8/11/15

Onko ajoituksella väliä rakkaudessa?

26 104 love4

Olen miettinyt elämäni varrella paljon sitä, voiko rakkaudessa olla huono tai väärä hetki? Eikö tosirakkaus voitakaan aina olosuhteista riippumatta? Tai jos suhde ei selviä haastavista olosuhteista, oliko se sitten rakkautta ensinkään?

Jostain syystä olen intoutunut Snapchatissa (jennipupulandia) pohtimaan viimeisten kuukausien aikana tällaisia parisuhdeteemoja paljonkin, vaikka ihmissuhdeaiheiden käsitteleminen blogissa on ollut korkean kynnyksen takana. Olen saanut mietteistäni ja ääneen ajattelustani hurjasti kiitosta ja palautetta, joten olen sittemmin miettinyt, pitäisikö uskaltautua avaamaan sanainen arkkuni näistä aiheista myös blogin puolella.

Tiedän, että moni on kaivannut myös tänne blogiin pidemmän aikaa vähän henkilökohtaisempaa otetta ja totta puhuen olen ikävöinyt sitä vähän itsekin. Tällaisten vakavampien teemojen käsittely blogissa tuntuu kuitenkin jopa vähän pelottavalta, joten haluan yleensä antaa aiheiden ja ajatusten kypsyä rauhassa, ennen kuin ryhdyn avautumaan. Jostain syystä snäpissä tällaiset tajunnanvirtapohdinnat syntyvät vähän kuin itsestään, mutta ehkä se on hyvä: niiden innoittamana on varmasti helpompi pureutua näihin teemoihin myös blogissa.

love1

Olen pitkin syksyä mietiskellyt snäppivuodatuksissani ajoituksen ja olosuhteiden merkitystä ihmissuhteissa. Olen elämäni varrella kulkenut aiheen tiimoilta melkoisen matkan naiivista ja ehdottomasta ajattelusta hiukan realistisempaan ja armollisempaan romantiikkaan.

Nuorempana ajattelin, että jos tunne on riittävän vahva, rakkaus ja suhde kestää mitä vain. Sen pitää kestää. Tai jos niin ei käy, tunnetta ei vain ole ollut riittävästi tai sen eteen ei vain ole oltu taistelemaan tarpeeksi. Ehkä joissain tapauksissa voi olla niinkin, mutta hiukan kypsyttyäni ja aikuistuttuani olen myös oppinut ymmärtämään, että oikeassa elämässä rakkaus ei aina voita. Kahden ihmisen välinen aitokaan tunne ei kestä välttämättä kaikkea, mitä matkan varrella tulee vastaan.

On hirvittävän monen asian summa, onnistuuko suhde vai ei ja hetkittäin olen joutunut jopa suorastaan epätoivoon miettiessäni, miten mielettömän monen palasen pitää loksahtaa kohdalleen, että kaksi ihmistä rakastuu ja päätyy parisuhteeseen. Ja valitettavan harva näistä seikoista on sellaisia, joihin loppujen lopuksi voimme itse kamalasti vaikuttaa.

Rakkauden yhtälössä oma roolinsa on tunteiden lisäksi olosuhteilla, ajoituksella, arvoilla, tavoitteilla, tulevaisuudenhaaveilla, elämäntilanteilla, luonteenpiirteillä, kiinnostuksenkohteilla, taustoilla ja lukemattomilla muilla pienillä asioilla. Kun tätä oikein ryhtyy miettimään, saattaa joutua hämmennykseen, että miten oikeastaan kukaan ikinä onnistuu muodostamaan toimivan parisuhteen noita palapelin palasia yhteen sovitellessaan. Ja mitä vanhemmaksi tullaan, sitä omemmaksi elämä on jo ehtinyt muotoutua – ja sitä vaikeampi siihen voi olla sovitella uusia palikoita.

love2

Jos mietin sellaisia tilanteita omasta elämästä, missä tunteenpalon puute ei ole ollut syynä jutun kaatumiseen, tulee mieleen useampikin esimerkki. Olen ollut rakastunut ihmiseen, jonka kanssa en luonteeni puolesta kertakaikkiaan sovi yhteen – jos yhteiselo on yhtä taistelua, ei rakkaus välttämättä jaksa kannatella kaikkea yksin. Ei myöskään ole oikea lähtökohta parisuhteelle, jos kummankin tai jomman kumman pitäisi muuttua valtavasti, jotta suhde voisi toimia. Tottakai ihmisenä ja kumppanina saa ja voikin kehittyä, mutta jos oman persoonan muokkaaminen on lähtökohtainen edellytys sille, että kaksi ihmistä voisi edes tulla toimeen, ei ennuste suhteelle voi olla kovin optimistinen.

