikille, että älkää pelätkö puhua masennuksesta tai mielen ongelmista. Puhuminen on tärkeää ja avoin keskustelu on ainoa keino murtaa tabut ja stigmat. Uskaltakaa hakea apua ja ennen kaikkea muistakaa: kaikesta voi selvitä. Harva meistä kuitenkaan selviää siitä kaikesta yksin, joten ollaan toistemme tukena, muistetaan nähdä ja kuulla läheisiämme ja sekä uskaltaa tarjota apua että ottaa sitä vastaan. <3

Jos missasit Perjantai-ohjelman masennusta ja mielenterveyttä käsittelevän jakson perjantaina, sen voi katsoa myös Yle Areenasta.

Kauniista kuvista kiitos superlahjakkaalle Julia Kivelälle.

varjot4

Photos: Julia Kivelä

Tags: , ,

Categorised in: Elämä

12 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Mari

    Kiitos Jenni rohkeudestasi ja samaa voisin sanoa myös Tapio Suomiselle, jonka sairastuminen ja siitä ylös nouseminen on varmasti ollut rankempaa hänelle kuin sinulle. Eikä sillä, että ihmisten sairastumis+selviytymis tarinoita pitäisi millään tavalla arvottaa. Olisin kiinnostunut tietämään, kuinka miesystäväsi on suhtautuneet sairastumiseesi ja missä vaiheessa suhdetta olet siitä uskaltanut puhua? Onko sinua jätetty sen takia, kun olet kertonut masennustaustasi? Mitä suhtaudut lääkehoitoon, olisitko niitä valmis syömään, koska aika harva etenkään keskivaikeaa- ja vaikeaa masennusta sairastava ei yksinkertaisesti selviä jaloilleen ilman lääkettä, unohtamatta myöskään terapiaa. Onko sinulle tullut vuosien aikana tilanteita, joissa masennus on antanut itsestään alkavia oireita ja kuinka olet niiden kanssa selvinnyt?

    • Tapion tarina ja kokemukset ovat todellakin paljon rankempia kuin minun. Itse hain nopeammin apua ja myönsin ongelmani, joten se varmasti oli osaltaan helpottamassa tilanteen saamista hallintaan. Mutta kuten itsekin totesit, ei ole mielestäni tarpeen arvottaa eri ihmisten kokemuksia, sillä henkilökohtaisia tarinoita on muutenkaan mahdotonta vertailla. Tuollainen vertailu helposti johtaa vain siihen, että vähättelemme jonkun avuntarvetta tai sairautta ja se on taas omiaan nostamaan ihmisten kynnystä puhua ongelmistaan ja hakea apua. Toivon siis, että tällainen vertailu ja arvottaminen jäisi keskustelusta kokonaan pois.

      Omasta masennuksestani on aikaa tosiaan jo kauan, melkein 14 vuotta. Vaikka koen selättäneeni masennuksen melkoisen pysyvästi, se uusiutui hyvin lievänä vuosi sairastumisen jälkeen ja nyt psykoterapiaprosessia läpikäydessäni kävin läpi jonkinlaisen lievän masennusjakson syksyllä 2015. Jotenkin kysymyksesi asettelu tuntuu minulle kovin vieraalta, koska en ole koskaan ajatellut, että koettu masennus jotenkin olisi osa minua tai määrittelisi minua ihmisenä millään tavoin. En ollenkaan ymmärrä, miksi joku jättäisi kenetkään masennustaustasta kuullessaan? Tai jos näin tapahtuu, niin kuulostaa kyllä hyvin surulliselta ja omituiselta. Suhde on tällöin kyllä ollut todella hataralla pohjalla alun alkujaankin.

      Minulla ei ole mitään kaavaa, jonka mukaisesti toimisin parisuhteissa masennuksestani kertomisen kanssa. En salaile asiaa, mutta en myöskään koe mitenkään välttämättömäksi kertoa sitä heti ensitreffeillä. Yleensä asia tulee jossain luontevassa vaiheessa esiin, mutta en pidä sitä kovin merkityksellisenä asiana parisuhteitteni kannalta. Toki masennus on jossain määrin vaikuttanut minuun ja muokannut minua, mutta niin on kaikki muukin eletty elämä. Masennus ei ole asia, jonka kokisin tarpeelliseksi kertoa heti alkumetreillä, mutta toki tilanne voisi olla erilainen, jos asiasta olisi kovin lyhyt aika tai masennus olisi parhaillaan päällä, koska tällöin se voisi vaikuttaa enemmän myös suhteeseen. Olen muutenkin varsin avoin ihminen, enkä koe tarpeelliseksi piilotella tai salailla asioita. Olen aika avoimesti puhunut treffikumppaneilleni esimerkiksi psykoterapiassa käymisestäni ja vielä toistaiseksi ei ole tullut vastaan ketään, joka olisi suhtautunut asiaan mitenkään muuten kuin myönteisesti.

