15/01/17

Miksi digiajan lapsi ei liiku?

50 87 urheilu

Kuinka moni teistä tykkäsi lapsena koululiikunnasta? Veikkaan, että aika moni käsi ei nouse. Tuntuu, että suurimmalle osalle ihmisistä koululiikunta on jättänyt enemmänkin traumoja kuin innostuksen urheiluharrastusten pariin. Minusta se kertoo siitä, että jotain on todella pahasti pielessä. Kehotan varautumaan pitkään avautumiseen, koska ajatusta ja asiaa on aiheesta niin runsain määrin, että en oikein tiedä edes, mistä aloittaisin…

Olen pyöritellyt tätä lasten ja nuorten liikkumiseen liittyvää teemaa päässäni jo vuosikaudet, mutta vasta tuossa loppusyksystä se alkoi hahmottua selkeämmäksi kokonaisuudeksi päässäni ja palaset loksahtelivat viimein kohdalleen. On ihan tosiasia, että digiajan lapset liikkuvat vähemmän kuin koskaan ja lasten lisääntyvä ylipaino on todellinen riskitekijä. Millaisin keinoin näihin ongelmiin voitaisiin tehokkaasti puuttua? Minulla on muutama ajatus.

tauko2

Siitä, miten lasten ylipainoon tulisi puuttua, jaoin jo muutamia mietteitä aiemmin tällä viikolla julkaisemassani postauksessa (kannattaa lukea myös kommenttiboksin puolella virinnyt keskustelu), mutta nyt tarkoituksena olisi pureutua nimenomaan liikuntapuoleen. Miksi lapset eivät harrasta liikuntaa? Miksi koululiikunta ei innosta lapsia urheilun pariin? Ja miten lasten liikuntaharrastuksia vapaa-ajalla voitaisiin tukea ja lisätä?

Tunnustan heti kättelyssä, että en ole ihan kartalla koululiikunnan nykytilasta, sillä peruskouluikäisiä tuttavia ei juuri ole ja omat kokemukseni koululiikunnasta ovat jostain 15-20 vuoden takaa. Tilastot kuitenkin puhuvat puolestaan ja vaikuttaisi siltä, ettei koululiikunnan rooli urheilun pariin innostamisessa ole juuri muuttunut. Korjatkaa toki, jos olen väärässä.

tauko2

Kävin loppusyksystä kaverini Facebook-seinällä uutisjutun innoittamana keskustelua hokkareista ja kaunoluistimista ja ajatustenvaihto rönsyili luistimista koululiikuntaan yleisemmällä tasolla. (Luistimista on kuitenkin sanottava sen verran, että molemmilla luistelleena kehotan muuten kaikkia tyttöjä hankkimaan ennemmin hokkarit, ellei harrasta taitoluistelua – hokkareilla on huomattavasti helpompi ja kivempi luistella, jos taitoluistelutekniikka ei ole hallussa!)

Mainitsin luistimiin liittyvän keskustelun yhteydessä, kuinka paljon harmitti, että minun lapsuudessani tyttöjen ja poikien opetussuunnitelma liikuntatunneille oli hieman erilainen. Esimerkiksi juuri luistelun osalta pojilla oli ohjelmassa jääkiekkoa ja pelejä siinä, missä tyttöjen oli määrä tehdä varsahyppyjä (mikä ei tietenkään niillä hokkareilla sitten onnistunut ja ärsytti opetussuunnitelmaa tiukasti seuraavaa opettajaamme suunnattomasti). Toivottavasti tällainen on jo historiaa ja opetussuunnitelmaa on sittemmin päivitetty vähän tasa-arvoisempaan suuntaan. Soisi myös, että opettajilla olisi näissä tilanteissa hieman pelisilmää muokata suunnitelmaa tarpeen ja tilanteen mukaan. Tarvitseeko tytöillä ja pojilla ylipäänsä olla eri liikuntasuunnitelmat?

Keskustelussa nousi esiin myös poikien kokemuksia liikuntatunneilta ja jääkiekkopelien parista. Paljastui, että monen pojan muistot liikuntatunneilta olivat harmistuneita ja katkeria lähinnä siksi, että he eivät koulun peleissä saaneet juurikaan edes peliaikaa. Ei-niin-taitavat pelaajat saivat nimittäin istua suurimman osan oppitunnista vaihtopenkillä, kun jääkiekon aktiiviharrastajat loistivat kaukalossa. Hetkinen… Eihän sen näin pitäisi mennä!

tauko2

Mikä viime kädessä on koululiikunnan tarkoitus ja päämäärä? Mihin sillä pyritään? Halutaanko liikuntatunneilla taata lapsille edes hetki liikuntaa viikossa noin niin kuin terveyden näkökulmasta vai onko liikuntatunneilla syvällisempääkin tavoitetta? Itse ajattelen, että parhaimmillaan koululiikunta voisi olla väylä tavoittaa liikuntaharrastusten pariin myös niitä lapsia, jotka eivät ole kotoa saaneet siihen kannustusta tai jotka eivät muuten luontaisesti ole osanneet niiden pariin hakeutua. Ehkä ajatukseni on idealistinen, mutta toivoisin, että koululiikunta toimisi nimenomaan innostajana urheilun pariin ja tarjoaisi paitsi viikoittaisen mahdollisuuden päästä purkamaan energiaa ja tekemään jotain fyysistä, myös innostavan tilaisuuden tutustua erilaisiin urheilulajeihin.

Todellisuudessa se tuntuu useimmille olevan jotakin ihan muuta… On ikävä sanoa, mutta ainakin omina kouluaikoinani koululiikunta oli ainakin aivan omiaan tappamaan kaiken innostuksen liikuntaa kohtaan. Usein tuntui, että opettajilla oli omat suosikkioppilaansa ja liikunnan aktiiviharrastajat saivat aina kympin riippumatta siitä, mitä tunneilla tekivät. Ja jos ei sattunut harrastamaan niitä opettajan lempilajeja tai olemaan niistä erityisen kiinnostunut, niin hyvistä numeroista oli turha haaveilla.

tauko2

Ymmärrän hyvin, että ei varmasti ole helppoa yrittää ohjata, motivoida ja arvioida niin kovin kirjavaa joukkoa, mutta jos mietitään konkreettisia käytännön ratkaisuja, niin varmasti jo pienemmällä ryhmäkoolla päästäisiin aika pitkälle. Ja sillä, että ehdittäisiin syventyä kuhunkin lajiin himpun verran pidempään, jotta mukaan ehtisivät hekin, jotka vasta ensi kertaa opettelevat ja kokeilevat. Sillä tavoin saattaisi jopa joskus syntyä niitä onnistumisen elämyksiä, jotka taitavat monella jäädä koululiikunnassa aika olemattomiin. Uskon, että juuri niiden onnistumisen elämysten kautta saataisiin heräteltyä lasten innostusta liikuntaharrastuksia kohtaan ja moni voisi rohkaistua kokeilemaan samaa lajia toistekin.

Monen traumat liikuntatunneilta liittyvät juuri osaamattomuuteen kytkeytyviin häpeän tunteisiin, joita ovat olleet edesauttamassa joko luokkatoverit tai opettaja itse. Aina viimeiseksi jääminen joukkueen jaossa ja tunne siitä, että ei ole haluttu kumpaankaan joukkueeseen, ei varsinaisesti edesauta buustaamaan intoa liikkua.

tauko2

Minusta on hieman ongelmallista, että usein liikuntatunnit ovat tuntuneet lähinnä aktiiviharrastajien tähtihetkiltä loistaa ja näyttää osaamistaan, vaikka tosiasiassa koululiikunnassa ohjausta, tukea, kannustusta ja peliaikaa tarvitsisivat paljon enemmän juuri he, joiden elämään liikunta ei vapaa-ajalla juuri kuulu. Ja siksi se, että ne taitavimmat aktiiviharrastajat saavat koulutunneilla eniten peliaikaa, tuntuu toden totta aika vinksahtaneelta – hehän sitä oikeastaan kaikkein vähiten tarvitsevat, jos vapaa-ajallakin pääsee treenaamaan.

Ja tästä päästäänkin niihin lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksiin vapaa-ajalla: ne ovat ihan mielettömän suppeita ja kapea-alaisia. Moni urheiluharrastus maksaa aivan tolkuttomasti ja on jo tästä syystä harrastusmahdollisuuksien ulottumattomissa. A2-yksinäisyysillassa tuli puheeksi paljonko esimerkiksi jääkiekkoharrastus kustantaa ja mikäli muistan oikein, se taisi olla noin 500 euroa/kk lasta kohden. Aika harvalla perheellä on varaa maksaa tällaisia summia harrastustoiminnasta, puhumattakaan siitä, jos lapsia on useampi.

Hinta on yksi iso ongelma, mutta minusta toinen iso ongelma on se, miten yksipuolisia liikuntamahdollisuuksia lapsille tarjotaan. Lapsille ja nuorille tarvittaisiin sellaisia rentoja, matalan kynnyksen harrastusryhmiä, joissa tärkeintä ei ole älytön kilpailuhenkisyys ja tavoitteellisuus, vaan mukaan pääsemisen edellytykseksi riittäisi uteliaisuus ja kiinnostus lajia kohtaan ja halu harrastaa liikuntaa.

Kun mietin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, minulla olisi varmasti ollut lahjoja moneenkin lajiin, mutta into lopahti aina siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt sitoutua kilpailemaan ja käymään treeneissä 3-5 kertaa viikossa. Uskon, että luomalla vähän rennompia ja vapaampia harrastusmahdollisuuksia liikunnan pariin saataisiin aika paljon useampi lapsi ja nuori liikkumaan. Myös tutkimukset tukevat sitä ajatusta, että liika tavoittellisuus ja kilpailullisuus ovat itse asiassa ennemmin haitaksi kuin hyödyksi lasten liikuntakasvatuksessa – jopa niiden lasten kohdalla, joilla on edellytyksiä huippu-urheilijoiksi.

tauko2

Totuus on, että harva lapsi jaksaa pitää intoa yllä yhtä lajia kohtaan, jos se edellyttää hurjaa treenimäärää viikossa plus sen päälle tulevia mittelöitä, pelireissuja ja turnauksia. En minä ainakaan jaksanut. Itse liikkuminen kiinnosti kyllä, mutta ei veren maku suussa ryppyotsaisesti paahtaminen eikä varsinkaan kaiken vapaa-ajan uhraaminen yhdelle asialle. Itse asiassa tutkimustulokset vahvistavat, että myöhemmin huippu-urheilijoiksi päätyneitä kaikkein parhaiten on lapsuudessa tukenut nimenomaan monipuolinen liikunnan harrastaminen, joka mahdollistaa lapselle monenlaisten lajien kokeilemisen ja ilon kautta tekemisen.

Surullisinta nykyisissä liikuntamahdollisuuksissa lapsille ja treenaamisen kulttuurissa on se, että montaa lajia ei edes kiinnostuksesta huolimatta pääse harrastamaan, jos taitotaso ei ole riittävä. Sellaisia rentoja höntsäily-henkisiä harrastusryhmiä ei monilla paikkakunnilla ole lapsille ja nuorille edes olemassa. Kun harrastamisen keskiössä on nimenomaan kilpailu ja tiukka sitoutuminen treeneihin, lapsi putoaa harrastusmahdollisuuksien kelkasta varsin nopeasti, jos ei satu aloittamaan harrastusta riittävän nuorena tai ole luontaisesti erityisen lahjakas. Tässä on oikeasti aika iso ongelma.

tauko2

Meistä ei kaikista tarvitse tulla parhaita tai huippu-urheilijoita, mutta olisi silti toivottavaa, että jokainen voisi edistää terveyttään ja nauttia liikkumisesta oman taitotasonsa, sitoutuneisuutensa ja kokeilunhalunsa puitteissa. Eikö etusijalla harrastuksissa tulisi olla tekemisen riemu? Ei ole ihme, että lapset eivät liiku, jos urheilusta tehdään pienen etuoikeutetun joukon kallis, elitistinen ja lapsilta kohtuuttomuuksia vaativa harrastus. Mielipiteeni on toki kärjistetty, mutta tältä tilanne jossain määrin sivulta katsottuna vaikuttaa. Uskon, että mikäli nimenomaan lapsuudessa saataisiin tuotettua lapsille niitä ilon ja onnistumisen kokemuksia liikunnan parissa, rakennettaisiin samalla terveempää yhteiskuntaa, jossa liikkuminen on luonnollinen ja mieluisa osa elämää myös aikuisena.

