2/09/14

Kun ystävyys loppuu

68 39 P9023872.JPG

Miehiä tulee ja menee, mutta ystävät pysyvät. Ystävyyttä ajatellaan yleensä ihmissuhteena, joka kestää läpi elämän. Parisuhteita koettelevat monenlaiset myllerrykset ja harva pysyy saman ihmisen rinnalla nuoruusvuosista hautaan, mutta ystävyys mielletään usein lähes pyhäksi yhteydeksi, jota eivät elämän arvaamattomat käänteet heilauta. Totuus kuitenkin on, että melko moni ystävyyssuhdekin kariutuu tai hiipuu elämän varrella.

Ystävyyssuhteiden päättymisestä puhutaan yllättävän vähän, vaikka ystävän menettäminen voi loppujen lopuksi olla aivan yhtä kipeä asia kuin ero parisuhteesta, joskus jopa kovempikin paikka. Minulta on kovasti toivottu postausta ystävyyden loppumisesta, mutta jostain syystä teema on tuntunut vaikealta – ehkä se onkin jollain tavalla tabu. Olenkin pyöritellyt tätä aihetta päässäni reilun vuoden ja vasta nyt tuntuu siltä, että osaan tarttua tähän.

Huomasin aiheen haastavuuden jonkun aiemman ystävyyttä koskevan postauksen kommenttiosiossa, jossa keskustelu lipui ystävyyssuhteiden loppumiseen. Rönsyilevässä sananvaihdossa kävi ilmi, että asiaa voi olla vaikea ymmärtää, jos ystävyyssuhteen päättymistä ei ole kokenut henkilökohtaisesti. Joskus elämässä vain tulee eteen tilanteita ja asioita, joista edes ystävät eivät selviä yhdessä eteenpäin. Onnekkaita ovat he, joilla ei ole aiheeseen lähempää kosketuspintaa.

P9023860.JPG

Ystävyyssuhde voi tulla tiensä päähän monella tavalla. Usein kaksi ihmistä erkanee hiljalleen toisistaan elämän viedessä eri suuntiin, mutta toisinaan ystävyys saa dramaattisemman ja äkillisemmän päätöspisteen erimielisyyksien, luottamuspulan tai jonkin muun ikävän käänteen takia. Ihmiset muuttuvat, elämäntilanteet muuttuvat. Joskus sitä vain huomaa, että ystävyys on lopulta perustunut hyvin vahvasti johonkin tiettyyn yhteiseen elämäntilanteeseen ja tilanteen muuttuessa yhteistä onkin enää kovin vähän. On myös mahdollista, että ystävyys päättyy yksipuolisesti toisen osapuolen päätöksellä. Pahimmillaan hylätyksi tullut ei edes saa selitystä sille, miksi ystävyys ei jatkunut.

Omiin ystävyyssuhteisiini vaikutti pitkään nuorempana eräänlainen juurettomuuteni: olen muuttanut nuoruudessani usein ja kestävien ystävyyssuhteiden solmiminen tuntui aika ajoin siitä syystä hankalalta. Ystävyys ei ole ikinä ollut minulle itsestäänselvyys ja moni läheinen suhde on hiipunut matkan varrella paikkakunnanvaihdosten takia. Hiljalleen hiipuvien ja erkanevien ystävyyssuhteiden lisäksi olen kokenut elämäni aikana myös useamman suoraviivaisemman “ystävä-eron”. Joskus olen luopunut toisesta ihmisestä itse ja joskus minusta on luovuttu. Oli suhteen päättymisen syy tai tapa mikä hyvänsä, tunteet siihen liittyen ovat yleensä varsin ristiriitaisia: surua ja kaipausta, mutta toisaalta joskus myös helpotusta ja rentoutta. Harvoin kuitenkaan yksiselitteisesti vain jompaa kumpaa.

Ensimmäinen hylätyksi tulemisen kokemukseni ystävyyssuhteissa tuli vastaan melko varhain. Ekaluokalla minulla oli paras kaveri, jonka kanssa jaoin kaiken. Asuimme naapureina, kuljimme yhdessä kouluun, olimme samalla luokalla ja leikimme aina yhdessä. Yhtenä päivänä samoille kulmille muutti tyttö ystäväni harrastusporukasta ja kappas vain, minut potkaistiin ulkopuolelle leikeistä siltä seisomalta. En koskaan ymmärtänyt, miksi emme kaikki kolme voineet leikkiä yhdessä, mutta ilmeisesti tyttöjen välisessä ystävyydessä tilaa oli vain kahdelle. Muistan itkeneeni asiaa äidille monet kerrat. Alkuun hän kehotti vain sinnikkäästi ehdottamaan yhteisiä leikkejä kolmen kesken, mutta huomattuaan, ettei tilanne muuttunut, hän lopulta rohkaisi minua etsimään uusia ystäviä. Uusi ystävä löytyikin omalta luokalta nopeasti. Silti en koskaan unohtanut, kuinka se kirvelsi sisintä, kun paras ystävä eräänä kauniina päivänä vain käänsi selkänsä.

P9023864.JPG

Sittemmin ystävyyssuhteita on päättynyt tai hiipunut monenlaisissa olosuhteissa ja monenlaisista syistä. Osa ystävistä on hukkunut parisuhteisiinsa ja muistanut unholaan jääneet ystävänsä vasta, kun parisuhde onkin tullut tiensä päähän – jos silloinkaan. Eräs ystäväni loukkaantui minulle verisesti siitä, kun rohkenin varovasti ehdottaa, että hän voisi käydä juttelemassa ongelmistaan ammattiauttajan kanssa, kun tuntui, etteivät omat kykyni auttaa enää riittäneet. Hän ilmoitti minulle, ettei ole mikään hullu. Eikä tämän jälkeen vastannut koskaan enää yhteenkään yhteydenottooni. Vuosien ystävyys päättyi siihen paikkaan, ja minä jäin hyvin hämmentyneenä ihmettelemään, mitä oli tapahtunut. 

Ystävyyssuhteita voivat koetella myös masennus, kateus, toisistaan eroavat odotukset, päihteet, kolmiodraamat, omistushalu, luottamuspula ja elämän kriisit. Eräs ystäväni katkaisi välinsä minuun käydessään läpi vaikeaa henkilökohtaista prosessia, sillä koki, että haluaa tehdä sen yksin. Itse olen puolestani luopunut ystävästä, jonka koin kohtelevan minua jatkuvasti huonosti. Tein kaikkeni ollakseni hänelle hyvä ystävä vaikeina aikoina: olin tukena, kuuntelin ja pidin sinnikkäästi yhteyttä, vaikka hän huonosti voidessaan yritti vain työntää läheisensä pois. Ehkä en osannut tarjota hänelle sitä, mitä hän todella tarvitsi, mutta lopulta väsyin monen vuoden jälkeen toimimaan likasaavina, jonka niskaan kaadettiin pelkkää negatiivisuutta, kiittämättömyyttä ja katkeruutta. Tunsin, että oli aika päästää irti, kun ystävyys ei ollut antanut minulle mitään hyvää enää vuosiin, eikä saamani palautteen mukaan tuntunut antavan sitä toisellekaan osapuolelle. Jossain kohtaa on ajateltava myös itseä ja jos ystävyydestä ei seuraa kuin pahaa mieltä, on syytä arvioida tilanne uudelleen. Olen myös kuullut ystäviltäni mitä erilaisimpia tarinoita ystävyyssuhteiden kriiseistä. Ystävyys ei todellakaan ole mitenkään immuuni elämän erilaisille myllerryksille.

P9023863.JPG

Joskus kuulee sanottavan, että ei se sitten ollut todellista ystävyyttä, jos se kerran loppui. En ole samaa mieltä. Ihmiset muuttuvat, elämäntilanteet muuttuvat ja ystävyyssuhteet muuttuvat joskus niiden mukana. Jotkut suhteet joustavat muutosten edessä helpommin kuin toiset ja kitkaa kohdatessa on myös syytä katsoa peiliin. Ystävyyteen on helposti tapana liittää kovin mustavalkoisia julistuksia, mutta elämä ei ole mustavalkoista. Joskus asiat vain menevät pieleen, ihmiset käyttäytyvät huonosti ja ovat ajattelemattomia, joskus elämä ei vain mene niin kuin toivoo ja suunnittelee (aika usein nimenomaan ei mene). Joskus ihminen paljastuu syvällisemmän tutustumisen jälkeen ihan toisenlaiseksi kuin olet alun alkujaan luullut, joskus taas muuttuu suuntaan, jota et voi hyväksyä. Parhainkaan ihmistuntija ei osaa ennustaa tulevaisuutta eikä parhainkaan ystävä pysty välttämättä tukemaan toista loputtomiin, ainakaan oman hyvinvointinsa kustannuksella.

Minä uskon siihen, että jokaisella ystävällä on elämässämme jokin merkitys. Eräs tuttavani sanoi kerran hienosti, että osa ihmisistä on kuin siltoja – he auttavat meitä eteenpäin ja oikeaan suuntaan matkallamme elämässä. Ehkä kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettukaan pysymään elämässä mukana loppuun asti, eikä sen tarvitse välttämättä vähentää suhteen merkitystä tai arvoa. Ihmissuhteen päättymiseen liittyy aina tietynlaista haikeutta, surua ja joskus katkeruuttakin, mutta samoin kuin toimimattomasta parisuhteesta, myös toimimattomasta ystävyydestä on lupa päästää irti.

Tästä aiheesta voisi tarinoida vaikka romaanin verran, mutta päätän tällä kertaa mietintöni tähän ja annan puheenvuoron teille. Kertokaa mietteitänne, jakakaa kokemuksianne ja täydentäkää minun pohdintojani. Odotan mielenkiinnolla tästä syntyvää keskustelua. :)

P9023868.JPG

PS. Osa jutun kuvitukseksi napatuista lausahduksista on melko kyynisiäkin enkä täysin allekirjoita noista kaikkia. Halusin kuitenkin vaihteen vuoksi poimia mukaan vähän erilaisia jutun teemaan sopivia lainauksia. Ainakin ne osoittavat, että ystävyydestä on historiassa sanottu paljon muutakin kuin pelkkää ikuisen tosiystävyyden hehkutusta.

PPS. Jos ystävyyttä käsittelevät jutut kiinnostavat, pääset lukemaan aiemmin aiheesta tekemäni postaukset TÄÄLTÄ ja TÄÄLTÄ.

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Tags: , , , , ,

Categorised in: Elämä

68 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • llisa

    Hyvä postaus ja tärkeästä aiheesta!

    Muutin itse viitisen vuotta sitten ulkomaille, mikä oli todellinen koetus ystävyyssuhteille. Vaikka lähtiessäni monen läheisen kanssa tuli vakuuteltua, että yhteyttä tullaan pitämään (onhan Facebook!) eivätkä suhteet välimatkaan kariudu, oli muutos silti valtava. Tiesin toki, ettei monen tuhannen kilometrin ero voi olla vaikuttamatta ystävyyssuhteisiin, mutta jotenkin järkytyin ja hämmennyin muutoksesta palattuani sittemmin takaisin Suomeen.

    Ymmärsin toki, että monet ystäväni olivat siirtyneet elämässään eteenpäin ja ihan uusiin vaiheisiin, osa oli mennyt naimisiin ja hankki jo lapsia. Huomasin kuitenkin myös itse muuttuneeni matkani aikana enemmän kuin olisin osannut kuvitella, ja muutaman ihmissuhteen kohdalla tiet erkanivat. Tämäkin tosin tapahtui juuri tuollaisella hiljaisella etääntymisellä elämäntilanteiden ei enää kohdatessa, mutta kipeää se oli silti. Kokemus kuitenkin omalla karulla tavallaan opetti sen, että tässä hetkessä on syytä nauttia niistä ystävyyssuhteista, joita on. On turha murehtia tulevaa ja sitä, mitkä ihmissuhteet kestävät “alusta loppuun”. Niin kuin sinäkin, olen päätynyt ajattelemaan, että tietyt ihmiset ovat elämässämme hetken aikaa, kun on heidän aikansa ja paikkansa, ja sitten molemmat jatkavat matkaa. Tästä huolimatta yhteinen aika ja jaetut kokemukset ovat varmasti antaneet paljon sellaista, jonka merkityksen saattaa huomata vasta pitkänkin ajan päästä: tuo ihminen opetti minut tajuamaan tämän asian, tai jonkun toisen ansiosta on viimein uskaltanut lähteä toteuttamaan pitkäaikaista suunnitelmaansa, löytänyt itsestään uusia puolia tai oppinut jotain arvokasta ihmissuhteista ja elämästä ylipäätään.

    Ystävyyttä on monenlaista, mutta uskon, että se jokaisessa muodossaan ja vaihtelevissa pituuksissaan on kaikesta huolimatta ihan yhtä arvokasta. :) Aito ystävyys ei ole mitattavissa suhteen pituudella eikä oikeastaan millään mittapuulla, sillä ystävyyssuhteessa, niin kuin parisuhteessakin, on aina kaksi erilaista yksilöä – jokainen suhde on omanlaisensa.

  • Jenniii

    Ulkomaille tai toiselle paikkakunnalle muuttaminen on iso koetinkivi ystävyyssuhteelle – olen tämän saanut kokea useita kertoja itsekin. Kun ei ole aktiivisesti toisen arjessa samalla tavoin enää mukana, moni yksityiskohta jää jakamatta ja pienet nyanssit havaitsematta. Juttelimme juuri asiasta rakkaan ystäväni kanssa, joka oli kesällä käymässä Suomessa pitkän poissaolon jälkeen. Toisaalta myönsimme sen, että on hyväksyttävä, että ystävyyttä on haastavaa ylläpitää samalla intensiteetillä, jos kodit ovat toisella puolen palloa ja elämät kahdella täysin eri aikavyöhykkeellä. Onneksi tämän ystävän kanssa tuli silti juuri se tunne, että yhteinen sävel löytyy vielä erossaolon jälkeenkin.

    Tekemäsi huomio muutoksesta on kiinnostava. Usein tuo hiipuminen tapahtuu nimenomaan siksi, että itse muuttuu mutta toinen ei – tai toisinpäin. Tai sitten molemmat muuttuvat, mutta aivan eri suuntiin. Se voi olla surullista ja haikeaa, mutta lopulta sekin on vain elämää. Moni meistä ei enää seurustelisi sen saman tyypin kanssa, johon oli 16-vuotiaana palavasti rakastunut – elämältä ja ihmissuhteelta ehkä halutaan pari vuosikymmentä myöhemmin erilaisia asioita. 

