22/11/16

Yksinäisyyden stigma

19 137 loneliness

“Mutta miksi sinä olit yksinäinen? Oletko koskaan miettinyt, että ehkä vika onkin ollut sinussa? Mitä jos olet itse tehnyt jotakin väärin?” Näin kysyi viikonloppuna ystäväni, kun keskustelimme A2-trailerin innoittamana yksinäisyydestä. Olemme sivunneet aihetta keskusteluissamme aiemminkin, mutta ensimmäistä kertaa kaverini kommentista huokui hitusen syyllistävä sävy. Ehkä oletkin itse ollut syypää omaan yksinäisyyteesi?

Käymme välillä ystäväni kanssa kiivastakin ajatustenvaihtoa ja tiedän, että hänellä on tapana haastaa keskustelukumppaneitaan provosoivaan tyyliin perustelemaan, pohtimaan ja kyseenalaistamaan ajatuksiaan. Usein tämä tyyli kirvoittaa vain hyvällä tavalla moniulotteisempaa keskustelua, mutta tällä kertaa kommentti kirpaisi.

Tiedän, että todella moni yksinäinen tuntee jollain tavalla syyllisyyttä omasta tilanteestaan ja kokee ehkä jopa epäonnistuneensa ihmisenä, kun oma seura ei tunnu kiinnostavan muita tai lähelle ei vain löydy sopivia luottotyyppejä. Koska kyseessä on monelle hyvin henkilökohtainen ja kipeä aihe, sitä kaipaisi keskustelukumppaneiltakin rahtusen myötätuntoa ja hienotunteisuutta siitä puhuttaessa. Kun toinen uskaltautuu avaamaan suunsa herkästä aiheesta, suosittelen antamaan puheenvuoron avoimin mielin ja suhtautumaan tämän kertomaan syyllistämättä ja vähättelemättä.

Vaikka en enää ole itse yksinäinen, silti ystäväni pahaa tarkoittamaton töksäytys loukkasi hiukan, sillä olen yksinäisimpinä aikoinani viettänyt niin lukemattomia hetkiä miettien, onko minussa todellakin jotain vikaa. Teenkö jotain väärin? Voisinko tehdä jotakin toisin? Uskon, että nämä ajatukset ovat monelle yksinäiselle tuttuja.

Epäilen, että harva yksinäinen syyttää tilanteestaan muita – eihän ketään voi pakottaa olemaan toisen ystävä, jos se ei tule luonnostaan. Enemmän syitä yksinäisyydelle löydetään kaiketi omasta itsestä tai olosuhteista ja elämäntilanteesta. Moni yksinäinen kokee suunnatonta häpeää omasta tilanteestaan. Sillä nöyryyttävältähän se tuntuu, kun ei kelpaa kenellekään.

Raha-automaattiyhdistyksen teettämän tutkimuksen mukaan kaikkein eniten yksinäisyydestä kärsivät nuoret aikuiset (18-24 vuotta). Vaikka oman elämäni yksinäisimmät hetket ajoittuivat juuri tuonne ikävuosien 20-23 tuntumaan, yllätyin silti tästä tuloksesta. Tuntuu hämmentävältä, että juuri opiskeluiden ja uusien työpaikkojen äärellä nuoret kokevat kaikkein syvintä yksinäisyyttä, vaikka nimenomaan tuolloin sosiaaliset verkostot ovat monella laajimmillaan. Vanhusten yksinäisyys puolestaan on yleisesti tunnettu ongelma, joka kielii uskoakseni tästä nykypäivän kiireisestä arjesta, individualistisen yhteiskunnan rakenteista sekä iän tuomista käytännön haasteista esimerkiksi terveyden ja itsenäisen, vapaan liikuntakyvyn kannalta.

Vaikka tutkimusten mukaan joka 5. suomalainen on kokenut yksinäisyyttä, yksinäisyyteen liittyy silti jollain tapaa hurjan vahva stigma. Vaikka moni tuntee yksinäisiä kohtaan sympatiaa, varsin usein yksinäisyydestä keskustellessa kaikuu kommenteissa tuo sama syyllistävä sävy kuin ystäväni kysymyksessä. Yksinäisyyteen suhtaudutaan pahimmillaan yhtä ymmärtämättömästi kuin masennukseen: ottaisit nyt vain itseäsi niskasta kiinni ja lähtisit ulos. Tosiasiassa yksinäisyys ja masennus eivät useinkaan ole kovin kaukana toisistaan: joskus masennus on yksinäisyyden pohjimmainen syy ja varsin usein vähintäänkin sen surullinen seuraus. Harvoin yksinäisyydelle on silti kovin yksiselitteistä selitystä – se on useimmiten monen asian summa.

Syvimmillään yksinäisyys on sitä, että sosiaaliset tilanteet rajoittuvat kaupan kassalla lausuttuihin ohikiitäviin tervehdyksiin eikä kuukausiin pääse tuntemaan toisen ihmisen kosketusta, edes kättelyn vertaa. Miedompanakin yksinäisyys voi tuntua musertavalta. Vaikka ympärillä olisi hyvän päivän tuttavia, opiskelukavereita, työtovereita tai harrastuksista tuttuja tyyppejä, voi ihminen silti kokea voimakasta yksinäisyyttä, jos nämä suhteet eivät ulotu kevyitä tervehdyksiä ja pinnallista small talkia syvemmälle. Pinnalliset tuttavuudet eivät lämmitä yksinäisinä iltoina, jos kukaan ei koskaan kutsu minnekään tai jos omiin kutsuihin ei ikinä vastata myöntävästi.

