18/08/14

Kroppakritiikin kultakausi

23 28 P8183475.JPG

Lihava, laiha, pitkä, lyhyt, rehevä, lanteikas, siro, poikamainen, ruipelo, muodokas, läski, ylväs, hento, kookas, hintelä, vahva, tanakka, luiseva, pullea, lihaksikas, sopusuhtainen, uhkea, lauta, timmi, löysä, ryhdikäs… Tässä joitakin sanoja, joilla ihmiset (etenkin naiset) kuvailevat itseään ja toisiaan. Osa niistä on melko neutraalisti kuvaavia, osa kohdettaan imartelevia ja osalla ei juuri muuta sävyä olekaan kuin loukkaava.

Olen viime aikoina pohtinut paljon kehoa ja mieltä…  Miten monin eri tavoin samaa ihmisvartaloa voidaankaan kuvailla! Yksi ja sama kroppa voi jonkun sanoissa olla pehmeä, muodokas tai rehevä, kun toinen lyttää sen läskiksi. Usein taidamme itse olla oman kehomme kriittisimpiä tarkastelijoita, mutta olen suoraan sanottuna hiukan kauhuissani myös siitä, miten rumasti muista ihmisistä kuulee nykyään puhuttavan. Tuntuu, ettei mikään kelpaa ja lähes kaikki vartalotyypit saavat dissauksesta osansa. Hoikka ihminen on liian laiha, luiseva, epänaisellinen, muodoton, laihaläski, hintelä tai vain epämääräisesti sairaalloinen. Treenaamisesta innoistuneiden kropat puolestaan tuomitaan miesmäisiksi, lihakset rumiksi ja itse tyypit fanaattisiksi ortoreksikoiksi, joilla ei ole elämässään syvällisempää sisältöä. Missä vaiheessa meininki on muuttunut tällaiseksi? Vai onko se ollut sitä aina, mutten vain ole huomannut?

P8183468.JPG

Minulle on aina jäänyt vähän hämärän peittoon, millä nuo muiden ulkonäköä kritisoivat tyypit oikein perustelevat kannanottojaan. Ei, kaikesta ei tarvitse pitää ja ulkonäköasioissakin mielipiteitä ja makuja on laidasta laitaan, mutta älä nyt hyvä ihminen töksäyttele ääneen niitä tympeimpiä mielipiteitäsi. Joskus tölväisyt verhotaan näennäiseen huoleen toisen terveydestä, mutta ihan oikeasti, kuvitteletko tosissasi, että epäkohteliaasti muotoiltu anonyymikommentti auttaa edes niitä, joiden kohdalla huoli olisi aidosti aiheellinen? Useimmitenhan tällä kommentoidulla huolestuneisuuden kohteella ei ole minkään valtakunnan hätää, ja jos olisikin, sitä harvemmin pystyy päättelemään pelkistä kuvista. Kateus puolestaan on nettikeskusteluissa nykyään kielletty sana, sillä minkään dissauksen taustalla ei koskaan ole kateutta, mikäli kateuskortin osakseen saamaa tuohtumusta on uskominen. 

P8183471.JPG

Kaikkein suurin synti internetin aikakaudella tuntuu olevan se, että joku kehtaa olla tyytyväinen itseensä ja omaan kroppaansa. Mitä se muka luulee olevansa? Normaali, terveen positiivinen suhtautuminen omaan kehoon leimataan herkästi itserakkaudeksi ja auta armias, jos julkeat ääneen puhua vartalostasi lempeästi tai myöntää peräti pitäväsi siitä. Minua ilahduttaa, kun ihmiset hyväksyvät itsensä ja löytävät kehoistaan kauniita piirteitä – netissä käytävien keskusteluiden perusteella monia asia ilmeisesti enemmänkin ärsyttää. 

Uskallan veikata, että lähes jokaisella meistä on kropassamme sellaisia piirteitä, joista emme erityisesti pidä – jopa niillä, jotka päällisin puolin vaikuttavat oloonsa melko tyytyväisiltä. Olen itse tehnyt sen tietoisen päätöksen, että yritän tarkastella itseäni lempein silmin ja hyväksyen, keskittyen ennemmin niihin kohtiin, joista pidän kuin sättien niitä, jotka eivät ole mieleeni. Suosittelen samaa myös muille. Yhtälailla olen päättänyt tietoisesti yrittää hyväksyä kehossani myös ne asiat, joista en niin erityisesti pidä. Ja siinä asiassa sanavalinnoilla on valtava merkitys: valitsen kuvailla kehoani kauniisti, jopa niitä ei-niin-mieluisia kohtia. Se ei kaikkina päivinä ole helppoa, mutta mielestäni olen onnistunut pitämään mietteeni myönteisinä melkoisen hyvin.

