6/01/16

Melkoinen vuosi

55 150 talvi18

Olen oikeastaan jo viime viikosta lähtien miettinyt, mitä haluaisin sanoa menneestä vuodesta. Tai tästä tulevasta. On tuntunut siltä, että haluaisin ehdottomasti sanoa jotakin, mutta juuri ne oikeat sanat ja ajatukset ovat tuntuneet jäävän jumiin jonnekin. En suoraan sanottuna ihan vieläkään tiedä, mitä aion kirjoittaa, mutta pianhan se nähdään…

Vuosi 2015 oli minulle monella tapaa haastava, mutta samanaikaisesti tuntuu, että se on ollut myös elämäni tärkein vuosi. Jos niitä nyt voi jollain tapaa keskenään arvottaa. Erityisen vuodesta teki se, että aloitin jo alkuvuodesta tärkeän tutkimusretken omaan itseeni ja sisimpääni.

talvi25

Yksin en tutkimusretkeäni olisi varmasti lähtenyt taivaltamaan, vaan sen pariin puski minua lempeästi eräs läheiseni. Ja olen siitä hänelle kiitollinen. Vaikka vuodesta tuli monella tapaa yksi elämäni vaikeimmista, se oli myös yksi tärkeimmistä ja antoisimmista.

Huomasin nimittäin jossain vaiheessa, että sisimmässäni oli syntynyt sellaisia jumeja ja kaavoja, joiden kautta samantyyppiset ongelmat toistuivat elämässäni ja ihmissuhteissani. Vaikka olin itsekseni yrittänytkin työskennellä näiden asioiden eteen, todellinen käännekohta oli, kun lopulta uskalsin marssia mietteineni terapeutin pakeille. Terapia sinänsä ei ole minulle uusi asia, sillä vuosia sitten masennuksen kanssa kamppaillessani kävin läpi muutaman lyhyen terapiajakson. Ja koin tuolloin saavani siitä todella apua. Kuitenkin kynnys hakeutua ammattiauttajan puheille, kun asiat ovat näennäisesti kuitenkin ihan hyvin, on korkea.

talvi17

Varovainen tökkäisy kepillä jäähän johtikin ennalta-arvaamatta johonkin suurempaan. Yhdestä epävarmasta testikäynnistä terapeutin luona seurasi nimittäin yli vuoden mittainen prosessi, joka on vieläkin käynnissä. “Oletko henkisesti valmis tähän?”, minulta kysyttiin ja varoiteltiin, että psykoterapian läpikäyminen tulee vaatimaan minulta paljon. Minä olin valmis, vihdoinkin.

Ja paljon se on vaatinut. Ei totisesti ole helppoa avata mielensä syvimpiä sopukoita jollekulle toiselle, saati aina edes itselleen. Mutta ne oivallukset, joita olen vuoden mittaan itsestäni ja elämästä tehnyt, ovat takuulla tehneet tuosta prosessista vaivan ja tuskan arvoisia. Se lempeys ja ymmärrys, jota pystyn itseäni kohtaan nykyisin tuntemaan, on todella jokaisen matkan varrella vuodatetun kyyneleen arvoista.

talvi16

Tällainen prosessi ravistelee aina elämää juuriaan myöten ja myös minä kävin viime vuonna läpi melkoisia muutoksia niin työelämässä kuin ihmissuhteissanikin. Samanaikaisesti kaikkein suurin muutos on silti tapahtunut näkymättömissä oman pääni sisällä. Ymmärrän ehkä vasta nyt, miksi olin loppusyksystä ja alkutalvesta niin uupunut ja apaattinen: raskas vuosi se vain vaati verojaan. Kun käy sisäisesti jotakin sellaista, eivät voimat välttämättä riitäkään ihan kaikkeen totuttuun. Senkin hyväksyminen on ollut osa prosessia.

Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, on loppujen lopuksi aika vaikeaa myöntää tai hyväksyä tarvitsevansa tai ennen kaikkea ansaitsevansa apua. Terapiaan hakeutuessani minulla ei ollut minkäänlaista akuuttia hätätilannetta elämässäni ja kyseenalaistin kovasti, mahtaisiko koko hommasta olla mitään hyötyäkään. Ennen kaikkea kyseenalaistin kuitenkin oman oikeuteni pyytää apua. Minähän pärjäsin. Kun on niitäkin, jotka eivät oikeasti pärjää. Toisaalta olen joskus menneisyydessä kyseenalaistanut oikeuteni saada ulkopuolista apua myös silloin, kun en ihan oikeasti enää oikein pärjännyt. Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, sitä niin helposti ajattelee, että joku muu tarvitsisi tätä minuakin enemmän.

talvi28

Avun pyytäminen ja saaminen on tässä maassa edelleenkin jonkinlainen tabu. Apua ei usein uskalleta hakea ajoissa ja sitten kun viimein uskalletaan, sitä ei useinkaan saada. Oma tilanteeni oli siinä mielessä ihanteellinen, että voin terapiaan hakeutuessani hyvin: minulla oli voimia ja jaksamista selvitellä asioita ja odotella lausuntoja. Mietin vain tuolloin, miten mahtaa olla asian laita niiden kohdalla, joilla arkipäivän aamusta iltaan selviytyminenkin on taistelua. Ei sellainen ihminen jaksa tapella oikeudestaan saada tukea, jos prosessi tuntui työläältä ja puuduttavan pitkältä jopa sellaiselle, jolla asiat ovat oikeastaan ihan hyvin. Tuskin olisin edes ymmärtänyt ylipäänsä voivani saada jonkinlaista tukea, ellei terapeuttini olisi itse suositellut sitä hakemaan.

