30/11/15

Ajatuksia yksinäisyydestä

84 180 loneliness-love

En tiedä miksi kirjoitan taas. Ehkä juttelen itselleni yksinäisyydessäni. Huomasin yhtäkkiä istuvani pimeässä huoneessa. Taivas on yhtä harmaa kuin päivällä, mutta valo on poissa. Minulla on taas kylmä. Mikseivät ne jo kytke pattereita päälle vaikka ollaan melkein lokakuussa? Paleleminen omassa kodissaan ei ole kotoisaa. Voin kertoa.

Miltä tuntuu olla ihan yksin, silloinkin kun ei haluaisi? Minä tiedän ihan omakohtaisesti, miltä yksinäisyys tuntuu. Kun ei ole oikein ketään, kelle soittaa. Ei oikein ketään, kenen kanssa puolittaa murheita ja tuplata iloja. Olen viettänyt vuosia elämästäni tuntien ulkopuolisuutta ja toivoen, että olisinpa jollekulle se, jolle soitetaan, kun jotakin tärkeää tapahtuu. Tai joka muistetaan, kun kaipaa seuraa viikonloppuiltaan tai edes lounashetkeen.

Muistan ne hetket, kun työpäivän jälkeen lauantaina muut iloisesti pulputtivat pukuhuoneessa viikonloppusuunnitelmistaan ja selasivat työpäivän aikana puhelimeen sadelleita puheluita, viestejä ja kutsuja. Minulle ei koskaan ollut soittanut kukaan. Korkeintaan äiti.

Kirjoitin noihin aikoihin paljon ajatuksiani ja mietteitäni ylös – aikaahan minulla oli. Tämän jutun lomassa on kursiivilla noita muistiin kirjattuja lauseita päiväkirjoistani reilun kymmenen vuoden takaa. Niissä tiivistyy minusta aika konkreettisesti se yksinäisyyden tuntu. Lohduksi voin kuitenkin sanoa, että vaikka näitä mietteitä tuntuu vähän surulliselta lukea näin jälkikäteen ja on helppo muistaa se tuska, joka riveiltä välittyy, enää en ole yksinäinen. Se toivottavasti tuo lohtua ja toivon kipinää teillekin, jotka samaistutte vanhoihin päiväkirjamietteisiini tälläkin hetkellä.

En tiedä mitä tekisin tänään. Yksinäisyyspeikko kolkuttelee. Epäsosiaalisuuspeikko myös. Ne kaksi eivät yhtään sovi yhteen. En jaksaisi näitä yksinäisiä iltoja, mutten oikein jaksaisi soittaakaan kenellekään. Nämä ovat juuri sellaisia iltoja, jotka parisuhde täyttäisi. Tuntuu, että kaikki muut ovat aina menossa jossakin. Eikö niillä ole koskaan tällaisia iltoja?

Tykkään kävellä pimeinä syysiltoina ulkona ja katsella elämää ihmisten keittiöissä. Siellä ne laittavat iltapalaa ja hymyilevät lampusta loistavan keltaisen valon kajossa. Niillä on kauniita tavaroita, joilla on tunnearvoa. Olen vähän kateellinen kaikille, joilla on lämpöä keittiössä ja yhdessäolon hetkiä.

Olen sosiaalinen ja mukava tyyppi, mutta sekään ei välttämättä suojaa yksinäisyydeltä. En vain onnistunut löytämään lähelleni sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olisi syntynyt aito yhteys eikä minulla oikein ollut sellaista kaveriporukkaakaan, johon olisi voinut sujuvasti solahtaa sekaan. Voin vain kuvitella miten paljon haastavampaa se on vielä jollekulle sellaiselle, joka on piinaavan ujo tai muuten vain hiljaisempi tai varautuneempi tyyppi.

Minun elämässäni yksinäisyyden tunnetta on ollut tavallaan kahdenlaista. Hetkittäin yksinäisyys on ollut täysin olosuhteiden sanelemaa, ettei todella ole oikein ketään kelle soittaa. Hetkittäin se puolestaan on ollut osin itse valittuakin. Jos tuntuu, ettei ympärillä ole oikein ketään sellaista, joka aidosti ymmärtäisi, voi olla helpompaa olla täysin yksin kuin hakeutua seuraan ja tuntea olonsa silti yksinäiseksi.

Tuli jotenkin taas kauhean ulkopuolinen olo. Outoa, koska ei meitä ollut kuin neljä eikä niillä sillä tavalla ollut mitään inside-juttuja edes. Mutta silti tuntui, ettei kukaan ollut kiinnostunut minun sanomisistani tai minusta muutenkaan… Ja tajusin, että kun jäin toistuvasti ulkopuolelle, niin en jotenkin lopulta edes jaksanut yrittää tehdä asialle mitään.

Huomasin viimein, etten oikein enää edes kuunnellut, mitä ne puhuivat. Olin vain jonkun oman pienen kuplani sisällä ja mietin, että lähden heti, kun leffa on katsottu. Pyysiväthän ne itse minut sinne mukaan, mutta tuntui että tekivät sen vain kohteliaisuudesta. Tai en tiedä. Ehkä tämä on vain joku oma ongelmani, joku asenneongelma. Jotenkin en vain tuntenut oloani yhtään kotoisaksi siinä seurassa. 

Olen sivunnut yksinäisyyttä postauksissani joskus aiemminkin, kun olen kirjoittanut esimerkiksi uusien ystävien löytämisestä, ystävyyssuhteen päättymisestä sekä juhlapyhien viettoon liittyvästä ahdistuksesta. En ole kuitenkaan koskaan tainnut blogissa varsinaisesti kertoa olleeni joskus tosi yksinäinen.

Omien ystävyyssuhteideni historiaa leimaa paljon se, että perheeni muutti monta kertaa ollessani lapsi ja nuori. Vaikka sopeuduin uusiin tilanteisiin ja paikkoihin melko nopeasti, syvempiä ystävyyssuhteita oli toisinaan vaikea löytää, solmia ja säilyttää. Ei ole ihan helppo juttu teini-ikäiselle nuorelle tulla repäistyksi tutuista ympyröistä täysin uuteen paikkaan ja uusien ihmisten pariin kesken yläasteen. Eikä yhteydenpito kauas jääneisiin kavereihin aikana ennen älypuhelimia ja wifiä ollut ihan yhtä mutkatonta kuin nykyään.

Tämä yksinäisyys on kauhean turhauttavaa, koska ongelmana ei ole se, etten olisi seurallinen ja itse aktiivinen. Olen kyllä puhelias ja sosiaalinen, teen itse paljon aloitteita, ehdotan tapaamisia ja soitan ihmisille. Kuitenkin olen varovainen, etten vaikuta liian innokkaalta tai tungettelevalta.

Mutta miksi kukaan ei edelleenkään soita minulle? Kyllä minulla käsittääkseni on kavereita ja muutama ystäväkin… Mutta kun tarkemmin mietin, niin onko se edes mitään ystävyyttä, jos sitä ylläpitää vain toinen osapuoli. Välillä mietin, mahtaisiko koko kaverisuhteita olla olemassakaan, ellen minä pitäisi niistä jollain tapaa huolta. Tarkoittaako se, ettei ystävyydelläni ole oikeastaan merkitystä niille toisille osapuolille? Että onko sitä ystävyyssuhdetta tavallaan edes olemassa vai ei?

Teinivuosina minulla oli onneksi kaksi rakasta ystävää, jotka toivat iloa ja lämpöä elämään, vaikka tapasinkin heitä vain muutaman kerran vuodessa. Toisen kanssa soittelimme säännöllisesti ja toisen kanssa kirjoittelimme sivutolkulla kirjeitä. En tiedä, miten olisin selvinnyt teinivuosista ilman noita kahta ihmistä.

Pahimmin yksinäisyys on kuitenkin koskettanut minua yliopistoaikoina. Ensimmäisenä opiskeluvuotena olin sosiaalinen pörrääjä, joka jaksoi liihottaa yöelämässä illasta toiseen hymy huulillaan. Kavereita oli, mutta ystävyyssuhteet jäivät hirmuisen pinnallisiksi. Ja jossain vaiheessa myöhemmin tuntui, ettei ollut edes oikein niitä pinnallisiakaan suhteita.

Yksin oleminen ahdistaa aivan valtavasti. Toisaalta en tiedä pystyisinkö olemaan kenenkään kanssakaan juuri nyt. Tämä on vain tällaista itkeskelyä. En jaksaisi olla sellainen muiden edessä. Enkä usko että muutkaan jaksaisivat. Eilen kävin ulkona syömässä ja itkin siellä ravintolassa kolmasosan koko siitä ajasta. Halusin vain pois, mutta ruoka oli jo tilattu.

Kepeät kaverisuhteet jäivät, kun sairastuin masennukseen. Kun minua ei näkynyt yöelämässä enkä jaksanut itse pitää aktiivisesti yhteyttä, kännykkä lakkasi vähitellen piippailemasta. Seurani kiinnosti lähinnä, kun tarvittiin hauskaa ja iloista meininkiä viikonloppuiltoina, mutta kun olisin halunnut mennä kävelylle, istua alas, jutella vakavia, ympärillä ei ollutkaan oikein ketään. Ja masennuksesta toivuttuani olin entistä varautuneempi enkä kaivannut elämääni pinnallista small talkia tai ihmisiä, joista on iloa vain hyvillä hetkillä. En vain jotenkin löytänyt sitä omaa joukkoani, omia ihmisiäni.

Päätin tänään aamulla, etten mene töihin. Kuumemittari näytti just ja just, että olisi muka joku yksi aste lämpöä, kun puristin sitä oikein tiukasti kainalossani. No mutta eihän se ole hyvä mennä tuonne tuoreita elintarvikkeita räpeltämään, jos on oikeasti kipeä olo. Eihän? Menin työterveydenhoitajalle ja se määräsi sairaslomaa vielä huomisenkin. Lepoa, kuumaa juotavaa ja puhekielto. Puhekielto voisi olla minulle hyvin vaikea asia, jos olisi joku, kelle puhua. No onneksi (?) ei ole.

Olen onnekas, koska Helsinkiin muutettuani koin, että jotakin muuttui asuinpaikan myötä. Jostain syystä täältä oli alusta asti helppoa löytää omalta tuntuvia tyyppejä ja olenkin sanonut lohdun sanaseksi muille yksinäisille, että älkää lannistuko. :) Ystävyys voi syttyä milloin vain ja missä vain, jos itse on sille avoin.

Olen itse löytänyt oikeastaan lähes kaikki läheisimmät ystäväni vasta aikuisiällä ja tuntuu, että uusia rakkaita ja tärkeitä ihmisiä tupsahtelee elämään yhä edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti. Pelkästään tänä syksynä olen saanut elämääni monta ihanaa uutta ystävää mitä kummallisimmilla tavoilla. Muutama läheinen ystävä on löytynyt Snapchatin kautta ja hiukan odottamatta minusta ja minua yli 10 vuotta nuoremmasta Annikasta tuli New Yorkin matkamme myötä todella läheisiä, vaikka emme tunteneet ennen reissua käytännössä lainkaan. Päädyimme samaan reissuun yhteisen ystävämme Saran kautta ja en voisi olla onnellisempi, että uskalsimme lähteä matkaan tällä vähän yllättävällä ja epätavallisella kokoonpanolla. Muita tarinoita aikuisiällä syntyneistä ystävyyssuhteistani olen kertoillut aiemmassa ystävyyttä käsitelleessä blogijutussani, jos jotakuta kiinnostaa. :)

Olen ollut vähän apealla päällä… On jotenkin yksinäinen ja surkea olo. En haluaisi olla yksin. Yritin keksiä jotain tekemistä, mutta en oikein onnistunut. Laitoin vihdoin taulut seinälle, mutta muuta en sitten keksinytkään. Telkkaristakaan ei tullut mitään ja aloin taas miettiä ystävyyssuhteita ja yksinäisyyttä.