      Itse en ole kokeillut lääkehoitoa tai ole kokenut sitä tarvitsevani. Omaa masennustani hoidettiin terapialla ja sain siitä riittävän avun. Lienee hyvin tapauskohtaista, mikä kenellekin sopii ja on tilanteita joissa lääkkeet auttavat merkittävästi etenkin hoidon alkuvaiheessa. Kuten Tapio Suominen totesikin ohjelmassa, niin hän oli masennuksessaan jo niin syvällä päästessään hoitoon, että ei todennäköisesti olisi kyennyt edes terapiaan ilman lääkitystä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että masennuslääkkeitä määrätään liian helposti ja liian moni jää pääasiassa lääkehoidon varaan, vaikka tarvitsisi ensisijaisesti terapiaa ja keskusteluapua. Lääkkeet helpottavat oireita, mutta eivät useinkaan vie pois ongelmien syitä ja aiheuttajia.

      Varsinkin pian masennuksen jälkeen pelkäsin kovasti sen uusiutumista ja tosiaan vuosi tapahtuneen jälkeen se hyvin lievänä uusiutuikin. Tuolloin sain kuitenkin edelliskierrokselta jo tutulta terapeutilta nopeasti apua eikä tilanne päässyt pahaksi. Olennaiselta tuntui, etten jäänyt asian kanssa yksin, vaan hain heti apua, kun tilanne alkoi näyttää huonolta. Myös silloinen poikaystävä oli tukenani ja rohkaisi hakeutumaan uudelleen terapiaan. Suhde oli varsin tuore, mutta kumppanilla onneksi riitti ymmärrystä. Sen jälkeen olen ollut varsin tarkkaavainen itseni suhteen ja havainnoinut alkavia oireita, mutta mitään kovin huolestuttavaa ei ole myöhemmin tullut enää vastaan. Minulla on myös ollut Helsinkiin muutettuani parempi tukiverkosto ystävistä, mikä on auttanut kovasti.

      Nyt tuosta masennuksesta on jo niin kauan, että ehkä se sellainen pelko uusiutumisestakin on jo hälvennyt ja sitä kautta ei enää tarkkaile itseään samalla tavoin. Tästä johtuen en oikein osannut myöskään tunnistaa orastavia oireita, kun niitä alkoi ilmetä syksyllä 2015. Tuolloin kuitenkin kävin psykoterapiassa ja terapeutti huomasi oireet ja osasi puuttua niihin oikealla tavalla. Tällöinkin sain tilanteen hallintaan ennen kuin se ehti kehittyä sen pidemmälle. Olen saanut terapiasta todella hyviä eväitä käsitellä elämän pulmakohtia ja omia tunteita, joten se lienee paras keino ehkäistä masennusta omalla kohdallani myös tulevaisuudessa.

  • Mari

    Minkälaisia oireita koit syksyllä 2015? Huomasitko ne itse vai joku lähimmäisesi? Inhoan itseäni, kun totean seuraavan lauseen, kun tuntuu vaan niin käsittämättömältä, että niin kauniilla ja menestynyt ihminen kuin sinä voisi olla masentunut tai saati edes sinkkuna. Vaihtaisin elämäni sinun elämääsi hetkessä. En vain ymmärrä.

    • Voi Mari, kaikki tuo on niin suhteellista. Ei kauneus tai menestys suojaa ihmistä masennukselta tai mielen sairauksilta, parisuhdeongelmilta, eroilta, suruilta tai pettymyksiltä. Jokainen meistä käy näitä samoja asioita läpi elämänsä varrella. Toki toisilla on enemmän onnea tai epäonnea matkassa, mutta kyllä jokaisen elämän varrelle mahtuu monenlaista – hyvää ja huonoa.

      Minä olin masennuksen aikanaan iskiessä ihan tavallinen opiskelijatyttö enkä koe edelleenkään olevani tavallista tallaajaa kummoisempi tyyppi. Olen elämässäni tehnyt kovasti töitä menestyksen eteen, mutta sen lisäksi olen saanut osakseni aimo annoksen onnea sopivissa kohdissa, olen uskaltanut ottaa riskejä ja tavoitella unelmiani, ja vuosien jälkeen olen nyt tässä, missä olen. Vaikka nyt menee hyvin, tiedostan, että yrittäjälle menestys on ailahteleva käsite – voi olla, että vuoden päästä tämä kaikki on mukava muisto vain ja on mietittävä ihan toisenlaisia työkuvioita. Sellaista elämä on.