Henkilökohtaisesti minulle terapiassa käyminen ei ole mikään tabu. Ei minua hävetä kertoa siitä. Silti asian kirjoittaminen tänne blogiin mietitytti ja jännitti minua. Onko tämä nyt sellainen henkilökohtainen asia, jonka haluan jakaa tuhansien tuntemattomien tietoon? Koen kuitenkin, että jos kirjoitukseni rohkaisee edes yhden ihmisen pyytämään apua elämänsä solmukohdassa, juttu on ollut julkaisemisen arvoinen.

talvi19

Olen yhä vuosi sitten aloittamallani matkalla ja tulen jatkamaan sitä varmasti vielä jonkin aikaa, mutta paljon on ehtinyt jo pääni sisällä tapahtua. Tajuan jo nyt, miten tärkeä tämä taival on minulle ollut. Ja kiitän itseäni rohkeudesta hypätä kyytiin. Parempaa lahjaa en olisi itselleni voinut antaa.

“Mitä sinä odotat vuodelta 2016? Millainen on mielesi uuteen vuoteen astuessa?” kysyttiin minulta hiljattain. “Toiveikas”, vastasin. Se on hyvä lähtökohta. Haluan suoda itselleni lempeyttä, armoa ja hyvää oloa ja tämä vuosi olkoon omistettu kaikelle sille. Ja sitä samaa toivon myös teistä jokaiselle. Voimaa, rohkeutta ja rakkautta vuoteen 2016!

talvi3

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Tags: ,

Categorised in: Elämä

55 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Jenni aivan mieletön kirjoitus! Ja jos nyt saisi sanoa, että tiedän mistä puhut, niin sanoisin. Varmasti moni saa avoimuudestasi voimaa.

    Ihanaa, lempeää vuotta ja kaikkea hyvää!

  • Huh, kuulostipa tutulta. Monesti kirjoituksesi ovat olleet kuin omasta elämästäni kertovia, eikä tämä ole poikkeus. Itse olen vasta etsimässä psykoterapeuttia- ei mikään helppo prosessi, mutta viimein olen siihen valmis.

    Viime vuosi oli minullekin elämäni rankimpia. Iso käännekohta kuitenkin tapahtui siinä kohtaa, kun viimein pakotin itseni pysähtymään ja hakeutumaan lääkäriin- ja jäämään pariksi kuukaudeksi sairauslomallekin (ei mikään helppo nakki tällasielle ylitunnolliselle tyypille:D). Kun on teinistä asti taistellut samojen mörköjen ja ongelmien kanssa, niin ehkäpä näin yli kolmekymppisenä on jo valmis ottamaan niistä kunnolla mittaa. Valmiina taisteluun, tänä vuonna tulee varmasti lisää oivalluksia. Ehkäpä itsekin kirjoitan ajatuksiani blogiini, kun aika on kypsä. :)

    Kiitos hurjasti kirjoituksestasi. On rohkaisevaa tuntea, ettei ole ainoa tällaisessa tilanteessa. <3

  • Maarit

    Kirjoitat tärkeistä asioista. Itsekin näitä seikkoja kokeneena voisi vaan toivoa,että ihmisistä tulisi avoimempia ja uskallettaisiin enemmän pyytää apua ja ennen kaikkea ottaa sitä vastaan.
    Hyvää tätä vuotta sinulle! Elä kuitsekin aina kantaa … ♥

  • Henna

    Kiitos, että kirjoitit tästä aiheesta ja jaoit näin henkilökohtaisen asian. Olen täysin samaa mieltä, että tämäntyyppisen avun hakeminen on Suomessa tabu, vaikka sen en pitäisi olla. On siis hienoa, että kaltaisesi ihmiset avoimesti tuovat asiaa esille. Hyvää työtä.
    Ehkä itsekin menen nyt vihdoin ja viimein uudestaan terapiaan – tämä rohkaisi.

  • Kaunis kirjoitus, Jenni. Ihmettelen aina itse, miksi ns. “ulkopuolisen” ammattiavun hakeminen on ihmisille niin vaikeaa – ennen kuin se alkaa tuntua mahdottomalta. Ymmärrän toisaalta tuon, että on hankala hakea apua, kun tuntuu, että joku muu voisi tarvita sitä terapiapaikkaa “enemmän”.

    Minusta jollekin ulkopuoliselle avautuminen ja puhuminen on ajatuksena houkutteleva, koska tuo ihminen ei liittyisi keskusteltaviin asioihin henkilökohtaisella tasolla. Hänellä ei olisi valmiiksi muodostunutta mielipidettä minusta tai ihmisistä, joista hänelle kerron. Hänelle ei olisi syntynyt negaatioita huonoja luonteenpiirteitäni kohtaan, hän ei olettaisikaan tuntevansa minua, joten mikään sisimmästä kerrottu ajatus ei herättäisi hänessä tunteita tai mielipiteitä.

    Tuo ajatus tekee mielestäni terapiasta todella mielekästä.

  • Mikko

    Hienoa että elämän ongelmat kohdataan ja ratkaistaan rohkeasti! Tuleen ei jäädä makaamaan :)

    Olisi hauska myös kuulla onko terapiasta ollut pysyvämpää hyötyä — kai ne elämän suuret ratkaisut löytyvät yleensä jostain pysyvistä muutoksista päivittäisen elämäntyylin suhteen. Auttaako terapia näiden muutosten tekemisen suhteen vai onko terapia vain hätäventtiili?

