24/03/16

Noh, milloinkas ajattelit hankkia niitä lapsia?

91 133 baby

Muistan muutama vuosi sitten, kun joku töksäytti blogin kommenttiboksissa sen klassisen lapsikysymyksen, jota naisilta jaksetaan udella kyllästymiseen asti. Milloin aiot hankkia lapsia? Paneutumatta sen syvällisemmin siihen, että lapsia nyt ylipäänsäkään ei noin vain hankita, jäin tuolloin miettimään kysymyksen tahdittomuutta ja samanaikaisesti sitä tabua, mikä tässä keskustelussa piilee. Luvassa on siis poikkeuksellisen avointa pohdintaa sinkkuudesta, lapsista ja tulevaisuutta koskevista mietteistä.

Tuolla nimenomaisella elämän hetkellä 2,5 vuotta sitten anonyymin blogikommentoijan töksähtävästi aseteltu kysymys (joka oli enemmänkin muotoa “Pidätkö lapsista? Jos kyllä, niin miksi et hanki lapsia?”) tuntui erityisen tahdittomalta. Olin juuri eronnut puolisen vuotta takaperin elämäni siihen asti tärkeimmästä suhteesta eikä aihe tuntunut sydänsuruista toipuvalle sinkulle millään tavalla ajankohtaiselta. Tai jos tuntuikin, niin enemmän siitä näkökulmasta, että sulattelin lähinnä ajatusta, ettei päättynyt suhde ollutkaan se, jossa tällaiset tulevaisuudenhaaveet toteutuisivat.

Niin tuttujen kuin varsinkin tuntemattomien ihmisten utelut toisen lisääntymissuunnitelmista tuntuvat aina tökeröiltä ja sopimattomilta. Koskaan et voi tietää, onko aihe jollekulle arka paikka. Minun tapauksessani kysymys tuntui epäkohteliaalta varsinkin elämäntilanteeni takia – olinhan kertonut blogin puolella avoimesti erostani. Jonkun muun kokeman mielipahan taustalla voi olla lapsettomuutta, keskenmenoja tai mitä tahansa. Neuvon siis: vaikka kuinka kiinnostaisi, älä utele. Läheisten ystävien kesken aiheesta juttelu on tietysti normaalia, mutta ketään ei kiinnosta vastailla sukulaisten ja puolituttujen (saati tuntemattomien) nenäkkäisiin uteluihin.

tauko1

En ole itse koskaan potenut vauvakuumetta enkä oikein usko, että tulen välttämättä sitä koskaan potemaankaan. Siitä huolimatta olen aina jotenkin kokenut luontevaksi ajatuksen äitiydestä ja nähnyt tulevaisuutta koskevissa visioissani itseni äitinä. Sitten jonakin päivänä. Eli kaipa sitä tavallaan voisi sanoa, että haaveilen lapsista, vaikka nyt taas sinkkuna asia ei edelleenkään tunnu millään muotoa ajankohtaiselta.

Kun silloin 2,5 vuotta sitten aihetta puitiin blogissa, keskustelu äityi vilkkaaksi kommenttien puolella. Minulle muistuteltiin, ettei lapsen tekemiseen välttämättä kumppania tarvita. No se on totta, lapsen voi toki tehdä yksinkin (joskin siihen molempia sukupuolia ainakin hetkellisesti tarvitaan), mutta toivoisin itse voivani joskus jakaa perhearjen toisen ihmisen kanssa, jos minua kumppanilla ja perheellä siunataan. Aikaahan tässä vielä on.

Töksäyttelijän ohella myös toinen kysyjä otti tuolloin lapsiteeman esille toisesta, hiukan hienotunteisemmasta näkökulmasta:

Tämä saattaa tuntua liian henkilökohtaiselta kysymykseltä, mutta minua kiinnostaa, millaiset tulevaisuudensuunnitelmat sinulla on. Lähinnä mietin, kun lähenet kolmeakymppiä ja varmasti ystäväpiireissä alkaa olemaan paljon perheellisiä, niin onko sinulla stressiä tai paineita asian suhteen? Vai haaveiletko omasta perhe-elämästä ja lapsista ollenkaan? Ymmärrän toki, jos et halua aiheesta kertoa näin julkisesti :) mietin pitkään, kehtaanko edes kysyä tätä.

Tämä tosiaankin on melko henkilökohtainen kysymys, enkä ole varma, haluanko siihen edes sen syvällisemmin ottaa kantaa täällä blogissa, vaikka monia aihe varmasti kiinnostaa ja koskettaa omakohtaisestikin. Nämä tuppaavat olemaan vähän sellaisia juttuja, ettei niissä oikein suunnittelu auta, kun on niin monista tekijöistä kiinni, millaiseksi elämä muodostuu. Uskon, että haluaisin jossain vaiheessa oman perheen, mutta se ei nyt kuulu tämän hetken suunnitelmiin tai haaveisiin kovin keskeisesti. Jos löydän rinnalleni sellaisen kumppanin, jonka kanssa noista jutuista voisi yhdessä haaveilla, niin sitten ehkä.

tauko1

Nyt kolmenkymmenen ikävuoden merkkipaalu on jäänyt jo pari vuotta sitten taakse ja tämä kysymys sekä sen inspiroima keskustelu muistuu aika ajoin mieleen. Voisin yhä vastata kysymykseen samoin kuin tuolloin, mutta olen miettinyt, pitäisikö tähän kovin henkilökohtaiseen aiheeseen kuitenkin tarttua jo ihan vertaistuen näkökulmasta. Uskon nimittäin, että moni kolmekymppinen nainen varmasti pohdiskelee näitä juttuja. Minulla lasten suhteen ei biologisesta näkökulmasta 32-vuotiaana ole vielä kiire, mutta huomaan, etten enää suhtaudu teemaan aivan yhtä huolettomasti kuin vaikkapa silloin 2,5 vuotta sitten noihin kysymyksiin vastaillessani. Puhumattakaan siitä, mitä tuumailin aiheesta vaikkapa 25-vuotiaana. Enää en voisi huolettomasti heittää, että katsellaan joskus 10 vuoden päästä…

Muutaman viime vuoden aikana ympärilläni on tapahtunut melkoinen muutos. Siinä missä olen siirtynyt kaksikymppisten leiristä kolmekymppisten kaartiin, on ystäväpiirissä villiintynyt sellainen vauvabuumi, että hyvä kun pysyn laskuissa. Viime uudenvuoden tienoilla tuijotin hämmentyneenä Facebookin newsfeediä, joka täyttyi edellisvuoden aikana vanhemmiksi tulleiden ystävieni innokkaista ja liikuttuneista perhepäivityksistä. Pelkästään uudenvuoden aattona oli tuttavapiiriini syntynyt neljä uutta vauvaa. NELJÄ. Yhtenä päivänä. Huh.

Tottakai kaveripiirin vauvauutiset ovat konkreettinen muistutus siitä, miten erilaisessa elämäntilanteessa olen itse. Onneksi lisääntyneet kaverini osaavat edelleen keskustella muustakin kuin lapsistaan ja rakkaimmat ystävät ovat pysyneet läheisinä perhearjen pyörityksestä huolimatta. Onhan se välillä hassua palloilla lastenkutsuilla sinkkuna lapsiperheiden ja pariskuntien keskellä, mutta olen tietenkin silti ilolla mukana juhlimassa.

tauko1

En edelleenkään tunne painetta tai stressiä lasten tekemisestä, mutta alan tiedostaa, että aikaa ei ole aivan loputtomiin. Konkreettisimmin se vaikuttaa kenties parisuhdeasioihin: siinä missä parikymppisenä oli aika huoletonta heilastella ei-niin-vakavasti-otettaviakin sulhaskokelaita, nykyään miettii ehkä hiukan vakavammin, olisiko deitistä elämänkumppaniksi asti. Kaikkein vastuuttomimmat hurmurit eivät siis välttämättä enää pääse ensitreffejä pidemmälle (jos edes sinne asti) eikä epämääräinen säätäminen sitoutumiseen kykenemättömien huithapeleiden kanssa suuremmin kiinnosta.

Vaikka lapset eivät ole lähitulevaisuuden suunnitelmissa tai haaveissa, huomaan nykyään miettiväni jo melko varhaisessa vaiheessa kiinnostavan ihmisen kohdatessani, voisinko nähdä tässä ihmisessä potentiaalisen kumppanin myös perhehaaveiden näkökulmasta – sitten joskus vuosien päästä. En haluaisi löytää itseäni tulevaisuudessa sellaisesta tilanteesta, että olen seurustellut vuosia jonkun kanssa vain huomatakseni, että tämä ei sitten ollutkaan valmis ajatukselle lapsesta. Viiden vuoden päästä olen 37 ja tottakai toivon, että seuraava kumppanini jäisi rinnalle pidemmäksi aikaa. Vaikka olen toki valinnut seurustelukumppanini huolella tähänkin asti, sitä on ehkä nyt vieläkin varovaisempi, kenen kanssa ryhtyy siihen leikkiin.

tauko1

Olen mielenkiinnolla seurannut viime aikoina  mediassa käytyä keskustelua omasta tahdosta riippumattomasta lapsettomuudesta. Teemaa on käsitelty mediassa paljonkin, mutta enemmänkin biologisen lapsettomuuden näkökulmasta. Varsin moni luopuu lapsihaaveistaan kuitenkin nimenomaan sopivan kumppanin puuttuessa. Iso hatunnosto Heidi Suomelle taannoisesta koskettavasta puheenvuorosta: uskon, että juuri tällainen avoimuus on tarjonnut monelle samassa tilanteessa olevalle suurta lohtua ja tarpeellista vertaistukea.

Olen jutellut iän tuomista paineista parisuhde- ja perhehaaveisiin liittyen muutaman minua vanhemman ystäväni kanssa ja muistan erään keskustelun erityisen hyvin useamman vuoden takaa. Kerroin rakkaalle ystävälleni, kuinka ihailin hänen kykyään nauttia elämästä ja aidosti elää hyvää, onnellista ja täyttä elämää siitä huolimatta, että hän oli käytännössä kaveripiirinsä ainoa sinkku ja ympärillä lähes kaikki ystävät olivat perheellisiä. Ystäväni kertoi, että onnellisuus omasta elämästä ei ole tullut aivan itsestään, vaan hän on työstänyt asiaa ajatuksissaan paljon. Että hän on omalla tavallaan joutunut tekemään rauhan sen kanssa, ettei välttämättä koskaan tule saamaan omaa perhettä.

Parikymppisenä ajatus tällaisesta luopumisesta tuntui kovin surulliselta ja kaukaiselta, mutta tunsin syvää myötätuntoa ystäväni puolesta. Mietin tuolloin, että jos joskus löytäisin itseni samankaltaisesta tilanteesta, toivoisin pystyväni tavoittamaan edes palasen sitä samaa elämäniloa ja -asennetta kuin hänellä. Sittemmin on ollut suunnaton ilo huomata, että tässä omassa elämänpiirissä useampikin ystävä on yhtäkkiä siinä jo lähempänä neljääkymmentä löytänyt sopivan elämänkumppanin ja palaset ovat odottamatta viimein loksahdelleet kohdalleen. Mukaanlukien tämäkin lapsihaaveista puolittain jo vuosia sitten luopunut ystäväni.

tauko1

Naisena biologisen kellon tikitystä takaraivon perukoilla ei voi täysin sivuuttaa, vaikka perheestä ei aktiivisesti haaveilisikaan. Toki on ihmisiä, jotka tietävät varmuudella jo varhain, etteivät koskaan halua lapsia. Jos kuitenkaan tällaista varmuutta ei ole, viimeistään kolmenkympin rajapyykin ohittaneena sinkkuna sitä tulee ajan rajallisuudesta ihan uudella tavalla tietoiseksi. En ole huolissani tulevasta, mutta olisihan se ihanaa, jos jonakin päivänä minunkin rinnalleni löytyisi joku maailman paras tyyppi tätä arkea ja haaveita jakamaan. Mutta siitä unelmoidessa elämä on onneksi aikamoisen mahtavaa ihan tällaisenaankin. :)

Olisi kiinnostavaa kuulla, heräsikö muilla mietteitä tästä aiheesta postauksen innoittamana – sana on vapaa kommenttiboksissa! Muistetaanhan huomaavaisuus erilaisia valintoja tehneitä ja erilaisia kohtaloita kokeneita kohtaan tällaisen herkän ja henkilökohtaisen teeman ollessa kyseessä. <3

Tags: , ,

Categorised in: Elämä

91 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Maija

    Kiitos kirjoituksesta! Aihe on hyvin arka ja henkilökohtainen, mutta otit rohkeasti sen käsittelyyn ja kirjoitit erittäin positiivisen jutun.
    Olen samaa mieltä, että utelut lapsista ovat erittäin tahdittomia. Asia on hyvin henkilökohtainen ja harva saa sitä itse päättää. Itse elän parisuhteessa ja lasta on yritetty enemmän tai vähemmän viimeiset kolme vuotta. Asiaa on tutkittu, mutta kummassakaan ei ole biologista vikaa. Siltikään lapsien saaminen ei ole kaikille sellainen itsestäänselvyys kuin kuin kysymyksellä “koska hankitte lapsia?” annetaan ymmärtää.

  • Eveliina

    Kiitos tästä kirjoituksesta. Musta on mahtavaa, että myös blogeissa nostetaan näitä asioita esille. Itse kärsin toistuvista keskenmenoista (nyt viimein pitkällä raskaana) ja tuntui aina tosi pahalta, kun ihmiset utelivat tai heittivät, että kannattaa nyt äkkiä tehdä ne lapset. Kun ei niitä noin vain tehdä, vaikka haluttaisiinkin… Ihmiset voivat olla tosi tökeröitä näissä asioissa ja se johtuu ehkä joskus ylimielisyydestä, mutta usein varmaan vaan ajattelemattomuudesta. Siksi tuntuu erityisen hyvältä lukea tämäntyyppisiä pohdiskelevia ja kantaaottavia postauksia mediassa. Ehkä joku utelija tästä oppii. Vaikka kyselijä ei tarkoittaisi pahaa, saattaa toiselle tulla ahdistunut, ulkopuolinen ja epäonnistunut olo pitkäksi aikaa…

    • Pii

      Kiitos Jenni tästä kirjoituksesta ja Eveliina olen kanssasi samoilla linjoilla. Toivottavasti joku oppii tästä kirjoituksesta hienotunteisuutta. Itselläni takana samantyyppisiä kokemuksia kuin sinulla. Onnea odotukseen ja mukavaa pääsiäistä kaikille!

  • nenni

    Kiitos paljon tästä kirjoituksesta! Itse en ole vielä kolmeakymmentä, mutta kuitenkin jo sen ikäinen, että kaveripiirissä alkaa olla jo aika paljon perheellisiä. Välillä noita uteluita lapsista tulee ja kieltämättä ne tuntuvat vähän ahdistavilta. En ole tällä hetkellä parisuhteessa eikä oma lapsi tunnu muutenkaan yhtään ajankohtaiselta tässä vaiheessa. Mutta olen pyrkinyt ajattelemaan, että kaikki saavat tehdä omat valintansa ja lapsia ei tarvitse “hankkia” jos ei siltä tunnu. :) Vielä kun ihmiset pystyisivät kunnioittamaan ihmisten erilaisia valintoja..

