27/12/16

Mummo ja minä

33 266 mummokaveri

Tämä vuosi on vierähtänyt niin vikkelään, että välillä ihan ihmettelen, mihin se oikein hurahti. Yksi vuoden isoimpia juttuja on ehdottomasti ollut uusi ihminen, joka astui elämääni aika tarkalleen 7 kuukautta sitten. Aloin nimittäin toukokuun lopulla vierailla SPR:n ystävätoiminnan kautta 82-vuotiaan rouvan luona ja hiljattain heräsin huomaamaan, että yhteistä taivalta on meillä takana jo yli puolen vuoden verran.

Kirjoitin tuolloin ihan ensimmäisen tapaamisemme jälkeen postauksen ja kerroin tästä tuoreesta, nupullaan olleesta ystävyydestä. Minulla oli alusta alkaen ajatuksissani kertoa jossain vaiheessa siitä, miten ystävyys on edennyt, mutta mummoystävästä on tullut tarinoitua enemmän Snapchatin (@jennipupulandia) puolella. Siellä mummotarinoistani onkin tullut yksi suosituimmista teemoista ja ihmiset aina jaksavat kysellä, mitä mummoystävälle kuuluu. Blogin puolellakin moni on kysellyt, miten ystävyys lähti alun jälkeen rullaamaan, joten ajattelin, että ehkä nyt vuoden lähestyessä loppuaan voisi olla hyvä hetki kertoilla kuulumisia. Koska puoleen vuoteen mahtuu paljon, jutustakin tuli aika pitkä. Kannattaa siis keittää itselle vaikka kuppi kuumaa ennen kuin ryhtyy luku-urakkaan. :)

Tahmea alku

Tutustuminen mummoystävän kanssa lähti käyntiin varsin varovaisesti ja se on ihan ymmärrettävää. Voin kuvitella, että on aika kummallinen tilanne, kun omaan kotiin yhtäkkiä tupsahtaa ihan uusi ihminen, jolle pitäisi alkaa kertoilla itsestään ja omasta elämästään. Etenkin, jos tämä ihminen on 50 vuotta nuorempi eikä ole kauheasti tottunut olemaan tekemisissä nuorten kanssa.

Mummoystäväni myönsi heti kättelyssä, että oli odottanut jotakuta vanhempaa, vähän lähempänä omaa ikäänsä. Hän tuumi, että vähän iäkkäämmän ihmisen kanssa voisi olla enemmän yhteistä ja juteltavaa. Ehdotin, että antaisimme tuttavuudelle silti mahdollisuuden ja katsoisimme, miten juttu lähtisi luistamaan. Parhaimmillaanhan ikäero voi olla rikkaus ja voimme avartaa toistemme maailmoja ihan uudella tavalla. Totesin myös, ettei tapaamisia olisi pakko jatkaa, jos tulisi tunne, ettei juttu luista ollenkaan. Hän kuitenkin avoimin mielin asian suhteen, joten sovimme, että kokeilemme, miten homma lähtee sujumaan.

Voin kertoa, että ystävyytemme alku ei ollut ihan helppo. Uuden ystäväni varautuneisuus näkyi keskusteluissamme siten, että juttu ei vain oikein tuntunut lähtevän lentoon omalla painollaan. Jutustelin ja kyselin, mutta vastaukset olivat lyhyitä ja napakoita eikä sellaista luontevaa flowta keskusteluun oikein syntynyt. Ajattelin, että ehkä tilanne vaatii vain aikaa ja olin toiveikas, että pienen totuttelun jälkeen keskustelu lähtisi rullaamaan omalla painollaan

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin jo olla hiukan epätoivoinen, kun viikoittaisia tapaamisia oli takana jo parin kuukauden ajalta, eikä mainittavaa kehitystä ystävyyssuhteen lähenemisessä tai keskusteluflown löytämisessä ollut tapahtunut. Oman haasteensa tilanteelle asetti se, että ystäväni oli tuolloin vuodepotilas, joka ei päässyt liikkumaan kotoaan mihinkään, joten tapaamiset rajoittuivat neljän seinän sisälle eikä voinut esimerkiksi lähteä ulos kävelemään tai tehdä mitään muuta aktiivista, mikä olisi helposti synnyttänyt myös keskustelua. Olin kuitenkin päättänyt, etten luovuttaisi ihan helpolla, vaan sinnittelisin vielä.

