5/03/17

Miksi en enää ihastu?

17 89 ihastus

Ihastuminen, mikä ihana, vatsanpohjassa lepattava tunne! Nuorempana saatoin ihastua harva se viikko – jos nyt en niin vakavasti, niin sillä tavalla uteliaan kutkuttavasti ainakin. Olen aina ollut luonteeltani tunteellinen ja helposti innostuva, ja tämä on myös näkynyt suhtautumisessani muihin ihmisiin. Minun on helppo nähdä muissa ihastuttavia piirteitä ja viehättyä niistä.

Ihastusherkkyydelleni on naureskeltu ja sitä on päivitelty, mutta itse en ole koskaan ottanut asiaa niin vakavasti, tai ainakaan negatiivisesti. Sehän on oikeastaan aika kaunis piirre ihmisessä, vaikka itse sanonkin. Että katselee maailmaa avoimin silmin, innostuu asioista ja löytää kauneutta sekä mielenkiintoisia kulmia ympäriltään. Eikä se silti tarkoita, että olisi päättämätön tuuliviiri, joka liihottaa ihmisestä seuraavaan omien impulssiensa ja oikkujensa vietävänä. Helposti ihastuvasta ja innostuvasta luonteestani huolimatta olen aina ollut kykenevä sitoutumaan ja keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, jos tunne on ollut selkeä ja molemminpuolinen.

Vanhemmiten olen kuitenkin huomannut, että ihastustaipumukseni on muuttunut. Siinä missä aiemmin perhosia lepatteli vatsanpohjassa tuon tuosta, nykyään tuollaiset sisuskaluissa asti tuntuvat ihastuksen tunteet ovat harvinaisia. Elämä on takuuvarmasti nykyään tasapainoisempaa ja rauhallisempaa muutenkin, mutta myönnän kaipaavani toisinaan sitä kirkasotsaista tyttöä, joka näki silmät sädehtien mahdollisuuksia joka suunnalla. Olen edelleenkin se sama tunteikas ja innostuva ihminen, mutta ihastuksen heräämiseen vaaditaan nykyään enemmän kuin ennen.

On aina mielenkiintoista keskustella tunne- ja ihmissuhdeasioista, kun jokainen tarkastelee näitä teemoja oman historiansa, elämänkokemuksensa ja persoonansa valossa. Jo pelkästään termit voivat herättää hämmennystä, erimielisyyttä tai väärinkäsityksiä. Joku ottaa sanan “ihastuminen” ihan hurjan vakavasti ja toiselle se merkitsee vain kevyttä ja kutkuttavaa, huolettoman uteliasta kiinnostusta uutta ihmistä kohtaan. Toisaalta joku puolestaan kokee ihastuvansa kerran viidessä vuodessa ja toinen kerran viikossa – voisi kuvitella, että ensin mainitulle termi on tällöin vakavampi. Yhden tunteet syttyvät salamana hetkessä ja toinen tarvitsee pitkää kypsyttelyä, ennen kuin voi puhua ihastuksesta.

Olemme kaikki erilaisia, eikä yksi tapa olla ole toista oikeampi tai parempi. Eivätkä samallakaan ihmisellä kaikki ihastukset ja tunnekuohut noudata samaa kaavaa. Ihmisluonto on arvaamaton, joten kovin ehdottomalla linjalla ei siis kannata lähteä muita neuvomaan tai arvioimaan, vaikka toisen tunnemyrskyt tai -suvannot tuntuisivatkin itselle vierailta. Tunteita kun ei voi tieteellisesti mitata tai selittää, jää keskustelu kunkin yksilöllisten kokemusten ja havaintojen varaan.

Ihmisillä on kaikenlaisia totuuksia rakkaudesta ja usein on helppo puolustaa sitä, joka itselle ja oman kokemuspiirin valossa tuntuu läheisimmältä. Monesti kuulee sanottavan, että nopeasti alkanut tunne ei kestä ja hitaammin kypsynyt on sitä tosirakkautta. Näin voi toki joskus olla, mutta yhtälailla tiedän myös onnellisia, pitkiä parisuhteita, jotka ovat alkaneet salamarakkautena.