P8183470.JPG

Elämme pinnallisessa ja ulkonäkökeskeisessä maailmassa, joten on ihan normaalia miettiä ja murehtia näitä juttuja välillä. Monelta tuntuu kuitenkin unohtuvan oman kropan pieniä epäkohtia vatvoessa se tärkein: mitä kaikkea terve keho mahdollistaa. Voin kävellä, juosta, urheilla, tanssia ja liikkua vapaasti. Jo se on etuoikeus. Elämässä on aika hitsin paljon enemmänkin kuin ne oman kehon kuvitellut puutteet. Ja ihmisessä aika hitsin paljon enemmän kuin se pelkkä keho.

Ja mitä tulee muiden ihmisten vartaloihin, niiden kommentoiminen millään muotoa kriittisin äänensävyin on AINA epäkohteliasta – oli motiivi kommentin taustalla mikä hyvänsä. Joten mitäpä jos puhuttaisiin kauniisti sekä itsestämme että toisistamme, ja voitaisiin sitten keskittyä niihin paljon tärkeämpiin asioihin. :)

PS. Jos aiemmin aiheesta kirjoittelemani jutut kiinnostavat, niin vartalojuttuja on ruodittu aiemmin ainakin TÄÄLLÄ, TÄÄLLÄ ja TÄÄLLÄ

P8183474.JPG

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Tags: , , , , , ,

Categorised in: Elämä, Kauneus

23 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Nekku79

    Hyvä Jenni!

  • Vierailija

    Just viime viikolla olin tilanteessa, jossa olin lainaamassa mekkoa suht saman kokoselta ystävältä, joka oli ihan varma, että olisin paljon häntä pienempi. No kappas kappas, lantioni oli niin leveä, ettei mekko meinannut mennä päälle lainkaan ja näytti kamalalta. Ystäväni oli shokissa, koska en kuulemma näytä grammaakaan häntä painavammalta
    Itse olin ylpeä itsestäni, koska olin täysin fine mekon sopimattomuuden kanssa. Monet monet mekot näyttävät todella imartelivilta, ja toiset eivät. Vika ei ole minun vartalossani.

  • Neelia

    Kiitos Jenni! Hyvä kirjoitus. Jokaisesta löytyy kauniita piirteitä, enkä ymmärrä toisten arvostelemista. Eihän kukaan ystävistäsikään ole ruma, ystävyys ja tärkeys tekevät heistä kauniita.

    Olen itse sairastanut anoreksiaa nuorena. Ja masentunut. Mielestäni olin kauhean lihava koossa 32. Ja eniten vihasin reisiäni. Onneksi paranin, painoa on nyt n. 10 kg enemmän. Olen parantunut muustakin: Jalkani ja selkäni on leikattu parin vuoden sisällä. Muutenkin koko ikäni on ollut pientä vaivaa. Nyt, kun pääsen nauttimaan liikunnasta taas pitkien kipujaksojen jälkeen, lähinnä ihmettelen, mitä vikaa reisissäni on muka koskaan ollut. Minulla on vahvat ja terveet jalat, jotka kantavat minua melkein minne tahansa tahdonkin mennä. Aika hienoa oivaltaa tämä. Muutenkin olen alkanut väkisinkin suhtautumaan kroppaani ja vartalooni lempeämmin. Olisi aika kamalaa vihata vartaloaan koko ikänsä. N. 25 vuotta riitti.

  • Aisha J

    Olen myös käynyt anoreksian läpi nuorempana, kuten aiempi kommentoija. Olin vielä yläasteella hyvin huoleton kroppani suhteen, olin rämäpäinen jalkapalloilija ja hyvin sosiaalinen. Sitten kroppani alkoi saada uusia muotoja, vaikka hoikkana pysyikin. Kaikki muuttui. Aloin vihata vartaloani ja lopetin syömisen melkeinpä kokonaan. Eristäydyin ystävistäni ja lintsasin koulusta. Ei ollut enää voimia tehdä mitään, olin kuin haamu. Jälkeenpäin tuntuu oudolta, miten pystyin siihen kaikkeen niin kauan. Syömishäiriö ei välttämättä lähde yksistään ulkonäköpaineista, mutta niillä on varmasti iso osa asiassa.

    Itselleen kannattaa puhua lempeästi. Sanat vaikuttavat, ne uppoavat syvälle. Kiitos Jenni tästä postauksesta, syttyi halu kirjoittaa samasta aiheesta omaankin blogiin :)

  • Inka10

    Hyvä kirjoitus!

