8/03/17

Vuosisadan naiset – ihaninta valkokankaalla vähään aikaan

1 55 20th-century-women

Olen käynyt tämän vuoden puolella jo elokuvissa varmaan useammin kuin koko viime vuonna yhteensä. En tiedä, mistä tämä yhtäkkinen elokuvainnostus on johtunut – kenties siitä, että yökerhot ja kuppilat eivät juuri nyt kiinnosta pätkääkään, joten leffassa käyminen tuntuu varsin mukavalta illanviettovaihtoehdolta. Tai kenties syynä on vain se, että nyt teattereissa on pyörinyt erityisen kiinnostavia elokuvia.

Viime lauantaina astelin leffateatterista ulos ihan poikkeuksellisessa mielentilassa. Takana oli parituntinen Vuosisadan naisten parissa. En oikeastaan tiennyt, mitä leffalta odottaa, sillä en ollut juurikaan lueskellut arvioita tai johdantoja etukäteen, mutta siinä käsityksessä joka tapauksessa olin, että hieman harhaanjohtavasta nimestään huolimatta mikään mahtipontinen historiallinen eepos ei ollut kyseessä. Mutta enpä leffateatterin pehmeään penkkiin istuessani arvannut, että elämys olisi niin valloittava.

20th-century-women6

70-luvun lopun Santa Barbaraan sijoittuva Vuosisadan naiset (20th Century Women) kertoo löyhästi ohjaajansa Mike Millsin omaa elämäntarinaa nuoruusvuosilta. Tarinan keskiössä on teinipoika Jamie, joka asuu ränsistyneessä arvotalossa kommuunityyliin äitinsä Dorothean (Annette Bening) ja tämän alivuokralaisten feministisen punkkaritaiteilija Abbien (Greta Gervig) ja elämäntapahippi Williamin (Billy Crudup) kanssa. Mukana menossa pyörii myös Jamien ystävä Julie (Elle Fanning), johon nuorukainen on kuitenkin enemmän tai vähemmän salaa palavasti ihastunut.

Elokuva kuvaa nuoren Jamien kasvukertomusta hänen elämäänsä ympäröivien naisten kautta. Huikaisevan roolityön tekevä Annette Bening loistaa itsenäisenä ja rakastavana, mutta vahvan ulkokuorensa alla epävarmana Dorotheana, jonka hahmo ilmeisesti perustuu hyvinkin paljon ohjaajan omaan äitiin. Viisikymppinen yksinhuoltajaäiti on määrätietoisella otteella kasvattanut poikaansa tähän asti, kunnes pojan tullessa teini-ikään hän alkaa epäröidä omien kasvattajan kykyjensä suhteen ja pyytää kasvatustyöhön avuksi kolmekymppistä alivuokralaistaan Abbiea ja Jamien ystävää Julieta.

Dorothealla on vakaa usko siihen, että kolmen naisen voimin pojasta kasvaa onnellisempi ja onnistuneempi yksilö. Hahmona Dorothea on herkullisella tavalla ristiriitainen persoona, joka toisaalta on valtavan avoin, utelias ja ennakkoluuloton – ja toisaalta hetkittäin uppiniskaisen konservatiivinen, kun “vara-äidit” turvautuvat ei-niin-perinteisiin kasvatusmetodeihin. Juuri niin hurmaavan epälooginen ja arvaamaton kuin ihmiset joskus oikeassakin elämässä. Elokuva antaa koskettavalla tavalla välähdyksiä siitä, kun äiti ja poika hetkittäin löytävät toisensa siinä herkässä vaiheessa, jossa aikuistuva lapsi luisuu väistämättömällä tavalla kauemmas vanhempansa otteesta.

20th-century-women5

Hiukan hajanaisista kohtauksista koostuva kertomus on lämmin mutta haikea aikamatka teini-ikäisen kasvuvuosiin, 70-luvun lopun visuaaliseen maailmaan kauneimmillaan, punk-musiikin alkulähteille ja ennen kaikkea sen ajan yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Visuaalinen ihminen osaa todella arvostaa elokuvan kaunista kokonaisilmettä ja ihastuttavan huolella mietittyjä yksityiskohtia. Voisin välittömästi muuttaa asumaan Dorothean värikkääseen keittiöön ja lainata hänen vaatekaapistaan yhtä sun toista (varsinkin sitä keltakukallista, ylellisen näköistä pyjamaa).

Päällimmäinen tunne leffan jälkimainingeissa on valtaisan visuaalisen inspiraation (tekisi mieli suunnitella koko kämppä ja vaatekaappi uudelleen) lisäksi vain sellainen haikeana leijuva onnellisuus. Leffateatterista tai elokuvan maailmasta ei malttaisi poistua lainkaan ja Helsingin talvisia katuja tarpoessa hymy viipyy vielä huulilla ja mieli aurinkoisen Santa Barbaran lempeissä väreissä. Hetkeen en ole elokuvateatterissa nähnyt mitään näin kaunista.

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

20th-century-women4

Tags: , ,

Categorised in: Kulttuuri

1 Comment

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Related posts