    Moni arvottaa ystävyyssuhteita nimenomaan niiden keston mukaan, mutta olen täysin samaa mieltä siinä, että todellisuudessa ystävyyden arvo löytyy aivan muista asioista. Muistelen yhä joitakin menneisyyteen jääneitä ystäviäni suurella lämmöllä niistä hetkistä, joita olen heidän kanssaan jakanut sekä arvostan suunnattomasti niitä ystävyyden tekoja ja sanoja, joita olen heiltä tärkeillä hetkillä saanut. Niistä kokemuksista tulen varmasti ammentamaan lopun elämääni, vaikka nämä ihmiset eivät enää ole aktiivisesti osa arkeani. 

    Kauniisti kirjoitettu ja ajatuksia herättävää pohdintaa. Kiitos. :)

  • sasu

    “Minä uskon siihen, että jokaisella ystävällä on elämässämme jokin merkitys. Eräs tuttavani sanoi kerran hienosti, että osa ihmisistä on kuin siltoja – he auttavat meitä eteenpäin ja oikeaan suuntaan matkallamme elämässä. Ehkä kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettukaan pysymään elämässä mukana loppuun asti, eikä sen tarvitse välttämättä vähentää suhteen merkitystä tai arvoa.”

    Niinpä! Mulle tuli tästä kohdasta mieleen tämä Reason, season or lifetime -teksti, joka sai minut aikanaan valaistumaan ja ymmärtämään, että kaikkia ihmissuhteita ei ole tarkoitettu kestämään ikuisuuksia ja ettei se muutaman vuoden kestänyt ystävyys ole yhtään sen huonompi kuin elämänmittainenkaan. On ollut jotenkin todella helpottavaa tajuta tuo; minä kun olen aina ollut sellaista tyyppiä, joka jää vähän liikaakin murehtimaan hiipuneita ystävyyssuhteita ja haikailee takaisin menneeseen. Luonnollisesti välillä iskee vieläkin tietynlainen ikävä ja haikeus entisiä ystäviä ajatellessa, mutta ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että nuo ihmiset ovat olleet tärkeä osa elämääni jossain vaiheessa ja vaikuttaneet osaltaan siihen, missä olen nyt. :)

  • tiippa

    Minä olen elämäni aikana menettänyt tavalla tai toisella lukuisia ystäviä. Lohduttavana ajatuksena on, että kaikki ystävät ja puolisotkin ovat vain lainassa jonkin aikaa. Ketään ei voi omistaa. Väliaikaisuus ei kuitenkaan vie arvoa niiltä ihmissuhteilta ja lyhytkin kumppanuus voi olla arvokasta. Ystävyyssuhteiden säilymisen eteen on tehtävä töitä, mutta suhteita ei kannata yrittää ylläpitää väkisin, koska se voi lisätä katkeruutta. Pitää osata päästää irti. Lohduttava ajatus voi myös olla, että ehkä kuihtunut ystävyys voi vielä vuosien tai vuosikymmentenkin päästä herätä uudelleen ja näitäkin tarinoita kuulee usein :) Silloin elämäntilanteet taas sopiikin yhteen. Minä ainakin toivon, että ystävystyisin joskus uudelleen muutamaan minusta teinivuosien jälkeen erilleen kasvaneeseen ystävään.

  • Jenniii

    Niinhän se on – vieraana täällä ollaan kaikki. :) Samanaikaisesti vähän pelottava mutta myös lohdullinen ajatus. Siinä onkin opettelemista, että osaisi ajatella menetysten sijaan sitä, mikä onni on ollut saada noita ihania ihmisiä elämän varrelle mukaan edes hetkeksi. 

    Ja totta on myös tuokin, että joskus hiipunut tai kariutunut ystävyys voi vuosien jälkeen elpyä uudelleen. Minullekin on käynyt niin ja itse asiassa tämä nimenomainen postaus sai aikaan erittäin koskettavan keskustelun erään ystäväni kanssa, joka tunnisti tekstin esimerkeistä itsensä. Uskon, että tuo ystävyyssuhde vielä ajan kanssa on herätettävissä uuteen kukoistukseen. <3

  • Jenniii

    Kiitos kiinnostavasta linkkivinkistä, pitää ehdottomasti lukaista tuo! :)

  • Hamekaro

    Hyvä ja mietteitä herättävä postaus – itselle hyvin ajankohtainen johtuen mm. siitä, että muutin ulkomaille noin vuosi sitten. Olet niin oikeassa siinä, että asiasta puhutaan ihan liian vähän ja ystävyyssuhteen loppuminen voi sattua ihan yhtä paljon kuin parisuhteen loppuminen. Pidän myös paljon tuosta ajatuksesta, että ehkä on tarkoitettu, että jotkut ihmiset ovat elämässäsi vain jonkun aikaa. Luopuminen ja unohtaminen ovat vain kovin vaikeita juttuja :)

  • Esh

    Olen aina ollut liian kyyninen ymmärtääkseni miten blogipostaus voi itkettää, mutta nyt kävi sitten näin. Postaus ei olisi voinut osua parempaan saumaan.

    Uutukaisena välivuoden pitäjänä ensimmäinen kesä ylioppilaana ei ole alkanut parhaimmalla mahdollisella tavalla. Alkukesää varjosti nuoren läheisen poismeno ja kesä tuntui muutenkin kummalliselta. Kesän aikana tunsin olevani tyttöporukassani ulkopuolinen ja surin asiaa – kerroinkin siitä hieman, mutta uskoin sen olevan van ohimenevä tunne. Kaikki eteni normaalilla painollaan ja heinäkuun lopussa kävimme keskustelunkin missä kaikki olimme yhtämieltä siitä, kuinka onnellisia olimme siitä, että olemme löytäneet toisemme. Elokuun alussa viikonloppuan jotain tapahtui: juhlien aikana alkanut mitätön sanaharkka, jota seurasin vierestä johti siihen, että minuun ei enää otettu yhteyttä. Seuraavat viikot seurasin sosiaalisen median kautta mitä ystäväni tekivät ja missä he kävivät ilman minua. Tunsin suurta ahdistusta ja surua – tunnen edelleen. Iltaisin mietin kenelle soittaisin, kun emme käy enää kahvilla ja vaikka ystävät tulevat uniini ja ovat mielessäni, samalla tunnen oudolla tapaa helpotusta siitä, että asiat ovat näin. Tunsin, että olen tehnyt jonkinlaisen surutyön, jonka jälkeen tuli helpotus. Tasan kolme viikkoa viimeisestä keskustelustamme ystävä laittoi viestiä joka päättyi kysymykseen, miksi en ole ollut yhteydessä. En osannut vastata. Kaikki jo ennen välirikkoa ollut hylätyksi tulemisen tunne ja fiilis porukan ulkopuolelle jättämisestä ja salailusta saivat aikaan sen, etten osannut vastata. Miksi en ottanut yhteyttä. Kysymys tuntui vähän kohtuuttomalta. Alkuperäinen puhumattomuus kahden ystäväni kanssa sai aikaan kuitenkin sen, että menetin koko neljän ihmisen porukan ja tottakai, asia vaivaa vieläkin.

    Tottakai minulla on muitakin ystäviä, heitä on tosin vain kourallinen enää jäljellä, mutta arvostan heitä todella paljon. Mieli kuitenkin tuppaa välillä kääntymään synkkyyteen, tuntuu että palanen puuttuu. Samalla hiipui myös yhteydenpito erään ihmisen kanssa jota olisin toivonut erityiseksi… Tajusin kuitenkin, että yks syy miksi halusin hänet niin kovasti, oli se, että vanhat ystäväni olisivat nähneet minut onnellisena ja… Niin. Toivottavasti kaikki muuttuu vielä hyväksi. Haluaisin kovasti uusia ystäviä, niiden löytäminen tuntuu vain olevan kovin vaikeaa.

    Anteeksi pitkästä ja sekavasta kommentista ja kiitos kauniista kirjoituksesta. Nyt lähden lenkkipolulle juoksemaan murheet pois.

  • Jenniii

    Tästä todellakin puhutaan aivan liian vähän. Niin paljon vannotaan sitä ystävyys on ikuista -mantraa, että joskus on tullut suorastaan epäonnistunut olo, kun moni ystävyyssuhde on jäänyt matkan varrelle.

    Luopuminen ON vaikeaa, mutta ehkä voisi ajatella, ettei ole edes tarpeen unohtaa. Menneeseen jääneitä ihmisiä voi kyllä muistella ja kaivatakin, mutta ehkä on syytä muistaa, että väkisin toista ihmistä ei voi tai edes kannata elämässään pitää. Toimimattomasta tai enemmän murhetta kuin iloa tuovasta ihmissuhteesta on lupa päästää irti.

    Joskus ystävyyssuhde saattaa päättyä vasten omaa tahtoa ja äkillisestikin, ja etenkin sellaisiin tilanteisiin liittyvästä menetyksen tunteesta olisi minusta tärkeää puhua enemmän. Miten mennä eteenpäin, kun menettää ystävän, jonka itse olisi halunnut pitää elämässään?

  • Nel

    En lähde nyt sen enempää kommentoimaan asiaan mutta oli pakko napata tekstistäsi tämä kohta, jotenkin tosi hyvin sanottu! Kiitos tästä postauksesta! :)

    “Minä uskon siihen, että jokaisella ystävällä on elämässämme jokin merkitys. Eräs tuttavani sanoi kerran hienosti, että osa ihmisistä on kuin siltoja – he auttavat meitä eteenpäin ja oikeaan suuntaan matkallamme elämässä. Ehkä kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettukaan pysymään elämässä mukana loppuun asti, eikä sen tarvitse välttämättä vähentää suhteen merkitystä tai arvoa.”

  • Minä vain

    Minulla on kokemusta monenkin ystävyyden päättymisestä.. Kerron niistä kaksi.

    1) Olin yläasteella kiusattu ja syrjitty. Luulin, että minulla olisi ollut luokallani edes yksi ystävä, mutta olin väärässä. Kun luokallemme tuli uusi tyttö, luokkakaverini ystävystyi hänen kanssaan ja hylkäsi minut. Tämä on siis vähän samanlainen kokemus kuin sinulla, Jenni.
    2) Olin ollut ystäviä yhden tytön kanssa jo ala-asteella. Ystävyytemme päättyi kuitenkin jo oikeastaan yläasteella. 9. luokalla hän väheksyi minua ja lopulta oli tekemisissä MINUN ystävieni kanssa enemmän kuin minä itse! Lopullinen niitti ystävyytemme loppumiseen oli, kun hän muutti pk-seudulle, ja muuttui sellaiseksi, jota olimme aina yhdessä inhonneet; tupakoivaksi kovikseksi.
    Yhteinen ystävämme on vielä nykyäänkin hänen kanssaan tekemisissä, mutta minä en – enkä oikeastaan halua ollakaan..

  • Oi

    Naisten välinen ystävyys on myös mielenkiintoinen asia. Koska me ajattelemme enemmän tai vähemmän tunteillamme ja tulkitsemme kaikkea niin tarkasti, sattuu ystäväpiireissä helposti aluksi jopa täysin tahattomia väärinkäsityksiä, jotka lopulta pitkään muhittuaan ja lisäännyttyään vierivän lumipallon lailla lopettavat ystävyyden. Tämä voi tapahtua pitkän aikavälin sisällä tai sitten yllättävän nopeastikin. Entiset ystävät muuttuvat yhä kaukaisemmiksi hahmoiksi ja omien tuntemusten kautta ei uskalleta tai edes haluta pitää enää toisiin yhteyttä. Joskus kyseessä saattaa olla ulkopuolisuuden tunne, joka muhiessaan aiheuttaa sen, ettei vanhoihin kavereihin enää edes uskalla ottaa yhteyttä.
    Olen itse kokenut samantapaisen välirikon elämässäni, mikä tietysti harmittaa. Epätietoisuus, pelko ja ulkopuolisuuden tunne ovat tehokas erottaja. En ole ennemmin ajatellut tätä silta-vertausta, mutta näin jälkikäteen ystävyyssuhteitani miettiessä kuulostaa se ihan järkevält.

  • Katjamoi

    Itsekin olen miettinyt tätä aihetta paljon lähiaikoina. Kiitos siis kauniista ja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. :)
    Itse menetin vähän aikaa sitten ystävän vasten omaa tahtoani ja täysin yllättäen. Ystävä oli jo monen vuoden takaa tuttu ja tärkeä, tosin vasta viimeisen parin vuoden aikana ystävyytemme oli syventynyt ja tasoittunut helpoksi ja luonnolliseksi. Ystäväni oli kuitenkin miespuolinen ja seurusteli tytön kanssa, joka ei tuntenut minua lainkaan. Eikä oikeastaan miehen kaveriporukka muutenkaan. Mies kuitenkin vakuutti, että tyttöystävälle on ok, että olemme läheisiä ja paljon yhteydessä. Homma toimikin heidän suhteensa ensimmäiset puolitoista vuotta. Kunnes yhtenä päivänä täysin yllättäen ystävä ilmoitti, että hänen on oman parisuhteensa tähden lopetettava ystävyytemme. Se satutti. Siksi, että mielestäni parisuhteessa ei pitäisi sanella toisen ystäviä, mutta myös siksi, että yhtäkkiä ystävä, jolle olin tottunut kertomaan kaiken, olikin valmis luopumaan vuosien ystävyydestä niin helposti ja katosi elämästäni.
    Asiasta on vaikea puhua muille ystäville, kun tuntuu että asian kipeyttä on vaikea ulkopuolisen ymmärtää. Tuntuu jotenkin myös nololta, että minulle on niin vaikeaa luopua “vain” ystävästä, kun kyseessä ei ole edes ero parisuhteesta tai muu “hyväksyttävä” syy surra. Kuitenkin vielä useiden kuukausien jälkeenkin, jonkun hauskan jutun tullessa mieleen, tekisi mieli laittaa kyseiselle ystävälle viestiä tai soittaa. Kipeää on muistaa, ettei hän halua vastaanottaa yhteydenottoani. Näistä asioista pitäisi tosiaan puhua paljon enemmän. :)

  • ~ajattelija~

    Tässä hyvä ajatelma

    https://i.imgflip.com/bqcq6.jpg

    Paulo <3

  • amm

    Hieno kirjoitus vaikeasta aiheesta. Itsetuntoni kokee aina kolauksen, jos huomaan ystävyys/kaveruussuhteen olevan hiipumassa tai katkeamassa. Tämä johtuu varmaankin siitä, että olen myös muuttojen vuoksi joutunut tuntemaan suunnatonta yksinäisyyttä joinakin elämänjaksoina. Lähimmät ystäväni ovat tunteneet minut vuosia, mutta en valitettavasti asu kovin lähellä niitä ystäviä, jotka ovat pysyneet rinnallanni kauiten. Olen usein kadehtinut niitä kavereitani, joilla on onni saada olla sekä vanhojen että uusien ystäväpiirien lähellä. Moni ei tunnu ymmärtävän sitä, kuinka ikävää on, kun rakas ja tärkeä ystäväpiiri hajoaa muuttojen ja muiden elämänmuutosten takia niin, että ystävät eivät voi enää nähdä usein toisiaan. Toki ystävyys voi säilyä välimatkasta huolimatta, mutta itse ainakin kaipaan sitä, että lähellä on ihmisiä, joista on seuraa eri tilanteisiin.