    Nyrkkisääntönä voisi olla, että jos ei löydä positiivista kommentoitavaa, hyvä jättää kommentoimatta. Kroppa ja “ulkonäkö” muutenkin on vain yksi aspekti ihmisessä eikä loppujen lopuksi niin kovin mielenkiintoinen sen kannalta haluaako johonkin tutustua, saatika henkilön kiinnostavuuden tai karisman kannalta.

    Olen joitain kertoja itsekin saanut tyrmistyneenä todistaa sitä että joku työkaveri kommentoi loukkaavaan sävyyn ihan kasvotusten jotain piirrettä ulkonäössäni täysin pyytämättä ja liittymättä millään tapaa käsillä olevaan aiheeseen.

  • Anzu

    Tosi hyvä kirjoitus, kiitos tästä! Ja noi sitaatit oli kans ihan mahtavia.

    Toi on todellakin niin totta, että meidät opetetaan vihaamaan kehojamme: ollessani noin 5- tai 6-vuotias mun mummo tarkisti joka päivä mun painon (olin hänen luonaan päivät hoidossa vanhempien tehdessä töitä) ja joka päivä hoki miten lihava olen, vatsassa läskiä ja jalat liian paksut. Ajattelin laihduttamista jo alaluokilla ja ennen sitä. Teininä oli mullakin ongelmia syömishäiriön kanssa.

    Nykyään olen urheilullinen ja normaalipainoinen ja SILTI vieläkin taistelen sen “oonks mä liian lihava”-demonin kanssa. Olen monesti näin aikuisena jälkikäteen miettinyt, että ei lapsen kuulu miettiä tuollaisia asioita!

  • annakko

    Hyvä, tärkeä aihe! Luulisi, että moiset höpötykset jäisivät murrosiän jälkeen menneisyyteen, mutta niin vain aikuisetkin kommentoivat muiden vartaloita sen enempää miettimättä. Onko kyseessä katkeruus, kateus vai silkka typeryys, sitä en tiedä.

    Muistan olleeni epävarma omasta vartalostani yläkouluiässä ja muita hoikemmat, lihaksikkaammat ja muodokkaammat saivat kateuden nousemaan pintaan. Monesti tuli ajateltua, ehkä jopa kaverille huomautettua, että “kato millaset tikkujalat tolla on”. Mutta kun opin rakastamaan itseäni juuri sellaisena kuin olen, olinpa jonkun muun mielestä liian hentoinen tai mitä ikinä, jäi muiden ulkonäön tarkkailu pois kokonaan. Siinä missä osa kavereistani ei vieläkään kestä mulkoilematta ohi kulkevaa kaunista naista, en minä osaa muuta kuin arvostaa sitä, että joku on luonnonkaunis, tyylitajuinen tai vaivautunut laittamaan hiukset/meikkaamaan hyvin. Miksi olla katkera, kun voi olla tyytyväinen itseensä ja elää omaa elämäänsä? :)

  • Ninniri

    Tää kirjotus sai mut ajattelemaan yhtä vanhaa työkaveriani, jolla oli tapana kommentoida muiden ulkonäköä todella suoraan päin naamaa, tyyliin “toi mekko ei todellakaan imartele sun vartaloa”, tai jos joku kertoi olevansa väsynyt, hän saattoi sanoa:”Niin sä kyllä näytätkin ihan kuolleelta tänään.” Kun kysyin häneltä syytä tähän, hän kertoi haluavansa vain olla rehellinen, sillä hänen mielestään valkoiset valheet ovat valheita siinä missä muutkin.

  • Chenet

     “Monelta tuntuu kuitenkin unohtuvan oman kropan pieniä epäkohtia vatvoessa se tärkein: mitä kaikkea terve keho mahdollistaa. Voin kävellä, juosta, urheilla, tanssia ja liikkua vapaasti. Jo se on etuoikeus. Elämässä on aika hitsin paljon enemmänkin kuin ne oman kehon kuvitellut puutteet”

     
    En voisi olla enempää samaa mieltä. Itse kuuluin vielä ihan äskettäin näihin kehon ulkomuotoa palvoviin, itseään kriittisesti peilaileviin tyttöihin. Onko se olkapää nyt kasvanut? Ei kai mun pakara vaan ole menettänyt pyöreyttään? Kidutin itseäni koko kevään maitorahka-kuiva kanafile -dieetillä, ja laihduinkin. Treeneistä olen kuitenkin aina nauttinut, mutta keväällä pilasin senkin ilon vaihtamalla minulle rakkaan painonnostoharjoittelun ulkonäköfokusoituneempaan peilin edessä tapahtuvaan hinkuttamiseen. Eikä siinä hinkuttamisessa ole itsessään mitään vikaa, vaan siinä, etten tajunnut, mikä oli minulle rakkain tapa liikkua ja toteuttanut sitä. Kehonmuokkaus ja parsakaalien punnitseminen veivät kaiken huomion.
     
