2/01/17

Uusi vuosi ja uusi laihdutuskuuri?

5 109 vaakakapina1

Yhteistyössä Vaakakapina

Käsi ylös, kuinka moni teistä on joskus laihduttanut? Tai edes kokeillut jotakin ihmedieettiä? Tai jos nyt olet jotenkin onnistunut välttymään edellämainituilta itse, uskallan väittää, että tunnet siitä huolimatta useamman ihmisen, jotka ovat ikuisella laihdutuskuurilla, jojoilevat painonsa kanssa tai vähän väliä kokeilemassa jotakin uutta dieettiä.

Muistan ikuisesti, kun minun mielestäni jo valmiiksi hoikka ystäväni päätti kokeilla legendaarista kaalikeittodieettiä. Hän voi jo ensimmäisten päivien aikana varsin huonosti ja parin päivän kuluttua hän pyörtyi kotonaan. Kuulostaako terveelliseltä? Niinpä.

tauko2

Tammikuu ja vuodenvaihde on aina se aika vuodesta, kun lehtien kannet kirkuvat vinkkejä joulukilojen karistamiseen ja kuntosalit mainostavat tarjouksiaan uutta, urheilullisempaa elämäntapaa haikaileville. Terveemmän olon, paremman kunnon ja hyvinvoinnin tavoittelussa on aina positiivinen asia, kun se lähtee itsestä ja aidosti itseä kuunnellen. Syyllistävistä ajatuksista ja häpeästä ponnistava elämänmuutos tai salamaratkaisuja tarjoavat pikadieetit ovat kuitenkaan vain harvoin avain pysyvämpään elämänmuutokseen tai positiivisempaan kehonkuvaan.

Itse en ole koskaan sortunut kokeilemaan ihmedieettejä, mutta olen kyllä saanut osani bodyshamingista ja potenut ahdistusta epätäydellisestä kropastani. Siksi en epäröinyt hetkeäkään, kun minua pyydettiin mukaan Vaakakapinaan. Tämän kapinan kautta pyritään armollisempaan suhtautumiseen omaa itseä kohtaan ja halutaan kitkeä kaikenlainen inhottava painosta huomauttelu, syyllistäminen ja kiusaaminen. Vaakakapinan kantava ajatus on, että kestävä hyvinvointi alkaa mielestä ja itsensä hyväksymisestä – painonhallinta on vain prosessin sivutuote.

tauko2

Vaakakapinan johtajana ja keulakuvana toimii toimittaja Jenny Lehtinen, joka kyllästyi paitsi pikadieetteihin ja huonon fiiliksen potemiseen omasta vartalostaan, myös siihen tapaan, jolla lihavuudesta puhutaan sekä mediassa että terveydenhuollon parissa. Ja Vaakakapina pyrkii sekä muuttamaan asenneilmapiiriä, että tarjoamaan konkreettisia, armollisia neuvoja siihen, miten pysyvän muutoksen saavuttaminen on mahdollista. Mukana projektissa ovat asiantuntijoina myös ravintoasiantuntija Patrik Borg, psykologi Satu Lähteenkorva ja liikunta-asiantuntija Timo Haikarainen

Jos oikeasti haluat pudottaa painoa, ihmedieetit eivät ole ratkaisu. Painonhallinta ja laihtuminen alkavat pääsi sisäisestä muutoksesta, jonka ytimessä ovat itsesi hyväksyminen ja kestävät muutokset. Kun opettelet tykkäämään itsestäsi, haluat tehdä itsellesi hyviä asioita – ja siitähän hyvinvoinnissa on kyse. Sen takia Vaakakapina haluaa kannustaa tekemään sellaisia asioita, jotka oikeasti tuottavat nautintoa ja iloa.

Painonpudotuksessa on harvoin ohituskaistaa ja pikaratkaisuja, vaan pysyvä muutos syntyy hitaasti. Laihdutuskuurit epäonnistuvat asiantuntijoiden mukaan 80-90% todennäköisyydellä. Siksi ei ole mitään järkeä kiduttaa ja piiskata itseään näännyttämällä. Onnellisuus tulee aina ensin ja kilot seuraavat perässä – eikä toisinpäin. Hirmuisen moni kehoonsa tyytymätön sortuu “sitku”-ajatteluun, joka nojaa siihen, että kun paino- tai kroppatavoite on saavutettu, sitten voi viimein olla onnellinen ja elää haluamaansa elämää. Vaakakapina haluaa kannustaa ulos tästä ajattelusta ja siksi sen slogan kuuluukin: “Lopeta laihdutus, aloita elämä”. Onnellisuus ei katso kiloja, joten muista, että elämä tapahtuu tässä ja nyt.

tauko2

En itse ole koskaan kärsinyt ylipainosta, mutta sen sijaan olin nuoruusvuosinani luonnostaan aivan poikkeuksellisen pikkuruinen, kirjaimellisesti langanlaiha. Olin kasvuiässä ja söin kuin hevonen, mutta ruipeloon varteeni kilot eivät tarttuneet. Sen sijaan terveystiedon opettajani tarttui. Harjoittelimme terveystiedon tunnilla painoindeksin laskemista ja opettaja nöyryytti minua julkisesti pakottamalla minut kertomaan koko luokan edessä oman lukuni. Siinä sitä sitten joukolla kauhisteltiin, kuinka oppikirjan asteikon mukaan minun kuuluisi olla suunnilleen sairaalahoidossa. Tölväisy heitti vain lisää vettä myllyyn syömishäiriöepäilyille ja -syytöksille (täysin perättömille), joita sain kuulla ihan riittämiin liki päivittäin jo muutenkin.

