24/05/16

Erään masennuksen tarina

37 148 sekasin

Yhteistyössä Sekasin

Iloinen, hymyileväinen, aurinkoinen, hyväntuulinen, positiivinen… Näillä kaikilla sanoilla minua usein kuvaillaan, ja voisin hyvin kuvailla niin itsekin itseäni. Olen kaikkia näitä asioita, mutta olen myös paljon muuta. Helposti ehkä unohtuu, että kukaan ei ole aina iloinen. Ja se iloisinkin ihminen voi masentua – joskus ne päällepäin säteilevimmät tyypit ovat juuri niitä, jotka kätkevät sisimpäänsä hurjan synkkiä mietteitä. Varmaan moni ei oikein uskoisi sitäkään, että myös minä olen käynyt joskus jossain todella syvissä vesissä. Luvassa on siis erään masennuksen tarina.

Tämä on yksi niistä aiheista, joista olen halunnut kirjoittaa jo kauan, mutta jotenkin teemaan tarttuminen on tuntunut vaikealta. Nyt kuitenkin tuntui, että hetki on kypsä, kun minut haastettiin kirjoittamaan mietteitäni liittyen Ylen, Suomen Mielenterveysseuran, Mielenterveyden keskusliiton ja Mannerheimin lastensuojeluliiton yhteiseen Sekasin247-kampanjaan, joka pureutuu nuorten mielenterveysongelmiin ja haluaa rohkaista ihmisiä puhumaan näistä asioista avoimemmin ja hakemaan elämänsä solmukohtiin apua. Rehellisesti sanottuna koen, että tämä on tärkein yhteistyö, johon olen koko blogihistoriani aikana osallistunut.

tauko1

Haluan siis kertoa oman tarinani siitä, kun minä olin vähän #sekasin. Oli syksy 2004 ja isoäitini kuoli. Olin lohduttoman surullinen rakkaan mammani poismenosta, mutta samaan aikaan minulle tuli outo tunne, että jotakin niksahti isoäitini kuollessa pois paikoiltaan. On normaalia ja tervettä surra läheisen poismenoa, mutta jossakin pinnan alla kupli ajatus, että minun suruni ei ollut normaalia. Tiesin olevani jollain tapaa liian surullinen. Mieleeni heräsi epäilys, mahtoiko pohjattomalta tuntuva suruni todella johtua isoäidistäni.

Jouduin noihin aikoihin ajatuksineni jonnekin todella syviin alhoihin. En osannut selittää omaa oloani tai tuntemuksiani, mutta olin niin rikki, että saatoin hajota puolituttujen edessä palasiksi tavallisista kuulumisten kyselyistä. Selityksenä romahduksiini kerroin isoäitini kuolemasta, mikä teki tietysti purkauksistani ymmärrettäviä – ainakin joksikin aikaa.

Syöksykierteeni kuitenkin syveni syvenemistään. Olin jatkuvasti loputtoman väsynyt – tuntui, ettei mikään maailman uni riittänyt poistamaan uupunutta oloani. Olisin voinut nukkua vaikka vuorokauden ympäri enkä siltikään tuntenut oloani juuri pirteämmäksi. Olin myös poikkeuksellisen ärtyisä ja hermostuin aivan naurettavista pikkujutuista kohtuuttoman paljon. Kaikki häiriötekijät ärsyttivät: kämppisten äänistä, tiskaamattomista tiskeistä ja muista normaaleista asioista tuli yhtäkkiä minulle ylitsepääsemättömiä tuskastumisen aiheita.

tauko1

Saatoin itkeä ääneen tuntikausia kotona tietämättä oikeastaan edes, miksi itkin. Oli vain niin paha olla. Mielialani oli niin maassa, etten oikeastaan nähnyt minkäänlaista valoa tunnelin päässä, vaikka periaatteessa minulla oli elämässäni kaikki hyvin. En jaksanut kohdata ihmisiä – osin siksi, että olin vain niin uupunut ja osin siksi, että todennäköisesti olisin kyennyt ainoastaan itkemään. Niinpä eristäydyin vain kotiin yksinäni.