Mitä jos toinen sanoo, ettei hänellä yksinkertaisesti ole aikaa parisuhteelle? On helppo ajatella, että kyllä sitä aikaa toiselle ihmiselle löytää, jos sitä haluaa löytää. Olen kuitenkin ollut tilanteissa, joissa aikaa ei yksinkertaisesti ole ollut tai kahden ihmisen elämänrytmit ovat menneet niin ristiin, että suhde olisi vaatinut äärimmäisiä uhrauksia voidakseen edes päästä kunnolla käyntiin. En voisi ikinä vaatia toista ihmistä esimerkiksi riskeeraamaan uraansa rakkauden takia, joka on vasta nupullaan. Ja tuskin olisin valmis tekemään sitä itsekään kovin alkuvaiheessa suhdetta, vaikka tunnetasolla roihuaisikin.

Olen kokenut ja kokenut ajoituksen ja olosuhteiden puolesta myös sellaisia tilanteita, joissa vanha ero on vielä liian tuore, jotta ihminen pystyisi heittäytymään lupaavaankaan tunteeseen. Tilanteita, joissa ihastuminen voimallinen tunne on syttynyt jomman kumman olleessa suhteessa toisaalla. Tilanteita, joissa kahden ihmisen uskonnolliset vakaumukset ovat olleet niin kaukana toisistaan, että rakastumisesta riippumatta ei ole voitu nähdä yhteistä tulevaisuutta.

Olen todistanut myös sellaisia tilanteita, joissa oma tai läheisen vakava sairastuminen tai jokin muu kriisitilanne on alkumetreillä keskeyttänyt lupaavan romanssin kehityksen syvemmäksi. Tilanteita, joissa huomataan, että halutaan elämältä ja tulevalta tyystin eri asioita, eikä yhteistä maaperää löydetä ilman, että toinen joutuisi tekemään kohtuuttomia kompromisseja. Tilanteita, joissa arvot ja ajatusmaailmat eivät vain kertakaikkiaan kohtaa roihuavasta intohimosta huolimatta.

love3

Heikkoina hetkinä on helppo ajautua ajattelemaan, ettei olosuhteilla todellisuudessa ole merkitystä. Jos se toinen olisi vain välittänyt tarpeeksi, kyllä tämä olisi saatu toimimaan. Ehkä se toinen ei sittenkään vain tykännyt tarpeeksi. Mutta totuus on, että niillä olosuhteilla ja suhteesta riippumattomilla tekijöillä ON merkitystä. Se on vähän surullista ja sotii satukirjojen esittämää romanttista ajatusta kaiken voittavavasta rakkaudesta vastaan, mutta niin se vain on.

Ja toki on aina olemassa mahdollisuus, että se toinen ei sittenkään vain tuntenut tarpeeksi. Hyvin monessa tilanteessa syyt lupaavan tilanteen kariutumiselle ovat kuitenkin huomattavasti monimutkaisemmat. Se on hyvä muistaa niinä hetkinä, kun tekisi mieli velloa omassa surkeudessaan ja etsiä puutteita ja vikoja itsestään.

Olen siinä määrin romantikko ja sinnikäs rakkauden soturi, että jaksan kaikesta huolimatta uskoa siihen, että monissa tilanteissa vaikeudet ovat päihitettävissä ja rakkaus voi voittaa haastavissakin olosuhteissa ja lähtökohdissa. On silti hyvä pitää mielessä, että kaikkeen emme voi vaikuttaa ja joskus molemmat tilanteen osapuolet eivät syystä tai toisesta ole yhtä vahvoja ja sinnikkäitä. Sekään ei silti tarkoita, etteikö tunne kahden ihmisen välillä olisi ollut aito ja todellinen.

Tästä aiheesta voisi jatkaa loputtomiin, joten tuumin, että jätän pohdinnat tällä kertaa tähän. Jatkan sitten ensi kerralla vähän toisesta näkökulmasta, sillä ajatukseni rakkaussuhteiden kiemuroista eivät tosiaankaan olleet vielä tässä. ;) Sana on vapaa ja kommenttiboksi avoinna keskustelulle! Kuulen enemmän kuin mielelläni myös teidän ajatuksianne aiheesta.

