9/07/15

Esiintymisjännittäjä avautuu

32 49 kesa-helsinki5.jpg

Kainalot hikoavat, puna kohoaa poskille, ääni tärisee, kädet vapisevat, ajatukset puuroutuvat ja olo on kaikella tapaa epämukava ja ahdistunut. Siltä esiintymisjännitys tuntuu, ainakin minulla. Ironista kyllä, olen opiskellut puheviestintää, mutta silti jännitän esiintymistä toisinaan aivan valtavasti. Asia on huvittanut minua, vaikka puheviestinnässä ei olekaan kyse vain esiintymisestä ja puheiden pitämisestä. Toisaalta, puheviestinnässä on myös tutkittu esiintymisjännitystä, joten kaiketi sieltä löytyisi myös apukeinoja tilanteen helpottamiseksi, jos vain vähän kaivelisi. Suutarin lapsella ei ole kenkiä.

Kamalinta minusta oikein kunnolla iskevässä esiintymisjännityksessä on sen lamauttava voima. Pahimmillaan jännitys jumiuttaa mielen niin täysin, että kaikki muistettavat asiat hukkuvat jonnekin päänupin syövereihin. Jos kadottaa puheessaan punaisen langan, voi tuntua liki mahdottomalta saada ajatuksesta uudelleen kiinni, kun hermostuneisuuden keskellä pää tuntuu lyövän totaalisesti tyhjää. Sitä on vähän kuin mustassa aukossa, josta ei löydä ulospääsyä. 

Jännitystä aiheuttavissa esiintymistilanteissa minusta katoaa myös kaikki spontaanius. Siinä missä normaalitilanteessa ohjaisin sujuvasti keskustelua tai puhetta seuraavaan pointtiin ajatuksen katketessa, jännityksen vallatessa mielen en vain pysty siihen. Kun ajatus ei kerta kaikkiaan kulje, on vaikea lukea tilannetta, tarttua nokkelasti hetkeen tai olla rento. Tuntuu vähän kuin koko persoona muuttuisi jännittäessä ihan vieraaksi.

Olen kerran pitänyt puhetta satojen ihmisten edessä ja huolellisesta valmistautumisesta huolimatta onnistunut sekoittamaan ajatukseni ja tukisanalappuni niin, etten kerta kaikkiaan saanut enää jutun juuresta kiinni ja jäädyin täysin. Jouduin lopulta keskeyttämään esitykseni ja järjestämään muistilappuni paniikissa uudelleen, sillä omin avuin en kyennyt palauttamaan mieleen yhtäkään asiaa, mistä minun piti puhua. Tilanne oli kaikella tapaa nolostuttava, kiusallinen ja ahdistava – sadat ihmiset odottivat hämmennyksen vallassa ja piinaavan hiljaisuuden vallitessa, kun setvin lappujani ja pahoittelin tilannetta. Olisin halunnut vajota maan alle mokatessani. Mönkään menneestä puheesta jäi joksikin aikaa todellinen esiintymiskammo, mutta toisaalta oli ihan lohdullista huomata, ettei maailma kaatunut yhteen pieleen menneeseen puheeseen eikä tuskin juuri kukaan yleisössä olleista enää tänä päivänä muista koko episodia, vaikka se itseä harmittikin pitkään.

Vaikeimpia esiintymistilanteita minulle ovat sellaiset, joissa olen itse jotenkin vastuussa esityksen etenemisestä. Esimerkiksi juuri puheen pitäminen, presentaation esittely, toisen ihmisen haastatteleminen tai jokin muu tilanne, jossa minun pitää ikään kuin johtaa tilannetta ja viedä sitä eteenpäin, tuntuu kuumottavalta, koska vetovastuu homman sujumisesta on viime kädessä minulla. Kaikkein pahimpia paineita minulle aiheuttaa, jos esityksen sisältö, rakenne ja pituus on kovin tarkkaan määritelty etukäteen – silloin unohduksille, sekoiluille tai spontaanille luovuudelle ei ole samalla tavoin sijaa. Poikkeuksena sääntöön toimivat ehkä opetustilanteet, joissa minua ei jostain syystä ole jännittänyt yhtä paljon. Pitämilläni luennoilla tai vaikkapa viime tiistain valokuvaus-workshopissa esiintymistä maustoi korkeintaan sellainen mukava pikku-kutkutus sellaisen ahdistavan ja lamaannuttavan jännityksen sijaan.

kesa-helsinki1.jpg

Yleensä esiintymisjännittäjälle sanotaan, ettei jännitys näy juuri päällepäin, vaikka oman pään sisällä kuohuukin. Minun tapauksessani jännitys on pahimmillaan niin voimakasta, että se todellakin näkyy myös muille. Vapiseva, sanoissaan kangerteleva ja tomaatin lailla punoittava puhuja ei jätä mitään arvailujen varaan. Muistan joskus jopa saaneeni yliopistolla opiskelukavereilta puhekurssin päätteeksi palautetta, että “Hei, ei sun tarvitse jännittää niin paljon. Me ollaan sun puolella!”

On mystistä, miten jännitykseni ei toimi ollenkaan loogisesti – se tulee ja menee kuinka haluaa. Joskus yleisön edessä jännittää valtavasti, mutta toisella kertaa saman yleisön edessä ei jännitäkään lainkaan. Jossakin tilanteessa minua saattaa hermostuttaa ihan pienenkin porukan edessä ja joskus ei jännitä edes satapäinen yleisö. (Tosin olen kuullut sanottavan, että pienen yleisön edessä voi olla jopa vaikeampaa esiintyä juuri siksi, että ihmiset ovat niin lähellä ja heidän ilmeensä pystyy näkemään – suuremmasta yleisöstä tulee helpommin sellaista kasvotonta massaa.) Ehkä olisi mahdollista löytää syitä, miksi näin tapahtuu, mutta vielä en ole niitä yhdistäviä ja erottavia tekijöitä keksinyt. Kaipa kyse on myös omasta mielentilasta esiintymishetkellä.

Vaikka monet esiintymistilanteet saavat minut kauhusta kankeaksi, on toisaalta myös paljon sellaisia tilanteita, jotka vähän yllättäen eivät jännitä minua juuri koskaan. En osaa esimerkiksi jännittää tv-kameroita tai radiolähetyksiä siinä, missä joku muu lamaantuu vain kameran tai mikrofonin nähdessäänkin. Tuollaisissa nauhoitustilanteissa minua helpottaa se, etten välttämättä näe yleisöä kuvaushetkellä ja voin ajatella puhuvani tai esiintyväni vain yhdelle ihmiselle.