    Joka tapauksessa rohkeutta kaikille, ei se useimmilla ihmisillä ole sen helpompaa :-)

  • Juuli

    Just tällaisten syvällisten kirjoitusten ansiosta sun blogi on yks mun ehdottomia lemppareita <3

  • Ambe

    Hieno kirjoitus Jenni, kiitos kun jaat tämänkaltaisia henkilökohtaisia ja arkojakin asioita, jotka varmasti koskettavat läheisesti yllättävän monia. Mielestäni on hienoa, että blogien kautta nousee esille asioita, joiden kanssa monet painivat. Se antaa realistisemman käsityksen siitä, ettei bloggaaja ole mikään yli-ihminen, jonka elämä on vain sitä elämän kevyempää puolta.

    Kaikki tämä kuulostaa minulle tutulta – olen myös muutamana vuonna käynyt psykologilla lyhyemmissä puolen vuoden hoitojaksoissa ja pari vuotta sitten tiiviimmän hoitojakson burn outin ja masennuksen vuoksi. Tuolloin tilanne oli tosin uupumuksen vuoksi niin paha, että koin ensimmäistä (ja toivottavasti myös viimeistä) kertaa sen, miltä tuntuu kun aamulla ei oikeasti ole voimia nousta ja aloittaa uutta päivää.

    Lyhyet terapiajaksot ovat aina auttaneet ja ohjanneet oikeaan suuntaan, mutta nyt kun edellisestä psykologikäynnistä on jo yli vuosi aikaa, ovat samat vanhat mielen möröt jälleen pääsemässä valloilleen. Tämän vuoksi olenkin jälleen päättänyt hakeutua pidempiaikaiseen terapiaan, kun psykoterapiaa suositeltiin minulle jo tuolloin vuosi sitten. Helposti sitä vain ajattelee että “Enhän minä sellaista tarvi! Varaan vain turhaan paikan sellaiselta, jonka asiat ovat oikeasti huonommin.” Se on kummallinen ajatus, ja toisaalta taas olen aina voinut puhua psykologikäynneistäni ystäville ja kavereille suhteellisen avoimesti, enkä ole hävennyt sitä ollenkaan. Toisaalta juuri ankaruus ja armottomuus itseäni kohtaan ovat juuri niitä pohjimmaisia syitä, miksi tarvitsen ja olen tarvinnut ammattiauttajaa. Ehkä psykoterapia kuitenkin ajatuksena on vain pelottanut minua sen verran, etten ole uskaltanut myöntää tarvitsevani sitä. Sen sijaan olen ajatellut, että pärjään mainiosti itsekseni.

    Kiitos siis tästä kirjoituksesta, tämä antoi minulle voimaa ja sysäyksen tarttua rohkeasti tuumasta toimeen. Ja toisaalta, apua on hyvä saada siinä vaiheessa kun asiat ovat vielä jokseenkin hyvin, turhaan podemme huonoa omatuntoa siitä, että olisimme varaamassa muiden “enemmän apua tarvitsevien” paikkaa. Ehkä hekin ovat joskus olleet meidän tilanteessamme, ja kaipaavat siksi apua nyt akuutimmin kun eivät ole sitä jostain syystä saaneet tai siihen hakeutuneet aiemmin.

  • Kiitos Jenni ajatustesi avaamisesta. Olen miettinyt tässä syksyn mittaan, että tunnelma blogissasi on ollut vaisu, eikä täällä aina ole näkynyt sitä Jenniä, jonka vuoksi olen vuosi toisensa jälkeen blogiin ihastunut. Nyt se näkyi taas ja sai muistamaan kuinka lämmölläsi ja ajatuksillasi saat aikaan pieniä muutoksia omassakin elämässäni. Keskittyä hyvällä tavalla itseen ja omaan hyvinvointiin.
    Kiitos että olet juuri tuollainen, juuri sinä. Hyvää alkanutta vuotta!

  • Neelia

    Hienoa Jenni!

    Itse olen aikoinaan käynyt 3-4 vuotta psykoterapiassa, ja se oli elämäni paras päätös. Ehdottomasti! Minulle kynnys avun hakemiseen oli järkyttävän suuri, enkä edes näin jälkeenpäin tiedä, miksi. Pärjäsin opinnoissa ja töissä todella hyvin, mutta sisäisesti olin ihan rikki. Sain terapiassa sellaisia voimia ja oivalluksia ja erityisesti kyvyn tarkastella itseäni ja pukea ajatukset ja tunteet sanoiksi, etten muuten olisi siihen kyennyt. Olen nykyisin niin paljon onnellisempi ja tasapainoisesti ihminen, kuin ennen terapiaa, ja osaan myös suhteuttaa asioita ja merkityksiä paremmin toisiinsa.

    Voimia ja hienon ratkaisun teit! ❤

  • Rouseliini

    Ihana kirjoitus! Itselläni on todella negatiivisia kokemuksia avunpyytämisestä.

    Yläasteella olin pahasti koulukiusattu ja samalla asiat kotona olivat huonosti; paljon riitaa ja huutoa. Sain jopa “virallisen” tuomion olevani kiusattu kun luokkaani tehtiin joskus kysely ja kiusaajien “pomo” siirrettiin toiselle luokalle.

    Koin pahaa oloa. Vedin öisin yksin sängyssä itkien viinaa, ajattelin omaa kuolemaa ja yritin pari kertaa tappaa itseni. Koulukuraattorilla kävin pari kertaa mutta en jaksanut kyseistä henkilöä ja hymyilin kauniisti “joo kaikki on hyvin”

    Muutin heti yläasteen jälkeen toiselle paikkakunnalle. Se teki hyvää. Sain hyvän ystävän ja kävin läpi yksikseni elämäni tapahtumia. Kun lähdin hakemaan apua minua riepoteltiin paikasta toiseen ja lopulta viimeisellä kerralla kun kävin jonkun luona höpisemässä hän sanoi “musta tuntuu et sulla on vaan koti-ikävä”. Se sai mut raivon partaalle ja päätin etten enään mene mihinkään juttelemaan ongelmistani.

