26/01/16

Stressin ja syyllisyyden välinen tasapaino

15 53 talvi13

Olen miettinyt paljon työelämään liittyviä juttuja viime aikoina ja herännyt huomaamaan jotakin mystistä. En ole pitkään aikaan tuntenut itseäni oikeastaan lainkaan stressaantuneeksi. Mikä vapauttava ja ihana havainto!

Vietin vuosia burn outin partaalla töitä pakertaen. Ensin työpaikassa, jossa ilmapiiri oli ahdistava ja sitten REVS Magazinen tiimoilta omassa lehtiprojektissa, joka kaikessa antoisuudessaankin oli yksi elämäni stressaavimmista työkokemuksista. Vastuuta oli paljon ja paineet olivat kovat. Kun tällaiseen projektiin lähti tilassa, jossa oli jo valmiiksi aika uupunut sen edellisen pestin jäljiltä, olin jossain vaiheessa niin lopussa että olin kutakuinkin valmis hyppäämään ikkunasta. Kaikkien näiden töiden päälle tulivat tietysti blogihommat ja muut freelance-projektit, koska blogi on ollut aina minulle tärkeä ja kivoille freelance-töille oli vaikea sanoa ei.

Elämä helpottui huomattavasti, kun lopulta ensimmäisen vuoden jälkeen siirryin sivuun REVS-lehdestä. Työmäärä oli yksinkertaisesti liian suuri ja koin, että se minulle rakkain eli tämä blogi, jäi kaikessa pyörityksessä liian vähälle huomiolle. Siitä huolimatta onnistuin tuolloinkin julkaisemaan 2-3 postausta joka päivä. Kun mietin asiaa nyt, en suoraan sanottuna tiedä, miten sen kaiken tein. Ja miten selvisin siitä vuodesta hengissä.

talvi31

Oli todella helpottavaa voida lopulta ottaa vähän rauhallisemmin ja keskittyä vain tähän blogiin monen vuoden liki tauottoman työnteon jälkeen. Toisaalta olen juuri vähän sellainen ihminen, joka yltää todennäköisesti parhaisiin suorituksiinsa nimenomaan pienen paineen alla. Nautin siitä, että minulla on monta palloa ilmassa yhtä aikaa ja paljon tekemistä. Minun kohdallani touhuaminen lisää aktiivisuutta ja tekemättömyys tekee passiiviseksi. Niinpä minulle sopii hyvin sellainen tyyli, että meneillään on yhtäaikaisesti useampi projekti ja arjen palikoita saa välillä sovitella kalenteriin kuin tetristä pelaisi.

Tällainen yhtälö toimii, kunhan muistaa, ettei ahnehdi liikaa. Ja aika ison osan ajasta olen ahnehtinut. Oma hyvinvointi unohtuu niin kovin helposti sen koukuttavan työelämätetriksen pauloissa. Viimeiset vuodet ovat olleet minulle hivenen lempeämpiä ja ennen kaikkea olen itse alkanut oppia olemaan itselleni hiukan lempeämpi. Minun kaltaiselleni ihmiselle sana EI on asia, jota saattaa joutua harjoittelemaan. Että ihan kaikkeen ei tarvitse lähteä mukaan, varsinkaan jos projekti ei varsinaisesti anna itselle mitään. Tunnollinen ihminen kun helposti lupautuu kiltteyttään mukaan sellaisiinkin hommiin, jotka sitten lopulta aiheuttavat itselle lähinnä vain ahdistusta ja tarpeetonta lisäduunia.

Viimeiset vuodet olen siis harjoitellut varovaisesti sanaa EI ja vähitellen alkaa sujua jo paremmin. Olen myös harjoitellut olemaan itselleni vähän lempeämpi ja armollisempi. Aina ei tarvitse vaatia itseltään huippusuoritusta ja on ihan ok, vaikka ei kaiken aikaa olisikaan kymmenen rautaa tulessa ja touhuaisi maksimitehot tapissa. Suoraaan sanottuna, se olisi jopa toivottavaa.

talvi7

Armollisuusprojektissani on auttanut valtavasti vuosi sitten aloittamani terapiaprosessi, josta kerroinkin joitakin viikkoja sitten. Ehkä vasta terapeutin tuolissa ymmärsin, miten hirvittävän ankara olen itselleni ollut. Ja kuinka oikeastaan kukaan muu ei vaadi minulta paljoakaan, vaan suurimmat paineet luon ihan minä itse. Pienin askelin olen sen jälkeen lähestynyt sellaista rauhaa ja lempeyttä, joka auttaa suhtautumaan omaan itseen ja elämään ymmärryksellä – ei niinkään vaatimusten kautta.