    Toinen asia, joka on herättänyt toisinaan hämmennystä ovat uudet tuttavat ja kaverit, jotka yllättäen hyvin alkaneen tuttavuuden jälkeen “poistavat” sinut elämästään. Juuri viime viikolla huomasin erään tuttavani yllättäen poistaneen minut facebook-kavereistaan. Tutustuimme vuosi sitten ja tulimme välittömästi hyvin toimeen ja näimme toisiamme yhteisten kavereiden pippaloissa. Olin siinä käsityksessä, että molemmat pidimme toistemme seurasta. Ensin ajattelin, että hän vain halusi rajata yksityisyyttään poistamalla sellaiset ihmiset, jotka eivät ole lähintä piiriä, mutta kun huomasin, että muut yhteiset tuttavamme, jotka eivät ole sen enempää hänen kanssaan tekemisissä, ovat edelleen hänen fb-kavereitaan, olin aika ihmeissäni, miksi hän halusi lopettaa juuri meidän tuttavuutemme. Meitä kutsutaan edelleen samoihin juhliin, mutta käsitykseni tästä ihmisestä on muuttunut niin, että tuskin enää haluan tutustua häneen enempää.

  • Hamekaro

    Tai sitten: miten mennä eteenpäin, kun luottamuksesta on vain rippeet jäljellä, koska ystävän tuki ei ollutkaan sitä, mitä oli luultu sitten kun ystävyys laitettiin todelliseen puntariin?

  • Piiiiu

    Tosi mielenkiintoinen postaus!

    Olen itsekin menettänyt lapsuuden parhaan ystäväni, kun muutin opiskelemaan lukion jälkeen toiselle paikkakunnalle. Olen tosi huono pitämään yhteyttä ihmisiin, jotka eivät asu kanssani samassa paikassa, ja lopulta meidänkin yli kymmenen vuoden ystävyys hiipui ja yhteydenpito jäi. Tunsin siitä pitkään harmistusta ja huonoa omaatuntoa, mutta pääsin asiasta yli kun tajusin juuri tuon sinunkin mainitseman ajatuksen, että se ei millään tavalla vähennä ystävyyden arvoa, vaikkei se kestänytkään loppuelämää. Jotkut ihmiset kuuluvat tiettyyn aikaan elämässämme, näin haluan uskoa. Paras ystäväni oli kuitenkin tärkein ihminen elämässäni pitkän aikaa ja ajattelen häntä lämmöllä.

    Toisen hyvän ystävän näin aikuisiällä menetin, kun ajauduimme riitaan, jonka alkuperäinen aihe oli ihan mitätön, mutta joka lopulta paisui aivan valtavaksi vellovaksi pahaksi mieleksi, kun hän ei ollut kykeneväinen/halukas sopimaan sitä kanssani. Siitä oli tosi vaikeaa päästä yli. Yritin aikani ja kun huomasin, ettei kukaan tule puolimatkaan vastaan, luovutin. Varmaan sitä oli vaikea käsitellä, kun ei yhtään ymmärtänyt, miksi toinen toimi niin kuin toimi. Tai ei toiminut. Ei ollut mitään järkevää selitystä. Itkin asiaa ainakin puoli vuotta ja muut kaverini onneksi ymmärsivät suruani.

  • Nii

    Hyvä postaus! Mulla meni lukiossa silloisiin rakkaimpiin ystäviin totaalisesti välit poikki muutaman mahtavan riidan jälkeen. Siinä oli niin paljon kaikkea, mitä jokainen meistä ois voinut tehdä toisin ja sitten ei kuitenkaan tehty. Alku oli ihan kamalaa ja vielä pari-kolme vuottakin jälkeenpäin näin joskus unia, joissa pyysimme toisiltamme anteeksi. Lopulta ikävä vaan hiipui ja lähinnä sitä sitten toisinaan pysähtyi miettimään että mitähän tytöille kuuluu.

    Aikaa kului ja monta, monta, monta vuotta tuon jälkeen Fb:n inboxiin tipahti viesti, jossa pyydettiin anteeksi. Ensin hämmennyin, sitten riemastuin ja lopulta taisin päätyä itkemään :D Sen jälkeen ollaan tuon yhden kanssa vaihdeltu kuulumisia välillä Facebookissa ja kerran kun ihan ohimennen nähtiin niin halattiin. Se on jännä, että vaikka tiedän että meistä tuskin koskaan enää tulee tämän läheisempiä, niin molemminpuolinen anteeksipyyntö oli tosi tärkeää. Jollakin lailla vierähti melko iso kivi sydämeltä :)

    Tuossa kirjoiteltiin että ulkomaille muuttaessa huomaa ketkä ovat todellisia ystäviä. Mun kokemuksen mukaan riittää, että muuttaa tänne pohjoiseen :D Kun välimatkaa on ihan kaikkialle satoja kilometrejä, niin huomaa kyllä kellä kiinnostaa yhtään pitää yhteyttä. Joidenkin kanssa se sinänsä ihan vahvakin ystävyys hiipuu, vaikka miten on Facebookit ja Instat ja muut. Toisten kanssa sitten nähdään aina kun voidaan, oli se miten harvoin tahansa :)

  • Oi

    En nyt halua loukata sinua, mutta kaikki henkilöt eivät koe fb-kaverisuhteita ja niiden olemassaoloa välttämättömäksi ystävyyssuhteen kulmakiveksi. Eli kavereistaan poistaminen ei välttämättä ole tarkoitettu yritykseksi blokata sinua pois. Kannattaa kysäistä asiasta, jos et ole niin jo tehnyt!
    On hassua, miten paljon erilaiset sosiaaliset mediat vaikuttavat nykyään ihmisten välisiin kanssakäymisiin. Lukioon mennessäni sain paljon ystäväpyyntöjä sellaisilta henkilöiltä, jotka olivat kanssani samalla vuosiasteella. Kolme vuotta myöhemmin huomasin joukossa olevan yhä sellaisia henkilöitä, joille en ole puhunut kertaakaan opiskeluideni aikana. Enää en edes oikein jaksa välittää ystävälistani sisällöstä niin paljoa, koko facabook on muutenkin jotenkin niin aikansa elänyt ja teennäisen sosiaalinen paikka, että minua kammoksuttaa.

  • Nimetön

    Mielenkiintoinen, ajatuksia kovasti herättävä aihe. Hienoa, että tartuit siihen. Täytyykin lukea tämä koko ketju läpi ajan kanssa vaikka viikonloppuna, sillä vastauksia ja kokemuksia tulee varmasti paljon.

    En ole koskaan kuulunut mihinkään isoihin tyttö- tai naisporukoihin, mutta aina minulla on ollut muutamia läheisiä ystäviä. Ystäviä on tullut koulun/yliopiston ja työpaikan sekä lastenkin kautta, Mutta niitä on myös jäänyt paikkakunnalta muuton ja ehkä perheen perustamisen ja iän myötä. Arki on niin kovin hektistä, että en halua käyttää yhtään aikaani sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa on jotenkin vaikeaa vai vaivalloista. Voi kuulostaa laskelmoivalta, mutta tämä asenne liittyy kyllä iän karttumiseenkin ja siihen, että osaa arvostaa itseään ja omaa aikaansa eikä siedä muilta mitä tahansa.

    Dramaattisin ystävyyssuhteen katkeaminen liittyi talon rakentamiseen. Olisi kyllä pitänyt arvata aiemman historian perusteella, mutta en kyllä yhtään voinut kuvitella, että minun ja ystäväni välit menevät poikki. Läheisen välimatkan takia jouduimme sietämään toisiamme ja täytyy sanoa, että molemmat kyllä menivät välillä arvostelukyvyn alarajoille sanoissaan. Tämän ystävyyden katkeaminen oli ilkeä paikka, mutta onneksi se on käsitelty ja mennyttä.

  • Kiitos mielenkiintoisesta ja ajatuksia herättävästä tekstistä. Olen itsekin ääneen pohtinut, kuinka parisuhteen lopettaminen on niin normaalia, mutta ystävyyssuhteen katkaiseminen on vieläkin lähes tabu.

    Omalle kohdalleni on osunut montakin ystävän menetystä. Osa ystävyyssuhteista on katkennut hiljalleen näivettyen tai haihtuen ja yhteen on liittynyt draamaakin. Mukaan on mahtunut myös kaksi kertaa, jolloin ystävyys on katkennut itselleni tuntemattomasta syystä. Ehkä se tuntuukin kipeimmältä, kun ei tiedä miksi niin tärkeä ihminen lopettaa yhteydenpidon täysin ilman ennakkovaroitusta.

    Olen kanssasi samoilla linjoilla siinä, ettei ystävyyden merkitystä mitata sen kestossa. En myöskään ajattele, että jokaisen ystävyyden pitäisi jatkua elämän loppuun asti, eihän se olisi varmaan mahdollistakaan. Ne ihmiset, jotka ovat rinnallani kulkeneet edes lyhyen ajan, ovat sillä hetkellä olleet elämässäni hyvin tärkeitä, eikä niiden hetkien arvoa muuta se ettemme enää olisi tekemisissä toistemme kanssa. Hyvät muistot säilyvät myös ikävästi loppuneista ystävyyksistä.

    Olen omassa elämässäni miettinyt myös sitä, kuinka ystävyyttä ei voi pakottaa. Jos ihmissuhde ottaa toistuvasti enemmän kuin antaa, ei sellaista tarvitse minusta pitää väkisin kasassa. Joskus on mielestäni hyvä raivata elämästä pois sellaiset ihmiset, jotka tuovat elämään negatiivisuutta ja huonoa mieltä. Toki ystävyydelle kannattaa antaa mahdollisuus kunnon kehityskeskustelun merkeissä, jotta kumpikin olisi selvillä toisen osapuolen tunteista ja ajatuksista. Tänä vuonna sainkin huomata, kuinka tällainen kunnon keskustelu avasi aivan uuden, paremman vaiheen eräässä hieman hankalaksi käyneessä ystävyyssuhteessani :)

  • Saaaaara

    Olen samaa mieltä monen kommentoijan kanssa siitä, että tästä aiheesta ei puhuta tarpeeksi. Kiitos siis hyvästä keskustelunavauksesta!

    Olen itse puoliksi tietoisesti antanut ystävyyden haalistua. Sekin sattui. Minulle ovat aina olleet tyypillisiä erittäin läheiset, jopa symbioottiset ystävyyssuhteet. Rakastuin ensimmäistä kertaa elämässäni parikymppisenä, ja aloin pian seurustella vakavasti ensimmäistä kertaa. Silloisen parhaan ystäväni oli vaikea hyväksyä, etten ollutkaan enää aina lähellä ja tavoitettavissa. Uusi parisuhde oli alussa opettelua, ja suhasin paikkakuntien välillä. Ystäväni loukkaantui, kun minua ei enää voinut tavata viikonloppuisin. En todellakaan väitä, etteikö minussakin olisi ollut vikaa – halusin olla poikaystäväni kanssa aina, kun mahdollista ja muutos todella tiiviiseen yhteydenpitoon ja tapaamisiin oli radikaali. Ystävä alkoi pian purkaa ärsyyntymistään tilanteeseen nälvimällä minua aina kun tapasimme – milloin olin muutaman minuutin myöhässä, milloin mielipiteeni olivat vääriä… Hän teki selväksi, ettei läsnäoloni, silloin kun sitä oli, ollut lainkaan riittävää. Pian aloin aina tavatessamme kokea alemmuutta ja ärtymystä. Tein parhaani, jotta jakaisin aikaani myös hänelle, mutta se ei riittänyt. Olisin kovasti halunnut jakaa onnentunnettani parisuhteestani, mutta aloin sensuroida itseäni, etten ärsyttäisi toista. Lopulta tilanne ratkesi siten, että ystäväni muutti, ja yhteydenpito laimeni vähitellen.

    Koin pitkään syyllisyyttä siitä, etten osannut yhdistää paremmin parisuhde-elämääni ja ystävyyttä. Mutta aloin miettiä, että jotkut ystävyydet vain joustavat enemmän ja toiset vähemmän. Kuten totesit, kaikkia ei ole tarkoitettu ikuisiksi ystäviksi. :)

  • Sonjjj

    itse muistan ala-aste iästä niin monta riitaa kavereiden kanssa että se on varmaan vaikuttanut siihen että ystäviä on vähemmän ja heidän kanssa välttelen kaikkea mikä voisi aiheuttaa erimielisyyksiä. Osa kavereista on jäänyt vain koska, koulu tms. on loppunut, harmi :(. Mutta yksi ystävä myös “jätti” kirjaimellisesti. Yläasteen alussa hän ilmeisesti oli vaan todennut ettei halua enää olla kaverini, ja vähitellen alkoi hylkäämään minua. Joskus sitten sai tarpeekseen ja totesi että miksi seuraan. En enää ollut hänen kanssaan tekemisissä vaikka samalla luokalla oltiin yläasteen loppuun saakka.Vieläkin kiinnostaisi tietää miksi?

  • Emmi L.