    Ihanaa Jenni että oot saanut apua <3 Haluan uskoa, että täältä löytyy vielä apua saavia ja kannustan kyllä siltikin kaikki menemään juttelemaan jollekkin.

  • Tosi hienoa, että rohkaistuit kertomaan tästä, ja hyvä, että olet kokenut saaneesi työkaluja ja uusia avauksia ajatuksillesi! Tosi monella on ajattelutapa, että olenko nyt tarpeeksi huonossa kunnossa, jotta voin hyvällä omatunnolla hakea apua, tai sitten epäilee, saako apua ensinkään, kannattaako edes yrittää. Joskus aikanaan oon itekin pohtinu myös tuota samaa, että miten oikein huonossa jamassa olevat fyysisesti ja henkisesti jaksaa käydä läpi sen paperisodan ja terapeutinetsimisrumban, jos jo kaupassa käyntikin tuottaa haasteita, saatikka sängystä ylös pääsy… :(

    Oikein paljon rutistuksia ja kaikkea hyvää uuteen vuoteen 2016 sinulle, Jenni! ^^

  • Maria-Terttu Lindfors

    thanks! tärkeää saada kuulla toisten tarinoita! UPEAT KUVAT!

  • am

    Ihanaa, että kirjoitit kokemuksestasi! Olen itsekin miettinyt terapiaan tai psykolgikäynneille hakeutumista. Tärkeimpänä syynä viime vuosina tapahtuneet vaikeat asiat jotka painavat mielessä taustalla ja tuntuu että olen kadottanut jonnekin tasapainon ja hyvä olon. Viime aikoina stressiä ja pahaa oloa on olut niin paljon että kärsin pitkästä unettomuusjaksosta, johon sain onneksi lääkärikäynnin myötä helpotusta. Nyt viimeistään kävi selväsksi, että taustalla olevia asioita pitäisi oikeasti käsitellä. Silti tunnistan itsessäni nuo samat ajatukset, etteivät ongelmani olisi riittävän isoja avunhakuun, kun kerran jotenkin vielä pärjään…

  • Kiitos tästä henkilökohtaisesta tekstistäsi
    -aihe on äärimmäisen tärkeä! Ihanaa, kun rohkenit avautumaan! Ja ihanaa, kun oot tehnyt ajatustesi kanssa työtä, joka kantaa hedelmää. Ne on tärkeitä oivalluksia.

    Lempeää ja rakkaudenjanoista vuotta 2016! ♡

  • Petra123

    Kiitos tästä postista, aihe on todella tärkeä. Hienoa, että pystyt tuomaan henkilökohtaisempiakin asioita esille blogissasi, se tekee sekä sinusta että blogistasi paljon mielenkiintoisemman ja aidomman. Enkä toki tarkoita, etteivätkö trendit, sisustus, ruoka yms. olisi myös kiinnostavaa luettavaa. Tarkoitan vain, että välillä ns. päänsisäiset jutut muistuttavat meitä lukijoita siitä, että blogin kirjoittaja on myös herkkä, ajatteleva ja fiksu ihminen. Toivotan sinulle ihanaa uutta vuotta!

  • Valoa tunnelin päässä

    Kiitos tästä Jenni. Tosi hienoa ja rohkeaakin. Minulla on syksyllä todettu keskivaikea masennus ja syön siihen tällä hetkellä lääkkeitä. Kävin joitakin kertoja myös työpsykologilla, mutta se työpaikan vaihdon myötä se jäi.

    Olo on huomattavasti parempi ja pystyn nyt jotenkin huolehtimaan lapsistani ja työstäni. Olen myös kertonut asiasta aika avoimesti, jotta mahdollisimman moni apua tarvitseva saisi sitä ajoissa.

    Minua jäi mietityttämään tuo, että miten hakeuduit terapiaan? Minulle työterveyslääkäri lupaili pitkää ja hidasta tietä, jos terapiaan mielin. Lisäksi hän ja psykologi arvelivat, että masennus on pääosin ulkoisista tekijöistä johtuvaa, joihin terapialla ei päästäisi käsiksi.

    Omalla rahalla terapia ei tällä hetkellä olisi mahdollista, mutta jonkinlainen terapia saattaisi silti olla paikallaan.

    • Sopuli

      Hämmentäviä mietteitä olet mielestäni saanut lääkäriltä ja psykologilta. Terapia voi olla pitkä ja kivinenkin tie, mutta se on varmasti sen arvoista. Joillakin se kestää vuosia, joillekin riittää lyhempi jakso. Elämästä ei kuitenkaan ikinä tiedä ja avun tarve voi tulla uudestaankin.

      Itse hakeuduin terapiaan lääkärin kautta, ensin sinne kontakti ja mielenterveyteen lähete. Siellä oli ensin psykiatriin kolmen kuukauden hoitojakso, jolta B-lausunto Kelan kuntoutusterapiaa varten. Sitten etsin itse psykoterapeutin, kävin tutustumiskäynnillä kahdella eri terapeutilla. Valitsin niistä toisen ja sovimme terapian aloittamisesta. Sitten laitoin Kelaan hakemuksen ja saan terapiakäynteihin sieltä tukea. Vuoden alusta se vieä nousi ja tällä hetkellä maksan reilu 20 euroa omavastuuta per kerta. Nyt olen käynyt reilu puoli vuotta ja hyvää on tehnyt. Tekee hyvää, kun saa puhua ulkopuoliselle, joka on sinua varten.