Kyselin Snapchatissa ihmisiltä ideoita siitä, mistä mummon kanssa voisi keskustella (ja sainkin niitä, kiitos). Olin toiveikas, että jos vain onnistuisin löytämään sopivaa jutunjuurta, keskustelu kyllä lähtisi sujumaan. Sitä odotellessa keksin ehdottaa, että voisin vaikka lukea hänelle ääneen jotakin kirjaa. Liikuntarajoitteiden lisäksi mummolla nimittäin on niin huono näkö, että edes silmälasien kanssa hän ei näe lukea mitään. Meillä oli ollut puhetta siitä, että hän on aina tykännyt itse lukea kovasti ja oli oikein odottanut sitä, että eläkepäivinään voisi vain uppoutua lukemaan kirjoja. Mutta toisin kävi, kun näkökyky meni. Ehdotin alkuun äänikirjoja, mutta koska tämä ehdotus ei saanut kovin innostunutta vastaanottoa, tarjouduin lukemaan hänelle ääneen itse. Tällä kertaa sain enemmän vastakaikua ehdotukselleni, joten yhteisistä lukutuokioista tuli osa tapaamisiamme.

Yhteiset lukuhetket helpottivat tilannetta, kun keskustelun tyrehtyessä saatoin vain ehdottaa, että jatkaisimmeko lukemista. Tosin sopivan kirjan löytämisessäkin meni tovi. Ehdimme lukea pariakin kirjaa ennen kuin löytyi mieluisa. Olen aina miettinyt, että haluaisin lukea Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen ja se löytyi mummon omasta kirjahyllystä. Kun tavasin kirjojen takakansia hyllyssä, olin havaitsevinani mummon äänessä pientä innostusta, kun kohdalle tuli tämä nimi. Hän kertoi lukeneensa kirjan joskus nuoruudessaan kauan sitten, mutta että voisi kyllä uppoutua tarinaan uudelleenkin. No mutta tämähän on win-win-tilanne, ajattelin riemuissani. Minä saisin viimein luettua tämän klassikkoteoksen ja mummokin tykkää kirjasta. Paksuhan tuo romaani on, suorastaan järkäle, mutta mihinkäs meillä oli kiire.

Ystävyyden käännekohta

Yhteinen lukuprojekti auttoi antamaan rytmiä tapaamisillemme ja vähitellen tunnelmakin alkoi rentoutua. Muistan ikuisesti, mikä oli ystävyytemme olennainen käännekohta. Olin kertonut ystävälleni olevani kesän lopulla menossa käymään Tukholmassa ja ollessani jo eteisessä pukemassa, hän huikkasi minulle kujeilevasti: “No pidähän sitten hauskaa siellä Ruotsissa, med svenska pojkar!” Leukani oli loksahtaa auki tästä heitosta, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun näin mummoystäväni silmäkulmassa tällaista pilkettä.

Koin tuon vitsikkään toivotuksen eräänlaiseksi oven avaukseksi ystävältäni, sillä ensimmäistä kertaa tuntui, että hän näytti minulle todellista luonnettaan. Ja tästä pilkahduksesta minä pidin! Ja nyt, kun minut oli selvästi päästetty jollekin uudelle tasolle, halusin pitää tämä väylän avoinna. Niinpä päätin paljastaa mummolle, että itse asiassa olin kuin olinkin menossa Ruotsin reissullani treffeille. Hän tuntui kiinnostuvan tästä tiedosta välittömästi ja kyselikin hiukan aiheesta. Pienen juorutuokion päätteeksi lupasin kertoa hänelle seuraavalla tapaamisellamme, miten treffit olivat sujuneet.

Tästä oikeastaan alkoi ihan toisenlainen vaihe ystävyydessämme ja huomasin, että kun minä olin jakanut mummon kanssa jotakin henkilökohtaisempaa, myös hän alkoi vähitellen avautua. On toki ihan luonnollista, että useimmissa ystävyyssuhteissa kehitys menee juuri tähän tapaan – jakamisen pitää olla vastavuoroista, jotta on mahdollisuus päästä syvemmälle.

Olin ehkä arkaillut alkuun turhaan tällaisia henkilökohtaisempia aiheita, mutta koska meillä tosiaan on ikäeroa 50 vuotta, ei aina voi olla ihan varma, millaisia mietteitä täysin eri aikakauden ja sukupolven kasvatilla on vaikkapa parisuhteista ja treffailusta. Kun osoittautui, että ystäväni on varsin moderni ja ajatuksiltaan liberaali nainen, tuntui heti luontevammalta jutella hänelle myös treffijuttuja ja muita sinkkunaisen elämään liittyviä mietteitä. Ja sitä kautta pääsimme vähitellen sellaiselle tasolle, että tunsimme molemmat voivamme kertoa toiselle hiukan avoimemmin ja henkilökohtaisemmin itsestämme ja elämästämme.