Joku koki minut huonoksi esimerkiksi kertomaan yksinäisyyden kokemuksista A2-illan mainosvideolla, sillä olin hänen silmissään monessa mielessä etuoikeutettu: nuori, hauskan näköinen ja monenlaisten verkostojen ympäröimä. Tänä päivänä olenkin päässyt yksinäisyydestäni, mutta valitettavasti edes tällaiset näennäisen ihanteelliset ominaisuudet ja olosuhteet eivät välttämättä suojaa yksinäisyydeltä. Minua ne eivät ole suojanneet, siitäkään huolimatta, että olen persoonana varsin ulospäin suuntautunut ja sosiaalinen, puhelias ja iloinen. Yhtä lailla kuin kuka tahansa voi masentua, vaikka elämä näyttäisi ulkopuolisten silmiin täydelliseltä, moni kärsii sisimmässään muiden tietämättä myös yksinäisyydestä. Edes parisuhde ei välttämättä suojaa yksinäisyydeltä – toimimaton suhde voi jopa syventää yksinäisyyden tunnetta.

Kokemus yksinäisyydestä on hyvin subjektiivinen tunne, joten sitä ei ole mielestäni syytä arvottaa tai vertailla. Joku viihtyy yksinään niin mainiosti, ettei edes osaa kärsiä siitä, että ympärillä ei ole ihmisiä. Toinen taas vaipuu syvään masennukseen samankaltaisessa tilanteessa. Joku saattaa potea suurta ahdistusta yksinolosta jo lyhyemmänkin epäsosiaalisen jakson jälkeen. Toisella puolestaan on sosiaalisia verkostoja ja tuttavia ympärillä, mutta ei ketään, jolle voisi oikeasti puhua henkilökohtaisista asioistaan. Silti kaikkien kokemukset yksinäisyydestä ovat heille itselleen yhtä aitoja.

Koska tällaisia tuntemuksia ei voi ulkopuolisin mittarein mitata, on kunnioitettava kunkin omaa kokemusta asiasta. Veikkaan, että ennemmin yksinäisyydestä vaietaan häveten kuin valitetaan kovin vähäpätöisin perustein. Siksi uskallan väittää, että ääneen lausutut kokemukset yksinäisyydestä ovat kivuliaan todellisia. Surulliselta kuulostavat myös lääkärien lausunnot yksinäisyyden konkreettisista seurauksista: yksinäisyys voi todella aiheuttaa masennuksen ja muiden mielenterveyden ongelmien lisäksi ihan oikeita fyysisiä terveysvaivoja.

Yksin oleminen voi olla valinta, mutta yksinäisyys on sitä vain harvoin. Ilman muuta on asioita, joilla yksinäinen voi yrittää helpottaa omaa tilannettaan: aloittaa uusia harrastuksia, vaihtaa työpaikkaa, muuttaa uudelle paikkakunnalle, jutella rohkeasti ihmisille ja hakeutua sosiaalisiin tilanteisiin. Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä sosiaalisia, rohkeita ja vahvoja, jotta heillä olisi kykyjä ja resursseja lähteä muuttamaan omaa tilannettaan aktiivisesti. Joskus myöskään elämäntilanne ei salli vaikkapa paikkakunnan tai työpaikan vaihdosta juuri siinä hetkessä, kun yksinäisyys koskettaa. Eivätkä aina omat aktiivisetkaan toimet tilanteen parantamiseksi tuo toivottua tulosta.

Omassa tapauksessani yksinäisyyden kierteen katkaisi muutto uudelle paikkakunnalle, jossa jostain onnekkaasta syystä löytyi nopeasti oman henkisiä ihmisiä ja sosiaalinen piiri laajeni vähän kuin itsestään. Ja sittemmin se on laajentunut jatkuvasti. Ehkäpä suurempi kaupunki ja enemmän oman tuntuiset vapaa-ajan viettomahdollisuudet, työkuviot ja harrastukset olivat väylä aidosti samanhenkisten ihmisten pariin. Toki olen myös itse ollut aina sosiaalinen, puhelias ja avoin tyyppi, mikä helpottaa uusiin ihmisiin tutustumista. Huomionarvoista on kuitenkin, että myös tällainen sosiaalinen pörrääjä voi kokea syvää yksinäisyyttä. Voin vain kuvitella, miten paljon hankalampi tilanne on jollekulle, joka ei luonnostaan ole yhtä rohkea, sosiaalinen ja hyväntuulinen persoona.

Usein yksinäisyyden taustalla on kuitenkin asioita, joita voi olla vaikeaa korjata yksinkertaisilla neuvoilla. Oma yksinäisyyteni juonsi todennäköisesti lapsuus- ja nuoruusvuosien juurettomuudesta ja opiskeluvuosien aikana läpikäymästäni masennuksesta. On vaikeaa olla seurallinen, sysätä itseään sosiaalisiin tilanteisiin ja pitää ympärillä olevista ihmisistä kiinni, jos pelkästään asunnosta ulos astuminen tai puolituttujen kanssa keskusteleminen tuntuu ahdistavalta.

Yksinäisyyden taustalla voi olla masennusta, piinaavaa ujoutta, monenlaisia mielenterveyden ongelmia sekä ihan vain onnettomia olosuhteita ja epäsuotuisia elämäntilanteita. Joskus ne oman henkiset ihmiset eivät vain yrityksistä huolimatta osu kohdalle. Joskus erilaiset elämäntilanteet vievät ihmisiä eri suuntiin ja läheinenkin ystävyys laimenee jättäen jälkeensä yksinäisyyttä. Tarinoita yksinäisyyden taustalla on yhtä monenlaisia kuin on yksinäisyyttä kokeneita ihmisiäkin. Joskus vuosikausien mittainen yksinäisyys invalidisoi: ei enää edes uskalla, viitsi tai jaksa yrittää säästääkseen itseään pettymyksiltä.