Nuoruusvuosien mustavalkoisuuspäissäni olin itse aikanaan sitä mieltä, että sen kyllä tietää heti, sykähtääkö sisimmässä tai onko jutussa potentiaalia. Sittemmin matkan varrelle on osunut hitaita sytytyksiä, hankalia lähtötilanteita, yllättäviä käänteitä ja haastavia ajoituksia, jotka ovat avanneet silmiä ja saaneet luopumaan ehdottomista julistuksista.

Nopea ihastuminen on usein sellaista intuitiivista ja ehkä hieman pinnallistakin, mikä toki ei tarkoita, etteikö tunne voisi olla aito ja syventyä ajan kanssa. Salamaihastuksissa sitä taitaa usein hurmaantua enemmänkin omasta mielikuvastaan toisesta ihmisestä ja projisoida tähän omia toiveitaan ja haaveitaan – eihän toista vielä silloin heti aluksi tunne. Hitaamman sytytyksen ihastukset puolestaan rakentuvat ehkä vakaammalle (tai ainakin realistisemmalle) pohjalle, mutta sai kiinnostus sitten alkunsa niin tai näin, se ei toki kerro vielä mitään jutun onnistumispotentiaalista.

Muistan joskus tunteneeni suorastaan surua ystäväni puolesta, joka tuntui ihastuvan vain äärimmäisen harvoin. Olen kokenut itse tämän oman ihastusherkkyyteni olevan sellainen kepeä ja iloinen asia – ja on ollut mukavaa, että sisimmässä hyrrää usein positiivisesti poreilevia kiinnostuksen tunteita. Sitten tajusin, ettei kaverini oikeastaan mitenkään kärsinyt tilanteestaan. Harmillista toki oli, jos se harvoin syttyvä ihastus sattui kohdistumaan ihmiseen, joka ei tuntenutkaan samoin, mutta enimmäkseen kaverini kuitenkin keskittyi onnellisena ihan muunlaisiin asioihin ja oli tyytyväinen elämäänsä. Ja seurustelee nyt onnellisesti.

Ymmärrän ystävääni nykyään entistä paremmin, kun oma ihastusherkkyyteni on huomattavasti laimentunut. Olen kyllä edelleen utelias ihmisiä kohtaan ja kiinnostun mielenkiintoisista tyypeistä, mutta vain harva saa minussa enää aikaan sellaisia hyrinöitä ja värinöitä vatsanpohjassa. Se on ollut minulle hämmentävää, koska en ole tottunut tällaiseen. Välillä tuntuu kuin olisin menettänyt jonkun olennaisen osan itseäni sen vallattoman ihastustaipumuksen myötä. Toisaalta taas koen elämäni olevan nykyään valtavan monella tavalla parempaa ja tasapainoisempaa kuin vaikka 10 vuotta sitten. En kaipaa menneitä tippaakaan. Paitsi ehkä niitä perhosia joskus.

Olen pohdiskellut tätä ihastumisherkkyyden muutosta paljon. Miksi en enää ihastu samalla tavoin? Liittyykö se jotenkin ikään? Kuuluuko se aikuiseksi kasvamiseen? Mitä hyvää tai huonoa siinä on? Uskon, että se on sekoitus elämänkokemusta ja itsetuntemusta – kaikkien niiden koettujen rakkauksien, pettymysten ja sydänsurujen summa, terapiassa istuttujen tuntien hedelmää.