Hauskaa on myös se, että suorat lähetykset tuntuvat minusta usein melkein helpommilta tehdä kuin ennakkoon nauhoitetut. Sitä on jotenkin armollisempi itselleen, kun tietää, että on tehnyt siinä hetkessä parhaansa eikä nauhoitusta voi ottaa uudelleen. Jos nauhoitus tehdään etukäteen ja julkaistaan vasta myöhemmin, iskee helposti armoton perfektionismi, jonka myötä mikään suoritus ei tunnu olevan tarpeeksi hyvä.

kesa-helsinki3.jpg

Kaikkein pahinta, mitä voisin kuvitella joutuvani tekemään yleisön edessä, on julkinen laulaminen. Mikään ei pelota minua yhtä paljon. En edes ole mitenkään huono laulamaan, mutta jännitys laittaa kropan sellaiseen lamaannuksen tilaan, että ääni ei vain kulje. Vanhemmiten jännitys on laulamisen suhteen vain pahentunut. Voitin joskus ala-asteella koulussamme järjestetyn laulukilpailun (johon osallistuin vain musiikkiopettajamme pakottamana – vapaaehtoisesti en olisi suostunut tuomareiden eteen kuuna päivänä) ja jouduin siksi esiintymään koko kevätjuhlayleisön edessä yksin. Muistan kyllä, että esiintymistilanne jännitti paljon, mutta tuolloin jännitys ei ollut sellaista koko kropan lamauttavaa kuin nykyään. Nykyään tuntuu, ettei laulaminen jännityksen iskiessä kerta kaikkiaan onnistu. Vähän surkeaa tämä on siksi, että todellisuudessa rakastan laulamista.

Olen kerran yrittänyt haastaa itseni ja laulaa karaokea ilman “rohkaisua” ja kyhjötin lopulta karaokebaarin nurkassa tukeutuen seinään, koska käteni ja polveni tärisivät niin paljon, että pelkäsin pudottavani mikrofonin. Sydän hakkasi ja hengitys salpautui niin, ettei laulusta ollut tulla yhtään mitään. Päässä vain humisi ja tuntui, etten edes kuullut itse, mitä yritin laulaa. 

Laulamisen kohdalla kyse ei oikeastaan ole edes yleisöstä. En tiedä, mikä siinä jännittää niin kamalasti. Japanin reissulla kävin poikakaverini kanssa kokeilemassa sellaista perinteistä karaokekoppia, jossa voi laulaa luikauttaa ihan privaatisti vaikka kahden kesken. Vaikka huoneessa oli kanssani vain oma tuttu kumppani, jotenkin se karaoketilanne laukaisi minussa sellaisen jännityksen, että hikoilin, punastelin ja panikoin mikrofoni kädessäni ihan yhtä hermostuneena kuin katsomassa olisi ollut suurikin yleisö. Täysin käsittämätöntä. Ehkä jossakin viidennen kappaleen kohdalla alkoi tuntua, ettei jännitys ollut enää aivan ylitsepääsemätöntä ja ääni alkoi kulkea. Ei olisi minusta kuulkaa esiintyväksi taiteilijaksi. :D

kesa-helsinki2.jpg

Olen kuullut usein, etteivät ihmiset uskoisi minun jännittävän. Vaikutan varmalta esiintyjältä, koska osaan olla kameran edessä ja radiossa luonteva. Yleensä nämä ovat kuitenkin juuri sellaisia tilanteita, joissa olen haastateltavana ja siten vähän helpommassa roolissa. Tilanne todellakin on aivan toisenlainen, jos vaikkapa pidän puhetta.

Vaikka tällaisen esiintymisjännityksen kanssa olisi helppo vain turvautua välttelemään tuollaisia jännitystä aiheuttavia projekteja, olen päättänyt, etten halua antaa jännityksen hallita elämääni. En ole kovin hyvä tekemään mitään mielikuvaharjoituksia, mutta olen kokeillut erilaisia tapoja taltuttaa jännitystä – olen yrittänyt valmistautua mahdollisimman hyvin ja tehdä tukisanalistoja ja muita apukeinoja, jotta en jäisi tyhjän päälle roikkumaan jännitysjumin iskiessä. Yritän lisäksi aina ajatella, että yleisö on ensisijaisesti esiintyjän puolella ja moni sympatisoi silminnähden jännityksestä kärsivää puhujaa. Eihän jännittämisessä sinänsä ole mitään hävettävää – aika moni varmasti pystyy samaistumaan siihen, että yleisön edessä puhuminen voi toisinaan olla pelottava tilanne.

Toisaalta uskon myös siihen, että kokemus on avainsana tässäkin asiassa. Että itsensä pitää vain pakottaa sinne yleisön eteen, vaikka kuinka pelottaisi. Veikkaan, että harjoitus on viime kädessä ainoita tapoja saada varmuutta esiintymiseen ja siksi olen nyt haastanut itseäni tarttumalla minulle tarjottuihin, jännittäviinkin projekteihin. Ystäväni kertoi joskus, että hän jännitti esiintymistä aivan valtavasti ja totesi sen siksi olevan nimenomaan sitä, mitä hänen pitäisi tehdä: astua ulos mukavuusalueeltaan, harjoitella uusia taitoja ja selättää tuo pelko. Sitä minäkin aion yrittää. Puhumisen kanssa uskon siihen pystyväni, laulun suhteen en ole yhtä varma. Onneksi laulukeikkaa tarjotaan harvemmin. ;)

Onko siellä ruudun toisella puolen muita esiintymisjännittäjiä? Millaiset tilanteet jännittävät teitä muita eniten? Oletteko keksineet tai löytäneet hyviä keinoja hallita jännitystä tai päässeet siitä kokonaan eroon? Olisi todella kiinnostavaa lukea muiden kokemuksia.

kesa-helsinki4.jpg

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Tags: , , ,

Categorised in: Elämä

32 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Luin juuri jostakin, että ainut asia, mikä ihmisiä pelottaa enemmän kuin kuolema, on nimenomaan julkinen esiintyminen! Itse pelkään eniten juurikin sitä laulamista! En suostu edes karaokeen… :D

  • Miso

    Puit kyllä omatkin ajatukseni sanoiksi! Olen aiemmin toiminut opettajana, ja siinä roolissa pystyn hyppäämään niin ison kuin pienenkin yleisön eteen. Enemmän olen jännittänyt ns. hissipuhetilanteita ja kokkareiden small talki; niissä kun pitäisi osata antaa itsestään paras mahdollinen kuva, ja sitten sanat menevätkin solmuun. Laulamista rakastan, joten pitkän jahkailun jälkeen otin itseäni niskasta kiinni, menin laulutunneille ja olen päätynyt esiintymään jo useammankin kerran. Erityisesti karaoke on ei-niin-kovin-salainen paheeni. :)

    Edelleen silti jännitän julkista laulamistakin, mutta kun on itsensä esiintymistilanteeseen laittanut, ei siinä auta venkoilla. Hengitä syvään pari kertaa, jolloin syke tasaantuu ja jännityksen tuoma tärinä vähenee. Ajattele vaikka, että huoneessa ei ole ketään muita. Ota jokin sopiva kiintopiste ja anna tilanteen viedä. Ja juuri ennen aloitusta muista riemuita: jes, minä _saan_ esiintyä! Jos aktiivisesti ajattelee epäonnistuvansa, tulee se alitajuntaan ja sotkee ajatuksia. Sen sijaan positiiviset, hyvä vibat tuovat hyvää “draivia”, jolloin ne pienet mokailut eivät niin haittaa. Lisäksi pienet ja isotkin kämmäilyt ovat hyviä oppimistilanteita itselle jatkoa ajatellen.