Silti tuntuu häkellyttävältä, että yksinäisyyttä kokee niin valtavan moni. Jos näin moni meistä kärsii yksinäisyyden tunteista, miten voi olla, että nämä yksinäisyydestä kärsivät ihmiset eivät löydä toisiaan? Keskiviikkona esitettävän A2-livelähetyksen slogan kuuluu “Tämä ei jää tähän” – ja toivonkin, että keskustelu kirvoittaisi oikeasti konkreettisia ehdotuksia yksinäisyysongelman ratkaisemiseksi.

Toki yksinäisyyteen voi olla myös sellaisia syitä, joihin ihminen voi itse vaikuttaa. Syyllistäminen on väärä tapa lähestyä aihetta, mutta pieni tarkistuslista voi toisinaan olla paikallaan myös omaa toimintaa peilatessa. Kaikki meistä eivät ole yhtä taitavia sosiaalisesti, eikä kaikille ole suotu yhtä tarkkanäköistä tilannetajua tai keskustelun lahjoja, mutta moni näistä ystävyyssuhteissa hyödyllisistä ominaisuuksista on onneksi sellaisia taitoja, joita voi myös harjoitella.

Kannattaa miettiä, millaisia ominaisuuksia itse arvostaa muissa ihmisissä? Millainen ihminen on mukava ystävä ja kivaa seuraa? Ainainen valittaminen tai jatkuva negatiivisuus eivät houkuttele muita ihmisiä lähelle. Ystävänä harvoin arvostetaan myöskään sellaista ihmistä, joka pälättää vain omista asioistaan eikä koskaan kysy mitä toiselle kuuluu. Tai ihmistä, joka suoruuden ja rehellisyyden nimissä loukkaa muita töksäyttelemällä “totuuksiaan” ikävästi. Aina voi miettiä, onko omassa persoonassa sellaisia teräviä kulmia, joita voisi hitusen hioa tai toimintamalleja, jotka saavat ihmiset kaikkoamaan läheltä. Näin ei useimmilla varmasti ole, mutta harvapa meistä on täydellinen: aina voi kehittyä paremmaksi versioksi omasta itsestään.

Ystävän roolissa parhaiten menestyvät yleensä ihmiset, jotka ovat aidosti kiinnostuneita muista ja osaavat kuunnella, mutta ovat myös valmiita antamaan itsestään jotakin – vain siten ystävyys voi olla aidosti molemminpuolista ja vastavuoroista. Joskus avoimuus rohkaisee toistakin osapuolta ottamaan ystävyydessä askeleen lähemmäs. Hyvä ystävä huomioi ja kunnioittaa muita, kannustaa ja antaa aikaansa. Mieti, mikä sinulle on tärkeää ja muista katsoa myös peiliin ja kysyä, annatko näitä asioita muille.

Jokaisella on tarve tulla kuulluksi ja tuntea olonsa tärkeäksi jollekulle. Ystävyyttä ei voi pakottaa, niin kuin ei voi rakkauttakaan. Jokainen haaveilee pinnallisten hyvänpäivän tuttavuuksien sijaan sydänystävästä, jonka kanssa syntyy todellinen yhteys. Ihmisestä, jonka kanssa on helppo ja mukava olla, ja jolle voi vastavuoroisesti todella purkaa sydäntään. Ihmisestä, jonka kanssa jakaa iloja ja puolittaa huolia. Ihmisestä, johon voi luottaa ja jolta voi tarvittaessa saada tukea elämän erilaisissa käänteissä.

Huonosta ystävästä ja kuormittavasta kaverisuhteesta on lupa luopua, mutta uusiin ihmisiin tutustuessa ei myöskään kannata olla liian nirso. Joskus ystävyys voi syttyä hyvin yllättävänkin ihmisen kanssa ikään, sukupuoleen, elämäntilanteeseen tai mielenkiinnonkohteisiin katsomatta. Siksi suosittelen olemaan avoin ja vastaanottavainen monenlaisille ihmisille. Yksinäisyyden suosta voi myös ponnistaa kuiville – minä olen siitä elävä esimerkki. Rohkeutta, lämpöä ja halauksia syksyisen pimeyden keskelle. <3

Ja älä unohda:

A2-ilta yksinäisyydestä ke 23.11.2016 klo 21.30 TV2 ja YLE Areena

PS. Esimerkiksi SPR:n ystävätoiminta on mahtava tapa kohdata uusia ihmisiä ja tukea samalla jotakuta yksinäistä. Toimintaan voi ja kannattaa ilman muuta hakeutua myös, jos itsellä olisi elämässä tilaa tai tarvetta uudelle ystävälle. Ystävätoiminnan kautta voi ryhtyä ystäväksi esimerkiksi vanhukselle, maahanmuuttajalle, mielenterveyskuntoutujalle tai yksinäiselle nuorelle.

Jos haluat lukea aiempia kirjoittamiani postauksia liittyen yksinäisyyteen, masennukseen ja muihin ihmiselämää sivuaviin teemoihin, niin tästä alta pääset helposti klikkaamaan itsesi noihin vanhempiin postauksiin.

Omia kokemuksiani yksinäisyydestä

Kuinka löytää uusia ystäviä?