Olen tuumaillut, että koska kaiken kerryttämäni elämänkokemuksen ja itsetutkiskelun kautta saavuttamani viisauden ansiosta tunnen itseni todella paljon paremmin kuin ennen, ehkä ihastustenkin saralla joukosta ovat karsiutuneet ne idealistisen ihanat mutta todellisuudessa täysin mahdottomat ja epäsopivat kumppanit jo kalkkiviivoilla. Ehkä se kirkasotsaisena kauneutta ja mahdollisuuksia joka suunnalla nähnyt tyttö on sittemmin oppinut tunnistamaan, keneen nyt ei ainakaan kannata ihastua. Vaikka eiväthän ne tunteet yleensä viime kädessä järkeä kysele.

Ehkä vähän surullista, mutta epäilen, että mitä enemmän ihmisellä alkaa olla ihmissuhteisiin liittyvää painolastia ja historiaa matkassaan, sitä haastavammaksi käy tunteiden valtaan heittäytyminen. Hattaranpunaiset haaveet saavat väistyä, kun tyly realismi nostaa päätään. Sitä tulee varovaisemmaksi, vähän pelokkaammaksi. Kun on joutunut satutetuksi ja rikotuksi, on luonnollinen reaktio kohentaa suojauksia. Ja jos mattoa on vedetty jalkojen alta useammankin kerran, pahimmassa tapauksessa romanttisten unelmien tilalle astuu epäluuloinen kyynisyys.

Olin viime keväänä vilpittömän surullinen omasta puolestani, kun havaitsin itsessäni kyynisyyden siemenen. Olen lukemattomista pettymyksistä ja sydänsuruista huolimatta taistellut tietoisesti tuota mörköä vastaan, sillä se on kuin musta aukko, joka nielaisee mennessään kaiken kauniin eikä tuo ihmiselle mitään hyvää. Määrätietoisesti kyynisyyttä vastaan rakennettu muurini kuitenkin mureni, kun sain osakseni poikkeuksellisen törkeää kohtelua ihmiseltä, jolta odotin menneiden tapahtumien valossa ennen kaikkea arvostusta ja huomaavaisuutta. Taistelin itseni kalsean kyynisyyden alhosta muutamassa kuukaudessa, mutta mietin, saiko tämä kokemus minussa tunnetasolla aikaan pysyviä vaurioita? Onko ihastumattomuudessa lopulta usein kyse vain korkealle pystytetyistä (usein tiedostamattomista) suojamuureista?

Miltä ihastumisen kuuluu tuntua? Tuntuuko se aina samanlaiselta? Muuttuuko tuo tunne vanhemmiten tai elämänkokemuksen myötä? Pitääkö vatsassa lepattaa perhosia ja tuntua siltä kuin toinen veisi jalat alta? Onko se hullu ja täysin syövereihinsä imaiseva hullaantumisen tunne edes se, mitä ihmissuhteissa pitäisi tavoitella? Minäkin olen ehtinyt katsoa teinisarja SKAMin kaikki ilmestyneet tuotantokaudet ja ymmärrän täysin, miksi siihen on niin helppo ihastua. Sarja on kuin nostalgiatrippi omiin teinivuosiin, ensisuudelmiin, ensikänneihin, ensirakkauksiin ja niihin maailmaa vavahduttavan vahvoihin tunteisiin. On helppo muistaa lämmöllä, millaista se oli silloin joskus. Entä kaipaanko takaisin niihin aikoihin? En todellakaan.

Joskus mietin, liittyvätkö ne kaikkein kiihkeimmät ihastumisen tunteet usein sellaisiin romansseihin, joissa on jonkinlaista vaaran tuntua ja jännitettä. Sillä mikään ei saa kiinnittymään toiseen niin kuin menettämisen pelko ja pieni epävarmuus siitä, onko toinen saavutettavissa. Ihmismieli toimii siinä mielessä kummallisesti ja epäloogisesti. Miksi sitä haluaa kovemmin sellaista, mitä ei voi saada? Edes tästä kaavasta tietoiseksi tuleminen ei välttämättä poista dilemmaa tunnetasolla.