Huomaan, että on tiettyjä aiheita, joista ystäväni ei selvästikään halua keskustella, ja tällöin keskustelu kuivuu kasaan varsin nopeasti. Vastaukset muuttuvat lyhyiksi eikä keskustelu etene omalla painollaan. Tällöin annan olla ja vaihdan aihetta. On kuitenkin ollut ilo huomata, että loppujen lopuksi meillä on hyvin samankaltainen ajatusmaailma monista asioista ja jaamme monia samankaltaisia arvoja. Se helpottaa juttutuokioita kovasti ja onpa nyt ystävyyden syvennyttyä keskusteltu ihmissuhteiden lisäksi myös monista päivänpolttavista teemoista ja politiikastakin.

Kännykkäsovelluksia ja yhteisiä herkkuhetkiä

On ollut ilo huomata, miten utelias ja avoin vanhakin ihminen voi maailmaa kohtaan olla. Uskon itse vakaasti siihen, että parhaiten elämässä pärjäävät he, jotka jaksavat loppuun asti säilyttää halun oppia uutta sekä uteliaisuuden ympäröivää maailmaa kohtaan. Vaikka mummoystävälläni ei todellakaan ole älypuhelinta, nettiyhteyttä taikka muitakaan nykyaikaisia hienouksia, olen kertoillut hänelle modernin maailman ihmeellisistä keksinnöistä. Epäluulon sijaan hän on suhtautunut kännykkäsovelluksiin ja muihin outouksiin ilahduttavalla avoimuudella. “Kuulostaapa kätevältä”, hän on todennut esimerkiksi Uberista.

Jossain vaiheessa huomasin ystäväni laihtuneen melkoisesti ja hän itsekin valitteli pudonnutta painoaan. Tulin kysyneeksi, että miten ne kotipalvelun toimittamat ruoat maistuvat ja sain selville, että eiväthän ne oikein maistu. Kun paljastui, että olemme molemmat melkoisia herkkusuita, ryhdyin säännöllisesti ilahduttamaan ystävääni tuomalla mukanani aina jotakin herkkua, pullaa, viineriä tai vaikkapa tuoreita kesämarjoja. Naureskelin ääneen, että kyllä se paino pullalla saadaan taas nousuun ja ajattelin, että olennaisinta lienee, että tarjolla on jotakin, mikä maistuu.

Sitten keksin loistavan idean… Koska mummo ei liikuntarajoitteidensa takia pääse asunnostaan oikein mihinkään, ei meidän ole ollut mahdollista käydä ulkona syömässä. Niinpä kerroin hänelle Wolt-sovelluksesta ja ehdotin, josko tilaisimme joku kerta sieltä kotiin ruokaa. Ainakin se olisi vaihtelua niille kotipalvelun ankeille aterioille. Viikon asiaa pohdiskeltuaan mummo ehdotti itse, että kokeiltaisiinko sitä ruoan tilaamista kotiin.

Ja niin siitä tuli oikeastaan jonkinlainen perinne, että usein kyläillessäni tilaamme Woltilla jotakin ruokaa kotiin ja mummo pääsee edes kerran viikossa herkuttelemaan jollakin vähän maistuvammalla aterialla. Hän on osoittanut ihastuttavaa ennakkoluulottomuutta ruokatilauksissaan: esimerkiksi thaimaalaista tilasimme siksi, että hän ei ollut koskaan ennen kokeillut ja halusi maistaa. Hänen toiveestaan on testattu muun muassa myös kiinalaista, nepalilaista ja meksikolaista.

On ollut hauska huomata, kuinka näistä ruokatilauksista on tullut eräänlainen yhteinen juttumme. Mummo harvoin ehdottaa sitä itse, mutta jos minä ehdotan, hän ei ole ensimmäisen kokeilumme jälkeen kieltäytynyt kertaakaan. Enemmänkin sieltä on aika innostuneesti tullut aina myöntävä vastaus.

Edistysaskeleita – henkisiä ja fyysisiä

Myönnän miettineeni joskus ystävyyden alkutaipaleella, että kuinkakohan suuri osa ystäväni kivuista ja liikuntarajoitteista on fyysisiä ja kuinka suuri osa henkisiä. En missään nimessä tarkoita vähätellä hänen kipujaan ja vaivojaan, mutta koska ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, kaikki liittyy kaikkeen. Ja vaikka mummo itse alusta lähtien oli hyvin selkeäsanainen mietteissään siitä, että kävelemään hän tuskin tulee koskaan kunnolla enää pystymään, uskalsin hiljaisesti oman pääni sisällä haastaa tätä hänen itselleen langettamaansa tuomiota.