    Ihan huippukirjoitus jälleen kerran! Mä itse asiassa juuri eilen juttelin mun äidin kanssa asiasta, ja äiti oli sitä mieltä, että on kivaakin, että ystävät vaihtuu vähän elämäntilanteiden mukaan, koska tällä tavoin tutustuu uusiin ja erilaisiin ihmisiin. Mulla itsellä ei oo ollut mitään tuollaisia kamalan dramaattisia ystävyyssuhteiden loppumisia, johtuen ehkä siitä, että oon aina omistanut suhteellisen vähän ystäviä. Sen sijaan nuo elämäntilanteiden, parisuhteiden, lapsien, muuttojen ja muiden mukanaan tuomat eroamiset on tuttuja :)

    Emmi L.
    http://happyfeetingblogi.blogspot.com

  • Sudenkorento

    Hienosti otit aiheeksi tämän ystävyyden loppumisen. Kukaan tuskin tietää mikä olisi ollut oikein tai väärin, kun lähdet ystäväksi tai saat ystävän ja millainen tarina sillä lopulta on. Ihmisen on pakko tietysti uskoa vain hyvää, muutoin suhde lähtisi jo alkuun väärille teille. Kaikilla tarinoilla on ehkä tarkoitus, ehkäpä myös niillä joissa ystävyys vain loppuu? Kun ystävä jättää tai itse irtisanoo ystävyyden niin päätös on varmasti jollain tasolla raskas ja vaikeakin päätös, eivätkä syyt aina ole selviä. Ehkä ystävässä ei ole mitään vikaa, mutta ystävyyden muoto ei vaan tavoita enää toisiaan. Itselläni on kokemus siitä, kun ystävyys loppuu vaikean sairastumiseni takia. En koskaan saanut tietää miksi ystävyys loppui ( aika monen kanssa ). Etäisyys vain pikku hiljaa vain kasvoi ja kasvoi ja lopulta se oli tiensä päässä. Olihan se pettymys ja surullinenkin asia, mutta minkäs teet? En ole vihainen itselleni/ystävillekään, en ole katkera enkä kadu ystävyyttä joka oli kauan minulle tärkeä. Olkoon sitten vaikka vain muisto ja on vaan uskottava, että kukaan ei ole korvaamaton ja elämä järjestää kyllä tilalle jotain, kun itse antaa uudelle tilaa. Itse en vielä ole antanut tilaa uudelle ystävyydelle. Ensin täytyy kasvattaa luottamusta ja itsensä tutkimista ja tietää mitä itse haluan ystävyydeltä nyt. Ehkä kelpaan nyt tälläisenä ja uudella ystävyydellä on paremmat mahdollisuudet. Kuka tietää.

  • Vierailija

    Mulla on ollut kaksi tälläistä ystävyyden päättymistä, ja molemmille yhteistä on se että he olivat parhaita kavereitani. Sen jälkeen olen alkanut miettimään, kannattaako kenenkään ystävän kanssa olla liian läheinen ja tehdä aivan kaikkea yhdessä.

    Ala-asteella oli tämä ensimmäinen “bestis” jonka kanssa riideltiin jostain syystä tosi paljon, en ole koskaan kenenkään kanssa riidellyt niin paljon hänen jälkeensä. Mulla ei oikeastaan ollut ketään muita kuin hän, ja ystävyydestä oli vaikea luopua koska me vietettiin kaikki vapaa-aika yhdessä. Sitten laitoin itse välit poikki. Teko oli aika radikaali, mutta musta on aina tuntunut että vasta tämän jälkeen osasin kasvaa omaksi itsekseni persoonana, kun toinen ei ollut kokoajan arvostelemassa.

    Toista ystävyyssuhdetta taas kaipaan edelleen. Oltiin hyviä kavereita lukiossa, mutta sitten muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja tämä ystävä taas hukkui työ + opiskelu yhdistelmään. En enää jaksanut soittaa kun tuntui että joka kerta vastaus oli “en ehdi”. Sitten huomasin ettei hänkään enää soita mulle. Ystävyys vain kuihtui. Tekisi mieli soittaa ja sanoa miten ikävä mulla on tätä tyyppiä ja yhteisiä aikoja, mutta toisaalta tuntuu että tän kuuluu mennä näin. Huoh. :D

  • Tyyppi

    Kiitos tästä postauksesta. Itselle asia on ajankohtainen. Tässä vähän aikaa sitten yksi ystävyyssuhteistani päättyi aika dramaattisesti. Ei tapahtunut mitään etääntymistä, välit vain katkaistiin. Välien katkaisu herätti paljon kysymyksiä, mutta en ole saanut niihin vastauksia. Minusta nimenomaan tuntuu siltä, ettei se ollut oikeaa ystävyyttä. Jos olisi, asiat olisi varmaan pystytty vielä sopimaan. Välien katkaiseminen sattutti. Asia olisi ollut helpompi jos olisimme vain etääntyneet, nyt kaikki vain päättyi.

  • S_S

    Olen aikuisiässä päättänyt yhden ystävyyden. Emme enää olleet niin aktiivisesti muutenkaan yhteydessä ja joka kerta kun olimme tavanneet, minulle jäi käteen pelkästään huono olo. Tunsin että roolini oli olla hänen yleisönsä, eikä hän tuntunut enää olevan kiinnostunut minusta henkilönä. Lisäksi hän epäsuorasti dissasi niin vaate- kuin musiikkimakuani ja kyseenalaisti päätöksiäni. Päätin että en itse enää ehdota mitään treffejä, enkä ota enää yhteyttä. Hänkän ei ole ottanut yhteyttä, joten ehkä hänkin oli valmis meidän suhteen kanssa.

    “Just because someone is an old friend doesn’t mean she is a good one”

  • Kiitos todella mielenkiintoisesta postauksesta! Parisuhteet ja ystävyyssuhteet mielletään usein omiksi ryhmikseen, vaikka tyttö- tai poikaystävä voi samalla olla myös paras ystävä. Kun edellinen parisuhteeni loppui melko yllättäen, huomasin menettäneeni myös parhaan ystäväni. Olisin ollut valmis jatkamaan ystävyyttä, mutta toinen osapuoli ei halunnut olla missään tekemisissä kanssani. Siitä on nyt kaksi vuotta ja vieläkin se kaihertaa mieltäni. Menetin silloin todellisen ystävän.

  • Jenniii

    Ystävyyden päättyminen on vaikea juttu miten päin tahansa. Todella kurjaa kuulla, että ystävä ei olekaan ollut luottamuksesi arvoinen. Ehkä voisit vielä yrittää jutella ystävällesi siitä, millaista tukea häneltä kaipaisit? Jos siis et ole näin jo tehnyt. Joskus ihmiset lamaantuvat vaikeiden asioiden edessä, eivätkä yksinkertaisesti tiedä, mitä heiltä toivotaan tai odotetaan. 

    En missään nimessä sano, että sinun tapauksessasi on näin, mutta yleisellä tasolla niin parisuhteissa kuin ystävyyssuhteissa suurin osa ongelmista johtuu kommunikaation puutteesta ja siitä, että odotetaan toisen osaavan toimia, kuten itse toivoo. Jos toinen ei tunnu osaavan huomioida sellaisella tavalla kuin itse toivoisi, joskus riittää, että ilmaisee toiveensa hienotunteisesti mutta selkein sanoin ihan ääneen.

    Toivottavasti saatte tilanteen vielä ystäväsi kanssa kääntymään parhain päin! <3

  • Jenniii

    Kiitos, että jaoit oman tarinasi. Ystävän menetys voi kaihertaa pitkäänkin ja on varmasti erityisen kipeää jäädä koko porukan ulkopuolelle siinä, missä muut jatkavat yhä ystävyyttään. Ulkopuolisuuden tunteet ovat minullekin tuttuja ja veikkaan, että riittävän usein sellaisia tunnettuaan sitä on jo valmiiksi vähän varautunut, mikä taas edesauttaa uusia ulkopuolisuuden kokemuksia. Toisaalta joskus tuo tunne ulkopuolisuudesta voi myös olla merkki siitä, että jokin ystäväporukassa hiertää. Aina ei pysty nimeämään, mikä se kitkan todellinen syy on, mutta vaivautunut ilmapiiri ja asioiden käsittelemättä jättäminen ajallaan on omiaan lisäämään etäisyyttä ystävyyssuhteessa. Joskus tuo ulkopuolisuuden tunne voi jopa kieliä siitä, että olet itse “kasvanut yli” tästä ystävyyssuhteesta, muuttunut tavalla, joka vie sinua eri suuntaan kuin ystäviäsi. Se on haikeaa ja se on surullista, mutta ehkäpä tämän porukan tehtävänä oli toimia sinulle siltana matkallasi? Jos asia todella vaivaa sinua, kannattaa myös miettiä, haluaisitko vielä yrittää keskustella siitä ystäviesi kanssa. Vaikka ystävyys ei enää palautuisikaan ennalleen, saattaisit saada vastauksia mieltäsi kaihertaviin mietteisiin.

    Vaikka menetettyjä ystäviä ei voi kukaan uusi ihminen korvata, haluan kuitenkin lohduttaa sinua, että minä olen löytänyt suurimman osan tärkeimmistä ihmisistä elämässäni viimeisen 6 vuoden aikana eli vasta tässä aikuisiällä. Kaksi kovin tärkeää ihmistä on astunut elämääni vasta viimeisten 1,5 vuoden aikana eli läpi elämän on mahdollista solmia uusia läheisiä ystävyyssuhteita, jos vain itse on avoin. Suosittelen lukaisemaan tuon PPS-kohdassa postauksen lopussa linkatun jutun uusien ystävien löytämisestä aikuisiällä. Ehkä siitä voisi olla sinulle iloa ja lohtua. :)

  • Jenniii

    Näinhän se juuri menee! Hiertävistä asioista pitäisi pystyä puhumaan mieluiten pikemmin kuin myöhemmin, koska juuri tuollaiset pitkään muhineet väärinkäsitykset ja loukkaantumiset eskaloituvat usein pidemmällä tähtäimellä valtaviksi möykyiksi, joita onkin sitten huomattavan paljon vaikeampi purkaa. Puhukaa, rakkaat ihmiset, puhukaa! Harmillisen usein ihmiset odottavat läheisiltään ajatustenlukutaitoja, että toisen, läheisen ihmisen, pitäisi vain mystisesti tietää, mitä tältä toivotaan ja halutaan.

    Jos jotain olen vuosien varrella ihmissuhteista oppinut, niin sen, että koskaan ei pidä olettaa, että toinen osaa toimia omien toiveiden mukaan, ellei niitä ilmaise jotenkin avoimesti ääneen. Vaikka olisi kuinka läheinen, ei silti voi päästä toisen pään sisälle ja osata arvata kaikkea. Olen itse joskus syyllistynyt asettamaan kohtuuttomia odotuksia muille ja samoin niin on tehty myös minulle. Pitää olla uskallusta puhua ääneen itselle tärkeistä asioista sekä omista toiveista. Niin se on reilumpaa molempia kohtaan.

    Ja sitten ovat tosiaan ne silta-ihmiset. :) Kaikkia ei ole tarkoitettu pysymään mukana koko matkaa, mutta jo lyhytkin yhdessä taivallettu pätkä voi antaa paljon koko loppuelämäksi.

  • Jenniii

    Kiitos mukavasta palautteesta. Ystävyyden päättymiseen liittyy aina haikeutta, mutta olen itse saanut lohtua tuosta silta-ajatuksesta – toivottavasti muutkin. :)

  • Jenniii

    Kurjaa lukea tuollaisista kokemuksista. Lapset osaavat joskus olla todella ajattelemattomia, mutta vähän vanhemmilta odottaisi jo jonkinlaisia käytöstapoja. Luulen, että tuossa toisessa mainitsemassasi tapauksessa kävi juuri niin, että kaverisi muuttui suuntaan, jota sinä et voinut hyväksyä – tällöin on ehkä parempikin, että tiet erkanevat. Se ei vähennä ystävän menetykseen liittyvää surua, mutta kuten olet todennutkin, et oikeastaan edes haluaisi olla tuollaisen ihmisen ystävä.

    Takaan sinulle, että maailma on täynnä mahtavia tyyppejä, joten avoimin mielin eteenpäin ja rohkeasti tutustumaan (vinkkejä löydät tarvitessasi tuosta PPS-kohdan toisesta postauksesta). Kaikkea hyvää! <3

    PS. Pakko vielä lisätä, että joskus voi käydä niinkin, että vanhan ystävän kanssa lähentyy myöhemmin uudelleen. Minulle kävi ala-asteaikojen parhaan ystäväni kanssa niin, että hänellä oli yläasteelle mentäessä kova kiire aikuistua – tupakka ja alkoholi tulivat mukaan kuvioihin, eikä minua kiinnostanut sellainen ollenkaan. Emme mitenkään riitautuneet, mutta ajauduimme erilaisiin kaveriporukoihin ja vähitellen sitten erilaisten kiinnostusten takia hiukan erkaannuimme. Muutin vielä jonkin ajan päästä eri paikkakunnallekin, joten meni vuosia, ettemme oikeastaan olleet missään tekemisissä keskenämme. Jotenkin vuodet ja aikuistuminen toivat kuitenkin teini-iän jälkeen meitä lähemmäs toisiamme ja nykyään olemme jälleen todella läheisiä. Joskus siis voi käydä näinkin. :)

  • Jenniii

    Kiitos oman kokemuksesi jakamisesta. <3 Kaikkein pahinta ystävän menetys taitaa olla juuri tuolla tavoin, että suhde päättyy yksipuolisesti ja arvaamatta. Naisten ja miesten väliset ystävyyssuhteet saattavat joskus olla hankalia – eivät välttämättä osapuolille itselleen, mutta toisinaan esimerkiksi seurustelukumppanien on vaikea ymmärtää läheistä suhdetta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Turhan mustasukkaisuuden ei tietenkään pitäisi olla mikään syy hylätä läheistä ystävää, mutta useimmiten ihmiset taitavat tuollaisessa tilanteessa valita seurustelukumppanin, jos heidät laitetaan selkä seinää vasten valitsemaan.

    Jälkikäteen on tietysti turha jossitella, mutta ehkä tuollaista tilannetta voisi auttaa, jos seurustelukumppanikin pääsisi tutustumaan sinuun – ja sitä kautta ymmärtäisi, ettet ole uhka heidän parisuhteelleen. Todella harmillista kuulla, että sinut on sysätty sivuun turhan mustasukkaisuuden takia (tai näin kertomasi perusteella oletan). Ehkä myös ystäväsi olisi pitänyt puhua sinun kanssasi jo aiemmin asiasta, jos ystävyytenne aiheutti hänelle kotona kitkaa. Nyt tuntuu epäreilulta, että läheinen ystävyys lopetettiin täysin ilman ennakkovaroituksia, kun hän ei ollut kertonut sinulle, että kaveruutenne aiheuttaa mustasukkaisuutta tyttöystävässä.