      Toivottavasti jokainen apua tarvitseva hakee rohkeasti apua! Et ole yksin, meitä on monia ja yhtälailla itsekin koin jossain vaiheessa, että terapiaan hakeutuminen on tabu. Ensin kannattaa kuitenkin kerätä voimia, jotta jaksaa alkaa käymään läpi asioita. Itsellä akuutissa vaiheessa ei siihen olisi ollut energiaa.

    • Kiitos, kun jaoit oman tilanteesi ja olen ehdottomasti samaa mieltä, että näistä asioista tuleekin puhua ääneen, jotta kynnys hakea apua madaltuisi. Ja jotta kaikki leimat ja stigmat terapiassa käymiselle sekä mielenterveydestä huolehtimiselle saataisiin karkotettua.

      On todella kurjaa kuulla, ettet ole diagnoosistasi sekä omasta aktiivisuudestasi huolimatta onnistunut saamaan kunnollista apua. Kuvittelisi, että varsinkin työterveyspalveluiden kautta avun saaminen olisi helpompaa? Ikävää, jos näin ei ole.

      Se, miten itse sain tilanteeseeni apua, onkin hyvä kysymys. Minulla terapiaprosessi käynnistyi itse asiassa siten, että etsin itselleni suoraan yksityiseltä puolelta terapeuttia, koska en ollut halukas odottelemaan kunnallisella puolella ikuisuuksia enkä tullut edes ajatelleeksi, että voisin olla oikeutettu Kelan korvaamaan terapiaan.

      Kävin kokeilukäynnin parilla itse löytämälläni yksityisellä terapeutilla. Toisen löysin netistä tietyn aihepiirin terapeutteja etsimällä ja toista suositteli ystäväni. Kävin molemmilla ja päädyin jatkamaan terapiaa ystäväni suositteleman terapeutin kanssa. Hän totesi heti alkuvaiheessa uskovansa, että olisin oikeutettu Kela-korvauksiin ja ohjasi minut yksityiselle psykiatrille lausuntoa varten. Kävin psykiatrilla, joka kirjoitti puoltavan lausunnon ja muutaman kuukauden päästä kävin samalla psykiatrilla uudelleen, jolloin hän kirjoitti puoltavan B-lausunnon ja pääsin viimein hakemaan Kelan tukea. Päätös tuen saamisesta tuli kesäkuun puolivälin paikkeilla, kun ensimmäinen psykiatrikäynti oli tammikuun lopulla.

      Koin kuitenkin haluavani jatkaa terapiaprosessia hiljakseen tuon odotteluajankin, koska minulla oli siihen taloudellisesti mahdollisuus, joten kävin sitten omakustanteisesti yksityisellä terapeutilla tuon aikaa. Oma terapeuttini on niin reilu ja symppis tyyppi, että hän antoi minulle normaalihinnoista hiukan alennusta sillä aikaa, kun tuo Kelan tukipäätös ei ollut vielä saapunut.

      Kannattaa siis rohkeasti suunnata suoraan yksityiselle puolelle, jos haluaa prosessiin vauhtia. Varsinainen terapiahan toteutetaan joka tapauksessa sitten lopulta yleensä yksityisellä terapeutilla, jolloin on oikeastaan mukavampaakin, jos on saanut työskennellä koko ajan saman ihmisen kanssa eikä tarvitse pallotella kunnallisen ja yksityisen välillä ja aloittaa uudelleen alusta uuden ihmisen kanssa. Sopivan terapeutin löytäminen toki on aina vähän neulan etsimistä heinäsuovasta, mutta minulla tärppäsi kyllä heti kivasti ja molemmat testaamani terapeutit vaikuttivat sopivilta.

  • Ehkäpä juuri niistä tabuista & elämän solmukohdista on hyvä kertoa. Usein SoMe:ssa näkyy vain kiilotettu pinta, joka ei vastaa todellisuutta. Propsit siis autentisuudellesi! :)

  • Utelias

    Kiitos rohkeudesta jakaa kokemuksesi! Sopiiko kysyä mitkä terapiakoulukunta oli kyseessä? CBT? Olen itsekin harkinnut hakeutumista, mutta on vaikea päättää mikä suuntaus sopisi itselle.

  • Appu

    Kiitos postauksesta. Olen juuri siinä tilanteessa, että ensi viikolla pitäisi tehdä päätös aloitanko psykoterapian vai en. Kaikki merkit johdattavat myönteiseen päätökseen, joka on varmasti kaiken sen arvoista. Kiitos.

  • AjN

    Mahtavaa, kun kirjoitit tästä – toivottavasti kirjoitus rohkaisee monia muitakin pyytämään, ja antamaan, apua. Voimia, tsemppiä ja henkisiä halauksia <3

  • Ihastuttava, kaunis kirjoitus! Toiveikkuutta ja kaikkea hyvää vuoteesi :).

  • p

    Onneksi olkoon päätöksestäsi <3 Turvallisia askelia edessä olevaan vuoteen. Ja ihanaa jos olet löytänyt sellaisen terapeutin, jonka kanssa on hyvä aaltopituus.

  • Loki

    Se on paras mahdollinen tilanne, jos on tarpeeksi hyväkuntoinen ymmärtämään avuntarpeensa, tarpeeksi toimintakykyinen hakemaan apua ja tarpeeksi rahaa saada apua. Voisi jopa sanoa, että täydellinen potilas.