    Tuulta päin vaan!:)

  • Mulla riippuu täysin asiasta ja yleisöstä miten jännitän. Jos tiedän olevan asiasta hyvin perillä, paremmin kuin yleisö, ei esiintyminen yleensä jännitä niin paljon. Mutta jos olen vähänkin epävarma esitettävästä asiasta, jännitän älyttömästi. Musta se ei kuulemma näy lainkaan, mutta esityksen jälkeen en muista mitään kyseisestä esityksestä. :D Meillä neuvottiin aikoinaan pitämään jotain pientä esinettä kädessä (esim. kynä), se helpottaa jännitystä. Itse olen todennut tuon auttavan ainakin hiukan.

    Olen soittanut pianoa 25 vuotta, mutta silti kammoan soittaa sitä julkisesti (enkä siis ole edes huono siinä). Jopa joidenkin läheisten ystävien keskuudessa hermostun jos yritän soittaa. Olen tehnyt vähän siedätyshoitoa ja yrittänyt soittaa aina silloin tällöin parin ystävän kuullen. Ei se ehkä enää ole niin paha kuin ennen, mutta en siltikään mielelläni soita muiden kuullen.

  • Nii

    Mulla kans laulaminen on niin kamalaa etten vaan pysty, en. Edes mun oma perheeni (!!!) ei ole koskaan kuullut mun laulavan kunnolla. Ainoat ihmiset, joiden läsnäollessa voin laulaa vapautuneesti, ovat… ööh… ai niin, ei heitä ole. :D Oman tyttäreni kuullen laulan kyllä, ja miehenkin joo, ja töissä lasten kanssa ja partiohommissa olen toiminut esilaulajana, mutta ei se ole sellaista “oikeaa laulamista”, siis sellaista esiintymistä, koska kaikki muutkin laulaa. Eikä lapsia kiinnosta raakkuuko sitä laulua harakka vai oopperatähti, pääasia on että laulaa. :D

    Olen kyllä yläasteella ja lukiossa käynyt vapaaehtoiset musiikinkurssit ja niiden kautta myös laulanut yksinkin koulun juhlissa sun muissa kissanristiäisissä, mutta joka kerralla jännitti niin paljon, etten muista yhdestäkään esiintymisestä yhtään mitään. En sekuntiakaan. Viimeksi olen laulanut julkisesti serkun vauvan ristiäisissä (en ymmärrä miten ikinä ko. tehtävästä suoriuduin…) ja sitä ennen anopin hautajaisissa (ks. edelliset sulut). Muuten, ei eieiieieieiei. Ai niin, laulettiinhan me koulun yhdessä tilaisuudessa pari vuotta sitten ja silloin keskityin vain siihen etten oksenna tai rupea itkemään, kun kaveri lauloi niin paljon paremmin ja kaikki varmasti mietti että ei saamari kun toi toinen tajuaisi lähteä lavalta pois… :D

    Tässä on myös ihan sama, en edes ole huono laulaja vaan oikeastaan aika hyväkin. Mulla on laaja ääniala ja persoonallinen ääni jota on mm. tuolla partiopiireissä kehuttu kovastikin, mutta mua ei saisi mihinkään yleisön eteen edes neljän promillen kännissä. :D Joskus harmaina opiskeluaikoina olen laulanut karaokessa, mutta se on ollut aivan kammottavaa joka kerta. Jouluna muut oli että lauletaanpa vähän mummolle ja minä siinä sitten tekohymy naamalla ja oksennus kurkussa että joo mikäpä se siinä… ja tämä sama silloin kun ollaan laulettu Singstaria kaikkein lähimpien sukulaisten kesken, ihan hirveää kidutusta.

    Joka kerta kun joku kysyy että osaanko laulaa, niin vastaan että en todellakaan, koska en halua enkä pysty ikinä laulamaan missään. Mulle olis ihan painajainen joutua laulamaan jossain oikeasti ison yleisön edessä, jos ajattelenkin mitään sellaista niin tosiaan oksennus nousee samantien kurkkuun ja sydän rupeaa hakkaamaan miljoonaa.

    Ja kaikista urpointahan on se, että puheita tms. en jännitä pätkääkään. :D Harvoinpa oon joutunut puheita pitämään, mutta siis esim. omissa yo-juhlissa pidin ylioppilaan puheenvuoron. Puhe oli mulla printattuna paperille, mutta kun kävelin yleisön eteen, huomasin että edellinen puhuja oli vahingossa ottanut oman nippunsa mukana myös minun paperini. Huokaisin syvään ja pidin puheen hymyillen ulkomuistista, eikä tehnyt edes tiukkaa. Mutta jos olisi pitänyt alkaa laulamaan niin olisin varmaan pyörtynyt. :D

  • kata_eric

    Minä saan lähes poikkeuksetta paniikkikohtauksen esiintymistilanteista, siis sellaisen että tuntuu että kuolen ja henki ei enää kulje, joten oon saanut koulussa aika paljon vapautuksia esitelmistä. Tosi ärsyttävää se kyllä on ja tuntuu jotenkin epäreilulta että joillekin se tilanne on niin luonteva! Hassua kun en koe itseäni mitenkään kovin ujoksi ihmiseksi, mutta se tilanne on vaan ihan kamala ja jotenkin epäluonnollinen kun kaikki tuijottaa ja itse vetää jotain monologia. Jännitys laukeaa aina jos joku sanoo yleisöstä jotain, esittää kysymyksen tms, sitten se tilanne tuntuukin jo paljon luonnollisemmalta. 

  • minnine

    Minulla on paniikkihäiriö joten kyllä, kuvailemasi jännitys, tärinä ja ylitsepääsemätön lamaannus on melkein arkipäivää. :) Esiintymiset ja monenlaiset muut sosiaaliset tilanteet ovat pahimpia itselleni. Yllättäen meditaatio ja erilaiset rentoutumisharjoitukset ovat auttaneet. On myös tärkeää saada asiat mittakaavoihin: koitan muistaa, miten hirveitä asioita jotkut joutuvat kohtaamaan tänäänkin tässä maailmassa, minun täytyy vain selvitä kaupassa käynnistä/tästä esitelmästä/yms. Ei se aina helpota varsinkaan jos alkaa kokea syyllisyyttä jännityksestään, mutta tärkeä kikka silti itselleni.