PS. Mitäs tykkäätte taas näistä fantastisen upeista kuvituksista? :D

Tags: , , ,

Categorised in: Elämä

26 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • suhteeton

    Ajattelen, että ajoituksella on todellakin väliä kun parisuhdetta ja sen onnistumisen edellytyksiä ajatellaan. Onneksi emme ole “yhden oikean” varassa eli kunakin hetkenä on varmaan periaatteessa mahdollista löytää jostain se sopiva kumppani. Se, kuika helppoa tämä on, vaihtelee todennäköisesti todella paljon.

    Syy, miksi niin moni kipuilee parisuhteiden kanssa liittyy varmaan myös niihin odotuksiin, joita parisuhteelle ladataan. Odotuksethan ovat aika kovat, eikö? Romattis-eroottiselle vetovoimalle perustuva parisuhdehan on tavallaan aika nykyaikainen keksintö. Tänä päivänä on vallalla ajatus, että oman kumppanin pitää olla se kaikista tärkein ihminen maailmassa. Oman kumppanin kanssa pitää jakaa ihan kaikki – siis IHAN KAIKKI tai muuten kyse epäilyttävästä salailusta, jopa pettämisestä. Osapuolten pitää kyetä täyttämään kaikki toistensa tarpeet ts. kumppanin pitää olla paitsi rakastaja, myös paras ystävä ja niin edelleen. Kumppaneiden pitää “kasvaa yhteen” ja, samanaikaisesti, suhteen kipinää ja uutuudenviehätystä pitää pitää yllä keinolla millä hyvänsä. Ei riitä, että rakkaus kestää ikuisesti – myös rakastumisen tunteen tai sitä muistuttavan olotilan pitäisi kestää ikuisesti. Suhteen olemassaolo perustuu sellaisille asioille tai olotiloille, jotka eivät ole tiettävästi kauhean pysyviä.

    Ja kaikesta huolimatta parisuhteen päättyminen on ikään kuin epäonnistuminen, avioliiton päättymisestä puhumattakaan.

    Mielestäni on lähinnä kaksi vaihtoehtoa. Jos haluaa ennen kaikkea pitkäkestoisen suhteen, odotusten pitää olla todella maltillisia ja realistisia. Jos haluaa ennen kaikkea sellaisen intohimoisen “ihanneparisuhteen”, pitää hyväksyä se, että suurin osa meistä toteuttaa käytännössä ns. sarjamonogamiaa.

    • Todella mielenkiintoisia mietteitä, suurkiitos! Olen ehdottomasti kanssasi samoilla linjoilla siitä, että ei ole olemassa jotakin yhtä ainoaa oikeaa ihmistä – luojan kiitos. Mikä mahtaisikaan olla se todennäköisyys, että se yksi ainoa oikea näistä kuudesta miljardista sattuisikaan löytymään samasta maasta, saati kaupungista. ;) Sopivia kumppaneita on varmasti monia, mutta siinä päästäänkin juuri sitten siihen kohtaamisten, ajoitusten, odotusten ja muiden seikkojen ristituleen, jonka myllerryksessä puntaroidaan, voiko suhde todella onnistua vai ei.

      Odotukset parisuhteelle todellakin ovat kovat ja ne ovat varmasti muuttuneet vuosikymmenten ja -satojen varrella paljonkin. Toisaalta romanttinen rakkaus ei sinänsä ole mikään nykyaikainen keksintö. Siitä olen kuitenkin yhtä mieltä, että ihmisten odotukset parisuhteilta ovat monelta osin melkoisen epärealistisia ja paikoin aika kohtuuttomiakin. Alkuvaiheen huuma ja romantiikka rapisee ajan kanssa roihuavimpanakin alkaneesta suhteesta, mutta jos sen tilalle löytyy jotakin syvempää, voi suhde hyvinkin kantaa vaikka loppuelämän.

      On totta, että parisuhteelle ladataan valtavan paljon painetta nykypäivänä. Ei yksi ihminen voi täyttää kaikkia toisen tarpeita. On myös hirveän surullista, että parisuhteen päättyminen koetaan epäonnistumisena. Itsekin olen noiden tunteiden kanssa kamppaillut useamman merkityksellisen parisuhteen kuopanneena.

      Vaikka yhä edelleen parisuhdeihanteena lienee se loppuelämän kestävä suhde, niin todellisuudessahan yhä useampi ehtii elää nykypäivänä elämänsä varrella useamman pitkän ja merkittävän suhteen.

  • Ano

    Tämä postaus tuli ihan uskomattomaan saumaan. Ihan kuin olisit päässyt pääni sisälle ja päättänyt sitten kirjoittaa postauksen ajatusteni pohjalta.. :D hurjaa.