Tarvitaanko suhteen alussa sitä tunteenpaloa, jos fiilikset tasaantuvat vuosien varrella joka tapauksessa? Minusta tarvitaan. Juuri se hykerryttävä ihastuksen tunne on se, mikä erottaa romanssin ystävyydestä. Viime kädessä sitä voi toki kysyä itseltään, mitä parisuhteelta kaipaa – eri ihmisille erilaiset asiat voivat olla tärkeitä. Minulle parisuhde merkitsee paitsi kumppanuutta, myös ihastuksen tunteita, romantiikkaa ja fyysistä vetovoimaa. On selvää, että alkuaikojen ihastus tai rakastumisen tunne ei kestä loputtomiin, mutta se yhdessä koettu tunteiden matka voi myöhemmin toimia ankkurina, johon kiinnittyä, kun arki puskee päälle, toisen naama ärsyttää ja tekisi mieli kyseenalaistaa koko homma. Se auttaa muistamaan, miksi on halunnut olla kaikista maailman ihmisistä juuri tämän tietyn kanssa.

Kärsimättömälle ja entiselle salamaihastujalle se on outo tilanne, kun ne palavat ihastuksen tunteet loistavat poissaolollaan tai antavat odottaa itseään. Jos toisessa kaikki tuntuu olevan kohdallaan – ja suorastaan tietää, että nuorempi minä olisi jo korviaan myöten pihkassa  – pitää löytää itsestä se kärsivällisyys antaa tunteiden tulla omalla painollaan. Malttia. Mutta myös lopulta myös rohkeutta päästää irti ja katsoa eteenpäin, jos sitä varmuuden tunnetta ei koskaan tule. Minusta on AINA parempi olla itsekseen kuin väärän ihmisen kanssa.

Mikään ei ole niin varmaa kuin muutos, mutta tällaista muutosta en olisi osannut itsessäni ennustaa. Ehkä se on hyvä. Ehkä tämä on juuri sitä, millaiseksi minun on ollut tarkoituskin kasvaa. Tai ehkä tämä vaihe elämässäni on tarkoitettukin itsetutkiskelulle. Niin kauan kun elämäänsä ei elä pelkojen ja epävarmuuksien ohjaamana, uskon, että intuitio auttaa navigoimaan oikeaan suuntaan.

Olisipa mielenkiintoista kuulla teidänkin mietteitänne aiheesta. Olen kuullut tosi monelta ikäiseltäni samankaltaisia kokemuksia ihastumisen vaikeudesta, joten jakakaahan muutkin viisauttanne. :)

Tags: , ,

Categorised in: Elämä

17 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Ihastumiset olivat itselläni nuorempana joskus sitä, että ihastuin johonkin ominaisuuteen, mitä itselläni ei ollut ja minkä halusin. Nykyään, kun on kehittänyt omaa elämäänsä ja kehittää sitä jatkossakin, niin ei niin helposti ihastu. Se on varmaan ihan tervettäkin, että ei laita niin paljoa vastuuta oman elämän kehittämisestä toiselle, vaan mielummin kehittää omaa elämäänsä.

  • Tepita

    Itse mietin tätä samaa juttua vähän aikaa sitten ja olisi kyllä niin kiva osata edelleen ihastua niin, että se tosiaan tuntuu mahanpohjassa… Mutta ei tunnu enää nykyään onnistuvan. Vaikka toisaalta sitä ihanaa fiilistä on ikävä, niin niitä tilanteita, kun se ihastuksen kohde ei kuitenkaan ollut samalla sivulla kanssani, sitä epätoivoa ja ärsytystä en kaipaa :D

  • Hanna

    Arvelisin, että ihastumisen vaikeus liittyy elämänkokemukseen. Nuorena ihastuksista ja ehkä itsestäkin saattaa olla idealisoitu käsitys. Kun uutta ihmistä ei kunnolla tunne, voi mielikuvitus täyttää puuttuvat aukot mieleisellään tavalla. Kun kokemusta kertyy, saa käsityksen, millaisia ihmiset ja ihmissuhteet yleensä ovat ja että kukaan ei ole täydellinen. Näin haavekuvien luominen vaikeutuu, kun tietää, mikä on mahdollista ja mikä ei. Ehkä ihastustaipumuksen säilyttäminen edellyttäisi, ettei oppisi mitään ihmisistä. :D