Aihe herättää varmasti keskustelua, joten sana on kommenttiboksin puolella vapaa. Keskustelkaa, pohtikaa, haastakaa, korjatkaa ja tarjotkaa luovia ideoita – uskon, että jos yhteistä tahtoa on, tätä tilannetta voidaan muuttaa! Tätä juttua saa myös jakaa, sillä haluaisin todella herätellä tätä keskustelua laajemminkin ja kuulla, millaisia ratkaisuja ongelmaan voitaisiin keksiä.

Tags: , ,

Categorised in: Elämä

50 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Taidan iste kuulua siihen harvaan ryhmään, joka nautti koululiikunnasta :—D En tiedä johtuuko se juuri sitten siitä, että olin muutenkin todella liikunnallinen lapsi ja aina tämä sun mainitsema “kympin oppilas”, mutta siitä huolimatta koululiikunta oli mun mielestä kivaa sen vuoksi että sitä kautta pääsi testaamaan monia eri lajeja joita ei muuten ehkä koskaan olisi tullut kokeiltua. Voi myös olla että mulle on sattnut aina hyvät opettajat, mutta uskon että mun oma asenne liikuntaa suhtaan varmisti sen, että mulle on jotenkin todella outoa ajatella että jotkut saavat koululiikunnasta traumoja. Mutta tietty mun näkemys asiaan on tosi yksipuolinen ja juurikin tältä “open suosikkioppilaan” kannalta, joten en voi millään tietää miltä koululiikunta on tuntunut muiden oppilaiden kohdalla. Usein varsinkin yläasteella tuntui, että oli ns. “cool” vihata koululiikuntaa ja asenne tytöillä oli usein liikunnan suhteen todella negatiivinen, mitä minä itse en koskaan oikein ymmärtänyt. Varmaan sen asenteen takana oli sitten hounot kokemukset koululiikunnasta tms, mutta jos se on vallitseva mielipide luokalla, voi liikunnasta olla vaikea innostua, jos pelkää putoavansa silloin “suosittujen” porukasta.

    Samaa mieltä oon siitä, että oon aina ihmetellyt miksi tytöillä ja pojilla tulee olla eri liikuntasuunnitelma. Itse muistan juuri tuskailleeni tyttöjen airobic tunneilla, kun pojat “saivat” pelata koripalloa tms. Voi olla että tyttöjen ajatellaan viihtyvän paremmin toistenlaisten liikuntamuotojen parissa ja että se saattaa kannustaa myös muuhun aktiivisuuteen koulun ulkopuolella. Tosin mun mielestä ajatus “tyttöjen” lajeista on ihan naurettava, mutta toiset voivat oikeasti olla mielissään ettei tarvitse pelata koripalloa. En tiedä olisiko ratkaisuna toimiva “tasoryhmät” liikuntatunneille, muuten aktiiviset oppilaat voisivat toteuttaa itsenäisesti jotain harjoitteita kun taas alkeistasolla olevat voisivat ensin harjotella ohjatusti opettan kanssa. Tämän tosin tulisi perustua vapaaehtoiseen ryhmien valintaan, koska motivaatiohan siinä menee ainakin jos aina joutuu siihen aloittelija ryhmään.

    Hattua pitää kyllä nostaa opettajillekkin mun mielestä, koska ei voi olla kovin helppoa yrittää ohjeta isoa ryhmää oppilaita, joista pahimmassa tapauksessa yli puolta heistä ei kiinnosta tippaakaan tunnille osallistuminen. En tiedä resursseista, mutta uskon että niitä ei kovin paljoa ole tarjolla. En osaa tästä mun omasta näkökulmastani sanoa oikein mitään muuta kehittämisideaa, miten liikunnasta saataisiin motivoimapaa. Yksi mahdollisuus voisi olla juurikin lajien päivittäminen vähän nykyaikaisempaan ja mahdollisuus ehkä valita sen suhteen mitä halutaan sisällyttää opettamiseen? Jos oppilaat saisivat osallistua suunnitelman tekemiseen esimerkiksi lajien suhteen, olisiko tekeminen silloin motivoivampaa? Samaa mieltä oon kuitenkin siitä, että koululiikunnalla on todella iso rooli sen suhteen, että nykynuoriso liikkuu edes jonkin verran. Samaa mieltä olen siitä että harrastamisesta (varsinkin pääkaupunkiseudulla) on tullut ihan tuhottoman kallista. Sitä tosin en allekirjoita että lapsena urheiluharrastaminen olisi sitä “verenmaku suussa painamista”, mun mielestä urheiluharrastaminen oli kivaa, mutta myös tietenkin tavoitteellista. ;–)

    • Kiitos kokemuksesi jakamisesta ja keskustelun avauksesta! :) Kokemukset koululiikunnasta ovat hyvin henkilökohtaisia ja veikkaan, että juuri niillä, jotka ovat sattuneet olemaan urheilullisia muutenkin ja harrastamaan liikuntaa myös vapaa-ajalla, kokemukset liikuntatunneista ovat mainitsemistasi syistä keskimäärin positiivisempia. Haasteellisintahan on saada liikunnasta innostumaan ja nauttimaan myös ne lapset ja nuoret, joilla liikkuminen ei muuten ole niin keskeinen osa elämää.

      Urheilulliselle nuorelle koulun liikuntatunnit ovat arvatenkin aika helppoja, koska kun kunto ja motoriikka ovat kohdallaan ja on ehkä luontaista lahjakkuuttakin liikunnan pariin, on nopeampaa omaksua uusia lajeja. Sellaiselle, joka ei harrasta aktiivisesti vapaa-ajalla liikuntaa tai ole luonnostaan niin lahjakas, tilanne ei olekaan ihan sama. Toki varsinkin murrosiässä angstaaminen liikuntatunneilla on varmasti vain nuoruuden kapinointia, mutta edes minulla kokemukset koululiikunnasta eivät ole kovin positiivisia, vaikka en ollut liikunnassa erityisen huono. Kouluarvosanani liikunnasta oli yleensä 8 tai 9 – tosin muistan, että vapaa-ajalla voimistelua harrastanut ystäväni ei meinannut millään voida hyväksyä, että minä sain koululiikunnasta samaisen ysin kuin hän.

      Tuon harvinaisen ysin minulle antanut opettaja oli niitä harvoja, jotka oikeasti antoivat arvosanoja sen perusteella, mitä siellä liikuntatunneilla tapahtui eikä pelkän naamakertoimen tai vapaa-ajan harrastuneisuuden perusteella. Tosin näin myös samaisen opettajan toisaalta nöyryyttävän niitä oppilaita, jotka kieltäytyivät murrosiän angsteissaan pukemasta esimerkiksi liikuntavaatteita ylleen. Kuten tuossa itse tekstissäkin mainitsin, on varmasti todella haastavaa motivoida ja ohjata niin valtavan kirjavaa ja monentasoista joukkoa niin, että kaikki saisivat jotakin myönteistä liikuntatunneista irti. Tasoryhmät eivät välttämättä olisi yhtään huono idea, mutta juuri tuo vapaaehtoisuus on minusta olennainen juttu, jotta kenenkään ei tarvitsisi tuntea leimautuvansa joka lajissa aloittelijaksi tai huonoksi muiden määrittelemänä.

      Hyvä idea on minusta myös se, että oppilailla olisi enemmän valinnanvaraa harrastettavista ja kokeiltavista lajeista. Edelleenkin yksi isoimmista ongelmista on silti mielestäni se, että ryhmäkoot vain kasvavat ja siinä asiassa kyllä säästetään väärästä päästä. Viime kädessä kai nämä ongelmat aina kulminoituvat niihin resursseihin ja niiden puutteeseen.

      Mitä tulee näihin lapsuuden liikuntaharrastuksiin ja niiden henkeen, niin tietenkään ei ollut tarkoitukseni väittää, että urheileminen seurassa olisi aina sitä “verenmaku suussa painamista”, mutta ainakin omassa lapsuudessani tuntui, että sellaisia ei-kovin-tiivistä sitoutumista vaativia liikuntamahdollisuuksia oli varsin vähän. Lapsia on niin kovin erilaisia – toiset nauttivat tavoitteellisemmasta harrastamisesta ja toisista taas olisi vain silloin tällöin kiva käydä vähän pelailemassa ja kokeilemassa erilaisia lajeja enemmän hauskanpidon näkökulmasta kuin tähdätä huipulle ja kilpailla muita vastaan. Siksi olisi minusta tärkeää, että myös harrastusmahdollisuuksia tarjottaisiin laaja-alaisemmin.

    • Itselläni on jäänyt oman ala-asteen koululiikunnasta superhyvät muistot! Pienenä leikittiin paljon kaikkia hippa-tyylisiä juttuja ja kun porukka alkoi olla sen iäkästä, että osa oli ehtinyt harrastaa muutaman vuoden jotain, saimme pitää lukkakavereille ainakin tyttöjen liikunnassa itse oman lajimme tunteja! Se oli ihansuperhauskaa ja jotenkin madalsi kaikkien kynnystä osallistua aktiivisesti.
      Itse pidin muille korisharkat (tietenkin vähän helpommat kuin ne omat harkat ja kävin läpi ihan perusjuttuja). Kun muut lopuksi pelasivat, sain jakaa heidät kahteen tasavertaiseen joukkueeseen ja itse olin ainoana koriksen harrastajana tuomari. Jotenkin tuntui, että muita kiinnosti ihan eri tavalla, kun luokkakaveri opasti omaan lajiinsa ja opettajakin oli “oppilaana”.
      Itse en ole ikinä ollut notkea/rytmitajuinen tai liikkunut kauniisti, mutta niin vaan rytminen voimistelu kiinnosti kun luokkakaveri (joka harrasti lajia kilpatasolla) piti lajista oppitunnin.
      Talvella mentiin pojat ja tytöt sekaisin jäälle ja ne jotka halusivat pelata lätkää, menivät pelaamaan kun taas muodostelmaluistelua harrastava luokkalainen opetti kaikille kiinnostuneille piruetteja yms. Joskus tehtiin pari lämmittelyä luistelua yhdessä.

      Ylä-asteella tyttöjen liikkamaikka oli vähän tiukkis, mutta lajien kirjo säilyi tunneilla ja edelleen ne jotka lajeja harrastivat saivat myös opettaa niitä. Tietty oli cooperit yms mutta meillä sai kyllä hyvän numeron ku osallistui tunneille ja ainakin kokeili ja yritti kaikessa parhaansa.

      • Onpa kiva kuulla myös tällaisia positiivisia kokemuksia. Eiväthän omatkaan liikuntamuistoni kouluajoilta pelkästään huonoja ole, mutta on totta, että koululiikuntamuistot kulminoituvat todella paljon opettajaan ja lajikirjoon. Jos on ollut hyvä ja kannustava opettaja, joka on osannut tutustuttaa monipuolisesti erilaisiin lajeihin sekä ollut reilu ja kannustava, niin voin kuvitella, että liikuntatunneista on saanut paljonkin irti. Sitä vain toivoisi, että kaikki saisivat hyvän ja innostavan opettajan, koska pahimmillaan koululiikunta voi tappaa sen orastavankin innon urheilua kohtaan.

  • T-K

    Olen kanssasi samaa ikäluokkaa, enkä myöskään tiedä, millaisia liikuntatunnit nykypäivänä ovat. Mielenkiinnolla kuulisin. Omat tunnit eivät mitään herkkua olleet. En ollut erinomainen oikein missään. En ollut nopea juoksija, pitkä koripalloilija, kestävä, voimakas enkä edes kovin kilpailuhenkinen. Sellainen pienikokoinen rimpula, joka sai kokea viimeisten joukossa joukkueisiin valituksi tulemisen.

    Pidin eniten yksilölajeista, joissa ei kilpailtu. Onkohan edelleen etusijalla lajit, joissa tarkasti mitataan kuka on paras? Kyllähän joukkuelajit tietenkin kehittävät myös yhteistyötaitoja, joukkuehenkeä sun muuta, mutta pikaisen vilkaisun mukaan opetussuunnitelman tavoitteena on yksittäisiin liikuntatunteihin liittyvät positiiviset kokemukset ja liikunnallisen elämäntavan tukeminen. Miksi ei keskityttäisi enemmän siihen, että jokainen löytäisi oman lajinsa, oli se sitten yksilö- tai joukkuelaji, kilpailuun tai vain hyvinvointiin tähtäävä.

    En myöskään vieläkään osaa hengittää oikein, joten tuskin osasin sitä kouluaikoinakaan. Aikuisena olen päättänyt, että kaikkien ei tarvitse lenkkeillä tai uida. Keskityn mieluummin joogaan, tanssiin yms.