    Vuoden mittainen parisuhteeni päättyi noin muutama kuukausi sitten. Vaikka suhde olikin suhteellisen lyhyt, oli sen päättyminen silti todella kova henkinen isku, sillä olin todella kiintynyt tähän ihmiseen ja rakentanut jo pilvilinnoja yhteisestä tulevaisuudesta. Syynä eroon oli se, ettei oikeanlaista tunnetta vaan tullut, vaikka kaikki muu oli suhteessamme aikalailla kunnossa. Ihastuminen oli vahvaa, mutta se ei vaan syventynyt rakkaudeksi saakka.

    Jokin aika sitten sain tietää, että tämä entinen poikaystäväni on jo uudessa parisuhteessa, ja tämä tieto on aiheuttanut aikamoisen tunteiden vuoristoradan ja ajatusten myllerryksen. Olen kelannut suhdettamme taaksepäin, ja yrittänyt miettiä mikä meidän suhteessamme meni vikaan. Olen etsinyt vikoja pääasiassa itsestäni ja ollut vakuuttunut siitä, että jos olisin itse tehnyt jotain toisin rakastuminen olisi varmasti tapahtunut.

    Mutta tämä postaus sai ajattelemaan, että ehkä ero ei ollut kokonaan minusta johtuvaa, vaan monien tekijöiden summa. :)

    • Mahtavaa, että satuin päräyttämään mietteeni ilmoille juuri sellaisella hetkellä, kun niitä tarvittiin. <3

      Olen kokenut eräässä aiemmassa parisuhteessani itse saman kuin sinä, että tunteesta jäi vain jokin sellainen taso uupumaan, jonka olisin tarvinnut voidakseni tuntea olevani jutusta täysin varma. Silti välitin tästä ihmisestä valtavasti ja halusin kovasti saada suhteen toimimaan. Toivoin viimeiseen asti, että se jokin naksahdus tapahtuisi ja voisin tuntea sellaista varmuutta kuin tiesin olevani kykenevä tuntemaan. Sitä vain ei koskaan tullut.

      Entisen kumppanin siirtyminen konkreettisesti eteenpäin ei koskaan ole helppo paikka. Ei usein edes silloin, kun itse on halunnut erota. Se tekee erosta ja eteenpäin menemisestä niin paljon konkreettisempaa ja ikään kuin sinetöi sen, että tämä suhde on todella nyt ohi lopullisesti. (Vaikka koskaanhan ei pidä sanoa ei koskaan.)

      Minä kuitenkin viime kädessä uskon, että asiat menevät niin kuin niiden on tarkoitettu. Entinen kumppanisi löysi onnen jonkun toisen kanssa sydänsurun jälkeen ja sinulle on vielä tiedossa jotakin sellaista, mitä ei tarvitse epäröidä. Sinulle ja minulle. :)

  • j

    Ollakseni ihan rehellinen, tuo joidenkin omaksuma ajatus siitä, ettei mitään “yhtä oikeaa” ole, on aina ollut musta jotenkin surullinen ja nihilistinen.
    Mutta olen myös miettinyt, että voihan olla, että joillekin se on totta, että he eivät ole tulleet tiettyä ihmistä tänne etsimään. On kuitenkin myös ihmisiä, jotka vahvasti tuntee, että on joku ketä he odottaa…
    Itselläni oli oikeastaan aina kaikissa suhteissa ennen sellanen olo, että toinen jalka on oven välissä, koska vain tiesin, ettei “tämä ole se ihminen mulle”. En oikeastaan ole kyennyt koskaan muodostamaan normaalia toimivaa parisuhdetta keneenkään, ennen kuin tapasin nykyisen mieheni. En kuitenkaan väitä, että tadaa kaikki oli sitten helppoa ja yhtä ilotulitusta. Pikemminkin hän oli ainoa ihminen kenen takia olin valmis menemään niiden harmaiden kivien läpi, koska lähteminen ei ollut vaihtoehto, sille tiesin etten halua lähteä, koskaan.
    Musta tuntuu ihan hullulta se, että me oltais jotenki ihan randomisti yhessä, vain jonkun sitoutumisen vuoksi, että se olis mun kanssa jotenki…no en osaa edes selittää…ettei se olis mun kanssa siksi, että mä oon just mä, mä sen kanssa siksi, että se on just se, miljardien joukossa <3

    • Jokainen on toki vapaa uskomaan siihen, mikä itsestä tuntuu oikealta. Ajatus yhdestä ainoasta oikeasta on hurjan romanttinen ja kaunis, mutta minä henkilökohtaisesti en usko siihen. Minä uskon, että ihmiselle on olemassa monia potentiaalisia loistokumppaneita ja se on sitten monien asioiden summa, kenen kanssa lopulta päätyy yhteen. Eikä se minusta vähennä sen sopivan ja oikean tyypin löytymisen arvoa tipan vertaa, vaikka maailmassa olisi jokunen muukin ihminen, joiden kanssa voisin mahdollisesti olla onnellinen.