Kun ystävyys loppuu

Yleisempää pohdintaa ystävyyssuhteista

Tietoa SPR:n ystävätoiminnasta

Omia kokemuksiani SPR:n ystävätoiminnasta ja mummokaverista

Historiaani masennuksen kanssa

Kokemuksiani psykoterapiasta

 

Tags: , , , ,

Categorised in: Elämä

19 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • toiveikas

    <3 kiitos tästä tekstistä, ja linkeistä muihin.
    Itselläni ikää on parikymmentä vuotta ja olen tuntenut yksinäisyyttä jo useamman vuoden ajan. Kun olen miettinyt asiaa, olen tullut siihen tulokseen, että syy siihen ajautumiselle on ollut pääasiassa muu kuin itsestäni johtuva, eräs isompi muutos elämässä. Asiaa toki ei ole auttanut lainkaan sisäiset tekijät, sillä olen aina ollut ujo ja arka, enkä kuvailisi itseäni sosiaaliseksi. Ujouden lisäksi uusien sosiaalisten suhteiden luomista hankaloittaa epävarmuus itsestä sekä huono itseluottamus.
    Minulla on ollut useitakin hyviä kavereita – jopa ystäviä – koulussa, mutta jotenkin ne kaverisuhteet ovat rajautuneet vain kouluajalle. Vapaa-ajalla erityisesti olen ollut käytännössä aivan yksin. Parhaista parhainta sydänystävää minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut, enkä ole oikeun osannutkaan luottaa keneenkään lähelläni niin, että olisin jakanut esimerkiksi salaisuuksiani tai kertonut vaikeuksistani.
    Yksinäisyyden tunne on vaikuttanut luonnollisesti myös mielialoihin, ja mieli on ollut vaihdellen matalanakin joitakin vuosia, mutta varsinaista masennusta minulla ei ole. Olen kokenut tilanteeni sellaiseksi, että siihen on itse ollut vaikea vaikuttaa. Olen osannut ajatella, että ajan kanssa tilanne tulee olemaan ohi, mutta teini-/nuoruusvuodet ovat kyllä menneet lähinnä parempaa tulevaisuutta odotellessa. Sopivan sauman tullessa vaihdoin kaupunkia, yhtenä isoimmista syistä kokemani yksinäisyys. Tilanne on lähtenyt menemään parempaan päin, mutta vielä ollaan alkumetreillä, kun muutosta ei ole vielä kauaa aikaa. Toiveikkaana olen, ja hieman jännittynytkin, kun ei vielä tiedä mitä elämällä voikaan olla minulle annettavaksi.

  • Kiitos tästä. <3 Yksinäisyyteen kuuluu paljon syyllisyyttä ja häpeää, ihanaa että siitä puhutaan avoimesti. :)

    T: Kiti
    http://www.lily.fi/blogit/katso-tarkemmin/yksinaisyys-rikkoo

  • toinen

    Moikka.

    Kiitos ihanasta kirjoituksesta, tuntuu niin hyvältä että jossain on joku muukin joka on paininut joskus samojen ongelmien kanssa. Tosi harvoin ihmisistä huomaa päältä, kuinka yksinäisiä tai masentuneita ihmiset oikeasti on. Minullakin on muutama ystävä, mutta siltikin tuntuu ettei kaikesta voi puhua ilman että joutuu arvostelun kohteeksi. Kaikki on elämässä muuten hyvin, on opiskelupaikka ja koti, mutta silti tuntuu niin kovin tyhjältä, kun ei tiedä mitä haluaisi oikeasti. Masentuneisuus ja yksinäisyys tuntuu siltä, ettei olisi lupaa tuntea näin, kun “onhan sulla kaikki hyvin” eikä ole “oikeita” ongelmia..

    Kiitos vielä Jenni, aion takuulla katsoa huomisen A2-illan. ♥

  • Hanna

    Kiitos tästä, olipa hieno kirjoitus. Tärkeä aihe, vaikka itse en ole koskaan kärsinyt yksinäisyydestä, muita haasteita elämä on kyllä tarjonnut. Tämän luettuani muistan arvostaa perhettäni, ystäviäni ja työkavereitani vielä enemmmän. Haluaisin toivottaaa paljon voimia ja uskoa tulevaisuuteen heille, joille yksinäisyys on tuttua. Jonain päivänä tilanne varmasti muuttuuu, esim. töiden tai harrastusten kautta, myös joitakin facebook-ryhmiä on perustettu ainakin Helsingissä? Terveiset vielä bloggaajalle, että siinä vasta kaunis ihminen, poikkeuksellisen! Kaikkea hyvää myös kaikille ystäviä etsiville, varmasti tärppää vielä. <3

  • Ellu

    Erinomainen kirjoitus. Itse olen parin otteeseen kokenut yksinäisyyttä ja onneksi niistä ajoista selvinnyt. Luulenpa, että harva kaveri tietään etä olen ollut yksinäinen. Niissä tilanteissa on tullut nyös mietittyä ystävyyssuhteita ja niiden laatua.

    Jos ihminen töksäyttelee vaan jotain “aloita harrastus ja älä oo niin yksinäinen” -tyyppisiä juttuja, se kertoo mielestäni hänen todella mustavalkoisesta ajattelutavasta. Kaikki ei ole niin yksinkertaista ja mustavalkoista.

    Hienoa, että kirjoitat näin tärkeistä aiheista!