Tajusin vasta tässä vuoden vaihteen tienoilla, miten uupunut olinkaan syksyllä. Osin tilanteeseen vaikutti pään sisällä terapian myötä hyrrännyt ajatusprosessi, mutta ehkäpä samalla purkautui viimeinkin myös se vuosien ylikuormitus, jolle olin itseäni alituiseen altistanut. Vaikka syksyllä ihmettelin apaattisuuttani, alakuloani ja väsymystäni, nyt jälkikäteen ajateltuna se ei yllätä. Kävin läpi suuria muutoksia jokaisella elämän osa-alueella.

Tuollaisesta pitkään jatkuneesta stressitilasta vapautuminen on jännittävä prosessi. Tunnollinen suorittaja ei voi olla tuntematta pientä syyllisyyttä rauhoittumisesta ja “laiskottelusta”, vaikka samaan aikaan se on oikeastaan ainoa tie parempaan oloon. Ehkä kyse onkin juuri siitä tasapainoilusta stressin ja syyllisyydentuntojen välillä – jos onnistuu niiden välille löytämään balanssin, löytää myös aidon hyvinvoinnin äärelle. Ja nyt voin ilokseni sanoa, että olen varmaankin lähempänä sitä kuin koskaan.

talvi30

Heräsin viime viikolla havaintoon, että hetkinen, minulla ei ole lainkaan stressaantunut olo. En oikeastaan muista viimeisten vuosieni ajalta hetkeä, jolloin EN olisi tuntenut stressiä tai painetta oikein mistään. Tai vaihtoehtoisesti syyllisyyttä siitä, etten tee tarpeeksi. Ja voin kertoa, se stressittömyyden ja armollisuuden mukanaan tuoma kummallinen, levollinen tyhjyys sisuksissa tuntuu ihanalta. On tunne, että tästä haluan pitää kiinni.

Lopuksi haluan vielä lausua suuren kiitoksen kaikille teille, jotka kommentoitte taannoiseen terapia-aiheiseen postaukseeni. Tuen, palautteen ja kannustuksen määrä on ollut hämmentävä – ja todella ilahduttava. On pelottavaa asettaa itsensä niin aukinaisena muiden eteen. Kiitos, että olette olleet monin verroin luottamukseni arvoisia.

Pyydän myös anteeksi, jos en ole vastannut kaikkiin kommentteihin viime aikoina. Jokainen viesti on siitä huolimatta ajatuksella ja lämmöllä luettu. Vastaamattomuudessakin on ollut ensisijaisesti kyse juuri tästä, mistä tässä nimenomaisessa kirjoituksessa puhun: lempeydestä itseä kohtaan. Siitä, että kuuntelee itseään ja oman jaksamisensa rajoja. Kommentteihin vastailu palannee entisiin, normaaleihin uomiinsa tässä lähiaikoina ja toivon, että Pupulandian kommenttiboksi pysyy jatkossakin yhtä vilkkaana ja fiksuna ajatustenvaihdon areenana kuin mitä se on teidän ansiostanne tähänkin asti ollut. Kiitos.

talvi2

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Tags: ,

Categorised in: Elämä

15 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Mulla on sama juttu, että liiasta tekemättömyydestä passivoituu pahasti. Jos on liikaa aikaa, en tee mitään. Sit jos on tiukempi aikataulu niin asiat hoituu kädenkäänteessä. Kesällä mulla oli pitkästä akkaa lomaa ja huomasin, et kyl siitä osaa nauttia, kunhan se ei kestä liian kauan :)

    • Siinä tosiaan helposti käy niin, että tekemättömyys passivoi saamattomaksi lahnaksi. Kaikki eivät toki ole samanlaisia, mutta minulla on yleensä kaikkein paras olla henkisesti ja fyysisesti, kun on sopiva pieni pöhinä päällä koko ajan. :)

  • j

    Jotenkin, kun olet kertonut tilanteestasi, on lakannut ärsyttämästä viesteihin vastaamattomuus, blogihiljaisuus, juttujen sisältö. On jotenkin ihan ok, jos sanoo avoimesti, että kiitos kommenteista, mutta välillä niitä tulee siinä määrin, että vastaaminen ei ole mahdollista, kun taas esim. luvata kirjottaa jostain, vaikka aikaa ei oikeasti ole, nyppii. Kai se on sitä just, että jos ihmisille sanoo “EI”, niin huomaa usein, ettei mitään ihan kauheeta tapahdukkaan. Ihmiset hyväksyy sen.