Totuus on: minä olen aika yksinäinen. Viihdyn kyllä itsekseni ihan hyvin, mutta en tiedä onko se omasta halustani vai olosuhteiden pakosta. Mikä siinä oikein on, ettei minulla ole sellaisia samanhenkisiä ystäviä? Tai jos onkin, ehkä yksi, sekään ei ole nyt kesällä täällä, joten siitä ei ole paljon apua. Tiedän, että se ystävyyssuhde on vahva eikä edes tarvitse jatkuvaa yhteydenpitoa pysyäkseen toimivana, mutta kaipaan yhdessäoloa ja tekemistä, enkä puhelimessa ja netissä roikkumista.

Olen miettinyt näitä yksinäisyys-asioita paljon viime aikoina erityisesti viime viikolla uutisiin nousseiden ihanan positiivisten tarinoiden kautta. Vanhusten yksinäisyyttä ratkaisemaan on keksitty ilahduttavan luova ratkaisu, joka auttaa myös asuntopulassa olevia nuoria. Toinen hyvää mieltä tuonut uutinen oli Nyt-liitteen sivuilla jaettu tarina nuoresta naisesta, joka uskaltautui Facebookin kierrätysryhmässä avautumaan yksinäisyydestään – ja sai saman tien valtavasti yhteydenottoja muilta yksinäisiltä. On valtavan hienoa, että ihmiset löytävät tällä tavoin toisiaan ja sosiaalinen media on osaltaan helpottamassa kekseliäillä tavoilla yksinäisyydestä kärsiviä.

Mietin silloin aikanaan tuon uusien ystävien löytämistä käsitelleen ja siinä yhteydessä vähän yksinäisyyttäkin sivunneen postaukseni tiimoilta paljonkin sitä, miten mahdollisesti itse voisin auttaa yksinäisyydestä kärsiviä. Kommenttiboksiin tuli tuolloin useitakin kommentteja, joissa harmiteltiin sitä, ettei sellaisia omanlaisia ihmisiä ollut vielä rinnalle löytynyt. Silloin en tätä hoksannut, mutta tuon Nytin jutun innoittamana tuli mieleen, että ehkä tekin voisitte perustaa tuollaisen ystäväryhmän Facebookiin, jos seuralle ja juttukaverille on tarvetta. Tai sitten osallistua tuollaiseen valmiiseen ryhmään, jos se tuntuu helpommalta. Mutta jos siis joku intoutuu perustamaan ihan oman ja uuden niin kertokaa siitä ehdottomasti myös tämän jutun kommenteissa. :)

Olen yksinäinen, eikä minulla oikeastaan ole oikein ketään sellaista kaveria täällä, jolle voisin kertoa ihan jokapäiväisistä asioistani ja jonka kanssa voisin jakaa niitä tavallisia arkielämän juttuja. Ja joka jakaisi omia juttujaan myös minun kanssani. Katson kaiholla sellaisia kaveruksia, jotka tapaavat toisiaan useita kertoja viikossa, elleivät päivittäin ja tekevät kaiken yhdessä, parhaita kaveruksia kai.

Katson sivusta rannalla isoja kaveriporukoita, joissa riittää jutunjuurta ja naurua samalla, kun makoilen itse viltilläni yksin ja kaivan repusta kirjan. Ja olen surullinen, ettei minulla ole sellaista. Enkä yrityksistäni huolimatta tunnu sellaista löytävän.

Olen jo vuosia ajatellut, että kaipaisin itse omaan elämääni jotakuta sellaista mummokaveria (tai miksei pappakin kävisi). Tiedän, että on valtavasti yksinäisiä vanhuksia ja minä taas kaikki isovanhempani jo yli vuosikymmen sitten menettäneenä kaipaan joskus sellaista varamummoa tai -pappaa, jonka kanssa voisi jutustella syntyjä syviä elämästä ja kuolemasta, menneestä ja nykypäivästä.

En tiedä haluaisinko varsinaisesti lähteä mukaan mihinkään sitoutumista vaativaan järjestötoimintaan, vaan ennemmin kaipaisin sellaista “aitoa” molemminpuolista ystävyyssuhdetta, joka perustuu vilpittömään ja pyytettömään haluun viettää aikaa yhdessä. Mietin jossain vaiheessa jo, että kävisin kiinnittämässä lähi-Alepan ilmoitustaululle lappusen, jossa tarjoutuisin ystäväksi ja vaikka vähän arkiavuksikin jollekulle naapuruston seuralliselle mummelille, mutta suunnitelma jäi sitten toteuttamatta, kun epäröin, mahtaisiko lappuseni tavoittaa oikeita ihmisiä. Jos siis jollakulla tulee tähän liittyen jotakin hyviä ideoita, niin saa ehdottaa. :)

En tiedä, teenkö jotain väärin vai eikö seurani vain kiinnosta. Kaikesta huolimatta tunnen kuitenkin olevani melko pidetty ihminen esimerkiksi työpaikalla. En vain ymmärrä tätä. Ja tunnen jatkuvasti pahaa mieltä siitä, ettei kukaan tunnu kaipaavan minua tai minun seuraani.

Tuntuu helpoimmalta vain olla itsekseen kotona, vaikka aurinko paistaa ja ulkona on hellesää. Se on se tunne, kun ei tunnu hyvältä olla yksin, mutta on silti haluton tekemään asialle mitään. Mietin monesti, kenelle soittaisin, mutta hetken vaihtoehtoja harkittuani, tuntuu vain helpommalta olla soittamatta. Ja niin jään jälleen yksin.

Älkää te jääkö yksin. Koskaan ei varmasti ole ollut helpompaa tavoittaa ihmisiä ja muita yksinäisiä kuin juuri nyt, internetin ja sosiaalisen median aikakaudella. Bongasin hiljattain HelsinkiMission koskettavan mainosvideon, joka kirvoitti kyyneleet silmiin. Pitkään jatkunut yksinäisyys todella voi tuntua kuin vankilalta. Pidetään huolta toisistamme. Olisi kiinnostavaa kuulla teidän mietteitänne aiheesta, sillä tiedän, että tämä koskettaa todella monia. <3

Tags: , ,

Categorised in: Elämä

84 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Mikko

    Kansana meitä vaivaa helposti sellainen bipolaarisuuteen asti menevä introverttiuden kehä; kulttuurimme on juro, ihmiset arkoja ja voisi jopa sanoa että huonoitsentoisia.

    Meillä ole sellaista hyvän tapakulttuurin etikettiä, jonka suojissa osaisimme olla toisillemme mukavia, edes arkisesti.

    Jos on vähänkään herkempi ja ujompi, sitä helposti voi joutua vähän ulkopuoliseen asemaan. Tästä asemasta takaisin “sisäkehään” pääseminen vaatii rohkeutta ja energiaa. Näitä kun yleensä riittää vain kesäisin, muttei syksyn pimeydessä :-)

    Myönteistä on kuitenkin se että kun ryhdistäytyy, niin kyllä suurin osa ihmisistä on mukavia, kunhan saa ne oikeassa kulmassa kiinni :-]

    • j

      En tiedä, minusta suomalainen epäsosiaalisuus on alkanut tuntua vähän kliseiseltä myytiltä. En kauheasti itse arjessani siihen törmää, vaan enimmäkseen hyvin käyttäytyviin sosiaalisiin ihmisiin. Ainkin Turussa tulee jatkuvasti juttua ihan kaupungilla tuntemattomien ihmisten kanssa käytyä. On tietysti paikkakuntia, joissa ollaan sulkeutuneita, mutta sellaisiin olen kyllä törmännyt myös ulkomailla! Onkohan meillä loppujen lopuksi yksinäisiä sen enempää kuin muissa länsimaissakaan…En tiedä, pohdin vaan. Tutustuin itse jokin aika sitten Kreikassa italialaiseen melko nuoreen mieheen. Muutamia päivä vietettin aikaa yhdessä ja juteltiin kaikenlaista. Hän oli todella kiitollinen ja korosti moneen kertaan, kuinka paljon se hänelle merkitsi ja ettei hänellä ole koskaan ollut oikeaa ystävää tai ihmistä kenelle hän voisi oikeasti puhua asioistaan.

  • Nina

    Muru, tää oli ehkä koskettavinta mitä oon hetkeen lukenut. <3 <3 <3

  • Mirjami

    Olipa lämpöinen kirjoitus vaikeasta aiheesta. Sitä sivuten: suosittelen lämpimästi MLL:n järjestämää (myös SPR:llä vastaavaa) Ystäväksi maahanmuuttajaäidille -toimintaa. Menin itse mukaan pari kuukautta sitten ja sain mitä ihanimman uuden ystävän! Äitiys ei siis ole edellytys osallistumiselle. On mahtava tunne auttaa toista arjessa ja oppia samalla uutta toisesta kulttuurista. Vapaaehtoistyötä, josta saa itsekin tosi paljon ❤️

  • Anne

    Mulla on aivan vastaavat ajatukset lapsuudesta ja nuoruudesta. Olisin voinut kirjoittaa aivan identtisiä muistoja siitä ajasta. Todella kipeä asia itselle.
    Tulipa vaan mieleen, että mä oon vinkunu (pikku)Katia jo pitkään (mun luo keravalle)kylään, että ottas sutkin mukaan. Laitettas takkaan tuli ja juotas pari pulloa punkkua! :) Olis maailma taas parempi!

  • Laura

    Ihana kirjoitus Jenni! Tuntuu, että itselläkin on ollut joskus hyvin samantapaisia ajatuksia kuin päiväkirjamerkinnöissäsi. Olen lähiaikoina ilokseni löytänyt muutamankin uuden hyvän ystävän, kenen kanssa on ollut helppo olla alusta asti. Se tuo ihmeen paljon energiaa ja hyvää tuulta kun löytää vierelleen samanhenkisiä ihmisiä. :) Tekee pahaa ajatella, että niin moni tuntee olevansa ulkopuolinen ja loukussa yksinäisyydessä. Mahtavaa siis, että on olemassa kekseliäitä ihmisiä ketkä ovat tajunneet hyödyntää nettiä ja muita nykypäivän härveleitä tärkeään tarkoitukseen!

  • henza

    Huh, ihan kun nuo lainaukset olisivat olleet omasta elämästäni. Voin väittää että mun kohdalla yksinäisyys on ollut vähän sattumaa. Ala-asteen lopussa osa ystävistä säilyi mutta moni muutti pois. Yläasteelle jouduin luokkaan jossa meitä oli 6 tyttöä minun lisäksi, ja olin ainut kuka ei tuntenut entuudestaan ketään. Ol

    • henza

      (Lähtipäs ennen aikojaan…) Olin siis yläasteella aika yksinäinen koska pitkäaikaiset ystävät karsiutui aika radikaalisti vähäisen yhteydenpidon takia. Pääsin kyllä juttuihin mukaan mutta jotenkin en päässyt samalle aallonpituudelle… Lukiosta sain muutaman uuden kaverin joiden kanssa vietän edelleen aikaa. Silti semmoista sielunsiskoa ei ole vielä löytynyt. Opiskelen nyt yliopistossa ja olen helpottunut kun sain aloittaa “puhtaalta pöydältä” uusien samanhenkisten opiskelijoiden kanssa. Nyt ensimmäistä kertaa koen kuuluvani ystäväpiiriin, jossa meitä yhdistää opiskelujen lisäksi myös valtavasti muitakin asioita.
      On ihmeellistä, miten pienestä ystävyyden löytäminen tai kariutuminen voikaan olla kiinni.

  • Iida

    Nuo lainaukset olisivat voineet olla suoraa omasta elämästäni parin vuoden takaa. Yksinäisyys on kyllä kuluttavaa ja olenkin todella iloinen, että minulla oli kaikista yksinäisimpinä aikoina poikaystävä tukena. Joku voisi ajatella, että ei se ole “kunnollista” yksinäisyyttä, kun on kuitenkin joku läheinen, joka rakastaa, mutta mielestäni silloinkin voi olla yksinäinen ja kaivata sitä toista parasta ystävää, jolle kertoa tyttöhömppäjuttuja ja jonka kanssa voi istua alas parantamaan maailmaa. Onneksi sain useamman uuden kaverin aloittaessani korkeakoulun ja yhden heistä kanssa natsasi niin hyvin, että hänestä on tullut todella läheinen ystävä ja tuntuu kuin olisimme tunteneet toisemme pidempään kuin puolitoista vuotta.