    Tätä vähän juuri tarkoitinkin sillä, että ystävyyden loppuminen on jollain tavalla tabu: tuntuu normaalilta surra päättynyttä parisuhdetta, mutta myös ystävästä luopuminen on kipeä ja surullinen asia. Joskus se voi olla jopa vielä raskaampi juttu, sillä monesti ystävän kanssa voi puntaroida sellaisiakin asioita, joista ei välttämättä ole niin helppo puhua omalle kumppanille. Ehkä tätä tabua saadaan rikottua keskustelemalla aiheesta vain rohkeasti lisää eli keskustelu jatkukoon!

  • Jenniii

    Kiitos, että jaoit. :)

  • Jenniii

    Samaistun hyvin mietteisiisi oman muuttohistoriani takia. On vaikea luoda kestäviä ystävyyssuhteita, jos aina suhteiden syventyessä joutuu lähtemään. Tästä syystä minulla ei itselläni ole koskaan ollut sellaista omaa kaveriporukkaa ja olen samaten kärsinyt aika ajoin kovastikin yksinäisyydestä sekä ulkopuolisuuden tunteista. Nyt vasta aikuisena asetuttuani aloilleni olen löytänyt lähelleni sellaisia todellisia luottoihmisiä ja lähentynyt muutaman lapsuudenystävän kanssa uudelleen. Huomaan samoin, että niiden ihmisten kanssa, jotka asuvat jossain etäämmällä, tulee pidettyä huomattavasti vähemmän yhteyttä, vaikka kokisin suhteen läheiseksikin – jotenkin se läsnäolo arjessa on lopulta aika tärkeää. 

    Tuo FB-kaveruus onkin sitten ihan oma mielenkiintoinen lukunsa. Ymmärrän hämmennyksesi ja mielipahasi asiassa, jos olet kokenut kaverisuhteen mukavaksi ja sellaiseksi, että siitä olisi voinut syntyä lähempikin tuttavuus. Ehkä se on vaikeaa, mutta mietin kuten toinenkin kommentoija, että ehkä voisit yrittää kysyä tältä ihmiseltä ihan suoraan, miksi hän on poistanut sinut FB-kavereistaan. Myönnän, että ihmettelisin itse, jos joku minun hyvä tuttavani tekisi näin, mutta puolituttujen kohdalla en suhtaudu Facebookiin kovin vakavasti. Ihmiset käyttävät Facebookia kovin monin tavoin – jotkut haluavat pitää sen tiukasti oman lähipiirinsä verkostona, toiset taas hyväksyvät kaverikseen lähes kenet tahansa. Joillekin se on puhtaasti verkostoitumisen väline ja osa on siellä lähinnä muodon vuoksi, koska muutkin, mutteivät käytä sitä millään muotoa aktiivisesti. Joillekin ihmisille Facebook ei todella ole kovin tärkeä yhteydenpidon kanava, joten voi toki olla, ettei tuttavasi ole tarkoittanut mitään pahaa. Suosittelen kuitenkin kysymään asiasta, jos se todella vaivaa sinua.

  • Jenniii

    Saattaisin itse kummastua, jos joku kaveritason tuttava yllättäen poistaisi minut kavereistaan, mutta olet kyllä oikeassa siinä, että ihmiset käyttävät Facebookia ja sosiaalista mediaa yleensäkin hyvin eri tavoin. Jossain vaiheessa yritin itsekin vähän kontrolloida Facebookia ja pitää kaverilistalla vain niitä ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä ihan oikeasti, mutta sittemmin olen todennut, että homma on joka tapauksessa jo lähtenyt täysin lapasesta. Nykyään Facebook onkin minulle enemmän verkostoitumisen väline sekä väline saada tietoa tapahtumista ja kiinnostavista uutisista sekä ilmiöistä. Toki se on myös matalan kynnyksen yhteydenpitoon soveltuva kanava, mutta jatkuvat muutokset palvelussa (asetukset, yksityisyydensuoja ja nyt tämä uusi Messenger) ovat kyllä laskeneet tasoa jatkuvasti. Veikkaan, että noilla muutoksilla FB petaa omaa hautaansa sosiaalisen median kentällä.

  • Jenniii

    Kiitos! On todella mielenkiintoista päästä lukemaan myös muiden kokemuksia ja tarinoita. :)

    Arvelen sen olevan melko yleistä, että toiselle paikkakunnalle muuttaessa yhteydenpito helposti hiipuu. On suurempi työ pitää toinen arjessa mukana, kun kuulumisia ei voi päivittää luontevasti treffailemalla. Harvemman yhteydenpidon ei välttämättä silti tarvitse tarkoittaa koko ystävyyden hiipumista – ehkä suhde vain muuttaa hieman muotoaan? Aikuisiällä sellaisten symbioottisten ystävyyssuhteiden ylläpito on muutenkin vaikeampaa työelämän kiireiden, parisuhteen, harrastusten, perheen ja muiden juttujen välimaastossa tasapainoillessa.

    Olen itse hyväksynyt sen, että yhteyttä ei ehdi pitää rakkaimpiinkaan ystäviin ihan yhtä tiiviisti nykyään kuin aiemmin. Toisaalta yhteydenpitokin menee välillä vähän sykleissä – joskus tulee juteltua parin viikon sisään monen monta kertaa ja sitten saattaa mennä kuukausi, ettei ehditä kunnolla vaihtaa kuulumisia lainkaan. Yhden rakkaimmista ystävistäni kanssa olemme todenneet, että nykyään saa olla onnellinen, jos ehtii nähdä edes kerran-pari kuussa kaikkien näiden elämän kiireiden keskellä – se ei silti vähennä ystävyytemme läheisyyttä ollenkaan. Kaukana asuvien ystävien kanssa hiljaiset jaksot saattavat vierähtää puolen vuoden mittaisiksikin, mutta parhaimmillaan ystävyydessä on ihan yhtä lämmin sävy ja tunne, kun vihdoin päästään skypen, puhelimen tai kahvikupillisen ääreen.

    Yhtälailla tässä on joutununut vuosien varrella hyväksymään senkin, että joidenkin ihmisten kanssa tiet erkanevat yrityksistä huolimatta. Jossain vaiheessa vain huomaa, että yhdessäolo ei tunnu samalla tavoin luontevalta kuin ennen tai yhteiset puheenaiheet käyvät vähiin. Silloin tuntuu joskus jopa helpottavalta antaa toisen lipua kauemmas. Raskaimpia kaverieroista ovat varmasti juuri tuollaiset riitaisat välirikot tai yksipuolisella päätöksellä lopetetut ystävyydet. Lohduksesi voin kuitenkin kertoa, että joskus aika tekee hölmöjen riitojenkin kohdalla tehtävänsä. Erosimme erään ystäväni kanssa varsin riitaisissa merkeissä vuosia sitten, mutta pikkuhiljaa olemme nyt taas lähentyneet uudelleen ja vanhat kaunat on pystytty jättämään taakse täysin. :)

  • Jenniii

    Käsittelen myös itse monesti oikean elämän vaikeita tilanteita unissa. Parisuhteiden eroselvittelyt saattavat tulla uniin vielä pitkienkin aikojen jälkeen ja vaikka se tuntuu aika ajoin raskaalta, kai se on ihan hyvä merkki, että mieli käsittelee pettymyksiä ja surua jollain tavalla. 

    Tarinasi on hyvä esimerkki siitä, että joskus pahoistakin välirikoista voi selvitä, kun antaa ensin vähän ajan kulua ja tilanteen tasaantua. Kun riita on tuore, voi olla vaikea katsoa asiaa objektiivisesti, mutta usein aika laannuttaa suuttumuksen tunteet ja päällimmäiseksi jää kaipuu niitä hyviä yhteisiä hetkiä kohtaan. Hienoa, että ystävälläsi oli rohkeutta pyytää anteeksi vielä vuosien jälkeen, jotta saitte rauhan asian suhteen. Vaikka ystävyys ei enää lämpenisi entiselle tasolleen, on helpompi jatkaa eteenpäin, jos vanhat kaunat on selvitetty ja annettu anteeksi.

    Itse en välttämättä sanoisi niin, että vain ne ystävät, jotka jäävät elämään muuttojen ja elämänmuutostenkin jälkeen ovat todellisia ystäviä. Tottakai se kertoo ystävyyssuhteesta jotakin, löytyykö aikaa ja halua yhteydenpidolle haastavista olosuhteista huolimatta ja näitä välimatkasta huolimatta sinnikkäästi yhteyttä pitäviä ihmisiä on helpompi arvostaa. Sanoisin silti, että etäisyyksien takaa huonosti yhteyttä pitävä ihminenkin voi taas kasvokkain kohdatessa olla mitä parhain ystävä. Minulla on muutama sellainen ystävä, jotka olivat aikanaan tosi huonoja pitämään yhteyttä, kun asuimme vuosia eri puolilla Suomea. Silti aina kohdatessamme oli niin vahva tunne sydänystävyydestä, että pitkätkään tauot yhteydenpidossa eivät heikentäneet ystävyyttämme. 

  • tisti

    Itse kuulun varmaankin siihen joukkoon, jonka ystävyyssuhteet on lähinnä hiipuneet eri elämäntilanteiden mukaan enkä jotenkin sitä oo edes ajatellut sen kummemmin.

    Lähipiirissä on tosin aika jyrkkäkin ystävyyssuhteen katkaisutarina, nimittäin mun äidin ja kummitädin ystävyys, joka päättyi yli 10 vuotta sitten lähes seinään, koska äiti oli suorapuheisena ääneen ihmetellyt tälle kummitädilleni, että miksi hän päätti erota just nyt miehestään, kun miehellä todettiin syöpä. Se oli äidin mielestä jotenkin niin kylmää ja itsekästä ja voihan olla että sävy on ollut sitten tuomitsevakin, mutta joka tapauksessa kummitäti katkaisi välit saman tien. Yhteyttä ei myöskään muhun, eli hänen kummilapseensa, ole pidetty sen koommin. Todella surullista mun mielestä, enkä ole sitä koskaan pystynyt ymmärtämään, kun ei ole omakohtaista kokemusta juurikaan.

    Tällainen on varmaan vaan aika yleistä, että ystävyyssuhteen toinen osapuoli loukkaantuu, jos kokee, että tämän varpaille on astuttu ja varsinkin jos on isoista asioista kyse. Tosin tässä mun äidin tapauksessa olen äidin puolella tietty, koska vaikuttaa myös siltä, että kritiikki osuikin arkaan paikkaan ja omatunto todella kolkutteli siellä, että oisko sittenkin pitänyt pysyä syöpäsairaan miehen rinnalla kuolemaan saakka, eikä ajatella vain omaa elämänlaatuaan… Hankalia asioita joka tapauksessa!

  • CE

    Olen itse huomannut kuinka monien ja monien kariutuneiden ystävyyssuhteiden jälkeen oma itsetunto ja käsitys omasta itsestään on muokkaantunut, ehkä jopa, vääristyneeksi. Myönnän, että minulla on paha tapa nähdä aina syy, pelkästään ja ainoastaan, minussa.

    Paras ystäväni on lukioaikainen ystäväni ja pidämme edelleen tiiviisti yhteyttä hänen kanssaan, vaikka hän Vaasassa asuukin ja minä Vantaalla. Olen hänestä erittäin kiitollinen joka päivä, vaikka usein harmittelenkin sitä etten fyysisestä häntä näe. Olemme eläneet ystävyytemme ajan hyvin samanlaiset vaiheet läpi ja melkein samaan aikaan: aloimme seurustelemaan parin kuukauden viiveellä ja erosimme myös. Nyt molemmilla on jo uudet seurustelusuhteet ja nekin tulivat ns. samaan aikaan. Eli vertailukohtia ja tukea on tilanteissa löytynyt molemmin puolin. :) Se on ihanaa, että vaikka välillä olisikin vähäistä yhteydenpitoa, niin homma jatkuu sitä mihin se viimeksi jäi.

    Sitten tähän itse aiheeseen eli ystävyyssuhteiden päättymiseen yms. Olen monia tälläisiä kohdannut ja monesti jäänyt ihmettelemään, että mikä eroon johti. Meillä oli lukiossa hyvin tiivis tyttöporukka ja teimme paljon yhdessä lukionkin jälkeen asioita. Pientä hiipumista on ollut havaittavissa jo viimeisen vuoden aikana, kun porukan yksi ydinhenkilöistä muutti ulkomaille. Kesällä 2013 oli yhden porukastamme häät, mihin kutsuttiin vain muutama porukasta ja oman ulosjäämiseni ymmärsin kyllä täysin, sillä emme kamalan läheisiä ole, vaikka samassa porukassa hengaammekin. Nyt syksyllä eräällä ydinhenkilöistämme on häät tulossa ja kaikki muut tästä lukioporukasta on kutsuttu paitsi minä ja ystäväni. Kun asia tuli ilmi, homma kuitattiin sillä, että halutaan pitää pienet häät yms. Ymmärrän tämän aspektin kyllä täysin, sillä häät maksavat paljon ja halutaan pitää juhlaporukka pienenä. Silti tämä loukkasi meitä molempia, koska huomasimme että hääjuhlaan osallistuu moni, joka ei ole tiettävästi morsiamen hyvä ystävä/ läheinen hänen kanssaan. Tämä ulosjättö surettaa meitä kovin, koska emme tiedä mitä olisimme paremmin voineet tehdä. Ironisinta tässä on pitkään ollut se, että ollaan pitkään hoettu sitä miten onnekkaita olemme, kun olemme yhä tiivis porukka. En tiedä miten tämän ulosjätön toisi esille porukassa ettei vain leimattaisi draaman aiheuttajaksi ja suljettaisi lopullisesti ulos porukasta. :/

  • eviela

    Minulla on kariutunut elämässä paljon ystävyyssuhteita. Minuun on katkaistu välit sekä olen itsekin tehnyt samoin, milloin kukakin ja mistäkin syystä. Ystävyyssuhteita on hiipunut pois myös muuttojen myötä: lähinnä omieni, sillä olen vaihtanut paikkakuntia riittämiin nuoruusvuosinani (näin aikuisiällä paikkakunnanvaihdos ei onneksi tehnyt muutoksia ystävyyssuhteisiini). On ollut oikeastaan vaikea löytää pysyviä ystävyyssuhteita, mutta niitäkin kyllä löytyy. Kun saisin vain löydettyä niitä ystäviä täältäkin missä nykyisin asun.