Uskon, että hänen kipunsa ovat ihan todellisia ja alkuvaiheessa liikkuminen tosiaan rajoittui muutamiin kodin sisällä vaivoin otettuihin askeleisiin rollaattorin tukemana. Myös istuminen aiheutti kipua, joten oikeastaan ainoa siedettävä asento tuntui olevan makuulla. Kyseenalaistin kuitenkin mielessäni ajatuksen, että tämä olisi välttämättä hänen lopullinen tilanteensa ja kohtalonsa. Ja toden totta, huomasin kuukausien kuluessa pientä kehitystä. Askeleita otettiin vähitellen vähän useampia ja liikkuminen muuttui sujuvammaksi. Yhtenä päivänä istuminenkin jo sujui ilman kipuja ja mummo ehdotti itse teehetkeä pöydän ääressä sängyn ja nojatuolin sijaan. Tällaiset pienet edistysaskeleet loivat toivoa siitä, että ehkä tilanne ei olisikaan ihan niin toivoton kuin miltä se oli alkuun vaikuttanut.

Uskalsin joskus ehdottaa, että jos ystävästäni joskus tuntuisi siltä, että hän uskaltaisi lähteä kokeilemaan pientä kävelyä ulkona – vaikkapa ihan pienenpientäkin pyrähdystä haistelemassa ulkoilmaa – olisin valmis sitä hänen kanssaan kokeilemaan. Alkuun hän vastusteli ajatusta voimakkaasti, mutta vähitellen vastustelu muuttui laimeammaksi ja laimeammaksi. Lopulta protestointi liittyi enää siihen, että joutuisin kantamaan rollaattoria puoli kerrosta portaissa ja mummo oli huolissaan, mitä siitäkin sitten tulisi.

Tästä ei ollut enää pitkä matka siihen, kun me toden totta teimme pienen kävelylenkin ulkona. Kävelimme rauhallista tahtia parin lähikorttelin ympäri ja kiljuin pääni sisällä riemusta. Olin ollut toiveikas, mutta tämä ylitti kaikki villeimmätkin kuvitelmani. Ja vielä lisää oli tulossa!

Olin huomannut, että kun mummon liikkuminen oli vähitellen muuttunut sujuvammaksi, hän oli alkanut jättää rollaattorin käyttöä kotioloissa vähemmälle. Fysioterapeutin määräämät harjoitukset olivat vahvistaneet heiveröisiä lihaksia siinä määrin, että hän uskalsi liikkua jo kotona ilman rollaattorin tukea. Niinpä ehdotin, että jos hän uskaltaisi, voisimme joku kerta kokeilla ihan pientä kävelyhetkeä myös ilman rollaattoria. Mummo tyrmäsi ajatuksen lähtökuoppiinsa, mutta selvästi se jäi hänen mieleensä hautumaan, sillä muutamaa viikkoa myöhemmin hän ehdotti sitä ihan itse. Ja niin me kävelimme muutaman sadan metrin päässä olevaan lähiravintolaan lounaalle – ilman rollaattoria! En olisi kuuna päivänä uskonut näkeväni tällaista edistystä, vaikka siitä olin salaa vähän haaveillutkin.

En voi sanoin kuvailla, miten palkitsevaa tällaisten konkreettisten kehitysaskeleiden huomaaminen toisen elämässä on ollut. Mutta näiden fyysisten askeleiden ohella olen myös huomannut valtavan muutoksen ystäväni vireystilassa. Kun ensimmäisiä kertoja kävin hänen luonaan vierailulla, hänestä huokui jollain tapaa sellainen luovutusmieliala. Tuli tunne, ettei yksinäinen vanhus oikein nähnyt syytä, miksi tässä kannattaisi enää taistella. Se on valtavan surullista – ja veikkaan, että varsin moni yksinäisyydestä kärsivä ihminen käy läpi samanlaisia tuntemuksia.

Vaikka ystävyytemme alku olikin hiukan jähmeä, oli silti helppo huomata, kuinka käyntini piristivät mummon elämää. Voitte vain itse kuvitella, millaista mahtaa olla maata sängyssä liikunta- ja lähestulkoon näkökyvyttömänä yksinään päivästä toiseen. Vähempikin vetää mielen matalaksi. Puuduttavan arjen keskellä viikoittaiset vierailuni antoivat hänelle jotakin, mitä odottaa.

Aitoa ystävyyttä

Myös mummoystäväni katsoi sen taannoisen A2-yksinäisyysillan televisiosta ja keskustelimme seuraavalla kohtaamisellamme ohjelmasta. Minua hieman jännitti, miltä hänestä mahtoi tuntua, että puhuin televisiossa myös meidän ystävyydestämme, mutta ilokseni hän suhtautui asiaan hyvin myönteisesti. Ohjelma itse asiassa sai aikaan meidän välillemme kiinnostavan varsin keskustelun ystävyyssuhteestamme. Mummo totesi, että olin ollut ihan oikeassa, kun aikanaan aistin hänestä luovuttamisen merkkejä. Hän kertoi todenneensa jo puhelimessa veljelleen olevansa valmis mihin tahansa (viitaten selvästi kuolemaan). Mutta että kun minä tupsahdin sinne kylään, hänessä heräsi uteliaisuus katsoa, että mikäs juttu tämä on. Eihän siinä joutanut vielä luovuttamaan, kun piti uteliaana seurata tilanteen kehitystä.