  • Rea

    Kaunis kirjoitus Jenni. <3 Hiljaiset.fi on loppukeväästä 2015 avattu palvelu, jonka tarkoitus on saattaa yhteen ihmisiä, jotka tuntevat syystä tai toisesta olonsa yksinäiseksi. Olin itse palvelua luomassa olleessa työryhmässä ja ne yksinäisyydenkokemukset, joita meille kerrottiin, liikuttavat edelleen. Toivon, että sivuston kautta ainakin jotkut ihmiset olisivat löytäneet juttukavereita ja parhaassa tapauksessa ystäviäkin – sellaisia aitoja siis, joiden seurassa voi vaikka vain istua hiljaa tai itkeäkin.

  • Weera

    Kiitos Jenni tästä postauksesta! Ihanaa, että tuollainen kaunis, nuori nainen uskaltaa puhua näinkin vaikeasta ja vähän ehkä häpeällisestäkin aiheesta. Itselleni on käynyt juuri päinvastoin, mulla on aika ollut hyviä ystäviä, kunnes muutin Helsinkiin. Toki ne hyvät ystävät ovat edelleen elämässä, mutta välimatkasta johtuen niitä tulee nähtyä harvemmin. Tuntuu, etten vain löydä täältä mistään samanhenkisiä ihmisiä, enkä oikein tiedä edes, mistä etsiä.

    • Kia

      “Ihanaa, että tuollainen kaunis, nuori nainen uskaltaa puhua näinkin vaikeasta ja vähän ehkä häpeällisestäkin aiheesta”

      Pakko sanoa että tässä lauseessa on niin paljon pielessä :D miksi ihmeessä ei uskaltaisi, vaikka onkin nuori ja kaunis, ja vieläpä nainen?

      • Salla

        Itse tulkitsin Weeran ehkä viittaavaan “nuorella, kauniilla naisella” blogi- ja erityisesti muotiblogimaailmaan, jota Jennikin minulle tavallaan edustaa. Vastaavanlaisia postauksia en ole montakaan lukenut, ja aihe tosiaan voi olla niin sydäntäriipivä, ettei siitä puhuta edes läheisten kanssa, kymmenistätuhansista blogilukijoista puhumattakaan.

        Koin itse samanlaisia tuntemuksia nuorempana, esiteini- ja teini-iässä. Juuri ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne teki kaikesta niin hankalaa; tavallaan en edes halunnut seuraa, sillä tunsin itseni yksinäiseksi, vaikka olisinkin ollut jonkun seurassa.

        Kiitos Jenni kirjoituksestasi; se toi mieleen monia muistoja ja tunteita, jotka olin jo unohtanut. Pieni muistutus oli paikallaan!

        • Kia

          “Itse tulkitsin Weeran ehkä viittaavaan “nuorella, kauniilla naisella” blogi- ja erityisesti muotiblogimaailmaan, jota Jennikin minulle tavallaan edustaa.”

          No niin tuossa ei kyllä sanottu :) sori jos takerrun pieneen kohtaan mutta mun mielestä just tälläisiin “pikkujuttuihin” ihmisten puheessa pitää puuttua. Tottakai on hienoa että uskaltaa kirjoittaa näin vaikeasta aiheesta, mutta musta on outoa ihmetellä että nuori nainen uskaltaa tehdä sen.. Vanha mieskö pitäis sitten olla että tää ois normaalia :D

          • kata

            Hyvä kun puutut ikäviin diskursseihin!
            Jep, on outoa ihmetellä kauniin naisen kirjoittavan aiheesta, ikään kuin yksinäisyys olisi ymmärrettävää jos kyseessä olisi epäviehättävä tai miesoletettu henkilö…

          • Salla

            Hmm jännää, miten eri tavalla tekstejä voi tulkita. En vieläkään ole sitä mieltä, että Jennin kokeman yksinäisyyden ihmettelyssä olisi mitään pahaa. Mielestäni Pupulandian kaltainen blogi ei ole tavanomainen areena yksinäisyydestä käytävälle keskustelulle, eikä muotiblogimaailman sääntöihin mielestäni yleensäkään kuulu vastaavista aiheista puhuminen; juuri se tekee postauksesta niin tärkeän.

            Hyvin monenlaiset ihmiset käyvät läpi yksinäisyyden fiiliksiä, siitä ole epäilystäkään, ja se ehkä onkin tässä koko homman pointti. Se, että Jennin kaltainen tyyppi puhuu omista kokemuksistaan, ehkä avaa ihmisten silmiä näkemään yksinäisyyttä ympäristössään eri tavalla.

      • Jaana B

        Ajattelin juuri samaa, on jotenkin lohduttavaa, että noin kaunis ja suloinen nuori nainen(kin) voi kohdata yksinäisyyttä.

        Tämä oli todella lohduttava, mutta positiivinen ja hieno teksti! Kun on kerran ollut yksinäinen, se on taakkana ja vaikeutena solmia uusia pysyviä ystävyyssuhteita. En vaan osaa.

  • Riiri

    Heippa Jenni! Todella hieno ja ihana kirjoitus :) Itse olen kamppaillut jo vuosia yksinäisyyden ja masennuksen kanssa – terapiassa ollaan ja ehkä tästä pikkuhiljaa noustaan. Haluan kiittää sinua siitä, että otit tämän asian puheeksi ja omalla esimerkilläsi näytät, että masennuksesta ja yksinäisyydestä voi myös selvitä: en tunne sinua henkilökohtaisesti, mutta blogisi perusteella en koskaan olisi voinut arvata, että olisit joskus ollut masentunut. Vaikutat mukavalta, hauskalta, välittömältä ja iloiselta tyypiltä, ja siksi mielestäni onkin niin tärkeää, että otit tämän aiheen esille. Tuolla jossain on tietokoneruutujen ääressä lukemattomia tyttöjä ja naisia (ja miksei poikia ja miehiäkin!), jotka ihailevat sinua, ja uskon, että tällä kirjoituksella voi olla monillekin heistä suurta merkitystä. Kiitos siitä! Ihanaa viikonalkua sinulle ja kiitokset hienosta blogista! :))

  • tiaheidi

    Kuten moni muu, niin minakin samaistuin tunteisiisi, varsinkin teini-iassa kavin lapi samoja kysymyksia. Itse kutsuisin itseani introvertiksi ja usein jopa haen yksinaisyytta tarkoituksella, mutta se ei tarkoita etten haluaisi ystavia tai kavereita ollenkaan. Introvertitkin tarvitsevat tukijoukot!

    Asun talla hetkella ulkomailla ja olen taalla joutunut kayttamaan kekseliaisyytta ystavyysuhteiden luomiseen. Viime aikoina olen parhaiten tutustunut uusiin ihmisiin liittymalla vapaaehtoisporukoihin. Naissa liikkuu usein “yksinaisia” mutta ystavallisia, samankaltaisia ihmisia joiden kanssa loytaa helposti keskusteltavaa vapaaehtoistoiminnan kautta. Ja kaksi karpasta samalla iskulla – vapaaehtoistyon hyva mieli ja uusi tuttavuus! Nyt olen siis vihdoin ymmartanyt universaalin totuuden; mita annat, saat.

    Yhden vapaaehtoistyojarjestoni motto on oikein teemaan sopiva: “no one should have no one” <3

    • Loki

      Minulla on päinvastainen kokemus ulkomailla asumisesta: työyhteisöni on todella monikulttuurinen ja muissa maissa on ominaista viettaa paljon aikaa muiden ihmisten kanssa vapaa-ajalla ja suoraan sanottuna työajallakin paskaa lätisten. Jopa työtuntien jälkeen työpaikalle jäädään hengailemaan. Minä haluaisin lähteä työtuntien jälkeen kotiin rötväämään pyjamassa ja katsomaan netflixiä. Useimmiten niin teenkin välittämättä siitä mitä muut ovat mieltä. Kysyttäessä olen sanonut, että kyseessä on minun ominaisuus (vaikka usein kuulenkin käytökseni olevan “suomalaisten” ominaisuus- phyh). En vain_jaksa_ olla sosiaalinen kaiken aikaa, vaan tarvitsee yksin- ja joutenoloa.

      Sanomattakin on selvää, että yksinäisyys ei ole ongelmani nyt tai oikeastaan koskaan, joten luulen, että yksinäisyys on enemmänkin asenne- ja persoonakysymys. En tarkoita sitä, että jotkut asenteet olisivat “parempia” tai toiset huonompia vaan erilaisia. Joillakin on tarve ääneen vatvoa asioita ja jakaa tekemisiään, toisilla tällaisia tarpeita on vähemmän. Olen opetellut sosiaalisia “ystävä”taitoja vuosien saatossa, en vieläkään ole mestari ja tuskin koskaan tulenkaan olemaan sellainen, mutta luulen, että yksinäisetkin voivat oppia olemaan vähemmän yksinäisiä yksin. Ensinnäkin negatiivisten asioiden vatvomisen kierteen (“mikä minussa on vikana”, “kaikki muut sitä, minä tätä”) voi oppia katkaisemaan eritoten jos nämä ajatukset alkavat laukata muiden ihmisten läsnäollessa, sillä päässäsi syntyvät ajatukset eivät lähtökohtaisesti ole muiden vika (paitsi jos on kyse kiusaamisesta), he ansaitsevat parempaa. Toisekseen, hetkessä eläminen (kuinka kliseiseltä se kuulostaakaan) on hyvä yksinäisyyden poistaja: miten sitä voi olla yksin kun luonto antaa parastaan, jalat toimii, hengitys pelaa ja kaikista maailman kuvastoista pääni valitsee ajatella koiranpentuja, singulariteettia, grönlantia tai mitä milloinkin sattuu hyväntuulisesti kiinnostamaan. Minun mielestä ensin pitää olla sinut omien vikojensa kanssa olipa ne mitä vain ennen kuin elämänhallinta on siinä pisteessä, että voi opetella elämistä mukavuusalueensa ulkopuolella. Tällöin jurottajakin voi jurottaa vähemmän seurassa ja yksinäinen nautiskella yksinolon tuomasta vapaudesta. Vioilla tarkoitan esimerkiksi sitä, että ei häpeä tarvettaan olla yksin tai saada lisää ystäviä, ei häpeä niitä taustoja, jotka näihin tarpeisiin ovat johtaneet. Aivan liian usein yksinäisten tarinat ovat nyyhkytarinoita, kun niiden pitäisi olla aktivointitarinoita, joiden lopputuloksena ei ole hollywoodmaiseen malliin kasa kavereita tai edes yksi vaan prosessinkuvaus “ongelman” ratkaisuyrityksistä ja sen aikaisesta kasvusta. Haluaisin myös huomauttaa, että yksinäisen tukeminen ja ystävänä olo voi olla yksinäistä puuhaa, raskastakin, jos huomaa, että on henkilön ainut kori, jonne munat laitetaan. Tämänkin takia on tärkeää, että yksinäisiksi itsensä tuntevat hoitavat itseään kokonaisvaltaisesti, koska yksinäisen tilanne voi aiheuttaa olemassa olevissa kaverisuhteissa huolta ja ahdistusta mikä ei ole omiaan ylläpitämään rentoa kaverimeininkiä.

  • Niin kaunis kirjoitus <3 kosketti, samoja fiiliksiä ollut itselläni. Olen monesti kokenut ulkopuoliseksi oloni tietyissä porukoissa ja on tuntunut niin tyhmältä, että omat asiat kiinnostaa niin vähän, että joku alkaa puhumaan päälle. Nyt tuntuu, että ympäriltä on karsiutunut kaikki sellaiset muka ystävät ja jäljelle jääneet ne todelliset. Ihana Jenni, kiitos kun jaoit tämän <3

  • kts

    Oon nyt tunnin verran yrittänyt kirjoittaa tähän jotain. En osaa.