  • vahvel

    Olen monta vuotta harrastanut teatteria ja jännitän näytöksissä jokaista lavalle menoa aivan käsittämättömän paljon! Se fiilis, kun odottaa hämärässä lavasteiden takana oman sisääntulorepliikkinsä kuulemista….oksettaa, tärisyttää ja tekisi mieli juosta itkien pakoon. Sitten kun se kauhea lavalle astumisen hetki tulee, kaikki jännitys katoaa ja tilalle tulee käsittämättömän skarppi ja hyvä olo! :D Hullua jännittää niin kovasti jotain, mistä oikeasti nauttii.

    Muistan varmaan ikuisesti, kun lukion puhekurssilla jokaisen piti pitää kahden minuutin puhe kameralle. Aiheet arvottiin ja valmistautumisaikaa oli vain minuutti. Esitysten jälkeen puhe katsottiin ryhmän kanssa videolta ja arvioitiin esiintymistä.

    Minun piti pitää puhe suosikkielokuvastani ja mönkäänhän se meni…unohdin näyttelijöiden nimet, vaihdoin painoa jalalta toiselle, vilkuilin ohi kamerasta ja tunsin alahuuleni väpättävän (:D). Huh.
    Katsoessani videolta suoritustani hämmästyin todella; esitykseni oli unohdettuja nimiä lukuunottamatta luonteva ja jopa hyvä! Muut yllättyivät kertoessani jännityksestäni, sillä he eivät olleet huomanneet jännitystäni ollenkaan. Hmm.

    Tulipa pitkät tarinat, mutta oli mukava jakaa omat jännärikokemukset. :)

  • Vierailija

    Luin joskus tutkimuksesta, jossa todettiin, että jännittäjillä ja ei-jännittäjillä ilmenee esiintymistilanteessa samat oireet, mutta ero on siinä, miten oireet tulkitaan. Jännittäjät keskittävät huomionsa oireisiin ja menevät niistä paniikkiin, kun taas ei-jännittäjät pystyvät ohittamaan ne tilanteeseen kuuluvana asiana. Eniten itseäni auttanut ajatus onkin ollut se, että SAA jännittää – vastaan taistelu vain pahentaa tilannetta. Asian hyväksyminen on tärkeää.

    Olen itse jännittäjä, joka on opiskellut viulunsoittoa. Parhaiten konserttitilanteiden onnistumista on auttanut pienten harjoitusesiintymisten pitäminen etukäteen, mahdollisimman hyvä tekninen valmistautuminen (niin että kädet toimii vaikka pää olisi miten sumussa) ja omien esiintymisten kuvaaminen (näkee, ettei se jännitys välity niin kuin luulisi, ja käsitys itsestä muuttuu realistisemmaksi). Omalla kohdallani se, että olen joutunut soittamaan yleisölle / lautakunnalle monet kerrat on ollut sikäli hyvä, että yleisölle puhuminen tuntuu itse asiassa soittamiseen verrattuna aika helpolta…

  • Salla-Maaria

    Täälläkin yksi jännittäjä ilmoittautuu! Olen aina jännittänyt esiintymistä, ja olen todennut, että itselleni toimivin vaihtoehto on vain yksinkertaisesti harjoitella puhetta/esitystä tarpeeksi paljon etukäteen. Itselleni jännitys on siis pohjimmiltaan ehkä epäonnistumisen/mokaamisen pelkoa, sillä kun tiedän osaavani asian, ei jännityksestä tule lamauttavaa.

    Ja kun mikään muu ei auta, toistan mielessäni vanhan opettajani lausahdusta: “ei ole olemassa jännittämistä, on vain esiintymisvalmiuden nousua!” :D Myös tieto siitä, että jännittäminen on ihan ookoo ja vain kertoo siitä, että asia on minulle tärkeä. Jos asia/esitys ei olisi minulle itselleni tärkeä, tuskin jännittäisin sitä. Saa jännittää, eikä se minusta ole tapa, josta välttämättä edes tarvitsee pyrkiä eroon, ellei se itseään ja omaa elämää haittaa :)

  • kukka

    Uskon, kuten sanoit sinäkin, että kokemuksella on paljon vaikutusta jännittämiseen. Koska olen opettaja, on työni totuttanut minua esiintymiseen. Opettajahan ikään kuin esiintyy työkseen. Opetan lapsia, mutta ei, se ei tarkoita, ettei yleisöni voisi aiheuttaa jännitystä. Moni opettaja jännittää esiintymistään aluksi, vaikka on hakeutunut alalle, jossa ollaan esillä. Vähitellen homman oppii ja siinä tulee taitavammaksi. Lasten edessä olemisesta tulee arkipäivää, mutta sitten voikin kuulla kollegan huokailevan, että kun on se vanhempainilta, niin se on mielessä koko päivän. Vanhempi kollega on jo tottunut niihinkin, eikä ota stressiä asiasta. Aivan samoinhan se on vaikka laulajien, näyttelijöiden suhteen. Jotkut ovat käyneet koviakin kamppailuja esiintymisjännityksensä kanssa. Tottakai löytyy aina niitäkin luonnonlahjakkuuksia, jotka helposti sukeltavat esiintymisen virtaan ja nauttivat siitä. Mutta oma kokemukseni on, että toisto ja kokemus auttavat tässäkin asiassa. Monen ongelma ehkä onkin, että esiintymistilanteet tulevat silloin tällöin, eikä rutiini ja jatkuvaa harjoittelua synny ainakaan heti. Kenenkään ei kuitenkaan pitäisi soimata itseään esiintymisjännityksestä, koska miten kukaan voi osata sellaista, jota ei ole opetettu ja opetellut? Koulussa ei loppuenlopuksi monenkaan kohdalla varmaan tule opeteltua esiintymista paljon ja kokemukset jäävät helposti negatiivisiksi, jos kouluajan esiintymismuistot ovat ne muutamat esitelmät, joissa punasteli luokan edessä. Parasta olisi jo koulussa turvallinen luokkayhteisö, jossa saisi rakentavaa palautetta ja rauhassa mokailla ja esiintyä paljon ryhmässä, joka on monelle turvallisempaa. Usein pienet lapset eivät luonnostaan osaa jännittää esiintymistä kovin ja nauttivat siitä (toki poikkeuksikin on), joten hyödyllistä on myös, jos tottuu esiintymiseen pienestä pitäen. Jonkinlaiset esiintymistaidot ovat oleellisia itsetunnon ja identiteetin vahvistumisen kannalta, joten kääntäisin tässä kohtaa katseeni kasvatuksen suuntaan.