    • Toivotaan, että tänne intoutuu vaikkapa ala- ja yläasteikäisiä tai heidän vanhempiaan kommentoimaan ja kertomaan niitä oppilaskokemuksia nykypäivän liikuntatunneista. :)

      Minä olen ollut liikunnan saralla varmaan aika samassa asemassa kuin sinä. Minulla periaatteessa kai oli ihan edellytyksiä ja lahjojakin menestyä urheilussa, mutta en ollut koskaan kilpailemisesta kovin kiinnostunut. Samaten pidin enemmän yksilölajeista, joissa sai kilpailla lähinnä itseään vastaan. Ainoana poikkeuksena joukkuepeleissä oli minulla pesäpallo, josta tykkäsin kovasti, mutta siinä taas peliaikaa per oppilas jäi valtavan vähän ja suurin osa tunnista oli jonossa seisoskelua.

      Toivoisin juuri, että siitä kilpailuajatuksesta edettäisiin enemmän tuohon suuntaan, että liikuntatuntien keskiössä olisi auttaa jokaista löytämään jokin laji, jonka parissa voi tuntea positiivisia elämyksiä, liikunnan iloa ja onnistumisen kokemuksia. Koska sitä kai koululiikunnalla juuri haetaan, että tuettaisiin liikunnallista elämäntapaa ja terveyttä – parhaimmillaan myös kouluaikojen jälkeenkin.

      • T-K

        Itse tykkäsin joukkuelajeista ringetestä (ah tämä tytöt ringetteen, pojat lätkäkaukaloon), koska kaikki angstaajat ja suorasanaiset valittajat yleensä lintsasivat silloin kylmyyden ja pakkasen vuoksi. :D Sitäkään ei kyllä varmaan pelattu kuin sen kerran per lukuvuosi.

  • Marsa

    Minullekin on jäänyt huonot muistot koululiikunnasta. Inhosin kaikkia joukkuelajeja paitsi pesäpalloa. Ja melkein kaikki liikuntatunnit sisälsivät jonkun joukkuelajien. Olisin myös mielelläni kokeillut esim. joogaa tai muuta hieman hitaampaa lajia. Tanssi olisi myös ollut ihan huippua.

    Totta myös tuo opettajien suosikit. Itse en koskaan heihin kuulunut kun en ollut mikään himourheilija enkä treenannut mitään tosissaan. Kuitenkin päättötodistuksessa liikunta oli 10, koska pelasin yhden vapaaehtoisen pesisottelun. Se ainoa laji josta pidin ja jossa pärjäsin. Pienestä oli kiinni liikunnannumero ja niin sen ei pitäisi todellakaan olla.

    • Hauskaa, että sinullakin pesäpallo on ollut ainoa mieluisa joukkuelaji – samoin minulla. Ehkä yksilölajien ystävälle pesis on mieluisaa juuri siksi, että joukkueen sisälläkin jokainen tavallaan huolehtii ensisijaisesti siitä omasta suorituksestaan, ainakin selkeämmin kuin muissa joukkuelajeissa.

      Itse ajattelin aina koululiikunnassa, että arvosanan pitäisi enemmän heijastaa sitä tsemppiä, yritystä ja henkilökohtaista edistymistä kuin omaa osaamista vertailussa muihin ikäisiinsä. Ja tästä syystä esimerkiksi liikunnassa on minusta ihan turhaa edes antaa numeroita. Millä tavoin on kannustavaa jollekulle ei-niin-urheilulliselle, jos antaa tunneilla kaikkensa, mutta liikuntanumero ei koskaan silti nouse, koska vertailussa luokan huippuoppilaisiin ei voi koskaan saada hyvää numeroa? Ilmeisesti numeroarvostelusta on koulumaailmassa jo jossain määrin luovuttukin?

  • Hanna

    Voi ei, koululiikunta. Vihasin, vihasin, vihasin sitä. Minä, joka olin kuitenkin vapaa-ajalla liikunnallinen, juoksin, harrastin yleisurheilua (useita lajeja), hiihdin, laskettelin… Mutta mitä siitä on apua, kun liikuntatunneilla pelattiin vain ja ainoastaan koripalloa. Tämä siksi, koska luokallani oli kaksi tyttöä jotka harrastivat koripallon peluuta “ihan oikeasti”, eli pelasivat siis joukkueessa ja kävivät otteluissa. Sen lisäksi että he siis treenasivat viikottain oman joukkueensa kanssa, käytettiin myös kaikki meidän liikuntatuntimme siihen, että he saivat treenata.

    Nämä kaksi pelasivat aina keskenään, toisiaan vastaan, ja me muut sitten vain juoksimme rekvisiittana edestakaisin kentällä. Jaksoinhan minä siis siellä kentällä juosta, urheilullinen kun olin, mutta en minä siinä oppinut koripalloa pelaamaan, koska emmehän me muut siis saaneet edes pelata. Nämä kaksi olivat juuri niitä suosikkioppilaita, jotka saivat kymppejä ja joiden pillin mukaan mentiin. Uskallan sataprosenttisesti väittää että me kaikki muut, sekä urheilulliset että ne jotka eivät urheilua harrastaneet, vihasivat näitä liikuntatunteja.

    Opettajan vikahan tämä oli, hänen tehtävänsähän olisi ollut tutustuttaa meitä monipuolisesti eri lajeihin. Olisihan hän voinut olla myös kiinnostunut siitä mitä lajeja me muut harrastimme, tai mitä lajeja olisimme olleet kiinnostuneita kokeilemaan ja oppimaan. Mutta ei.

    Juurikin sitä liikunnan iloa ja mahdollisuutta kokeilla eri lajeja ja ehkä löytää se oma juttu, se on minusta koululiikunnan idea. Valitettavasti tuntuu että liikunnanopettajat eivät jaa tätä näkemystä, ovat varmaan kaikki itse näitä aktiiviurheilijoita jotka aikanaan ovat satsanneet tuntikausia viikossa lajiinsa, eivätkä sitten näe sen pidemmälle. En minä vaikka urheilullinen olinkin koskaan edes harkinnut liikunnanopettajaa ammattina, vaikka olisin varmasti ollut siinä parempi kuin nämä aktiiviliikkujat jotka ovat satsanneet yhteen lajiin koko elämänsä. Minulla kun olisi kokemusta eri lajeista, ja ymmärrystä myös niitä kohtaan jotka eivät liikuntaa harrasta tai jotka eivät ole löytäneet itselleen sopivaa lajia tai liikunnan muotoa.

    Paljon olisi tehtävää tällä saralla.

  • Suvi

    Pesäpallosta puheenollen, tietääkö joku ens kesäksi pääkaupunkiseudulla aikuisten (hui, aikuisiako tässä olla? :) ) höntsäily pesis ryhmää? Itseänikin kiinnostaa pelata pesistä, mut en tiiä mitään ryhmää ja vaatii aika monta ihmistä ja välineitä.

  • Tuovi

    Terkkuja nykykoulusta! Uudessa opetussuunnitelmassa (tuli voimaan 2016) on vastattu ainakin joltain osin näihin ongelmiin.
    Enää koulussa ei pelata pelkästään jalkapalloa, koripalloa tai mitään muutakaan selkeää lajia. Tunneille pyritään keksimään kokonaan uusia pelejä tai variaatioita lajeista niin, että pelit ovat kaikille jossain määrin uusia. Esimerkiksi jalkapalloa saatetaan pelata jumppapallolla, milloin harrastaja joutuu muiden ohella harjoittelemaan uuden kokoisen pallon käsittelyä. Toki puhdasta jalkapalloakin saatetaan pelata silloin tällöin, jotta juurikin se jalkapallon harrastaja, joka ei välttämättä muissa aineissa loista, saisi oman tähtihetkensä.
    Sukupuolten välinen epätasa-arvo liikunnassa ei ole jäänyt huomaamatta nykyajan opeiltakaan. Ainakin alakoulun puolella sekä tytöille että pojille opetetaan liikunnassa samat taidot. Toki jokaisen intressit otetaan huomioon sukupuolen sijasta, jos joko-tai -tilanteita syntyy.
    Liikunnan tuntien tulisi välittää oppilaille liikunnan riemua, oman kehonsa tuntemusta ja hallintaa sekä itsensä hyväksymistä. Lajikohtaiset temput ja yksityiskohdat ovat sivuseikka. Uskon ja toivon, että moni nykyajan ope ajattelee samalla tavalla.

    • Maaria

      Hyvä kommentti, kiva että kollega jo ehtinyt kommebtoida:)
      Jos asia kiinnostaa niin lämpimästi suosittelen opetussuunnitelmasn tutustumista, se kun on kaiken opetuksen ja kasvatuksen pohjana. Esimerkiksi Helsingin opetussuunnitelma on helpohkosti selailtavassa mudossa osoitteesta ops.edu.hel.fi.

      Koulukokemukset ovat jättäneet meihin kaikkiin vahvat jäljet hyvässä ja pahassa (itsekin entinen liikuntakammoaja) ja niistä puhuminen on tärkeätä jo siksi että meidän aikuisten on hyvä tiedostaa millaista kuvaa välitämme ympärillä oleville lapsille. Mutta hirnuisesti toivoisin että keskustelijat jaksaisivat pysähtyä myös vähintään opetussuunnitelmasta tarkastelemaan mitä ja millaiselta arvopohjalta nykykpulussa opetetaan ja kasvatetaan.

      • Kiitos kommentistasi Maaria! Kiva saada tänne keskusteluun myös opettajien ääntä kuuluville. Koska omat kouluajat ovat kovin kaukana historiassa eikä lähipiiriin kuulu kouluikäisiä lapsia, en edes tiennytkään, että opetussuunnitelma on eri kaupungeissa eri tai että se on julkisesti ihmisten selailtavissa. Kiitos siis tästä infosta ja linkistä!

        Tällä kirjoituksella ei ollut tarkoitus leimata opettajia tai koulujärjestelmää mitenkään kielteisesti, vaan jakaa muutama oma kokemus ja mietteitä muilta kuulemieni kokemusten perusteella. Jotkut soveltuvat opettajan työhön paremmin kuin toiset ja hyviä esimerkkejä on varmasti runsain määrin samoin kuin huonojakin. Kuitenkin aika monelle koululiikunta on jättänyt huonon maun suuhun, joten etenkin nyt kun lasten liikkuvaisuus on digiajalla ollut vähenemään päin ja ylipaino kasvava ongelma, halusin herätellä keskustelua siitä, miten parhaalla mahdollisella tavalla voitaisiin innostaa lapsia liikkumaan. Koululiikunta on yksi näistä tärkeistä keinoista, mutta myös harrastustoiminnan monipuoliset mahdollisuudet ovat olennaisessa roolissa.

        • Maaria

          Nopsaa tarkennan vielä; opetussuunnitelma on valtakunnallinen, mutta kunnat tekevät omat tarkennuksensa joihin koulut vielä omansa.

          Keskustelu on tosiaan hyvästä:) Kokonaisuuteen vaikuttavat niin monet asiat. Loppuviikosta uutisoitiin opetushallituksen kritisoivan (ala)koulujen välituntikännykkäkieltoja, se on sananvapauden kannalta arveluttavaa. Itse jäin kuitenkin miettimään miten ihmeessä me saamme lapset liikkumaan puhelimet kädessä välitunneilla..

          • Kiitos tarkennuksesta! Ja mitä tulee kännyköiden käyttöön koulussa, niin henkilökohtaisesti en oikein ymmärrä, mitä hyötyä siitä on kenellekään. Miksi alakouluikäisillä ylipäänsä pitää saada olla kännykkä koulupäivän aikana mukana? Uskon, että se enemmän häiritsee opetusta ja koulupäivän kulkua kuin hyödyttää sitä. Minusta tuntuisi paljon mielekkäämmältä, että koulupäivän ajaksi kännykät kerättäisiin vaikkapa lukolliseen kaappiin ja iltapäivällä annettaisiin oppilaille takaisin. Ja ilman painavaa syytä kännykkää ei tarvitsisi päivän aikana käyttää.