    Juuri eilen itkin töistä tullessani poikaystävän kainaloon, miten yksinäiseksi itseni tunnen.

    Jokainen päiväkirjalainauksesi oli kuin omastani.

    Pystyn allekirjoittamaan jokaisen sanasi kuin omanani.

    Kavereita on, ystäviäkin, mutta silti, tunnen, etten ole kenellekään se ensimmäinen vaihtoehto. Olen se, jolle soitetaan, kun muut ei pääse.

    Haluaisin joskus olla se eka.

    Kymmenen vuoden sinkkuilun jälkeen olen maailman onnellisin tuosta miehestäni, mutta ei hänkään aina riitä. Joskus tarvitsisi hieman enemmän. Jonkun oman. Haluaisi olla haluttu.

  • Julia

    Aivan ihana postaus. Ja samaistun myös. Luen todella mielelläni samantyylisiä kirjoituksia! :)

  • Anni

    Aloitin tänä syksynä yliopistossa ja samaistun tekstiin. Tunnen oloni yksinäiseksi. Minulla on ollut monta läheistä rakasta ystävää, mutta jotenkin he yksitellen hiipuvat elämästäni. Varsinkin uudessa kaupungissa aloitettujen opiskelujen takia.

    Ihmisiin tutustuminen vaatii jonkin verran oma-aloitteisuutta, mutta minulla ei löydy energiaa siihen masennuksen takia. Olen toisaalta onnekas, sillä minulla on ihana poikaystävä, jolle soittaa aina kun haluaa. Silti kaipaan ystäviä, joiden kanssa jutustella elämästä ja tehdä asioita jotka ovat lähellä sydäntäni. Esim käydä taidenäyttelyissä, sillä poikaystäväni ei ikimailmassa lähtisi mukaani niihin :D

    Tekstisi antoi minulle paljon lohtua ja tsemppiä jaksamiseeni. Kiitos kovasti!

  • Gatruska

    Kiitos Jenni rohkeudestasi kirjoittaa nin vaikeista asioista, jotka ovat sua omakohtaisesti koskettaneet. Tämä kosketti minua kovasti, vaikken olekaan ikinä tyäsin ilman ystäviä ollut. Yhtenä syksynä samalla paikkakunnalla ei ollut vaan yhtään läheistä ihmistä, pelkkiä tuttuja ja koin tämän ajan hyvin ahdistavaksi ja oloni yksinäiseksi.. Sittemmin asia muuttui, mutta en enää pidä ystäviä itsestäänselviyytenä.

  • Marsa

    Ihan täysin yksin en ole ollut, mutta ihan tarpeeksi kuitenkin. Koskaan ei ole ollut mitään isoa ystäväporukkaa, mutta pari hyvää kuitenkin, joista toinen on seurannut mukana jo parikymmentä vuotta. Mutta aina ei voi nähdä niin usein kuin haluaisi ja uusia ystäviä tuntuu olevan vaikea saada. Itsekin joskus mietin, että minulle kukaan ei soita eikä välttämättä ole ketään kelle soittaisi. Paitsi tietysti äiti. <3 Olen hieman ujo ja jään helposti porukassa alussa hieman sivummalle, mutta olen kuitenkin mielestäni sosiaalinen. Olisi mukava jos löytäisi jonkun jonka kanssa löytyisi heti yhteinen sävel.

  • Suru

    Kiitos tästä tekstistä! Olen aina ollut vähän yksinäinen ja tuntenut itseni usein ulkopuoliseksi, vaikka kavereita ja ystäviä on ollut. Varsinkin nyt aikuisena kun opiskelukaverit ovat kaikonneet maailmalle, niin sitä monesti huomaa että olisipa kiva lähteä sinne ja sinne, mutta kun ei ole ketään kenen kanssa lähteä. Koska kukaan muu ei pidä samoista asiosita tai ei olla tarpeeksi läheisiä. Totta kai sitä yrittää tutustua ja pitää yhteyttä niin, että niistä tuttavista tulisi niitä uusia ystäviä, mutta homma vaan ei oikein lähde lentoon.

    Samoin usein työpaikoilla olen jäänyt yhteisistä illanvietoista pois, koska minua ei ole kutsuttu. En tiedä johtuuko se siitä, että minua ei ole huomattu kutsua vai eivätkö ihmiset oikeasti pidä minusta. Kuitenkin mielestäni olen ihan huumorintajuinen ja ystävällinen ihminen, kaikin puolin ihan normaali ja yritän itse olla aktiivinen. Tuntuu ikävälle jäädä ulkopuolelle ja jossain vaiheessa sitä ei enää kehtaa tuoda esille, että aijaa olisitte minullekin sanoneet että olitte siellä ja siellä. Sitä alkaa epäillä, että seuraan ei kaivata ja miettimään miksi ihmiset eivät pidä minusta. Samoin tuntuu että kaikki muut menestyvät työpaikoillaan eteenpäin ja ovat pidettyjä, mutta en ymmärrä mitä itse teen väärin? Ikävältä tuntui kesän lopuksi nähdä kun ihmiset halailivat toisiaan ja antoivat lahjoja, mutta minulle ei ollut muodostunut yhtäkään sellaista suhdetta. Nämä asiat varjostavat joka päiväistä elämää ja syövät itsetuntoa. Sitä alkaa painua entistä enemmän siihen uskoon, että minusta ei ole mihinkään ja alkaa olla entistä lukkiutuneempi ja syrjään vetäytyneempi sosiaalisissa tilanteissa. Poikaystäväkin on välillä huolissaan ja välillä ärsyyntynyt siitä, että minulla ei oikein ole ketään muuta ketä pyytää mukaani tekemään asioita.

  • myy

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Mietteesi olivat kuin omasta päästäni.

    Koen hyvin samankaltaisia tunteita, kuin mitä muutkin ovat tänne kirjoitelleet – löytyy poikaystävä, pari hyvän päivän kaveria, muttei sitä todellista ystävää. Vanhat kaverit jäivät lukion jälkeen, kun muutin uuteen kaupunkiin opiskelujen perässä. Uusia ystäviä on ollut introverttina todella vaikea tehdä, ja välillä tuntuu, että opiskeluporukoista se juna vähän niinkuin meni jo.

    Vaikka olen asunut uudella kotipaikkakunnallani nyt yli vuoden, ei yksinäisyys tai vierauden tunne ole kadonneet mihinkään. Toisina päivinä olen sinut asian kanssa; pidän hiljaisuudesta ja omasta seurastani. Toisinaan mieli on musta, kun tajuan, etten voi purkaa kellekään sydäntäni tai jakaa elämän pieniä iloja.
    On kuitenkin äärimmäisen lohduttavaa huomata, etten ole ainut, joka kamppailee näiden tunteiden kanssa. Maailmassa on myös muita, jotka kokevat itsensä yksinäiseksi, vaikka ulkopäin he eivät siltä vaikuttaisi.

  • ilo na

    Aloin itkeä kamalasti kun luin tämän. Tuli hirveä muistojen tulva omista todella yksinäisistä ja raskaista ajoista, mutta samalla niin kiitollinen olo nykyisistä ystävistä ja kumppanista. Tämä oli tärkeä muistutus siitä, että asiat on nyt todella hyvin. Kiitos kun jaoit tämän : )

  • Yonna

    Kiitos, että puit omat ajatukset sanoiksi. En ole pitkään aikaan itkenyt näin paljon postaukselle johon samastuin niin. Kiitos ihana sinä jotenki kulkee hengitys paremmin nyt❤️

  • miina

    Kiitos tästä hienosta tekstistä, Jenni. Osui syvälle juuri tässä hetkessä. Olet blogisi ja snäpin perusteella upea tyyppi, ihania ja rakkaudellisia joulukuun päiviä. <3

  • Matias

    Kiitos Jenni rohkeasta kirjoituksesta, samastun! Sinussa on todella kirjailija-ainesta. Oletkohan kuullut Sandra Beijeristä ja hänen esikoisteoksestaan “Det handlar om dig”?

  • yksinäinen

    Kyyneleet valuen luin tätä tekstiä. Jokaikinen kursiivi on kuin suoraan omasta tämänhetkisestä elämästäni. Päällisin puolin minulla on kyllä sosiaalista elämää ja verkostoja, mutta ei oikeastaan yhtään ystävää. Ystävää, joka soittaisi juuri minulle, haluaisi viettää aikaa juuri minun kanssani. Ihan kamalaa, en ole ennen näin kirkkaasti tajunnut koko asiaa. Mutta kun ajattelen taaksepäin, näinhän se on ollut yläasteen lopusta saakka. Lukiossa ja opiskellessa oli toki kaveriporukka jonka kanssa vietettiin aikaa, mutta taisin olla lähinnä täytettä. Kun ei juo eikä käy baareissa, muut olettavat, ettet halua ollenkaan mukaan, joten ei kutsuta. Tuntuu kyllä tosi pahalle kun juuri esim. Koulussa toiset suunnittelevat nenäsi edessä yhteistä iltaa ja varovasti kysyt mitä on suunnitteilla, kellään ei tule mieleen pyytää mukaan. Onneksi elämässäni on ihana perhe ja siskokin on muuttanut takaisin samaan kaupunkiin. Puoliso toki paikkaa niitä ns tyhjiä iltoja, mutta ei korvaa sitä tosiystävää, ketä todella kiinnostaa ja kenelle voisi soittaa koska tahansa ja mistä syystä tahansa. kauniisti osaat kirjoittaa, tunne välittyi vahvasti. Mutta voihan surku kun tajusi kuinka yksinäinen sitä lopulta onkaan :(

  • Ambe

    Ihana ja koskettava kirjoitus, kiitos Jenni! <3

    Itsekin olen joutunut viime aikoina paljon pohtimaan yksinäisyyttä, sillä erään tilapäisen elämäntilanteen vuoksi olen ollut tämän syksyn todella yksinäinen. En usko, että tilanne ahdistaisi näin paljoa ilman aiempaa kokemusta yksinäisyydestä. Hämmentävää huomata, kuinka samankaltaisia omat vanhemmat päiväkirjamerkintäni ovat näiden sinun kirjoitustesi kanssa.

    Itselläni on sellainen tilanne, että luultavasti kukaan tuntemistani ihmisistä (avopuolisoani lukuunottamatta) tuskin voisi kuvitellakaan, että olen joskus kokenut yksinäisyyttä. Olen sosiaalinen, tulen ihmisten kanssa helposti toimeen, ja minulla kyllä on ystäviä. Ongelma on siinä, että ystävät ovat useimmiten olleet kaukana. Useimmat ystävyyssuhteistani ovat myös sellaisia, joita ei ylläpidetä päivittäin puhelimessa tai netissä, ne vain ovat ja yhteydenpitomme rajoittuu siihen, kun näemme muutaman kerran vuoden aikana. Ne ovat arvokkaita ja elinikäisiä suhteita, jotka kuitenkaan eivät poista yksinäisyyttä sillä emme ole sitten lapsuuden asuneet samassa kaupungissa kyseisten ystävien kanssa.

    Itsellenikin yliopistoaika oli ehdottomasti elämäni yksinäisintä aikaa. Tuolloin minulla puhkesi ensimmäistä kertaa masennus. Olen muutenkin äärimmäisen läheisyydenkipeä, ja yksinäisyys on minulle myrkkyä. Olen kyllä itsenäinen ja pärjään omillani hienosti, kaivaten säännöllisesti myös omaa aikaani, mutta lähtökohtaisesti rakastan jakaa elämän ilot ja surut jonkun kanssa.