    Tekstisi oli todella kaunis ja mielenkiintoista luettavaa :)

  • Loki

    Mulla on ihan samanlainen kokemus taustalla. Opin sen, että en enää laita kaikkia munia samaan vakkaan ja itsetutkiskelun kautta huomasinkin, että parisuhde ei välttämättä kukoista ihan kaikenlaisesta läheisyydestä. Pitää olla etäisyyttä, että voi nähdä kumppaninsa myös miehenä tai naisena ja läheisyyttä, että voi rakastua ja rakastaa ihmistä. Ystävyydessä sukupuolella ei ole väliä, mutta parisuhdetta ilman sisäänrakennettua sukupuolisuutta(tai seksuaalisuutta) ei voi olla. Tai voi, mutta se ei kuulu länsimaisen romantillisen parisuhteen satuun.

    Minun niskakarvani sähköistyvät ja viiksihaituvat kihartuvat, kun kuulen jonkun sanovan tyttö-tai poikaystäväänsä parhaaksi ystäväkseen. Erityisesti jos sanojana on minunkin hyvä ystävä. Ei siksi, että pitäisi suhdetta tuhoon tuomittuna vaan pohdin, miten se vaikuttaa minun ja ystäväni suhteeseen, kun hänen paras ystävänsä on niin lähellä kuin poikaystävä, avopuoliso tms. voi olla. Jakavatko he kaiken kuten parhaat ystävät? Myös asiat jotka koskevat minua? Painaako paras ystävyys vaakakupissa aina enemmän kuin pelkkä ystävyys myös luottamuksen osalta varsinkin, kun parisuhteen toinen osapuoli aina vähän niin kuin osa pakettia mitä tulee ihmissuhteisiin? Pitääkö minun olettaa, että ystäväni kumppani tietää kuulumiseni ihan yhtä hyvin kuin ystävänikin?

  • Oi

    Kannattaa myös muistaa, että jokaisella on oikeus onneen ja jokainen on se oman onnensa seppä. Kenenkään kanssa ei tarvitse olla pakosta – ei edes syöpäsairaan ihmisen.
    Taustoja sen kumemmin tietämättä en lähde spekuloimaan enempää tätä tapausta.

  • Vierailija

    Itse ylipäänsä ihmettelen näitä FB-kavereista poistajia. Minulle FB ei ole niin yksityinen ja kummoinen juttu, että kokisin tarpeeksi poistaa kaverilistaltani ketään.
    Kuitenkin tunnen monia, jotka vähän väliä perkaavat kaverilistaansa. Miksi he ovat alunperinkään pyytäneet tai hyväksyneet jonkun FB-kaverikseen, jos se tuntuu epämiellyttävältä?
    Okei, jos minulta menisi välit totaalisesti poikki johonkuhun, niin tällöin feidaisin hänet myös somesta.

    Ja mitä muutoin ystävyyssuhteisiin tulee, niin minulle niissä kaikkein tärkeintä on luotettavuus. Se tulee ykkösenä myös parisuhteessa. Toki älykkyys, samanlainen huumori ja hyvätapaisuuskin ovat tärkeitä, mutta millään ei ole merkitystä sen jälkeen, jos luottamus häviää.
    Tunnen vetoa (mielestäni) älykkäisiin ihmisiin, joilla on mielipiteitä, mutta jotka ovat kuitenkin avarakatseisia (hyväksyvät toisten mielipiteiden olemassaolon). Keskustelu ja kommunikointi on minulle äärimmäisen tärkeää ja se on aika vaikeaa ilman mielipiteitä ja vapautta ilmaista niitä :D

    Minulla on myös kokemuksia siitä, kun ystävyys vastakkaiseen sukupuoleen loppuu uuden parisuhteen takia ja koen sen loukkaavaksi. En voi ymmärtää mustasukkaisuutta enkä omistushalua. Ymmärrän toki sen, ettei minusta välttämättä niinkään pidetä, mutta sen ei pitäisi vaikuttaa ystävyyteeni tämän toisen kanssa.

    Toisaalta minulla on kuitenkin pari hyvää ystävää, joiden miehiä ei häiritse heidän tyttöystäviensä/vaimojensa ystävyys ja aika tiiviskin yhteydenpito kanssani. Tällaista arvostan suuresti.

    Sairaus saattaa myös vaikuttaa ystävyyssuhteisiin. Sairastuin vaikevaan krooniseentautiin ja se vei itseltäni hetkeksi aikaa kaikki voimat. Tuona aikana sosiaalinen aktiivisuuteni ei ollut kummoista ja monet suurin osa ystävyyssuhteistani hiipui ja lopulta loppui. Ehkä tämä olisi nyt sitä kun olosuhteet muuttuvat niin myös ystävyyssuhteet saattavat muuttua?
    Muutama kuitenkin pysyi rinnallani ja olen heille siitä ikikiitollinen.

    Loistava aihe sinulta Jenni!

  • Oi

    Voittehan te ehdottaa tämän morsiamme ja ulosjääneen ystävän kesken jotakin yhteistä illanvietto ns. korvaukseksi siitä, ettette häihin päässeet tulemaan.
    Tai siis, mitä yritän tässä sanoa on, että voitte ilmaista morsiammelle halunne juhlistaa hänen häitään myös, vaikkette paikan päälle olisikaan saaneet kutsua.

  • A. Sinivaara

    Hyvä aihe, sama, joka on samalla otsikolla pyörinyt omissa luonnoksissanikin varmaan sen vuoden verran. Olen itse viimeisen muutaman vuoden aikana huomannut, että olen antanut muutamankin ystävyyssuhteen kuivua kasaan puolivahingossa, tai ehkä paremminkin puolitietoisesti. Asiaa pohdittuani olen huomannut, että molempien taustalla on sama syy – ystävä on tehnyt jotain, joka sotii omaa maailmankatsomustani ja moraaliani vastaan. Ei heistä kumpikaan ole tehnyt mitään väärää minulle, mutta jotenkin en ole voinut käyttäytymistä hyväksyä edes vierestä seuraajan roolissa. Nuo asiat muuttivat ystävieni luonteen täysin silmissäni enkä vain voinut enää suhtautua heihin samalla tavalla kuin ennen.

    Toisaalta minua ärsyttää myös oma munattomuuteni, etten asiasta ole voinut sanoa, tai vaikka kirjoittaa suoraan, vaan olen vain ottanut pari askelta taaksepäin selittelemättä sen enempää. Eräs entinen ystäväni teki samalla tavalla minulle muutama vuosi sitten ja minua vaivaa vielä tänäkin päivänä, etten tiedä mikä välillemme tuli. Olisi ehkä kaikkien osapuolien kannalta reilua kertoa mikä tuli, miksen enää soittele tai pyydä kahville.

  • inia

    Olen aina ollut varovainen termistä ystävä. Mielestäni ystävä on todella sellainen, joka on osoittanut välittävänsä. Minulla ei kovin montaa tällaista ihmistä ole elämäni aikana tullut vastaan, jos oikeasti ainoatakaan ja siitäkin syystä olen viime aikoina miettinyt kovasti sitä millainen ystävä itse oikein olen. Olen todella huono pitämään yhteyttä muuten kuin näkemällä tai puhelimessa. Näin aikuisena en osaa jutella oikein puhelimessakaan. En vaan tunnu osaavan. Olen monesti miettinyt olenko liian negatiivinen ihminen. Tiedän, että puran itseäni ystävilleni usein. Minulla tuntuu olevan siihen koko ajan jotain tarvetta. Onko joku huomannut olevansa muille vain taakka ja saanut kuitenkin korjattua itseään parempaan suuntaan? Miten se on tapahtunut?

  • Jaana B

    Ystävyyssuhteeni kestävät kaikki oman aikansa, paikasta ja ajasta riippuen. Lapsuusystäviä en ole pystynyt säilyttämään. Koen, että olen niin paljon erilainen kuin ennen, ettei meillä olisikaan mitään yhteistä. En ole enää se ujo kiltti hiljainen tyttö, joka hyväksyy kaiken, joten se rooli ei uppoa minuun.

    Harmittaa huomata, että ystävät, joiden eteen on tehnyt ja antanut paljon ja joiden kanssa olen ollut se aloitteentekevä yhdistävä moottori yhdessä oloon, eivät soittele minulle takaisin. Olen monet kaverit esitellyt toisilleen, he ovat ystävystyneet ja jatkaneet menoja ilman minua. Tykkään olla “porukoissa”, mutta se ei enää teinivuosien jälkeen onnistu. Useamman aikuisen naisen kesken tulee aina kateutta ja pahanpuhumista selän takana. Minut on jätetty joukosta pois, olen aina lopulta se kolmas pyörä. Kun lapset sain, nämä vanhat sinkku- tai lapsettomat ystävät eivät tee mitään pitääkseen yhteyttä. Kun en ole enää se moottori, enkä kerkiä illallisia ja illanistujaisia valmistamaan, minut voi unohtaa. Kutsua pidettyihin illanviettoihin ei tullut. Oliko se siis ystävyyttä? Kyllä, mutta se sopi siihen aikaan, nyt olisi löydettävä uusi erilainen ystävä. Olen päätynyt uskomaan ja luotan siihen, että vanhan ystävän täytyy mennä, että uudelle löytyy tilaa.

  • Martsa

    Hyvä kirjoitus.
    Itse olin viime talvena vaikeasti masentunut ja ystäväni joutuivat kärsimään siitä paljon. Kun keväällä aloin päästä jaloilleni, ystäväni sanoivat että voivat tehdä kanssani asioita, lähteä vaikka salille, juuri siksi että saisimme vielä yhdessä mukavia kokemuksia. Kuitenkin huomasin pikkuhiljaa että erkaannuimme. Olimme liikkuneet samoissa porukoissa, mutta porukkakin hiukan hajosi emmekä osuneet pariin kuukauteen samaan paikkaan. Jossain vaiheessa kesällä palautin entisen “parhaan ystäväni” kirjan hänen ovelleen ja laitoin viestin perään. Silloin vaihdoimme muutaman viestin. Hän sanoi olevansa iloinen, että minulla menee paremmin ja että ei kanna kaunaa. Ystävyyden menettäminen sattuu vielä, paljon. Varsinkin aluksi tuntui, että hänelle jäi päällimmäiseksi se että olin kamala, vaikka se johtui sairaudesta.

  • Vierailija

    Pahimmalta tuntuu nimenomaan se, kun toinen pistää välit poikki ja itse jää täysin vaille selitystä. Minulle on käynyt näin muutaman kerran elämäni aikana (kyllä, myös aikuisten ystävien kanssa) ja voin sanoa ettei oikeastaan mikään muu ihmisuhdekriisi, parisuhdeongelmat tms. ole koskaan sattunut yhtä pahasti. Oikeastaan juuri katkenneet ystävyydet on niitä, jotka ovat iskeneet itsetuntoon kaikista väkivaltaisimmin, ja välillä olen alkanut epäilemään omaa arvoani ihmisenä. Mutta niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, aika parantaa haavat. Välillä sitä on vaan joutunut tosissaan toivomaan, että aika kuluisi vähän nopeammin.

    Kuten joku tuolla jo aiemmin kommentoikin, en minäkään aina ymmärrä, miten naiset osaavat tehdä ihmissuhdeasioista välillä niin vaikeita, että ystävyydetkin romuttuu matkan varrella. Eikö asioista voisi vain yrittää keskustella avoimesti?

    Anyway, kiitos Jenni, että otit tämän asian esille! Lohduttavaa ja terapeuttista huomata, etten ole ainoa, jolla on tällaisia kokemuksia:) (Vaikken näitä kyllä kenellekään toivo.)

  • Lost

    Oli lohduttavaa lukea tätä, kiitos!

    Itselläni ystävän menetys on tuore. Olin parin viime vuoden aikana lähentynyt ei-romanttisesti naispuolista kollegaani, jonka kanssa meillä oli luottamuksellisia keskusteluja työasioista ja kollegoista, mutta myös omasta elämästämme, perheestämme, huolistamme. Oma elämäntilanteeni on ollut haastava, sillä olen työn ohella joutunut huolehtimaan muistisairaan, iäkkään äitini asioista, missä olen kokenut surullisena mm. sen, ettei muu suku ole antanut minulle siinä juuri mitään tukea. Muita ystäviä minulla ei juuri ole, asuinpaikkakunnallani ei lainkaan! Minun on aina ollut hankala hankkia niitä, ja niinpä tuo työkaverin tuki (ja minä myös kuuntelin ja tuin häntä huolissaan) on ollut erittäin arvokasta.

    Nyt tuo työkaveri sanoi äkillisesti ystävyytemme irti, sillä hän koki minut tungettelevaksi. Oikeassa hän varmaan olikin, sillä ihmissuhteen ja tuen kaipuussani olin muutaman keran lähtenyt hänen peräänsä työpaikalla silloinkin, kun se ei olisi ollut sopivaa. Tämän hän koki ahdistavana, ja tänä aamuna sanoi suoraan “Sen täytyy nyt loppua!” Anteeksipyyntöni eivät auttaneet. Vaikka tämä menetys siis oli ainakin osin omaa syytäni, tuntui se pahalta, koska vielä niinkin hiljan kuin 29.8 tänä vuonna juttelimme rennosti, vitsailimme, kerroimme toisillemme asioistamme. Sitten 5.9 huomasin, että hän oli piilottanut FB päivityksensä näkyvistäni, ja tänä aamuna tosiaan dramaattisesti hän suoraan sanoi minulle päin naamaa suhteen tulleen päätökseensä. Voitte kuvitella, kuinka pahalta tämä tuntui.

    Ehkä aika parantaa haavat, mutta vaikeaa se tulee olemaan, sillä työpaikalla istumme olosuhteiden pakosta edelleen vierekkäin, joten asia on varmasti mielessä päivittäin.