            Nykyään tuntuu, että koululaisilla on lähinnä vain oikeuksia, muttei juurikaan velvollisuuksia, ja se näkyy esimerkiksi auktoriteettien kunnioituksen puutteena. Olen kuullut opetustyötä tekeviltä ystäviltäni niin järkyttävistä järjestyshäiriöistä, joiden kanssa he joutuvat päivittäin tai vähintään viikoittain koulussa painiskelemaan, että tuntuu kuin puhuttaisiin ihan eri maailmasta omiin kouluaikoihini verrattuna. Monella lapsella ei ole minkäänlaista kunnioitusta aikuisia (saati toisiaan) kohtaan ja opettajilla ei ole juuri keinoja puuttua asiaan. Pahimmillaan opetustyölle varatusta ajasta menee suuri osa opettamisen sijaan kurinpitoon ja muuhun yleisen kaaoksen selvittelyyn, ja kaikki kärsivät. En vain ymmärrä, miten tähän pisteeseen on voitu päästä? Koulu on melkoisessa murroksessa ihan jo opetussisältöjen mutta myös näiden yleisten toimitatapojen osalta, ja toivon todella, että nykytilannetta toimivampia ratkaisumalleja löydetään.

  • Emppa

    Koulusliikunta – vieläkin inhon väreet kulkevat selkäpiitä. Ymmärrän, että ideana on kokeilla erilaisia lajeja, mutta ongelma on juuri siinä, että maikka painottaa omia lemppareitaan. Meillä tämä tarkoitti esim. sitä että 85 prossaan jengistä nöyryytetään telinejumppakaudella viikkotolkulla, ja se 15 prossaa saa sitten loistaa. Kaikista meissä ei ole tekemään temppuja puomilla, ja pari solisluutakin siitä murtui, kun lajiin tottumattomat yrittää tehdä suorituksia. Optimaalisinta ollsi, että jokainen saisi liikkua omalla tavalla ja keskittyä nimenomaan fyysisen hyvinvointinsa edistämiseen. Lisäksi koulujen pukuhuoneet ja suihkutilat pitäisi rempata asianmukaisiksi. Allergiset saivat oireita jääkylmissä homesuihkutiloissa. Kun nykyisin liikun, sen tapahtuu nimenomaan koululiikunnasta huolimatta ei sen ansiosta.

  • Tia

    Olipa hyvä aihe pohdittavana, hyviä näkökulmia ja ajatuksia! Minusta tämä on ennen kaikkea hyvä ja tärkeä aihe nykypäivänä, kun nykymuksujen liikkuminen on vähentynyt. Olen tässä seurannut nykyistä harraste- ja koululiikuntaa nuoremman yläasteikäisen veljeni kautta ja miettinyt juuri tuota, että miten epäreilua ja kilpailullista on sekä harrastaminen että koululiikunta.

    Veljeni pelaa jääkiekkoa ja treenejä on 4-5 kertaa viikossa yli 30 kilometrin päässä kotoa, päälle tietenkin pelaamisen lisäksi treenien aikana tapahtuvat oheiset ja viikonlopun treenimatkat. Kotona hän on arki-iltaisin noin kymmenen aikaan illalla, treenimatkoilla menee koko päivä. Koululiikunnasta veli pitää, mutta hän ja muut aktiivisesti liikuntaa harrastavat kuljetetaan aina ensimmäisenä koulujen välisiin kisoihin ja he saavat eniten peliaikaa koululiikunnassakin. Veljeni liikkuu, treenaa ja reissaa myös niin paljon ja ahkerasti, että on jatkuvasti sairaana sillä lepoaikaa ei juurikaan ole.
    Höntsäjoukkueista ei nouse NHL-pelaajia, mutta olen sitä mieltä ettei nykyisellä “revitään kaikki selkänahasta irti”-mentaliteetillakaan nouse kuin muutama sitkein sissi huipputasolle (ja ne keiden vanhemmilla on rahaa ja mahdollisuuksia kuskailla muksuja treeneihin).

    Kaikista älyttömintä minusta on, että koululiikunnassa mennään samalla kilpailuperiaatteella. Mielestäni koululiikunnan tarkoitus on, niin kun Jenni jo mainitsit, että saadaan lapset liikkumaan ja kokeilemaan eri lajeja. Ei pitäisi olla niin väliä, että se kuka on paras saa olla eniten liikkeellä ja hän on aina se opettajan suosikiksi.
    Muistan omilta koululiikunta ajoilta 15 vuotta sitten parhaiten sen, että olin aina huonompi ja heikompi kuin jalkapalloa harrastava tyttö jota opettaja aina nosti esimerkiksi ja joka toimi melkeinpä apuopettajana tunneilla. Ei tästä mitään traumoja jäänyt, pidin kuitenkin koululiikunnasta, minus yleisurheiluosuudesta ja Cooperin testistä. Koululiikunta mahdollisti kuitenkin sen, että pari tuntia viikossa sai purkaa energiaa ja liikkua, eikä tarvinnut päntätä mitään. Ikinä en ollut paras, enkä saanut järjettömiä onnistumisen kokemuksia, mutta meillä oli hyvä yhteishenki joka teki paljon. Lisäksi opettaja oli sen verran fiksu, että pelasimme ihan lätkää luistelutunneilla ja teimme samoja asioita poikien kanssa. Oli meillä muutaman kerran yhteinen futispelikin.

    Koululiikunta sellaisenaan ei kuitenkaan innostanut minua harrastamaan vapaa-ajallani mitään siellä harrastettuja lajeja tai muutenkaan tuonut suurempia oivalluksia liikunnan merkityksestä. Liikuntaharrastukseni keksin aivan muista lähteistä. Olen aina ollut enemmän mukavuudenhaluinen ja tasaisen paksu koko elämäni, mutta jos olisin syntynyt digiajalla, enkä olisi lapsuuttani viettänyt juoksemalla ympäri metsiä, vaan jokin digilaite kädessäni sohvan nurkassa, olisi koululiikunta ollut aivan hirvittävää, koska eihän siellä koskaan opetettu mitään. Oletus oli, että kaikki osaavat jo luonnostaan ja jokaisen kunto riittää.

    En kannata ajatusta tasoryhmistä, mutta mielestäni olisi tärkeää että koululiikunnassa keskityttäisiin liikkumaan, innostukseen, ryhmähenkeen ja hyvään menoon. Ilon kautta liikkeelle, kaikkia kannustaen ja neuvoen, ei aina tuloksia mitaten ja huonompia väheksyen ja heidät unohtaen. Ei kai koululiikunta ikinä välttämättä mitään lempiajanvietettä kaikille tule olemaan, mutta toivoisin, että se olisi paikka jossa saisi vain rennosti liikkua. Harrastuksissa saa sitten painaa verenmaku suussa ainakin vielä tällä valmennusmentaliteetillä mikä näyttää olevan valloillaan. Tällä logiikalla myös jättäisin koululiikunnan arvioimisen pois, kai se nyt on sama tuleeko sieltä kymppi vai kahdeksikko, jos tärkeintä on liikuttaa oppilasta. Minusta ei olisi myöskään huono idean lisätä liikuntaa lukujärjestykseen muutamalla tunnilla, sillä monelle lapselle koululiikunta on ainoa viikon liikkumismuoto.

    Tulipas tästä pitkä purkautuminen. :)

    • Kannatan! Olen itsekin ollut tasapaksu, enkä innostunut kummemmin mistään joukkuelajeista nuorena (koripalloa kyllä pelasin, mutta en ollut siinä koskaan pelillisesti hyvä). Mutta koululiikunta oli mielestäni aina hauskaa, eikä yhtään haitannut että kaveri sai loistaa, kun jollain tunnilla oli kokeilussa hänen kilpatasolla harrastamansa laji. En ikinä kokenut, että minulla olisi ollut mitään paineita olla lajissa yhtä hyvä kuin hän tai että minua olisi painostettu olemaan samalla tasolla.

      Koululiikunnassa oli tietääkseni ainakin minun aikanani opetussuunnitelmassa kirjoitettu, että koululiikasta ei voi saada yli kahdeksikkoa, jos ei ole osoittanut osaavansa hiihtää, uida ja luistella. Itse olen oppinut kaikki kolme jo pienenä, mutta muistaakseni meidän arvoisanoissamme kyllä näkyi enemmän se, että lähti kaikkeen mukaan -vaikka ko. lajista ei olisi ollut minkäänasteista kokemusta. Kilpatasolla urheilevat eivät saaneet liikasta kymppiä, jos mikään muu ei tunneilla kiinnostanut kuin oma laji – vaikka olisi kuinka loistanut siinä. Olen sitä mieltä, että liikunnassa arvosanoja (jos niitä nyt edes tarvitaan) olisi hyvä antaa juuri tällä periaatteella: että lapsi on lähtenyt reippaasti kokeilemaan kaikkea, vaikkei kaikki olisi siteen oikeasti sujunutkaan.

      Uimataito on ehkä ainoa, jonka kohdalla olen sitä mieltä, että yhtäkään lasta ei pitäisi päästä läpi koululiikunnasta, jos ei osaa uida. Uimalla kun voi pelastaa henkensä! Ei tarvitse uida hyvin kelloa vastaan, mutta perusuimataito täytyy mielestäni olla.

  • es

    Yksi mielenkiintoinen näkökulma on myös, että miten lapset, jotka eivät ole mukana missään “totisessa ja kilpailuhenkisessä” urheiluharrastuksessa voisivat saada tarpeeksi liikuntaa? Etenkin jos kaverit a) ovat urheiluharrastuksessa b) pelaavat sisällä koneella…

    Itse liikun lasteni kanssa paljon ulkona ja sisällä, mutta jo ala-asteen alussa sellainen luontainen liikkuminen esim puistossa ollessa vähenee, eikä sitä voi enää kutsua ainakaan hikiliikunnaksi. Usein myös juuri ne lapset, jotka ovat luontaisesti liikunnallisia, liikkuvat välitunneilla ja ei niin liikunnalliset lapset, jotka välituntiliikuntaa eniten tarvitsisivat, vain seisoskelevat .

    Mielenkiintoinen aihe! Kiitos!

  • Omppu

    Olen yläasteikäinen tyttö Keski-Suomesta ja harrastan säännöllisesti voimistelua kilpaurheilun saralla ja liikunta on yksi lempiaineistani koulussa. Vaikka minulla on ollut tuuria monen asian suhteen, uskon kuitenkin kirjoittamasi jutun olevan täysin totta ja itse kuuluvani vain pieneen osaan ihmisistä, jotka pitävät liikuntaa yhtenä lempiaineena koulussa vieläkin, mutta uskon että parempaan suuntaan ollaan menossa koko ajan sinunkin kouluajoistasi lähtien. Olen ehkä hieman etuoikeutettu saadessani lajini kautta hyvän urheilupohjan, vaikka omissa lajitreeneissä en olisi niin hyvä, saan koulussa ehkä hieman joissakin asioissa loistaa. Olen myös hieman onnekas saadessani todella hyvän liikunnan opettajan, joka on urheillut mm-tasolla, on todella iloinen ja mukava, kaikki huomioiva ja tasapuolinen. Haluan nostaa myös esiin sen, että ryhmät jaetaan meidän yläkoulussa tytöt ja pojat. (Paritanssia ja harvoin muutakin poikien kanssa kuitenkin yhdessä) Ehdottomasti peukkua sille. Se tuo ainakin meidän ryhmään uskaltavaisuutta ja rohkeutta lähteä mukaan peleihin ja ylipäätänsä liikuntatunneille, kun esim alakoulussa pojat jyräsivät tytöt jalkapallossa (pojat syöttelee ja loistaa, kun tytöt seisoo puollustajina) En halua kuitenkaan yleistää, mutta uskon useassa koulussa tapahtuvan näin. Meidän tunneilla on kuitenkin hyvä meininki ja hiki tulee tyttöjen keskenkin pelattaessa jalkapalloa. Vapaa-ajalla itse en hirveästi ehdi harrastaa, mutta tiedän että ainakin täällä Keski-Suomessa on Liikuntalaturi, joka kattaa paljon lajeja ilmaiseksi juuri nuorille tarkoitetusti ilman sitoutumista. Tälläinen on ehdottomasti suositeltavaa niille, joilla ei ole harrastusta. Näitä ehdottomasti lisää! Olen kuullut, että tunneilla on ollut ruuhkaa.

    • Kiitos kovasti kommentistasi ja onpa mukavaa saada keskusteluun mukaan myös nuorten ääntä. :) Ihana kuulla, että sinulla on hyvä ja mukava liikunnanopettaja – paljoltihan liikuntatuntien henki kulminoituu juuri siihen, millainen opettaja sattuu kohdalle osumaan. Kommentissasi tuli myös hyviä pointteja sukupuolijaottelun puolesta.