  • mivi

    Täällä myös yksi jännittäjä, vaikkakaan en varmasti pahimmasta päästä. Omaa jännitystä on helpottanut pari pientä, mutta toimivaa kikkaa. Mahdollista muistilappua pidän jämäkän kansion tms. päällä, jolloin käsien vapina pysyy hallinnassa eikä paperin rapina vie huomiota pois siitä mitä aikoo sanoa seuraavaksi. Pidän myös usein pieniä taukoja, jolloin ajatukset saavat rauhassa jäsentyä seuraavan asian ympärille. Helpotti huomata, ettei julkinen puhuminen tarkoita että pitäisi olla koko ajan äänessä, vaan puhetta on jopa miellyttävämpi kuunnella kun se etenee sopivan rauhallisesti. Mutta laulaa en uskaltaisi minäkään =)

  • viivik

    Pahempaa esiintymisjännitystä ei ole (mitä nyt vähän tärisyttää ison yleisön edessä tärkeästä asiasta puhuminen), mutta julkisesti laulaminen on vaan aivan järkyttävän pelottavaa. Se liittyy lapsuuden kokemuksiin siitä etten ole musikaalisesti lahjakas (mitä en tosiaan ole, ja se on ihan fine). Nykyään ymmärrän osaavani laulaa ihan siinä missä muutkin tavikset, mutta silti yksin laulaminen muiden kuin puolison läsnäollessa on aika mahdotonta.

  • Nimetön

    Hienoa, että kerrot omista kokemuksistasi!

    Minä olen aina kärsinyt todella pahasta esiintymisjännityksestä, ja olen aina vältellyt tällaisia tilanteita. Järjen tasolla tiedän, että siinä ei henki mene, vaikka jännitys näkyisi ja vaikka asiapitoinen esitys ei “onnistuisi” sen takia. Mutta järkeily ei auta, kun aivot lyövät sutia, naama on punainen ja kädet tärisevät niin, että vesilasi ei pysy käsissä.

    Nyt joudun työni puolesta kouluttamaan. Pari vuotta sitten tiesin jo etukäteen, että kuulijoita on tulevalla luennollani sata. Tiesin ja olin varma etukäteen siitä, että menen täysin lukkoon. Niinpä menin pyytämään lääkäriltä apua ja sainkin sitä Propral-nimisen lääkkeen muodossa. Kävin myös muutaman kerran puhumassa asiasta työterveyspsykologin kanssa.

    Nyt pystyn näiden “kainalosauvojeni” (lääkkeiden ja psykologin neuvomien rentoutuskeinojen) avulla pitämään esityksiä ja voin keskittyä itse asiaan jännittämisen sijasta. Vaikka päätös mennä lääkärille vaati pitkän, vuosien pituisen piinan jokaikisen lyhyenkin esityksen, jopa kokouspuheenvuoron kohdalla,, en ole puhunut tästä kuin läheisille ihmisille.

    Ensi kuussa on taas luvassa luento yleisölle, joka ei ole sieltä helpoimmasta päästä, mutta voin suunnata energiani sisällön hiomiseen enkä siihen, kuinka jännitän. Tosin edelleenkään ajatus esityksen pitämisestä ei tunnu kivalta, mutta tiedän selviytyväni siitä.

    Kaikkein parhainta tässä on, että olen nyt saanut hyviä kokemuksia luennoista ja esityksistä. Ehkä jossain vaiheessa voin luopua niistä kokonaan. Tosin psykologikin totesi, että ei sen tarvitse tai pidä olla tavoite, mutta niinkin siinä voi käydä.

  • Z

    Olipa kiinnostava lukea kokemuksistasi ja ajatuksistasi! Itsekin jännitän esiintymistä varsinkin isomman yleisön edessä. Olen lukiossa opettajana, ja monet tutut ovat yllättyneet, kun olen vaikka kieltäytynyt yleisön edessä puheen pitämisestä, näyttelemisestä tms. Normaalina työpäivänä ei yleensä jännitä, mutta silloin on oman roolin turvissa. Heti, jos pitää vaikka vanhempainillassa jotain esitellä, vaikkapa itsensä kertomalla nimensä, sydän hakkaa kahtasataa jo puoli tuntia ennen omaa vuoroa. Ihan hyvä neuvo on mun mielestä ollut yhden psykologin ohje, joka Tiede-lehdessäkin oli jokin aika sitten: Jos haluat, ettei jännitä, elä mahdollisimman tylsä elämä. Niin yritän opiskelijoillenikin sanoa, kun tosi moni jännittää; jännittäminen siis kertoo, että asia on meille merkityksellinen. Se on mielestäni ihan kiva ajatus, vaikkei kyllä oman kokemukseni mukaan juuri jännitystilanteen ollessa päällä autakaan, mutta ehkä ennakoinnissa.

  • Emilia.

    Helpottaa kun sanoo ääneen yleisölle että jännittää!;)

  • AW

    Esiintymisjännitykseen ja paniikkihäiriöön saa todella hyvää apua kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta (KKT). Kokemusta on. :)

  • maitokahvi

    Täällä yksi entinen superjännittäjä ja nykyinen jännityksen hallintaan saanut esiintyjä ilmoittautuu! Muistan kouluajoilta hikoilua ja kikattelua aiheuttaneet esitelmät ja musaopiston matineat, joiden jälkeen mm. yksi ystävällinen aikuinen sanoi, että nyt sulla ei vapissutkaan kädet vaan olit osannut siirtää sen vapinan jalkoihin! Ja muistan opiskeluajoilta opetusharjoitelutunnit, joita jännitin yleensä noin viikon etukäteen ja jotka kuluivat sumussa omaa suoritusta tarkkaillessa. Ja muistan työuran alkutaipaleelta ensimmäiset opetusviikot ja joka-aamuisen jännityksen, että mitenkähän tästäkin päivästä selvitään.

    Nykyisin opetan työkseni musiikkia ja ilmaisutaitoa (!) ja esiinnyn laulajana ja soittajana ilman mitään isompia ongelmia. Olen saanut jännityksen sen verran hyvin hallintaan, että oikein odotan sitä, miten jännitys iskee ennen keikkaa ja antaa sen oikean latauksen esiitymiseen. Toisinaan se pistää mahan aivan sekaisin ja aiheuttaa hirveää hermostuneisuutta ennen keikkaa, mutta harvemmin se enää esiintymistilanteessa aiheuttaa isoja ongelmia.

