18/05/15

Tältä sen kuuluu tuntua

9 31 Näyttökuva 2015-5-18 kello 8.58.32.png

Nyt olisi luvassa vähän kuulumisia treenirintamalta, todella pitkästä aikaa. Treenipostauksia ja sporttikuulumisia toivotaan kommenttiosiossa usein, mutta totta puhuen minulla ei ole pitkään aikaan ollut aiheesta mitään sanottavaa. Nyt olen haudutellut asiaa jo hyvän tovin ja viimein tuntuu, että mielessä olisi jakamisen arvoisia mietteitä.

Urheilu on monelle hirveän helppo ja luonnollinen juttu – pelaaminen, harrastaminen ja kisailu kuuluu luontevana osana elämään jo lapsesta saakka tai viimeistään aikuisuuden kynnyksellä löytyy se oma laji, jonka pariin on kerta toisensa jälkeen mukava palata. Ja sitten on sellaisia kuten minä, jotka kokeilevat vähän kaikkea, saavat treeni-intoa pidettyä yllä korkeintaan pari-kolme kuukautta kerrallaan, etsivät ikuisesti sitä kuuluisaa liikunnan iloa ja aloittavat aina pitkäksi venyneen treenitauon jälkeen alusta. Kuten varmasti olette vuosien aikana treenipostauksistani ymmärtäneet, minun matkani sohvaperunasta urheiluharrastuksen pariin on ollut töyssyjä ja mutkia täynnä.

Olen välillä tuntenut ihan suunnatonta riittämättömyyden tunnetta ja pettymystä itseeni: miksi minulla ei ole itsekuria tehdä liikunnasta elämäntapaa tai sinnikkyyttä raahautua kuntosalille monta kertaa viikossa, tai edes sitä yhtä kertaa viikossa? Miksi tämä kaikki on minulle niin vaikeaa ja vastenmielistä? Näen joka puolella ympärilläni ihmisiä, jotka elävät urheilusta. Ihmisiä, jotka nauttivat itsensä rääkkäämisestä äärirajoille ja entistä parempien suoritusten tahkoamisesta. Ihmisiä, joista paistaa palo harrastamaansa lajia kohtaan, niin että paluu treenien pariin ei todella tunnu heistä pakolta.

Kaiken kokeilemani jälkeen koen löytäneeni muutaman lajin, joista pidän aidosti: juokseminen, aikuisbaletti ja racketball. Juokseminen jäi jostain syystä sivuun jo vuosia sitten ja enkä ole moneen vuoteen saanut enää itseäni innostettua lenkille, vaikka se aikanaan tuntuikin hyvältä. Pari vuotta sitten tuli puolestaan aikuisbaletti, josta innostuin niin, että parhaina viikkoina saatoin käydä tanssikoululla 3-5 kertaa viikossa ja vielä sen päälle treenata iltaisin Wannabe Ballerinasin riveissä. Sitten tuli muutama töiden suhteen todella kiireinen kuukausi ja uupumus, ja skippasin kuormitusta sieltä päästä, mistä sitä tuntui helpoimmalta purkaa: balettitreeneistä. Treenit olivat usein sellaiseen aikaan, että olisin joutunut jättämään työt kesken tanssikoululle kiiruhtaessani ja mitä pidemmiksi tauot balettituntien välillä venyivät, sitä vaikeammalta paluu treenien pariin tuntui.

En ole käynyt juoksemassa varmaan kolmeen vuoteen (paitsi viime viikonloppuna, mutta siitä enemmän toisessa postauksessa) ja balettitunnillakin olen tainnut käydä viimeksi joskus puolisen vuotta sitten. En tiedä miksi, mutta jostain syystä palaaminen tanssikoululle tuntuu tolkuttoman vaikealta ja vastenmieliseltä, vaikka tiedän, että todennäköisesti nauttisin balettitunnista, kun vain raahautuisin paikalle. Olen toistaiseksi antanut itselleni luvan olla menemättä, jos sellaista sisältä kumpuavaa halua palata ei ole.