      Erityisen kivaa on lukea tästä Liikuntalaturista. En tiedä onko vastaavaa toimintaa muissa kaupungeissa, mutta toivotaan, että olisi ainakin yleistymään päin! :)

    • thea

      Olen tänä vuonna 19-vuotta täyttävä nuorukainen, joka elelee onnellisesti lukion viimeistä vuotta ja voin samaistua erinomaisesti heihin, jotka inhoavat/inhosivat koululiikuntaa.

      Jokunen riemunkiljahdus siinä pääsi, kun lukion viimeinen pakollinen liikunnan kurssi tuli suoritettua. Ei enää koskaan pakollista koululiikuntaa, jes!

      Tykkään liikkua ja urheilla, etenkin yksinäni. Lenkkeily, hiihto ja saleilu ovat kaikki rakkaita harrastuksiani arjessa. Sen sijaan koululiikunta oli yhtä tuskaa. Inhosin sitä testaamista ja nöyryytystä, kun juoksutesteissä kuului huonoimpien joukkoon.

      Meillä koulussa testattiin myös pikajuoksua, kerran jouduin nopeutta testaavassa tilanteessa juoksemaan samaisen pätkän samaan aikaan luokkamme yleisurheilijan kanssa (kuka harrasti nimenomaan lajissaan ensisijaisesti pikajuoksua). Voinette arvata, kumpi huiteli puolessa välissä, toisen jo hengitellessä maalissa. Häpesin itseäni tuolloin, tilanne oli nolo.

      Ihan pulssi kiihtyy, kun edes muistelen luistelua. Anteeeksi kielenkäyttöni, mutta perkele sentään, tyttönä jouduin hokkarit jalassa harjoittelemaan piruetteja, kun pojat pelasivat kaukalossa. Ei paljoa innostanut pyörähdellä opettajan sanelemaan tahtiin, kun mielummin olisin osallistunut jääkiekkoon – onhan minulla isoveljiä, joiden kanssa olin oppinut kyseistä lajia pelaamaan.

      Ja ne kuntotestit… Viitsinkö edes aloittaa. Koko ryhmä kerääntyy saliin ja sitten seurataan silmä kovana, kuka ei jaksa punnertaa. Ihan naurattaa muistella jotain vatsalihastestejäkin, oppilaat rivissä puskemassa itsestään ilmoja pihalle odottaen, että opettaja puhaltaa pilliin.

      Joo. Olen onnellinen, että noista ajoista ollaan kaukana. Muuten itsevarmana ja positiivisena ihmisenä on naurettavaa, että edelleen tunnen itseni jokseenkin epäonnistuneeksi ihmiseksi liikunnan saralla – koska en menestynyt tunneilla. Vasta nyt olen pyrkinyt opettamaan itse itselleni, että se riittää, kunhan tekee jotain ja liikkuu.

      Mieluisimmat muistot liikuntatunneilla kiteytyvät niihin tunteihin, jolloin oli 3-4 vaihtoehtoa, mitä tehdä. Pesäpallo, jalkapallo ja sähly olivat kivoja lajeja myös. Tanssissakaan ei ollut vikaa.

      Summa summarum: vihasin sitä testaamista. Se oli nöyryyttävää, inhottavaa ja noloa. Se ei testannut muuta kuin harrastuneisuutta koulun ulkopuolella. Siitä voitaisiin opetuksessa luopua taitoaineiden suhteen.

  • lusene

    Minä olin aika hyväkuntoinen lapsi ja sinänsä taitava joissakin lajeissa, mutta koululiikunta tuntui silti yleensä todella ikävältä, koska olin tajuttoman ujo ja esiintymiskammoinen. Joukkuepelit tai mikään vastaava “esillä oleminen” ei napannut ollenkaan enkä kokenut oikein pystyväni sellaiseen aktiiviseen osallistumiseen. Stressasin myös muistavani säännöt väärin ja nolaavani itseni tms.

    Oma koululiikuntaan liittyvä harmitukseni johtui siis ehkä eniten siitä, että lähes kaikki lajit olivat jonkinnäköisiä kilpailuhenkisiä joukkuepelejä. Sain sitten paskaa niskaani muilta ryhmäläisiltä ja huonoja numeroita todistuksiin :p Ymmärrän kyllä, miksi sain huonoja numeroita, sillä näytin varmaan opettajan silmään juuri siltä että asenteeni on negatiivinen enkä edes yritä osallistua.

    Kaikki muut tuntuivat vihaavan cooperia, mutta minä tykkäsin siitä, koska sain juosta itsekseni sen 12 minuuttia ja kuunnella musiikkia. Toki liikuntatunneilta on muitakin ilon ja onnistumisen kokemuksia, sillä lihaskuntoni oli varmaan ryhmän parhaimmistoa ja olin ehkä kaikista nopein juoksija. Melko harvoin pääsin kuitenkaan niilläkään loistamaan.

    Puhut kyllä aivan totta siitäkin, että pojilla ja tytöillä ei välttämättä tarvitsisi olla erilaisia tuntiohjelmia. Kuulemma joissakin kouluissa tytöt ja pojat liikkuvat muutenkin yhdessä ja se toimii hyvin.

  • Tiina

    Mainio teksti, joka toi mieleeni myös tämän stand up -koomikko Teemu Vesterisen lausahduksen. :D

    “Cooperin testi on opetussuunnitelman helmi. Tehdään niin, että testataan koulussa juoksukuntoa, mutta ei ikinä treenata sitä. Ihan sama kuin olisi joka kevät japanin kielen koe. Ei sitä osaa kukaan, mutta haluttiin vain katsoa, kuinka p**koja te olette tänä vuonna.”

  • sannnna

    Voihan koululiikunta. Kultaisella 90-luvulla pienellä kyläkoululla se tarkoitti sitä, että 3-6-luokkalaiset tytöt ja pojat pelasivat kaikki yhdessä talvella jääpalloa ja keväällä ja syksyllä jalkapalloa tai pesäpalloa/nelimaalia. Toki talvella myös hiihdettiin, mutta se oli sentään yksilölaji. Koska koulu oli niin pieni (20-30 oppilasta), oli ikähaitarin oltava noin laaja, että saatiin joukkue kasaan. Siinä sitten epävarmana kolmasluokkalaisena tyttönä yrität luistella niillä kaunoluistimilla ympäri kenttää ja väistellä pahimpia osumia, kun kuudesluokkalaiset liikunnalliset pojat laukovat maaleja. Tasoerot olivat niin huimat, ettei peleissä ollut mitään järkeä. Muutama urheilullinen poika lähinnä pelasi keskenään ja me muut seisoskelimme rekvisiittana. Vanhoillinen miesopettajamme ei ilmeisesti tiennyt muita liikuntamuotoja, joten näitä sitten pelattiin vuosien ajan joka viikko.

    Oikeastaan surullista, että opettajalla on niin suuri valta päättää liikuntalajeista, ja numeroistakin. Meilläkin pari poikaa sai aina liikunnasta kympin vain sen takia, että harrastivat jotain lajia. Yksikin oli hyvä hiihdossa, mutta huono suunnilleen kaikessa muussa, mutta sai silti aina sen kympin. Itsehän olin ihan hyvä uinnissa, mutta kun koulu-uinnit rajoittuivat pariin kertaan vuodessa, niin sitä ei huomioitu ollenkaan.

    Harmittaa ihan näin jälkikäteen, miten yksipuolista liikunta omalla ala-asteellani oli eikä siitä juuri saanut onnistumisen elämyksiä. Ei minulle onneksi traumojakaan jäänyt, ja hiihtelin vapaa-ajallakin, mutta olisihan se ollut kiva tutustua eri lajeihin, ties mikä kipinä sieltä olisi tarttunut. Ja muistaakseni meille ei ikinä edes kunnolla opetettu mitään sääntöjä tai tekniikkaa, vaan laitettiin vain kaikki samalle kentälle pelaamaan. Pienessä koulussa oli monia hyviä puolia, mutta tämä liikunnan yksipuolisuus ja aivan eri tasoisten kanssa pelaaminen oli kyllä suurimpia epäkohtia jo silloin, ja myös näin jälkeenpäin ajateltuna.

    Yläasteelle mennessä sitten esimerkiksi koripallo oli aivan vieras laji, en ollut sitä koskaan saanut pelata, joten olin niillä tunneilla aivan hukassa. Muuten yläasteen liikuntatunnit olivat mielestäni ihan mukavia. Sain olla omanikäisten tyttöjen kanssa, kaikki oli paljon tasavertaisempaa, ja huomasin, etten niin surkea olekaan vaan aivan keskitasoa.

  • ope

    No tästähän voisi sanoa paljonkin. Itselläni on hyviä muistoja esimerkiksi koluliikunnan monipuolisuudesta, siitä, että on lapsena saanut kokemuksia monista eri jutuista, vaikka esimerkiksi inhosin hiihtoa, ei asiasta varsinaista traumaa jäänyt kun hiihtokerrat olivat rajallisia ja toisaalta taas pidin luistelusta ja suunnistuksesta esimerkiksi…Toisaalta tunnistan myös ne huonot ei motivoivat puolet ja fiilikset omista koululiikuntamuistoista. Varmasti koulumaailma on mennyt liikunnankin osalta eteenpäin omista ajoistamme, ja uudessa opsissa tosiaan on ihan oikeasti uudistettu asioita…Matalan kynnyksen rentoa harrastustoimintaa on myös kehitetty joillakin paikkakunnilla, mutta tässä lienee tekemistä edelleen! Kännyköistä…jaksanko edes aloittaa…Meidän pitäisi suojella sekä aikuisia, että lapsia. Nettihän on aikuisillekin “liikaa”, anonyymi kommentointi on epätervettä jne. mutta vanhemmat ostaa vaikka kuinka pienille lapsilleen sen kapulan käteen ja se on ihan “normaalia ja tätä päivää”, että lapsella on jatkuva pääsy ympäristöön, jossa ei ole kukaan ei valvo lasta…Koulussa tosiaankin kännykät tuottaa niin paljon häiriötä, että kokonaan pois kerääminen olisi varmaan fiksuinta…ja kyllä varmasti vaikuttaisi välituntiliikkumiseenkin tottakai kun pitäisi kehittää itse aktiivisesti tai aikuisten ohjauksella muuta ajanvietettä.

  • Hanna M

    Entisenä koululiikunnan kympin oppilaana pystyn sanomaan, että kokemuksia koululiikunnasta on puolin ja toisin. Omasta yläaste/lukio ajasta on noin 15-18 vuotta aikaa (apua ei kyllä uskoisi!!!?). Nuorena harrastin aktiivisesti parhaimmillaan kolmea lajia yhtä aikaa ja siihen päälle vielä kaikki muut vapaaehtoiset kokeilut lajien suhteen. Sama meno on jatkunut hyvin pitkälle näihin päiviin saakka. Kaikista eniten tykkäsin joukkuelajeista ja varsinkin pallolajeista. Hiihto- ja yleisurheilutunneista näen varmasti vieläkin painajaisia. En koskaan omistanut omia suksia vaan lainassa oli melkein 20cm pidemmän serkkutytön hiihtovälineet. Hiihdosta oli nautinto kaukana. En myöskään pitänyt yleisurheilusta, vaikka olin lajeissa aina kärki kolmikossa. Yksin kilpailu oli stressaavaa, koska tottakai halusin olla aina hyvä, paras, saada mitalin ja hyvän arvosanan. Parhaimpia koululiikunnan hetkiä oli, kun yläasteella sai ottaa valinnaisia kursseja liikunnasta. Tällöin kursseille luonnollisesti osallistua saman henkistä porukkaa, tyttöjä ja poikia, jotka nauttivat liikunnasta samalla tavalla kuin minä. Monesti normaaleilla koululiikuntatunneilla joutui hieman “pidättelemään” omia taitoja. Saattoi jopa opettajaltakin tulla pientä kettuilua, että täytyykö aina niin täysillä yrittää, vaikka en edes yrittänyt. Eikä koskaan ollut edes tarkoitus mitenkään näyttää muille, että katsokaa kuinka hyvä mä olen. Liikunta ja urheilu vaan monesti tempasi mukaansa ja tottakai onnistumisien myötä tuli tosi hyvä fiilis ja sitä tietysti haki aina vaan lisää ja lisää. Meillä siis oli tilanne todella hyvä, kun pystyi myös poikien kanssa samoja lajeja päästä pelaamaan. Monesti saatoin olla ainut tyttö poikien keskellä pelaamassa. Koskaan en siinä porukassa tuntenut itseäni ulkopuoliseksi, erilaiseksi tai että olisi tarvinnut jotenkin pidätellä tai vähätellä taitoja. Toisin kuin normaalitunneilla tyttöjen kanssa. Pelasin joukkuelajeja vielä aktiivisesti aikuisikään saakka, edelleenkin harrastemielessä, mutta nykyään harmittaa kun ei esimerkiksi pääse samalla tavalla eri joukkuelajeja harrastusmielessä kokeilemaan. Pitäisi aina sitoutua vuodeksi, jos edes harrastuporukkaa löytyisi. Itse erittäin mielelläni kokoaisin vaikka porukan samanhenkisiä ihmisiä, ja järjestäisin esim kerran pari viikkoon tunnin treenin jossa voitaisiin pelata ja harrastaa milloin mitäkin mieli tekisi. Tässäkin vain tulee vastaan kustannuskysymykset sekä tilan järjestäminen. Tuntuu, että kaikki koulujen liikuntasalit tai urheiluhallit yms on täyteen buukattu seurojen tapahtumia ja treenejä. Ei siis ihmekään, jos lapsillekin on vaikeaa harrastusmielessä liikunta-aktiviteetteja järjestää. Todella sääli, koska tiedän, että on paljon meitä samanlaisia sekä muitakin, jotka mielellään ihan vaikka vaan sosiaalisen kanssakäymisenkin takia kerran pari viikossa haluaisi harrastella liikuntaa. Ei veren maku suussa vaan sopivasti hikoillen, pilke silmäkulmassa. Huolettomasti niin kuin joskus lapsena vapaa-ajalla….