Tuntuu ihan uskomattomalta, miten pienellä asialla olen voinut oikeasti muuttaa toisen ihmisen elämän. Myönnän, että on hetkittäin ollut haastavaa löytää kiireisestä ja työmatkojen täyteisestä arjesta vapaita hetkiä viikoittaisille tapaamisillemme, mutta ajan löytäminen on viime kädessä priorisointikysymys. Olen todennut itselleni, että jos en onnistu nipistämään viikostani paria tuntia aikaa tälle yksinäiselle vanhukselle, ovat prioriteettini kyllä pielessä.

Tottakai reiluun puoleen vuoteen on mahtunut viikkoja, jolloin tapaaminen ei esimerkiksi matkan takia ole onnistunut, mutta aina, kun se on ollut mahdollista, olen pyrkinyt pitämään kiinni siitä, että tapaamme joka viikko. Tietenkään minun ei olisi pakko käydä ystäväni luona joka viikko, mutta olen halunnut. On nimittäin aika hitsin pitkä aika olla kokonainen viikko yksin kotona ilman yhtäkään keskustelua tai kunnollista ihmiskontaktia.

Olen miettinyt paljon sitä, miten luonnehtisin tätä ystävyyttämme ja kyllä minä tänä päivänä jo sanoisin, että tämä on aito, molemminpuolinen ystävyyssuhde. En ajattele tekeväni hyväntekeväisyyttä tai toimivani vapaaehtoisena, kun käyn mummon luona kylässä. Käyn siellä, koska haluan käydä. Ja koska tämä ystävyys antaa myös minulle valtavan paljon iloa ja sisältöä elämään.

Yleisesti ystävätoiminnasta

Oman kokemukseni perusteella voin todella lämpimästi suositella vapaaehtoiseksi ystäväksi ryhtymistä, sillä tämä on ylivoimaisesti antoisimpia ja palkitsevimpia juttuja, mitä olen koskaan elämässäni tehnyt. Ystävätoimintaan mukaan lähteminen on myös mainio tapa lääkitä omaa yksinäisyyttä, jos tuntuu, että itselläkin olisi tarvetta ystävälle. Ystävätoimintaa järjestää moni taho, mutta itselleni koin sopivimmaksi poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumattoman Suomen Punaisen Ristin, jonka toimintafilosofia tuntui muutenkin istuvan ajatuksiini hyvin.

SPR:n ystävätoiminnassa minusta parasta on se, että sen kautta pyritään löytämään nimenomaan aitoja, molemminpuolisia ja antoisia ystävyyssuhteita, joista kumpikin osapuoli voi kokea saavansa jotakin. Jos siis sattuu esimerkiksi käymään niin, että ystävyyssuhde ei ota tuulta alleen, ei sitä ole pakko jatkaa. Jo ystäväpareja matchaillessa SPR:llä pyritään miettimään, ketkä voisivat perustietojen perusteella tulla keskenäään juttuun, mutta on toki mahdotonta ennustaa, löytyykö kahden toisilleen entuudestaan tuntemattoman välille yhteistä säveltä. Joskus ei löydy ja se on ihan normaalia elämää. Tällöin pyritään löytämään kumpaisellekin sopivampi kaveri.

Pidän tässä SPR:n ystävätoiminnassa positiivisena sitä myös sitä, että toimintaan sitoutuessaan saa silti itse määritellä esimerkiksi sen, miten usein ystävää ehtii tavata. Tapaamisia voi oman aikataulun puitteissa olla  esimerkiksi kerran viikossa, parin viikon välein tai vaikkapa kerran kuussa. SPR:ltä jopa kannustetaan siihen, että alkuun lähdetään liikkeelle varsin maltillisesti, sillä ystävyyden jatkuessa on helpompi tihentää kuin harventaa tapaamisia – ja se on yksinäisellekin mukavampaa niin päin. Yksi isoimmista kynnyksistä itselläni tällaiseen toimintaan ryhtymisessä oli juuri ollut se, että jännitti, kuinka kiireisen arkeni puitteissa minulla olisi mahdollisuus sitoutua säännöllisiin tapaamisiin, mikäli järjestön puolelta edellytettäisiin esimerkiksi jokaviikkoisia kohtaamisia. Oli siis ilo huomata, että ystävätoimintaan voi osallistua nimenomaan omien aikataulujensa mukaan.