  • Tarina

    Itse olen 28-vuotias ja olen ollut mieheni kanssa yhdessä 7 vuotta. Lapsista kysytään meiltä jatkuvasti ja etenkin sukulaiset töksäyttelevät inhottavia kommentteja aiheesta. Totuushan on se, että olemme yrittäneet jo pidempään lasta ja kokeneet useita keskenmenoja. Sen vuoksi kaikki “Kannattaisko jo ruveta hommiin, ettet ole liian vanha ensisynnyttäjä” -kommentit satuttavat paljon.

    Meidän ystäväpiirissä lähes kaikilla on jo lapsia tai ainakin on tulossa. Olenkin huomannut hieman vetäytyväni perheellisistä ystävistäni (ja etenkin raskaanaolevista), koska lapsettomuus on minulle niin kipeä asia. Jossain vaiheessa sitä on kai pakko hyväksyä oma lapsettomuus ja ehkä silloin osaan iloita myös perheellisten seurassa. Tällä hetkellä he vain muistuttavat minua siitä elämästä, jonka itse haluaisin, mutta en saa.

  • Anna

    Minäkin olen 5 vuoden päästä 37. Olen pohtinut tätä rajapyykkiasiaa, siis sitä pistettä jonka jälkeen voi heittää pillit pussiin ja todeta että no NYT olen liian vanha ryhtymään äidiksi, ja se on hankalaa. Siis todella hankalaa. Aiemmin se raja oli 30 v. Eka lapsi pitää olla synnytetty siihen mennessä, jos lasta ei kuulu niin sitten en tee yhtään. Se tuli ja meni. Sitten raja oli 35 v, ihan jo oman jaksamisen ja terveyden kannalta. Nyt se raja on 40 v, ihan jo sen vauvankin terveyden kannalta. Pelottaa, mitä jos kohta joudunkin toteamaan että okei, 45 v ja saahan niitä kohtuja vuokrattua?

    On parisuhde, on omakotitalo maalla, on koiria ja vakituidet työt. Ollaan kotihiiriä, eli elämässä ei oikeasti ole mitään huikeaa ja mahtavaa glamouria joka menisi pilalle heti kun testi näyttää kahta viivaa. Miksei se lapsen hankkiminen silti tunnu vieläkään sopivan 100 % täydellisesti tähän hetkeen? Pitkän linjan eläinihmisenä olen koutsannut itseni siihen että “pitää olla varma”. Et sinä ota koiraakaan jos sinä et ole varma. Järkevä minä ymmärtää että tämä on niin eri asia, mutta tunteva minä huutaa että no eipäs oo.

    Kai me vanhat akat sitte joskus. Silleen minä aattelen. Ja naureskelen asialle ja vitsailen, koska silleen pelottaville jutuille tehdään.

  • Simone

    Mä toteutin just sun nounou-skenaarion: aloin heilasteleen 3-kybäsenä tyypin kans, joka ei sit vuosien päästä haluakaan “vielä” lapsia. Älkää tehkö samaa! Nyt, kun kaverit käy jo hedelmöityshoidoissa, on ihan “kiva” miettiä taas sinkkumarkkinoille ryntäämistä. Aivan suhteen alussa on oltava selvillä toisen arvot ja tulevaisuuden tavoitteet. Se nyt tiedetään mihin ainakin tähdätään, vaikkei sitä tiedä osuuko. Toinen, mikä on jälkikäteen ketuttanut, on se mun ikäluokan pelotteleminen raskaudella. Hysteerisenä huudettiin ehkäisyä ja aborttia, vaikka edes kuukautiskiertoa, ovulaatiota ym. aiheeseen liittyvää ei vaivauduttu sen kummemmin aukaisemaan. Ilmeisesti oli joku laajempi yhteiskunnallinen tavote saada koulutettuja ihmisiä työmarkkinoille tienaamaan verorahoja, eikä mitään nuoria kotiäitejä? Ja se raskauden mahdollisuus todellakin laskee vuosi vuodelta. 36-vuotiaalla taitaa olla n. 10% mahdollisuus tulla raskaaksi, vaikka kaikki (ajoitus, sperman laatu, omat munasolut jne.) olisi kunnossa.

  • Maarge

    Kiitos rehellisestä tekstistä ja siitä, miten käsittelet herkkää aihetta! Tämä on asia, josta ei voi liikaa keskustella.
    Kiitos hienosti blogista ja kaikkea hyvää sinulle!

  • Susanna

    Eräs tuttuni sanoi minulle kymmenisen vuotta sitten “alahan tekemään niitä lapsia kun kohta sun munat menee pilalle. Ymmärrätkö, että yli kolmekymppisenä sinulla on riski jäädä lapsettomaksi yli kymmenen prosenttia” NO AIJAA! Koin lauseen äärettömän ikävänä ja tunsin todella kovien paineiden määrän harteillani.

    No nyt 37-vuotiaana, saadessani esikoisen tämä samainen henkilö vuosien jälkeen hänet nähdessään sanoi: “hyvä, että ymmärsit tehdä lapsen, kun kai ymmärrät kuinka vanha olet. Olitki jo menettänyt toivon hankkia lapsen? Äitisi varmaan oli.”

    Nämä sanat sivalsivat syvältä ja v-käyrä kyllä nousi huippuunsa. Kuinka joku kehtaakin? Eihän tämä henkilö edes tiennyt kärsinkö lapsettomuudesta, halusinko lapsia tms.

    Kukaan ei mielestäni ole oikeutettu kysymään miksi et hanki lapsia, sillä se on äärettömän henkilökohtainen kysymys ja ainakin silloin kun nainen on yli 30-v sinkku.

  • Ambe

    Kiitos rohkeasta kirjoituksesta, aihe on itsellenikin erittäin ajankohtainen. Perheen perustaminen on nimittäin pyörinyt viime aikoina paljon mielessä. Täytän pian 27 vuotta, ja olen nyt kuusi vuotta kestäneessä parisuhteessa, joka ainakin tällä hetkellä tuntuu olevan molemminpuolisesti se suhde, jossa jossain vaiheessa voisi alkaa perustamaan perhettä.

    Pikkuhiljaa omassa kaveripiirissäni on alkanut syntyä vauvoja. On ihanaa nähdä pikkuisia, jotka kehittyvät ja oppivat uutta, mutta jostain syystä se ei tunnu oikein koskettavan minua. Olen aina pitänyt lapsista, “ollut hyvä lasten kanssa”, kuten sanotaan, ja ajatellut että jonain päivänä haluan äidiksi. Kuitenkaan koskaan en ole potenut minkäänlaista vauvakuumetta, vaan ajatus äitiydestä ja perheestä tuntuu olevan valovuosien päässä. En osaa edes kuvitella, miltä vauvakuume tuntuu, enkä rehellisesti sanottuna usko että tulen koskaan kokemaan sitä.

    Ja sattuipa sitten niin, että pari viikkoa sitten minulla diagnosoitiin jo vuosia oireillut endometrioosi. Sairaus ei ole pahimmalla mahdollisella tolalla ainakaan toistaiseksi, mutta sairauden vuoksi kärsin päivittäisistä kivuista, ja sitä seurataan tiiviisti. Tutkimusten jälkeen lääkäri heitti aika huolettomasti, että “Nyt on ne lapset sitten hyvä tehdä ennen kuin täytät kolmekymmentä. Ja kannattaa aloittaa niiden teko jo vuotta ennen, koska sinun voi olla vaikeampaa tulla raskaaksi.”

    Se sattui. Ymmärrän kommenttien realistisuuden, biologisesta näkökulmasta hän on oikeassa. Toivoisin vain, että näissä keskusteluissa otettaisiin tänä päivänä jo huomioon myös se psykologinen näkökulma, ja kysyttäisiin ennen toimintasuunnitelman laadintaa, että “haluatko lapsia?”, “oletko ajatellut niitä hankkia?”, “millainen elämäntilanteesi on?”, “olisitko valmis vanhemmuuteen?” ja niin edelleen. Liian usein ajatellaan, että me naiset tunnemme automaattisesti vauvakuumetta ja haluamme automaattisesti vauvoja, vaikka asia on hyvin yksilöllinen.

    Kävelin lääkäristä pois itku kurkussa. Olin juuri saanut tietää sairaudestani, ja heti perään tuntui kuin lääkäri olisi antanut mukaani tikittävän aikapommin, jossa on kaksi vuotta aikaa tehdä päätöksiä. Kotona itkin puolisolleni sitä, että entä jos vauvakuumeeni ei tulekaan sairauteeni nähden “ajoissa”? Pitääkö vauvoja tehdä ennen kolmeakymppiä jos “ei halua”? Tai pitääkö vauvakuumetta odottaa? Minulla on vielä opinnot kesken, työllistyn hyvin epävarmalle taide- ja kulttuurialalle, jossa työpaikat ovat kiven alla. Taloudellinen tilanteemme on erittäin epävakaa. Tulevaisuuden haaveissa siintää ensisijaisesti valmistuminen, työllistyminen ja urakehitys, ehkä oma asunto tai asuminen ulkomailla…

    Myönnän, että tähän asti olen ollut hivenen naiivi ajatellessani, että voin alkaa pohtia tuota suurta vauvojentekopäätöstä “sitten joskus” kymmenen vuoden päästä. Biologiset reaaliteetit on hyvä muistaa, samoin myös se fakta, että lasten saaminen todellakaan ei ole mikään itsestäänselvyys, eikä tapahdu automaattisesti silloin kuin sen päättää ja sitä haluaa. Itseäni kuitenkin henkilökohtaisesti pelottaa eniten ajatus siitä, että entä jos minulle ei koskaan tule vauvakuumetta? Entä jos sitä ei tule, emmekä niitä edes yritä, ja jossain vaiheessa onkin liian myöhäistä? Vaikken olekaan vielä ajatellut hankkia lapsia, ajatus endometrioosin myötä lisääntyvästä lapsettomuudesta ahdistaa. Olen vasta nyt herännyt siihen, ettei kyseessä ehkä tulekaan olemaan oma päätökseni tehdä tai olla tekemättä lapsia.

    Uskon, että omassa tilanteessani myös ympäristöllä on merkitystä. Vaikka lähipiirissäni on jo perheellisiä, ovat lähimmät ystäväni kaltaisiani “urakeskeisiä” suorittajaihmisiä, joille lapsenteko ei ole millään tavoin ajankohtainen, vaikka osa onkin pitkässä parisuhteessa, osa puolestaan sinkkuja.

    Tämä asia koskettaa tavalla tai toisella kaikkia meitä naisia, mutta tosiaan on aina hyvä muistaa, että tunteita ja tilanteita on yhtä monta kuin yksilöä. Toivon todella, että tämä tiettyihin yhteiskunnallisiin normeihin virittynyt keskustelu aiheesta päivittyisi tähän päivään. Lapsettomuuden taustalla voi olla lukuisia syitä, joista jokainen on henkilökohtainen, eikä niistä tulisi kenenkään joutua tahtomattaan tilivelvolliseksi.

    • Tua

      Samaistun joihinkin ajatuksiisi täysin Ambe. Minullakaan ei ole koskaan ollut minkäänlaista vauvakuumetta ja mielessäni onkin käynyt, että tuleekohan minusta koskaan äitiä kun biologinen kelloni ei näytä niiden hankkimisesta hälyttävän ikinä. Sitten luin Irene Naakan mainiosta Mutsie-blogista tämän kirjoituksen: http://mutsie.bellablogit.fi/2015/08/20/ihmishirvion-tunnustus/

      Tuon myötä tajusin, ettei sitä vauvakuumetta välttämättä tarvitse siihen lapsen “hankkimiseen”. Suosittelen siis lukaisemaan tuon tekstin; en tiedä onko siitä sinulle apua mutta ainakin se tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman tähän asiaan. Itseäni se ainakin tekstissä kuvatun kaltaisena “ihmishirviönä” puhutteli kovasti. :)

      • Ambe

        Kiitos kovasti Tua! Tämä oli rohkaisevaa. En usko, että tulen koskaan tekemään lapsia siksi että “olisi vain pakko alkaa tekemään”, mutta tämä on hyvä muistutus siitä ettei sellaista silmitöntä vauvakuumetta tosiaan välttämättä vain tule… eikä se ole este perheen perustamiselle. Koen itse samoin Irenen kanssa, olen henkeen ja vereen eläinrakas ja koiraihminen. Koirat saavat minussa aikaan sen tunteen, mitä odotan vauvakuumeelta. :D

    • j

      Tökerö lääkäri!

    • Hanna

      Hei Ambe! Minä olin 28-vuotias, kun sain kuulla endometrioosistani. Tilanteeni oli hyvin samanlainen kuin sinun: olin hyvässä parisuhteessa ja tavallaan ajattelin haluavani joskus perheen, mutta en tuntenut minkäänlaista vauvakuumetta ja koin, että minulla oli paljon toteuttamattomia haaveita, esim. työskentely kehitysmaassa, joihin perheenperustaminen ei oikein tuntunut silloin istuvan.
      Mietin lapsiasiaa pitkään ja täyttäessäni 30 vuotta tulin lopulta siihen lopputulokseen, ettei ole mitään järkeä alkaa hankkia lasta vain siksi, että se “kannattaisi tehdä” nyt, vaikka samoihin aikoihin ystäväpiiriini alkoi ilmestyä vauvoja melkoista vauhtia. Tiesin ottavani asiassa riskin, ja tunsin usein ilon lisäksi myös surua kuullessani ystävieni raskausuutisia ja nähdessäni ystävieni helliä ja rakastavia hetkiä lastensa kanssa, koska tiesin, etten ehkä koskaan tule kokemaan sitä itse.
      Mutta näissä jutuissahan on myös toinen osapuoli, eli puoliso. Minun puolisoni alkoi jossain vaiheessa pitää lapsiasiaa enemmän ja enemmän esillä. 34-vuotiaana tajusin tulleeni siihen pisteeseen, että halusin lapsen. En edelleenkään kokenut erityistä vauvakuumetta, mutta ymmärsin saaneeni tehtyä ainakin ne tärkeimmät jutut, joiden vuoksi olin perheenperustamista lykännyt. Toisaalta olin tajunnut, ettei muu elämä välttämättä ainakaan kokonaan lopu lapsen saamiseen. ;)
      Raskaaksi tulemiseen meni yli vuosi, ja se oli epävarmuuden aikaa, koska tiesin endometrioosista. Pari epätoivon hetkeäkin koin ja pelko nakersi välillä iloa elämästä. Olin juuri hakeutumassa lapsettomuustutkimuksiin, kun tulinkin raskaaksi. Nyt minulla on 36-vuotiaana vauva, ja olen hänestä erittäin onnellinen.
      Pointtini on ehkä se, että endometrioosi ei välttämättä ole lapsettomuustuomio ja tuo 30-vuoden rajapyykki on aika mielivaltainen, vaikka toki fakta on, että lapsen saaminen vaikeutuu iän myötä erityisesti tämän sairauden yhteydessä. Toisaalta, jos päättää lykätä perheenperustamista, on itse oltava sinut sen kanssa, että ottaa tietynlaisen riskin. Ja sitten pitää tietysti kuulostella sitä puolisoa, koska jos lapsen saaminen on hänen “elämänsuunnitelmassaan” tosi tärkeää, niin pitää pohtia, minkälaisen painoarvn sille antaa. Halusin vain jakaa tämän, koska sinun pohdintasi kuulostavat lähes identtisiltä omien kahdeksan-yhdeksän vuoden takaisten pohdintojeni kanssa. Ja nyt kaikki on hyvin.