  • Äärimmäisen mielenkiintoista tekstiä, josta valitettavasti löytyy itseltäkin kokemusta. Pikkuhiljaa alkaa helpottaa, ironista kyllä juuri kun olen siirtymässä poia tuosta tutkimusten määrittelemästä 18-24 ikähaarukasta…

    Loukkaavinta ovat olleet juuri tosiaan nuo “vika on sinussa itsessäsi” -kommentit. Ja se miten avasin koko tilanteen niille ihmisille, joiden kuvittelin voivan auttaa. Ja he sanoivat että ymmärtävät, he eivät mitään niin halua kuin auttaa. Heitä oli 7 ja heistä vain yksi teki asialle käytännössä jotain. Ainakin sain todella nähdä kehen voi luottaa myös vaikeina hetkinä.

    Vaikutat Jenni ihanan aidolta, fiksulta ja tunneälykkäältä ihmiseltä. Toivottavasti elämääsi löytämäsi hyvät tyypit säilyvät siinä jatkossakin, olet onnesi ansainnut!

  • tiiavain

    Itselleni yksinäisyys oli suuri ongelma nuorena ja aiheutti paljonn surua ja ajatuksia siitä mikä minussa oli vikana.

    En tehnyt aloitetta/ottanut ystäviin yhteyttä, koska ajattelin että he ottavat minuun yhteyttä sitten jos haluavat nähdä. En halunnut vaivata muita, koska ajattelin että laittaisin heidät epämukavaan tilanteeseen jos kysyisin ja eivätkä he oikeasti haluaisi nähdä, mutta suostuisivat koska on pakko (koska kysyin). Olin todella ujo/epävarma/introvertti, joten pelkäsin että en osaisi keksiä mitään puhuttavaa, mikä taas tekisi ystävien kanssa hengailusta kiusallista, joten vältin sitten koko tilanteita.

    Enemmän tykkäsin olla muutaman hengen porukoissa, jolloin voisin välillä olla taka-alalla ja keskustelun kannattelu ei olisi niin paljon minun vastuullani, mutta tällöin tuntui että jäin aina ulkopuoliseksi. Usein tuntuikin että olin ystävä, joka kelpasi silloin kun ketään muuta ei ollut paikalla.

    Nyt tämä kuulostaa täysin naurettavalta, mutta silloin tämä tuntui täysin loogiselta tavalta ajatella ja tunne oli täysin todellinen. Ymmärrän ja ymmärsin varmaan jo silloinkin, että tämä kaikki oli itseaiheutettua, mutta samalla ei oma vikani. Ajatusmallini oli niin vahva, että en pystynyt muuttamaan sitä kierrettä vaikka olisin halunnut. Yhtäkkiä ei voi vaan muuttua sosiaalisesti rohkeaksi ja itsevarmaksi.

    Nyt tilanne on täysin eri, lähinnä valtavan itsetutkiskelun tuloksena ja myös sen, että olen pakottanut itseni epämukavuusalueelle ja karaistanut itseni näihin tilanteisiin. Myös muutto isompaan kaupunkiin auttoi, koska kotipaikkakunnallani ei silloin ollut samankaltaisia ihmisiä. Välillä ajatusmaailma yrittää palata noihin entisiin, mutta sitten vaan muistutan itselleni että en ole enää sama ihminen kuin silloin ja you go girl :’D

    • Kiitos koskettavasta ja ajatuksia herättävästä kommentista. Tämä viestisi saikin paljon mietteitä aikaan. Ajattelin heti postauksen julkaistuani, että olisi ehkä pitänyt mainita tekstissä myös oma-aloitteisuuden tärkeydestä siinä kohtaa, kun pohdin, millaisia asioita yksinäinen voisi itsekin omassa käytöksessään peilata. Toinen juttu on toki se, että puhumattoman tuppisuun seurassa on vaikea viihtyä eli rohkeutta vain uusille ihmisille jutusteluun!

      Omaa persoonaansa on tietysti hyvin vaikea muuttaa, jos lähtökohtaisesti on kovin ujo, epävarma ja introvertti, mutta jos yksinolo on silti epämieluisa asia ja yksinäisyys todella vaivaa mieltä, todennäköisesti jossain kohtaa on vain pakko astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja rohkaistua hiukan. Ymmärrän valtavan hyvin, että jos itsetunto ei ole parhaissa mahdollisissa kantimissa, ei persoonana ole valtavan puhelias papupata tai sosiaaliset tilanteet jännittävät yleensäkin, voi olla hyvin vaikeaa uskaltautua tekemään aloitteita toisten suuntaan. Jonkinlainen oma-aloitteisuus ja aktiivisuus on kuitenkin todennäköisin keino auttaa tilannetta muuttumaan. Valitettava tosiasia kun on, että muut eivät osaa lukea ajatuksia. Harvaa myöskään tullaan kotiovelta hakemaan – parisuhteiden osalta tästä puhutaan paljon, mutta sama pätee myös ystävyyssuhteisiin.

      Ystävyys on aina kahden kauppa ja perustuu vastavuoroisuuteen. Siksi on tärkeää olla aloitteellinen ja yrittää keksiä jotakin jutun juurta, vaikka sitten väkisin. Luulen, että tosi monella yksinäisellä on juuri sinun tapaasi tätä pulmaa, että ei oikein uskalleta lähestyä muita eikä haluta olla vaivaksi tai aiheuttaa kiusallisia tilanteita. Sosiaalisen median ja kännyköiden aikakaudella lähestymisestä on kuitenkin tehty aika helppoa ja aloitteita voi tehdä hienovaraisestikin ilman, että tilanteesta tulee kiusallinen kummallekaan. Esimerkiksi Facebookissa viestin lähettämiseen kynnys voi olla matalampi kuin kysyä kasvotusten. Se antaa myös toiselle tilaa kohteliaasti perääntyä, jos ajatus ei jostain syystä innosta. Toisaalta ei kannata myöskään lukea liikaa toisten vastauksista, sillä monesti vaikkapa kiireeseen vetoaminen todella tarkoittaa sitä, että juuri nyt ei ehdi (mutta ehkä toisen kerran voisi ehtiäkin).