      En myöskään usko, että “sen oikean” löytyminen automaattisesti tarkoittaa ilotulituksia ja yhtä onnen tykitystä. Rakkaus voi syttyä niin monella tavalla ja monenlaisista lähtökohdista. Joskus juuri se ihminen, joka haastaa sinua ennennäkemättömällä tavalla, voi olla juuri se henkilö, jonka kanssa olisit lopulta onnellisin.

      Toisaalta ei sen, että olisi useampia mahdollisia sopivia tyyppejä, tarvitse tarkoittaa sitäkään, että olisi täysin sattumanvaraista, kenen kanssa lopulta päädymme yhteen. Joka tapauksessa ihana juttu, että olet löytänyt itsellesi juuri sen maagisen upean kumppanin, joka tuntuu täydellisen oikealta. Toivon, että samankaltainen onni kohtaa minutkin vielä jonakin päivänä. :)

  • SaraJasmin

    Kiitos ihanasta pohdinnasta! Kiva saada omien näkökulmien rinnalle jonkun joka uskaltaa omistaan kirjoittaa! Näitä ehdottomasti lisää. Älä välitä jos tulee negatiivista palautetta, jos näin hyvin pystyt kirjottamaan ja perustelemaan niin niitä on vaan mukava lukea :)

  • Tiiiinah

    Fanitan näitä kuvituksia, so cute! :)mielenkiintoinen postaus muutenkin, pistää itsenkin ajattelemaan asioita- mikä on “se salaisuus” oman 8 vuotiaan onnellisen suhteen takana? :)

  • HanKo

    Mä olen taipuvainen uskomaan, että ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa vaan enemmänkin useampia sopivia. Se sopivuuskin riippuu paitsi molempien luonteesta ja tavasta ajatella ja kommunikoida, myös ajoituksesta ja elämäntilanteista. Ja sitten kun se parisuhde on jo muodostunut ja vakaalla pohjalla, niin siitä tarvitisi myös muistaa pitää huolta. Tuossa vikassa on itelläni vielä oppimista…

    Ps. Tykkään kovasti kuvituksesta. :D

  • Mielenkiintoisia pohdintoja! Ihmissuhteet ja niiden toimiminen on niin jännä juttu. Tuntuu, että se on kuin jotain arpapeliä, kenen juttu toimii. Välillä tilanne voi ulkopuolisena näyttää aivan toivottomalta, mutta silti kestää vuosikymmeniä. Välillä hyvinkin ihanteellisistakaan olosuhteista ei saada toimivaa parisuhdetta millään. On varmasti totta, että on olemassa asioita, joiden yli ei vain pääse, vaikka syviä tunteita toista kohtaan olisi. Uskon kuitenki kovasti myös siihen, että jos oikeasti haluaa ja on valmis tekemään töitä, lähes mistä vain voi selvitä. Haaste on vain siinä, että molempien pitää haluta yhtä paljon.

    • Kaima

      Ihana postaus! Ja suloiset kuvat <3
      Ajattelen itse niin, että parisuhteen alkamiseen vaaditaan todellakin aika monta mätsäävää tekijää, jotta päästään alkua pidemmälle. Molemmilla pitää olla Se Oikea hetki juuri SILLE suhteelle…
      Nimittäin en minäkään usko siihen, että meille kaikille on täällä vain yksi Se Oikea. Se, että jostakusta tulee tunne, että hän on juuri Se Oikea, vaatii sen, että nämä yhteiset tekijät osuvat molemmilla kohdalleen :) Jos olisin tavannut nykyisen mieheni vaikka 15 vuotta sitten, hän tuskin olisi silloin, sellaiselle minälleni, ollut Se Oikea. Sen sijaan hän tupsahti elämääni 4 vuotta myöhemmin ja osoittautui juuri silloin juuri oikeaksi <3 Silloin olin valmis kohtaamaan hänenlaisensa, joka oli valmis kohtaamaan minut :) Se oikea hetki sai sitten aikaan sen, että kiinnyin ja rakastuin niin, että en halua edes miettiä enää, olisiko joku vaikkapa 10 vuoden kuluttua minulle "oikeampi". Eihän sitä tiedä, miksei voisi olla. Mutta nyt teen töitä sen eteen, että tämä nykyiseni voisi vielä silloinkin tuntua Oikealta <3 :)
      Ihanaa syksyä, Jenni! Ehdottomasti iso kannustus näille syvällisemmille postauksille!