      • Ambe

        Hanna, kiitos rohkaisevasta kommentistasi! Olen ollut hieman yksin asian kanssa, ja tämä tarjosi minulle kaipaamaani vertaistukea. :) Olen pohtinut myös viime aikoina tuota riskin ottamista… Oma puolisoni on minua neljä vuotta vanhempi, ja luulen hänen olevan minua ennen valmis perheen perustamiseen. Koen ite kuitenkin saavuttavani varmemmin onnen niin, että elän elämääni liikaa suunnittelematta sitä, missä iässä haluan lapsen ja niin edelleen. Etenkin nyt kun olen sisäistänyt ettei se kuulu niihin itse päätettäviin ja aikataulutettaviin asioihin. Ja olet ihan oikeassa siinä, että parisuhteessa toinen osapuoli ja hänen toiveensakin on otettava huomioon myös tässä asiassa. Toki molempien täytyy olla valmiita perheelle, mutta jos lopputulos todella on se, että perheen haluaa yhdessä perustaa, sen aika varmasti jossain vaiheessa tulee luontevasti esiin. Kiitos ihanasta kommentistasi ja onnea äitiydestä! <3

  • henna

    Tämä on niin vaikea aihe, kiitos kun osasit siitä näin hienosti kirjoittaa.
    Olen samanikäinen kuin sinä mutta minulla on parivuotias lapsi ja haaveilen toisesta. Kuitenkaan lapsiahan ei tosiaan noin vain tehdä ja jotenkin elämäntilanne on nyt niin sekava ettei toinen lapsi olisi vielä muutenkaan mahdollista. Vaikka en tosiaan tiedä miltä tuntuu olla yli kolmikymppinen lapseton niin tämä “ai miksei teillä ole jo toista”, “noh jokos se pikkuveli/-sisko olisi tulossa” “alkaa olemaan kohta kiire”, eli ei se utelu lopu siihen että edes sen yhden lapsen saa.

    Tämä on myös mulle perheelliselle todella hankala aihe koska haluaisin toisenkin lapsen niin tähän “puutteeseen” sellainen jatkuva paineiden kasaus tuntuu todella raskaalta. Lapsia ei kuulemma voi tehdä isolla ikäerolla (enemmän kuin 2 vuotta), riskit kasvaa kuulemma heti kun 30 värähtää mittariin (ja tiedän kyllä erilaisista riskeistä mutta hei kamoon), lapset muuttaa kotoa vasta kun olet vanha (miksi pitää jo suunnitella milloin omista rakkaista lapsistaan pääsee eroon) jne.

    Lapset ja lapsettomuus on sellainen asia josta toivoisin ettei kyseltäisi mitään keneltäkään ilman että henkilö itse avaa keskustelun.

    Näille töksäyttelijöille ei edes uskalla sanoa mitään koska sitten sieltä tulee taas valmiina kommenttia jotka varmasti loukkaavat vielä enemmän.

  • Jaana

    Sitten on hurja joukko meitä neljääkymppiä lähestyviä, jotka kuulumme joukkoon elämäntilannelapsettomat. Parisuhde ja perhe on unelmista suurin, mutta kun sitä sopivaa kumppania ei vain löydy, vaikka sitä on silläkin saralla kaikkensa yrittänyt. Toki, naisena lapsen voi hankkia yksinkin ja niitäkin esimerkkejä on. Mutta ei sekään täysin mutkaton vaihtoehto ole, ihan joka mies ei moiseen projektiin lähde ja vastaavasti taas klinikalla puuhastelu on sen verran kallista puuhaa, että sekään ei siitä syystä ole kaikille mahdollista. Vastuu lapsesta on myös niin suuri, että mieluiten sen jakaisi rakkaan ihmisen kanssa. Itse olen 38-vuotias ja sinkku. Edelleen unelmoin voivani olla äiti vielä jonain päivänä, mutta olen myös pikkuhiljaa joutunut hyväksymään sen tosiasian, että näin ei välttämättä tule käymään – minusta riippumattomista syistä. Olen ollut ja olen asiasta edelleen todella surullinen, mutta asioita ei voi pakottaa tapahtuvaksi. Olen ikään kuin kuin nostanut kädet pystyyn ja todennut, olen tehnyt kaikkeni ja nyt envoi muuta kuin odottaa ja katsoa, mitä seuraavat pari vuotta näissä asioissa tuovat tullessaan.

  • Nadja (maahanmuuttaja)

    Olen yksi heistä, joka ei ole koskaan halunnut lapsia. Olen kokonaisuus ja täydellinen nainen ilman lapsia. Kaveri joskus sanoi, ettei nainen ole ennen nainen kun on synnyttänyt. Hän on yhden lapsen äiti. Lapsen isällä on jo kolmen naisen kanssa lapsia. Kysyin, että onko kaksi, kolme tai neljä kertaa synnyttänyt nainen “enemmän” nainen kun yhden lapsen äiti…

    Synnyttäjän ja äidin välillä on iso ero. Äiti voi olla nainen, joka ei ole synnyttänyt, mutta joka kasvattaa lasta rakkaudella ja kunnioituksella. Synnytäjä on synnyttänyt nainen, joka luulee, että lapsi on hänen omaisuutensa.

    Jos katsoo sivusta naisia, joilla on lapsia, heillehän on lapset + mies yleensä yksityisprojekti. Lasten kautta saadaan huomiota ja itsevarmuutta, mieheltä saa taas rahaa ja vierreleen ihmisen, jolle voi kaata kaikki stressit niskaan.

    Miksi naiset eivät osta itse itselleen (timanttisia) kihlaussormuksia? Minulla on muutama kallis sormus, jonka olen ostannut itse omalla rahalla. Mies ja lapset ovat yleensä yksityisprojekti, jonka kautta haetaan paremaa itsetuntoa. Ja mitä isompi timantti tai kalliimpi lastenvaunu (ostettu miehen rahoilla), sitä parempi itsetunto. Aika sairasta, mielestäni.

    Minua käy sääliksi naiset, jotka eivät ole kokonaisia ihmisiä ellei heillä ole miestä ja lapsia. Minulla on oma raha, paljon merkki(korko)kenkiä, poikaystävä jota rakastan, mieletön seksielämä, aikaa harrastaa säännöllisesti urheilua ja hoikka vartalo, vapaus aamuisin juoda italialasta kahvia ja illalla ranskalaista viiniä, käydä ooperassa ja ulkomailla, aikaa lukea hyviä kirjoja ilta myöhään. Olen usein kohdannut kateellisuutta. Kuulemma tulen katumaan lastettomuutta. Sorri, mutta en tule, sillä tunnen itseeni kokonaiseksi ihmiseksi ilman lapsia.

    • Marianne

      Ymmärrän,että kaikki eivät halua lapsia mutta mä koen itseni kokonaiseksi, kun sain lapsen. Se taas johtuu siitä, että koen olevani hyvä tässä hommassa enkä olisi koskaan voinut kuvitella rakastavani jotain näin paljon, että se jopa pelottaa ja ahdistaa. Tosin tarvin myös työni ja harrastukset, jotta olen kokonainen.
      Ja rahasta. Puoliksi meillä on miehen kanssa kaikki jaettu. Aika vanhanaikainen näkökulma, että mies elättää.
      T. Hoikka, urheilullinen, kirjoja rakastava, omat rahansa tienaava, onnellinen avopuoliso ja äiti.

    • Heidi

      Hei Nadja! Tunnen samoin kuin sinä, eli en ole koskaan halunnut lapsia. Koen silti olevani ihan kokonainen ihminen ja normaali, oikea nainen.
      Kiva, että jaoit kokemuksesi -meidän vapaaehtoisesti lapsettomien mielipiteitä ja kokemuksia ei vieläkään juuri mediassa näy. Kaikkea hyvää sinulle!

  • Hanna

    Hieno juttu, että otit tämän herkän aiheen käsittelyyn. Toivottavasti mahdollisimman moni utelija lukisi tämän jutun, ja ymmärtäisi jatkossa pitää suunsa kiinni.

    Minä en ole koskaan halunnut lapsia. Minulla ei ole minkäänlaisia äidinvaistoja, enkä erityisemmin kaipaa lasten seuraa. Ainoastaan yhden ystävän lasten seurassa osaan olla luontevasti, muulloin olen lähinnä vaivaantunut. Ja yhteiskuntahan olettaa, että kaikki naiset tietävät tismalleen, mitä lasten kanssa tehdään ja jokainen nainen haluaa lapsia. Minulle on sanottu suoraan, että kyllä sinä niitä lapsia vielä teet. Selän takana puhutaan, että vielä kadun sitä, jos en tee lapsia. Enköhän minä 33-vuotiaana vakaassa parisuhteessa olisi jo halunnut lapsia, jos niikseen olisi. Eniten suututtaa se, että muut kuvittelevat tietävänsä paremmin kuin minä, mitä minä haluan omalta elämältäni. Toiseksi eniten suututtaa se, että meitä vapaaehtoisesti lapsettomia syytetään itsekkäiksi. Eihän lasten haluamisellekaan ole muita kuin itsekkäitä syitä!

    • Roosa K

      Tuo itsekkyys on juuri se mihin haluan tarttua. Itse viihdyn lasten seurassa ja tykkään lapsista. En kuitenkaan usko, että tulen koskaan olemaan äiti. Siihen on useita syitä ja yksi on se, että rakastamani ihminen ei halua lapsia. Voisin kuvitella itseni äitinä, mutta en halua heittää tätä raukkauden määrää elämästä ja hypätä tuntemattomaan, kun en edes voi tietää voinko saada lapsia. Syyt vapaaehtoisen lapsettomuuden taustalla on harvemmin itsekkäitä. Mielestäni on itsekästä hankkia lapsi täyttämään tyhjiötä elämässä, kun ei voi kuvitella viihtyvänsä itsensä ja puolisonsa seurassa loppuelämää. Arvostan pareja, jotka aidosti yhdessä pohtivat, miksi lapsista unelmoivat ennen, kun ovat keskellä lapsiperhearkea.

    • manna

      Minä olen myös melkein 4-kymppinen, tahallisesti lapseton nainen. Rakastan lapsia, teen töitä lasten hyväksi, mulla on lähellä rakkaita lapsia, joille olen “kakkosäiti”. En siltikään tai tästä syystä halua omia lapsia. Mulla on jo “kaikki”, itse tämän valinnan olen tehnyt ja tietty vastaan siitä, niinku aikuisten pitääkin kaikista valinnoistaan vastatakin. Yksi syy on se, että en halua perhe-elämää, mulla on muita toiveita. Tietty perhe-elämää on monenlaista, tiedetään. Ymmärrän että rakkaus omaa lasta kohtaan on jotain erityistä, se on hienoa heille jotka sen kokevat, ei ole multa se rakkaus pois. :)

  • Maikku

    Kiitos Jenni tämän aiheen esille ottamisesta kauniisti ja rehellisesti. Kunpa kaikki voisimme kunnioittaa kanssaihmisten yksityisyyttä aina on kysymys hyvin henkilökohtaisista asioista <3

  • Sara06

    Kiitos, Jenni, hienosta, rehellisestä ja monia eri näkökulmia tarkastelevasta kirjoituksesta. Tartuit rohkeasti todella henkilökohtaiseen aiheeseen.

    Itse sain esikoiseni 32-vuotiaana oltuamme mieheni kanssa pitkään jo yhdessä. Kaipa meiltäkin aikanaan kysyttiin lapsentekoaikeista, mutta vastasin suorin sanoin, että ei kiinnosta. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, mutta jossain vaiheessa alkoi luonto vetää tikanpojaa puuhun. Ymmärrän myös mainiosti, että kaikilla ei niin käy eikä tarvitsekaan käydä!

    Lapsiutelut eivät olleet itselleni tabuja ja olin varmasti itsekin aikanaan hyvinkin avoin mietteistäni läheisilleni. Mutta se ei tarkoita sitä, että menisin itse nyt kysymään tai utelemaan keneltäkään ajatuksia lasten saamisesta. Toki ystäväpiirissä niistä puhutaan, mutta aina toisen aloitteesta, ei minun.

    Koska itselläni on kokemusta siitä, että raskaus- ja vauva-aika olivat esikoiseni kohdalla elämäni rankinta aikaa, olen hyvin allerginen sille, kun puhutaan lasten tekemisestä. Lapsia saadaan eikä niitä hankita kuin maitopurkkia kaupasta. Toki toivon, että lapsia haluavilla kaikki sujuu onnellisten tähtien avulla.

    Kiitos vielä, Jenni, kun oma-aloitteisesti kerroit mietteitäsi tästä asiasta. Hyvää pääsiäistä sinulle!

  • Nadja (maahanmuuttaja)

    PS Jos todellakin halua lapsen, pitäisi adoptoida eikä synnyttää. Maailmassa on liian paljon ihmisiä. Adoptointi on moraalista ja eettistä, varsinkin teini-ikäisiä lapsia on orpokodeissa liian paljon. Koska naiset haluavat omia lapsia, siitä myös johtopäätös, että lapset ovat naisille pikemminkin egoistinen yksityiprojekti, jonka kautta tai jonka avulla haetaan huomiota, paremaa itsetuntoa, tärkeämpää asennetta yhteiskunnassa ja tietenkin rahaa rahaa rahaa mieheltä (ja valtiolta). Adoptointi on se oikea rakkaus ja kunnianosoitus toista ihmistä kohtaan, koska omat geenit puuttuu. Mutta ei-egoistiseen rakkauteen naiset eivät yleensä pystyy.

  • irma

    Itse olen niin nuori, ettei minulla juurikaan ole annettavaa lapsikeskusteluun. 22-vuotiaalta ei onneksi vielä lapsista juuri kysellä.:D Mutta tuo sukulaisten puolituttujen urkkiminen ja kommentointi on aivan järkyttävää. Minulta kysellään jatkuvasti “noh koskas ajattelit ottaa poikaystävän?” Ai en tiennytkään, että sellaisen voi käydä vain nappaamassa kuin maitopurkin kaupasta. On myös kyselty olenko nirso, kelpaako kukaan minulle. Jostain syystä sinkun nähdään olevan elämän odotusaulassa ja se “oikea” elämä alkaa vasta kun saanut poikaystävän. Todella surullista, että elämä määritellään vieläkin miehen (tai sen lapsen) kautta.