      Ihmiset ovat lähtökohtaisesti aika kiinni omissa elämänpiireissään, kuvioissaan ja kiireissään, ja toisinaan sieltä voi olla vaikeaa irroittaa aikaa uusille ihmisille, jos vapaita hetkiä ei tunnu työn, harrastusten ja perheen välillä tasapainoillessa löytyvän oikein niille jo entuudestaan läheisillekään ystäville. Minulla esimerkiksi työ täyttää päiviä niin kovin, että sosiaalisten suhteiden hoitaminen on ajoittain melkoista kalenteripalapeliä. Silloin tilanteesta kärsivät valitettavasti juuri ne ystävät, jotka eivät ole ihan niitä kaikkein läheisimpiä, vaikka tärkeitä minulle olisivatkin. Olisi varmasti ihanteellista, että jokaisella olisi muutama ystävä, jotta kaikki vastuu seuraelämästä ei myöskään kaadu yhden ystävän niskaan. Minä olen onnellinen, jos ehdin nähdä rakkaimpiakin ystäviäni edes kerran kuussa – ja usein sekään ei toteudu, kun kaksi kiireistä ihmistä yrittää sovitella aikataulujaan yhteen.

      Ehkä voisin antaa yksinäisille sellaisen neuvon, että yrittää ensin juuri tutustua sillä tavoin vähän kevyemmin ja pinnallisemmin uusiin ihmisiin vaikkapa juuri harrastusten, töiden ja opiskeluiden parissa. Kannattaa myös mennä rohkeasti mukaan kaikenlaisiin sosiaalisiin illanviettoihin ja tilaisuuksiin, vaikka sieltä ei niin tuntisikaan entuudestaan ihmisiä. Usein joukkoon on eksynyt muutama muukin yksinäinen, jotka varmasti ilahtuvat juttukaverista ja seurasta. Pinnallisempi tuttavuus voi hyvin syventyä ystävyydeksi hiljalleen – harvat kaverukset ovat sydänystäviä heti ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien.

      Jos pelottaa, että yhteistä jutunjuurta ei toisen kanssa synny, niin ehdota jotakin sellaista tekemistä yhdessä, mikä ei vaadi niin paljon juttelua. Ehdota visiittiä taidenäyttelyyn, leffateatteriin tai vaikkapa konserttiin. Yhdessä tekeminen antaa sitten tilanteen jälkeen myös aihetta keskustelulle. :) Tsemppiä kovasti tilanteeseesi ja nimenomaan: YOU GO GIRL!

  • Olipa hyvä kirjoitus! Onnistuit käymään asian läpi kaikista kulmista katsoen, tykkään :)

    Itse olen niitä ihmisiä, jotka viihtyvät vallan hyvin yksinään ja joskus jopa nautin siitä, että edessä on viikonloppu ilman mitään suunnitelmia. Toisaalta olen hypersosiaalinen ja tulen kaikennäköisten ihmisten kanssa toimeen ja ystävystyn helposti. En siis ole koskaan kokenut yksinäisyyttä…ennenkuin vuosi sitten muutin Tallinnaan.

    Olen asunut ulkomailla vuosia. Ennen Tallinnaa asuin Bratislavassa, jossa ihmiset ovat avoimia, puheliaita ja erittäin avuliaita. Sinne muuttaessani en tiennyt maasta tai työpaikastani mitään tai ketään, mutta parissa viikossa minulla oli jo useita ystävyyssuhteita, jotka voivat edelleen erittäin hyvin ja olemme koko ajan yhteyksissä. Muistan kun äitini heitti ilmoille pienen varoituksen kun pakkasimme Bratislavan kämppääni kasaan Tallinnaan muuttoa varten: älä tuudittaudu siihen, että uudessa paikassa asiat olisivat samalla mallilla.

    Ja niinkuin aina, äiti oli oikeassa. Muutin 600:sta kollgasta yhteen kollegaan, aurinkoisesta maasta pimeään ja avoimesta kulttuurista sulkeutuneeseen. Kulttuurishokki reversed. Olen melkein vuoden asunut täällä ja ainoat ystäväni ovat kollegani sekä yksi englantilainen, jota en edes laske ystäväksi. Järjissäni olen pysynyt vierailemalla Suomessa. USEIN! Ihmissuhteiden puute täällä ei toki johdu yrittämisen puutteesta: etsin ja etsin Facebook-ryhmiä “Suomalaiset Tallinnassa”, “Internationals in Tallinn” jne. Olihan sellaiset Lontoossa ja Bratislavassakin! Ei löytynyt. Lopulta ihan vahingossa ystäväni kertoi kuulleensa Virossa toimivasta suomalaisesta hyväntekeväisyysjärjestöstä, Suomettaret. He järjestävät tapaamisia kuukausittain ja kaikenlaista aktiviteettia, yes please! Liityin tietysti heti jäseneksi… Ja missasin kaksi ensimmäistä tapaamista, koska olin kumpanakin kertana sattumalta Suomessa :D Joten ei se todellakaan ole aina itsestä kiinni jos seuraa on vaikea löytää.