Kaverit jaksoivat aikansa yrittää houkutella ennen niin menevää mimmiä mukaansa rientoihin, mutta koska en enää ikinä lähtenyt, loppuivat kutsutkin jossain vaiheessa. Oikeastaan olin siitä siinä hetkessä vain helpottunut. Miten ihmeessä olisin pystynyt olemaan suuren ihmisjoukon keskellä, kun kykenin hädin tuskin olemaan omassa yksinäisyydessäni? Yksi samanlaisia asioita joskus elämässään läpikäynyt ystäväni pysyi sinnikkäänä ja osasi ehdottaa oikeanlaisia asioita ja oikealla tavalla. Hän ei houkutellut baareihin, vaan pyysi sitkeästi kävelylle ja tarjoutui tulemaan teelle. Olen todella kiitollinen, että lähelleni sattui tuolloin ihminen, joka osasi tarjota tukeaan tavalla, jonka minä osasin ottaa vastaan.

Lopulta tilanne ajautui siihen pisteeseen, etten oikein enää edes selviytynyt normaaleista arjen askareista ja rutiineista. Sängystä nouseminen tuntui ylivoimaiselta, samoin suihkussa käyminen, ruoan laittaminen, syöminen, tiskaaminen, luennoilla käyminen, ihmisten kohtaaminen, aamusta iltaan selviytyminen… Koska en tiennyt, miten selviäisin päivän alusta loppuun, ryhdyin tekemään listoja ja aikatauluja, joita sitten noudatin mekaanisesti kuin robotti. Listoihini oli kirjattu 5 minuutin tarkkuudella kaikki askareet suihkusta aamupalaan ja tiskaamisesta luentoihin. Tragikoomisten listojeni kuuliainen noudattaminen tuntui ainoalta keinolta suoriutua arjesta: ruksin vain asioita yli sitä mukaa, kun olin saanut niitä hoidettua ja painoin eteenpäin apaattisena zombiena.

tauko1

Tajusin jossain vaiheessa itsekin, etten ollut kunnossa. En osannut sanoa, mikä minua vaivasi, mutta tiesin, että vointini oli kaukana normaalista. Olin kertaalleen soittanut YTHS:lle mielenterveyspalveluihin ja yrittänyt kertoa tuntemuksistani, mutta puhelu ei johtanut mihinkään. Hoitaja kyseli puhelimessa, oliko elämässäni tapahtunut muutoksia, menetyksiä tai jotain muuta poikkeavaa viime aikoina, joka olisi voinut vaikuttaa olotilaani. Luonnollisesti mainitsin isoäitini kuoleman, jolloin hoitaja takertui siihen, ja totesi, että on normaalia tuntea surua menetyksen jälkeen. Yritin kertoa, ettei suruni ollut enää normaalia, mutta puhuin kuuroille korville.

Pääsin mielenterveyspalveluiden kuukausien mittaiseen jonoon, mikä siinä tilanteessa ei juuri lohduttanut, kun tuntui vaikealta selviytyä edes muutamasta tunnista eteenpäin. Pahimmalta tuntui silti siinä hetkessä se, kun hoitaja mainitsi puhelun päätteeksi, että soittaisinhan takaisin ja ilmoittaisin, mikäli minusta tuntuisi, etten tarvitsekaan aikaa, jotta en olisi turhaan jonossa. Hoitaja ei varmasti tarkoittanut tällä mitään pahaa, mutta koska kynnys soittaa ja pyytää apua, oli alun alkujaankin ollut korkea, kommentti jäi pyörimään mieleeni.

Aloin miettiä, että hoitaja ei ajattele minun ansaitsevan apua tilanteeseeni – enhän ollut akuutissa vaarassa vahingoittaa itseäni tai muita, ja sellaistakin tapahtui koko ajan. Tunsin suunnatonta syyllisyyttä siitä, että olin nyt siellä kuormittamassa tuota mielenterveyspalveluiden jonoa ja mahdollisesti viemässä siellä paikkaa joltakulta, jolla olisi paljon suurempi hätä kuin minulla. Olin joka päivä aikeissa soittaa YTHS:lle ilmoittaakseni, että ottakaa minut pois sieltä jonosta, mutta jostain syystä en tehnyt sitä.