    On myös tullut tökeröjä kyselyitä tapailemistani miehistä että mihis se ja se jantteri on hävinnyt. Miksi ihmeessä minä haluaisin avauta, ehkä kipeästäkin, suhteen loppumisesta jollekin kaukaiselle sukulaiselle??
    Olen myös saanut kommenteja ulkonäöstäni ja uteluita aikaisemmin mihin aion opiskelemaan ja nyt mihin aion työllistyä. Miten ihmeessä minä tietäisin mihin työllistyn ja kiitos muistutuksesta, että työelämä on nykyään epävarmaa. Ymmärrän, että ihmiset ovat uteliaita, mutta joku raja sentään. En minäkään kysele sukulaisilta, että millonkas aiot erota tuosta miehestäs aikas kireä tunnelma tuntuu olevan tai oletpas kyllä nyt muutaman kilon kerännyt eläkkeellä. Tahdikkuus on aina suotavaa.

    • T

      Hyviä pointteja! Jos kiinnostaa, mitä toiselle kuuluu, voi kysyä vaikka, että mitä sinulle kuuluu? On sitten vastaajan oma valinta, kertooko opiskeluista, seurustelusta, harrastuksista, mistä vaan.

  • Nimetön

    Jenni, suuri hatunnosto että haluat näin arasta ja tunteita herättävästä asiasta puhua näinkin avoimesti. Kiitos myös muistutuksesta että aina ei ole soveliasta kysyä että onko niitä pullia uunissa tai eikö olisi ihanaa kuulla pienten jalkojen tepsuttelua.

    Tää koskettaa mua koska me saatiin vasta kirjekuori lapsettomuustutkimuksiin. Viimeksi viime viikonloppuna kuulin puolituntemattomalta kollegalta vihjailua lapsista, olemmehan menossa naimisiin tänä vuonna. Olisi tehnyt mieli sanoa että kun ei kaikki saa lapsia vaikka miten yrittää mutta siinä tilanteessa en jaksanut. Takana on 2 vuotta yritystä mutta lasta vaan ei kuulu. Välillä se on ollut vaikeaa kun muut ilmoittaa raskausuutisista ja itseä taaskaan ei onnista…

    Mutta kuten kirjoitit, ei se ole helppoa sinkuillekaan. Kaipaus lapsesta voi olla suurempi kuin muut tietävät ja ainainen tahditon kyseleminen on vain ylimääräistä ahdistuksen lisäämistä joskus.

    Toivon niin paljon, että kaikki oppisivat että jos ei kerrota lapsesta tai lapsettomuudesta, ei ole sopivaa myöskään lähtä sitä urkkimaan. Kyllä se tieto sieltä kerrotaan jos niitä on tullakseen, viimeistään 9 kk myöhemmin. :)

  • Maria

    Hienoa päästä keskustelemaan tästä aiheesta! Ajatukset koskettavat itseänikin useammalta kantilta. Ikää minulla on vielä vähän vähemmän, mutta kuitenkin siellä 25 ikävuoden paremmalla puolella ollaan.

    Itselläni on aina ollut haaveena (ja oikeastaan ainoana suurempana haaveena) oma perhe ja lapsien saaminen nimenomaan nuorena, mielellään alle 25-vuotiaana. Se ei kuitenkaan ole sopivan kumppanin puuttuessa ollut mahdollista ja olenkin joutunut suremaan sitä, että lapsien saaminen venyy. Haaveeni toteutuminen toivomassa ajassa ei vaan enää ole mahdollista. Takaraivossa tykyttää myös ajatus ja pelko siitä, että lapsia ei todellakaan vain tehdä. Ainahan on mahdollista, että yrittämisestä huolimatta en vain tule raskaaksi.

    Nyt olen niin ihanteellisessa tilanteessa, että olen löytänyt kumppanin, jonka kanssa perheen perustaminen alkaa tuntua ajankohtaiselta ja molemmat ovat asiasta yhtä innoissaan.

    Haluaisinkin tuoda tähän keskusteluun toisenkin näkökulman. Minä en ole vielä koskaan kohdannut näitä lapsiuteluja, mikä johtuu luultavasti siitä, että olen kuitenkin vielä aika nuori. Itse taas olen kokenut todella ahdistavana sen kielteisen vastaanoton, minkä olen ystäviltäni saanut lapsihaaveista kertoessa. Suurin osa ystävistäni on minua hieman vanhempia ja lapsettomia ja reaktio on lähes aina tyyliä: “Hyi älä puhu tuommoisia, alkaa ahdistaa. Mihin sulla muka on kiire?”. Ja todellakaan en ole painostanut muita haluamaan samaa saati udellut kenenkään lapsettomuudesta.

    Onkin todella vaikea ymmärtää, miksi ihmiset eivät voi tyytyä läheistensä valintoihin ja olla onnellisia näiden puolesta. Oli sitten kyseessä tietoinen minkälainen valinta tahansa. Ja toki vielä ymmärtää se, että aina kyse ei ole valinnasta.

    • Minun on myös tartuttava tähän, olen myös 25 paremmalla puolella ja joskus mainitsen lapsisuunnitelmista (että pitää miettiä sitä aikataulua, yrittämiseen menee varmasti aikaa ja me vaimon kanssa joudutaan kuitenkin käymään klinikan kautta kun parisuhteessa ei ole ainuttakaan miestä), niin vastaanotto on lähinnä tyrmäävää “no mihinkä te muka lapsia tarvitsette?” -taivastelua. Se on minusta tavattoman loukkaavaa, ihan kuin olisin tekemässä jotain hirveää tai ettei minulle nyt ainakaan perhettä ja LAPSIA voisi olla. Miksi? Miksen muka kelpaa äidiksi ja vanhemmaksi? Miksei vaimokaan kelpaa? Tulemme toimeen lasten kanssa ja ymmärrämme vanhemmuuden tuoman taakan ja vastuun mielestäni ihan hyvin, miksei meille siis voisi tulla hyvin tarkkaan harkittua lasta?

  • Kristina

    Kiitos hyvästä, pohdiskelevasta tekstistä! Itseäni ärsyttää suunnattomasti kuinka niille sukulaisille ja puolitutuille on itsestäänselvyys että ‘totta kai haluat lapsia’. Lähtökohtaisesti tuntuu että naisten *pitää* tahtoa lapsia, ja jos niitä ei tahdo ‘hankkia’ (jep, tämä pointti on tosi tärkeä jonka nostit esille – ei ne lapset aina noin vaan tupsahda tänne maailmaan!) on sinussa jotain vikaa, olet itsekäs, olet kylmä tai muuten vaan väärässä. Minua huvitti House on Cardisia katsoessa kun Clairelta kysyttiin ‘kaduttaako sinua koskaan ettet hankkinut lapsia’ – vastaus kuului ‘kaduttaako sinua koskaan että hankit lapsia?’ Näinpä. Tällä hetkellä minusta tuntuu etten halua lapsia. Tämä taas johtaa siihen toiseen kuuluisaan lauseeseen – ‘kyllä se mieli vielä muuttuu’. Kyllä, se saattaa muuttua, mutta tämäkään asia ei kuulu kellekään muulle ja arvostaisin ettei minulle puhuttaisi alentuvasti. Osaan kyllä lähes kolmekymppisenä ajatella aika pitkälle, eikä mahdolliset mielenmuuttumiset kuulu kellekään muulle. Tämäpä taitaa olla asian ytimessä: vaikka lasten teko/hankinta/haluamattomuus on todella yksityinen ja henkilökohtainen päätös, se nähdään kuitenkin julkisena ja avoimena, kaikkien riepoteltavaksi sopivana juttuna. Each to their own ja sitä rataa – ei ole minulta pois jos ihmiset haluaa lapsia. Ei pitäisi olla heiltäkään pois jos minä en niitä halua. Ja utelut voi jättää sinne romukoppaan, kiitos. :) Olen pitkässä parisuhteessa ja onneksi meillä näyttää olevan aika samanlaiset aivoitukset lapsien suhteen.

  • Simone

    luettuani näitä kommentteja heräsi kysymys: miksi ette vastaa kyselijöille “tiedätkös, tämä on erittäin henkilökohtainen yksityisasia/ ei muuten kuulu sulle” tai “en saa lapsia/ olen saanut pelkkiä keskenmenoja/ ei ole miestä/ en halua lapsia”??? Itse teen näin, eikä ole enää kukaan kysynyt toista kertaa. Ei ihmiset muuten tajua. Hyvin moni elää siinä uskossa, että lapsen saaminen on erittäin helppoa ja pelkkä valintakysymys.

    • Tarina

      Itse en ainakaan halua kertoa keskenmenoistani kaikille puolitutuille tai edes sukulaisille. Muutenkin jurppii joidenkin säälivä asenne meitä kohtaan, kun keskenmenoista on kerrottu.

      Ja en muutenkaan haluaisi itse vastata epäkohteliaaseen kysymykseen tylyllä vastauksella, esim. “Ei kuulu sulle.”

    • manna

      Jep, minä oon aina vastannut rehellisesti ja ei kyllä ole vuosiin kyselty häiritsevästi, itse asiassa minusta on luontevaa puhua asiasta, johtuu siitä että olen sinut asian kanssa (tahallisesti lapseton). Varmasti eri asia, jos lapsettomuus ongelma. Mutta rajanveto on tärkeää, tämä on yksityisasia!

    • Niin, näinhän sitä varmasti kannattaakin vastata. Toivoisin silti, että päästäisiin siihen pisteeseen, ettei tällaisia urpouksia alun alkaen edes suusta päästettäisi.

      Kuulin juuri eilen tarinan naisesta, jolle oli todella tökerösti töksäytetty ystävän lastenkutsuilla tai babyshowerissa, että “Eikö se ois jo sunkin aika?!” Vastaukseksi nainen oli täräyttänyt, että “Kuule, mulla on ollut kohdunkaulan syöpä enkä voi saada lapsia.” Kyllä oli mennyt utelija hiljaiseksi. Syöpäasia ei ollut totta, mutta nainen oli ärsyyntynyt niin kovasti, että päätti vastata tavalla, joka takuuvarmasti vaientaisi utelijat ikihyviksi. Toivon mukaan kommentti sai töksäyttelijän luopumaan tällaisista kannanotoista kokonaan.

    • henriiiika

      Just näin! Minusta tökerö kysymys ansaitsee tökerön vastauksen.

      Mä vastaan aina “En pysty saamaan lapsia”.

      En tiedä onko tämä naisten tenttaaminen joku kulttuurillinen muinaisjäänne ajalta, kun naiset ovat olleet lähinnä synnytyskoneita(enemmän kuin nykyään). Ihmiset kyllä ymmärtävät olevansa epäkohteliaita kysyessään kun asian ottaa esille, mutta ennen sitä harva tajuaa kysyvänsä mistään niin potentiaalisesti kivuliaasta asiasta. Harvaa edes oikeasti kiinnostaa muiden liisääntyminen tai kuulumiset muutenkaan, mutta se näyttää olevän yksi niistä hyväksytyistä kahvipöytäkeskusteluista sään ja sen hetken poliitiikan ohessa.

      • Loki

        Nämä on niitä kysymyksiä joita nimenomaan kysytään tytöiltä/naisilta, että onko poikaystävää, koska lapsia ajattelit. Nuorelta mieheltä harvemmin. Keskustelussa nousee myös esiin sellainen omituinen piirre, että naisille alleviivataan kuinka ei pidä olla nirso kumppanin suhteen, mutta ei tulisi kuuloonkaan että sinkku-miestä, joka ei ole löytänyt sopivaa kumppania, kehotettaisiin ottamaan kenet vain. Tiedän tämän kokemuksesta. Ikään kuin olisi olemassa joku sellainen taso, jonka ylläpitäminen on miehelle kunniaksi etsiessään vakavaa suhdetta, mutta tämä sama taso naisten kohdalla on haihattelua ja nirsoutta. Eli toisin sanoan mies on mies kun sillä on periaatteita, mutta periaatteellinen nainen on itsestään liikoja kuvitteleva femakko. Olen myös saanut kuulla, että minulla on “liian isot odotukset”. En tiedä miten tuollaiseen kommenttiin pitäisi suhtautua: että ihmisten parisuhteet eivät tee heitä onnelliseksi? Että lämpimien tunteiden herääminen jotakuta kohtaan olisi liian paljon pyydetty? Tai että niitä tunteita odotellessa en saisi keskittyä omaan uraan ja muiden asioiden (kuin vauvojen) tavoitteluun ja tehdä itseäni onnelliseksi siten?

  • Sofia E.

    Olen 29-vuotias, en ole koskaan halunnut lapsia enkä halua niitä vieläkään. Olen yrittänyt pitää asenteeni avoimena ja hyväksyä, että jonain päivänä saatan muuttaa mieleni, mutta sitä ei ole tapahtunut. Vauvakuumeen kävin kylläkin läpi, siis sellaisen hormonaalisen autuaalisen sekoamisen, että yhtäkkiä pikkulapset ja vauvat olivatkin niin suloisia ja ihania ja halusin pitää niitä sylissä ja katsella ja lirkutella. Mutta sekään vaihe ei muuttanut mielipidettäni, joka koostuu eettisistä, moraalisista, ekologisista ja useista hyvin henkilökohtaisista syistä.

    Odotan innolla, että täytän 30 ja saan mennä sterilisoitavaksi. Olen kokeillut lukuisia ehkäisykeinoja ja mikään ei sovi, olen kärsinyt asiasta vuosia. Vituttaa jo valmiiksi, että ihan varmasti jotkut ihmiset tulevat suhtautumaan minuun jotenkin kauhistellen/alentuvasti/jopa vahingoniloisina, “no kannattiko nyt ihan varmasti mennä laittamaan piuhat poikki, entä jos kadut???” Ja tiedän että jotkut tulevat pitämään minua “huonona naisena” kun en ole enää lisääntymiskykyinen (ja surkuhupaisinta on, etten voi edes tietää olinko sitä koskaan, voihan olla että jonkin terveysseikan vuoksi olenkin hedelmätön, ja olen kiduttanut mieltäni ja kehoani hormonaalisilla ehkäisymenetelmillä turhaan koko tämän ajan!). Mutta ainakin tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että haluan silti toteuttaa sterilisaation, ja se olisi valtava helpotus.

  • Mikko

    Perheen perustaminen on iso juttu. Ei siinä ole kyseessä vain “lapsien hankkiminen” tai “oma perhe”, vaan kolmen tai useamman ihmisen yhteisprojekti. Nadjalla on yläpuolella mielestäni pointti, vaikka aika kärkevästi sen esittääkin.

    Kyllä perhettä perustaessa pitää tavoitteena olla rakastavan ympäristön luominen koko porukalle.

  • Äm

    Huh, siis ihan käsittämättömiä kommentteja on tämänkin postauksen kommentoijat saaneet osakseen! En tule koskaan ymmärtämään, mitä ihmisen päässä liikkuu, että hän kokee oikeudekseen kysyä lapsentekoaikeista, kommentoida oikeasta lapsentekoiästä jne.

