2/06/15

Juoksulenkille piiiiitkän tauon jälkeen

6 55 Näyttökuva 2015-6-2 kello 18.39.15.png

Menin elämäni ensimmäisen kerran kunnolla juoksulenkille noin kuutisen vuotta sitten suunnilleen näihin aikoihin, ehkä kuukausi-pari taaksepäin. En ole montaa kertaa ollut yhtä näännyksissä kuin sen epätoivoisen rämpimisen jälkeen. Reilun 4 kilometrin lenkkiin kului aikaa 50 minuuttia. Juoksin, läähätin ja vaihdoin kävelyksi, kunnes hengitys tasaantui hiukan ja sitten juoksin taas seuraavaan läkähdykseen asti, joka koitti aivan liian pian. Pystyin tuolloin juoksemaan yhtäjaksoisesti ehkä alle viiden minuutin ajan ja olin varma, ettei minusta tule koskaan lenkkeilijää.

Kirjoitin tahmeasta ensijuoksustani blogiin ja sehän oli kuin reality-viihdettä parhaimmillaan. Samaan aikaan se tuntui olevan monille myös ilahduttavan lohdullista. Että joku uskaltaa astua esiin ja kertoa, miltä liikkumisen aloittaminen nollapisteestä oikeasti tuntuu. Lehtien palstoilla ja sporttiblogeissa kun on totuttu näkemään vain viimeisen päälle timmejä vartaloita, huipputuloksia ja treenaamiseen intohimolla suhtautuvia himosporttaajia. Se, että lenkkeilystä kirjoittikin huonossa kunnossa oleva sohvaperuna, tuntui olevan jotain mukavan erilaista. Ystävät ja blogin lukijat tsemppasivat – ja minä raahauduin kärsimään lenkkipoluille yhä uudelleen ja uudelleen siinä toivossa, että jonakin päivänä vielä helpottaisi.

Uskomatonta kyllä, kesän aikana tein aika käsittämättömän harppauksen rapakuntoisesta lötköstä sirpakaksi juoksuintoilijaksi. Selvitin jopa tieni puolimaratonille ja maaliin asti. Voin kertoa, että sitä ensimmäistä, tuskaista lenkkiä tarpoessani en olisi uskonut. Nyt kun katson ajassa taaksepäin, en ihan meinaa uskoa vieläkään. 

Puolimaratonin jälkeen juoksuinto laantui. Tavoite oli saavutettu ja minun oli jostain syystä vaikea saada itseäni motivoitua takaisin pururadoille, vaikka juoksu rullasikin hyvin. Kävin hyvin satunnaisesti lenkillä ja yllätyin aina pitkäksi venähtäneiden taukojen jälkeen huomatessani, että juoksukunto ei ollutkaan palannut pohjalukemiin, vaan kroppa tuntui muistavan sen yhden juoksukesän vieläkin. Muutama viikko sitten heräsin tajuamaan, etten ole käynyt yhdelläkään juoksulenkillä noin kolmeen vuoteen. Aloin olla jo aika epäuskoinen, mahtaisiko keho vielä muistaa kuuden vuoden takaista kuntokuuria.

Näyttökuva 2015-6-2 kello 18.48.38.png

Kolme vuotta, huh, se on pitkä aika. Ja aktiivisista juoksuvuosista tosiaan on vielä paljon sitäkin kauemmin. En ole kaivannut lenkkeilyn pariin ollenkaan, joten en ole ottanut asiasta myöskään paineita, mutta silloin tällöin olen miettinyt juoksemista edelleen. Tulisikohan hommasta näin pitkän tauon jälkeen yhtään mitään? Tuntuisiko se taas yhtä kamalalta kuin sillon ensimmäistä kertaa juostessani? Muutama viikko sitten päätin viimein uskaltautua kokeilemaan – jotenkin hetki vain tuntui kypsältä ja fiilis oikealta.

Katsoin valmiiksi sopivan mittaisen lenkin ja pinkaisin juoksuun aikaisin viikonloppuaamuna, kun tiesin, että saisin puuskuttaa ulkona ihan rauhassa. Musiikki vauhditti kuulokkeissa askeleita, jotka rullasivat yllättävän kevyesti. Kun takana oli reilut 4 kilometriä, olo oli hikinen mutta mitä mainioin. Jaloissa kyllä tuntui, että mitään ihan tällaista ei ole hetkeen tullut tehtyä, mutta kaiken kaikkiaan jäi fiilis, että voisin lähteä uudelleenkin. Ja että pidempikin matka varmasti luonnistuisi – nyt liikuttiin vielä aikalailla mukavuusalueella.

En tiedä, mistä olen sen saanut päähäni, mutta jotenkin olen ehkä ollut liian jumiutunut ajatukseen, että (juoksu)kuntoa voi ylläpitää vain juoksemalla. Hämmentävän hyvin sujuneen lenkin jälkeen tajusin, että todellisuudessahan olen hyvän aikaa treenannut tavalla, josta takuuvarmasti on nimenomaan juoksemista ajatellen ihan älyttömästi hyötyä. Pari-kolme kertaa viikossa toistuvat racketball-pelit ovat kuin 40-50 minuutin mittaisia intervallitreenejä: nopeita juoksupyrähdyksiä ja kiivaita syöksyjä korkealla sykkeellä. Hetkittäin äärimmäisiä ponnistuksia ja hetkittäin rauhallisempaa, mutta liike ei pysähdy pelissä kuin kahden lyhyen juomatauon ajaksi. Kunto on takuulla kasvanut racketball-kentällä kohisten, vaikka sitä ei suoranaisesti pelin tuoksinassa välttämättä huomaakaan.