    • Hanna M

      Tulipas raskas teksti. Näköjään kappale jako ei toiminut. Piti vielä lisätä ylläolevaan tekstiin, että Cooperin-testi oli kyllä yksi kirosana tällaisielle urheilulliselle ja hyväkuntoisellekin. Harva noista testeistä nauttii ja ihan varmasti liikuntaa pystyy arvioimaan muullakin tavalla. Meillä oli esimerkiksi ihan hyväksytty/hylätty arvostelu esimerkiksi lukiossa käytössä. Arviointii vaikutti aktiivisuus tunnilla ja läsnäolo, ei niinkää se osasitko joka lajia täydellisesti, vaan se, että ilmaannuit paikalla liikuntavaruisteissa ja viitsit edes yrittää. Oli muuten näille tunneille osallistuminen ihan erilaista, myös tytöillä, joilla ei muuten kiinnostusta liikuntaa kohtaan ollut. Paineet suoriutua kurssista oli paljon höllemmät ja vaikutti kyllä yhteishenkeen.

  • A

    Itse en ihme kyllä koskaan vihannut koululiikuntaa, paitsi ehkä luistelua varpaat syväjäässä jäykillä kaunoluistimilla. En ollut erityisen lahjakas missään, mutta pärjäsin. Tykkäsin myös kokeilla eri lajeja, erityisesti mieleen on jäänyt telinevoimistelu, positiivisessa mielessä siis. Se mikä jäi yläasteelta ihmetyttämään koululiikunnasta, oli tyttöjen ja poikien erilainen kohtelu. Poikien oli mahdollista valita valinnaiseksi aineeksi liikunta muun koululiikunnan lisäksi, kun taas tytöille tätä mahdollisuutta ei tarjottu. En tiedä voiko kyseinen käytäntö olla vuonna 2017 voimassa, mutta tuolloin se kyllä ihmetytti. Syynä kuulemma se, että pojat harrastavat enemmän liikunnallisia harrastuksia. *facepalm*

  • Heidi

    Olen niin täysin samaa mieltä kanssasi! Nykyään korostetaan paljon, että lasten ja nuorten liikkumattomuus johtuu nimenomaan ja/tai ainoastaan netin käytön lisääntymisestä ja sosiaalisesta mediasta. Mielestäni se on suuri osasyyllinen, kyllä, mutta ehkä koulun jättämät traumat pitäisi huomioida myös.
    Itse olen ala-asteella pelannut jääkiekkoa 3 vuotta. Laji maksoi minulle kaudelta alle 100e + varusteet. Uskon, että monilla suuremmilla paikkakunnilla kausimaksu voi olla monta kertaa kalliimpi ja toki riippuen siitä, missä sarjassa pelaa. Mielestäni on kohtuutonta maksaa lapsen/nuoren harrastuksesta 500e KUUKAUDESSA, oli vanhemmilla hyvä palkka tai ei.
    Rakastin jääkiekkoa ja oli hienoa, että joukkueessamme oli paljon tyttöjä. Harrastukseni loppui yhteen kertaan, jolloin valmentajani pelissä moitti ja haukkui pelaamistani kaikkien joukkuetovereideni kuullen. Se oli viimeinen peli, jossa kävin, ja harrastukseni loppui siihen. Sen jälkeen olen koskenut luistimiin vain kun koulussa on ollut luistelua ja on ollut pakko. Yläasteella opin luistamaan jo niistäkin pakollisista kerroista. Mietin, ettei minun ehkä ole pakko tehdä jotain, mistä minulle tulee niin paha mieli. Monesti kun olin jäiltä lähtenyt kyyneleet silmissä.
    Harrastin ala-asteella myös tanssia, mutta loppui sekin kun tunteja ei enää pidetty – luultavasti resurssit eivät enää riittäneet palkata opettajia pitämään tunteja pienemmällä paikkakunnalla. Tanssia harrastaisin kyllä vieläkin, jos siihen olisi mahdollisuus! Mutta näin pienessä kylässä on todella suppeat mahdollisuudet. Jos et pidä jalkapallosta, jääkiekosta tai lentopallosta, täällä ei ole mitään sinulle.
    Koululiikunnasta traumoja on jättänyt myös häpeä siitä, kuinka naamani punastuu liikkuessani. Naamani muuttuu todella punaiseksi, niin se on tehnyt pienestä asti. Jääkiekossa se ei haitannut, kun oli kypärä päässä ja en vain jaksanut piitata, sillä liikkumisesta ja pelaamisesta tuli niin hyvä olo. Ala/yläaste ikäisenä se alkoi vain haitata entistä enemmän, kun muut tytöt kommentoivat naamani punaisuutta. Aloin hävetä itseäni. Tietenkin vakava masennus ja ahdistuneisuus yläkoulussa eivät helpottaneet asiaa ja ne myös omalta osaltaan tekivät liikuntaharrastukset mahdottomiksi.
    Nyt kun olen lukion 2. ja selvinnyt masennuksesta, olen alkanut omatoimisesti liikkua enemmän käymällä juoksemassa. Meillä on aina ollut hyvät liikunnanopettajat koulussa ja meillä on pienessä lukiossa hyvä luokkahenki, mutta silti, en koe haluavani osallistua valinnaisille liikuntatunneille, luultavasti johtuen aiemmista traumoista. Olisi todella hienoa, jos vielä lukioaikana rohkenisin osallistua liikuntatunnille ja pystyisin unohtamaan nuo menneisyyden haamut! :)

  • Moa

    Itseäni entisenä arvokisaurheilijana ja nykyisenä nuorten valmentajana hieman kismittää, kun liikunnasta ja kilpa-urheilusta puhutaan sekaisin näitä ongelmia käsiteltäessä. Ja samalla tullaan yleistäneeksi, että liian vakava toiminta ja liian suuret vaatimukset ovat ongelmia molemmilla kentillä. Huomaamatta myös päädytään vähän kuin syyllistämään kilpaurheilumaailmaa nästä vaatimuksista, jotka pilaavat liikunnan ilon.

    Lapset liikkuvat liian vähän, se on fakta. Ja minusta harrastusmaista toimintaa on lajissa kuin lajissa tarjolla aivan liian vähän. Urheiluseurojen pitäisi minustakin paitsi tavoitella menestystä omassa lajissaan kilpaurheilussa, myös osallistua kansanterveydelliseen tehtävään nuorten liikuntamahdollisuuksien lisääjinä. Mutta keskustelu nuorten kilpaurheilun vaatimuksista tai huipulle pääsyn edellytyksistä ei mielestäni ihan liity tähän keskusteluun.

    Useimmissa lajeissa huipulle pääseminen vaatii järkyttävää määrää liikkumista lapsena ja nuorena. Nykyään harvalla on riittäviä lapsena luotuja pohjia huippuvaiheen treenaamiseen. Kaikki aikuishuiput lajissa kuin lajissa ovat treenanneet todella paljon ja monipuolisesti. Nyt julkaistu tutkimustulos, jonka mukaan useimmat huiput eivät aloittaneet vakavaa treenaamista aikaisessa vaiheessa, on varmasti totta, mutta sisältää mielestäni pienen harhan. Esimerkiksi itse harrastin kolmea lajia koko nuoruusikäni, mutta yksi oli aina ylitse muiden. Yhteensä treenasin viikossa 10-16 ikäisenä noin 7-10 kertaa ja lähemmäs 20 tuntia viikossa. Monien mielestä toiminta oli erittäinkin tavoitteellista ja harjoittelua paljon. Itselleni määrä ei ikinä tuntunut pahalta. Minusta treenaaminen oli parasta, mitä saatoin tehdä. Moni aikuishuippu on jakanut kokemukseni. Raaka tosiasia on, että kilpaurheilussa pärjäävät ne, joille treenaaminen ja kova työ ei ole ikävää ja kuluttavaa, vaan mielekästä ja motivoivaa.

    Siksi olisikin minusta kiva, jos tämä kansanterveydellinen liikunnan lisäämisasia pidettäisiin erillään kilpaurheilusta. Koska useimmiten tuntuu näitä yhditellessä menevän puurot ja vellit sekaisin :D Mielestäni on oltava olemassa toimintaa niille, jotka haluavat treenata tavoitteellisesti ja paljon JA heille, jotka haluavat harrastaa ja liikkua. Molemmat ovat oikein toteutettuna omalle kohderyhmälleen nautinnollista, motivoivaa ja palkitsevaa hommaa.

    Kiitos hyvästä keskustelunavauksesta!

    • Kiitos kiinnostavasta kommentista ja siitä, että avasit paremmin tätä kilpaurheilunäkökulmaa. Tarkoituksenani ei tällä postauksella ole ollut syyllistää kilpaurheilua tai valmentajia tai mitään/ketään muutakaan, vaan nostaa vain esiin haasteet, joita moni kokee koululiikunnan ja liikuntaharrastusten saralla (joihin toki lapsuusiän kilpaurheileminenkin tavallaan kuuluu). On varmasti monia lapsia, jotka nauttivat kilpailemisen tuomasta jännityksestä ja joille tavoitteellinen ja koviin tuloksiin tähtäävä treenaaminen on mielekästä – ja heille liikuntamahdollisuuksia onkin hyvin tarjolla. Eli heitähän tämä keskustelu ja postaus ei oikeastaan kosketa.

      Ongelmaksi muodostuu puolestaan juuri se, että sellaista rentoa, ei-niin-tavoitteellista tarjontaa on huomattavasti vähemmän, jos juuri lainkaan. Ja siihen tällä jutulla pyrittiinkin kiinnittämään huomiota. Ei suinkaan tuomitsemaan kaikkea kilpaurheilua tai tavoitteellista treenaamista. Kukaan ei ole siis kieltämässä kilpaurheilua tai tuomitsemassa sitä harrastavia, vaan ainoastaan tässä peräänkuulutetaan monipuolisempia harrastusmahdollisuuksia niille, joita yhtä tavoitteellinen ja kovaa sitoutumista vaativa treenaaminen ei kiinnosta tai joilla ei ole samanlaista luontaista lahjakkuutta urheiluun lähtökohtaisestikaan. :)

      • Moa

        En ymmärtänytkään tekstiä varsinaisena syyttelynä, pointti kokonaisuudessaan oli tosi hyvä! Lähinnä halusin tarkentaa juurikin kilpaurheilunäkökulmaa, kun monesti näissä keskusteluissa tulee haluamattaankin hassu vastakkainasettelu. Kuin urheilu ja liikunta olisi aina vakava taistelukenttä, missä lapsia rääkätään ja pakotetaan tavoittelemaan ties mitä, ja jossa lahjakkaat lapset keimailee lahjoillaan, jolloin suljetaan toiminnasta pois suurin osa lapsista :D

        Ehkä pointtini oli se, että olisi ihanaa, jos liikunnan lisäämisestä voitaisi puhua ilman, että tarvitse tuoda esiin ikävässä sävyssä niitä lahjakkaita lapsia, jotka pärjää liikuntatunneilla, tai kilpaurheiluryhmiä, joissa treenataan liian kovaa. En tarkoittanut, että sinä Jenni olisit suoranaisesti näin tehnyt (: Koska ongelma on nimenomaan (niin kuin sanoit) se, että ihan vaan harrastamiseen on mahdollisuuksia liian vähän. Ei ehkä se, että vakavaa kilpailutoimintaa olisi jotenkin liikaa. Jos ymmärrät mitä haen!