Samaan aikaan minulla oli sellainen olo, etten oikeasti vain selviä. Hoitaja oli maininnut puhelimessa kriisipisteestä, josta voisin hakea tukea akuuteimpaan tilanteeseeni ja muutaman päivän kuluttua hakeuduin sinne. Ymmärtäväisen oloinen nainen kuunteli vuodatustani noin tunnin verran ja totesi, että hänestä kuulostaa nyt siltä, että heidän osaamisensa ei taida riittää, vaan tarvitsisin koulutettua psykologia. Kerroin tilanteestani YTHS:n kanssa ja nainen kehotti soittamaan sinne uudelleen.  Hän sanoi painokkaasti, että mikäli sieltä ei apua heruisi, hän voisi vaikka itse soittaa sinne ja yrittää vauhdittaa asiaa. Nyökyttelin ja lähdin, enkä soittanut lääkäriin uudelleen. Tuossa mielentilassa kaikkein eniten ahdisti ajatus olla vaivaksi muille ja mieltäni kalvoi tunne, etten ansaitse apua, koska minulla oli kuitenkin “kaikki ihan hyvin”.

tauko1

Lopullinen käännekohta oli päivä, jolloin purskahdin kesken luennon aivan selittämättömästi itkuun. Tilanne tuntui todella nololta, koska kaikki ympärilläni olivat tietenkin hirmuisen huolissaan, mutta en osannut oikeastaan kertoa mitään syytä itkulleni. Keksin jonkin hätävalheen ja lähdin luennolta kesken pois. Samana iltana minun olisi ollut määrä osallistua ainejärjestömme pikkujouluihin, joita oli odotettu koko syksy. Menin luennon jälkeen kotiin ja yritin koota itseni iltaa varten. Kun lopulta pääsin juhlapaikalle, opiskelukaverini halusivat ottaa yhteiskuvan. En halunnut valokuvaan mukaan ja lopulta sinnikkään painostuksen alla repesin jälleen itkuun. Koko tilanne tuntui todella nöyryyttävältä, koska en vain mitenkään kyennyt hallitsemaan itseäni. Kavereiden vastusteluista huolimatta lähdin kotiin.

Matkalta soitin äidilleni ja kerroin tapahtuneesta. Äitini kuulosti todella huolestuneelta ja sanoi, että nyt minun on soitettava aamulla uudelleen sinne opiskelijoiden terveydenhuoltoon. Yritin vastustella, mutta vastaväitteeni kaikuivat kuuroille korville. Suunnattoman ahdistuneena soitin seuraavana päivänä YTHS:lle ehkä noin kolmisen viikkoa ensimmäisen soittoni jälkeen. Tällä kertaa hätäni otettiin tosissaan ja aika järjestyi lopulta vielä samalle päivälle. Veikkaan, että 20 minuutin mittainen akuuttiaikani taisi viedä joltakulta lounastauon. Helpotuksen tunne siitä, että ehkä vihdoinkin saisin apua, oli kuitenkin niin suuri, että se syrjäytti jopa piinaavat syyllisyydentuntoni.

Käsittämättömintä tilanteessani oli se, etten millään muotoa ymmärtänyt olevani masentunut. Kun terapeutti kuvaili tilaani masennukseksi, naurahdin epäuskoisena, että ei tämä nyt mitään masennusta ole. Terapeutti kohotti kulmiaan ja totesi, että tilanteeni oireineen oli kuin oppikirjaesimerkki masennuksesta, joten kyllä nyt siltä vahvasti näyttäisi. Oli jotenkin kamalan vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä, että minä voisin masentua. Minä iloinen, positiivinen, aina reipas ja selviytyvä tyyppi.

Ensimmäisen käynnin jälkeen sain samantien uuden ajan seuraavalle viikolle ja tuntui kuin olo olisi keventynyt heti. Siinä tilanteessa tuntui kaikkein olennaisimmalta se, että joku vain otti tosissaan ja kuuli hätäni. Että joku muukin tunnisti ja tunnusti, että minä en ollut kunnossa. Ettei se ollut vain omaa kuvitelmaani. Ja että minä oikeasti ansaitsin ja tarvitsin apua. Jostain syystä se tuntui masentuneen mielessä tärkeältä.