Voipa siis hyvinkin olla, että kokeilen juoksua kesän mittaan vielä toistamiseen ja tunnustelen, josko intoa lenkkipoluille jälleen riittäisi. Se toisi arkeen taas hiukan erilaista liikettä tuon racketball-viuhtomisen rinnalle. Eli ehkä törmätään vielä kesällä juoksulenkillä! :)

Näyttökuva 2015-6-2 kello 18.48.24.png

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia / @jennipupulandia

Tags: , , , ,

Categorised in: Elämä

6 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Laala

    Kuulostaa lohdulliselta että joku aloittaa nollasta. Tällä hetkellä teen 5min kävelyä ja 4min juoksua x2 lenkkejä. Viiden viikon päästä juoksen kuulemma 5km mikä kuulostaa hurjalta. En ole ikinä siihen vielä pystynyt vaikka vedän mennen tullen vaikka tunnin verran zumbaa…

  • Jenniii

    Hurjasti tsemppauksia ja kannustuksia sinne suuntaan! Tiedän todella, miltä tuntuu aloittaa nollasta ja sellaisiakin kokemuksia on hyvä minusta nostaa esille, sillä itse koin aina äärettömän vaikeaksi samaistua niihin supersporttaajiin, kun oma taso oli aivan eri maailmoissa. Lupaan ja vannon sinulle, että pian se helpottaa, jos vain sinnikkäästi jaksat käydä lenkillä ja pinnistää aina himpun verran pidemmän matkan juosten kuin viimeksi.

    Muista silti yksi tosi tärkeä juttu: kehitys on kuin sellaista nousevaa aaltoliikettä. Minä koin suunnattomia lannistumisen tunteita, kun hyvin sujuneen lenkin jälkeen seuraavalla kerralla menikin tosi huonosti. Enkö ollutkaan kehittynyt yhtään? Matkan varrelle mahtuu hyviä ja huonoja lenkkejä ja jokainen treeni ei välttämättä suju edellistä paremmin. Pitkällä tähtäimellä suunta on silti ylöspäin ja kehitystä tapahtuu koko ajan, vaikka sekaan sattuisi huonojakin päiviä. Tuo ajatus auttoi minua tsemppaamaan surkeiden suoritusten ja epäonnistumisten yli. :)

  • minnininni

    Asun suositun lenkkiradan vieressä. Parvekkeella istuessa näen monta tällaista supersporttityyppiä juoksemassa, mutta myös hitaampia, huonokuntoisia ihmisiä, joitten sinnikkyyttä ja rohkeutta ihan todella ihailen. Usein ajattelen että minunkin pitäisi, mutta niin naurettavalta kuin se kuulostakin, en vain kehtaa. Tiedän että olisin kirkkaanpunainen (siis oikeesti kirkkaanpunainen, ei mikään kevyt punastus :D), hikoileva ja astmaattinen jo parin minuutin jälkeen. Olen ihan varma, että kaikki tuijottaisivat ja tällaiset protskupunttityypit nauraisivat päin naamaa. Tästä postauksesta sain nyt vähän rohkaisua. Ehkä teen kuten sinäkin ja lähden joskus tarpeeksi aikaisin aamulla / myöhään illalla että voisi “juosta” rauhassa ja pääsen vihdoin yli tästä typerästä arkailustani. :D

  • Haa

    Kuinka sattuikaan, että kävin ite just tänään ekaa kertaa lenkillä VUOTEEN. Ilokseni kuitenkin huomasin, että 5 km meni suht kivuttomasti, vähän vain alkoi pohkeita hapottaa. Tästä se taas lähtee…

    Mun juoksuharrastus alkoi myös 6 vuotta sitten ja aloitin sen oikeastaan ns. “cold turkey” eli yksi päivä vaan lähdin juoksemaan, enkä lopettanut ennen kuin 45 minuuttia oli täynnä. Ei varmasti vauhti päätä huimannut, mutta sen jälkeen tajusin, että ei se juokseminen niin kamalaa ole. (Yläkoulussa otin aina 1500 m juoksusta suoraan sen arvosanan 5-, koska pelkkä ajatuskin juoksemisesta sai aikaan pienen paniikin.)

  • Jenniii

    Kaikkein vaikeinta on tosiaankin se aloittaminen ja siksi minäkin nostan hattua ihan jokaiselle ei-supersporttityypille, joka rohkaistuu lenkkipolulle hikoilemaan. Se vaatii oikeasti sinnikkyyttä! 

    Ja mitä tulee omaan ujosteluusi, niin minusta lenkkeily nimenomaan rauhallisempina hetkinä kuten aikaisin aamulla tai myöhään illalla kuulostaa hyvältä idealta. :) Olen vakuuttunut siitä, että pienen harjoittelun jälkeen, kun kunto on hiukan kohentunut, mietit jossain vaiheessa myöhemmin, että mitä oikein silloin alkuun ujostelitkaan. Rohkeasti sinne kokeilemaan vain! 

  • Jenniii

    Jee, hyvä sinä! :) Itse mietiskelin, että uskaltautuisin ehkä uudelleen juoksemaan huomenna, kun racketball-treenit peruuntuivat aamulta pelikaverin työkiireiden takia. Saapa nähdä, miten sujuu, mutta tuo ensimmäinen pitkän tauon jälkeinen lenkki jätti kuitenkin sellaisen positiivisen vireen, että uskallan ainakin kokeilla. :)

Related posts