    Olen itse 25-vuotias ja parisuhteessa, joten pitäisi varmaan alkaa miettiä sopivan kärkevää vastausta, jolla saisi turhat utelut hiljennettyä…

  • Tulppaani

    Kiitos kirjoituksesta! Liippaa hyvin läheltä omaa tilannettani tällä hetkellä. Sitä huomaa yhtäkkiä olevansa kaveriporukan ainoa sinkku ja, vaikka kuinka yrittää vakuutella, että löytyy se oikea vielä itsellekin, niin jostain taka-alalta alkaa hiipiä ahdistus, mitä jollei löydykään?

  • Johanna

    Kiitos upeasta tekstistä! En ole aikaisemmin lukenut blogiasi mutta tällä postauksella sait ainakin yhden uuden lukijan. Itse kuulun tähän porukkaan joka on aina ollut sitä mieltä etten halua lapsia. Olen 26 vuotias. Juteltiin tässä ystävien kanssa juuri aiheesta ja he tietävät kantani lapsihommiin. Yksi ystäväni heitti kuitenkin keskusteluun oman näkemyksensä; Jos löydät elämääsi sellaisen miehen joka ei myöskään halua lapsia niin hyvä niin. Niin kauan kuin mies on siinä. Että mietippä niitä jouluja ja juhannuksia sitten 50 vuoden päästä kun “normaalit” perheet viettävät pyhät lasten ja lastenlapsien kanssa ja itse olet ihan yksin niin mites sitten suu pannaan.
    Silloin sanoin vaan että en rupea sen takia lapsia hankkimaan etten olisi yksinäinen. Mutta nyt on kyllä oikeasti tullut sellainen fiilis että perhana! Parisuhteet päättyy usein mutta lapset olisi kyllä jotain pysyvää. Sitten rupesi hieman hirvittämään että näen itseni puolen vuosikymmenen päässä yksin ilman miestä ja lapsia ja lastenlapsia.. Onko kukaan muu ajatellut asiaa tältä kannalta? Mukavaa pääsiäistä kakille sinkuille ja perheellisille ja kaikille! :)

    • Roosa K

      Tämä ystäväsi kommentti meni mulla rehellisesti ihon alle, pakko myöntää enne kun edes aloitan.

      Pakko kysyä, että miten viettäisit tulevat pääsiäiset ja joulut, jos haluaisitkin lapsia ja et kuitenkaan voisi niitä saada? Mua pelottaa ihmisten lapsihaaveet, joissa lapsilla täytetään tyhjiötä. Sitä ajatusta yksinäisyydestä, jos lapsia ei olisikaan, kun muut ovat perheidensä kanssa. Eikö lapsia pitäisi suunnitella aidosta halusta ja rakkaudesta? Ja niin että kummatkin vanhemmat sitä haluavat?

    • Hanna

      Olen ajatellut asiaa tuolta kannalta, ja huonoin mahdollisin syy hankkia lapsia on pelko siitä että joskus vanhana on yksin. Mikään ei takaa sitä että ne lapset pitävät sinulle seuraa kun olet vanha, tai että ne lapset edes itse eläisivät sinne asti yms. Elämästä kun ei koskaan tiedä.

      Asun itse toisessa maassa, kaukana vanhemmistani, ja monet joulut, pääsiäiset ym. pyhät olen viettänyt kaksin mieheni kanssa. Tapaan vanhempiani todella harvoin, toivottavasti he eivät siis hankkineet minua siksi että heillä olisi seuraa vanhana…

    • Hh

      Omalta osaltani vapaaehtoinen lapsettomuus on aina tuntunut todennäköiseltä, myös nyt kolmekymppisenä. Se mikä on pohdituttanut, on juurikin vanhuus ja tulevaisuuus. Miltä elämä näyttää ilman perheen myötä elämään automaattisesti kuuluvia asioita?

      Mitä jouluun tulee, onhan aikuisillakin usein vanhemmat elossa tai sisaruksia, joiden kanssa viettää joulu. Tiedän myös sukulaisrouvan, joka on viettänyt jouluja sisarustensa lasten perheiden kanssa, koska on heidän kanssaan muutenkin paljon tekemisissä. Lapsettoman osa ei siis välttämättä ole mahdoton vanhanakaan! Tässä asiassa tulee esiin ydinperhemallin nurja puoli, kun joulua vietetään niin penellä piirillä, että lapsettomat sedät tai tädit tai ystävät ei mahdu mukaan. Toinen asia on se, että jouluun ylipäätään liitetään niin vahvasti yhdessä oleminen lapsiperheen kesken. Jos joku viettää pääsiäisen kotona itsekseen, ei se ole kummoinenkaan juttu, mutta joulu yksin on tragedia.

      Kuten tuosta ihmishirviö-blogipostauksestakin kävi ilmi, lapsirakkaus ei juurikaan liity lasten hankintaan. Mielestäni edes lapset sinänsä eivät ole se juttu perhettä perustaessa. Tarkoitan, että harva aikuinen todella tykkää leikkiä, esim. heilutella helistintä tai rakentaa lasten kanssa legoilla tuntikausia tai tehdä hiekkakakkuja. Ennemminkin kyse on biologisesta tarpeesta tai omista toiveista ja odotuksista. Ehkä halusta hoivata, kaipuusta jatkaa omia geenejä, nähdä lapsessa omia, puolison tai isovanhempien piirteitä tai muita hyviä ominaisuuksia (musikaalisuus, urheilullisuus, äly tms.). Tätä voi miettiä vaikka siten, että kuvittelee saavansa lapsen, jolla on kehitysvamma. Mitkä omat toiveet jäävät silloin toteutumatta? Myös yhteiskunta ajaa ihmisiä asiassa tiettyyn suuntaan. Perheen perustaminen on kyseenalaistamaton normi ja ajatus siitä, että joku katusi lasten tekemistä mahdoton. Voisi sanoa, että tabu. Päinvastaisella sen sijaan pelotellaan. Toisaalta kyseessä on myös tapa kokea itsensä tärkeäksi. Ystävyydet ja parisuhteet/liitot voi tosiaan päättyä ja omat vanhemmat aikanaan kuolevat, mutta omille lapsille olet tärkeä juuri siksi, että olet sinä. Luot siis ympärillesi ihmiset, jotka välittävät sinusta! Ehkä tämä on se asian ydin.

  • Roosa K

    Kauniisti kirjotettu aiheesta, joka pitää sisällään varmasti eri ihmisillä kaikki mahdolliset tunneskaalat. Itse olen melko varma, että en halua lapsia. Olen 28-vuotias ja kihlattuni on saman ikäinen. Avomieheni ei halua lapsia ja hän on oman epävarmuutensa asian suhteen jo käynyt läpi. Minulla on se pieni ehkä. Olemme olleet yhdessä koko kaksikymppisyyden ajan, joten jokainen voi kuvitella, millaisissa tilanteissa vauvautelut tulevat esiin. Viimeisin oli uusi työkaveri, joka tokaisi minua tuntematta, että “kyllä säkin tiedät sit, ku sulla on lapsia”. Olen aina halunnut oikoa tälläiset sanomiset, mutta menin niin hämilleni, että en kyennyt. Iski vasten kasvoja, että jopa vieraat ihmiset odottavat minulta lapsia. Minun oli varmasti helpompi selvitä tuosta täysin miettimättömästä tokaisusta, kun jonkun lapsia yrittävän ja siinä haasteita kohdanneen. Mun olisi niin pitänyt avata suuni. En siis voi ymmärtää ihmisten tahdittomuutta asiassa, joka on niin henkilökohtainen. Itsellä se ehkä on aiheuttanut paljon päänvaivaa, sillä biologinenkello todella tikittää. Mitä jos haluan lapsen, niin sitä en nykyisen mieheni kanssa tule saamaan. Rakastan kihlattuani ja yhteisessä elämässämme on niin paljon hyvää, mutta se yksi kysymys on meidän välissä. Minun pieni ehkäni on meidän välissä. Mitä jos päättäisin, että haluan sittenkin tulevaisuudessa nähdä itselläni lapsia? Enhän voi edes tietää, että voinko edes saada lapsia? Jättäisinkö rakastamani ihmisen sen ehkän takia? En näe, että tekisin niin. Haluan myös kunniottaa mieheni päätöstä, enkä yritä taivutella häntä eri ratkaisuun. En ikimaailmassa haluaisi lasta, jota molemmat vanhemmat ei aidosti halua. On surullista, että vapaaehtoisesti lapsettomia ajatellaan itsekkäinä.

  • Soundrel

    Ihana Jenni! Juuri tällaisten postausten takia olen seurannut blogiasi varmaan viimeiset 6 vuotta, vaikka muotijutut eivät minua kiinnostakaan. Mutta nämä ovat minulle sitä Pupulandian parasta antia; postaukset jossa rohkeasti nostat tärkeitä aiheita esiin.

    Itse olen myös vaikeassa tilanteessa; olen 26-v eikä vauvakuumeesta tietoakaan, mutta poikaystävälleni taas on selvää että hän haluaa lapsia, mielellään parin vuoden päästä. Tämä aiheuttaa minulle suurta ahdistusta.

  • valo

    Kiitos tästä kirjoituksesta. Erosin aiemmasta poikaystävästäni oikeastaan tämän syyn takia. Olin silloin vasta vähän päälle kolmekymmentä ja en itsekkään ollut valmis vielä hankkimaan lasta, olisin halunnut vain kuulla, että hänkin olisi ollut joskus tulevaisuudessa valmis sille. Hän ei pystynyt sitä lupaamaan. Siitä tuli jatkuva riidanaihe ja nakersi lopulta suhteen kokoon. Myöhemmin tajusin olleeni liian painostava, mutta toisaalta halusin olla suhteessa missä molemmat haluaisivat samoja asioita. Myöhemmin löysin uuden suhteen, jossa olen kohta ollut neljä vuotta. Päätin kiertää aiemman suhteen virheet ja en painostanut tässä suhteessa mihinkään. Pidimme yhteisen keskustelun kuitenkin suht varhaisessa vaiheessa: molemmat halusivat lapsia “joskus”. Nyt olemme yrittäneet lasta noin puoli vuotta. Tiedän, että tässä iässä yrittäminen saattaa kestää vuosia. Nyt aina välillä mietin, että olisinpa tavannut mieheni aiemmin, mutta se on vaan jossittelua.

  • Sanna

    Niin no tietysti ensiksi tulee mieleen, että kun blogia pitää, niin helposti ihmiset alkavat nopeasti tuttavalliseksi ja sitä kautta helposti tulee toisten kysyttyä henk.kohtaisia asioita. Kyllähän kerroit erostasikin eikö?

    Ajatukseksi muuttuvat vielä, sen voin sanoa varmaksi ja puhun siis suhtautumisesta tähän kipeään aiheeseen. 32-vuotiaana itselläni oli vielä aika iso paniikki takaraivossa kumppaneista ja perheen hankinnasta mutta vuosien varrella (olen nyt 37-vuotias) ajatukset ja suhtautuminen muuttuu. Seurustelu ja lapsien hankinta ei ole enää niin kipeä aihe ja yhtäkkiä huomaa, että on vain yksi elämä ja hyvänen aika eihän tässä pidä nyt himmata ja odotella ritaria pelastamaan linnasta vaan tarttua jokaiseen hetkeen. Toki sitä tulee arkena välillä märehdittyä asiaa ja miettii, onko sitä tarkoitettu sitten olemaan yksin mutta sitten taas elämässä on niin paljon muuta, että oikeastaan sitä todella nauttii sinkkuudestaan täysillä.

    Seurustelusuhde tulee jos on tullakseen ja toki suurella todennäköisyydellä se vielä sieltä natsahtaakin, kun ei pelkästään kotona odottele kuuta nousevaa mutta lapsia ei välttämättä tuu ja se on sitten vaan niin.

    Nelikymppisyys pelotti ihan hirveesti vielä muutama vuosi sitten mutta nyt sitä on mielenkiintoista lähestyä. Ei se elämä päätykään ja jokainen päivä onkin uusi mahdollisuus uuteen ihanaan elämään oli sitten lapsia tai ei.

    Onnea sinulle ja kaikille muillekin elämässä! Kerran täällä vain ollaan, nautitaan siitä ruusuineen ja risuineen!

    • manna

      Jaan sun ajatukset täysin! Ollaan samanikäisiä ja kans ymmärtänyt tuon jutun kun täytin 30 jotain. Tosin en ole sinkku, mutta mielestäni kyse on ylipäätään ainutkertaisesta elämästä nauttiminen ja kunnioittaminen!

  • Mulla on vähän samankaltainen kokemus kuin sulla. Kysymys ei tosin ollut kysymys, vaan toteamus eikä se tullut blogin kommenttina, vaan rakkaalta isoäidiltäni. Ollessani 25 (eli kaksi vuotta sitten) isoäitini sanoi: “Mulla oli sun iässä jo kolme lasta”. Meinasin vastata, että mitä sitten, mutta jätin kommentin omaan arvoonsa. Se on kyllä jännä, miten muita kiinnostaa tuttujen ja tuntemattomien lapsentekosuunnitelmat…

    Vaikka olen seurustellut saman miehen kanssa jo kuusi vuotta, olemme päättäneet olla hankkimatta lapsia. Emme kumpikaan ole erityisen lapsirakkaita. (Nyt tästä joku saa sellaisen vaikutelman, etten pidä lapsista, mikä ei ole totta…)Nimimerkki Nadjan kommentin alku voisi olla kuin suoraan omasta suustani: “Jos todellakin halua lapsen, pitäisi adoptoida eikä synnyttää. Maailmassa on liian paljon ihmisiä. Adoptointi on moraalista ja eettistä, varsinkin teini-ikäisiä lapsia on orpokodeissa liian paljon.”

    Toivon, että päätöstäni kunnioitetaan, oli kyse sitten tutusta tai tuntemattomasta kommentoijasta. Minun elämäni on MINUN, ei heidän. Näen aina punaista, kun lapsiasioistani kysellään.

  • Tosi mielenkiintoinen ja itseänikin koskettava aihe. Itselleni on viime aikoina KOLMESTI mainittu kipuilevan vatsani olevan raskausvatsan näköinen. Pakko myöntää, että ei ole naurattanut. Eräs ystäväni oli vuosia ollut lapsettomuushoidoissa ja hän sai yli kolmekymppisenä jatkuvasti töissä kuunnella kysymyksiä siitä, että no koska te sitten hankitte niitä lapsia, kun menitte naimisiinkin ja kaikkea. Näin, miten ystävääni sattui. Olen siis 100 % samaa mieltä siitä, että näistä asioista ei ole ok kysellä ja huomautella ellei kyseessä ole hyvä ystävä. Silloinkin valitsisin sanani tosi tarkkaan. Nämä kun ovat monelle tosi vaikeita asioita.