Kävin lopulta reilun vuoden verran terapiassa parissa eri jaksossa ja pahimmat solmukohdat löystyivät vähitellen, mutta pelko masennuksesta jäi. Enää en ehkä samalla tavoin pelkää masennusta kuin joskus vuosia sitten, mutta monta vuotta tapahtuneen jälkeen olin aina syksyisin jotenkin varuillani. Masennus assosioitui mielessäni juuri sinne lokakuun tienoille, jolloin isoäitini oli kuollut ja syksyn tulo herätti pelkoa siitä, että mitä jos joutuisinkin sinne jonnekin syvälle uudelleen. Heti seuraavan vuoden syksynä masennus toistuikin vähän lievempänä, mutta tuolloin sain tilanteeseeni nopeammin apua, kun olemassa oli jo tuttu terapeutti.

tauko1

En ole koskaan osannut hävetä avun hakemista sinänsä, mutta kuten tarinastani varmasti on käynyt ilmi, olen hyvin vahvasti kyseenalaistanut omaa oikeuttani saada ja vastaanottaa apua. Sittemmin olen jatkanut terapiaa nyt hiljattain ja olen pikkuhiljaa päässyt irti ajatuksesta, että minun jotenkin tarvitsisi oikeuttaa avuntarvettani jotenkin. Jos kiinnostaa lukea alkuvuodesta tekemäni postaus tästä aiheesta, sen pääsee lukemaan täältä.

Minä selvisin masennukseni kanssa vähällä verrattuna moneen muuhun, mutta siellä syvissä vesissä räpiköidessäni sain kyllä melkoisesti perspektiiviä elämään. En ole sama ihminen ennen ja jälkeen masennuksen – tuskin kukaan on. Jonkun hienoisen surumielisyyden, varovaisuuden ja erakkouden se jätti jälkeensä, mutta olen hyväksynyt, että niin se elämä voi muuttua.

Tarinoita mielenterveysongelmien parissa on yhtä monenlaisia kuin on ihmisiäkin ja harva meistä selviää koko elämän alusta loppuun täysin ilman. Haluan omalla esimerkilläni näyttää, että mielenterveydestä saa ja pitää puhua ääneen – siinä ei ole mitään hävettävää eikä avun pyytämistä tarvitse pelätä tai arkailla. On surullista, että kaikki eivät saa tarvitsemaansa apua, ainakaan juuri siinä hetkessä, kun sitä kipeimmin kaipaisi, mutta pyydän: älkää jääkö yksin. Puhukaa ystäville, puhukaa vanhemmille, puhukaa jollekulle. Se auttaa. Ja muistakaa, ette ole yksin. Todella moni kärsii samanlaisista jutuista ihan samaan aikaan ja todella moni on valmis auttamaan, kun vain pyydätte. Siispä pyytäkää apua. <3

Tämän viikon ajan Sekasin247-sivustolla on avoinna ilmainen, anonyymi ja kaikille nuorille avoin chat-palvelu, jossa voi keskustella koulutettujen vapaaehtoisten ja ammattilaisten kanssa mistä tahansa. Toivon syvästi, että tämän tyyppistä palvelua jatketaan myös tämän kampanjaviikon jälkeen. Voimia ja halauksia kaikille teille!

Tags: , ,

Categorised in: Elämä

37 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • RO

    Kiitos liikuttavasta tekstistä, Jenni. <3

  • Piia

    Kiitos tästä tekstistä Jenni! Tunnistin siitä hyvin vahvasti oman tarinani, etenkin tuntemukset siitä, että enhän MINÄ voi olla masentunut ja tarvita apua, on muita jotka tarvitsevat sitä paljon enemmän.

    Itselläni meni aika helposti YTHS:n kanssa siinä mielessä, että pääsin heti tapaamaan psykiatrisen alan erikoissairaanhoitajaa (muistaakseni). Siihen saattoi vaikuttaa hengenahdistukseni ja itkuni puhelimessa. Tuntui samaan aikaan NIIN pahalta ja niin helpottavalta puhua siitä, mitä oli niin pitkään pitänyt sisällään ja sanoa, että minä en jaksa tätä.

    Paraneminen on ollut tosi pitkä prosessi, ja etenkin sen hyväksyminen, että minulla ei ollutkaan kaikki hyvin ja tarvitsin apua, oli todella vaikeaa.

  • Kiitos tästä. <3 On aina lohduttavaa kuulla, miten joku on selviytynyt.

    Selittämättömät itkukohtaukset ovat kamalia. Kun huutoitkee niin rajusti ettei pysty kertomaan, ettei oikeasti ole mitään akuuttia hätää.

    Myös tuo, ettei tunne ansaitsevansa apua, kuulostaa hyvin tutulta.

    Todella tärkeä kampanja!

    Oma tarinani täällä:
    http://www.lily.fi/blogit/katso-tarkemmin/sekasin-0

  • Rohkea ja hieno kirjoitus! Loistavaa, että mielenterveysongelmista pyritään puhumaan enemmän ja asiallisesti.