    Kiitos joka tapauksessa tästä kirjoituksesta – aiheesta ei tosiaan paljon puhuta, vaikka ystävän menetys on suuri asia. Toki kuoleman kautta menettäminen on kova paikka, mutta näiden kahden menetyksen surutyö on aivan erilaista. Kuten täälläkin on todettu, tekee ystävyyssuhteen loppuminen suuren kolhun omaan itsetuntoon, ja kun kyky hankkia ystäviä jo iänkin puolesta on hankalaa, koen oman tilanteeni juuri nyt aika lohduttomana. Saapa nähdä miten asiat etenevät.

  • -Eleanor-

    Enpä olisi ikinä uskonut, että jonain päivä kommentoisin blogitekstiä, aina olen ollut vain se äänetön seuraaja, mutta nyt aihe kolahti niin, että päätin jakaa myös oman tarinani, vaikka sitä aikani epäröinkin.

    Muutama vuosi sitten menetin samalla kertaa monta hyvää ystävää, ystäviä, joista osan olin tuntenut jo ala-asteikäisestä lähtien. Syy näihin menetyksiin oli minun tekoni. Kaunistelematta asiaa sen enempää, aloitin suhteen hyvän ystäväni entisen poikaystävän kanssa hyvin pian heidän eronsa jälkeen. Tunteet välillämme olivat olleet molemminpuolisia jo vuosia, mitä emme kumpikaan olleet toisillemme paljastaneet niitä ennen kuin mies avautui minulle muutamia kuukausia ennen heidän eroaan. Vuosien ajan olin salannut ihastustani tähän henkilöön kaikilta, koska se ei vain ollut sallittua ja olin potenut suurta syyllisyyttä näistä tunteista. Syvällä sisimmässäni minulle oli kuitenkin tunne, että tuo ihminen on minulle jotakin suurempaa kuin vain ohimenevä ihastus. Ja näiden tunteiden vuoksi päätin lopulta valita miehen ystäväni sijaan. Tiesin, että tulen menettämään tämän ystäväni ja olin myös valmistautunut menettämään yhteisen ystäväporukkamme ja näinhän siinä juuri kävikin. Valmistautuminen ei kuitenkaan poistanut sitä suunnatonta tuskaa, jonka tunsin näiden elämäni pisimpien ystävyyssuhteitteni katketessa. Ainoastaan yksi ihminen ymmärsi, että tarinalla on kaksi puolta ja on säilynyt nämä kaikki vuodet kummankin osapuolen ystävänä. Arvostan tätä todella paljon, enemmän kuin osaan sanoilla kuvaillakaan. Vaikka tapahtuneesta on jo vuosia, näen yhä unia entisistä ystävistäni, kuinka he olisivat antaneet tekoni anteeksi ja olisimme jälleen ystäviä. Edes viikkoa ei kulu, etteikö tapahtunut tai ystäväni palaisi mieleeni jossain muodossa. Miksi tämä blogiteksti kolahti erityisesti, olivat nuo ensisanat: “miehiä tulee ja menee, mutta ystävät pysyvät”. Nämä sanat nimittäin minulle sanottiin tuolloin vuosia sitten, kun tekoni suututti yhteiset ystävämme. Olen yhä tämän saman miehen kanssa. Hän on minun valittuni, tuleva aviopuolisoni, minun rakkaani yhä näiden vuosien jälkeenkin ja tänäkään päivänä en tekisi toisin. Meillä on haaveissa perustaa perhe ja omien kokemuksieni perusteella näin tässä parisuhteessa tärkeämmän jatkuvuuden kuin suhteessani entisen ystäväni kanssa. En olisi ikinä uskonut joutuvani tällaisen tilanteen eteen, se soti vastoin kaikkia ystävyyden ja lojaaliuden arvojani, mutta päätin laittaa omat tunteeni etusijalle. Oli ristiriitaista ja erittäin uuvuttavaa olla samaan aikaan hyvin onnellinen ja surullinen, olla ylpeä itsensä kuuntelemisesta ja samalla syyllistää itseään itsekkyydestä. Tähän päivään asti onnellisuus ja itsensä kuunteleminen ovat kuitenkin vieneet voiton ja toivottavasti näin jatkossakin :) Vastakkaisten tunteiden kanssa on vain opittava elämään ja sen olen hyväksynytkin, sen on “hinta”, jonka teostani joudun maksamaan. Koskaan en tule unohtamaan näitä ystäviä, erityisesti sitä yhtä, jota satutin kaikkein eniten.

    Kiitokset hyvin tärkeästä postauksesta, ystävyydellä ja sen menettämisellä kun on hyvin monenlaiset kasvot! :)

  • Emilia M

    Ensimmäinen kappale voisi olla minun kynästäni. Ystävyyssuhteessani on siis käynyt aivan samoin, olen huomannut ottavani tietoisesti etäisyyttä ystävääni ja kun mietin, miksi teen näin, tajusin sen johtuvan hänen moraalisista valinnoistaan, joista olen täysin eri mieltä ihan vain näin vierestäseuraajana. Ja juuri tuo tunne, että ystävän luonne muuttui omissa silmissä, on tuttu.

    En ole ottanut asiaa puheeksi, koska en oikein enää näe ystävyydellemme tulevaisuutta. Nyt se säilyy tällaisena haaleana “nähdään kerran vuodessa entisaikojen tyttöporukalla” -ystävyytenä, ja olkoon sitten niin. Eipä hänkään kovin aktiivisesti pidä yhteyttä, joten tunne lienee molemminpuoleinen. Välillä ihmettelen, että miksi vaivaudun edes niihin kerran vuodessa -tapaamisiin, jotain uteliaisuutta se kai on.

    Näkisin sen niin, että ottakoon se yhteyttä, ketä asia vaivaa. Jos kokisin olevani hylätty osapuoli, ehkä nielisin ylpeyteni ja kysyisin syytä. Korostan sanaa ehkä, ylpeys on vaikea asia.

  • Emilia M

    Kyllä minäkin huomaan purkavani paljon sydäntäni ystäville, mutta vastineeksi koko ajan kyselen ja varmistan, että enhän rasita sinua liikaa – ja luotan siihen, että he sanoisivat, jos näin olisi. Yritän myös pitää homman tasapuolisena ja kuunnella myös heitä tarvittaessa.

    Kuuntelemisen taitoa voi muuten myös ihan opetella. Usein sitä keskustelu etenee niin, että yksi kertoo jonkin itselleen sattuneen jutun ja toiselle tulee sitä mieleen jokin omalle kohdalle osunut vastaava tapahtuma, jonka hän sitten vuorostaan kertoo. Mutta jos huomaa, että nyt puhutaan niin aroista asioista, että toinen tosiaan kaipaa kuulijaa, niin tässä kohtaa kannattaakin purra hammasta ja jättää ne omat jutut kertomatta, olla mieluummin vain hiljaa ja keskittyä tarkkailemaan, että mitä tuo toinen nyt oikeastaan sanoo. Tätä olen opetellut paljon viime vuosina. Taito auttaisi muuten myös monessa nettikeskustelussa…

    Älä ajattele olevasi taakka, se ainakin on negatiivisuutta! Kyllä jokaisesta on iloa jollekulle, iloa jos suruakin, se on elämää.

    Jos itse koet olevasi negatiivinen ja haluat muuttua, niin eikö siinä ole ihan hyvä alku? Kuulemani mukaan positiivista ajattelua voi ihan opetella. Jos tekee ihan jotain harjoituksia, kaivamalla kaivaa esiin positiivisen puolen asiasta kuin asiasta?

     

  • Emilia M

    Ystävyys on siinäkin kuin parisuhde, että siinäkin toiselle täytyy antaa omaa tilaa, omaa rauhaa ja omia asioita, tilaa hengittää! Se ei aina ole niin helppoa.

    Tuossa tilanteessa tekisin varmaan niin, että antaisin ystäväni jonkin aikaa (ehkä pari viikkoa – pari kuukautta) olla rauhassa ja sen jälkeen varovasti tiedustelisin, josko mentäisiin vaikka kahville. Jos hän suostuisi, välttäisin tungettelevia kysymyksiä.

    Ehkä tämä aihe nyt osui, koska itse olen yhden ystävyyssuhteen päättänyt juuri tuosta syystä, kyseinen henkilö halusi koko ajan aikaani ja huomiotani ja myös esitti varsin tungettelevia kysymyksiä ja arvosteli minulle tärkeitä asioita mukavitsikkäästi, mutta ilkeästi. Tästä on jo muutama vuosi aikaa ja silti tunnen edelleen huonoa omaatuntoa, koska tiedän hänen haluavan lämmittää välimme. En ole katkaissut välejä täysin, olen vain ottanut etäisyyttä. Olemme FB-ystäviä ja siellä saatan kyllä kommentoida hänen statuksiaan. Kuitenkin aina kun tapaan hänet jossain, huomaan hänen olevan entisensä, heti tulee kärkkäitä kysymyksiä ja kommentteja vaikkapa vaatetuksestani tai kirkkoon kuulumisestani / kuulumattomuudestani. Ei jatkuvaa arvostelua vain jaksa kuunnella.

    Jos arvostat ystävyyttänne, panosta kuuntelemiseen, älä kyselemiseen.

  • Lost

    Tämä ystävyyssuhde oli sillä lailla omituinen, että minä en itse asiassa koskaan kysellyt häneltä mitään, vaan hän aina oma-aloitteisesti kertoi minulle elämästään ja sen ongelmista (kuten avioeronsa yksityiskohdista, kokemastaan seksuaalisesta häirinnästä, keskenmenoistaan, ongelmistaan isänsä kanssa, lastensa ongelmista). Eli minä nimenomaan olin se, joka kuunteli. Enkä kenellekään muulle ole noita asioita kertonut. Itse kerroin omista ongelmistani hyvin rajoitetusti. Omat kysymykseni olivat korkeintaan “Miten hurisee?”-tyylisiä – niistä vain aika usein keskustelu eteni hänen avautumisiinsa…

    Kun viime viikkoina koin muussa elämäntilanteessani olevani yksin, hain itselleni ehkä lohtua ja yhteyttä toiseen ihmiseen lähtemällä hänen peräänsä sellaisissa tilanteissa, joissa hän oliskin halunnut yksityisyyttä. Siitä hän sitten luonnollisesti suuttui, ja sanoi “sellaisen seuraamisen täytyy loppua”, koska oli kokenut sen ahdistavana. Tämän jälkeen meillä ei ole ollut minkäänlaista kontaktia, vaikka työpaikalla vierekkäin istumme. En oikein näe että tähän voisi tulla korjausta millään, tuskin edes aika tätä korjaa. Kuten sanoin, anteeksipyyntöni eivät auttaneet.

    Mummollani oli sanonta “Itselleen sika kiusaa tekee, kun purtilonsa kaataa” ja kun nyt tuolla tökeröllä käytökselläni kaadoin tämän “ystävyyspurtilon”, on minun vain kannettava ja kestettävä sen seuraukset. :-(

  • Minka

    Kiitos tekstistäsi. Se auttoi todella paljon, sillä useita ystäväeroja kokeneena olen usein miettinyt, onko minussa jokin erityinen vika, kun näitä tapahtuu. Tai oikeastaan, kun tuntuu, ettei niitä tapahdu muille. Jokainen päättynyt ystävyys on tuntunut vaikealta ja olen niistä aina yrittänyt oppia uutta tulevaisuutta varten. Silti on tuntunut, että on vastaavassa tilanteessa aina yksin. Helpottavaa kuulla, etten ole ainoa. Kiitos vielä.

  • Menetinkö tänään ystävän

    Olemme olleet ystäviä yli vuoden, sitä ennen olimme työkavereita. Meitä yhdisti samanlaiset kokemukset ja samanaikaiset samanlaiset elämäntapahtumat. Pystyimme aina kannustamaan ja tukemaan toisiamme. Minä todella pidän tästä ystävästäni ja toivon hänelle kaikkea hyvää elämässä.

    Ystävyytemme oli jo vakaalla pohjalla, tapasimme kerran kuukaudessa ja pidimme lähes päivittäin yhteyttä. Tavallaan meidän uudet parisuhteet ovat tuoneet tiettyjä rasitteita ystävyyteemme. Omia virheitämme emme ole niissä toistaneet, mutta nyt voimme “tehdä toistemme virheet”. Minun uusi miesystävä muistuttaa hänen exäänsä ja hänen uusi miesystävänsä minun exääni eikä meillä ole näistä existämme kovinkaan hyviä muistoja (toinen oli alkoholisti ja toinen narsistisia piirteitä omaava). Ystäväni jotenkin osaa valita oikeat sanat eikä sotke omia kokemuksiaan minun nykyiseen parisuhteeseeni. Itselläni tämä itsehillintä on vaikeampaa enkä aina pysty pitämään omia huolestumisiani ja pelkojani kurissa johtuen omista karmeistakin kokemuksistani. Toivon ystäväni ymmärtävän etten ilkeyttäni tai kateuttani häiritse hänen parisuhdettaan vaan kaikki johtuu siitä, etten halua ystäväni joutuvan kokemaan sitä, mitä minä olen joutunut kokemaan. Välitän ystävästäni ehkä liikaakin. Toivon, että pääsemme ystäväni kanssa tästä asiasta yli ja että voimme keskustella asiasta rakentavasti. Mutta tiedän, että joudun ensin käsittelemään edellisen parisuhteeni aiheuttamat traumat, jotta osaan suhtautua ystäväni parisuhteeseen asiallisesti.

    Olen aiemmin menettänyt muutaman ystävän tai oikeastaan ne ovat vain hiipuneet pois. Tätä ystävääni en haluaisi menettää, sillä hän on minulle ystävänä rakas.

  • friendsornot

    erittäin hyvä, koskettava ja ajankohtainen teksti. Hyvä et otit sen puheeks, sillä todellakin tuntuu että nykyään ystävyyttä pidetään jonain asiana, joka todella kestää läpi koko ikuisuuden ja elämän, vaikka todellisuudessa hyvin harva niistä kestää.

    Mulla on mennyt paljon ystävyyssuhteita poikki elämäni aikana. oon tosiaan 24 v, en nyt niin vanha mutta kummiskin tässä asiassa tuntuu että oon nähny jo ihan liikaa näitä kivuliaita, pistelemiä erkaantumisia ja välien katkeamisia.. ne on aina mulle niin sairaan kipeitä. koskaan en oo voinu sanoo että onpas helppoo ja kivutonta… asiaan tietty vaikuttaa se, et oon aika herkkä ihmisenä ja hyvin empaattinen.