        • Moa

          Mutta tosiaan, tämähän on vaan tällainen mielenkiintoinen sivuraide tässä oikeasti tärkeämmässä keskustelussa siitä, miten saadaan lapset oikeasti liikkumaan!

        • Juu, ymmärrän hyvin! :) Tosin itse en ole törmännyt sellaiseen keskusteluun, missä kilpaurheilua jotenkin dissattaisiin, mutta voi olla, että en ole vain ollut oikeilla areenoilla seuraamassa. Valitettavasti kilpaurheilun parissa silti on myös sellaisia lapsia, jotka ovat siellä toteuttamassa enemmänkin vanhempiensa haaveita kuin omiaan. Harrastuksen pitäisi aina tapahtua lapsen ehdoilla, joten annetaan niiden lasten harrastaa kovaa, joille se sopii, mutta ei painosteta kaikkia samaan. Monipuolisia harrastusmahdollisuuksia tarjolle, mutta etenkin näille rennomman harrastamisen ryhmille olisi todella tilausta!

          On huippua kuulla, että sinä olet nauttinut kilpaurheilusta ja että joillekin lapsille kova treenaaminen on mieluisaa. Ikävä kyllä kuulin juuri tänään valmennustyötä pitkään tehneeltä kaveriltani, että treeneissä näkee harmillisen usein sellaisia lapsia, jotka ovat selvästi harrastuksen parissa vain vanhempiensa tahdosta. Ja vaikka lapsi itse on ilmaissut, ettei haluaisi treenata niin kovaa ja valmentaja on yrittänyt kertoa vanhemmille, että lapselle voisi sopia paremmin jokin vähän rennompi harrastusporukka, niin viesti kaikuu kuuroille korville, kun lapsesta halutaan NHL-tähteä tämän omista haaveista piittaamatta. Onneksi nämä lienevät surullisia yksittäistapauksia, mutta surullisia yhtä kaikki.

  • Virpi

    Liikuntakärpänen puraisi minua jo 3 vuotiaana, ja sattumusten kautta pääsin hyvin liikunnallisen opettajan luokalle. Alakoulussa liikunnanopettajamme oli todella innostava, tästä syystä taitoluistelva ja tanssia rakastavana löysin itseni ääripäästä; koulun salibandyjoukkueen maalivahtina. Itse valitsin 3vuotiaana lajin, jonka parissa olen vieläkin ahkerasti 20 vuoden jälkeen. Olen siis se 10 oppilas, jonka sai innostumaan helposti.

    Alakoulussa tavoitteena opetussuunnitelmien mukaan on kannustaa aja innostaa lapsia liikkumaan ja täten luoda jonkinnäköisiä lajitaitoja. Tässä rooli on opettajalla. Yläkoulussa puolestaan näitä taitoja tulisi syventää. Usein tyttöjen ja poikien ryhmät ovat erikseen, jotta tytöt uskaltaisivat paremmin tehdä asioita ja yrittää eriasiota, ei siis lajien takia. Meillä tytöt pelasivat ringetteä, hyvin vähän tehtiin mitään kaaria tai muita harjoitteita, jääkiekkoon olisi pitänyt olla kypärä ja tätä ei haluttu silloin yläkoulussa. Tutkimusten mukaan pojat ovat parempia välineenkäsittelyssä ja tytöt rytmiikassa, ehkä tästä syystä tyttöjen tunneilla ei niin ahkerasti pelailla? Aika opettajasta riippuvaa kokemukseni ja lukemani perusteella.

    Mitä harrastamiseen vapaa-ajalla tulee; vanhempien ajankäyttö ja työtapa on muuttunut jonkinverran ja näin tuo varallisuus tulee hyvin esiin. Kaikilla ei ole varaa. Myös oma harrastaminen voi olla esteenä, tai ei viitsitä/pystytä järjestämään aikaa harrastuksille. Nykyään ihannoidaan jos lapsi harrastaa useaa eri lajia/asiaa, kaikkeen ei ole aikaa. Itse kuljin julkisilla pienestä asti harjoituksiin, nyt tulisi aina jonkun olla kuskaamassa. Ainakin meidän junioreilla (11 ja 13v) on hyvin vaikeaa kulkea bussilla vaan koska se on tylsää. Omastakokemuksesta voin sanoa, että ihan pienten 3v harrastaminen oman lajin parissa jää vain niihin luistelukouluaikoihin. Haasteena on saada lapsia etenemään. Osa vanhemmista ei edes halua lastaan kilpaurheilun pariin, tai liian vakavaan tekemiseen. Monia lajeja pystyy harrastamaankin vain paristi viikossa, mutta siihenkään ei välttämättä löydy aikaa, kun muut harrastukset saattavat osua samoille päiville.

    Lajien kustannukset pitäisi saada kuriin, niin että aikuiset ja lapset voisivat harrastaa ja iloita urheilusta. Toivottavasti innostavia opettajia löytyy vielä jostain!

    • Kiitos sekä omien kokemusten jakamisesta että vanhemman näkökulmasta keskusteluun! Uskon, että todella suuri vaikutus on nimenomaan opettajalla, koska kuten tässäkin keskustelussa on osoittautunut, hyvin usein sekä positiiviset että negatiiviset kokemukset henkilöityvät juuri liikunnan opettajaan ja siihen, kuinka hän on lajivalintoja tehnyt tai oppilaitaan kannustanut. Harmillisesti osa ammattialaisista sopii tehtäväänsä paremmin ja osa huonommin, mutta ehkä jo koulutusvaiheessa olisi hyvä pureutua siihen, miten eri tasoisia oppilaita saisi innostettua ja kannustettua positiivisen kautta. Myönnän, etten tiedä liikunnan opettajien koulutuksesta paljoakaan, joten voi olla, että nämä asiat ovat ihan peruskauraa, mutta täällä jaettujen kokemusten pohjalta voisi vielä olla koulutuksessa terävöittämisen tarvetta.

      Ja tuossa on myös pointtia, että kyllä 11-13-vuotiaat lapset osaavat jo itsekin kulkea harrastuksiinsa – riippuen toki hiukan matkasta ja muista käytännön jutuista. Mutta olisi hienoa kyllä, että hinnat saataisiin kuriin, jotta ainakaan se ei jäisi syyksi olla harrastamatta.

  • Lilli

    Tästä aiheesta pitäis kyllä puhua enemmän. On jäänyt itelle traumoja mm kaikista kunto ja juoksutesteistä koska ei mitään kestävyyskuntoa koskaan treenattu koulussa mutta oli silti pakko joka vuosi kaikki nämä testit tehdä ja huomata kuinka huono kunto on ja vaikka tunneilla osallistui ja tykkäs liikkua ni kaikkien testien takia sai aina huonomman arvosanan mitä oikeasti ansaitsisi. Arviointi pitäisi poistaa kokonaan. Se ei ihan varmasti kannusta ketään jotka ei ole niitä parhaita. Ne parhaat voivat saada arviointia jossain muualla. Mun mielestä sen ei pitäisi olla koulun tehtävä. Opettajistakin mulla on valitettavasti huonoa kokemusta. Heidän pitäisi kannustaa kaikkia oppilaita liikkumaan ja innostumaan eri lajeista. Ihan varmasti jokaiselle löytyy joku laji mistä tykkää. Heidän EI pitäisi vertailla oppilaita keskenään tai suosia tiettyjä jotka ovat hyviä liikunnassa tai parhaita luokaltaan.
    Itse olen (melkeen)aina tykännyt koululiikunnasta ja siitä kuinka monipuolista se oli ja meillä ei onneksi ole koskaan tarvinnut opetella jotai piruetteja luistimilla tai muuta joka olisi suunnattu vain tytöille. Silti on nuita muutamia vääryyksiä minkä takia en muistele kauhean lämpimästi koululiikuntaa. Onneksi koulun ulkopuolella olen päässyt harrastamaan mielilajejani tanssia, juoksua ja talviurheilulajeja.

  • Henna83

    Yksi tärkeä seikka, joka koululiikunnan lisäksi liittyy lasten liikkumiseen, on tapa, jolla lapset ylipäänsä nykyisin kulkevat kouluun.

    Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani kaikki kävelivät tai pyöräilivät pitkiäkin matkoja kouluun kesät talvet. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä eikä tullut kuuloonkaan, että vanhemmat kuskaisivat tervejalkaista lasta kouluun ellei nyt suoranainen rajumyrsky riehunut ulkona.

    Juttelin vastikään työkavereideni kanssa, joista kaikki kuljettivat lapsensa autolla kouluun. Näiden lasten koulumatkat olivat kaikki sen pituisia, joista vallan hyvin olisi selvinnyt kävellen tai pyörällä. Syyksi autoiluun oli kaikilla huoli lapsen turvallisuudesta, siitä “ettei vain tapahdu mitään”. Pelättiin kidnappauksia ja onnettomuuksia. Kuinkahan usein Suomessa tapahtuu kidnappauksia ja eiköhän tuo autoralli koulujen lähellä luo onnettomuusalttiimman ympäristön kuin kävely tai pyöräily..? Tuntuu, että nykyvanhemmat tekevät lapsilleen karhunpalveluksen huolehtimalla liikaa.

    Vaikka itse kuulunkin koululiikunnasta traumatisoituneisiin, kouluaikainen hyötyliikunta antoi hyvän pohjan myöhemmille liikuntaharrastuksille. Harmi, että nykylapsilla ei usein ole sitäkään. Parhaat kouluaikaiset liikuntamuistoni liittyvät itse asiassa koulumatkoihin. Muistan ikuisesti, kuinka talvella kotiin kävellessä saatoin pysähtyä juoksemaan erästä mäkeä ylös ja kieriä riemukkaasti alas kerta toisensa jälkeen ilman kilpailua, mittausta ja vertailua ;).

  • sari

    Täytin juuri 34v ja olen vasta lähivuosina löytänyt liikunnan osana elämääni.

    Liikuntatunnit oli ehkä kamalin asia koko peruskoulun aikana, suorastaan inhosin niitä!

    En ollut kouluvuosina erityisen suosittu muiden oppilaiden joukossa, ja olin aina yksi niistä, jotka jäivät viimeisiksi vaihtoehdoiksi, kun valittiin joukkuekavereita. Tämä tuskin lisäsi innostustani joukkuepeleihin.
    Koin lapsena olevani kömpelö ja huono kaikessa liikunnassa, enkä muista että opettajat olisivat mitenkään olleet kannustavia. Ehkä pikemminkin tunsin olevani huono ja arvoton.
    Tuntuu, että kaikessa piti aina suorittaa ja kilpailla kuka on nopein /paras /ketterin jne.

    Näin jälkeenpäin mietittynä tuntuu, että omalla kohdalla koululiikunnassa meni aika montakin asiaa pieleen.

    • helinä

      Voi että, tunnistan tilanteen! Itsekin olin se joka valittiin viimeisinä joka lajiin ja se suorastaan oli syy miksi inhosin liikuntatunteja. On oikeasti nöyryyttävää olla aina viimeinen enkä edelleenkään nyt 35-vuotiaana äitinä käsitä miten joukkueet koottiin näin että lapset valitisivat ne itse? Siinä lapset ottivat ensin omat bestikset, sitten ne ketkä oli tosi hyviä ja viimeisenä sitten ne ketkä ei kuulu omiin kavereihin eikä myöskään ole hyviä ko. liikuntalajissa. Luulisi kenen tahansa maalaisjärjellä tai alkeellisilla tunnetaidoilla varustetun aikuisen, puhumattakaan kasvatusalan ammattilaisen ymmärtävän että tuollainen on lapsen nöyryyttämistä ja väittäisin jopa että jollain lailla kiusaamista. Itsetuntoa se ainakin latisti, mikä ei muutoinkaan ole korkealla lapsella, jolla ei ole juurikaan kavereita koulussa. Olen kuullut huhuja, että tällaisesta tavasta muodostaa joukkueet olisi jo luovuttu, toivottavasti asia on niin!

      Muutoinkaan en tietysti innostunut koululiikunnasta. Inhosin silloin ja edelleen joukkuelajeja, joissa piti osata rohkeana rynnistää tilanteisiin. Ujona en uskaltanut ja syrjintää kokeneena jäin myös vaille kavereitten syöttöjä, mitkä pelastivat monta sinänsä saman tasoista joutumasta täysin tyhjän pantiksi joukkuelajeissa.