  • Maija

    Nykyiseen poikaystävääni ihastuin salakavalasti. Oltiin oltu tuttuja jo pidemmän aikaa, ja kerran tavatessamme kaikki jotenkin loksahti kohdalleen ja todettiin molemmat, että tässä nyt on sellainen tyyppi, jonka kanssa on hyvä ja hauska olla.
    Toisella oli päällä aika huono elämäntilanne, ja siinä säädössä ja miettimisessä tuli sekä ihastuttua että turhauduttua. Koko ajan oli kuitenkin taustalla sellainen fiilis, että vaikka nyt onkin epäselvää ja hankalaa, kaikki tulee kääntymään parhain päin.

    Mulla ei ole monta mietelauseita jotka koskettaisivat, mutta moneen kertaan palasin yhteen: “everything will be okay in the end. If it’s not okay, it’s not the end.” Mietin, että jos meidän jutun on tarkoitus toimia, niin annan sille aikaa niin pitkään kuin tarvitsee, koska uskoin jo aika alkuvaiheilla löytäneeni tulevan puolisoni ja elämänkumppanini.

    Nuorempana ihastuin tosi usein, ja edellisessä pitkässä parisuhteessanikin monesti. Osa ihastuksista oli ihan pieniä, mutta muutaman kerran ihastuin enemmän. Silloin omassa suhteessa oli ryppyjä, ja oli ihanaa viehättyä uudesta ihmisestä. Kai se kuuluu aikuisuuteen, ettei enää samalla tavalla ihastu aina ja kaikkiin.

  • Jenni

    Samaistun moniin pohdintoihisi tässä, ja sellaiseen, että tulee pohdittua samaa asiaa monesta kulmasta…voihan se olla näinkin, tai sitten ei, tai joo :) ehkä sittenkin. Tai sitten se oma ajatus muuttuukin jo huomenna, ja niin pitikin. Mutta haluaisin kommentoida ydin kysymykseeksi, – miksi en enää ihastu, (varsinkaan niin nopeasti ja helposti jne. niillä fiiliksillä, kuin ennen) että luultavimmin niin kyllä käy, ja silloin kun vähiten sitä odotat ja olet ajatellut. Olen itse sitä mieltä loppupeleissä, ettei ihastumiseen, viehättymiseen, kemiaan ja rakastumiseen ole esim. juuri ikään tai vanhenemiseen liitettäviä aspekteja. Tottakai on jossain määrin erilaista ihastua teini-iässä, kuin kolmekymppisenä- tai myöhemmin vanhempana. Mutta tunteen voimakkuuteen uskon aina. Kun se tietty kemia kohtaa. Itse uskon, että selittämättömän hyvät tuntemukset tulevat, kun vain olet oma itsesi ja sopivan utelias uusia juttuja kohtaan. Mutta nimenomaan silloin, kun et tietoisesti sitä edes ajattele :) .Luen välillä aiheeseen liittyen Emilia Vuorisalmen tekstejä. Kirjakin häneltä löytyy. Kannattaa tutustua jos rakastuminen monista eri näkökulmista kiinnostaa.

  • Kyllä ihastuminen tuntuu aina samalta, vaikka kuinka itse vanhenee :) Sitä vaan ehkä valkkaa kohteensa huolellisemmin kuin ennen :D

    Kaikista parasta pitkässä suhteessa on se, kun voi vuosienkin jälkeen ihastua omaan mieheensä uudestaan :)

  • Nuu

    Just viikonloppuna mietin ihan samaa samoin ajatuksin. Ehkä se on ikä ja kokemus, mikä muuttaa ihastumiskokemusta, mutta jotenkin sitä kaipaa sitä nuoren minän ihastumisherkkyyttä.
    Myös lapset tietysti vaikuttavat asiaan, koska uusia suhteita on pakko ajatella myös heidän kannaltaan.