  • Hanna

    Kiitos <3

  • Anskuli

    Ihan kuin olisi omaa tarinaa lukenut. Masennus on kovin yleistä, vaikka tuntuu että ihmiset puhuvat tuosta isosta M:stä kuin se olisi joku suljetun osaston sairaus. Onneksi asioista aletaan puhua niiden oikeilla nimillä. Kiitos Jenni, kun jaoit tarinasi!

  • J

    Pakko itekkin kommentoida tätä, on niin tärkeä aihe ja koskettaa itseäkin. Mulla oli just sama tunne, etten mä ansaitse apua ja ettei mulla ole oikeutta olla surullinen kun kaikki asiat on hyvin eikä oo mitään selvää syytä olla surullinen. Itse pääsin helposti psylologin juttusille, mutta mulla hän takertui myös silloin edesmenneen pappani kuolemaan, vaikka en kokenut sen olevan pääsyy masennukseen.
    Musta on mahtavaa että tästä aiheesta yritetään tehdä helpommin lähestyttävä ja et masentuneet uskaltaisi puhua pahasta olostaan, se on se ensimmäinen askel paranemiseen. Anyways, kiitos kun oot tällaseen osallistunut:)

  • Anomuumi

    Kliseistä, mutta totta: rohkea teksti ja tärkeä aihe.

  • Natalie

    Rohkea kirjoitus, uskalsit olla niin avoin.
    KIITOS <3

  • Hieno teksti ja tärkeitä ajatuksia myös heille, jotka auttavat nuoria. On niin pienestä kiinni, tarttuuko apuun vai ei.

    Kun sekasin-chat menee kamppiksen jälkeen kiinni, kaikki avoinna olevat palvelut näkyy ja päivittyy http://www.netari.fi/aikataulut/. Kuten näkyy, miltei joka päivä on joku palvelu auki, jossa koulutetut aikuiset vastaavat. Sinne siis ja osoite ylös, jos tulee tarve jutella jollekin.

  • Sofia E

    Kiitos tärkeästä kirjoituksesta <3

    Olin sattumalta aikaisemin tänään lukenut Jenny Rostainin myös hyvin tärkeän kirjoituksen siitä, miten paljon riippuvuutta masennuslääkkeet voivat aiheuttaa, ja miten vaarallista niiden määrääminen ilman terapiaa varsinkin nuorille on. Juttu täällä:

    http://jennygingerrostain.puheenvuoro.uusisuomi.fi/217361-kuinka-selvisin-hengissa-lopetettuani-masennuslaakkeet-19-vuoden-jalkeen?ref=karuselli

    Eli kuten sanoit, tärkeintä olisi puhua, puhua, puhua.

  • Saara

    Pakko kommentoida. Oma tarinani on hyvin samanlainen. Yhtäkkiä huomasin vaan itkeväni ja itkeväni, kaikki tuntui raskaalta ja vaikealta.’itse havahduin eräs aamu kun itkin bussissa, ilman mitään syytä. Minun onneni oli YTHS; minut otettiin heti vakavasti ja tutkittiin päästä jalkoihin ja pääsin osaavan hoitoon. Nyt osaan jo itse ennakoida kun nään varjojen kasvavan liian suureksi ja haen apua. Olen samaa mieltä: nuorten masennuksesta puhutaan liian vähän. Olen itse myös kilpaurheilua harrastava, sosiaalinen ja naurava ihminen, vaikka sisältä päin olen välillä aivan muuta. Jotenkin masennuksen myöntäminen tuntui häpeältä, että miten minä fiksu ihminen nyt näin.

  • J

    Moikka, mun mielestä on tosi hienoa miten uskallat puhua masennuksesta niin avoimesti. Asenteet masentuneita ja myös muita mielenterveyshäiriöitä kohtaan on viime vuosina hieman parantuneet, mutta tuntuu kuitenkin, ettei niistä puhuta riittävän avoimesti. Mikä sinänsä on ihmeellistä ottaen huomioon miten yleistä masennus kuitenkin on Suomessa.