    Valitettavasti yksinäisyys on iso ja vakava ongelma Suomessa ja kokonaisvaltaisena ratkaisuna siihen näen vain kulttuurisen muutoksen: siellä synnytään tuppisuiksi eikä minuakaan kyllä kertaakaan innostettu olemaan puhelias ja sosiaalinen. Päinvastoin, mieluummin katoa massaan, ole huomaamaton, hoida omat asiasi, anna muiden hoitaa omansa. Hyi, tulee oikein paha olo kun edes mietin tuollaisia asioita. Loppujen lopuksi tämäkin muutos lähtee itsestämme; pidetään itsestämme huolta ja arvostetaan itseämme, jotta pystymme pitämään huolta myös lähimmäisistämme ja arvosamaan heitä! Tämäkin piti mennä Slovakiaan asti oppimaan.

  • Eve

    Kiitos hienosta ja koskettavasta kirjoituksesta Jenni!<3
    Olen lukenut kaikki aiemmat aihetta käsittelevät postauksesi ja samaistunut niihin paljon. Olen tuntenut yksinäisyyttä jo ala-asteelta saakka, olin ujo ja herkkä lapsi, helppo kohde kiusaajille. Teini-iässä sairastuin masennukseen. Nämä kokemukset vaikuttivat itsetuntooni merkittävästi, joten tyydyin siihen että minulla oli muutama kaveri, enkä edes yrittänyt saada uusia ystäviä. Nykyään en ole niin yksinäinen, minulla on monta hyvää ystävää ja olen melkein parantunut masennuksesta, mutta silti välillä tunnen itseni yksinäiseksi. Olenkin nyt päättänyt ottaa loppuvuoden ja ensi vuoden tavoitteeksi löytää uusia ystäviä, sellaisia, jotka hyväksyvät minut juuri tällaisena kuin olen :)
    On todella mahtavaa että kirjoitat avoimesti näistä kokemuksistasi, ne ovat antaneet minulle voimaa ja toivoa.

  • Minussa itsessäni on varmasti syy siihen, miksi tunnen itseni välillä yksinäiseksi. Asun pikkukaupungissa, jossa minulla ei ole enää kuin yksi ystävä; muut ovat muuttaneet pois. Näihin muuttaneisiin kuuluu myös paras ystäväni. Onneksi puhelimet ja WhatsApp on keksitty, vaikkakaan ne eivät kokonaan yksinäisyyden tunnetta poista.

    Olin pienenä paljon sosiaalisempi kuin nykyään. Uskon, että syy huonoon itsetuntooni ja epävarmuuteeni johtuu koulukiusaamisesta, jota kesti koko yläasteen ja vielä jopa kauppikseen asti. Vaikka aikaa on kulunut kymmenisen vuotta, minun on edelleen todella vaikea solmia uusia ystävyyssuhteita ja luottaa uusiin ihmisiin. Yritän siis kovasti pitää kiinni niistä harvoista ystävistä, jotka minulla vielä on – joskus se vain tuntuu niin vaikealta. Tuntuu, että kun tarvitsisi lohduttajaa tai kuuntelijaa, sellaista ei löydy kuin puhelimen päästä. Se on harmillista ja surullista.

  • milou

    <3,
    ihan hirveän ihanaa ja tärkeää, että pidät tätä asiaa esillä, kiitos siitä!

    Itselläni on ollut elämässäni sosiaalisuuden suhteen erilaisia kausia. Välillä yksinäisyys on ollut voikkaampaa, ihan hirveän kipeää tekevää, välillä taas tuntuu, että elämässä on sosiaalista vilkskettä paljonkin. Sosiaalinen työ on myös aika tehokas yksinäisyyden tunteen poistaja.

    Yksinäisinä hetkinä olen kovastikin syyllistänyt itseäni. Sosiaalisuuden virittely on myös stressaavaa, kun hyväksyntää kaveriksi kaipaa niin paljon, että sosiaalisten tilanteiden jälkeen arvioi aina, miten tilanteesta selviytyi ja millaisten kuvan itsestään antoi – jotain, minkä alituinen kelailu jää silloin, kun elämä on sosiaalisempaa ja tietää, että elämässä kyllä riittää suhteita, joissa on hyväksytty.

    minusta on usein tuntunut siltä, että olen sosiaalisesti hidas, turhan syvällinen, turhan suora, ylipäätään vääränlainen. olen monesti miettinyt myös sitä, olemmeko juuri vähän turhan tarkkoja toistemme suhteen? tai miksi toisia on niin vaikea yrittää ymmärtää tai tarkastella positiivisesti? jotenkin välillä tuntuu, että suomalainen kulttuuri on niin hiton arvioiva, että jokainen sana ja ilmaisu otetaan turhan kirjaimellisesti. :)

    siis vähän samaan tapaan kuin tepita kommentissaan pohdin kulttuurisia yksinäisyyttä tuottavia syitä. :)

    tuttavilta olen huomannut, että aikuisiän hyviä kavereiden tekopaikkoja ovat vauvakerhot yms. lasten ihan arkista hoitoa tukevat paikat. sosiaalisuus on niissä sillä lailla helppoa, että aina voi puhua lapsista, elämäntilanne on monelle yksinäinen ja uusi. lisäksi se tieysti on voimakkaasti yhdistävä. yksinäisyydestä kärsiville pienten lapsen vanhemmille ne olisivatkin ihan vinkkiykköseni!