  • Erppa

    Olen 26 vuotias nainen, ja aikaisemmin minäkin olin optimistinen rakkauden suhteen ja ihastuin herkästi, halusin nähdä hyvää miehissä ja sitouduin yhteen ihmiseen nopeasti. Olen kyllä vieläkin sitoutujatyyppiä, mutta mietin, pitäisiköhän asenne sitäkin kohtaan muuttaa, kun yksikään mies ei ole valmis sitoutumaan.. Olen seurustellut/tapaillut pidempään ja eksklusiivisesti viittä miestä, ja 3/5 kerrasta minua on petetty. Enää en anna itselleni lupaa ihastua, ja ruoskin itseäni jos niin pääsee käymään. Olen sosiaalinen ja tykkään olla niin miesten kuin naisten kanssa, mutta heti jos joku miespuolinen tuttu rupeaa flirttailemaan tai osoittamaan kiinnostusta, rupeaa heti inhottamaan. Pettää kuitenkin, turha yrittää. Kyynisyys on siis hyvin vahvasti minussa kaikkien huonojen kokemusten takia, ja olen päättänyt että en jaksa enää yrittää. Olen myös sitä mieltä, että elämässä ei voi olla täydellinen tasapaino kaiken suhteen, hyvä työ, ihania kavereita ja vielä lisäksi rakastava ja luotettava puoliso. Valitsen siis mieluummin kaksi ensimmäistä ja panostan niihin. Jotkut ihmiset on varmaan tarkoitettu olemaan yksin vaikka toisin haluaisi, ja luulen että minä olen yksi heistä. Usein tulee läheisyydenkaipuu ja yksinäisiä hetkiä ja toivoisi että siinä vieressä olisi joku, mutta sitten muistaa että miesten päämäärä on yleensä satuttaa ja pettää, niin tunne menee ohi.

    • Erppa

      Ja huomautuksena tähän siis että minulla ei ole mitään juttua pahiksiin tai muutenkaan tiettyä miestyyppiä, kaikki pidemmät juttuni ovat olleet hyvin erilaisten miesten kanssa, vain urheilullisuus yhdistää

  • Olipa hyvä ja samaistuttava kirjoitus. Oma ihastumishistoriani on hyvin samankaltainen. Nuorempana ihastuin paljon useammin kuin kaverini, ja aloin jopa miettiä, onko minussa siksi jotain vikaa. Vanhemmiten olen ymmärtänyt, että ihastumiset johtuivat siitä, että innostun helposti ja tunnen syvästi. Menen helposti “täysillä mukaan”.

    Vanhemmiten ihastuksetkaan eivät leimahda samalla tavalla kuin ennen. Se on tuntunut vähän hassultakin, kun olin jo ehtinyt tottua voimakkaisiin ihastuksen tunteisiin. Ehkä itsetuntemuskin on kasvanut, ja tunteitaan osaa nyt paremmin käsitellä, ymmärtää ja hallita kuin nuorempana.