    Muutto opiskelukaupungistani pohjoisesta etelään toi eteeni jälleen uuden haasteen. Ensimmäinen asuinvuosi Helsingissä oli siinä mielessä ihan kamala, että minulla ei ollut siellä lainkaan ystäviä. Asuin kyllä yhdessä poikaystäväni kanssa, mutta haastavan tilanteesta teki se, että hänellä oli todella paljon ystäviä kaupungissa jo tuolloin. Parisuhteessa kun on hyvä antaa toiselle tilaa myös mennä… yhtäkkiä viikonloput alkoivatkin pelottaa minua, kun panikoin jo viikolla, että entä jos poikaystävälläni onkin tänä viikonloppuna suunnitelmia kavereiden kanssa. Tuntui todella pahalta ikään kuin "varata" hänet itselleni viikonlopuksi, vaikka tiesin ettemme voi joka viikonloppu vain olla kahdestaan. Hänen ystävänsä toki ovat minunkin kavereitani ja olinkin tervetullut heidän joukkoonsa, mutta tuntui epäreilulta tunkea joka ikiseen kaveritapaamiseen mukaan.

    Muistan, että kerran viikonloppuna poikaystäväni ollessa poikakavereidensa kanssa muualla, halusin osallistua pieneen puistokirppikseen Helsingissä, mutta minulla ei ollut ketään kaveria. Rohkaistuin, ja menin paikalle yksin. Se teki olostani kuitenkin surullisen – siellä oli suuria kaveriporukoita myymässä vaatteitaan ja viettämässä hellepäivää piknikin ja skumppalasien kanssa naurun säestämänä. Katselin silloin hetken kauempaa muiden riemukkuutta, ja olin hirvittävän surullinen. Minun teki mieli kävellä johonkin niistä porukoista, esitellä itseni, ja kertoa olevani yksinäinen…kysyä, jos he voisivat viettää minun kanssani aikaa edes sen yhden päivän. Ajattelin, että ehkä sopisin porukkaan. En kuitenkaan saanut kerättyä rohkeutta siihen, vaan lähdin kotiin ja vietin viikonloppuni yksin.

    Nykyään olen siinä onnellisessa tilanteessa, että minulla on jo Helsingissäkin pari uutta ystävyyssuhdetta ja useita kavereita. Olen myös tietoisesti rohkaissut itseäni lähestymään uusia mukavan oloisia tyyppejä, ja ehdottamaan itse tapaamista. Ennen en nimittäin koskaan uskaltanut pyytää ketään kiinnostavaa tyyppiä (siis kaverimielessä) ulos, koska pelkäsin "pakkeja" niin kovasti. Nyt olen huomannut, että rohkeus poikii paljon hyvää.

    Harmillista kylläkin, että asun tämän vuoden kaukana kodistani, ja koti-ikävän lisäksi kaipaan niitä uusia ystäviäni, kavereitani, ja uutta Helsinkiin rakennettua omaa elämää. Onneksi tiedän tämän olevan vain väliaikaista, eikä toisaalta mikään estä minua ystävystymästä täällä väliaikaisella paikkakunnallani. Paitsi se, jos vastaan ei vain tule samanhenkistä tyyppiä. Olen ehkä myös "vaatimuksissani" nykyisin hieman joustavampi.. siinä missä ennen ajattelin "tosiystävyyden" klikkaavan ensi kohtaamisella, olen nykyään avoimempi tutustumaan myös ihmisiin, joiden tiedän jäävän vain pinnallisemmiksi kavereiksi. Toisinaan sellainenkin kaveruus voi olla piristävää (omalla kohdallani ainakin piristävämpää kuin yksinäisyys).

    Aikuisiällä ystävystyminen voi olla haasteellista, mutta kuten sanoit, sosiaalinen media helpottaa todella paljon. Koen, että nykyisin on jopa helpompaa pyytää ihmisten puhelinnumeroita ja Whatsapp tuntuu jostain syystä tekstiviestiä kevyemmältä tavalta lähestyä uutta tuttavuutta. :D

    Jopas tuli tekstiä, osuit arkaan paikkaan! Ihanaa kuulla, että sinullakin ystävyyden vuodet ovat takanapäin. Onneksi omalle tilanteelleni on myös deadline näköpiirissä.

  • Riikkanen

    Kiitos ihanasta, tärkeästä ja koskettavasta kirjoituksesta! Löysin itsekin tällä viikolla sattumalta päiväkirjoituksen melkein kymmenen vuoden takaa. Se pisti miettimään, kuka olin tuolloin ja kuinka paljon elämä on muuttunut. On ihana kuulla, ettet ole enää yksinäinen, sillä ainakin blogisi ja Ylen Blogistania-sarjan perusteella vaikutat todella huippu tyypiltä!

  • Kia

    Tää teksti sai muistamaan että jokaisen ystävän olemassaoloa täytyy arvostaa. Olin itsekin lukioaikoina hyvin yksinäinen ja täysin ilmaa ympärillä oleville ihmisille, löysin kaltaiseni ihmiset vasta muutettuani opiskelemaan muille paikkakunnille. Tärkeintä on juuri se että tulee kuulluksi , että sun seura ja jutut kiinnostaa. Muutenhan sitä voi olla yksin porukassakin. Musta on ihanaa miten mua nykyään kuunnellaan tarkasti vaikka puhuisin miten hiljaa. Kyllä hyvät ystävät arvostavat. <3

  • J

    Tärkeä asia! Kiitos, että otit esiin!

    Itse olen masennukseni myötä menettänyt kaikki ystäväni: osaan katkaisin välit heidän pidettyään minua vain laiskana, osa katkaisi välit minuun kaiketi peläten taruntaa. Tai jotakin.

    Tällaisten kokemusten jälkeen ystävyys nousee suureen arvoon. Pitäkää huolta ystävyyssuhteistanne!

  • sokeris

    Kiitos, Jenni, tästä postauksesta. Päiväkirjalainaukset olisivat voineet olla omastani. Itse asiassa pari lainauksista on lähes identtisiä oman kirjoitukseni kanssa. :)

    Tässä oli pari vähemmän yksinäistä vuotta ja olin jo vähän unohtanut miltä se tuntuu kun lähtee perjantaina töistä ja salaa toivoo, että olisi jo maanantai. Kun kyselelyihin vastataan, että on jo hirveesti muuta menoa ja ainoat sanat koko viikonloppuna vaihdetaan kaupan kassan kanssa. Nyt niiden harvojen ystävien ja vähän useampien kavereiden elämät ovat menneet taas askeleen eteenpäin ja omani tavallaan ei, joten minulle ole enää tilaa ja tämä kaikki alkaa taas tuntua niin kovin tutulta.

    Ehkä pahimmalta tuntuu kuitenkin se, että jos asiasta erehtyy joskus jollekin varovasti mainitsemaan, ihmiset tuntuvat menevän jotenkin lukkoon, eikä kukaan osaa sanoa oikein mitään. Väkisin tulee sellainen tunne, että ajattelevat mikä ihme tuossa on vikana. Eikä mikään koskaan muutu. Puhelut-listan täyttävät edelleen työpuhelut ja äiti.

  • Suvi

    Ihanaa et joku muukin puhuu mummo- ja pappakavereista!! Mulla on muutama semmoinen ja musta tuntuu kyllä että ilahdutetaan toinen toisiamme! Mulla nää “pappakaverisuhteet” alko sillä että vastaan tullessa moikkasin vaikken tuntenutkaan koko vaaria ja siitä sitten on tullut tapa ja aina jotakin jutellaan kun nähdään. :) upea teksti Jenni!

  • KatriElina

    Tosi tuttua tekstiä. Kiitos Jenni avoimuudesta, sillä kuten kommenteista voi lukea, moni on kokenut saman ainakin jossain vaiheessa elämää.
    Koin ala-asteaikana vahvasti etten kuulunut joukkoon. Tulin toimeen, olin kai melko harmiton, mutta olin aina se sivusta seuraaja.
    Löysin todellisen parhaan ystävän vihdoin kasiluokalla ja pääsin sen myötä “piireihin”. Ystäväni piti puoliani ja otti mukaansa omien ystäviensä seuraan. Parikymppisenä minulla oli neljä parasta ystävää ja he ovat kulkeneet mukana sieltä asti. Lapsuusajan yksinäisyys jätti kuitenkin vahvan jäljen itsetuntooni, jota paikkailin vuosikausia..En uskonut että kukaan aidosti pitäisi minusta.

    Ystävistäni huolimatta (elämä on vienyt meitä eri kaupunkeihin ja elämäntilanteisiin, mutta lämpimät välit ovat säilyneet ja tapaamme säännöllisesti) olen välillä todella yksinäinen. Minulla on sosiaalinen työ ja olen muutenkin seurallinen, mutta koen edelleen ajoittain vahvasti että olen kuin toiselta planeetalta. Toisaalta olen oppinut hyväksymään erilaisuuteni ja elämään sen kanssa. Pääasiassa päivät ovat täynnä hulinaa ja tapaamisia ja kaikinpuolin mukavia nykyään.

    Myönnän, että nautin yksinolosta silloin kun se on oma valinta ja kaipaan omaa aikaani. Luulen, että näin 34-vuotiaana yksinhuoltajana suurin yksinäisyyden aiheuttaja on lopulta kumppanin kaipuu. En haluaisi myöntää että mies voisi täyttää sen aukon, mutta niin se taitaa kuitenkin olla. Sielunkumppani, ystävä, arjenjakaja, hän joka näkisi minut kokonaisena.

    Olipa sekavaa tekstiä.. Uskon vahvasti sielunvaellukseen ja siihen, että olemme täällä eri aikakausilta ja maailmoista. Ehkä vähän korkealentoista :D Mutta koen, että sillä selittyy se ulkopuolisuuden tunne, kun eri-ikäiset sielut törmäävät eivätkä ymmärrä toisiaan. Helpottaa yksinäisyyden hyväksymistä, että tämä on vain yksi pätkä kokonaista matkaa ja tästä opin jotain uutta seuraavaa jaksoa varten :)

  • Siiri

    Voi, eksyin sattumalta blogiisi. Hyvin kirjoitettu teksti, jota oli kiva lukea. Kiitos! Olit kirjoittanut asioita, johon pystyi valtavasti samaistumaan.

    Erityisesti jäin pohtimaan yksinäisyyttä, joka on myös osittain omaehtoisesti valittua ja silti saattaa tuntua pahalta. Oman haasteensa yksinäisyyteen tuo sosiaalinen taidokkuus. Tällaista, sosiaalisesti taitavaa ihmistä, ei monesti luokitella yksinäiseksi, vaikka saattaa sitä olla. Sellaista yksinäisyyttä on joskus vaikeampi huomata. Se, että osaa taitavasti kommunikoida muiden ihmisten kanssa ja olla ihmisten seurassa ei kuitenkaan poista sitä ulkopuolisuuden tunnetta niin sanotussa ‘väärässä seurassa’ ollessaan.

    Kaikille sitä toivoisi riittävästi ympärille sekä niitä ihmisiä että sitä ystävyyttä&rakkautta.

  • Tinttinen

    Olen kanssa vähän yksinäinen susi. Minulla ei koskaan ole ollut ns. parasta kaveria ja minulle harvoin soitetaan. Mutta vuokrasin muutama vuosi sitten omakotitaloni vintini kahdelle mummolle. :)
    Ollaan yhdessä tehty pihatöitä. Ja mummot tuo marjoja ja sieniä ja minä hoidan remonttihommelit.

  • Jenni, todella koskettava kirjoitus! Pystyn samaistumaan täysin. Ja hullua, koska nuo päiväkirjan katkelmat voisivat ihan hyvin olla teini-Artun päiväkirjasta..

  • Ja

    Pakko myöntää että hiipii hieman kateus, kun jotkut sanovat olevansa yksinäisiä poikaystävänsä kanssa :( mulle kelpaisi kyllä tuollainen elämäntilanne. Äidin kanssa on ihan hyvät välit joo, mutta kyllä se olen minä joka hänelle soittaa eikä toisinpäin.

    Lukion jälkeen kaikki ystävät tippuivat kelkasta, kelpasin yhtäkkiä vain viikonloppuseuraksi. Enkä aina edes silloinkaan jos en ollut “tarpeeksi humalassa.”