    Itselläni mm. vaikeammat sairastumiset ovat aika tehokkaasti näyttäneet elämän prioriteettejä. Jokainen on loppupeleissä itse vastuussa itsestään, päätöksistään, hyvinvoinnistaan.

    Hienoa, että kirjoitat näistä teemoista. Auttaa varmasti monia, jotka samoja haasteita puntaroivat.

    • Kiitos. Tämä kommentti toi kovasti lohtua, koska olen ajoittain potenut kovaakin syyllisyyttä, etten ole ehtinyt/jaksanut vastailla kommentteihin entiseen tapaan, panostaa blogijuttuihin niin paljon kuin haluaisin tai postailla yhtä usein kuin aiemmin. Kiitos, että teillä lukijoilla riittää myös lempeyttä ja ymmärrystä nyt, kun olen avoimesti kertonut, millaisia asioita elämässä on ollut meneillään. Se on tärkeämpää kuin arvaattekaan. <3

  • Hanna

    Hieno teksti, Jenni. Samoin kuin joku toinenkin tuonne terapiatekstiin kirjoittanut, olisin kiinnostunut kuulemaan, mitä kautta oikein pääsit kiinni prosessiin – julkisen terveydenhuollon puolella kun resurssit tuntuvat olevan tiukassa varsinkin jos ei akuuttitapauksesta ole kyse. Puhumattakaan siitä, että löytäisi ammattilaisen, jonka kanssa synkkaa!

    • Tämä olikin hyvä ja tärkeä kysymys, johon minulla oli tarkoituksena vastata myös siinä edellisessä postauksessa! Minulla terapiaprosessi käynnistyi itse asiassa siten, että etsin itselleni suoraan yksityiseltä puolelta terapeuttia, koska en ollut halukas odottelemaan kunnallisella puolella ikuisuuksia enkä tullut edes ajatelleeksi, että voisin olla oikeutettu Kelan korvaamaan terapiaan.

      Kävin kokeilukäynnin parilla itse löytämälläni yksityisellä terapeutilla. Toisen löysin netistä tietyn aihepiirin terapeutteja etsimällä ja toista suositteli ystäväni. Kävin molemmilla ja päädyin jatkamaan terapiaa ystäväni suositteleman terapeutin kanssa. Hän totesi heti alkuvaiheessa uskovansa, että olisin oikeutettu Kela-korvauksiin ja ohjasi minut yksityiselle psykiatrille lausuntoa varten. Kävin psykiatrilla, joka kirjoitti puoltavan lausunnon ja muutaman kuukauden päästä kävin samalla psykiatrilla uudelleen, jolloin hän kirjoitti puoltavan B-lausunnon ja pääsin viimein hakemaan Kelan tukea. Päätös tuen saamisesta tuli kesäkuun puolivälin paikkeilla, kun ensimmäinen psykiatrikäynti oli tammikuun lopulla.

      Koin kuitenkin haluavani jatkaa terapiaprosessia tuon odotteluajankin, joten kävin sitten omakustanteisesti yksityisellä terapeutilla tuon aikaa. Oma terapeuttini on niin reilu ja symppis tyyppi, että hän antoi minulle normaalihinnoista hiukan alennusta sillä aikaa, kun tuo Kelan tukipäätös ei ollut vielä saapunut.

      Kannattaa siis rohkeasti suunnata suoraan yksityiselle puolelle, jos haluaa prosessiin vauhtia. Varsinainen terapiahan toteutetaan joka tapauksessa sitten lopulta yleensä yksityisellä terapeutilla, jolloin on oikeastaan mukavampaakin, jos on saanut työskennellä koko ajan saman ihmisen kanssa eikä tarvitse pallotella kunnallisen ja yksityisen välillä ja aloittaa uudelleen alusta uuden ihmisen kanssa. Sopivan terapeutin löytäminen toki on aina vähän neulan etsimistä heinäsuovasta, mutta minulla tärppäsi kyllä heti kivasti ja molemmat testaamani terapeutit vaikuttivat sopivilta.

      • Mira

        Tässä kohdin on hyvä muistuttaa, että kuntoutuspsykoterapiaa saadakseen täytyy olla diagnosoitu sairaus – masennus, ahdistuneisuushäiriö, persoonallisuushäiriö tai muu sellainen mielenterveyden häiriö, joka vaatii kuntoutusta. Kaikki eivät valitettavasti voi olla siihen oikeutettuja kun väsyttää, surettaa ja pännii koska siihenhän rahat ei riitä. Eli jos jotain tällaista sairautta ei ole todettavissa niin tokikaan sitä ei myönnetä, ei julkisen eikä yksityisen puolen lausunnolla.