  • Gnie

    Pohdin itse tätä samaa aihetta todella, todella usein. Minä en koskaan ole ollut salamaihastuja, mutta aiemmin moni erilainen ihminen herätti ainakin alustavaa kiinnostusta. Ihastukseen tarkempi tutustuminen omalla kohdallani harvoin johti, mutta oli mukavaa kokea, että ympärillä niin paljon mielenkiintoisia ihmisiä, vaikkei sitten romanttisessa mielessä. Nykyään edes sellaista alustavaa kiinnostusta ei synny kuin äärettömän harvoin. En tiedä, tapaanko nykyään vain entistä harvemmin kiinnostavia ihmisiä – vaikuttaahan elämäntilanne ja elinpiiri luonnollisesti tähänkin – vai onko syy minussa itsessäni, kuten minusta tuntuu. Toki jokainen ihminen on itsessään mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen yksilö eikä minun henkilökohtainen kiinnostumiseni tai kiinnostumattomuuteni kerro näistä ihmisistä sinänsä mitään. Tarkoitan sitä kiinnostusta, joka kumpuaa jostain mystisestä henkilökemiasta – sellaista, joka tuntuu herättävän jotain eloon, synnyttävän uusia, innostavia ajatuksia ja ehkä sitä romanttista kutkutustakin. Sellainen tunne syntyy enää aniharvoin. Olen siitä rehellisesti sanottuna hyvin surullinen. Kenties syy tosiaan on itsetuntemuksessa – olen kova pohtimaan asioita ja tullut vieneeksi itsetuntemukseni ehkä vähän äärimmäisyyksiinkin (tai siltä tuntuu sekä omien havaintojeni että ystäviltä ja tutuilta saatujen kommenttien perusteella). Tunnen itseni, ajatukseni ja tunteeni nykyään sen verran hyvin, ettei mikään oma reaktio ole päässyt yllättämään vuosikausiin tapahtui sitten mitä tahansa. Ajattelustani ja toiveistani löytyy vain äärettömän harvoin sellaisia ristiriitaisuuksia, joista nuorempana jäi helposti itselleen kiinni. Olen nähnyt valtavasti töitä sen eteen, että todella ymmärtäisin itseäni tällä tasolla, vaikka onhan kyseessä toki koko ajan käynnissä oleva prosessi, joka jatkuu elämän loppuun saakka. Ja vaikka olen tyytyväinen tästä itsetuntemuksesta, jota kohti olen niin määrätietoisesti pyrkinyt, pelkään sen vieneen elämästäni sen kutkuttavan, ihanan, hieman epävarman tunteen, joka uuteen, kiinnostavaan ja jännittävään asiaan liittyy. Hyvä puoli toki on, että sellainen ahdistava epätietoisuus loistaa myös poissaolollaan. Kyse ei uskoakseni ole myöskään siitä, että odottaisin kiinnostavien ihmisten vain kävelevän elämääni, vaan olen pyrkinyt aktiivisesti tapaamaan uusia ihmisiä erilaisista ympäristöistä ja suhtautumaan sekä avoimesti ja ilman ennakko-odotuksia. En myöskään oleta, että ihastuminen syntyisi saman tien, ja kärsimättömänä heitä juttua romukoppaan, jos en heti tunne perhosia vatsassa. Käytännössä avoimesta suhtautumisesta huolimatta kokemus on lähes joka kerta jompikumpi: “ei missään tapauksessa” tai “en valitettavasti usko”, joista jälkimmäinenkin muuttuu yleensä toisella tai viimeistään kolmannella tapaamisella ensimmäiseksi. Tästä johtuen jokainen edes alustavakin kiinnostuksen kipinä tuntuu pieneltä, ihanalta ihmeeltä. Vaikka varsinaista ihastumista ei syntyisikään, koen senkin arvokkaaksi. Kun tämä kuitenkin nykyään on niin äärettömän harvinaista, olen joutunut hyväksymään sen, etten ehkä tule löytämään enää sellaista parisuhdetta, jossa voisin kuvitella olevani lopun elämäni. Ajatus tuntuu tavallaan hullulta juuri ja juuri yli kolmekymppiselle ihmiselle, ja jos joku ystäväni olisi vaikka neljä vuotta sitten sanonut minulle näin itsestään, olisin tyrmännyt ajatuksen ylidramaattisena surkutteluna. Tällä hetkellä kokemus on kuitenkin niin vahva, että se tuntuu todennäköisimmältä skenaariolta. Se on valitettavaa, koska todella kaipaisin mahdollisuutta jakaa elämäni, ajatukseni ja kokemukseni toisen ihmisen kanssa. Kenties osa ongelmaa on se, että tiedän niin selvästi, mitä asioita suhteelta tarvitsen ja mitä en missään nimessä halua – näin ollen en hairahdu havittelemaan suhdetta sellaisten tyyppien kanssa, jotka odottavat siltä jotain aivan muuta. En myöskään näe syytä tyytyä huonoon suhteeseen vain siksi, että minulla olisi mikä tahansa parisuhde – koen sen lähinnä väkivallaksi sekä itseäni että toista osapuolta kohtaan. Mieluummin olen ystävä tällaisen henkilön kanssa ja sitä kautta osoitan välittämistäni ja jaan osan elämääni.