SPR:n kautta voi tarjoutua ystäväksi paitsi vanhukselle, myös maahanmuuttajalle, mielenterveyskuntoutujalle, tuen tarpeessa olevalle nuorelle, vammaiselle tai vangille. Mahdollisuuksia olla mukana on siis hyvin monenlaisia ja itselle sopivalla ajankäytöllä ja panoksella. Parhaimmillaan toiminnan kautta syntyntyt ystävyyssuhde voi kuitenkin olla todella antoisa ja pitkäaikainen. Haluan siis kannustaa jokaista kiinnostunutta rohkeasti mukaan. :)

Tags: , ,

Categorised in: Elämä

33 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Emmi M

    Vitsit, oon snäpissä ja täälläkin seurannut teidän taipaletta ja oon kyllä niin onnellinen sekä mummon, että sun puolesta! Snäpin mummo-ystäväjutuista tulee aina niin hyvä mieli, samoin kun tästä.

    Omat isovanhemmat asuu toisella paikkakunnalla, mutta olen jo pitkään soitellut heille viikoittain, ihan muuten vaan ja toki pyrkinyt käymään aina kun mahdollista. Arvokkaita asioita nämä ihmissuhteet!

    Ihanaa vuodenvaihdetta teille molemmille Jenni!

    • Hauskaa kuulla, että mummokaverijutuista tykätään niin snäpissä kuin täälläkin. :) Nauti rakkaista isovanhemmistasi vielä, kun siihen on mahdollisuus. Tämä aika kulkee niin vikkelään ja koskaan ei tiedä, milloin koittaa viimeinen hetki.

      Jos omia isovanhempia ei ole, niin on aika ihanaa yhdistää kaksi ihmisen kaipuussa olevaa tällä tavoin. Minä olen saanut vähän kuin varamummon ja yksinäinen vanhus lainalapsenlapsen. Mukavaa vuodenvaihdetta myös sinulle!

  • Olipas kivaa luettavaa. :) Kaksi yksinäistä tuli lyötyä yhteen samalla iskulla. :)

    • Mahtavaa kuulla, että tykkäsit jutusta. :) Yksinäisyydestä en itse oikeastaan ole onneksi kärsinyt enää vuosiin, mutta koska tiedän, miltä se tuntuu, on ihanaa voida tehdä muutos jonkun toisen yksinäisen elämään!

  • emziki

    Minäkin olen innolla(lisäää!!) ja liikutuksessa seurannut snäpissä “mummokorneria”. Vaikutat Jenni ihanan aidolta ihmiseltä ja on mukavaa että jaat näitä ystävätoimintakokemuksia! Hyvää uutta vuotta sinulle :-)

  • Nousi kyyneleet silmiin tätä lukiessa. Just pari päivää sitten mietittiin mun 10v pojan kanssa, kuinka paljon Helsingissäkin on yksinäisiä, ja että miten me löydettäis meille joku mummo kaveri.

    Helsinki mission kautta jo katselinkin, mutta heidän kauttaan pitäisi ilmeisesti sitoutua tapaamisiin päivä-aikaan, joka ei itselle ole juuri nyt mahdollista.
    Pitääkin tutustua tuohon SPR.n juttuun.

    • Voi että, toivottavasti teillekin löytyisi joku mummoystävä elämään. :) SPR:n kautta toimiminen on ainakin tuntunut todella joustavalta ja kätevältä, joten sitä voin lämmöllä suositella!

  • Erppa

    Ai että rupes ihan itkettämään kun luki tätä! Oon itsekin miettinyt tätä pitkään ja aion jossain vaiheessa ryhtyä itsekin jonkun vanhuksen kaveriksi, toivottavasti sopiva ihminen löytyy kohdalle :) mutta tällä hetkellä en uskalla kun opiskeluja on niin paljon että vapaa-aikakin stressaa, joten en halua että ystävätoiminnasta tulee taakka. Toivottavasti parin vuoden kuluttua :) Mun mielestä on myös tosi tärkeää että aikuisten ja vanhusten yksinäisyyttä ja tätä ystävätoimintaa tuodaan esille, tuntuu välillä että kaikki keskittyminen menee lapsiin ja nuoriin (tärkeää toki sekin), ja aikuiset jäävät merkityksettömiksi.

    • Joo, ystävätoiminnasta ei missään nimessä pidä tulla itselle kuormitusta, vaan sen pitäisi olla iloinen juttu molemmille osapuolille. Tottakai minullakin on tosi kiireisiä viikkoja ja hetkiä, mutta olen yrittänyt silti sumplia arkeni niin, että joka viikko olisi 2-3 tuntia aikaa käydä mummokaverin luona piipahtamassa. Kunhan elämäntilanne helpottaa, niin suosittelen tätä sinullekin! Tsemppiä opiskelustressiin, lämpöä talven keskelle sekä onnea uuteen vuoteen!