    Muutin opiskelemaan uudelle paikkakunnalle ja olen saanu pintapuolisia opiskelukavereita. Kenenkään kanssa ei nähdä vapaa-ajalla, ei vaan olla niin samanhenkisiä. Pariin olen jo joutunut katkaisemaan välit

    • Ja

      (hupsista)

      ,ja molemmat ihmiset ovat olleet sellaisia, jotka ovat jotenkin osanneet kuittailla minulle yksinäisyydestäni vaikka en ole siitä sanallakaan maininnut. “Siellä se vaan yksin sohvalla istuskelee.”
      En koe itse enää edes osaavani tai haluavani olla kenellekkään kaveri. Olen tyytynyt jo siihen ajatukseen, että persoonassani on jotain suunnattoman ärsyttävää, jos ansaitsen tuollaisen kuittailun.

      • Kiti

        En usko että sussa on isoin vika. Tietty aina kannattaa katsoa kriittisesti omaa käytöstään, että ottaako muut tarpeeksi huomioon, osaako kysyä muiltakin että mitä kuuluu ja olla aidosti kiinnostunut sen sijaan että puhuu vaan itsestään.
        Mutta suurimmalta osin kaverittomuudessa on aina kyse siitä ettei ole löytänyt niitä omia tyyppejään! Tärkeintä on löytää ne jotka on yhtä outoja kuin mitä itse on!:D ei sellaisille ihmisille tarvitse yrittää olla yhtään mitään. Luulin itsekin lukiossa että mussa on vika kun en pidä kenestäkään. Sitten muutin muualle ja kappas, nykyään pidän melkein kaikista keitä kohtaan. Pitää vaan löytää se omanlainen elämänsä ja kuviossa. Tsemppiä etsintään, oot hyvä just noin:)

  • mari

    Voin samaistua täysin tekstiisi. Lukion jälkeen hyvät ystäväni lähtivät eri puolille Suomea ja yhteydenpito jäi. Uudesta koulusta oli vaikea löytää ystäviä ja yhtäkkiä huomasin olevani yksin. Pahimpina vuosina itkin viikonloppuisin, kun kukaan ei soittanut minulle tai pyytänyt minua illanviettoihin. Onneksi työ pelasti minut osittain. Työkavereista sain hetkeksi seuraa, vaikka emme vapaa-ajalla hengailleetkaan. Olen usein miettinyt, että mikä minussa on vikana. Mielestäni olen hauska ja kuuntelen, kun muilla on sanottavaa. Osaan myös osallistua keskuteluun, jos sellainen on meneillään. Jostain syystä omanlaiset kaverit ja ystävät eivät ole löytäneet minua tai minä heitä. Muutin nyt loppukesästä Helsinkiin aloittaakseni koulun. Ajattelin, että tietenkin saisin kavereita. Toisin kävi. Tuntuu kuin taas toistuisi sama huono tuuri, mikä kävi viimeksi kun aloitin koulun. Olen taas yksinäinen. Ja olen tottunut yksinäisyyteen. Ehkäpä pitäisi kokeilla sitä Facebookin Uudet ystävät-sivustoa. Olisi ihanaa, jos löytäisi samanhenkisiä ihmisiä, joita kiinnostaa muoti, taiteet ja musiikki.

  • Maini

    En osaa nyt muuta sanoa kuin, että Kiitos Jenni, kun kirjoitit tärkeästä aiheesta

  • Meri

    Kaunis teksti. Yhtäkkiä muistin omia fiiliksiä opiskeluajoiltani.. Kuulosti kovin tutulta tuo, että tunsit olosi yksinäiseksi, mutta seurakaan ei sitä oikein hälventänyt, pikemminkin päinvastoin. Olin myös ajoittain se sosiaaliperhonen, jolla oli niiiin hauskaa kaikenmaailman kekkereillä. Toisinaan taas tunsin olevani aivan yksin enkä kestänyt ajatusta ulos ihmisten ilmoille lähdöstä. Se, että joutuu pitämään kestustelua yllä tyyppien kanssa, kenellä ei ole mitään hajua siitä kuka oikeasti olen.

    Minulla on jälkeenpäin ollut tunne, että minun tuntemukseni olivat jonkinlaista teiniangstia (myös yliopisto-aikana). Toisaalta, myös minulla diagnosoitiin masennus ja lääkäri määräsi siihen kunnon lääkettä. Olin niin loppu, että aloin syömään sitä mukisematta. Onneksi minun kohdalla kävi niin, että jo alle vuoden kuurin jälkeen (josta puoli vuotta meni täysin lamaantuneena lääkesumussa) koin jonkinlaisen uudelleen heräämisen. Ihan kuin kroppani ja mieleni olisi resetoitu. Sitten olikin aika lähteä vaihtoon, ja se todella herätti minut eloon.

    Yksinäisyyden ja tietynlaisen masentuneisuuden kausia on tullut sen jälkeenkin, mutta olen tehnyt itsestäni havaintoja, jotka ovat helpottaneet oloani. Olen tajunnut, että olen ensinnäkin introvertti, vaikka sosiaalinen olenkin. Tarvitsen paljon omaa aikaa ladatakseni akkuja. Olen myös melankoliaan taipuvainen ihminen. Ja tietyt keinot vain auttavat aina – ulkona olo, liikkuminen, kokkaaminen. Näitä voi tehdä joko yksin tai yhdessä.

    Vielä lopuksi, olen itse tehnyt Helsinkimission kautta keikkaa, ja minusta se on aika hyvä ja ei niin sitova tapa auttaa! Voit aluksi tehdä keikkaa satunnaisesti eri mummojen ja pappojen kanssa esimerkiksi vieden heitä lääkäriin (voit nappailla keikkoja itselleen oman aikataulun mukaan). Kenties heistä löytyy sellainen tyyppi kenen kanssa voisit sitten nähdä ihan vaan juttelun merkeissä. =)

  • m

    Hyvä teksti Jenni! On hyvä että tästä asiasta puhutaan, pelkästään jo tieto siitä ettei ole ainoa yksinäinen, voi helpottaa.

    Mä kirjoitan tänne oman “tunnustukseni”, sillä tästä asiasta en paljoa puhu, enkä usko että kovin moni (jos kukaan) tätä tietää. Musta ei varmaan ikinä päällepäin uskoisi että olen yksinäinen. Juttelen ihmisille ihan sujuvasti, ja toki mulla on joitakin ihmisiä joita näen vapaa-ajalla silloin tällöin, mutta ei oikein ketään kenen kanssa jakaisin säännöllisesti sellaisia päivittäisiä juttuja, tai avaisin itseäni enemmän.

    Tuntuu etten voi sanoa itseäni oikeasti yksinäiseksi siinä mielessä, etteikö esim. työpaikoilta ja opiskeluista löytyisi ihmisiä joihin tutustua. Mun yksinäisyys johtuu enemmän siitä, että iso osa tapaamistani ihmisistä on sellaisia, joiden seurassa mulla on yksinäinen olo. Enkä tarkoita tätä niin että ajattelisin olevani kenenkään yläpuolella, jollain tavalla erilainen vaan.

    Tosin en koe tilannettani mitenkään surkeaksi, mä nimittäin oikeasti viihdyn omassa seurassani. Joskus kuitenkin on tilanteita, kun haluaisi tehdä jotain seurassa, eikä olekaan ketään kenen kanssa mennä ja tehdä. Mutta tiedän myös että sellaisia ihmisiä joiden seurassa on aidosti rento ja tosi hyvä olo, ei löydy mitenkään “pakottamalla”, joten annan tilanteen vaan nyt olla mikä on, ja olen avoin sille että kyllä niitä mulle oikeita ihmisiä vielä elämääni jotain kautta tulee :)

  • Tuuli

    Kiitos tästä postauksesta Jenni! Olen lukenut blogiasi jo pidemmän aikaa, mutta nyt vasta uskaltaudun kommentoimaan. Minulle tällä postauksella oli valtavasti merkitystä, sillä koen itsekin välillä samankaltaista yksinäisyyttä kuin sinä olet kokenut ja pystyn samaistumaan kirjoitukseesi. On rohkeaa, että uskallat kirjoittaa aiheesta näin avoimesti. Kirjoituksesi kosketti ja antoi lohtua. Kiitos :)

  • Valpuri

    Kiitos tästä tärkeästä ja niin paljon omasta maailmastasi jakaneesta postauksesta!

    Mitä tulee mummo- tai pappakavereihin, osaan suositella kirkon kautta järjestyviä yhteyksiä. Kannattaa ottaa yhteyttä oman asuinalueen seurakuntaan, vaikkapa kirkkoherranvirastoon päivystävälle papille. Sieltä ohjataan sitten eteenpäin ihmiselle, joka koordinoi tällaisia aiheita. Ajatuksena on auttaa samankaltaisia sieluja kohtaamaan toisiaan iästä riippumatta – usein työntekijät ovat välittäjinä, kun tuntevat niin laajan verkoston ihmisiä. Kyse ei ole niinkään virallisesta, järjestäytyneestä toiminnasta vaan ihan arkisesta ihmisten toisiina tutustuttamisest ja alkukontaktiin saattamisesta. Tätä kautta on moni kohdannut iästä, sukupolvesta ja sukupuolesta riippumatta. Ja sitä on aina kaunista todistaa.

    Toinen, sähköisempi vaihtoehto, on Suurella sydämellä -portaali, joka tuo yhteen ihmisiä ja auttaa löytämään itselle sopivaa tekemistä toisten kanssa. http://www.vapaaehtoistyo.fi, ja sieltä Helsingin osio.

    Kumpaakin toimintaa pyörittäneenä tiedän, että Suomi on täynnä sieluja, jotka kaipaavat kahvi- tai puistokävelyseuraa, sohvalla istumista ja ihan arkisten asioiden jakamista. Monista elämäntilanteista, sadoista elämäntarinoista, yksinäisyydestä ja ihmisen kaipuusta riittää tarinoita. Ihanaa, että haluat jakaa omaa tarinaasi ja olla myös kuulemassa toisten kertomuksia!

    Terv. Blogiasi pitkään ja hartaasti lukeva helsinkiläinen pappi :)

  • Maaru

    Kiitos Jenni! Kirjoituksesi antoi minulle voimia tähän päivään ja toivoa tulevaan. <3

  • Sun

    Kuten niin monet muutkin, haluan sanoa kiitos, Jenni! Yksinäisyydestä ei koskaan ole liikaa puhetta. Helpottaa tietää, ettei ole ainoa, jota asia koskettaa.

    Itselläni on ollut sellaisia vaiheita elämässä, kun ei ole ketään, kenelle soittaa tai pyytää minnekään. Sitten toisaalta on ollut yltiösosiaalisia kausia, aktiivista opiskelijaelämää jne. Harvan ihmisen kanssa on kuitenkaan todella “klikannut”, suurin osa kavereista on vaan jäänyt jonnekin. Ja suurin osa sosiaalisista kontakteista on ollutkin vaan sellaista hyvän päivän kaveri -meininkiä, ei mitään syvimpien tuntojen tilittämistä. Ja sehän on ihan ok! Sellaisten ihmisten kanssa ei vaan sitten tule pidettyä enää yhteyttä, kun esim. välimatka kasvaa.

    Nyt taas muutaman vuoden jälkeen koen itseni yksinäiseksi. Valmistuin alkuvuodesta ja muutin toiselle paikkakunnalle. En enää pidä yhteyttä opiskelukavereihin, koska nyt huomaan, ettei meillä opiskelun lisäksi ollutkaan muuta puhuttavaa. Yhteinen elämäntilanne yhdisti, ei muu. Vaikka olen nyt töissä, ala on miesvaltainen (ja minä siis nainen) enkä ole todellakaan kaverustunut kenenkään kanssa töissä, enkä sitten muutenkaan tällä uudella paikkakunnalla.