Näyttökuva 2015-5-18 kello 8.57.36.png

Havahduin viime viikolla siihen tunteeseen, että racketball on ainoa koskaan harrastamistani lajeista, jonka suhteen minulle ei ole vajaan 3 vuoden aikana IKINÄ ollut tunnetta, että ei huvittaisi lähteä pelaamaan. Nautin pelaamisesta aivan suunnattomasti ja saan joka kerta kokea kentällä mielettömiä onnistumisen elämyksiä. Työkiireet, satunnaiset flunssat tai esimerkiksi reissujen takia pitkiksi venyneet treenitauot eivät ole kertaakaan lässäyttäneet intoani palata pelikentälle. Tajusin sen vasta viime viikolla, ja samalla ymmärsin, että se on todella merkittävä juttu. Olen kuin olenkin löytänyt lajin, jonka pariin haluan oma-aloitteisesti palata päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. 

En olen koskaan tykännyt ajaa itseäni fyysisesti äärirajoille. Olen mukavuudenhaluinen ja kun kuntosalitreeni alkaa tuntua lihaksissa liian raskaalta, jätän mieluusti homman kesken tai kun juoksulenkillä uuvuttaa tosissaan, vaihdan kävelyksi. Ongelmani on varmaankin siinä, että kun tekeminen ei tunnu riittävän mielekkäältä ja kiinnostavalta, motivaatio puskea itseään pidemmälle kärsii. Racketball-kentällä voin juosta itseni henkihieveriin enkä edes huomaa asiaa. En pelin aikana ajattele urheilevani tai suorittavani jonkinlaista kuntoilusuoritusta, vaan nimenomaan pelaan, taistelen jokaisesta pallosta, kisaan voitosta ja keskityn taktikoimaan jo seuraavaa lyöntiäni. Vaikka syke on katossa, ei kropan uupumusta edes ehdi huomata pelin tuoksinassa. Tässä lajissa tapahtuu niin paljon ja niin nopeasti, että suorittaminen unohtuu ja jäljelle jää vain tekemisen riemu.

Olen miettinyt kovasti, miksi juuri racketballin kaltainen mailapeli sopii minulle. Olen aina ollut urheilussa enemmän yksilösuorittaja kuin tiimipelaaja. Minussa on kilpailuhenkeä, mutten pidä siitä tunteesta, että olen suorituksestani vastuussa koko joukkueelle – toisin sanoen, inhoan sitä, jos minun tarvitsee tuntea painetta siitä, että koko joukkue kärsii minun mokani takia. En myöskään pidä konktaktilajeista, jollaisia joukkuelajit usein ovat. En halua joutua taistelemaan pallosta, tönimään tai törmäilemään vastustajan kanssa kentällä, vaan keskittyä hoitamaan oman osuuteni mahdollisimman hyvin.

Toisaalta nautin urheilun sosiaalisesta puolesta. Vaikka haluan vastata suorituksestani vain itselleni, on minusta kivaa, että treenaamisen lomassa voi jutella ja harrastukseen sisältyy tuo sosiaalinen aspekti ja yhdessä tekeminen. Siksi tällainen kaksinpeli on minulle mieluisa vaihtoehto.

Joukkue- ja ryhmälajeissa on myös se haaste, että treenit ovat yleensä aina tiettyyn aikaan tietyssä paikassa, eikä treeniohjelmaa voi mukauttaa omiin aikatauluihin. Yksilölajeissa ja kaksinpeleissä on huomattavan paljon enemmän joustovaraa sovittaa urheilu muuhun elämään eikä päinvastoin. Se sopii minulle: pääsen treenaamaan kaverin kanssa, mutta omien aikataulujeni mukaan. Ja kun pelitreffit on sovittu, niitä ei ole yhtä helppo skipata spontaanisti huonon fiiliksen, väsymyksen, työkiireen tai muun tekosyyn takia – varsinkaan, kun pelivuoro pitää perua viimeistään 24 tuntia ennen vuoron alkua tai sen joutuu maksamaan kokonaan.