    Ihanaa kevättä Jenni <3

  • Honeyblush

    En koskaan halunnut lapsia. En koskaan pitänyt lapsista, päin vastoin. En nähnyt itseäni tulevaisuudessa äitinä, enkä kokenut olevani vajavainen naisena tai ihmisenä ilman lasta. Olin naimisissa, ja vaikka kumppanini olisi lapsia varmasti halunnut, hän ymmärsi ja hyväksyi, että meillä ei lapsia mitä todennäköisimmin koskaan tulisi olemaan. Sitten moni asia elämässäni kääntyi nurin niskoin ja siinä yhteydessä avioliittoni päättyi eroon.

    Tapasin uuden miehen, joka on minua kymmenen vuotta vanhempi. Niin kliseisen romanttiselta kuin se kuulostaakin, tunsin hyvin pian tapaamisemme jälkeen haluavani lapsia tämän miehen kanssa (tätä voisi analysoida vaikka kuinka, mutta se onkin toinen tarina :D). Vaikka miehet voivat saada lapsia paljon naisia pidempään, mieheni oli jo alkanut hyväksyä, että hän ei ehkä koskaan löydä elämänkumppania ja perusta perhettä. Siinä me kuitenkin olimme, kaksi ihmistä, jotka molemmat olivat ajatelleet elävänsä lapsettomina, suunnittelemassa perhettä. Yhden keskenmenon jälkeen meille syntyi ihana tytär.

    Olenko nyt enemmän nainen kuin ennen äitiyttä? En. Olenko muuttunut? Ehkä jollain tavalla, mutta pohjimmiltani olen edelleen se sama ihminen kuin ennen tyttäreni syntymää. Pidänkö nykyään lapsista? En erityisesti, mutta olen oppinut näkemään heitä enemmän yksilöinä olemaan vähän luontevampi lasten seurassa. Onko elämä nyt täydempää kuin ennen? Ei, se on erilaista. Tiedänkö vasta nyt, mitä rakkaus on? Rakkaus omaa lasta kohtaa on erilaista, kuin rakkaus kumppania, ystäviä tai perhettä kohtaan, mutta mielestäni se ei ole sen täydellisempää kuin muutkaan “rakkauden lajit”.

    Emme koskaan tiedä, mitä elämä heittää eteemme. En olisi koskaan kuvitellut, että minulle “käy näin”. Nyt, kun vielä jostain löytyisi tukiryhmä yksilapsisille perheille… “Koskas teille tulee toinen lapsi”-kyselyt kun eivät tunnu koskaan loppuvan, vaikka minä lähenen neljää- ja mies viittäkymmentä….

    • Mikko

      Et edelleenkään pidä lapsista mutta olet oppinut näkemään heidät yksilöinä? Mitä?

      • Honeyblush

        Tarkoitan, että minusta ei ole oman lapsen saamisen myötäkään tullut lapsirakasta ihmistä, joka luontevasti ja mielellään jutustelisi kaikkien alle metristen kanssa ja kuuntelisi ihastuneena bussissa rupattelevaa vierasta kolmivuotiasta. Näitäkin aikuisia löytyy ihan lähipiirissäni :)

        Oman lapsen myötä olen vaan ensimmäistä kertaa elämässäni toistuvasti (ja usein) tekemisissä samojen minien kanssa, mikä luonnollisesti tutustuttaa ihmistä lapsiin paremmin ja auttaa näkemään yksilön kurahousujen takana, so to speak.

        • Hanna

          Ymmärrän tämän että ei ole lapsirakas vaikka itsellä on lapsi. Työkaverini on kuvannut asiaa aivan samoin, hänellä on lapsi jota hän toki rakastaa, mutta se ei tarkoita että han rakastaisi kaikkia lapsia. Hän on päin vastoin sanonut ettei oikeastaan pidä ollenkaan (muiden) lapsista.

          Itse asiassa jos asiaa ajattelee, sehän on aivan järkevää. Emmehän me rakasta kaikkia miehiäkään vaikka rakastaisimme omaa miestämme, tai muutenkaan yleisesti mitään yhtä ihmisryhmää vaan kaikki ovat yksilöitä. Lapsissakin voi pitää tietyistä yksilöistä, tai joidenkin olen kuullut sanovan etteivät he juuri siksi pidä lapsista kun heillä ei vielä ole sellaista yksilöllistä persoonallisuutta josta voisi pitää. Se muovautuu sitten kasvaessa.

  • Heidi

    Kiitos,

    myös kaikille kommentoijille. Mielenkiintoisia tarinoita ja niin koskettavia. Hyvin ajankohtainen aihe.

  • Ihana kirjoitus Jenni! Ongelma ei sinänsä itseäni kosketa, sillä olen vasta 22-vuotias. Vaikka olen ollut parisuhteessa 7 vuotta, eivät sukulaiset kysele lapsista – varmaan siksi että olen vielä niin juniori ja kaikki “kesken”. Pidän lapsista (sisaruksillani on yhteensä 3 alle 10-vuotiasta) ja heidän kanssaan touhuamisesta. Se uniikkien juttujen määrä mitä vaahtosammuttimet suoltaa on jotain käsittämätöntä. Minua ei haittaisi tulla äidiksi joskus, vaikka juuri nyt en kyllä mielelläni ottaisi tähän tilanteeseen lasta.

    Silti on mielestäni nurinkurista, että sukulaiset/tutut/tuntemattomat kyselevät lapsenhankinnasta ja kehottavat yli 30v. naisia kiiruhtamaan asian suhteen. Kaikista kauheinta on uhkailu sillä, että nainen jää vanhana yksin. Haloo, lapsiko hankitaan oman elämän tyhjiöiden täytteeksi?!? Sitä paitsi moni aikanaan perheellinenkin saattaa olla vanhana yksin, ei ole mitään takuita että perheprojekti menee putkeen ja availet 80-vuotiaana kolmannen tai neljännen polven kanssa joululahjoja. Mietin usein, ovatko yksinäisyydellä uhkailijat ihmisiä, jotka eivät osaa olla yksin, jotka eivät hahmota, että:

    “There’s a great difference between being alone and being lonely.”

    Omassa seurassaanhan voi olla ihan älyttömän onnellinen – tai järjestää elämänsä niin, että siinä vieressä istuu se paras ystävä nuoruusvuosilta joka joulu, tai katselee sisarustensa lastenlapsia tms. On kapeakatseista olettaa, että haluamme tai tarvitsemme kaikki samoja asioita elämältä.

    http://thewildethings.com

  • j

    Olen todella onnekas, kun minulla on ihana parisuhde ja molemmat oltaisiin lapsiin valmiita…mutta suhteen alussa ei silti heti haluttu, tuntui, että täytyi oppia olemaan ja elämään yhdessä. Sitten on ollut kaikenlaista pientä elämäntilanteessa ja itse olen esim. sairastellut vaikeammin, jonka johdosta n. kolmeen vuoteen en ole oikeen vakavissani lisäntymistä ajatellut. Elämässä on kaikenlaista, tuntuu hassulta yksinkertaistaa asioisita tyyliin “mikset hanki”. Ihmiset tietysti katsoo asioita eri tavalla…Ei olla kumpikaan enää ihan nuoria, mulla 34 lasissa. Lapset ja perhe on kuitenkin suurin haaveeni ja unelmani. Mutta kun elämästä ei voi tietää,niin täytyy kai vaan yrittää elää nauttien niin hyvin kun taitaa. Haluan myös ajatella, että ihmisen on mahdollista sopeutua ja hyväksyä isotkin pettymykset jos niikseen tulee. Vielä kuitenkin unelma elää. <3

  • SSSsss

    Ihana teksti. <3 Näitä pohdintoja ja keskusteluja oikeasti tarvitaan! Itse ajattelisin, että tökeröt kommentit paljastavat paljon naiskuvasta. Se, että kommentit tuntuvat tökeröiltä eivätkä luonnollisilta ehkä kertoo sen, että ei oikein pidä siitä, miten itseä naisena puhutellaan.

  • Mmiia

    Olen (vasta) 24-vuotias, miesystäväni ollessa kolmenkymmenen. Olin onnistunut kehittämään itselleni kriisin, että kohta tai vähintäänkin pian on tehtävä lapset, tai mies ei enää halua koska on mielestään liian vanha. Ja itse vasta vähäsen niinkuin aikuisen elämään kiinnipäässeenä ajatus lapsista nyt pelottaa. Kyllä ehkä joskus vaan ei nyt! Miehen kavereiden saadessa lapsia olen tuntenut niin onnea heidän puolestaan kuin pelkoa ja kauhua omastani. Onneksi kukaan ei ole udellut lapsisuunnitelmista, tiedä millaisen ylireagoinnin se olisikaan saanut aikaan. Yksi päivä taas yhden ilouutisen tavoittaessa meidät, juttelimme ihan oikeasti lapsista ja meidän tulevaisuudesta lasten suhteen. Ei kuulemma mitään kiirettä! Kivi tippui harteilta, saan vielä kasvaa ja kokea asioita siirtäen tuon kokemuksen tulevaisuuteen. Jotenkin juurikin tuo, että jos pariskunta ei itsekään välttämättä ole keskustellut asiaa kunnolla selväksi niin.. Annetaan se rauha keskustella ja olla ilman uteluha.

    • Kiti

      Ei kannata stressata miehen iästä! Oma isäni oli 40 kun sai mut, ja ei oo haitannut millään tavalla missään asiassa :) Naisten kannattaa ikäänsä miettiä ehkä vähän eri tavalla, kun meillä on noita munasoluja rajoitettu määrä.

  • Seraphina

    Olen myös 32v enkä ole koskaan halunnut lapsia. Olen myös sinkku omasta tahdostani eikä minulla ole mitään aikomustakaan etsiä kumppania.

    Kuitenkin olen viime aikoina herännyt ajatukseen, että tulen olemaan todella yksin vanhoina päivinäni. Sukuni on pieni eikä sisarukseni myöskään ole perheellisiä, joten ilman omia lapsia on todennäköistä, että kukaan ei ole turvana eikä elämästäni jää mitään muistoa, jos vanhaksi satun elämään.

    Tältä pohjalta olen pohtinut lapsen hankkimista yksin sillä olen korkeasti koulutettu ja vakituisessa työpaikassa ja vanhempani sekä lähipiirini ovat vielä nuoria ja halukkaita auttamaan lapsen hoidossa ja kasvatuksesta.

    Sinänsä lapsen hankkiminen yksin on todella itsekästä, mutta toisaalta tässä maailmassa on ehkä pakko välillä olla itsekäs. Kukaan ulkopuolinen ei tule välittämään siitä kuinka yksinäisiä vanhuksia kohdellaan esim. vanhustentaloissa tai huolehtimassa ettei heitä ja heidän varallisuuttaan käytetä hyväksi. Ei oma lapsikaan takaa että kukaan välittäisi, mutta ainakin todennäköisyys siihen on suurempi kuin täysin yksin ollessa.

    • m

      Omaan korvaani tämä ajatus kuulostaa äärimmäisen itsekkäältä. Entäpä jos lapsesi, vanhuudenturvasi, päättääkin muuttaa tuhansien kilometrien päähän sinusta?

      Itse poden päivittäin huonoa omaatuntoa siitä, etten asu lähempänä vanhempiani ja pääse näkemään heitä vaikka viikonloppuisin kuten monet ystäväni. Mietin, kuinka jonain päivänä saatan tehdä lapsia itse, ja miten vähän he pääsevät tutustumaan isovanhempiinsa. Mutta ei lapsia tehdä itseä varten eikä lasten pitäisi koskaan joutua elämään vanhemmilleen.

      Eikö tähän tarpeeseen kannattaisi ennemmin kerryttää kunnolla sitä eläkekassaa ja kirjautua sitten vanhana paremman palvelun vanhainkotiin? (Tällä en tarkoita, etteikö kunnallisissa palvelutaloissa olisi sydäntä, resurssit lähinnä tulevat monessa kai vastaan)

      • Seraphina

        Tiedostan itsekin, että ajatus on itsekäs eikä lapsen hankkiminen takaa, että siltikään sinulla olisi koskaan ketään läheistä elämässäsi. Lapsi voi kuolla ennen sinua tai välit voivat rikkoutua niin ettei mitään yhteydenpitoa ole tai lapsi voi muuttaa asumaan vaikka Amerikkaan asti ettekä näe kuin ehkä kerran vuodessa.

        Ajatukseni ei ole tehdä lapsi, jotta lapsi joutuisi elämään minua varten vaan, jotta minulla olisi perhe ja edes toivottavasti joku, joka huolehtii minusta silloin kun en enää itse siihen pysty. Se lienee jokaisen vanhemman toive oli lapsi sitten hankittu avioliitossa ydinperheen malliin tai jollakin muulla tavalla. Palvelutalo lienee useimmilla edessä joka tapauksessa oli lapsia tai ei, jos vanhaksi asti elää, mutta ero on siinä, että lapsi toivottavasti välittää sen verran että huolehti ettei lehdissä kirjoitettujen juttujen kaltaisia laiminlyönti tilanteita pääsisi syntymään esim. terveydenhoidossa ja muussa mitä nykyään vanhusten hoidossa tapahtuu.

        Siltikin lapsen hankkiminen yksin, oli sitten syyt yksin hankkimiselle mitkä hyvänsä, on ihan yhtä itsekästä kuin lapsen hankkiminen parisuhteessa. Kaikkein epäitsekkäintä olisi adoptio, jossa voisi tarjota kodin ja rakastavan perheen sitä tarvitsevalle lapselle.

  • LaLu

    Kiitos Jenni mahtavasta kirjotuksesta. Minua on usein näitä asioita pohtiessani kummastuttanut lapsia jo saaneiden ja parisuhteessa olevien ihmisten alentuva suhtautuminen meihin kolmekymppisiin sinkkunaisiin. Välillä voin nähdä sieluni silmin, kuinka joku oikein taputtaa itseään olelle tyylin “hyvä minä”, minulla on asiat kondiksessa. Tuntuu siltä, että jotkut unohtavat elämän olevan todella arvaamatonta. Okei, joillakin on nyt hyvä parisuhde, mutta mikään ei tässä elämässä ole ikuista.Tänään asiat ovat näin, mutta huomenna ne voivat olla ihan toisin. Parisuhteet päättyvät vastoin omaa tahtoa, ihmisiä menettää monella tavalla toivomattaan. Sellaista vakuutusta ei olekaan, joka elämältä suojaisi.

    En tietenkään liitele ympäriinsä pahansuopana ja toivo ihmiselle vastoinkäymisiä ja koettelevia elämänkokemuksia. Mutta elämä on aaltoliiketta ja aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Toivoisin vain, että ihmiset ajattelisivat ennen kuin kysyisivät – niin lapsiasioistakin kuin muistakin henkilökohtasista asisoista -eivätkä paukuttelisi henkseleitä.

  • Mä olen vastannut lapsikyselyihin aina nasevalla “Oletko tullut ajatelleeksi, etteivät kaikki eivät vain saa niitä lapsia?”. Hiljentää aika monen kyselyt. Lapsenhankintakysymys on aina yhtä tungetteleva. Yhtä yksityinen asia kuin se, että millainen kakka tuli aamulla? :P Jätän nämä aiheet vain läheisten kanssa ruodittaviksi.