      Syksyllä 2015 olin käynyt läpi suuria elämänmuutoksia. Olin eronnut parisuhteestani ja vaihtanut työkuviot uusiin. Uuden äärellä oli samanaikaisesti innostunut ja pelokas olo – olinko varmasti tehnyt oikeita ratkaisuja? Mitä jos kaikki menisikin pieleen? Mitä jos uusi olisikin entistä huonompi vaihtoehto? Samanaikaisesti olin käynyt läpi melko rankkaa prosessia terapiassa. Psykoterapiaan ryhtyviltä usein kysytäänkin terapiaa aloitellessa, että ovatko he valmiita tuohon prosessiin, sillä se vaatii paljon voimavaroja ja saattaa olla ajoittain raskastakin.

      Vaikka olin tyytyväinen tekemiini elämänmuutoksiin ja koin, että suunta oli oikea, motivaatio töiden suhteen oli kadoksissa ja tunsin itseni todella uupuneeksi. Mieli oli alakuloinen ja ahdisti, että hetkellä, jolloin minun olisi uusien työkuvioiden äärellä pitänyt tsempata erityisen kovasti, tuntui vaikealta saada aikaiseksi edes minimipanosta. Kirjoitinkin asiasta noihin aikoihin blogiini ja tässä postauksessa kuvaillaan aika hyvin noita tunnelmia: http://pupulandia.fi/2015/12/10/apaattinen-syksy/

    • Aurae

      Eikö tämä ole vähän sama kuin kokisi ettei kai vihreäsilmäisellä voisi olla ADHDta: one has very little to do with the other.

      Ihmisten herkkyys, temperamentti, elämänkokemukset ja perimä, jotka keskustelussakin mainittuin, harvoin välittyy ulkopuoliselle. Ihminen on myös aina paljon muuta kuin kaksi toisen tulkitsemaa adjektiivia.

      • Hyvin sanottu. Näillä asioilla tosiaankaan ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa eikä sosiaalisen median muodostaman mielikuvan perusteella ihmisestä tai tämän elämästä yleensä vielä tiedä juuri mitään.

  • Helma

    Kiitos rohkeudesta. Sekä tv:ssä että täällä.

  • Kaisa

    Hienoa että masennuksesta puhutaan ja tuodaan esiin masennuksen eri asteita. Itselläni on ollut parin vuoden sisällä lieviä masennusjaksoja, joihin hain apua, jotta tilanne ei pääsisi pahaksi. Apua olen onneksi saanut, vaikka kyllä sain kuulla oireideni vähättelyä, koska en ollut vakavasti masentunut. Se oli kurjaa, mutta onneksi löytyi ihmisiä joiden mielestä mssennukseni kannatti hoitaa ennen kuin tilanne pahenee.

  • Helena

    Jenni, kiitos perjantain ohjelmasta! Esiintymisesi varmasti oli tueksi monelle, ja toivottavasti ohjaa hakemaan apua.

    Itselläni oli lyhyt mahdollinen masennusjakso kymmenisen vuotta sitten. Silloin mikään ei innostanut ja aamulla odotti vain iltaa, että voisi taas nukkua. Seuraa olisi ollut, mutta sitä oli mieluummin yksin, kun koki ettei olisi mielenkiintoista seuraa. Muistan tuolta lyhyeltä jaksolta sen kun minut yllätettiin syntymäpäivänäni yksin kotoa. Ihmettelin, miten se kiinnosti ketään.

    Asiasta toiseen: Olet ihana tv:ssä ja sinusta välittyy sellainen aitous ja lämpö, mikä on minusta poikkeuksellista. Oletko koskaan harkinnut tv-työtä? Voisin kuvitella, että jonkinlainen matkasarja jossa kiertäisit muodin, kauneuden ja designin parissa voisi olla ihana!

  • Anna

    Todella tärkeätä, että masennuksesta puhutaan. Ja myös niistä masennuksista, jotka eiivät ole dramaattisimmasta päästä. Meitä masennuksesta kärsineitä ja kärsiviä on yllättävän paljon, mutta kun aihe edelleen on aika tabu, tuntee olevansa poikkeava ja outo.

  • Anna

    Aivan älyttömän hienosti puhuttu! Kiitos tästä!

  • P

    Kiitos Jenni että tulit julkisuuteen tämän asian kanssa. Masennus ei saa olla enää tabu!
    Itsellä ollut todella rankka talvi, on lohdullista kuulla muiden kokemuksia uupumisesta ja masennuksesta.

Related posts