    Meillä on Suomessa tällä hetkellä sellainen tukijärjestelmä, joka tuottaa niitä “enemmän apua tarvitsevia”, mutta jotka todellisuudessa saavat mielenterveydellistä apua vähemmän mitä paremmassa tilanteessa olevat. Pahin mahdollinen skenario on sairastua lamauttavaan masennukseen (tai nuoren ihmisen itsensä etsiskelyn pintapuoliseen saamattomuuteen) kun olet työtön tai opiskelija: opinnot eivät kulje ja kela lopettaa tuet, ei jakseta hakea asumislisää ja toimeentulotukea, vuokra on puolelta vuodelta rästissä ja laskut maksamatta, pitää nöyrtyä pyytämään ruokarahaa suvulta ja tutuilta, sisko maksaa laskut ja hakee tarvittavat tuet. Kelan osuus tässä syöksykierteessä on todeta opintopisteiden riittämättömyys, todeta opintopisteiden vähyyden selitys riittämättömäksi, koska lääkärintodistusta masennuksesta ei ole ja lakkauttaa kaikenlainen rahallinen tuki ja se siitä. Taloudellisen toimeentulon turvaaminen ja muunkinlainen arkipäiväisten solmujen (rästilaskujen) hoito vaatii helvetin monta täytettyä lippulappua, käyntejä eri toimistoissa ja aktiivisuutta. Aktiivisuutta akuutisti masentuneelta. Eli toisin sanoen se vaatii sukulaisilta aktiivista vaatimista, uhkailua, pakottamista, papereiden puolesta täyttämistä ja hyvin usein myös rahallista panostamista. Tämä siis jo ennen kuin on alettu hoitaa itse syytä eli masennusta tai oletettua masennusta mikä ei ole helppo juttu, mikäli ongelmatapaus itse ei halua selvittää vyyhtiä ja sitä miten siihen päädyttiin, jotta saataisiin diagnoosi taloudellisen tuen saamiseksi. Taisin juuri tulla kuvailleeksi syrjäytymisen ilmiön ja sen miten varsinkin nuoret syrjäytetään, koska meidän järjestelmä (esim. opintopisteet suhteessa opintotukeen) päättää meidän puolesta mikä on tarpeeksi hyvä opiskelija, tarpeeksi hyvä kansalainen, joka pärjää ja miten jokaiseen elämän solmukohtaan pitää olla diagnoosi, jotta pääsisi eteenpäin yhteiskunnankin tuella. Jos on opiskellut 30 opintopistettä vuodessa hyvin arvosanoin ja on aivan poikki siitä suorituksesta, kelan viesti on kaikesta huolimatta, että on riittämätön ihminen, jolla on oltava päässä vikaa ollakseen uskottavasti tuen tarpeessa. En malta odottaa, että kansalaispalkka otetaan käyttöön. Valtion valta ihmisen arvon ja riittävyyden määrittäjänä pitäisi lopettaa alkuunsa “hyvinvointivaltiossa”.

    • Tämä on hirveän hyvä pointti! Kiitos, kun jaoit mietteesi. :) Se on ehdottomasti paras mahdollinen lähtökohta terapialle, kun ihminen ei vielä ole siellä kaikkein syvimmissä pohjamudissa ja tiukimmin kiristyneillä solmuilla itsensä kanssa. Juuri tästä syystä olisikin tärkeää, että apua haettaisiin (ja saataisiin) siinä vaiheessa, kun voimat eivät vielä ole aivan lopussa eikä ihminen liian syvällä kierteessään.

      On surullista, että tässä maassa avun hakeminen ja saaminen on tehty todella vaikeaksi. Ymmärrän, että jostain on säästettävä, mutta (mielen)terveyspalveluista säästäminen tuskin on pitkällä tähtäimellä viisain valinta. Hyvinvointivaltio alkaa olla monella tapaa aika etäinen mielikuva Suomesta.

  • Silja

    Kiitos, kun jaoit näitä ajatuksia. Voin samaistua. Itselleni terapian aloittaminen viime kesänä oli mullistavaa. Ajatus, että minä ansaitsen tämän, minulla on väliä, haluan ja tarvitsen apua, oli jo itsessään merkittävää. Hapuillen ja kipuillen omat rajat ovat alkaneet piirtyä näkyviin paremmin. Opettelua rakastamaan itse itseään niin kuin ansaitsisi tulla rakastetuksi. Lienee elämäni paras päätös aloittaa terapia. Valoa, lämpöä ja rakkautta sinulle!

    • Kuvailemasi ajatukset kuulostavat tutuilta. On todellakin ollut mullistavaa voida tuntea, että minä ansaitsen ja ehkä tarvitsenkin joissakin asioissa ulkopuolista näkökulmaa ja apua. Tutkimusretki omaan itseen on yhä kesken, mutta ison matkaa on jo kuljettu. Ehdottomasti myös minun elämäni parhaita päätöksiä. :) Onnea sinulle matkaan ja paljon valoa tulevaan vuoteen!

  • Valkoinen tähdikki

    Olipa pysäyttävä teksti ja upeita, tunnelmaan sopivia kuvia. Kiitos, että jaat kokemuksiasi meille lukijoille! Juuri siksi blogisi on kiinnostava! Olen aivan vilpittömän iloinen, kun luin sinun vastanneen olevasi “toiveikas” uuden vuoden suhteen. Antoisaa vuotta 2016 sinulle, ja rohkeutta matkallasi!