    Totta puhuen minua eivät ole lapset koskaan kiinnostaneet. Ja aika todennäköistä on, etten niitä biologisesti voisi edes saada vaikka yrittäisinkin. Joten jääköön lapsellisuudet niille joilla siihen on mahdollisuus ja kiinnostus. En myöskään ole ikinä ymmärtänyt sitä miksi muiden lapsista pitäisi automaattisesti pitää.

  • Patu

    Itselleni oli aina selvää, että jos haluan lapsen, haluan saada hänet alle 25-vuotiaana. Mutta asia oli todellakin “jos”, en ole koskaan oikein välittänyt lapsista ja raskaus sekä varsinkin synnyttäminen pelottivat. Lisäksi olen melkoinen erakkoluonne, nautin yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta, ja tarvitsen ihan vain omaa aikaa pysyäkseni ylipäätään järjissäni. Entä jos en saisi omaa aikaa kun minulla on lapsi? Olisinko huono, äkäinen ja eristäytyvä äiti? Jos en pidä lapsista ylipäätään, pystyisinkö rakastamaan omaani? Entä jos en?

    No, elämä oli suopea. Tapasin nykyisen aviomieheni 15-vuotiaana ja hänen haaveisiinsa on aina kuulunut lapsia. Mietin pitkään itsekseni, kuuluiko minunkin. Siskollani on neljä lasta, he kaikki ovat poikkeuksetta mahtavia jokainen, tulen heidän kanssaan mainiosti juttuun ja rakastan heitä kaikkia. Näiden tuttujen ja läheisten lasten kautta ymmärsin, että kyllä minäkin haluan samaa. Päätin luottaa siihen, että Luoja pitää minusta huolta, tapahtui mitä tahansa.

    Tulin raskaaksi ensimmäisellä yrittämiskerralla, tiedostin asian jo ennen raskaustestiä. Ja saman tien minut valtasi suuri luottamus ja äidillisyys. Vaikka raskausaika olikin fyysisesti haastava mm. jatkuvan pahoinvoinnin kannalta, positiivisuus kantoi aina loppuun asti. Ja rakkaus puhkesi jo kauan ennen synnyttämistä tuntiessani vauvan ensimmäiset, tuskin havaittavat potkut.

    Lapsi syntyi muutamaa päivää ennen omia 21-vuotissynttäreitäni. Kaikesta raskautta edeltävästä epäilystä huolimatta olen nyt onnellisempi kuin koskaan ja lapsi on sekä minulle että miehelleni elämän iso pieni valopilkku. Mutta myönnettäköön että hermostun välillä todella turhasta ja olen ikävä äiti, koska omaa aikaa on niukalti varsinkin nyt, kun mies tekee pitkiä työpäiviä ja -viikkoja. Lapsen kanssa lepyn kuitenkin nopeasti, vaikka normaalisti olisin pitkävihainen ja huonolla tuulella koko loppupäivän jos aamulla tapahtuu jotain ikävää. Yritän parhaani, ja toivon että se riittää.

    Nyt meille on alettu joka suunnalta vihjailla toisen lapsen tekemisestä. Oma äitini kysyi suoraan olemmeko ajatelleet toista lasta, ja hänelle kerroinkin sitten suoraan miten asiat ovat.

    Puhuimme miehen kanssa jo lapsemme ollessa neljän kuukauden, että yksi lapsi riittää. Päätös nojaa tukevasti ihan vain siihen faktaan, etten pystyisi olemaan hyvä äiti kahdelle lapselle. Jos raskaus olisi yhtä raskas kuin viimeksi, jaksaisin huolehtia hädin tuskin itsestäni. Laiminlöisin nykyistä pikkuistani jos en muuten niin leikkimisen ja kotoa poistumisen suhteen, koska haluaisin itse vain olla paikallani ja rauhallisessa ympäristössä. Ja kun toinenkin lapsi olisi syntynyt, pelkään että alkaisin suosia jompaa kumpaa. En halua asettaa lapsiani sellaiseen asemaan, en voisi elää itseni kanssa jos havahtuisin jonain päivänä siihen tunteeseen että toinen lapseni on silmissäni parempi kuin toinen. Joten ei toista lasta. Ei vaikka muut kuinka vihjailisivat.

  • Amku

    Kiitos kirjoituksesta.

    Muistan miettineeni joskus, että toivoisin saavani esikoiseni 28-vuotiaana. Ajatuksena oli kai, että tuohon ikään mennessä olisin saanut opinnot valmiiksi ja jalansijaa työelämässä niin, että voisin turvallisin mielin heittäytyä äitiyteen ennen kolmekymppisiäni.

    Tietenkään elämä ei mene, kuten suunnittelee. Täytän pian 28 vuotta. Viimeistelen toista korkeakoulututkintoani ja olen vasta ensimmäistä vuotta vakituisessa työsuhteessa. Kun työn makuun on päässyt, en halua tai uskallakaan luopua tästä nyt.

    Takaraivossa kuitenkin tikittää tietoisuus siitä, että tässä ei enää nuorruta, ja jos aikeissa on perheen perustaminen, sitä pitäisi alkaa lähivuosina pedata. Oman mausteensa kuvioon tuo se, että olen ollut pitkään parisuhteessa naisen kanssa, ja näillä näkymin puolisoni tulisi olemaan lapseni toinen vanhempi. En tarkoita, että heterosuhteessa lapsi saisi alkunsa sormia napsauttamalla, mutta aikamoista järjestelyä raskaaksi tuleminen tässä tilanteessa vaatii.

    Oikeastaan en edes tiedä, miksi koen pienintäkään stressiä tästä asiasta. Lähipiiri ei painosta, eivätkä kaverit ole lisääntyneet joukkovoimalla. Ehkä pelkään sitä, että jään odottamaan sopivaa hetkeä, joka ei sitten koskaan tulekaan. Se taas saa epäilemään, haluanko ylipäänsä lapsia, vai olenko vain kehitellyt perheen perustamisesta jonkinlaisen velvollisuuden itselleni.

    Pitäisi varmaan vain ottaa rennosti ja antaa asioiden edetä omalla painollaan. Onhan tässä aikaa. Ei rajattomasti, mutta on kuitenkin.

  • Saana

    Kiitos kauniista kirjoituksesta :) on todellakin hirveän epäkohteliasta udella näin henkilökohtaisesta asiasta :( itse sain lapsen viime vuonna 22-vuotiaana eikä kaveripiirissä tosiaan ole lapsia :D ei se ole helppoa niinkään päin, koska lapsellisen ihmisen oletetaan jättäytyvän kaikesta hauskasta pois ja sitten onkin vähän ulkopuolella. Toisaalta kaverit ovat kyllä innoissaan piirien ekasta vauvasta :D ideaalitilanne varmaan olisi, että kaikki saisivat samoihin aikoihin lapsensa..

  • Suvi

    Hei, just tällaisista jutuista itekin tykään, kun muodista kauheasti välitä.
    Tuli tässä kommentteja lukiessa, että naisilta kyllä saatetaan udella lapsien teosta, mutta kyselläänkö miehiltä? Tuskinpa yhtä paljon.
    Itseänikin on tämä aihe välillä viime aikoina vähän pohdituttanut, olen vähän alle 30-v. et aikaa on vielä mut kuinka paljon? Varsinkaan kun ei oo ketään miekkosta näköpiirissäkään. Sinänsä helpottaa etten oikein tiiä haluaisinko lapsia, “fisfty-sixty” jakautuu mielipiteeni. Ja vähän epäilen voisinko edes saada lasta, epäilen että en saa. Mitä tehdä jos haluaisinkin lapsen mutta en itse voi saada ja entä jos ei olisi miestäkään?
    Et sinänsä uskon kyllä olevani ihan tyytyväinen elämääni ilman lapsia. Pikku vauvat on söpöjä, mutta kasvaahan nekin… Pitää sitäkin miettiä ettei lapsi pysy aina lapsena, vaan kasvaa myös aikuiseksi.

    Tästä vois kirjoittaa melkein miten paljon vaan mut ehkä jätän nyt tähän :). Tämmöisiä pohdiskeluja toivon lisää, jos mahdollista.

  • Sofia

    Iso kiitos, että kirjoitit tästä aiheesta, joka on itseäkin kolmenkympin lähestyessä kovasti mietityttänyt. Kirjoituksesi oli ihanan positiivisesta näkökulmasta kirjoitettu ja toi mulle lohtua.

  • Riariina

    Hyvä postaus tärkeästä aiheesta. Itse olen ollut 10 vuotta enemmän ja vähemmän varma siitä, etten halua ainakaan biologisia lapsia. Sen lisäksi, että minua ärsyttää lasten hankinnasta tiedustelevien ihmisten ajattelemattomuus ja tunkeutuminen kammottavalla tavalla hyvin henkilökohtaiselle reviirille, minua raivostuttaa se, että kaikkien naisten ajatellaan automaattisesti haaveilevan äitiydestä ja naimisiinmenosta. Hyvin harvoin, jos koskaan, näitä asioita tiedustellaan mieheltä. Naiset ovat päässet pois nyrkin ja hellan välistä jo aikoja sitten, joten olisiko viimein aika hyväksyä ja ymmärtää se, että naiset saavat elää elämänsä kuten itse tahtovat eikä yhteisön normien mukaan?

  • KatriElina

    Tärkeä ja mielenkiintoinen aihe, joka tuntui todella kaukaiselta 25-vuotiaana eli minulle 10 vuotta sitten. Olin silloin pai vuotta aiemmin eronnut ensimmäisestä pitkästä suhteesta ja varsinkin suvun mielestä jäisin auttamatta vanhaksi piiaksi. Nirso-/voihan lapsia yksinkin tehdää-kommentteja sain vuosikausia ja joka kerta ne ihmettyttivät suuresti. Mikä ihmeen itseisarvo on mennä naimisiin ja saada lapsia?? Itselleni se ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys tai tavoiteltava arvo. Nautin suunnattomasti sinkkuvuosista ja että olen saanut mennä ja matkustaa vapaasti ilman sitoumuksia mihinkään.

    Löysin kuitenkin sitten 30-vuotiaana “elämäni miehen” ja kemiat kolahtivat lapsen haluamisen suhteen yhteen täysillä. Nyt olen sitten ihanan kolmevuotiaan yksinhuoltaja. Tilanne ei tullut yllätyksenä ja osasin asennoitua yksinjäämiseen jo raskausaikana. Olen äärimmäisen onnellinen tyttärestäni ja toisaalta siitä että olen ollut vapaa kasvattamaan hänet ilman kompromisseja. Tällä hetkellä tunnen kuitenkin tiettyä kaipuuta ja jopa salaista kateutta siitä, etten ole saanut kokea lapsen odotusta ja kasvatusta yhdessä rakkaimpani kanssa.
    Huomaan myös tuntevani tiettyä ulkopuolisuutta ystäväpiirissäni nyt, kun useat saavat yhtäaikaa toisia lapsia. Itse olen edelleen sinkku ja kaipaan todella paljon parisuhdetta, jossa voisin jakaa nimenomaan sen tavallisen arjen ja miksei joskus vielä toisen lapsenkin. En koskaan aiemmin olisi uskonut pelkääväni yksinjäämistä. Nyt se ajatus tuntuu ahdistavalta. Siihen nojaten on lohdullista, että minulla on edes tytär, jonka kanssa elää tätä arkea.

  • Cee

    Hei, kiitän tästä postauksesta :)

    Olen pian 30 -vuotias, lapsirakas, voimakkaan hoivavietin omaava, “pullantuoksuisen” äidillinen nainen. Ajatus äitiydestä – erityisesti vanhemmuuden jakamisesta jonkun toisen ihmisen kanssa – tuntuu kuitenkin monella tapaa hankalalta. Vaikka olen äidillinen, en usko, että äidin rooli sopisi minulle. Äitiyttä voi tietysti toteuttaa monin eri tavoin. Tietyt äitiyteen liittyvät asiat tuntuvat kuitenkin todella vierailta, jopa kauhua herättäviltä.

    Raskaana oleminen, imettäminen ym. äitiyden fyysiset aspektit pelottavat (minulla on syömishäiriötaustaa). Ajatus oman tilan ja ajan menettämisestä ahdistaa aivan sietämättömästi. En ole jakanut kotiani kenenkään kanssa sen jälkeen kun muutin omilleni. Koen, että oma (pieni) tila on hyvinvointini edellytys siinä missä jotkut tarvitsevat juoksulenkin, perjantaisaunan, petikaverin tms.

    Ajattelin pitkään, että se on “joko-tai”, että minun on valittava omien lasten tai totaalisen lapsettoman, yksinäisen elämän väliltä. Opiskelin yhteiskuntatieteitä, tein osa-aikatöitä lasten ja nuorten parissa. Sitten tuli ajatus uusista opinnoista, ja opiskelin lastentarhanopettajaksi.

    Nyt tuntuu, etten varmasti jaksaisi tehdä tätä työtä, jos minulla olisi omia lapsia. Tämä on siis henkilökohtainen kokemukseni asiasta. On ihan luksusta tulla hiljaiseen, puhtaaseen ja itseni näköiseen kotiin kuormittavan työpäivän jälkeen. En jaksaisi antaa itsestäni enempää kuin mitä annan nyt.

    Mitään vauvakuumetta en enää pode, ajatus omasta lapsesta ei edes käy mielessä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö aihe olisi jollain lailla arka. Tunnen aina välillä epäonnistuneeni naisena. Ulkopuolisuuden tunne ja pelko siitä, että ihmiset pitävät jotenkin epäpätevänä tai muuten vaillinaisena, vaivaavat edelleen. Tiedostan hyvin, etteivät nämä tunteet tule todennäköisesti katoamaan mihinkään. Perheellisyys on edelleen normi ja perheettömyys jotain, joka vaatii selityksen.

    En oikeastaan koe olevani “perheetön”, mutta minut määritellään usein perheettömäksi ulkoapäin. Kokemukseni perheestä ei ole samalla lailla kelvollinen kuin niiden, joiden perheeseen kuuluu kumppani ja lapset.

    Ihannemaailmassa minulla varmaankin olisi parisuhde ja lapsi(a). Teen kuitenkin elämääni koskevat valinnat tosiasiat ja olosuhteet huomioiden – parisuhteettomuus ja lapsettomuus sopivat tähän minun elämääni. Koen olevani onnellinen näin.

    • V

      Allekirjoitan! Varsinkin tuon, että tietynlaisen lokeroinnin tuleminen ulkopuolelta tuntuu aina ajoittain hyvinkin ikävältä.

      Olen yksineläjä, yhteiskunnan silmissä sinkku, mutten oikein samaistu tuohon annettuun määritelmään, koska, ensisijaisesti, en kaipaa tai etsi parisuhdetta. Jo tämä tuntuu olevan joillekkin mysteeri, jota saa selitellä aika ajoin auki (vaikkei edes tarvitsisi).