  • Maria

    Tää oli niin paras postaus, kiitos Jenni <3 Toivon mukaan jatkat teidän ystävyytenne päivittelyä ja kuulumisia täällä blogin puolella, etenkin kun itse snäppäile. Toisen ihmisen läheisyys on uskomaton asia ja mitä kaikkea se saakaan meissä ihmisissä aikaan. Eikä se katso ikää. Oli jotenkin liikuttavaa kuulla hänen kommenttinsa niistä ruotsalaismiehistä ja, että olet tutustuttanut hänet wolttiin. Koska kokemuksesta tiedän, että ne ruuat, joita vanhuksilla toimitetaan ovat aina hirveitä, enkä ihmettele lainkaan, että moni vanhus jättää ne syömättä, jos ruokahalua on huono jo ennestään. Ne eivät totisesti ainakaan lisää ruokahalua.

    Kerro mummolle terkkuja seuraavan kerran, kun tapaatte. Toivottovasti hän voi hyvin:)!!

    p.s oma hakemus laitettu jo menemään SPR:lle:) Sä olit mun inspiraationlähteeni.

    • Kiitos mieltä lämmittävästä kommentista. <3 Juuri eilen kävimme ulkona syömässä ja juhlistamassa mummon kanssa jo 7 kuukauden verran jatkunutta ystävyyttämme. Ja aivan mahtavaa kuulla, että myös sinä olet innostunut mukaan ystävätoimintaan!

  • Jaana B

    ❤️ Puhdas sydän Sinulle, ei muuten voi kommentoida.

  • Linda

    Ihana kirjoitus Jenni! Tietääkö Mummo blogista? Olisi hauska kuulla myös Mummmon näkökulmasta ystävätoimintaan, olisikohan yhteispostaus ehkä mahdollinen tulevaisuudessa? :)

    • Mummo tietää blogista kyllä, mutta tämä on tietenkin hänelle vähän tuntematonta osa-aluetta, kun nykytekniikan ihmeellisyydet ja internet eivät ole osa hänen elämäänsä. Katsotaan innostuuko mummo tarinoimaan, mutta vähän veikkailen, että hän itse pysyttelee mieluiten taka-alalla. :)

  • Maria

    p.s Miten sun joulu meni?

    • Kiitos kysymästä, joulu meni ihan perinteisissä merkeissä perheen parissa. Kaikki tuntuivat tänä jouluna olevan hieman väsyksissä, joten vietimme varsin rauhalliset pyhät lepäillen, vähän lautapelejä pelaillen, jouluherkkuja syöden ja yhdessäolosta nautiskellen. Iloa ja vilskettä tähän vuoteen toi erityisesti juuri vuoden ikään päässyt veljenpoikani, jonka touhuja oli kiva joululomalla seurailla. :)

  • a

    Ihana juttu ja niin hienoa, että sinun kaltaisiasi ihmisiä ja tuollaista toimintaa on olemassa. Pystyisinpä itse samaan.

  • Sariska

    Jes, vihdoinkin mummoystävä juttuja enemmän täällä blogin puolella, kun itselläni ei ole snäppiä! <3 sinulle ja terveiset mummoystävälle. Ihana kun pidät tätä tärkeää asiaa esillä!

    • Ei tästä varmastikaan mitään säännöllistä juttusarjaa tule, mutta toisinaan, jos tulee jotakin tarinoitavaa, niin varmasti kertoilen blogin puolellakin. :) Mutta olet oikeassa siinä, että tätä asiaa on minustakin tärkeää pitää esillä, jotta ihmiset muistavat, että kuka tahansa voi osallistua yksinäisyyttä ehkäisevään toimintaan ja saada siitä samalla itsekin paljon irti.

  • Tuuli

    Ihana kirjoitus, tulipa hyvä mieli!

  • dfg

    Oi että!!! Mä oon itse katsonut ja selaillut paljonkin näitä ystävyystoimintajuttuja eri toimijoitten sivuilta ja olen jäänyt käsitykseen että siihen tarvitaan melko kattava koulutus… Olen varmaan sitten ollut ihan väärässä, pitää mennä kurkkaamaan SPR:n sivuille.

    Mun mielestä tää on ajatuksena aivan ihana. Mun omat mummot on ihan mahtavia tyyppejä ja tiedän että iällä ei ystävyydessä ole niin paljoa merkitystä kuin voisi kuvitella. Siksikin haluaisin lisää mummoystäviä. Ja ajatuksena mua lämmittäisi myös jos voisin tarjota nuorelle mielenterveyskuntoutujalle ystävyyttäni. Näiden kahden ryhmän yksinäisyys huolestuttaa minua eniten ja haluaisin tehdä jotain konkreettista. Ja saisin toivottavasti itse uudenkin ystävän täältä pk-seudulta!