  • Tiina

    Tuntuu pahalta sanoa tätä, mutta ulkoisesti elämäsi näyttää olevan täynnä “glamouria”. Kauniita vaatteita, matkoja, kauniita valokuvia, juhlia ja erilaisia tapahtumia, joihin sinua kutsuttu. Osittain jopa olen tuntenut kateutta ja ajatusta ” voi, kun minunkin tylsä tavallinen elämäni olisi noin upeaa”. Näytät aina kauniita, hoikalta ja omistat upeita asuja, joita en koskaan voisi kuvitella pitäväni suurimmaksi osaksi siksi etteivät ne mahtuisi minun vartalotyypilleni.

    Ja sitten postaat tälläisestä vakavasta aiheesta ja suuni lähes loksahtaa auki, että “mitä?!!”, miten voi olla mahdollista. Ei voisi ikinä kuvitella, eikä näin lukijan näkökulmsta paha olosi ole millään tavalla näkynyt teksteisteissäsi. p.s osaat muuten myös kirjoittaa todella kauniisti.

    Tulipa ikävä ja ehkä jopa ruma postaus, mutta minun oli pakko avata suuni.

    • Kiitos Tiina kommentistasi ja rehellisistä ajatuksistasi. Uskon, että monen silmissä bloggaajan elämä näyttää päällepäin juuri siltä, miten sitä kuvailet. Ehkä tämä postaus on myös hyvä ja tarpeellinen muistutus siitä, että Facebook-päivitykset, Instagram-kuvat ja blogipostaukset kertovat ihmisen elämästä tasan tarkkaan vain sen, mitä tämä itse valitsee jakaa yleisönsä kanssa. Ne eivät lopulta paljasta kovinkaan paljon, ellei ihminen itse valitse kertoa vaikeuksistaan julkisesti. Totuus kuitenkin on, että IHAN JOKAISELLA on omat murheensa, vaikeutensa ja taistelunsa, joita päällepäin ei välttämättä pysty alkuunkaan aavistamaan. Jo sen takia on minusta turha kadehtia muita – niin inhimillisiä kuin ne kateuden tunteet ovatkin. :)

  • Kuu

    Mahtavaa, kiitos tästä postauksesta ja rohkeudesta puhua asiasta! Itse aloitin psykoterapian viime keväänä pitkän masennusjakson jälkeen ja siitä on ollut suuri apu minulle. Olen tunnollinen nainen, eivätkä ongelmani (uskoakseni) juuri ole näkyneet ulospäin, varsinkaan työpaikallani. Tunsin vaikeina aikoina tarvetta kertoa tilanteestani ihmisille, mutta mielsin aiheen olevan sen verran tabu, etten uskaltanut. En tiennyt, kuinka ihmiset tulisivat reagoimaan.

    Kun sinun kaltaisesi ulkoa päin katsoen menestyvä ja upeaa elävää viettävä ihminen avautuu tällaisesta asiasta, auttaa se toivottavasti ihmiset ymmärtämään, ettei mielen ongelmissa ole kyse vain “luuserien” ongelmista, vaan tällaisia ongelmia voi tulla kenen tahansa kohdalle. Oman mielen lukkoja kannattaa työstää, vaikka se tuntuu vaikealta, koska elämä helpottuu kummasti, kun niitä oppii ymmärtämään. Kiitos vielä kerran tekstistäsi ja ihanaa uutta vuotta!

  • Elli

    Kiitos että kirjoitat tästä tärkeästä aiheesta.

  • Sonja

    Melkoinen teksti Jenni! Ihailen rohkeuttasi tarttua monipuolisesti eri aiheisiin blogissasi. Olen itse valmistunut vuosi sitten ja pitkän opiskelun jälkeen onkin ollut yllättävän pelottava tunne, kun kaikki on mahdollista ja pitäisi päättää ja valita. Onneksi minulla on ollut töitä ja tukea ympärilläni. Tuo on ennen kaikkea tuttu tunne, että miten voi olla sisäisesti niin palasina, vaikka ulkoisesti puitteet ovat kunnossa. Välillä jopa hävettää ja nolottaa se, ettei ole niin sanotusti valmiimpi. Olen itse nimennyt vuoden 2016 suunnan löytämisen vuodeksi, nimenomaan ammatillisessa mielessä. 30 vuotta itsensä kanssa, eikä vieläkään tiedä, mitä haluaa. On se vähän tragikoomista. Ja toisaalta niin inhimillistä.

  • Siiri

    Hyvä että kirjoitit. Itse olen keskivaikean masennuksen läpikäynyt, siitä toipunut. Masennus ja lopulta terapian avulla siitä paraneminen on antanut minulle paljon. Ajattelen että alakulon jo tarkoitus sinällään on pysäyttää ihminen miettimään elämää ja itseä siinä. Itsekin olen ollut hirveän vaativa ja ankara itseäni kohtaan. Masennus pakotti pysähtymään ja miettimään asiat uusiksi ja tekemään tarvittavat muutokset silloisissa työelämässä, parisuhteessa kuin myös uskomuksissa, vaatimuksissa ja minäkuvassa. Nämä ovat asioita jon asiat joiden kautta tervehtyminen tapahtui. Onneksi ollaan sukupolvea jotka hakevat apua. kuitenkin kun itse voi hyvin, läheiset voivat hyvin, kaikilla on enempi hyvä olla ☺️

  • Lauravanilja

    Upea, rohkea kirjoitus. Uskon, että moni saa tästä voimaa ja uskallusta elämäänsä – teema kolahti myös minulle, sillä uudenvuoden lupaukseni on olla armollisempi itseäni kohtaan.