    Helppo aihe tämä ei ole ja olen pohtinut asiaa paljonkin ystävieni kanssa, joista muutamalla on samankaltaisia ongelmia. Salaa toki toivon, että tämä ihastumattomuuteni on vain jokin vaihe, joka menee ohi ja samalla käy ilmi, ettei sillä ole mitään tekemistä itsetuntemuksen kanssa :)

    • Sarana

      Kiitos tästä kommentista! Tunnistin itseni erityisesti tuosta kohdasta “olen joutunut hyväksymään sen, etten ehkä tule löytämään enää sellaista parisuhdetta, jossa voisin kuvitella olevani lopun elämäni”. Ja tämä tekee minut hirvittävän surulliseksi ajoittain. Joskus mietin olisiko parempi tuntea itseään edes vähän huonommin niin voisi sokeammin lähteä yrittämään ihmissuhteita. Tässä tilanteessa parisuhteen löytämisen todennäköisyys tuntuu siltä kuin lottovoitosta haaveilisi. Kiitos, että nyt tuntuu vähemmän yksinäiseltä tämän asian kanssa :)

  • m

    Hei Jenni, halusin vain huikata, että mahtavaa kun edelleen kirjoitat silloin tällöin tällaisia pohdiskelevampia ja kantaaottavia kirjoituksia! Toivottavasti et lopeta. Esimerkiksi se mummokirjoituksesi oli varmasti ihanin blogikirjoitus, jonka olen lukenut pitkään aikaan :) Ja rohkeaa, että kirjoitat myös henkilökohtaisista asioista, kuten vaikkapa nyt ihastumisesta tai aiemmin masennuksesta. Ainakin itselleni nämä postaukset ovat juuri se asia, minkä takia palaan tänne yhä uudelleen.

  • Tvain

    Olen kolmekymppinen ja erosin muutamia vuosia sitten aviomiehestäni ja sen jälkeen olen huomannut että olen muuttunut todella kyyniseksi ihmissuhteita kohtaan, klassista haha? Ihastun helposti ja kaipaan todella paljon kumppania/läheisyyttä, mutta aina tuolloin päähäni hiipii epävarmuus ja ajatus siitä että “ei tämäkään tule kestämään”…. Inhoan että ajatusmaailmani parisuhteista on mennyt tähän.

    Pari vuotta sinkkuna on opettanut minulle itsestäni sen, että en todellakaan jaksa edes yrittää seurustella kenenkään kanssa joka on ns. “ehkä”, vaan kyllä sen pitää olla kunnon tunne mistä lähdetään. Tämä tietenkin vähentää mahdollisten kumppanien määrä aika radikaalisti, mutta ihan vain oman hyvinvointini takia en jaksa lähteä mihinkään tunnemylläkkään turhan takia. Mieluummin olen yksin.

  • Kaisa

    Hei kaunotar!
    Pieni vinkki: olet väärässä maassa, jos haluat ihastua, rakastaa, nauraa ja olla iloinen.

    • nnnaaa

      Suomeen kaivataan lisää iloa, niin että me suomessa asuvat alamme sitä itse tänne luoda. On surullista, jos ajatellaan, että tämä olisi niin kamala paikka, josta pitäisi muuttaa pois ollakseen onnellinen. Sen sijaan, pitää itse olla esimerkki ja saada aikaan muutos.

  • Eemeli

    Erittäin hyvä kirjoitus. T. Eemeli Raitio

Related posts