      Aikuisena löysin liikunnan ilon yllätys yllätys yksilölajeista.. Kävely, juoksu, hiihto, jumppa, vesijuoksu…

  • Ehu

    Ehkä se sanoma mitä koululiikuntaa kaivattaisiin olisi se, ettei tarvi olla hyvä että voi liikkua. Mutta mielestäni myös vanhemmilla on vastuu kannustaa lapsia liikkumaan vapaa-ajallani, ei kaikkea voi koulun kontolle sysätä. Uskon että suurin osa liikunnallisesti “lahjakkaista” lapsista on saanut terveen mallin liikkumiseen kotoaan ja kannustusta ja näin hyviä kokemuksia liikunnasta. Liikkuminenkin kuitenkin on taito siinä missä muukin, ei kenenkään kunto tai taidot parane vain muutamalla koululiikuntatunnilla viikossa.

    • No tässä se aika hyvin tiivistettiinkin: että liikunnasta voi nauttia ja on lupa liikkua, vaikka ei olisikaan niin taitava, lahjakas ja urheilullinen. :) Toki olisi hyvä, että lapsia kannustettaisiin liikkeelle myös vapaa-ajalla ja on totta, että pari tuntia koululiikuntaa viikossa ei tietenkään riitä ylläpitämään hyvää kuntoa, mutta osaltaan myös koululiikunnalla voidaan innostaa ja ohjata lasta liikkumisen pariin. Silloin liikuntaa kuitenkin ohjaa osaava ja parhaimmillaan kannustava aikuinen siinä, missä monien lasten vanhemmat eivät itse välttämättä ole niin liikuntaorientoituneita. Ja jos lapsen ainoat liikuntakokemukset ovat koululiikunnasta ja jäävät negatiivisiksi, niin silloin ei liene ihme, ettei urheilu innosta vapaa-ajallakaan. Siksi minusta koululiikunnalla on valtavan suuri merkitys motivoivana voimana lapsen liikkumiseen.

  • Vierailija

    Mun lempiaineita koulussa oli liikunta, vaikka en ollutkaan siinä erityisen hyvä, vaan perus kasin oppilas (ja yläasteella valinnaisena olleessa ylimääräisessä liikunnassa 9). Mun muistot liittyy nimenomaan siihen, että sai porukalla pitää hauskaa ja kokeilla kaikkia mahdollisia lajeja, joita ei muuten olisi tullut harrastettua ja pelattua. Ja koululiikunnasta lähti myös ensikipinä minulle nykyäänkin rakkaaseen harrastukseeni, lasketteluun. Perheeni ei harrastanut laskettelua, joten en ilman koululiikuntaa olisi välttämättä koskaan tullut kokeilleeksi lajia.

    Mä olin myös usein se viimeisimpien joukossa joukkueeseen valittu, vaikka en ollut mitenkään kiusattu tai syrjitty, vaan mulla oli aina paljon kavereita. Osasin jotenkin jo lapsena ajatella, että totta kai lajissa taitavimmat pelaajat valitaan joukkueeseen ensimmäisenä. En tajunnut tästä loukkaantua, sillä päättelin, että enhän voisikaan olla tässä lajissa luokanparas, koska omat vapaa-ajallani harrastamani liikuntalajit eivät olleet joukkuelajeja, toisin kuin ensimmäisenä valituilla. Tosin nyt aikuisena ymmärrän kapteenivalintatilanteeseen liittyvät ongelmat, ja olen iloinen, jos sitä ei enää samalla tavalla käytetä.

    Mun mielestä koululiikunnan numeroarviointia kritisoidessa pitää muistaa, että muissakin oppiaineissa oma harrastuneisuus ja vapaa-ajan aktiivisuus vaikuttaa arvosanaan. Itse olin esimerkiksi lapsena innokas lukutoukka, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että olin kirjallisesti lahjakas, mikä puolestaan luonnollisesti vaikutti siihen, että äidinkielennumeroni oli aina 10. Ystäväni taas oli pienestä asti soittanut soittimia ja ollut musikaalinen, joten sai ansaitusti musiikista kympin, joku toinen taas superkiinnostunut historiasta jne.

  • Marju

    Tärkeä aihe! Omat kokemukseni sekä koululiikunnasta että lapsille tänä päivänä tarjolla olevista liikuntavaihtoehtojen, myös vähemmän tavoitteellisten, määrästä on päinvastainen.

    Mielestäni on ensisijaisesti vanhempien, ei koulun, tehtävä innostaa lapsiaan liikkumaan esim. ulkoilemalla, pyöräilemällä, käymällä urheilukentällä, metsäretkillä, puistossa, luistelemassa, potkimalla palloa, hiihtämällä, tanssimalla, pelaamalla sulkista jne. kokeilemalla kaikkea erilaista. Vaihtoehtoja (myös ilmaisia sekä kohtuuhintaisia) on loputtomasti.

    Uskon myös, että tapa liikkua (tai olla liikkumatta) opitaan jo ihan pienestä pitäen, jolloin koululiikunnan voi olla vaikea yksinään “korjata tilannetta”. Siksi myös jo päiväkodeissa lasten liikkumiseen pitää kiinnittää huomiota. Toki koululiikunta on hyvä mahdollisuus sekin.

    Samaa mieltä, että joidenkin lajien kuten jääkiekon kustannukset etenkin pääkaupunkiseudulla ovat harmillisesti karanneet käsistä ja sulkevat suuren osan potentiaalisista harrastajista automaattisesti pois jo ennen ekoja treenejä. Tähän pitäisi saada muutosta, kalliita lajeja lienee monia muitakin…

    • maija

      Tässä tuli esille tosi tärkeä pointti: vanhempien oma esimerkki.

      He ovat lapselle yleensä lähimmät aikuiset, ja lapset peilaavat omaa toimintaansa vanhempien kautta. On aika vaikeaa opettaa lapselle liikunnallinen elämäntapa, jos itse kulkee aina autolla joka paikkaan ja kotona vain nyhrää sohvalla. Puhun työssäni lastentarhanopettajana vanhemmille usein arjen merkityksestä lasten liikuntakasvatuksessa. Liikuntaa ei välttämättä tarvitse suorittaa menemällä tekemään sitä kuntosalille, jääkiekkokaukaloon tai futiskentälle, vaan liikkua voi missä tahansa.

      Leikkipuistossa on sitä paitsi aikuisenkin mielekkäämpää olla, jos kehtaa ottaa ulkoilun myös oman treenin kannalta. Kiipeilytelineessä voi treenata käsivoimia ja ketteryyttä, hippasilla juostessa saa oikeasti hien pintaan ja futispallon perässä aikakin kuluu nopeammin kuin vain hiekkalaatikon laidalla kännykkää tuijottaen. Vähemmän yllättäen lapsetkin lähtevät innokkaammin mukaan ja jaksavat pidempään, jos aikuinen osallistuu.

      Tietysti myös ohjattu liikunta on tärkeää, ja lapset tykkäävät opetella lajitaitoja. Harvassa lajissa voi päätyä huipulle, jos sitä ei ole aloittanut lapsena. Urheilutreeneistä voi saada hyviä kavereita, ja oman kokemukseni mukaan monet joukkuelajeja harrastaneet osaavat toimia hienosti erilaisissa ryhmissä ja erilaisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi lähiseuran futistreeneissä porukka saattaa olla tosi paljon heterogeenisempää kuin omassa pääsykokeilla valitussa koululuokassa.

      Itse tykkäsin koululiikunnasta paljon, meillä oli onneksi todella hyvät fasiliteetit (mm. oma uima-allas ja valtava liikuntasali, lähellä useita kenttiä yleisurheiluun ja muihin lajeihin, metsät suunnistukseen ja hyvät liikenneyhteydet ihan mihin tahansa jne.) ja taitavat liikunnanopettajat. Valitsin lukiossakin mahdollisimman paljon liikuntatunteja, enkä todellakaan ollut mikään urheilija. En edes harrastanut ala-asteen jälkeen mitään liikuntaa ennen aikuisikää, mutta olin jo lapsena oppinut liikkumaan paljon ja tykkäsin temppuilla, pelata futista ja pesistä sekä harjoitella yleisurheilua.

      Kun vanhemmat kyselevät harrastussuosituksia lapselleen, suosittelen melkein aina heitä ottamaan selvää lähialueen temppukouluista, eli niistä edullisista perusliikuntataitoja harjoittavista jumppatunneista. Kuperkeikkoja, heittämistä, kiipeämistä, juoksua ja ryömimistä – ihan sitä arjen liikkumista.

  • ExBae

    Itse olen innostunut aikuisiällä kaikkein eniten spontaanista, taitoja kehittävästä liikunnasta. Jostain, mikä on hauskaa ihan muuten vain (parkour – jaksanko juosta niin kovaa tuota seinää ylöspäin, että ennätän tarttua yläreunasta kiinni) tai tanssin ilmaisu (teenkö tämän nyt sillä fiiliksellä kuin laulun sanoissa lauletaan) tai vaikkapa päälläseisonnan harjoittelu.

    En ole oikein koskaan ymmärtänyt “hiihdä 6 km niin olet hyvä” -ajattelutapaa.

    Miksei sen sijaan: kokeile mitä pystyt tehdä kehollasi, leiki, ihmettele ja ole utelias. Uudet taidot ja voimat voi sitten tuoda arkeenkin: kuten se, että jaksaa juosta vähän kovempaa bussille voi olla supersiistiä – ja sen huomatessaan huomaa myös, että on ehkä ylittänyt itsensä ja uskomuksensa siitä, mihin pystyy.

    Uskon, että liikkamaikoilla ei välttämättä ole juurikaan kosketusta omaan kehollisuuteensa. Jumpata ja juosta voi kuka tahansa, mutta hienomotoriikka, kyky kuunnella itseään ja olla luova kehonsa käytössä eivät ole niin arkisia taitoja. Eikä niitä kyllä harjoitella tai painotetakaan.

    Liikunnalla pitäisi olla joku tarkoitus. Päämäärätön poukkoilu ja suosikkien nostaminen esille ei vaan tuo kaikille onnistumisen fiilistä.

    Lisäksi jos mietitään lapsia, niin ei ne juokse pakosta, ne juoksee ilosta. Leikistä. Naurusta. Muuten vaan. Kavereiden kanssa! Ei siitä, että aikuinen huutaa ja käskee.

    Lisäksi huono ryhmähenki on omiaan tappamaan innon… Kun koko ajan kyräillään muiden oppilaiden puolesta ja pari menee ohi kuin höyryjuna, kun tarkoituksena olisi leikkiä tai kokeilla niin… haluaa vain pois tieltä ja omien harrastusten pariin. :)

  • saija

    Näin tämän postuksen vasta nyt, mutta jotkut kommentit herättivät minussa vähän ihmetystä, joten kommentoidaan nyt kuitenkin… Itse olen ollut perus liikkuvainen nuoruudessani, pelasin futista, yleisurheilua ja uintia. En ikinä tavoiteellisesti vaan huvikseni. Kävin koulujen kisoissa, joissa yleensä hävisin, enhän harrastanut mitään tosissani, mutta traumoja en saanut koskaan häviämisestä huolimatta… Koululiikunta oli monipuolista, opettajat ok ja saimme varsinkin valinnaisessa liikunnassa vaikuttaa lajeihin, mistä iso plussa. Hyvän numeron sai hyvästä asenteesta, toisten tsemppaamisesta ja yrittämisestä sekä testeistä.

    Eniten ihmetytti monien kommentoijien suhtautuminen testeihin ja cooperiin. Ne olivat kokeita, samoja kuin muissakin oppiaineissa. Niistä ilmoitettiin etukäteen ja jokainen tiesi joutuvansa cooperiin, lihaskuntotesteihin, uintitesteihin jne. joka vuosi. Kaikki ovat varmasti valmistautuneet etukäteen lukemalla, laskemalla ja pänttäämällä muiden aineiden kokeisiin, miksei sitten liikunnan testeihin? Ne olivat sama asia. Itse aina harjoittelin testeihin omalla ajalla etukäteen, kävin juoksemassa, uimassa tai tein kotona vatsalihaksia. Miten kukaan olettaa saavansa hyvän arvosanan esim. cooperista, jos siihen ei ole vaivautunut valmistautumaan mitenkään etukäteen? Tuntuu kummalliselta, että niin harva näki nämä testit samalla tavalla kuin minä :)

Related posts