    Ihanaa ja toiveiden täyttämää vuotta Jenni! <3

  • Upea ja rohkaiseva postaus!
    Koska näennäisesti kaikki oli hyvin, paha olo oli vain korvien välissä. Ja salasin sen myös parhaani mukaan kaikilta muilta.

    Nyt menee paremmin, mutta tiedän, että on monta solmukohtaa, jotka on vielä aelvittämättä. Psykoterapia on ollut pohdinnassa, jos voitan lotossa se lienisi ensimmäinen sijoituskohteeni. Koska terapiaan on vaikea saada lähetetettä kun asiat ovat näennäisen hyvin. Yksityisen tarjonta on tänä päivänä asian suhteen ihanan laaja mutta noh, opiskelijabudjetille se ei ole… Mutta sitten jos joskus on varaa niin sijoitan kyllä tässä asiassa itseeni!

    Mahtavaa alkanutta vuotta Jenni ja tsemppiä elämääsi! :)

  • Matias

    Tässähän menee mieskin miltei sanattomaksi.

    Uskoa itseesi, toivoa ja rakkautta sinulle Jenni!

  • Heidi

    Kuulostaa todella ihanalle kuulla kun joku on päässyt jo noin pitkälle. Itselläni on vielä hyväksyntä omaan itseeni ja rauhoittumiseen kesken. Projektia kohta 1,5 vuotta takana, mutta varmasti eteenpäin menen minäkin. Se on todella vaikea prosessi vaikka kuulostaa helpolla. Paljon parempaa vuotta 2016 ja vielä parempia vuosia sinulle sen jälkeen.

    • Voimia ja tsemppiä omaan matkaasi Heidi. Minunkin urakkani on edelleen kesken, mutta on niin hienoa huomata jo nyt tällaisia konkreettisia pieniä askeleita parempaan suuntaan. :)

  • Armas

    Vau, se oli rohkea ja herkistävä kirjoitus! Oikeastaan samojen ajatusten äärellä olen ollut itsekin jo vuosia ja varsinkin nyt viime viikkojen aikana. Voi kun saisi sen rohkeuden mennä juttelemaan ammattilaiselle, mutta kun se kynnys on jotenkin vaan niin suuri. Juuri siksi, että päällisin puolin kaikki on ihan hyvin. On oma perhe, koti ja työpaikka. Mutta sisällä jokin on rikki. Olen tajunnut nyt, että olen itse ollut jo lapsesta asti surumielinen ja todella herkkä ja arka, vaikka minulla olikin onnellinen lapsuus ja hyvä perhe. Mutta olen silti kantanut tätä pahaa oloa jo lapsesta saakka. Opiskeluaikoina pääsin psykologin juttusille terveydenhoitajan kautta, kun romahdin tavallisella terveydenhoitajan tarkastuksella. Olin vieraalla paikkakunnalla ja todella yksinäinen. Silloin kaikki tuntui kaatuvan päälle. Hassua että minua nolotti jotenkin käydä siellä psykologilla, kun mietin, että hän varmaan ajattelee, että miksi minä käyn siellä, kun eihän minussa ole mitään vialla. En oikein saanut sanottua siellä mitään, itkin vain. Nyt pitäisi kerätä rohkeutta mennä työterveyslääkärille ja päästä sitä kautta puhumaan jollekin. Kiitos kun kirjoitit tästä aiheesta!! :) Ja onnellista tätä vuotta!

  • Minna

    Wau! Todella kaunis kirjoitus. Pohdin aikoinaan aivan samoja asioita, mielestäni terapiassa käyminen osoittaa vain kypsyyttä ja halua laajentaa omia näkökulmia. Itsekin olen samanlaisen prosessin läpikäynyt, ja kannatti. Helppoa ei ollut, mutta se vapautti! :)

  • Hyvä kirjoitus, ja ihanan inhimillinen. Pähkäilin itse pitkään, uskallanko blogissa kirjoittaa julkisesti sairastumisesta ja sen tuomista vaikeista asioista, ja käänteen tekevää oli huomata että avoimuudesta ja rehellisyydestä on aina enemmän apua ja iloa myös muille. :) Kiitos että jaoit kokemuksesi.

    Tässä linkki blogiini, jossa pähkäilen vähän samanlaisia asioita, mutta kuitenkin erilaisia: http://meandmebyveera.blogspot.fi/

    • Nippe

      Kiitos Jenni! Viime vuosi oli elämäni kiirastuli ja loppuvuodesta menin ensin sairaanhoitajan juttusille mielenterveyststoon ( se on ilmainen kaikille,!)
      Ja haluan sanoa, että jos on kiireellinen tilanne jolla kulla nyt päällä, voit soittaa mielenterveystoimistoon, jossa kertovat, minne voi mennä heti vaikka päivystykseen. Jottei tapahdu mitään, mitä voi myöhemmin katua.
      Muutoin saa varautua ainakin viiteen keskustelukertaan, ennen psykiatrille pääsyä.
      Aloittakaa avun hakeminen ajoissa.

      Itse jatkan seuraavakai traumaterapiassa. Olen vielä jonossa.
      Hyvä, että vielä jaksan odottaa.

      Voimia ja rakkautta kaikille! Olette kaikki tärkeitä.

  • Hei, hyvä että aiheesta puhutaan. Itse olen alkamassa työstää teosta joukkorahoituksella, vastineet jokaiselle kukkarolle sopivia, alkaen 10 e. Teemanimi on Luovia kirjoituksia psykoterapiasta, tulkaahan mukaan rahoittamana, kampanja on juuri alkamassa :)

Related posts