Näyttökuva 2015-5-18 kello 8.57.58.png

Viime aikoina olen käynyt pelaamassa racketballia 2-3 kertaa viikossa ja jatkuvasti minusta tuntuu, että jos vain aikaa olisi (sekä pelikaverilla että minulla), voisin hyvin käydä vaikka 4-5 kertaakin viikossa. Eikä pelaamiseen käytetty aika tunnu miltään uhraukselta tai siltä, että se olisi jostakin tärkeämmästä tai mielekkäämmästä pois – toisin kuin monen muun lajin kohdalla on tuntunut. 

Muistan viime keväänä tuskalta ja pakkopullalta tuntuneiden salitreenien jälkeen racketball-kentälle päästyäni ajatelleeni, että tältä sen kuuluu tuntua. Että hallille on kiva palata ja uusia treenejä suunnittelee jo innolla eikä niin, että kalenterista tuntuu vaikealta löytää sellaista hetkeä, jonka olisi valmis uhraamaan treenille ja treenaamaan lähtiessäkin tuntuu siltä, että tekisi melkein mitä tahansa muuta mieluummin. Siinä ehkä onkin juuri se juttu: racketball-treenien aikataulun saa päättää itse, mutta ei myöskään tunnu hankalalta sovittaa muuta elämää treenien mukaan, koska pelit tuntuvat itselle niin tärkeiltä.

Rakastan racketballin nopeatempoista ja intensiivistä luonnetta ja sitä, kuinka taktikoinnilla on pelimenestyksessä valtava merkitys. Kentällä pitää muistaa olla jatkuvassa liikkeessä, koska ikinä ei voi tietää, mihin pallo seuraavaksi lentää – seinien kautta se voi kimmota minne tahansa ja taitava pelikaveri laittaa vastustajansa juoksemaan toden teolla. Tahti ei hiljene koskaan, sillä syöttövuoron vaihtuessakin pallo on ulottuvilla koko ajan. Pelasin nuorempana tennistä, mutta turhauduin siihen, että kentällä menee paljon aikaa siihen, kun palloja joutuu vähän väliä hakemaan verkolta tai takanurkista – racketballissa tätä ongelmaa ei ole.

Minulle ei oikeastaan ole merkitystä sillä, voitanko yksittäisen erän tai pelin, sillä voitan itseni pelikentällä jatkuvasti. On mieletön tunne, kun lyönti onnistuu täydellisesti, kun ehdin kentän toiselta laidalta syöksyä kohti palloa aivan viime tipassa ja osun siihen kuin ihmeen kaupalla, kun juoksen niin kovaa, että tuntuu kuin lentäisin tai kun pallo osuu mailassa siihen “sweet spottiin” ja sinkoaa voimalla seinään. 

Juttelimme juuri ystäväni kanssa viime viikolla siitä, että jokaiselle meistä on tässä elämässä oma kutsumuksensa ja “juttunsa”, jonka kautta pääsee toteuttamaan itseään mielekkäällä tavalla – niin urheilussa kuin muillakin elämän osa-alueilla. Luulin itse melkein 30 vuotta elämästäni, etten vain pidä urheilusta, vaikka todellisuudessa en ollut löytänyt sitä lajia, joka tuntuisi omalta ja tekisi hikoilusta mielekästä. Urheilu voi olla niin monia asioita kuulantyönnöstä balettiin, aerobicistä jalkapalloon, tenniksestä skeittaamiseen ja akrobatiasta roller derbyyn. Ja se, että kuvittelee urheilun olevan yhtä kuin tähän mennessä kokeilemansa lajit, karsii paljon mahdollisuuksia ulkopuolelle.