  • Leena

    Kiitos ihanasta postauksesta, Jenni! :)

    Sinkkuna sitä miettii syitä siihen, miksi ihmeessä rinnalta puuttuu se oma, tärkeä ihminen, vaikka halua parisuhteeseen ja perheen perustamiseen olisi. Kirjoituksessasi oli monia hyviä pointteja. :)

  • Matias

    Kiitos Jenni tästä kirjoituksesta, näitä pohdintoja elämästä on todella kaivattu! Kuvitukset ovat erittäin persoonallisia mielestäni. Pelastit taas päiväni! :)

    Ystävällisin terveisin, toinen “romantikko ja sinnikäs rakkauden soturi”

  • Loistavaa pohdintaa! Ei mulla sitten muuta. :D

  • Lullah

    Ensimmäisenä tässä tulee mieleen näin kandivaiheen opiskelijan näkökulmasta se tilanne, kun muutaman vuoden kestänyt parisuhde kaatuu kun aloitetaan opiskelut. Yhden fuksivuoden kestäneen suhteen olen todistanut sivusta, mutta sekin kaatui pian siihen, kun vaan omat opinnot veivät niin erilleen. Kysehän on puhtaasti siitä olosuhteiden muutoksesta. Sitten vaihtoon lähteminen, työkomennus ulkomaille ajaksi x ja vastaavat uudean aikakauden alut varmasti vaikeuttavat. On vaikeaa aloittaa juttua jos toinen lähteekin suhteen alkuvaiheessa toiselle puolelle maapalloa.

    Uskon olosuhteiden vaikuttavan paljon, mutta toisaalta myös oma asenne niihin olosuhteisiin vaikuttaa yhtälailla. Kuulen koulussa niin paljon sitä, kun “tää meidän ala on vaan niin vaativa, ettei tässä vaan ehdi” ja silti tuntuu, että suurin osa vuosikurssistamme on löytänyt jonkun tässä välissä ja selviää koulusta ja kaikesta muustakin. Kyllähän sitä aikaa raivasi edes sen verran että meneekin toisen luokse yöksi, kun on kouluhommat tehty. Mutta kuten tuossa mainitsinkin, aina ei ole olosuhteita, joissa nämä varastetutkaan hetket onnistuvat.

  • Petra

    Todella kiinnostava ja syvällinen, puhutteleva postaus! Ja kuitenkin: vaikka arvattavasti parisuhteen eteen on nähtävä vaivaa, alkoipa suhde järjestettyna avioliittona tai kaikkien aikojen rakkaustarinasta, ja vaikka parisuhde voi onnistua hyvin huonoltakin vaikuttavista lähtökohdista, niin haluan tuoda tähän yhden uuden elementin- uskon näkökulman. Hengellisissä piireissä (krist.) on aivan normaalia, että rukoillaan Jumalan johdatusta puolison suhteen ja myös koetaan tätä johdatusta. Suos. tutustumaan aiheeseen!

  • Mikko

    Suurin osa parisuhteista ei selviydy rakkauden takia, vaan epätoivon ja pelon takia.

    Ne harvat rakastavat parisuhteet ovat todellakin olleet onnekkaita olosuhteiden ja ajoituksen suhteen. Ja ehkä myös ympäröivän kulttuurin ja yhteisöllisyyden kannalta.

  • Tää oli kiva teksti, luin pariinkin otteeseen. Olen itse ollut mieheni kanssa 12 vuotta yhdessä ja sitä ennen mulla oli yksi pitkäaikainen suhde. Itse uskon siihen, että meille löytyy useampia oikeita tyyppejä – on tuuripeliä, kenet heistä kohtaa ensimmäisenä.

    Vaikka ajatus siitä, että löytää täydellisen puolison ja elää onnellisena elämänsä loppuun saakka, on ihana, niin mä en oikein usko siihen. Pitkä suhde on minusta ennen kaikkea joka aamu yhä uudelleen tehtävä päätös siitä, että haluan jakaa elämäni juuri tuon tyypin kanssa. Silloin kun menee hyvin, päätös on äärimmäisen helppo. Huonoina aikoina tarvitaan sitten sitä tahtomista. Kuutioin itse homman niin, että jos aikoo olla yhdessä loppuelämän tähtäimellä, niin on pakko hyväksyä se, että joskus tulee huonoja aikoja ja ne voivat kestää tosi pitkäänkin. Sitten tulee taas parempia.