    Tärkein oivallus jännityksen hallinnassa minulle on ollut se, että en näe esiintymistilanteita enää niin voimakkaasti esiintymisenä tai oman osaamiseni esittelynä, vaan näen ne vuorovaikutustilanteina minun ja yleisön (ja mahdollisten muiden esiintyjien) välillä. Keskityn asiaan, jota olen viestimässä; mahtavaan biisiin ja sen tekstiin tai fiilikseen, jonka tahdon toisille välittää tai siihen, mitä tahdon puhe-esitykselläni viestiä yleisölle. Tärkeintä on, että unohdan itseni ja oman egoni; en  keskity siihen, miltä itse näytän tai kuulostan vaan siihen, mitä tahdon esitykselläni antaa muille.

    Muistan, miten opiskeluaikoina yksi opettaja kertoi omasta tarinastaan. Hän oli pelännyt luentojen pitämistä todella paljon, kunnes oli jossain vaiheessa pysähtynyt miettimään omia vahvuuksiaan. Hän oli huomannut, että on erittäin hyvä jutustelemaan kahvipöydässä muiden opettajien kanssa. Kun hän tajusi ottaa tämän vahvuutensa käyttöön luennoilla, hänestä kehittyi pikkuhiljaa aivan loistava luennoija (oma suosikkini koko yliopistoajalta!). Itselläni suuri vahvuus ihmisten kanssa toimiessa on aina ollut se, että osaan unohtaa itseni ja keskittyä muihin; olen hyvä kuuntelija ja olen erityisen hyvä huomioimaan muita ihmisiä puhuessani – esiintymistilanteessa tämä tarkoittaa poikkeuksellisen hyvää yleisön huomiointia, mikä on ehdoton vahvuuteni esiintyjänä.

    Tästä tuli nyt maratonpitkä kommentti, mutta tahdon laittaa omat vinkkini jakoon. Pähkinänkuoressa tiivistäisin omat oppini esiintymisjännityksestä pääsemiseen seuraaviin kohtiin:

    1. Mieti, mitkä ovat vahvuutesi arkipäivän vuorovaikutustilanteissa. Mieti, miten voisit kanavoida nämä vahvuudet esiintymistilanteisiin.

    2. Unohda itsesi ja keskity asiaan ja yleisöösi. Yleisöä kiinnostaa sinun viestisi, eikä se, millainen esiintyjä sinä olet.

    3. Hengitä ja ole läsnä. Tiedosta jännityksesi ja hyväksy se osana esiintymistilannetta. Opettele tuntemaan jännityksesi, niin siitä tulee sinulle tärkeä ystävä, joka auttaa sinua parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

    4. Ole itsellesi armollinen. Kaikilla esiintyjillä sattuu välillä lavalla yhtä ja toista – taas kerran, unohda oma egosi, niin virheet menettävät merkityksensä :)

    5. Treenaa. Lopulta esiintymiseen tottuu vain esiintymällä, joten aja itseäsi vähän yli mukavuuskynnyksen aina sopivan tilaisuuden tullen. Avaa suusi kahvipöydässä, juttele tuntemattomille, pidä puheita tai esitä monologeja videokameralle, pelleile, mokaile ja opettele nauramaan itsellesi :D

  • Viivu

    Täälläkin ilmoittautuu yksi jännittäjä! Havahduin vasta siihen, että ajaudun usein elämässäni tekemään asioita, joita uhoiluni mukaan en ole aikonut koskaan tehdä. Työ, jossa joudun esiintymään, on yksi niistä. Noh, reilut pari vuotta on kivuttu yleisön eteen alalla, johon minulla ei ole koulutusta ja kohderyhmäkään ei ole asenteeltaan helpoin.

    Alan vaihto on pyörinyt viimeaikoina usein mielessä johtuen suurelta osin siitä, että on vaikea pitää esityksiä aiheesta, joista tiedän kuulijoiden tietävän enemmän. Halu kehittyä esiintyjänä on ollut kova, mutta viimeaikoina olen huomannut lannistuvani siitä, ettei etenemistä tapahdu. Pahinta on juuri sinunkin kuvailema lamaantuminen; asiat vain häviävät päästä ja ainoa mitä siellä pyörii on miten pääsisin tilanteesta pois. En osaa sanoa kuinka paljon menee sen piikkiin, ettei minulla vielä koulutuksen / alan tuntemisen puuttumisesta johtuen ole tarvittavaa osaamista ja tietoa. Toisaalta kirjoituksesi ei tuonut tähän lohtua, koska ilmeisesti esiintyessäsi käsittelet aiheita, jotka osaat ja joista olet kiinnostunut. :)

    Niin lukiossa kuin amk:ssa on opinnoissa käsitelty esiintymistä. Ohjeistuksena on ollut mm. että kädet täytyy olla luonnollisesti sivuilla, paperista ei saa lukea eikä muistilaput ole suositeltavia, ei saa nojata mihinkään jne. En oikein ymmärrä miksi esiintymisestä yritetään tehdä yhdenlaista. Jotakin henkilöä voi todella paljon auttaa se, että on muistilaput turvana tai saa pitää käsiään sillä tavalla, kuin on niitä tottunut pitämään. Kiinnitän jännitysongelmastani johtuen paljon huomiota muiden esiintymiseen ja minusta on hienoa, kun esiintyjät toteuttavat esiintymisen persoonallisella tavallaan. Tärkeintä ei ole, että suoritus on täydellinen (ei sotkeutumisia sanojen kanssa, kaikki muistetaan tarkistamatta, olemus on tylsistyttävän tyyni jne) vaan esiintyjästä välittyvä kiinnostus aiheeseen ja kunnioitus tilanteeseen (yleisöön ja itseensä).

    Karaoke-esimerkkiisi täytyy vielä tarttua; tykkään lauleskella ja tiedostan, ettei äänialani ole kovin laaja ja kantava, mutta kuitenkin ihan perustasoa. Olin viettämässä keväällä ystäväni synttäreitä karaokebaarissa ja hän ilmoitti minut laulamaan. En ollut koskaan laulanut yksin karaokea ja menin täysin jäihin. Ääni ei kulkenut, enkä löytänyt oikeaa sävellajia. Samalla kun tiedostin itse asian olevan noin, tiedostin myös koko baarin kuulevan sen. Häpesin niin paljon, että laulun jälkeen poistuin paikalta. Ajattelin, että se oli viimeinen karaokesiintymiseni ja lopetan myös lauleskelun muiden ihmisten kuullen. Eräs toinen tilanne sai kuitenkin minut miettimään, kuinka itse rajaamme ja teilaamme asioita pois omasta elämästämme. Haluanko elää siten? En. Minun ei tarvitse heti yrittää karaokeen uudestaan, mutta on ihan turhaa päättää, etten tule sitä koskaan enää tekemään.