    • Veikkaan, että eri järjestöjen kautta systeemit ovat melko erilaisia. Olen jäänyt siihen käsitykseen, että esimerkiksi HelsinkiMission kautta ystävätoiminnassa pitää sitoutua johonkin tiettyyn kellonaikaan joka viikko, tms. Sellainen ei sopisi minulle ollenkaan, joten en voisi mitenkään tämäntyyppistä tahoa edes harkita epäsäännölliseen elämääni. Myös SPR järjestää kattavampia kursseja kiinnostuneille, mutta periaatteessa ystävätoimintaan voi lähteä mukaan ihan tuollaisella muutaman tunnin pikakurssillakin.

      Ihanaa kuulla, että ystävätoiminta kiinnostaa! Rohkeasti mukaan vain. :) Nimenomaan SPR:n kautta toiminta on minusta ollut tosi toimivaa ja joustavaa, joten oman kokemukseni pohjalta voin lämmöllä suositella. Oikeastaan enäähän SPR ei oikeastaan ole koko kuviossa sinänsä edes sen suuremmin läsnä, kun ystävyys on pyörähtänyt mukavasti käyntiin ja tapaamiset rullaavat omalla painollaan.

  • Sanaton

    Mielestäni tätä sinun kirjoittamaasi tarinaa pitäisi ehdottomasti jakaa enemmän ihmisten tietoisuuteen, olen aivan sanaton ja sanattoman ylpeä siitä mitä teet! Työskentelen itse vanhusten parissa ja kohtaan työssäni paljon juurikin ystävä mummosi kaltaisia henkilöitä jotka eivät näe enää mitään syytä nousta ylös vuoteesta.Arvostan suuresti sitä että et vaikeuksista huolimatta luovuttanut vaan sait ystäväsi yrittämään asioita pienistä vastusteluista huolimatta.

    En tiedä ymmärrätkö itse kuinka suuren ja merkityksellisen teon olet tehnyt!?
    Jos maailmassa olisi enemmän kaltaisiasi ihmisiä, olisi täällä hyvä elää!
    Kaikkea hyvää sinulle Jenni!

  • Heleää

    Ihana kertomus, liikuttava! Hienoa työtä teet. :)

  • Oi Jenni tää oli niin ihana tarina ja superhieno juttu :)

  • Henna

    Ihana juttu. Kyyneleet silmissä luin kirjoitustasi. Sinunlaisiasi ihmisiä kaipaisin tähän maailmaan lisää.
    Hyvää uutta vuotta Jenni ja kaikkea hyvää!

  • jenni

    Suurkiitos tästä jutusta! Toimin itse pari vuotta sitten MLL:n perhekummina http://www.mll.fi/vanhempainnetti/perhekummit/
    Todella antoisaa puuhaa ja hommaan pääsi parin illan koulutuksen jälkeen. Olin äidin ja kahden lapsen perhekummi. Tapasimme kahden viikon välein. Teimme arkisia juttuja, kävimme kaupassa, pelasimme ja leikimme.

    Itse taidan kuitenkin viihtyä mieluummin aikuisten kuin pikkulasten parissa ja siksi ystävätoiminta kuulostaakin loistavalta vaihtoehdolta. Otan ehdottomasti asiasta tarkemmin selvää!

  • Tällaiset tekstit ovat sitä parasta Pupulandiaa, joiden takia olen pysynyt tämän blogin matkassa ihan alusta lähtien. Sinusta on aina huokunut se, että olet hyvä ihminen, jolla on kultainen sydän. <3 Jotenkin ihan omaa sarjaasi bloggaajien joukossa. Aivan ihanaa, että jaoit tämän tarinan tänne. Ehkäpä se innostaa jotakuta toistakin ryhtymään ystäväksi yksinäiselle. Toivottavasti sinun ja mummon ystävyys kestää vielä pitkään. Oikein ihanaa uutta vuotta sinulle Jenni! <3

  • Miten hyvällle mielelle tästä tulinkaan! Olin itse aikoinani seuraneitinä vaikeasti vammaiselle nuorelle tytölle, ja se oli vaikeuksistaan ja kommunikoinnin rajallisuudestakin huolimatta myös antoisaa. Syvempää ystävyyttä välillemme ei ehtinyt kuitenkaan muodostua, vaikka siitä olinkin alussa haaveillut. Lähtisin todella mielelläni mukaan tälläiseen toimintaan, pitänee ottaa selvää, jos nykyisessä asuinmaassani olisi jotain vastaavaa. Terveiset sinulle ja mummolle! :)

Related posts