Näin sitä oppi jo nuoresta pitäen, että oikein koskaan ei ole hyvä. Aina pitäisi olla hoikempi, pulskempi, muodokkaampi, pienempi, suurempi, pidempi, lyhyempi, sirompi, vahvempi, you name it. Kukaan ei säästy tältä myllytykseltä kokoon katsomatta. Totuus on, että painoindeksien kyttääminen, vaa’alla laukkaaminen, numeroiden mustavalkoinen tuijottelu, tiukkojen dieettien ehdoton noudattaminen, asioiden kieltäminen itseltä ja loputtomat vaatimukset tekevät viime kädessä hyvinvoinnille ja itsetunnolle vain hallaa. Ja sitä kautta ne myös ainoastaan hankaloittavat painonhallintaa, eivätkä suinkaan helpota sitä.

tauko2

Olin astumassa puntarille muutama viikko sitten, kun vaaka kieltäytyi näyttämästä minkäänlaista lukemaa. Vaihdoin patterinkin, mutta näyttö vain pysyi pimeänä – hajonnut oli, mokoma. Harmittelin, että pitänee lähteä hankkimaan uusi, kunnes seisahduin ajatukseni äärelle ja muutin mieleni. Mihin minä muka vaakaa tarvitsen?

Olen jo vuosia kokenut, että paras mittari hyvälle ololle on se, miltä kehossa tuntuu, ei se, mitä lukemaa vaaka näyttää. Ja itse asiassa koen oppineeni tutkailemaan kehoni tuntemuksia niinkin hyvin, etten oikeastaan tarvitsee vaakaa kertomaan minulle, paljonko painan. Yleensä osaan arvioida painoni oikein suunnilleen kilon tarkkuudella ilman puntariakin. Ja totuus on, että se vaa’an lukema ei kerro vielä yhtään mitään siitä, miten hyvä olo minulla on. Mikä voisikaan olla parempi alku Vaakakapinalle kuin se, että heivaa koko vaa’an tyystin elämästään.

tauko2

Tuntuu surulliselta, että omaa kehoa arvostetaan nykyään lähinnä sitä kautta, miltä se näyttää. Jokainen keho on oma ainutlaatuinen taideteoksensa, joka ansaitsee arvostusta. Olen vuosien varrella itse tehnyt töitä sen kanssa, että osaisin arvostaa omaa kroppaani ja koen, että arvostus alkaa ihan pienistä asioista. Miten puhut omasta kehostasi? Arvostaen, lempeydellä ja hyväksyen vai syyllistäen, haukkuen ja epäkohtia etsien. Myös minulla on päiviä, kun peilikuva ei tunnu ystävältä, mutta olen tehnyt tietoisen valinnan, etten hauku vartaloani. Mieleen piirtyy aivan erilainen kuva sen mukaan, miten itseään puhuttelee. Ei väheksytä itseä, eikä muita. <3

Painonhallintavallankumous käynnistyy nyt heti vuoden alussa ja projektin keskiössä toimii Facebook-yhteisö, jossa käydään vilkasta keskustelua onnistumisista ja matkan varrelle osuvista haasteista sekä jaetaan tietoa ja ihmisten omia tarinoita. lisäksi vuoden mittaiseen projektiin kuuluu 8-osainen, hyvinvoinnin ilmiöitä ja hyvinvointibisneksen nurjia puolia ravisuttava dokumenttisarja Jenny Plus, joka saa alkunsa ensi syksynä. Tämän tekstin myötä haluan kannustaa myös teitä muita olemaan lempeämpiä itsellenne ja liittymään mukaan positiivista kehonkuvaa välittävään Vaakakapinaan. Kuka on mukana?

vaaka-kapina1

 

Tags: , , ,

Categorised in: Elämä, Kauneus

5 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Hanna

    Muutin viisi vuotta sitten ja vaaka hukkui siinä johonkin. Eikä ole tullut hankittua uutta. Eli vaakakapinassa mukana vähän niinkuin vahingossa :D Olen tosin suurinpiirtein vaatteiden perusteella seurannut että mitään sen suurempaa retkahdusta suuntaan tai toiseen ei ole tapahtunut, iän myötä tosin aina vaan armollisempi suhtautuminen omaan itseen (olen 35v.). Ts. ihan tiukimmat farkut useamman vuoden takaa eivät enää mene päälle ;)

    Itseasiassa olen aina tykännyt että oma kroppani on ihan ok ja huomannut kaveripiirissäni olevani harvinaisuus tältä osin. Tai että sitä ei ehkä saa sanoa, parhaimmankin kropan omaavat ovat aina löytäneet itsestään vikoja joista on pitänyt raportoida toisille. Enkä minäkään ole koskaan ääneen sanonut, että olen ihan tyytyväinen kroppaani. Olisikohan pitänyt? Vai suuttuisiko joku siitä?