  • nojes

    Itse väsytin vapaaehtoisesti itseäni monta vuotta. Töissä tietysti normikiire, siihen päälle aikaa vievät ja fyysisesti rankat harrastukset. Välillä uuvutti pirusti, mutten osannut kiireestä ja suorittamisesta luopuakaan. Sitten eräänä päivänä tajusin, että pakenin kiireeseen ja väsymykseen suruani. Olin oikeasti koko ajan surullinen ja tunsin itseni yksinäiseksi, mutten halunnut myöntää sitä, vaan selittelin itselleni olevani koko ajan vain niin tiukilla kaikkien velvollisuuksieni kanssa. Nyt kasvatan itseäni ulos tästä. Enää ei ole pakko treenata 5krt/vk ja töissä en suostu kiirehtimään, vaan järjestelen töitä tilanteen mukaan. Yritän kohdeta vaikeat tunteet jotenkin muuten kuin naamioimalla ne kiireisyydeksi. Jo pelkästään tilanteen tajuaminen ja tunnustaminen helpotti kummasti.

  • Hsusanna

    Ihana ja rohkea teksti, kaikki kuin omasta elämästäni! Näköjään meitä tunnollisia ja kilttejä tyttöjä on muitakin kuin vain minä. Yritän ottaa mallia sinusta ja alkaa hidastaa kovaa tahtiani työelämässä. Odotan jo tuota tunneta, jota kuvailit, kun stressi viimein hellittää :) Olet rohkea, kun uskallat kirjoittaa näin tärkeistä aiheista!

  • Jenni

    Hei! Olipa kauniisti ja viisaasti kirjoitettu. Erityisesti lause “stressittömyyden ja armollisuuden mukanaan tuoma kummallinen, levollinen tyhjyys sisuksissa tuntuu ihanalta” kolahti. Onneksi olkoon tästä tilanteesta jossa nyt olet! Se on varmasti vaatinut paljon itsetutkiskelua ja rohkeutta kieltäytyä asioista.
    Itsekin olen elämässäni samanlaisessa tilanteessa. Viime vuonna masennuin ja uuvuin ja olen aloittamassa terapian. Olen myös aina ollut tunnollinen ja kiltti työelämässä. Mutta nyt, kun olen saanut apua ja olen osannut kieltäytyä töistä ja asettaa rajoja, on tunne oman elämän hallinnasta ja eräänlainen sisäinen rauha tullut elämään. Ja se tuntuu tosi hyvältä. Miten kauan kestikään tajuta nämä asiat? Monesti sitä vaan täytyy käydä pohjalla, että ymmärtää omat rajansa ja osaa olla itsekkäämpi. Kiitos vielä kirjoituksestasi ja kaikkea hyvää!

  • Sehän se oli, freelancerin ikuinen ongelma. Paine tehdä töitä silloin kun töitä oli. Toimin itse myös parhaiten paineen alla ja silloin kun on kiire, ilman kiirettä keskittyminen herpaantuu, mutta lopulta romahtaminen oli lähellä. Kun muutin Yhdysvaltoihin, oli itsestäänselvyys että samanlaisia freelancer-töitä ei täällä ole mahdollista ilman kontakteja tehdä. Olin alussa kauhuissani “tavalliseen” päivätyöhön palaamisesta, mutta ihan turhaan. On ihanaa lähteä toimistolta, jättää kaikki työhön liittyvät asiat läppärin mukana sinne. Välillä kaipaa sitä tietynlaista vapautta, mutta toistaiseksi ihan hyvä näin.

  • Viv

    Hejsan Jenni, ja kiitos hyvästä blogista!

    Näpyttelen tätä viestiä älylaitteen kautta, katsotaan, mitä tuleman pitää, sillä pienet hikiset nakkisormeni & kosketusnäyttö eivät ole match made in heaven.

    Aiheeseen: kiitos näistä viimeaikaisista kirjoituksista terapiaprosessiin liittyen; postaukset ovat tulleet todella sopivaan saumaan, koska painiskelen myös täällä päässä päivittäin mm. näiden syyllisyydentuntojen kanssa. Se käy työstä ja vie todella usein mehut.

    Aloitin kanssa tässä näin noin puolisen vuotta sitten oman terapiaurakkani, ja en olisi koskaan uskonut, vielä viime keskikesällä, kuinka uuvuttavaksi se terapia voikaan muodostua, ja millaisen myllytyksen keskellä sitä tulisi elämään kuluneen syksyn.

    Joten: paljon tsemppiä sinne sinulle terapiaprosessin keskelle!

Related posts