  • MariK

    Opiskelujutuissa jännittää vähän, muttei mitenkään pahasti. Mutta herranjesta, kun pidin puheen parhaalle ystävälleni hänen valmistujaisjuhlissa, siis se oli kauheeta. Kun kaikki olivat tuttuja ja läheisiä, jännitin niin, että pelkäsin oikeasti pyörtyväni tai jotain. Kun puhuin, tajusin koko ajan miten käteni tärisee ja ääni oli kuin vieraan ihmisen. En ole vielä pystynyt katsomaan sitä videolta vaikka ystävä sitä aina välillä kyselee, haluanko nähdä. EN! :D

  • Jännittäminen ei todellakaan ole tunteista helpoimpia hallita. Jos hermosto on herkkä, se vetää helposti jännittämistilanteissa överiksi. Itsekin olen aina ollut jännittäjä. Olin lapsena mielettömän ujo, eivätkä sosiaaliset tilanteet vieraiden ihmisten kanssa ole vieläkään helppoja. Väitän kuitenkin, että ujoudesta ja jännittämisestä voi harjoitella pois – ei kokonaan, mutta paljon. Aloitin 8-vuotiaana teatteriharrastuksen ja se on takuulla ollut minulle jäänittämisen puolesta parasta, mitä olisin voinut tehdä. Siellä opin, että esiintyminen on turvallista ja että mokailun voi itseasiassa useimmiten kääntää merkityksettömäksi tai jopa positiiviseksi asiaksi. Se, että altisti itseään toistuvasti tilanteille, jotka olivat vaikeita, helpotti, koska sain positiivisia kokemuksia, jotka korvasivat negatiiviset kokemukset. En silti väitä, että prosessi olisi ollut helppo. Enisten varmaan ikinä, olen jännittänyt mieheni tapaamista, kun teini-ikäisinä ensimmäisiä kertoja näimme toisemme. Minä jännitän vatsallani. Koko pallea menee helposti kramppiin. Tällöin en voi syödä ja nukun huonosti. Saatoin laihtua viikon aikana useita kiloja syömättömyyden vuoksi. Jännitys kuitenkin laukesi lähes heti, kun näin mieheni. Sitten olinkin vain hirvittävän väsynyt siitä kaikesta jännittämisestä.

    Myös mieheni on ollut jännittäjä. Erityisesti koulun esitykset olivat hänelle painajaista niin suurissa määrin, että hän yritti jo metsästää jotain lääkitystä. Kyselin silloisilta kanssaopiskelijoiltani vinkkiä jännittämiseen. Monet heistä olivat muusikoita ja kärsivät esiintymisjännityksestä. Aika hyvä vinkki oli se, että käyttää esiintyessään tasapohjaisia tukevia kenkiä ja keskittyy ajatukseen, jonka mukaan jalat ovat tukevasti maassa, ikään kuin juurtuneet maahan. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että kun mieheni aloitti ammattikorkeakoulun, preppasin häntä kotona opintojen ensimmäiseen esitelmään. Hän oli valmistellut puhuttavan asian ja esiintyi minulle samoin kuin koulussa. Minä viittasin ja esitin välillä kysymyksiä. Ilmeisesti mies pystyi tilanteessa rentoutumaan ja vakuuttui siitä, että osasi puhuttavan asian, sillä esiintyminen koulussa meni todella hyvin ja esiintymispelko loppui siihen. Kirjaimellisesti, hänen ei ole tarvinnut samalla tavalla jännittää esiintymistilanteita sen jälkeen. Hän toisti saman etukäteisharjoituksen vielä jatkossakin, joko minulle tai itsekseen ja se on selvästi auttanut. Kun hän on jo harjoitellut, mitä sanoo ja miten sanoo ihan ääneen, ei esiintymistilanne tunnu enää niin toivottomalta. Veikkaan myös, että ympäristön vaihtaminen vaikutti asiaan, koska kukaan uusista ihmisistä ei tiennyt, että mies on jännittäjä, joten sitä ei häneltä odotettu. Hän saattoi esiintyä aivan uudella tavalla ilman ennakkotapausten taakkaa. Mainittakoon, ettö mieheni on nyt opiskellut pelituottajaksi ja esiintyy nykyään usein tilanteissa, jotka vaativat sanavalmiutta ja vakuuttavaa esiintymistä.

    Ihmiset ovat tietysti erilaisia, eikä se, mikä toimii yhdellä, välttämättä toimi toisella. Minä suosittelen kiinnittämään huomiota siihen, että hengittää mahdollisimman normaalisti ja syvään ja siihen, että kehon lihakset olisivat mahdollisimman rennot. Hyvä ryhti auttaa myös. Hengitys ylipäätään on tärkeää, koska syvä, rauhallinen hengitys aktivoi vagushermoa, joka on tärkein parasympaattinen hermo ja säätelee esimerkiksi sydämen toimintaa ja hengitystä. Eli jos hermoa saa rauhoitettua, se rauhoittaa sydämen sykettä ja hengitystä. Yksi melko hyvä vinkki, jonka luin netistä taannoin, ja jota olen testannut, on hyvin yksinkertainen 4-7-8 -hengitys. Siinä hengitetään syvään sisään laskien neljään. Sitten hegitystä pidetään laskien seitsemään ja päästetään rauhallisesti ja hallitusti ulos laskien kahdeksaan. Tämän kun tekee pari kertaa, keho automaattisesti rentoutuu. Se liittyy nimenomaan vagushermoon ja hermostoon. Toimii myös erittäin hyvin iltarentoutukseksi, jos keho ei meinaa rentoutua yöunille.

  • MCK1234

    Tuli vielä mieleen sellainen teatterilaisten vinkki, että yleisölle esiintyessään voi katsoa vähän taaimmaisen rivin päiden yläpuolelle. Tällöin se näyttää yleisöstä siltä kuin katoisi yleisöön, mutta todellisuudessa ei tarvitse katsoa ketään.

  • Nimimerkki

    Itse koen esiintymisen ja siihen liittyvän jännittämisen kannalta ahditavimmaksi punastumisen. Sitten kun itse esityksen aikana pyörittelee vain päässään, että “punastelen, punastelen”, niin homma meneekin sopivasti plörinäksi. Muuten kyllä tykkäisin esiintyä ja kertoa vaikka koko maailmalle osaamisestani! Jännitystä helpottaakseni pyrin itse vuorovaikutukseen yleisön kanssa. Tuntuu ainakin itselläni helpottavan jännittämistä, vaikka se ei viekkään punaa poskilta!