    Mutta oikeasti, kuinka monella muka on jotain “vikoja” kropassaan? Pienet rinnat: onneksi olkoon, helpot urheillessa, helppo löytää vaatteita, sievät. Isot rinnat: onneksi olkoon, kurvit on kauniita. Selluliittia: niin kenelläpä sitä ei olisi? En tunne yhtäkään naista jolla ei olisi selluliittia, olivat he minkä kokoisia tahansa. Jne jne. Ja jos nyt aivan pakko on olla sitä mieltä että omaa jotain “vikoja”, niin voisikohan niiden tuijottamisen sijaan etsiä niitä hyviä puolia? Minulla on kauniit kädet ja kauniit hampaat. Aika pieni osa koko kropasta, mutta jos sitä peilikuvaa katsoessa sanoo itselleen että onpa minulla kaunis hymy sen sijaan että sanoo onpa minulla paljon selluliittia, niin sitä on jo päässyt pitkälle.

    • Aamen! Nyt on omaan kehoon sellainen asenne, jonka soisin jokaisella olevan. Olenkin joskus täällä blogin puolella tehnyt sellaisen haasteen, jossa kehotin ihmisiä keksimään itsestään ja kehostaan kolme kaunista asiaa. Ja oli niin ihana lukea niitä kommentteja, kun jotkut oikeasti ensimmäisiä kertoja koskaan löysivät itsestään jotakin kaunista ja innostuivat siitä itsekin. Tätä lisää!

  • Mukana! Hauska sinänsä, että juuri kirjoittelin omasta huonosta olosta, jolle on tehtävä jotain, ja johon ei kuitenkaan vaikuta vaa’an luvut vaan nimenomaan se olotila muuten. En omista toimivaa vaakaa, enkä todella sitä edes tarvitse. Toki esim. mummolassa käydessä tulee astuttua vaa’alle, mutta helposti voin olla kuukausia ilmankin.

  • Hyvä postaus ja tärkeä aihe.

    Mulla ei ole koskaan ollut omassa kodissani vaakaa, enkä näe sellaisen hankkimiselle syytäkään. Enkä minäkään vaakaa tarvitse tietääkseni mitä painan, sillä paino on pysynyt melko samana useamman vuoden. Ja niinhän se on, että oma olo kertoo jo tarpeeksi.

    Olen aina ajatellut olevani tosi järkevä tämän asian suhteen, sillä en ole kokeillut dieettejä, en jaksa antaa painoarvoa muiden tai omalle painolle, voin herkutella ilman huonoa omatuntoa jne. Mutta totuus on karumpi. Kyllä sitä omaa peilikuvaa aika kriittisesti katsoo.

    Todellisen märän rätin sain naamalleni muutama päivä sitten, kun piti ostaa uudet farkut. Mulla on vuosien takaa lempifarkut, jotka ovat pientä kokoa, ovat kyllä venyneet, mutta tuntuvat nykyään päällä epämukavilta, kun kilo tai kaksi on tullut lisää. Kun sitten kiskaisin vaatekaupassa kaksi kokoa isommat housut päälle, ja ne tuntuivat hyvältä, en voinut ostaa niitä. Jokin aivoissa pisti stopin päälle, ja sinne jäivät housut. Ja kun toisessa kaupassa sovitin yhtä kokoa ja se puristi, totesin mallin olevan huono sen sijaan, että olisin vaan sovittanut isompia! Siis MINÄ, joka en oikeasti vuosiin edes tiennyt vaatekokoani ja jonka jokainen paitakin on vähintään yhden koon liian iso, koska se vain tuntuu paremmalta päällä.

    Mutta kerään tässä vielä itseni, marssin sinne kauppaan ja ostan ne kaksi kokoa isommat housut. Ja siihen kaveriksi varmaan koon tai kaksi liian ison paidan.

    (Loppukaneettina vielä, että toisten vartaloiden kommentointi on sellaista paskaa, josta pitäisi vähintään jokin sanktio seurata. Minäkin kärsin lapsena alipainosta ja jouduin siksi hyppäämään painontarkkailussa. Ja siitä sai kuulla, aina. Kun sitten reilu parikymppisenä painoa alkoi oikeasti vähän kertyä (jihuu!), niin ihan ensimmäinen kommentti, jonka sain eräältä läheiseltä, oli negatiivinen. Se oli aivan järkyttävää. Ensin saa kuulla miten on liian laiha luutikku ja sitten kun painon saa hilattua normaaliksi, niin onkin jo liian iso. Ihan järkyttävää.)

Related posts