Syyllistin itseäni vuosia siitä, että olen laiska ja saamaton sohvaperuna, joka ei innostu mistään urheilusta tai löydä itsestään riittävää itsekuria pitää harrastuksesta pitkäjänteisesti kiinni. Myöhemmin olen tajunnut, ettei vika oikeastaan ollut minussa. En vain ollut vielä löytänyt omaa intohimoani enkä sitä lajia, johon juuri minun kykyni, fyysiset ominaisuuteni ja ajatusmaailmani soveltuvat. Siksi haluan kannustaa teitä muitakin tutkimusretkeilemään, etsimään ja kokeilemaan rohkeasti uusia juttuja, sillä on aivan mielettömän palkitsevaa, kun se oma juttu viimein löytyy. Ja psst, samaa ajatusta voi ja kannattaa soveltaa muillakin elämän osa-alueilla! :)

Näyttökuva 2015-5-18 kello 9.06.45.png

Photos: Jenni Rotonen / @jennipupulandia

Tags: , , , , ,

Categorised in: Elämä

9 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • iidaac

    Olen löytänyt kaksi kivaa lajia (tennis ja ratsastus), joita en kuitenkaan tällä hetkellä pysty harrastamaan kovinkaan usein. Opiskelijabudjetilla ratsastustunnit ovat täällä Helsingin alueella aivan liian kalliita ja tenniksen suhteen minulla ei ole Helsingissä pelikaveria, kaikki pelikaverit ovat vanhassa kotikaupungissani. Olen nyt sitten yrittänyt lenkkeillä, mutta ei se vaan ole se mun juttuni. Ratsastus ja tennis ovat ne ainoat lajit, joissa ikinä olen tuntenut sitä kuuluisaa liikunnan iloa. Ehkä se löytyy jonakin päivänä jostakin muustakin lajista…

  • lilypad

    Olinkin pohtinut mitä sun aikuisbalettitouhuille kuuluu :) jos muistat niin mä oon se kuka viime keväänä kiitteli baletti-inspiraatiosta ekan kevätnäytösen jälkeen. Ilokseni voin kertoa, että torstaina on vuorostaan toinen kevätnäytös (jee jee) eli meikän into ei ole lopahtanut. Jos olis enemmän rahaa niin kävisin useammalla kuin yhdellä tunnilla, mutta on se yksikin jo jotain. Viimein urheilulöytö on nettipalvelu Yoogaia, jonka avulla oon tosissaan ryhtynyt joogailemaan melkein päivittäin. Äsken kokeilin palvelun Barre-tuntia ja huh heijakkaa, olipa rankkaa ja auttanee kesän balettitauon yli.

    Mutta tää postaus oli tosi hyvä ja tärkeä, liikunnan ilo kuuluu kaikille, eikä sitä voi pakottaa tekemällä jotain mistä ei saa mitään irti.

  • laurahh

    Tiedän tunteen! Itse löysin oman lajini roller derbystä pari vuotta sitten, ensin katsojana ja suunnilleen puolitoista vuotta sitten uskaltauduin alkeiskurssille. En ole ikinä pitänyt itseäni joukkueurheilijana tai kilpailuhenkisenä, enkä varsinkaan ihmisenä joka syttyisi kontaktilajista! Derbyssä kaikki jotenkin kuitenkin vain loksahti paikalleen ja olen ollut ihan koukussa alusta asti. Nyt musta on tullut juuri sellainen hullu joka treenaa kuutena päivänä viikossa ja ottaa häviön pelissä joskus vähän liiankin tosissaan…

    Oma juttu ja oma joukkue on ihan parhautta <3

  • saippis

    Tätä samaa olen juuri itsekin pohtinut! Voi kun löytyisi se yksi laji, johon ihastuisin ja jaksaisin treenata sen kautta ihan sama mikä päivä tai mikä fiilis. Jooga on aina ollut lähellä sydäntä ja se tulee olemaan aina, mutta tahtoisin löytää myös vielä liikunnallisemman, hikkoiluttavan lajin, johon hurahtaa. :) Hyvä postaus, kiitos siitä! Ihanasti kirjoitit asioita, joita olen itsekin miettinyt.