    Itse olen 23-vuotias ja sairastuin masennukseen ensimmäisen kerran ollessani 17-vuotias. Ensimmäisellä masennuskerralla pääsin nuorisopolille, josta sain oman terapeutin ja aloitin lääkityksen. Olin niin nuori silloin, etten ymmärtänyt masennusta, ja siihen liittyviä seikkoja juuri ollenkaan. Häpesin masennusta, ja kun lääkkeet alkoivat auttaa olooni ajattelin, että haluan ikään kuin jättää koko jutun taakse. Söin lääkkeitä kuuliaisesti noin vuoden ajan, mutta terapian lopetin lyhyeen koska en vain halunnut enää ajatella koko asiaa.

    Terapian liian aikainen lopettaminen on luultavasti pääsyy siihen miksi masennukseni on uusiutunut kahdesti. Viimeisin masennuskausi oli muutama vuosi ja olen syönyt samoja lääkkeitä siitä lähtien. Olen kyllä tavannut psykiatria masennuskausien aikana, mutta varsinaisesta terapiasta ei voida puhua.

    Olen miettinyt paljon masennusta ja suhtautumiseni siihen on alkanut muuttua. En häpeä sitä enää, vaan olen alkanut miettiä, että se on ikään kuin minäni tapa sanoa, että jonkin asian on muututtava. Se, että masennus on uusiutunut kertoo siitä, ettei tarpeellista muutosta ole tapahtunut. En ole masentunut juuri tällä hetkellä, mutta voisi sanoa, että olen välillä ehkä vähän turhan melankolinen ja omiin ajatuksiini uppoutunut. Välillä koen olevani ikään kuin ajatusteni vankina sillä tavalla, että kahlitsevat ajatukset estävät minua nauttimasta elämästä. Siksi olen suunnittelut hakeutuvani terapiaan, jotta saisin apua mielen lukkojeni avaamiseen ja estäisin masennuksen uusiutumisen. Vaikka masennuslääkkeet toimivat kohdallani, olen alkanut miettiä, ettei pelkkien lääkkeiden syönti ole ratkaisu pitkällä tähtäimellä masennuksen hoidossa. Ne kuin poistavat oireet, mutta eivät syytä.

    Otan mielelläni vinkkejä vastaan miten terapiaan kannattaa hakeutua. Olen köyhä opiskelija, ja siksi omakustanteinen terapia ei ole vaihtoehto tällä hetkellä…

    • MM

      Hei, oma terapiaan pääseminen tapahtui YTHS:n kautta, jossa noin puoli vuotta siellä käytyäni tehtiin psykiatrin arvio hoidon tarpeesta ja täytettiin hakemukset kela-korvauksia varten. Kun kelalta tuli myönteinen päätös mielenterveyskuntoutuksesta, etsittiin sopiva psykoterapeutti, jolla olen käynyt 2 kertaa viikossa viimeisen 2 vuoden ajan. Maksettavaa jää noin 40€ kuussa kela-korvausten jälkeen, mikä ei lompakkoa kaada kun kuitenkin terapian avulla olen jaksanut taas opisksella ja päässyt kiinni työelämään.

      • J

        Kiitos kovasti vastauksestasi MM! 40 euroa kuussa ei tosiaan kuulosta pahalta ottaen huomioon mitä sillä saa. :)

  • Helma

    Voi, miten arvostan tätä tekoa. Tämän kirjoittamista. Kiitos.

  • suvi

    Kiitos kun kerroit tarinasi.

  • Sanni

    Kiitos kirjoituksesta!

  • Linde

    Huh olen niin helpottunut, taidan sittenkin olla ihan normaali. Olen se, jota muut kuvailisivat iloiseksi ja reippaaksi, vaikka oikeasti olen myös se, jonka äiti pakottaa puhelimessa ottamaan yhteyttä psykiatriseen sairaanhoitajaan, koska ei osaa helpottaa oloani. Uudelle paikkakunnalle muutto, ensimmäinen oma asuntoon, opiskeluiden aloittaminen ja kaikki vastuu sekä huolet vain kuormittavat liikaa omaa jaksamista. Onneksi pääsin keskustelemassa asioista ammattilaisen kanssa.
    Olen niin onnellinen, että asia otetaan mediassa esille! Se pienentää kynnystä kertoa omasta tilanteesta ystäville.