    Alkuhuuma ja ihastuminen ovat makeita tunteita, mutta pitkässä suhteessa saa niiden tilalle jotain (omasta mielestäni) vielä parempaa. Mutta täähän on persoonallisuuskysymys: joku kaipaa alkuhuumaa aina uudelleen ja uudelleen ja silloin voi tosiaan olla parempi, että suhteet vaihtelevat. Onneksi nykyään jokainen saa elää niin kuin tykkää, emmekä ole enää niin sidottuja normeihin. :)

  • KatjaV

    Aaaaaannnnd she’s back! ;)

    Kiitos analyyttisestä ja ajatuksia herättävästä pohdinnasta! Omat ajatukseni ovat menneet samoja ratoja. Olen ollut onnekas löytäesaäni useampia mahtavia ihmisiä, joiden kanssa ihmissuhdetta on päässyt rakentamaan. Jokainen on antanut ja jättänyt minuun jotain lähtiessään, enkä minäkin heihin. Uskon, etten olisi tämä nykyhetken minä ilman elettyä elämää, johon ihmissuhteet olenaisena osana kuuluvat.

    Ihanaa syksyn jatkoa!

  • Essi

    Ihanaa lukea pitkästä aikaa tätä pohtivampaa tekstiä! Kiitos!

    Tapasin itse avomieheni ns. huonoon aikaan. Hän oli todella rikki edellisistä eroistaan ja muutakin sekasotkua oli. Yritin tukea sekaantumatta liikaa, ja pikkuhiljaa rakastuimme. Tutustuminen tuollaisessa tilanteessa on tietenkin aiheuttanut vaikka minkälaista itsetutkiskelua ja ongelmaa myöhemmin, muttei mitään niin suurta, että rakkaus olisi hävinnyt jonnekin. Tästä osaamme taas nykyään, tilanteen täysin rauhoituttua, olla todella kiitollisia toisillemme – olemme selvinneet niin monesta, että selviämme kyllä tulevaisuudessakin. Joten tuo meidän huono ajoituksemme siis opetti kummallekin paljon itsestämme ja toisesta – ehkä se ei siis ollutkaan huono. :)

  • EmmaGee

    Todella hyvä postaus ja herättäviä ajatuksia!
    Minulla on takana yksi parisuhde, josta nykyään sen molemmat osapuoet myöntävät ja vielä hetki sitten voivottelivat, että “ajoitus oli väärä.”Todella väärä, itse olin juuri lopettanut yli 5 vuotta kestävän on-off suhteen, asuimme tämän uuden kanssa eri paikkakunnilla ja lopulta muutin itse “vuodeksi” ulkomaille. Kumpikaan ei ollut etsinyt parisuhdetta, mutta halusimme silti olla yhdessä, joka päätyi “tapailuun” ja ilmapiiri muuttui jotenkin salailevaksi. Suhteen hiljallinen kariutuminen sattui.
    Ollessani vuoden ulkomailla tapasin uuden ihmisen. Puolessavälissä vuottani. Taas ajattelin ajoituksen olevan väärä. Olin aluksi todella varovainen, jopa kylmä tämän uuden kanssa, olinhan palaamassa takaisin kotimaahani. Mutta jokin sai tämän alle puolen vuoden tuntemisen jälkeen minut jäämään hänen vuokseen ulkomaille. Taistelin kaikkia syitä vastaan, miksi minun kuuluisi vaan lähteä, koska suhde vaati niin monia uhrauksia. Kuten oma urani, mutta itse uskon asiolla olevan tapana järjestyä. Niinkuin olikin, ulkomailla eteeni sysääntyi aivan uusi ura, joka antaa vieläkin uskomattomia elämyksiä.
    Kerron tämän kaiken, sillä nykyään olemme onnellisesti naimisissa. En sano että tie oli helppo. Vaati jopa terapiaa. :D Mutta sisimmässä uskon ihmisten tietävän, koska on sen arvoista uhrata asioita parisuhteen eteen ja taisteltava kaikkia satoja syitä vastaan, miksi olisi “helpompaa” olla erikseen. Parisuhde vaatii tahtomista.