    Huomaan, että näin vanhemmiten olen tullut tosi kriittiseksi ystävien suhteen. En esimerkiksi jaksa kuunnella entisten opiskelukavereiden kertomuksia bilettämisestä ja yhdenillanjutuista. En vaan saa siitä mitään, enää. Olen itse ihanassa parisuhteessa ja minulle esimerkiksi perheenlisäys on ajankohtaisempi aihe kuin kaikki eri ihastukset viime viikonloppuna baarissa. Koen vähän syyllisyyttäkin siitä, että “nirsoilen” tällä tavalla. Toisaalta, jos jonkun kanssa ei vaan enää maailmat kohtaa… Meillä on miehen kanssa talonrakennusprojekti meneillään, ja ymmärrän, ettei se todellakaan ole lähellä monen entisen kaverin elämää, joten yhteistä sanottavaa on enää vaikea löytää. Jos toinen kuvailee talonrakennusta ja toinen valittaa, miten ei saa bilettämiseltään vuokria maksettua…

    Mietin, olenko jotenkin valinnut yksinäisyyden. Nirsoilenko liikaa? Vai eikö vain kohdalle ole sattunut sopivia ihmisiä, sellaisia, joilla olisi samat haaveet ja pelot elämässä tällä hetkellä, kuin minulla? Onko ystävien aina pakko edes olla niin samanlaisia? Tällä hetkellä minusta tuntuu, että on mutta ajatus mietityttää kovasti.

    • Nannannan

      Kokemuksesi yksinäisyydestä on varmasti tosi ja tuntuu pahalta. Mutta kriteerisi ystävyydelle myös. Kuvailet ettei sinua voisi vähempää kiinnostaa ystäviesi bailaus ja ihastusjutut. Ystävyydessä yleensä kuitenkin ainakin yritetään myötäelää toisen asioita, vaikka aina (varsin usein oikeastaan) oma elämäntilanne ei samanlainen juuri sillä hetkellä ole.

      Elämä soljuu eteenpäin omalla painollaan ja ihmisillä erilaisia puroja pitkin. On haastavaa ajatella että ystävien elämäntilanteet muuttuisivat aina samassa syklissä omien kanssa. Ystävyydessä jota itse olen kokenut on varmasti alussa yhdistänyt sama elämäntilanne, mutta pidemmän päälle jokin ihan muu.

      Yhdessä kaverporukassani lähes kaikki ovat olleet hyvin pitkissä parisuhteissa (aiemmin mukaanlukien minä). Olisi inhottava ajatus että kun itse erosin, murehdin ja surin sitä, treffailin innostuneena ja sitten rakastuin, ei kavereitani olisi kiinnostanut asiani lainkaan, sillä he ovat osa aivan eri elämäntilanteessa. Osa naimisissa ja raskaana. Samalla tavalla kun minä olen seurannut heidän vanhemmaksi kasvua ja ollut omalla tavallani siinä mukana, he ovat olleet minun ystäviäni ja kuunnelleet iloja ja surujani. Sillä meitä on yhdistänyt muukin kuin 8v kestänyt parisuhde ja sama ammatti.

      Ymmärrän että on ihanaa, että on myös ystäviä jotka ovat hieman lähempänä oman elämän kuohuja. (Onneksi minullakin on ollut kaveriporukoita, joissa ollaan sinkkuja, tapaillaan ja ihmetellään rakkautta ja elämää). Mutta pitäisin sitä hieman ylimielisenä, jos joku kaverini olisi sanonut ettei ole yhtään kiinnostunut treffeistäni ja ihastuksestani, sillä elää nyt jotain paljon vakaampaa ja ‘todellisempaa’ vaihetta elämässään. Jos olisit vilpittömästi kiinnostunut opiskelijakavereittesi elämästä, voisivatko he olla kiinnostuneita myös sinun lapsi- ja talohaaveista? Jos kiinnostus ei ole molemminpuolista, niin toki ystävyys ei silloin kanna hedelmää.

      Uskon että ystävyyssuhteissa kantaa hedelmää se, että näkee vaivaa, on kiinnostunut ja vastavuoroinen. Osoittaa että välittää ja kuuntelee, vaikkei aina ymmärtäisi. Tsemppiä ystävyyssuheisiin :)

      • Ann

        Niin, onko sitten parempi olla kokonaan yksin kuin ystävyyssuhteessa, joka tuntuu väljähtäneeltä tai siltä, ettei tässä enää oikein kohdata? Onko ystävyyssuhde kuin parisuhde, että etsii “sitä oikeaa”, eikä tyydy mihinkään “sinne päin”? Onko se reilua vai väärin?

        Tässä kiinnostavaa pohdintaa aiheesta: http://www.lily.fi/blogit/kymmenen-vuoden-yksinaisyys/kaveruus-kuin-parisuhde (ei ole oma blogini, satuin vaan löytämään, kun tämän yksinäisyysteeman ympärillä pyörin).

  • Mar

    Voi Jenni, tämä oli kyllä kaikkien aikojen koskettavin blogijuttusi, erityisesti vanhojen päiväkirja(?)merkintöjesi vuoksi. Ihan pahalta tuntui lukea ja kieltämättä jollain tavalla yllättävää, että olet ollut noin yksinäinen. Itse taas olin (monien yllätykseksi) pahasti koulukiusattu nuorena. Koulun ja maiseman vaihdos auttoi siihen. Ja vaikka se kamala ajanjakso onkin jättänyt jälkensä niin nykyään koen siitä kunnialla selviämisen vahvuudekseni enkä muistele pahalla (vaikka joskus säälin sitä nuorta silloista itseäni).

  • Noemi

    Kiitos, että kirjoitit tästä. <3

  • Riina

    Moi Jenni,

    Kiitos tästä koskettavasta postauksesta.

    Vaikka en itse ole joutunut tuntemaan yksinäisyyttä, tekstisi pysäytti ja kosketti. Etenkin, kun sitä helposti ajattelee, että eihän suosittu bloggari voi olla yksinäinen tai olla kokenut ulkopuolisuuden tunnetta. En itse asiassa tiedä, miksi.

    Mutta oli todella tunteita ravistelevaa lukea tämä kirjoituksesi ja ajatuksia heräsi monenlaisia.

    Kiitos avoimuudestasi.

  • Eevaaaaaaaaa

    Ihana juttu, ihan kuin omaa päiväkirjaa olisi lukenut. Vähän alkoi itkettää, niin kauniisti ja koskettavasti kirjoitettu. Itsekin olin varsinkin aiemmin yksinäinen. Onneksi sentään muutama hyvä kaveri ja poikaystävä nykyään on. Olen melko sosiaalinen ja tosiaan esim. työpaikoilla tulen hyvin juttuun kaikkien kanssa, mutta silti syvällisempiä ystävyyssuhteita on ollut tosi vaikea luoda, vaikka haluaisinkin.

  • AjN

    Pääsin lukemaan kirjoituksesi vasta nyt, mutta eihän tämä aihe vanhene. Upeaa, että uskalsit kirjoittaa tämän tärkeän ja henkilökohtaisen jutun – täältä siis suuret henkiset aplodit ja kunniamerkki!

    Vaikka kuulun itse siihen onnekkaaseen joukkoon, jolla on läheinen perhe ja joka on löytänyt elämäänsä mahtavia ystäviä ala-asteelta lähtien tähän päivään asti, koen tämän asian silti todella tärkeäksi. Ehkä juuri siksi, että en osaa kunnolla edes kuvitella, millaista olisi, jos asiat olisivat toisin, jos ei olisi välittäviä ihmisiä ympärillä. Raskaampaa, uskon.

    Itselläni läheiset ihmiset ovat juuri se tukiverkko, johon olen voinut luottaa, jos vastaan on tullut vastoinkäymisiä ja haasteita; työttömyyttä, surua, epävarmuutta. Ja samalla ilot ovat moninkertaistuneet aina niitä jakaessa.

    Toivoisin, että jokaisella ihmisellä olisi elämässään rakastettavia ja rakastavia ihmisiä, ja toivoisin, että pystyisin itse tekemään enemmän sen eteen, että näin olisi. Nyky-yhteiskunta on melko kova paikka, ja erityisen kova se tuntuu olevan yksinäisille ja syrjäytyneille.

    Kiitos ja halauksia Jenni <3

  • Essi

    Itku pääsi. Tunnistan liian hyvin nuo fiilikset ja myös juuri sieltä yliopistoajoilta. Jos en jaksanut lähteä baariin, jäin yksin. Tuntui, ettei kukaan edes halunnut tutustua toisiin syvemmin – vain luettiin, käytiin luennoilla ja biletettiin, kesäksi lähdettiin pois kesätöihin eikä yhteyttä todellakaan pidetty. Sairastuin osittain yksinäisyyden, osittain opiskelupaineiden takia syömishäiriöön samoina vuosina.

    Minua kannattelivat vaikean ajan yli lukioaikojeni ystävät, jotka ovat edelleen todella tärkeitä elämässäni. Olen heistä äärimmäisen kiitollinen.

  • suvi

    Kiitos hyvästä ja pitkästä postauksesta. Mielestäni on hienoa et kirjoitat muutakin kuin mitä oli tänään päällä. Koskettava aihe kyllä osui ja upposi. Näitä pohdiskeluja on mukava lukea kun itse en niin muotijutuista piittaa. Hyvää jatkoa :)

  • Hanna

    Koskettaa aika suurta määrää ihmisiä kommenttien perusteella. Itselläni on ollut useampi paras ystävä eri vaiheissa elämää, joskus tiivis porukkakin. Kuitenkin teini-aikojen päätyttyä tunsin itseni ajoittain yksinäiseksi. Hajaannuimme ystävieni kanssa eri paikkakunnille ja yhteydenpito loppui, kai elämäntilanteetkin olivat erilaiset. Aloin seurustella ja pitkään kuljinkin aina poikaystäväni ja hänen kavereidensa mukana, ja kavereiden tyttöystävien yms, mutta koskaan ei ollut sitä yhtä hyvää ystävää. En ollut koskaan se, jolle ensimmäisenä soitetaan. Ihailin ja kadehdin tuttavapiirissäni olevia paras ystävä -suhteita. Olen kai aika nirso myös, tuntui etten oikein kohdannut ketään joka olisi aidosti kiinnostunut samoista asioista kuin minä. Joku saattoikin kiintyä minuun mutta sitten itse torjuin sen. Nyt kuitenkin vihdoin olen itsekin löytänyt parhaan ystävän, vaikka siihenkin on liittynyt draamaa kun hänen entinen bestiksensä on jäänyt pois kuvioista pikkuhiljaa.. Kuulostaa lapselliselta, vaikka ikähaarukka osapuolilla on 22-26 vuotta. Noh. Uskon siihen että kaikki menee niin kuin on tarkoitettukin, silti niin että valinnoilla voi vaikuttaa. Olen nyt onnellinen mutta samalla pelkään että tämä suhde hiipuu, sillä erityisherkkänä introverttina koulu- ja työpäivien jälkeen viihdyn mieluiten yksin tai avopuolisoni seurassa. Ja sitten mietin että onko se oikeaa ystävyyttä jos olemme satunnaisia viestejä lukuunottamatta yhteydessä vain viikonloppuisin. Taitaa kuitenkin olla vain minulle ominaista ylianalysointia ja pohdiskelua.. Kuten joku muukin mainitsi, en halua vaikuttaa liian innokkaalta myöskään, takertuvalta, ja samalla pelkään että yksinolon tarve koituu kohtaloksi.

  • Tää postaus ois sopinut tavallaan vaikka mun kirjoittamaksi.

    Itsellä on sama tilanne että ei ole oikeastaan ketään kenelle soittaa tai kenen kanssa puhua asioista. Tuntuu että sekin ainut ystävä jonka kanssa ollaan tunnettu pitkään on jotenkin siirtymässä taka-alalle eikä enää ole ketään kenelle voi laittaa viestiä ihan mistä tahansa asiasta niin että tietää viestin vastaanottajan ymmärtävän sinua.

    Välillä olisi kiva jos olisi jotain semmoisia ihmisiä joiden kanssa voisi jutella vaikka ja mistä ja joita voisi pyytää avuksi esim. blogin kuvien ottamiseen mutta ei vain semmoisia ihmisiä ole ympärillä enkä oikeastaan tiedä edes että miksi.