  • A

    Ihanaa, kun nyt moni bloggaaja on kirjoittanut näitä sekaisin-juttuja. Tämä sinun tarinasi oli hyvin pitkälti samanlainen, millaisen olen itse elänyt. Kosketti kyllä syvästi, itkisin varmaan krokotiilin kyyneleitä, ellen istuisi kahvilassa :D Kiitos että jaoit tämän, toivottavasti joku saa tästä rohkaisua vaikeaa vaihetta eläessään :)

  • Yhdyn muiden lukijoiden kanssa siihen, että on erittäin tärkeää että näistä asioista puhutaan ääneen, ja varsinkin että kaltaisesi iloinen, aikaansaava tunnettu kasvo kertoo, miten masennus on koskettanut omaa elämää – ja ettei sen tarvitse leimata ihmistä mitenkään.

    http://thewildethings.com

  • Itselläni on ollut todella pahoja syysmasennuksia. Ne toistuivat välillä pahempina ja välillä hieman lievempiä vuosien mittaan. Vihasin talvea ja pimeyttä. Siis todella vihasin ja nykyään tajuan, että se ei ollut mitään pientä. Itkin pimeässä, kun olin koirien kanssa ulkona ja vesi satoi naamalle. Mietin monesti, että tämä on viimeinen talvi, minkä tulen kestämään. Sitten tuli tilaisuus ja muutin ulkomaille. Espanjan aurinkoon. En edes itse etukäteen uskonut, että valolla ja auringolla on niin suuri merkitys. Kaksi syksyä olen täällä elänyt, ilman masennusta. Elämäni on muuten todella samanlaista kuin Suomessa. Ihan samanlaista perusarkea. Valoa, lämpöä ja terveellisempää ruokaa vain enemmän! Sillä on merkitystä!

  • Gertrude

    Kiitos tästä kirjoituksesta, Jenni. Tunnistan itseni niin hyvin tuosta ajatuksesta, että ei ansaitse hoitoa tai tuntee syyllisyyttä avun hakemisesta ja toisen paikan viemisestä jonossa. Minulla oli onneksi ystäviä, jotka kannustivat ja jopa pakottivat ottamaan lopulta YTHS:sään yhteyttä. Itse selviydyin edelleen hyvin arjesta ja tein hulluna hommia, mutta ilo ja nautinto elämästä olivat kadonneet. Olin kovaa vauhtia matkalla siihen, että voimat loppuvat. Haluan siis sanoa, että kiitos, että kerroit tästä henkilökohtaisesta asiasta ja samalla rohkaiset ja kannustat kaikkia hakemaan apua. Kaikilla ei välttämättä ole sitä ystävää, joka kannustaa hakemaan apua, jolloin tällaiset kampanjat ovat kullanarvoisia. Sinulla on mahdollisuus vaikuttaa ja sen teit <3

  • Anni

    Tää sekasin -kampanja on ihan mahtava! Koskaan ei voida tarpeeksi korostaa mielen hyvinvointia ja kanavia joiden kautta saa apua, kun mielenterveys uhkaa pettää. Kiitos että lähdit mukaan antamaan mielenterveyshäiriölle kasvot. :)

  • lulu

    Kiitos sulle kun kerrot myös näistä aroista ja henklökohtaisista asioista avoimesti. Ehkä saan myös itekin rohkeutta vielä joku päivä hakea apua itselleni, vaikka mitään akuuttia vaaraa tai hätää ei olekaan. Slti sen avun hakeminen on vaan niin vaikeaa, vaikka ei saisi olla.

  • Hieno & liikuttava kirjoitus, ja oi, niin tärkeä aihe!

    xxx
    E
    http://helsinkidragonfly.blogspot.fi/

  • Joliel

    Ihanaa, että kirjoitit tästä! <3

  • Mama

    Kiitos tästä tekstistä. Antoi lohtua ja ymmärrystä omaan tilanteeseen. <3

  • magdalena

    Kiitos <3

  • Marika**

    Hirveän tutulta kuulostaa…

    Itse erakoiduin useiksi vuosiksi kroonisen unettomuuden seurauksena. Aivot eivät enää pelittäneet, kommunikaatio ei pelannut ja sosiaalisista tilanteista tuli todella, todella ahdistavia. Alkoi pelottaa liikkua julkisilla paikoilla. Heikotti. Pyörrytti. Oksetti.

    Päivät kuluivat sumussa valkoisia seiniä tuijotellen ja psyykaten itseään siihen kammottavaan hetkeen, kun on pakko viedä roskat ulos. Pakko jaksaa pyörtymättä, pakko kestää, jos joku katsoo. Pakko mennä kauppaan, vaikka ei ymmärrä mitään, mitä ihmiset sanovat. Pakko, vaikka kaikki meteli vetää sietokyvyn äärimmilleen. Ihmiset tulevat liian lähelle, se puhe, ne äänet, se kauhea tunne, kun aivot eivät hahmota etäisyyksiä ja liikkumisesta turvallisen kodin ulkopuolella tulee painajaista.