  • anonyymi

    Hei!
    Ajattelin nyt kerrankin kommentoida, kun tuli niin paljon ajatuksia! :) Olen ehkä kanssasi hieman eri mieltä. Omassa parisuhteessa olosuhteilla ei nimittäin ainakaan ole ollut merkitystä. Itse uskon edelleen siihen kaiken voittavaan rakkauteen. Mentiin nuorena naimisiin vielä oikein tuntematta toisiamme, mutta yhä näin vuosien jälkeen olemme toistemme parhaat ystävät, toisiemme suurin ihailun kohde, kutkuttavin ihastus ja vietämme lähes kaiken ajan toistemme kanssa. Tämä on ollut meidän tarinamme ja rakastamme jokaista yhteistä hetkeä tietäen, että jonain päivänä toinen kuolee. Silloin tuskin kadumme kaikkia yhteisiä seikkailuja. Rakastamme toisiamme aivan äärettömän paljon ja kaikki muu on toisarvoista (no joo, ehkä molemmilla usko on kuitenkin se ihan ykkösjuttu :)), tärkeintä on, että me saamme olla yhdessä. Toisen erilaisuudet ja virheet eivät haittaa, rakastamme niitäkin toisissamme. Ajoituksella ei ollut väliä, rakastuimme ja menimme naimisiin tosi nuorena, ja tässä ollaan. Vaikeita aikoja on, totta kai, mutta riitelemään ollaan opeteltu ja parisuhdekursseilla ja leireillä käydään oppimassa lisää. Jos olisin tavannut tämän miehen jossain toisessa ajassa, lopputulos olisi varmasti sama: olisin rakastunut päätä pahkaa.

    Tiedän kuitenkin, että kaikilla tällainen suhde ei vain toimi. On olemassa parisuhteita, joissa oma elämä menee parisuhteen edelle. Se on ihan ok, ja ehkäpä jopa toimii useammilla kuin tällainen ns. super romanttinen parisuhde. Mielestäni on täysin ok laittaa oma elämä parisuhteen edelle. Kuka sanoo, että parisuhteen pitäisi mennä kaiken edelle? Kuitenkin uskon, että jos parisuhde jätetään aina “toiseksi” sen vaara kuihtua on suurempi. Ehkä myös vaara “kasvaa erilleen” on suurempi. Jos parisuhdetta ei laita elämässä ykkös sijalle, voi myös ajoitus ja elämäntilanne vaikuttaa siihen enemmän. Mielestäni esim. Anna ja Sebastian on kuitenkin tällaisesta suhteesta kannustavakin esimerkki. Molemmat on sanoneet, että oma elämä on tavallaan tärkeämpi ja esim. Anna ei olisi valmis koskaan muuttamaan Sebastianin takia muualle. Mutta kuitenkin heillä näyttää aivan ihanasti menevän ja pussailukuvia näkyy enemmän kuin usein. He myös näyttävät tekevän töitä parisuhteen eteen, vaikka luetun perusteella viettävät aika lailla erillisiä elämiä.

    Kaiken kaikkiaan sanoisin, että parisuhde vaatii taistelua ja uhrautumista, ja myös epämukavuusalueelle menemistä, jos sen haluaa onnistuvan. Itse voi sitten miettiä, mitä kaikkea on valmis uhraamaan kestävän liiton ja perheen eteen. Joku enemmän, joku vähemmän, mutta itse sen voi määritellä, ja varmasti parisuhteen osapuolet voivat tehdä muyös monenlaisia kompromisseja :)

  • Lukija Hämeestä

    En viitsi kaikenikäisten seuraamassa blogissa sanoa mitä ajattelen parisuhteista, olen vain iloinen siitä, että olet pistänyt mietintämyssyn takaisin päähän.

  • Tykkäsin ajatuksista, myös kuvista! On ikuisuusongelma, mitä kuvitusta tällasiin ihmissuhdeteksteihin keksii, kun ei niissä kaikissa nyt voi olla vaan jotain sydämiä :D

    Mitä tulee tohon yhteen oikeaan, niin mä ajattelen sen niin, että kohtaaminen on se, mikä ratkasee. Nykyään voi´tietysti tavata netin kautta ihmisiä, joita ei muuten kohtais, ja siinä voi tulla heti vastaan nämä etäisyydet sun muut tekijät. Mutta on varmasti paljon näitä ihmisiä, jotka vois olla ns. oikeita. Olennaista on se, kenet niistä sattuu kohtaamaan. On se nyt vähän mälsä ajatus, et olis vaan yks oikea, ja sit jos sä et kohtaakaan sitä koskaan.

Related posts