    Opiskelujenkin aikana olin suurimman osan ajasta yksin, eikä minua ikinä pyydetty esim. kahville tauoilla enkä uskaltanut tuppautua muiden mukaan sillä en halunnut tunkeutua heidän porukkaansa ja tunsinkin oloni koko ajan ulkopuoliseksi ja sellaiseksi että en kuulu siihen porukkaan…

  • maijis_

    Kiitos ihanasta kirjoituksesta.
    Nuo lainaukset sun päiväkirjasta voisivat olla omastani ja ihan muutaman vuoden takaisia. Monesti olen miettinyt että mikähän minussa on “vikana” kun en löydä uusia ystäviä nykyisestä asuinpaikkakunnasta. Onneksi ystäviä kuitenkin on, tosin ne asuvat kauempana.

  • EmmaGee

    Kiitos ihanasta, kauniista ja rohkeasta kirjoituksesta!

  • mM

    Mun on pakko vielä kommentoida tätä postausta! Vierähti pari kyyneltäkin oikein poskelle tätä lukiessa. Pystyin samaistua sun vanhoihin aatoksiin, kun tuli mieleen pari vuotta nuorempi minä. Oot ihana Jenni <3

  • kata

    Todella tärkeä ja kaunis ja koskettava postaus. Yksinäisyys on todella raskasta, se kietoutuu öisin ympärille ja salpaa hengityksen. Itkettää kun katsoo päivällä puhelintaan koska niin kuuluu tehdä, vaikka tietää ettei siihen ole tullut yhtään viestiä. Tosi traagista että meitä yksinäisiä on näin paljon, emmekä koskaan kohtaa..

  • Paula

    Moi, Jenni!

    Kirjoituksesi oli tosi puhutteleva, kiitos!

    Itse olen hyvin introvertti ihminen ja valtaosan ajasta nautin yksinolosta. Ystäviä minulla on tasan kaksi, toinen jo ala-asteelta ja toinen opiskeluajoilta, mutta kaksikin tuntuu oikeastaan varsin ylelliseltä näin ujolle.

    Silti etenkin yksi lause kirjoituksessasi tuntui hyvin tutulta; se ettei kukaan juuri tunnu kaipaavan minua tai minun seuraani. Vaikka varsin tyytyväinen olooni olenkin, joskus tuo ajatus pulpahtaa mieleeni vieläkin.

  • Mia

    Kiitos, tämä kosketti ja syvältä! Olen monesti miettinyt, että mikä on minussa vikana, kun en ole kenellekään se tärkein ystävä, se jolle soitetaan ja jolle kerrotaan ensimmäisenä asioita. Eikä minulla ole ketään sellaista jolle soittaa. On kavereita ja ystäviä, tärkeitäkin, mutta kaikilla heillä on se parempi ystävä, jonka kanssa otetaan selfiet ja lähdetään Tallinnaan. Olen vähän väsynyt tähän yksinäisyyteen. Ja minulla on ihana perhe! Kultaakin kalliimpi mies ja valloittava poika, mutta kun se ei aina riitä sekään.

    Aivan ihanaa, että sinä olet päässyt pahimman vaiheen yli! Ehkä minäkin joskus vielä jostain löydän sen oikean sydänystävän?

  • Tuulia

    Kiitos kauniista ja henkilökohtaisesta kirjoituksesta. Olen kokenut saman, teini-iässä minulla ei ollut oikein ketään ystävää tai ajanviettokaveria. Silloin se ei kai niin vaivannut minua, koska olin tottunut tekemään kaiken yksin. Nyt aikuisena olen tavallaan kiitollinenkin siitä, koska se on tehnyt minusta todella itsenäisen. Nyt minulla on useita hyviä ystäviä, jotka tosin ovat kaikki eri paikkakunnilla ja harvoin tapaamme. Kynnys tehdä asialle jotain on korkea, mutta täytynee yrittää :)

  • TT

    Aivan ihana kirjoitus, Jenni! <3 Kosketti ja osui! Lainaukset päiväkirjastasi ovat kuin omia ajatuksiani. Itse olen introvertti ja viihdyn myös itsekseni, ja myös tarvitsen yksinäistä aikaa, etenkin, jos esimerkiksi töissä on ollut hektinen viikko. Minulla on muutama ihana ystävä, mutta olemme joko niin erilaisissa elämäntilanteissa tai asumme eri puolella maata, että näemme harvoin. Kaipaankin usein sellaista ystävää (ja näin sinkkuna parisuhdetta!), jonka kanssa voisi tehdä ja mennä ja ihan vain jutella arjen asioista. Tunnen usein olevani ”ylimääräinen” tai aina se pariton ihminen, joka ei ole kenellekään tärkein ja ykkönen. Kukaan ei kysy, miten minulla menee tai millainen päiväni oli, tule kylään tai pyydä ex tempore kahville. Eikä ole ketään, jolta voisin luonnollisesti pyytää apua jos sitä tarvitsen. Viikonloppuisin en ole kenenkään ykkösseuraa. Jos usean viikon kesälomalla kenelläkään ei ole aikaa tai halua viettää kanssani aikaa, yksinolo alkaa todella ahdistaa.

    Omalla kohdallani yksinäisyys on alkanut varsinaisesti vasta siirryttyäni yliopiston jälkeen työelämään. Opiskeluaikana olimme opiskelukaverieni kanssa suhteellisen yhtenäinen porukka, mutta valmistumisen jälkeen ihmiset lähtivät kuka minnekin, perustivat perheitä, alkoivat elää omaa elämäänsä. Huomasin, että en kuitenkaan ollut kuin parille silloiselle kaverilleni niin tärkeä, että yhteydenpitomme on säilynyt ja olemme edelleen ystäviä. Olen todella kiitollinen heistä, vaikka kaipaisinkin enemmän seuraa elämääni kuin mitä pelkästään heidän kanssaan on mahdollista.

    Työtilanteeni on tällä hetkellä sellainen, että en tiedä, onko minulla pian enää töitä, ja tässä tilanteessa ahdistaa oikeastaan eniten se sosiaalinen tyhjiö, johon joutuisin, jos arkipäivissäni ei olisi enää edes kanssakäymistä työkaverieni kanssa. Heidän kanssaan ei ole sellaisia ystävyyssuhteita syntynyt, että viettäisimme vapaa-ajalla aikaa yhdessä. En pidä itseäni kuitenkaan huonompana tai epäkelpona, kaikilla vain on omat elämänsä, parisuhteensa ja perheensä, joihin minä en mahdu mukaan. Olen huomannut, että monet elämän (eritoten epämukavat, jännittävät, ikävät) asiat saavat aivan liian suuret mittasuhteet, kun niitä ei voi jakaa kenenkään kanssa vaan joutuu märehtimään niitä itsekseen.

    Kohta, jossa kuvasit tunteitasi ollessasi yksin rannalla oli etenkin kuin omasta päiväkirjastani. Jätän usein menemättä jonnekin, kun ei ole ketään, kenen kanssa menisin. Tunnen itseni tuplasti yksinäisemmäksi keskellä ihmisiä, jotka ovat paikalla pariskuntina tai ystäviensä ja perheidensä kanssa, kun olen itse yksin. Etenkin yksin syöminen ravintolassa on mielestäni todella epämiellyttävää! Pitäisi vain opetella sietämään tilanteita, mutta tuntuu, ettei siihen ole energiaa. On helpompi jättää menemättä. Jos kukaan ei koskaan pyydä minua minnekään, vaan olen aina se joka ottaa yhteyttä ja tekee aloitteen, alkaa lopulta todellakin tuntua siltä, että seurani ei oikeasti kiinnosta ketään, eikä enää tee mieli itsekään ”ruinata” toisilta aikaa.

    Mutta on vain jaksettava uskoa, että jonain päivänä minäkin vielä kohtaan omanlaiseni ihmisen, sekä ystäväksi että elämänkumppaniksi. Sukulaissieluni, jonka kanssa olemme samalla aaltopituudella ja kiinnostuneita samoista asioista, eli jonkun joka on, kuten joku täällä jo kirjoittikin, yhtä outo kuin minä itse. :)

  • Vau, tämä kosketti, osittain samankaltaisten opiskelukokemusten takia. Vaihtolukukauden alussa mietin usein, olenko huono Erasmus-opiskelija, kun sekalaisissa baareissa läträäminen isolla porukalla ei tuntunutkaan enää omalta jutulta… Isossa, vieraassa kaupungissa yksinäisyys iskee vielä kovempaa kuin ennen, mutta sielunsiskojakin on onneksi löytynyt!

  • Kalla S

    Hieno postaus!

    Voisit pitää Saara Turusen Rakkaudenhirviöstä (tämän vuoden HS:n esikoiskirjapalkinnon voittaja).

    Siinä käsitellään ulkopuolisuuden tunnetta todella osuvasti.

  • Maikku

    Hieno kirjoitus! Noihin mummo- ja pappakavereihin liittyen, satuin huomaamaan lähikirjastossa (täällä pohjois-Helsingissä) käydessäni että siellä oli esillä lappunen, jossa etsittiin halukkaita henkilöitä lukemaan ääneen kirjoja sellaisille vanhuksille, joilla esim. huonon näön takia lukeminen ei onnistu enää omin avuin. Saa käydä lukemassa useammin tai vaikka vain kerran, ja lukija saa itse päättää tapaamisen luonteen (oletan siis että voi myös turista mukavia jos kemiat natsaa). Tämä kuulosti mielestäni loistavalta ajatukselta, “matalan kynnyksen tavalta” tutustua vanhuksiin.

  • Ninni

    Tosi hyvä kirjoitus! Sanoit tässä kaiken mitä en itse pystyisi sanomaan, tuntuu kuin lukisi omia mietteitä toisen ihmisen kirjoittamana. Kaunis kiitos

  • Nimetönminä

    Nyt on pakko avautua, jos vain sallit.

    Viimeinen, no, vuosi on ollut kovin rankka minulle. Isähahmon olen menettänyt henkisellä tasolla ja muuttanut siksi omaan asuntoon. Kunnollista äitihahmoa minulla ei koskaan ole ollutkaan.

    Olen voinut hyvin, hyvin pahoin tänä aikana. Liiankin pahoin: juteltuani kahden ystäväni kanssa negatiivisuuteni ja paha oloni on alkanut vaikuttaa heihinkin. Ymmärrän tämän täysin. En ole pystynyt purkamaan tunteitani aina oikealla tavalla ja siksi olen monesti äyskinyt heillekin. Enkä ole tarpeeksi osannut heidän puolestaan iloita, sillä oman elämän pettymykseni ovat kalvaneet mieltä. Olen kuulemma muuttunut vuoden aikana – en ole tätä edes tajunnut kunnes nyt.

    Olen pahoitellut virheitäni molemmille,  pohtinut asioita. Suututtaa tyhmyyteni, se, kuinka tiedostamaton omasta käytöksestään voi olla. Sillä tarkoitukseni ei ollut olla huono ystävä tai katkera.

    Ihan lähiaikoina olen pitkästä aikaa tuntenut itseni onnelliseksi lukuunottamatta tätä kriisiä kahden ystäväni kanssa. Keskustelu ja avautuminen heudän kanssaan samalla ahdisti mutta myös kalvoi mieltäni: he yrittivät jo jonkin aikaa vältellä seuraani ja se tuntui pahalta.

    Vaikka vika onkin minun, pelottaa nyt aivan suunnattomasti. En kai saisi valittaa. Mutta todella pelkään nyt jääväni yksin. On paljon kavereita, mutta heitä ei kiinnosta seurani tarpeeksi. Lisäksi tämä porukka, oikeastaan koko tuttavapiiri ja kiinnostuksenkohteet, ovat samoja ystävieni kanssa. Myös lukio ja osa kursseista.

    Nyt kesän vietän yksin omia virheitäni ja itseäni pohtiessa. Osittain töysin omasta halusta.

    Et ehkä tähän osaa mitään sanoa. Mutta helpottaisi, jos joku tämän lukisi. Ja ehkä vastaisikin.

  • Teuvo Kylmänen

    Kari Enqistin kirja;Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on hyvä lukea.

    Olimmepa kuinka yksinäisiä..vaan eipä sittenkään meistä jäljelle jää mitään.

Related posts