      Itse aiheeseen, lapsiasiaan: hyvin todennäköistä, etten tule koskaan saamaan lapsia, koska arvostan hyvin paljon hyvinvointiani ja teen kaikkeni pitääkseni sitä yllä; sairastelukierteen keskellä olen oppinut kunnioittamaan jo aivan perusasioita, jotka vaikuttavat omaan tasapainoon ja hyvinvointiin. En myöskään haluaisi laittaa sukurasituksia eteenpäin tuleville sukupolville, joten luulen, että lapset eivät taida kuulua tulevaisuuteeni.

      Lisäksi, liittyen ehkä vielä hieman samaan aihepiiriin, olen miettinyt myös viimeaikoina, että oliskohan minulla edes mitään annettavaa lapsilleni, jos heitä ikinä tulisin saamaan, koska minulla on Asperger, jonka kanssa kamppailen vielä aina päivittäin.

      Tokihan AS-“oireeni” ovat lieventyneet vuosien saatossa, mutta minulla ei ole oikein vieläkään työkaluja käsitellä tätä kyseistä piirettäni/tilaani. Kuten myös ei ole isällänikään, jolla on, ainakin hyvin vahvasti, AS-piirteet, ja joka on koko elämänsä hävennyt Aspergeriaan; yhdistän siis Aspergeriin aina sen tietyn häpeän tunteen erilaisuudesta/toisenlaisuudesta, ja osittain pelkään, että jos tulisin koskaan saamaan lapsia, jatkaisin tätä häpeäkierrettä eteenpäin jälkikasvulleni AS:sta, koska tämähän piirre/tila on ainakin osittain, käsittääkseni, perinnöllinen.

      No, nyt taisin jo loikata asiasta kolmanteen kommentissani; toivottavasti kirjoituksestani saa jotain selkoa, kirjoitin sitä mukaa, kun ajatuksia tulvi mieleeni.

  • Niina

    Saatoin ehkä joskus todella paljon nuorempana ajatella, että olisin äiti “sitten joskus”, mutta mitä vanhemmaksi tulen (täytän tänä vuonna 31), niin sitä varmempi olen, etten halua lapsia. En ole parisuhteessa, ja olen koko teini- ja aikuisikäni taistellut heikon terveydentilani kanssa, joten näiltäkään osin realiteetit lapsen saamista ajatellen eivät ole kohdillaan.

    Nyt, kun olen viimein päässyt jotenkin elämänsyrjään kiinni, haluan nauttia tästä jo osin menetetystä nuoruudesta, jota en ole saanut elää ajallaan – siihen kuvioon ei oikein lapsiperhearki sovi. Tiedostan kyllä, että täyttä elämää voi elää lastenkin kanssa, eivätkä kaikki edes haaveile vaikkapa Euroopassa reilaamisesta, mutta minulle lapsen saaminen olisi sama kuin vedettäisiin matto jalkojen alta.

    En ajattele itseäni sinkkuna tai perheettömänä, koska ei minulta puutu mitään. Parisuhteeseenkin olen aina suhtautunut niin, että sopiva kumppani joko löytyy tai on löytymättä, ja molempi vaihtoehto on ihan yhtä hyvä. En koe, että minua kuormittaisi minkäänlainen sosiaalinen paine siitä, millainen naisen ja hänen elämänkulkunsa pitäisi olla.

  • Sanna

    Sain ainokaisen lapseni 26-vuotiaana nuoruuden rakkauteni kanssa. Syy perheen perustamiseen oli kliseisen väärä: suhteessa oli kaikki pielessä, ja kuvittelimme vauvan korjaavan ongelmat. Melko iso vastuu vastasyntyneelle, joka ei vielä osaa muuta kuin vaatia. Ero tuli tyttären ollessa viisivuotias, ja vastuu lapsesta jäi melko lailla minulle.
    Löysin elämäni suuren rakkauden pari vuotta myöhemmin, olemme olleet yhdessä nyt lähes kymmenen vuotta. Miehen mukana tuli kaksi tuolloin alakouluikäistä poikaa.
    Tämän kymmenen vuoden aikana olen oppinut seuraavaa: 1) Kaikkia lapsia ei tarvitse synnyttää itse, vaan toisen lapsia voi oppia rakastamaan. 2)Parisuhde ja suhde lapsiin on asia, emme ole koskaan halunneet nykyisen mieheni kanssa yhteisiä lapsia, vaikka iän puolesta se olisi mahdollista edelleenkin. Sen sijaan olemme rakentaneet perheen olemassa olevista palikoista ja keskittyneet näiden hyvinvointiin. Kun emme ole pyörittäneet yhteistä pikkulapsiarkea, on avioeron läpikäyneille lapsille riittänyt aikaa, huomiota ja myös taloudellisia resursseja. Päätös on ollut molempien mielestä oikea. 3) Puolison takia ei kannata (vapaaehtoisesti) luopua niin fundamentaalisesta asiasta kuin oma lapsi, jos se on itselle tärkeää. Olen aina ollut kiitollinen ex-puolisollini ihanasta tyttärestä, vaikka vastuu minulle jäikin. 4) Iloitsen perhearjesta, jossa tuntuu aina, että nykyinen hetki on paras ja parempi kuin edellinen vaihe. On ihanaa tehdä illalla tyttären kanssa yhteinen joogatreeni ja juoda yhdessä iltateetä. Uskon, että tällaista yhteyttä ei voi rakentaa kehenkään muuhun ihmiseen.
    5) Rakastan yli kaiken tytärtäni ja bonuspoikiani, mutta ihana on myös ajatus, että kahden vuoden päästä kaikki lapsemme ovat täysi-ikäisiä ja me olemme reilusti alle 5-kymppisiä. Olemme koulutettuja ihmisiä ja meillä on velaton asunto Helsingin keskustassa, voimme siis lähteä mihin vaan maailmalle. Lapsiin ei kannata siis takertua, vaan kasvattaa heille siivet. 6) Minulla on useita 4-kymppisiä lapsettomia ystäviä, jotka elävät onnellista elämää. Jotkut aloittelevat perhearkea vasta nyt. Joku on päätynyt saamaan lapsen myös yksin. Ei tulisi mieleen arvostella kenenkään valintoja, mutta sydämestäni toivon, että jokainen tekisi valinnan omasta lähtökohdastaan. Upeaa elämää voi silti elää ilman omia lapsiakin. 7) Tiedän kokemuksesta, että uran ja lapsen voi hanskata myös yksin, vaikkei se helppoa ole. Jos lapsen oikeasti haluaa ja aika alkaa loppua, ei tarvitse pelätä asiaan ryhtymistä yksin. Elämä kantaa.

  • Emilia

    Itse olen nyt 30-vuotias ja odotan toista lastamme. Hakeuduimme lapsettomuushoitoihin minun ollessani 27-vuotias ja tuolloin sukulaisten kyselyt lasten hankkimisesta ja “sinun ikäisenä minulla oli jo x-määrä lapsia” -kommentit todella satuttivat. Aloin jopa vältellä juhlissa käymistä ja tuntui, että aina oli “pakko” ottaa esim. viiniä ettei vaan heräisi mitään raskausepäilyjä jos en joisikaan alkoholia. Tuo aika oli todella raskasta ja ehdin jo ahdistua lapsemme ollessa vuoden vanha, että kohta aletaan kysellä toisesta. Näin ei kuitenkaan onneksi ehtinyt käydä, kun aloitimme hoidot uudelleen ja tulin uudelleen raskaaksi. Todennäköisesti harva edes osaa epäillä meidän kärsineen lapsettomuudesta, kun lapsillemme on tulossa melko pieni ikäero (2v).

    Harmittaa kyllä, etten aikanani osannut tuoda asiaa kärkkäästi esille kommentoijille, mutta olin vaan jotenkin niin hämmentynyt kommenteista, etten kai osannut. Ainakin omista kokemuksista oppineena en ole keneltäkään ystävältä, tuttavalta tai työkaverilta udellut lasten “hankkimisesta”. Ylipäänsä koko sana “hankkia” lapsia tuntuu jotenkin niin naivilta, että vältän sen käyttämistä.

    Mitä sitten ikään tulee, niin faktahan on se, että ikä on merkittävin hedelmällisyyteen vaikuttava asia naisella. En sano tätä siksi, että et olisi biologiasta tietoinen vaan ihan yleisellä tasolla. Usein tulee esille, että julkisessa keskustelussa 30-vuotiaalla naisella aikaa on vielä runsaasti, vaikka valitettavasti naisten kohdalla aikaa ei enää ole “runsaasti” biologisen lapsen saamiselle. Yli 40-vuotiaana harvempi enää tulee ilman hoitoja raskaaksi. Valitettavasti edes se, että pitää itsestä hyvää huolta ja elää terveellisesti ei takaa sitä, että munasolut säilyisivät normaaleina. Sen tietää vasta sitten, kun yrittää tulla raskaaksi. Toki, kun kumppania ei ole, sitä ei ole, ja keskustelu raskaaksi tulon onnistumisesta myöhemmin on täysin toissijaista ja turhaakin (ja siksi tämä ei ole sinulle Jenni mitenkään ikäväksi tarkoitettu kommentti). Haluan vain sanoa tämän siksi, että on paljon parisuhteessakin eläviä kolmekymppisiä, jotka haluavat lapsia “sitten joskus”. Sitten joskus voi naisen kohdalla olla ei koskaan, kun naisen hedelmällinen aika on valitettavasti lyhyempi kuin miehen.

  • Reetta

    Ihan kuin olisi omia ajatuksiaan lukenut! :) 30 meni rikki viime vuonna ja pari vuotta olen ollut sinkkuna. Se, että en ikinä saisi lapsia ei varsinaisesti pelota ja luulen, että voisin siihen ajatukseen sopeutua. Enemmän pelottaa ja kauhistuttaa se, että löydänkö koskaan vierelleni kumppania, jonka kanssa haluaisin jakaa elämäni. Rakastunko vielä joskus niin, että muu maailma unohtuu. Nytkin, kun pelkästään kirjoitan nuo sanat, nousee pala kurkkuun.

    Nämä henkilökohtaisemmat postaukset ovat niitä, joiden takia palaan aina uudelleen lukemaan blogiasi. Melkein poikkeuksetta aiheet ovat olleet sellaisia, että ne ovat olleet myös minua lähellä. Kiitos siis rohkeudestasi!

  • Hyvä Jenni! Hieno ja tärkeä aihe! Ajattelen nykyään, kuinka helpon elämän mahtavatkaan olla kokeneet he, jotka ajattelevat lapsia hankittavan ja kyselevät avoimesti. Kirjoitin aiheesta oman postaukseni äidin sairauden ja synnytystrauman näkökulmasta: https://pienimerenneito.wordpress.com/2016/04/30/kunpa-haikarat-toisivat-vauvan/

  • Been_there_too..kind.of.

    Huomenta! Sopivasti Äitienpäivänä aamukahvia juodessa, jostain syystä eksyn googlettemaan tätä aihetta. Vuoden päästä tulee ylitettyä tuo 30 vuoden rajapyykki ja täytyy sanoa, että viime vuodesta alkaen on pyörinyt enemmän ja enemmän perheen perustamiseen liittyvät kysymykset mielessä. Olen ollut parisuhteessa 8 vuotta, mutta vieläkään ei tunnu siltä, että olisi “oikea aika”. Vasta viime kuukausina on alkanut asiat vähän vakiintua, löytyy pysyvämpää työtä ja uusi vuokra-asunto..

    Itse olen aina mieltänyt, että talouden pitäisi olla hyvässä kuosissa, ennenkuin ajattelee perheenlisäystä. Haluaisin kuitenkin, että lapsella olisi mahdollisuudet harrastaa jne jne. MUTTA, sitten kun ei nyt edelleenkään tunnu siltä, että olisin valmis äidiksi! :D Kai ne ajatukset ja kysymykset ovat alkaneet pyöriä mielessä, kun tosiaan tuttavapiirissä on alkanut lapsia putkahtelemaan melko tiuhaankin tahtiin.

    Jopa yksi vanhimmistä ystävistäni, joka meni kuin tuuliviiri suhteesta toiseen, löysi miehen ja he perustivat perheen vuoden yhdessäolon jälkeen. :O !
    Ovat edelleen yhdessä ja olen iloinen heidän puolestaan. Sitten taas mietin, että itse olen kohta 10 vuotta samassa suhteessa, eikä ole “äiti – fiilis”.

    En kuitenkaan haluaisi kovin vanhana hankkia lapsia, että ehtisi olla mukana lapsen elämässä pitkään. Mutta toisaalta, olen nyt vasta päässyt työelämässä sellaiseen pisteeseen, että pääsisin rakentamaan omaa uraani.

    ….melkoisia valintoja ja ajatuksia! Olen jutellut lapsettomien ystävieni kanssa, jotka ovat samanikäisiä. Monet miettivät näitä asioita. Monilta kysellään, että milloinkas hankit lapsia.

    ..omat vanhempanikin aina joskus vihjaavat, että olisi se kiva, että on lapsenlapsia. Tottakai haluaisin niitä heille “antaa”, mutta ei se ole niin yksinkertaista.

    Välillä mietin, että olisiko pitänyt jo perustaa perhe tyyliin 25 -vuotiaana. Sitten muistan, että en olisi kyllä ollut valmis äidiksi. Nyt on vähän fiksumpi olo ihmisenä, mutta…
    Tuntuu, että tähän 25 – 35 ikävuosien väliin olisi kiva saada muutama lisävuosi lisää! :D
    Ehkä ajatukset ja fiilikset muuttuu parin vuoden kuluessa, mutta tällä hetkellä en ainakaan koe olevani valmis perheen perustamiseen.

    Muutama ystävistäni on monesti yrittänyt lapsen hankkimista, tuloksetta. Sekin laittaa ajattelemaan asioita.

    Tuntuu, että kolmenkympin tienoilla varmasti monikin ahdistuu. Tuntuu, että pitäisi olla sitä ja tätä. Ihan kuin olisi jotenkin epäonnistunut, jossei ole tietyssä pisteessä ?
    Mutta en usko sen olevan totta. Jokainen elää omaa elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee ja kuten sanoitkin, ei vielä ole kiire perustaa perhettä.
    Mutta hyvä se on ajatella asiaa, koska ei aikaa ole loputtomiin.

    Huh! Aika vuodatus. :) Kiitos blogikirjoituksestasi, mielestäni se oli osuvasti kirjoitettu ja käsittelee tärkeää aihetta. Mukavaa sunnuntaita sinulle ja kaikille mahdollisille muille lukijoille <3 !

  • steriloimislaki

    Steriloimista Suomessa pitäisi helpottaa.
    Suomen nykylain 30 vuotta tai kolme lasta on holhoavaa vanhanaikaista lainsäädäntöä.
    Muissa Pohjoismaissa ikäraja on 25 vuotta.

    Nyt on käynnissä kansalaisaloite “Steriloimislain ikäraja pohjoismaiseksi eli 25 vuotta ja lapsiluvuksi kaksi lasta”
    https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2401
    Aloitteen tavoitteena on 25 vuotta tai kaksi lasta steriloinnin perusteeksi.

    Joten jos kannatatte pohjoismaista oikeutta sterilointiiin, kannattakaa ja jakakaa kansalaisaloitetta.

Related posts