  • Lrjtörädn

    Vinkki teille kaikille muille jännittäjille: beetasalpaajat. Kärsin kovasta esiintymisjännityksesta, ja usein jo monta päivää ennen esitystä. Beetasalpaaja ennen esitystä poistaa fyysiset oireet (sydämentykytys, tärinä, punastuminen), jolloin jännitys ei varmasti näy muille ja kroppa ei tunnu olevan paniikkitilassa. Salpaajat eivät ole mieltä rauhoittavia lääkkeitä, joten niistä ei mene tokkuraan, mutta fyysisten oireiden poistuminen on itselläni ainakin johtanus myös rauhalliseen mieleen. Voin rehellisesti sanoa, että salpaajat ovat poistaneet lähes kaiken jännityksen, ja voin pitää esityksiä nykyään myös ilman niitä päästyäni harjoittelemaan esiintymistä ilman kamalaa jännitystä.

  • Ruuska

    Minua on jännittänyt esiintyminen todella paljon. Ala-asteella pahinta mitä tiesin oli esitelmät, jotka pidettiin luokalle luokkahuoneen edessä. Punastun helposti ja olen aina esiintymisen ajan helottanut naama punaisena. Minua jännitti koulussa jopa viittaaminen ja kysymykseen vastaaminen. Olen peruskoulun ja lukion ajan kamppaillut tätä ongelmaa vastaan ja kokeillut vaikka mitä kikkoja, mutta esiintyminen jännitti aina valtavasti. Valmistun pian lastentarhanopettajaksi ja olen saanut opettajankoulutuksen aikana valtavasti itseluottamusta esiintymiseen. Sitähän opettajan työ periaatteessa onkin – jatkuvaa esiintymistä, “yleisönä” aikuisten sijasta lapset. Koulutuksen aikana olen tehnyt kymmeniä ryhmätehtäviä ja ollut jatkuvasti esillä. Esiintymisharjoitusta on tullut siis valtavasti enkä enää jännitä samalla tavalla esiintymistä.

  • Vierailija

    En ole ihan kamalan paha jännittäjä, mutta jännittäjä kuitenkin. Joskus mietin esiintymisiä kuukausia etukäteen ja itse esiintymistilanteessa kädet ja jalat tärisevät, naama punoittaa ja niin edelleen.

    Minua ovat auttaneet:

    1. Rutiini. Mitä enemmän esiintyy, etenkin jos aina puhuu samasta aiheesta, sitä luontevammin se menee.

    2. Läpän heitto. Jos yleisö on hyväntuulinen ja rentoutunut, esiintyminenkin on helpompaa.

    3. Ystävällisen naaman etsiminen yleisöstä. Yleensä aina joku seuraa tarkkaavaisesti, hymyilee, nyökkäilee jne.

    4. Sen tajuaminen, että muutkin jännittävät. Yhdellä kollegalla naama punoittaa, toisella kädet tärisevät. Se on normaalia.

    5. Bändiharrastus. Esimerkiksi mikkiin laulaminenkin onnistuu nykyään, kun sitä on tehnyt tutussa ympäristössä pienen porukan kanssa.

    Tsemppiä!

  • ku

    Muuten, tuli sellanen vielä mieleen miten voi auttaa toista, jonka huomaa jännittävän! Esim. jos kyseinen henkilö esiintyy pienemmälle yleisölle,(tai vaikka kyse ei olisi esiintymistilanteesta, vaan mistä tahansa sosiaalisesta tilanteesta), jossa on mahdollisuus vuorovaikutukseen. Tärkeää on nimenomaan, että ei kiinnitä huomiota jännitykseen ja sen merkkeihin, vaan ohjaa huomionsa esim. asiaan, josta toinen puhuu. Kysyy siitä vaikka jotain, nyökkäilee…Ja huomion kiinnittäminen tässä tarkottaa siis esim. ilmeitä pieniäkin vivahteita myöten. Suurin osa viestinnästähän on nonverbaalista, jonka vaistoamme toisistamme…

  • Vierailija

    Itse olen ollut lapsesta saakka tosi kova jännittäjä. Jännitys vain paheni yläasteella, kun yksi opettaja oikein laittoi minut ns. jännittäjän rooliin kommentoimalla jonkun esitelmän jälkeen, että muuten ihan hyvä, mutta tuo jännitys vähän pilasi koko homman tms. Sen jälkeen sitten ajattelin että kaikki pitävät minua sinä luokan jännittäjänä, ja niin varmaan pitivätkin… Vielä lukiossakin jännitti, muistan esimerkiksi olleeni aivan äärimmäisen helpottunut kun sain pitää jonkun englannin puheen vain opettajalle ja yhdelle oppilaalle oltuani (muistaakseni ihan oikeesti :D) sairas sillä esityskerralla. Yliopistossa jännitys sitten jotenkin ehkä ihan vähän väheni, ehkä siksi, että niitä esitelmiä alkoi olla enemmän ja spontaanimmin. Ei se kuitenkaan tyystin loppunut, vaan koin kuitenkin edelleen suureksi ja elämää rajoittavaksi ongelmaksi kaikki jännittämiseen liittyvät fyysiset oireet. Ne kun tulivat ihan jo siitä, jos piti esitellä itsensä jossakin ringissä, puhumattakaan esimerkiksi työhaastatteluista. Hain sitten minäkin lääkäriltä apua ja sain mietoa beetasalpaajaa, jonka koen kyllä tuolta osin pelastaneen mut :) sen lääkkeen avulla “harjoitellut” tilanteet tuntuvat nostavan itsetuntoa tän asian suhteen, minkä myötä sitten ne lääkkeettömätkin tilanteet helpottuvat. Eipä jännittänyt viime kuussa oikein yhtään esiintyä kaverin häissä kaasona. :)

  • Toivo Paulinen

    meditaatio ottaa demoneita sisään ja se aiheuttaa sen ”rentoutumisen”. Jumala voi karkoittaa pois kaikki pahat asiat kun uskoo häneen, Kristuksen nimessä demoneita karkoitetaan pois, vain usko Kristukseen pelastaa. itse en ole yhtään mitään kerrassaan nyt kyllä sitten mutta totuus on Kristus ja joka Kristukseen uskoo on pelastuva

  • Gsus

    Onko tämä omaa tulkintaasi vai peräisin raamatusta?

  • Toivo Paulinen

    Katsokaa, ettei kukaan saa teitä saaliikseen järkeisopilla ja tyhjällä petoksella, pitäytyen ihmisten perinnäissääntöihin ja maailman alkeisvoimiin (huomaa tämä) eikä Kristukseen. kirj kol 2:8

  • Toivo Paulinen

    tai tällä viitattiin kreikkalaisiin filosofioppeihin, jossa on voimia. Jos sellaista ei hyväksytty (kuten ei gnosis-teoriaa josta Paavali varoittaa, jossa korostetaan tiedon lisääntymistä (kuin valaistumista?) niin ei meditaatiotakaan

  • Gsus

    Ja demonit tulevat sisään siksi, että..?

Related posts