    Pakokauhu, joka tuottaa toistuvaa kipua kroppaan, antaa päähänpinttymän, että minä kuolen tähän kipuun ja ahdistukseen. Tahdon tarttua puukkoon ja repiä itseni ja tuskani hajalle. Minä vielä tapan itseni tämän kivun ja ahdistuksen takia. Kestänkö tätä siihen asti, että vanhemmat kuolevat? Ehkä sitten voin vihdoin tappaa itseni ja olla levossa. Ilman ahdistusta, ilman kipua.

    Tai sitten on vain menemättä kauppaan, on viemättä roskia. Istuu tyhjässä kämpässä seiniä tuijotellen, roskien kasaantuessa ja antaa itsensä kuihtua. En olisi jaksanutkaan laittaa ruokaa. En olisi jaksanutkaan syödä.

    Ja kuinka helppoa se olikaan vetäytyä… “Jos sulla menee huonosti, niin mä en halua kuulla”. Niin pieni lausahdus, mutta antoi niin suuren oikeutuksen erakoitumiselleni. Niinhän se on, tämä sen todistaa! Jos mulla menee huonosti, niin olen huono ystävä, olen tarpeeton. Päässä soi vaan “älä kuormita muita, älä vedä muita alas, älä ota kehenkään yhteyttä niin kauan kuin olet yhteiskuntahyödytön, turha, heikko, et ole enää se, joka piristää muita, et täytä enää rooliasi, et merkitse enää mitään…”

    Kuntoutumassa ollaan, vaikka pitkä matka on edelleen edessä. Nyt pystyn sentään liikkumaan julkisilla paikoilla, ainakin joitakin aikoja. Joskus pystyn jopa seuraamaan usemman ihmisen keskustelua ja sanailua ilman, että aivojen kapasiteetti poksahtaa. Jännää on ollut huomata, kuinka sisällä värisevää ihmisrauniota ei tunnisteta ulospäin…

    Mutta päässä soi vielä tiuhaan tahtiin ääni, joka estää enempien kontaktien ottamista. Sanon kuitenkin väärin, sanon tyhmästi, ilmehdin tyhmästi, loukkaan muita äänensävylläni, loukkaan ilmeelläni. Ja tuskinpa kuitenkaan ikinä tulen enää olemaan se luottokaveri, jolle soitetaan, kun halutaan oman pahan päivän päätteeksi purkaa ja odotetaan piristystä. Koska en yksinkertaisesti kykene siihen enää. Ehkäpä juuri se estää ottamasta vanhoihin ystäviin yhteyttä. Minä en ole enää se, mikä teki minusta heille merkittävän. Luultavasti pettäisin odotukset. Ja suoraan sanoen, enpä itse enää edes jaksaisi olla se aina reipas, hauska, jaksava kuuntelija. Aina läsnä ja aina saatavilla.

    Oli Jenni lohduttavaa lukea kirjoituksesi! Ehkä minunkin elämä tästä vielä etenee, vaikka se niin tuskaisen hitaalta joskus tuntuukin.

    • Nippe

      Voimia sinulle!
      Hitaastikin VOI lopulta toipua.
      Ainakin sen verran, ettei itsetuho ole päivittäin ajatuksissa.
      Voi elää kevyemmin lopulta.
      USKO.

  • Keskustelu- ja vertaistukifoorumi mielenterveysongelmista kärsiville:

    https://www.hullujenhuone.com

    Aiheina on mm. ahdistus, masennus, paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko ja muita.

    Tervetuloa mukaan keskustelemaan kaikki joita aihepiiri koskettaa!

  • Tuija

    Satuin lukemaan tämän tänään. Minulla diagnosoitiin masennus alle viikko sitten ja sitä on todellakin vaikeaa hyväksyä kun luuli pääsevänsä omin avuin irti menneisyydestä ja oli jo vuosia tosi iloinen ja menevä ihminen. Mutta ei omia asioitaan pakoon pääse ennenkuin ne on käsitellyt. Kiitos tästä ihanasta tekstistä, olet rohkea ja hieno ihminen!

  • Surullista, että niin monet nuoret ovat masennus …

Related posts