  • minä

    Tuntuu jotenkin väärältä näkökulmalta, että yksinäisyys olisi yksinäisen vika, ellei sitten oikeasti ole kusipää…Toisaalta kusipäilläkin näyttää hämmästyttävän usein riittävän ainakin näennäistä seuraa. No joo, asiaan, itselläni on ollut elämäni aikana erilaisia vaiheita, joten siksikin hullu ajatus, että vika olisi minussa. Aikuisena on ollut vaihe kun ei ole ollut ketään sellaista tosiläheistä ystävää, vaikka olisi kaivannut. Mutta lapsena ja nuorena mulla oli aina muutama tosi hyvä kaveri, joten olen miettinyt, että se on ehkä auttanut, että en jotenkin ole identifioitunut yksinäiseksi, vaikka on ollut aikuisena pitkä ystäväpuutteellinen jakso.

    Sitten ne tilanteet on tietysti kanssa inhottavia, kun sulla on ihmisiä jotka koet tai voisit kokea tosi läheisiksi ja tuntuu, että ne kokee samoin, mutta silti niillä on joku pieni epäilys joka silloin tällöin näkyy, sellanen, että ootko oikeanlainen tyyppi niiden läheisimpään kaveripiiriin, tarpeeksi cooli tai jotain…Ikävää, mutta toisaalta ei sille mitään voi, ja kaikki on vapaita valitsemaan…

    Joskus olen jotenkin vain koittanut hyväksyä sen tilanteen missä olen ollut, vaikka olisin kaivannut läheisempää ystävää. Sekin auttaa jonkun verran, ei tarvitse syytellä itseään tai ketään, tai määrittää itseään sen tilanteen mukaan. Asiat on niinku ne on, eikä kaikkea pysty selittämään. On loppuen lopuks mieletön “tsäkä” löytää edes yksi sellanen ihminen, jonka kanssa on se maaginen yhteisymmärrys, joten ei kai loppujen lopuksi ole ihme, että monikin tuntee yksinäisyyttä. Olen huonammut työpaikallakin, että monella on esim. perhe, mutta ei ketään läheisiä ystäviä ja jotkut ovat kertoneetkin, että ei vaan aikuisena ole ikinä ollut.

    • minä

      Niin ja kulttuuristen syiden pohtiminen varmasti on joskus paikallaan, mutta monen ulkomalaisen kanssa ulkomailla olen itse asissa puhunut samasta aiheesta, joten hyvin yleisinhimillinen aihe on kyseessä myös.

  • Tiia

    Ihan mielettömän hyvä kirjoitus! Pystyin itse samaistumaan hyvin monessa kohdassa.

    Niiin harvoin kommentoin blogeissa mutta nyt on ihan pakko. Oon löytänyt tieni säännölliseksi blogisi lukijaksi vasta muutama kuukausi sitten, ja olet mennyt heti heittämällä kärkeen lempibloggaajieni joukosta. Vaikka blogisi on enimmäkseen muotiblogi, se sisältää paljon syvällisiä ja henkilökohtaisia postauksia. Vaikka olen muodin ja kauneuden suuri ystävä, monissa blogeissa ärsyttää sisällön liiallinen pinnallisuus ja vaaleanpunaiselta näyttäytyvän elämän epäsuora hehkuttaminen. Sulla kauneus ja muotijutut ovat juuri täydellisessä suhteessa syvällisempien juttujen kanssa.

    Tsemppiä illan lähetykseen! Täällä odotellaan jo innokkaina ruudun toisella puolen.

    Ps. Sun snäpit on mahtavia! Just sopivassa suhteessa naurua, itseironiaa ja vakavempia juttuja!

  • Adele

    Kiitos Jenni. Luen satunnaisesti blogiasi mutta en ole koskaan aikaisemmin kommentoinut. Nykypäivänä bloggaajilla on jo paljon vaikutusvaltaa ihmisiin ja koen että osan kuuluisi miettiä sen tuomaa vastuuta myös enemmän. Teen itse töitä vanhusten parissa ja minusta on mahtava kuulla että olet lähtenyt mukaan ystävätoimintaan. Ei varmasti ole helppoa puhua kokemastasi yksinäisyydestä näin avoimesti mutta uskon että olet antanut monelle ihmiselle voimaa – niin annoit minullekkin.

  • Jenni Ahoniemi

    Hei Jenni!

    Kiitos kommenteistasi ylen ohjelmassa. Katsoin sen suurella milelenkiinnolla, sillä mielestäni on hyvä, että aiheesta olisi julkisia keskusteluja. Tarinasi liikutti minua, sillä olen itse hyvin samankaltaisessa tilanteessa. Tai koen olleeni lähes aina. Olen kahden pienen lapsen äiti ja asun perheeni kanssa Kainuussa. Olen hyvin sosiaalinen ja teen liikunnanohjaajan työtä. Ongelma on kuitenkin se, että vapaa-ajallani olen usein yksinäinen. Otan paljon yhteyttä ihmisiin, mutta jos minä en itse soita, ei minulle soita kukaan. Olen kokenut yksinäisyyttä jo pitkään. Täytän tammikussa 30 ja olen jo ajatellut etten juhlista päivää, koska ei ole juurikaan ystäviä, joita kutsua. Olen kotoisin Oulusta ja nyt asun Kainuussa, jossa myös opiskelin. Arki sujuu omalla painollaan. Halusin kiittää sinua hyvistä vinkeistä, joita annoit ohjelmassa. Tärkeintä oli mielestäni se, että korostit muidenkin ihmisten vaikutusta. Yksinäisyys kun ei välttämättä ole aina yksinäisen itsensä syy. On tärkeää opetella huomioimaan toinen toistaan arjen kiireen keskellä.

Related posts