    Juurikin tässä parin kuukauden sisään, eräs kaverini(joka joskus oli jopa ystävä) sitten kertoi minulle vaan ettei halua enää nähdä paljoa, ja perusteli asian aika erikoisesti, syyttämällä minua. Hänellä on oikeasti taipumusta kääntää omia ongelmia toisten syiksi, ikävä kyllä kaikki muutkin meidän yhteiset kaverit on tätä mieltä.. ja meil on siis ollu tosi tiivis 4 tytön porukka tässä muutaman vuoden ajan.
    Meillä meni ihailtavan hyvin ku tutustuttiin joskus muutama vuosi sitten. Se oli nii makeeta, tehtiin kaikki yhessä, oltiin aina kahestaan jne jaettiin isoja asioita, oikeen ystävyyden “alku ihastumisen” aikaa, samaa tavallaa ku parisuhteen se alkuhuuma.. se vaihe ku ei nää järjellä vaa enemmän tunteella. ikävä kyllä, niin se vaa on..

    SITTEN mä aloin seurustelemaan. Löysin unelmieni miehen. Vihdoinkin… Sen jälkeen tää mun kaveri on hiljakseen vähentänyt yhteydenpitoa, enemmänkin ollaan nähty vikan puolen vuoden ajan vaa meiän yhteisten kaverien kautta joissain yhteisissä tapaamisissa. On käynyt ikävä kyllä selväksi, että mun pahin pelko on toteutunut täs meidän suhteessa, hän on katkeroitunut omasta sinkkuudestaan(on siis kolmekymppinen) ja siitä että hänel ei oo kumppania.. ymmärrän että se sattuu ja oon sen saman kyl käyny läpi elämässäni. Mutta oikeesti, ei se sais ikinä mennä siihe et kateellistuu nii sairaalloisen paljon toiselle että ei kestä nähdä toista VAIN SIKSI että toisella on jotain mitä itse haluaa. En voi ymmärtää. Oon joutunut olemaan puhumatta poikaystävästäni hänen seurassaan, mikä on käynyt kyllä aika raskaaksi.. tuntuu että en voi olla oma itseni hänen seurassaan. Tämän saman on kokenut meidän yksi yhteinen ystävä, joka alkoi kanssa lähiaikoina seurustelemaan ja on nyt oikeasti onnellisessa ja terveessä parisuhteessa, kuten minäkin.. JA tämä ystäväni sitten huomasi kanssa ajan kuluessa, että tämä kaveri oli hänelle katkeroitunut myöskin siitä, että on itse sinkku ja tämä ystäväni on alkanut seurustelemaan. Tämä “kaverini” oli sanonut tälle yhteiselle ystävällemme, että kokee että hänet vain ilkeästi jätetään yksin, kun kaverit alkavat seurustelemaan ja että hän tuntee olonsa maailman surkeimmaksi kun ei ole miesystävää. Samaa sanoi siis minullekin. Ja hänen kehonkielensä kertoo vielä enemmän kuin sanat, KOSKAAN hän ei kysy mitään poikaystävistämme, eikä niistä ole hänestä hyvä puhua, alkaa mököttämään aina.. ja tosiaan tämä ihminen on kolmekymppinen. kyllä oon sitä mieltä, että ikä ei kerro MITÄÄN ihmisen luonteesta tai tämä ns. aikuisuus…

    Pahinta on se, kun tämä entinen kaverini ei vaan kykene olemaan onnellinen puolestani. Olen vihdoin aidosti onnellinen yhdessä asiassa, ja hän sitten vain jättää sen takia että on itse katkera.. Olen sanonut, että en voi mitään sille että hän on sinkku. Ihan suoraan. Ja olen myös sen sanonut, että olisi kiva ett hän voisi edes vähän olla onnellinen puolestani, sillä olen itsekin koettanut olla hänen puolestaan onnellinen sillon, kun itse olin sinkkuna pitkään ja hän seurusteli eksänsä kanssa… Mutta hän on kertonut kokevansa loukkaavaksi juurikin nuo asiat mitä olen sanonut, mitkä on ollut PAKKO sanoa hänelle. Hän on alkanut vältellä minua, että myös yhteistä ystäväämme sen jälkeen kun olemme alkaneet seurustella.

    Hullua on myös se, että hän haluaisi kovasti opiskelemaan, samaa alaa kuin minä. Olen häntä jo kahteen otteeseen auttanut hakuprosessissa, kahtena vuotena, mutta hän ei ole vieläkääb päässyt kouluun sisälle sillä sinne on todella vaikeaa päästä… alkaa jo tuntua että hän on varmaan siitäkin katkeran kateellinen, että saan opiskella ja hän ei… Sille en voi kyllä mitään, tietenkään, jos hän on niin kateellinen että antaa sen tuhota ystävyyssuhteen…

    Ja nyt sitten tiemme ovat kunnolla menneet erilleen. Olen ajatellut, että ei mun ole mitään järkeä tuhlata aikaa ihmisiin joiden kanssa en koe saavani itselleni mitään, vaan kaiken energiani ja aikani kulutan heihin… ja itsekin stressaannun siitä. Se kaikki vaan sattuu niin kamalasti, mutta pakko vain päästää irti jotenkin… Onneksi mulla kuitenkin on myös todellisia ystäviä, tosiaan ihan vain muutamia. Mutta ne muutamatkin pysyvät, luotettavat ystävät ovat enemmän kuin kullan arvoisia. ei se määrä vaan se LAATU. Kun ikää tulee lisää ja vuodet kuluu, niin kyllä siinä sitten huomaa kuka okkeesti no sellanen joka pysyy siinä vierellä VAIKKAKIN elämäntilanteet vaihtuu.

    Kauheen pitkä stoori tuli nyt, mutta siinä omani. lukekaa, jakakaa, kommentoikaa…..

    • hiipuva ystävyys..

      :”(
      Siis en ole monta kertaa kokenut ystäyyden loppunista..ehkä neljästi. Ja olen itsekin herkkää ja empaattista tyyppiä ja tuntuu et ne on aina kauheita,tämä nykyinen kerta ehkä kauhein kuin mikään aiemmista…

  • acheter cialis vente cialis vente cialis acheter cialis precio cialis cialis generico acquistare cialis generico cialis cialis precio cialis

    • Sirpa

      Mitä on ystävyys? Mitä on auringon lämpö?

      Vastauksen tuntee ja kokee, koko kehossaan. Ystävän seurassa keho on rento, mieli on vapaa eikä sanojaan tarvitse tarkkailla.

      Joskus lämpö voi loppua. Silloin keho jännittyy, jokaista sanaa täytyy miettiä tarkasti ja huolella, ettei vaan sanoisi väärin. Nauru vähenee, otsarypyt syvenevät. Olo on jännittynyt ja kireä. Silloin ystävyys loppuu virallisestikin, hiipuen tai rysähtäen. Oikeasti lämpö loppui jo aikaisemmin.

      Kylmenneen lieden ääreen jää usein lämmittelemään siltikin, ehkä tavan vuoksi, ehkä toivon kannustamana, että vielä se hiillos syttyisi. Ja joskus se tosiaan vielä syttyy! Mutta useimmiten ei.

      Ystävyydestä ei tarvitse minusta olla kiitollinen, niin kuin ei tarvitse erikseen kiittää auringonpaisteestakaan. Aurinko vain on ja hyvä niin. Ystävyyttä vain on ja hyvä niin.

      Kylmässä on ikävää ja lämpönsä kadottanutta ystävää on tietty aina ikävä. Mutta useimmiten ystäväkään ei asiaa sen kummemmin pohdi; ystävyys saa joko olon rennoksi ja huolettomaksi tai sitten kireäksi. Ja kun oikein monta kertaa hytisee ja nielee räntää, yrittää sitten vaikka oven sulkemalla pitää lämmön sisällään.

      Ovien sulkeminen ei siis ole huono juttu. Se kertoo vain luottamuksen puutteesta. Ovet aukeavat, kun lämmin taas palaa. Kun lämpöä on enemmän ulkona kuin sisällä, niin ihminen rentoutuu. Ja ystäväkin palaa. Ehkä uudessa muodossa, mutta samanlaisena kuin aina ennenkin – lämpimänä. Siksi ystävyys on ikuista.

  • hiipuva ystävyys..

    Tätä oli tosi koskettavaa ja surullista lukea. Tuntuu että blogipostauksesi kuvaa täydellisesti vaihetta jota koen tällä hetkellä elämässäni. Pari vuotta sitten kun valmistuin lukiosta ystävyyssuhteeni ensimmäisiini lukiokavereihini alkoi hiipua ja he eivät pitäneet minuun enää yhteyttä,emme viettäneet aikaa enää ollenkan yhdessä ja toinen heistä muutti vieläpä toiselle paikkakunnalle. Olen tosin suurimmalta osin saanut asian hyväksyttyä ja käsiteltyä.
    Tällä hetkellä taas tuntuu että ystävyyteni kahteem lukioajan parhaimpiin ystäviini on alkanut hiipua mikä tuntuu musertavalta koska olimme ennen niin läheisiä. Emme siis ole riidan takia lopettaneet yllättäen ystävyyttämme enkä ole kummallekaan pitkävihainen tai katkera mistään aiemmista riidoistamme. Eli kaiken pitöisi siis olla “hyvin,” välitämme toistemme hyvinvoimmkstamme,annamme toisillemme tukea ja neuvoa ja haluamme silloin tällöin nähdä tai kuulla mitä toiselle kuuluu. Eli välitämme siis yhä toisistamme, se ei siis ole ongelma. Vuosi sitten heidän molempien mielenkiinnon kohteemsa tosin vaihtui. Hyväksyn heidän mielenkiintonsa kyseistä asiaa kohtaan ja minulla ei ole mitään sitä vastaan. Minulla ei vain ole samanlaista intohimoa ja tietoa kyseisestä asiasta, joten tuntuu että jään usein keskusteluissa ulkopuolelle vaikka se tuskim on heidän tarkoituksensa. Puhuimme tänään muistakin asioista mutta silloinkin koin että he olivat viettäneet aikaa enemmän kahdestaam kuin seurassani ja puhuivat vain asioista joista olivat keskustelleet chatissa tai olleet molemmat kokemassa–asioita joista minulla ei ollut mitään hajua. En ole hiljaisimpia ihmisiä kaveriporukoidsani–päinvastoin. Esim tnä olin aiemmin kahden muun ystäväni kanss,toinen on bestis jo lulion ekalta vuodelta ja toista vihasin lukion ekana vuonna ja olen vastanut nyt 2 vuotta lukioni päättymisen jll alkanut tavata ja lähentyä. Heidäm kanssaan mimun ei tarvinnut suunnitella mitään tai miettiä sanomisiani,löysimme naurunaijheita ilman että mimun olisi tarloituksella tarvinnut yrittää olla hauska…kahden viilemtymeen bff:ni suhteen taas…tänäänkin saatiin kahbilla tunti kulumaan mutta suurimmaksi osaksi ajsta istuin vain hiljaa tuijotellen ja kuunnellen heidän keskusteluaan mistä olin jatkuvasti ihan pihalla. Kerran tai pari kommentoin jotain asiaa ja muun ajan olim vai hiljaa tietämättä mitä sanoa (en edes räplännyt kännyä koska olimham ystävieni seurssa). En usko että kenelläkään meistä kolmesta on minkäänlista aikomusta lopettaa ystävyytemma mutta se on viilentynyt tai hiipumut parhaiata ystövistä hädin tuskin kavereiksi että se sattuu

  • Tintti

    Kiitos, tämän asian käsittely on itsellä taas vaihteeksi pinnalla ja toisen kokemuksien ja ajatuksien lukeminen rauhoittaa omia myllääviä tunteita. Ystävyydestä luopuminen on aina hankalaa, vaikka molemmat osapuolet olisivatkin samaa mieltä tilanteen toimimattomuudesta. Se aiheuttaa kaipuun lisäksi helposti myös epäonnistumisen tunnetta, varsinkin jos on itse ollut se osapuoli joka ei ole saanut pidettyä aikasempaan tapaan yhteyttä. Toivoisin, että joskus ystävyydestä olisi helpompi siirtyä hetkeksi tai kokonaan kaveruuteen, niin ettei yhteys toiseen kokonaan katkeaisi. Monesti ihmiset kuitenkin vaativat kaiken tai ei mitään.

  • Ystävä

    Minulla on ystävä, jonka olen tuntenut jo 4 vuotiaasta asti (olen 13). Tiemme erkanenivat noin 5 vuoden iässä, mutta emme tunteneen kovin hyvin joten se ei suuremmin koskettanut. Ykkösluokalla tapasimme kuitenkin uudestaan päädyttyämme samalle luokalle. Vuodet vierivät ja ystävystyimme syvemmin. Kolmannella luokalla luokkamme hajosi, mutta pysyimme edelleen -sanotaan vaikka Emman kanssa samalla luokalla. Silloin tutustuin myös toiseen tyttöön, vaikka Tyttiin. Neljännellä ja viidennellä luokalla tutustuin Tytin kanssa syvemmin ja meistä tuli parhaat kaverit. Neljännen ja viidennen luokan sattui kaikenlaista, eikä Emma ollut minulle enää ainoa maailmassa. Siitä huolimatta hän pysyi rinnallani hyvinä ja huonoina hetkinä. Tytti oli viidennellä luokalla ristitty parhaaksi kaverikseni ja minä hänen. Edelleen Emma pysyi rinnallani vaikka en antanut hänelle paljoakaan aikaani. Viidennen luokan jouluna tajusin sen viimein, voi olla enemmänkin parhaita kavereita kun yksi. Emma oli ollut rinnallani aina, hän luotti minuun ja minä häneen. Se oli sanoinkuvaamaton tunne. Emma oli paras kaverini. Kuudennella luokalla minä, Emma ja Tytti olimme erottamattomat, kapinoimme koulua ja kaikkea muutakin vastaan yhdessä. Kun alakoulu loppui, tiemme erkanenivat jälleen. Minä jouduin eri luokalle kuin Emma ja Tytti. Me lupasimme toisillemme ettei se vaikuttaisi väleihimme. Nyt seiska luokkaa on edetty kuukauden verran ja päivä päivältä olen ajautunut kauemmaksi Emmasta ja Tytistä jotka ovat edelleen ystäviä keskenään. Minusta tuntuu että he syrjivät minua ja se tuntuu kamalalta. Yritän korjata tilannetta.

Related posts