  • iinapiina

    voin niin samaistua tohon tekstiin ! Mä oon aina miettiny et onks mussa jotai vikaa ku inhoon salilla käyntiä ja jotain juoksua mitä kaikki tuntuu tekevän. Mut luultavasti johtuu vaan siitä ettei omaa lajia oo vielä löytyny, ei muutakun siis etsimään :)

  • NikoK

    Tosi hyvä pousti ja tosi lähellä munkin sydäntä! Jos haluat, voisin järkätä kaikille sun lukijoille SportSetterin jäsenyyksiä ilmaiseksi. Meillä on 300+ liikunta-aktiviteettia jota voi tehdä ilmaiseksi, koska koko appin idis on just löytää ja kokea uutta liikuntaa superhelposti. Miltä kuulostais? Voitaisiin haastaa itseämme koittamaan mitä tahansa wall pilateksesta Racketballiin :D

  • imogen

    Mulle salibandy antoi vihdoin saman ahaa-elämyksen. Ikinä ei harmita mennä treeneihin ja jos niihin ei jostain syystä pääse niin se ärsyttää. Kuulun niihin ihmisiin jotka pitää huijata hauskan pelin varjolla rehkimään. Myöhemmin olen löytänyt myös sulkapallosta samaa iloa. Kuntosali ja ryhmäjumpat on mulle kauhistuksia ja olen aina tuntenut huonoa omaatuntoa kun tuntui että niistä suorastaan kuuluisi tykätä.

  • Nii

    Olipa ihana kirjoitus :) Juuri noinhan sen kuuluu tosiaan ollakin. 

    Mulle kävi vähän pöljästi; luulin, etten tykkää punttisalilla käymisestä ihan kauheasti, vaan tein sitä tunnollisesti lentopallon takia. Salille lähtö oli monesti äärimmäisen nihkeää enkä saanut siitä mitään hirveän suurta mielihyvän tunnetta (tai monesti ollenkaan). Ajattelin, että jos joskus tulee päivä kun pakkaan pelikengät kaappiin, niin oon ihan hukassa kun en halua enää käydä salilla enkä juosta, ja juuri noista kolmesta palasesta liikuntani oli koostunut. Mutta niin vaan sitten tuli se päivä kun lentopallo jäi pois ja kappas, silti yhtäkkiä tuli ikävä salille. :D Näköjään sittenkin tykkäsin siitä, kun edelleenkin sinne pari kertaa viikossa menen. Ehkä siksi, ettei enää ole “pakko”, en tiedä. Juoksua sen sijaan ei kyllä ole ikävä pätkääkään, mutta kävellen ja pyöräillen tulee lenkkeiltyä.

  • Hanna Maria

    Huippua! Mä taidan vieläkin etsiskellä sitä omaa lajia… Oma sitoutuminen kestää yleensä just sen kuukauden ja sitten en teekkään mitään muutamaan kuukauteen. Kuitenkin haaveilen siitä, että urheilu veisi mennessään koska välillä kun on tullut se lyhyt hurahdus, oon tuntenut ja nähnyt miten se tekeminen vaikuttaa ja se kehonhallinnan tunne on mahtava. Askel tuntuu niin kevyeltä kun lihaksia on treenannut.

    Tanssitunneilla tuli aijemmin käytyä kyllä, varmaan kun sen kurssin on maksanut kokonaisuudessaan jo etukäteen, ja olihan se toisaalta ihan kivaakin. Nyt oon käynyt kerran kuntosali-tiiviskurssilla, tänään toinen kerta edessä, ja toivon että innostuisin siitä kun opin käyttämään laitteita ja ymmärtämään toistojen, järjestyksen ja painojen logiikan.

    Tsemppiä meille kaikille mukavuudenhaluisille :)

Related posts