    Kesäloman koittaessa olin kai sitten tarpeeksi hyvännäköinen jatkaakseni minulle tärkeintä lajia täysipainoisesti. Sovin tekeväni töissä vähemmän vuoroja, koska halusin treenata, ja kuroa kiinni sen välimatkan, jonka aiheutin tuhlatessani aikaa koko kevään.
     
    Ehdin olla töissä kolme viikkoa, ja treenata saman verran. Sitten mursin tapaturmaisesti selkärankani. Sairaala/kuntoutuskierteen jälkeen olen vihdoin kotona, mutta toipuminen on vasta alussa. Hermostoni on vahingoittunut, enkä tällä hetkellä pysty seistä varpaillani muutamaa sekuntia kauempaa (alussa en edes päässyt nousemaan niiden varaan), en pysty hyppäämään, saati haaveillakaan normaalista juoksemisesta. Enkä tiedä, palautuvatko ne taidot koskaan. Painonnoston edellyttämä räjähtävyys on poissa, ja mikä surkuhupaisinta, ne hampaat irvessä pumpatut olkapäät ja pakarat ovat vaihtuneet pinkeään mahaan, samalla kun aktiivinen liikunta vaihtui vuodelepoon ja maitorahka siihen, mikä sattuu menemään alas. Eli useimmissa tapauksissa fazerin siniseen ja mansikoihin :D
     
    En halua kuulostaa masentuneelta tai elämäniloni menettäneeltä – päinvastoin – tapaturman seurauksena olen alkanut katsoa elämää aika eri vinkkelistä. Arvostan lähimmäisiäni paljon enemmän, ja on muuten oikeasti mukavampaa kieriä poikaystävän vieressä aamulla muutama minuutti pidempään kuin rynnätä pää kolmantena jalkana aamulenkille rasvaa polttamaan. Elämässä on niin paljon enemmän ja suurempia asioita, kuin se, miltä minä näytän. Eihän se kaksoisleuka mitään riemunkiljahduksia aikaan saa, mutta kyllä me siitä hyvät hepulinaurut eilen revittiin. Kaikki on kiinni asenteesta, ja ei se kaksarikaan välttämättä ole pysyvä. Sen haihduttaminen ei nyt vaan ole priorisointilistan kärjessä.
     
    Mitä sitten haluaisin sanoa itseään viilaaville ja kritisoiville ihmisille? Jumpatkaa ja syökää terveellisesti, jos se tekee teidät onnellisiksi. Jos ei tee, vaihtakaa toteuttamistapaa. Terveelliseen elämään kuuluu myös henkinen hyvinvointi.
    Pumpatkaa pakaraa ja hierokaa hauista, tai treenatkaa tempaustekniikkaa tai juoskaa lenkkipolulla – mutta älkää unohtako, ettei se ole koko elämä. Ei läheskään.
     
    ..ja aina kun olet jättämässä dieettisi takia väliin mahdollisuuden viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa, mieti, onko se sen arvoista.
  • Chenet

    Oho, kappalejako hävisi bittiavaruuteen :)

  • Olen liikunta-alalla sivutöissä ja mulle sporttisuudesta on päässyt tulemaan jonkun sortin aivoja kaihertava asia. Olen aina ollut hoikka ja urheilullinen, mutta täällä ammattilaisten keskellä koen olevani hirveä valas. Kun pomo antoi firman edustuspaidan kokoa M, tuli salaa vähän epävarma olo, koska olen pykälää pienempi oikeasti. Työkaverin kanssa juteltiin urheilijan reisien ja farkkuostosten vaikeudesta ja hän sanoi kroppaani naiselliseksi, mistä tuli melkein paha mieli, koska nykyajan kroppakritiikki-treeni-intoilu-internetissä naisellinen on usein timmin vastakohta. Tiedän olevani hemmetin foxy lady ja varsin hyväkroppainen, mutta silti huomaan olevani epävarma tällaisissa asioissa. Niinkun oikeasti, koska naisellisuudesta tuli moitittava ominaisuus? Tämä teksti sai ajattelemaan, pitäisi nyt päättää olevansa tyytyväinen itseensä. Ei noista mainitsemistani esimerkeistäkään kumpikaan ollut tarkoitettu kritiikiksi – olen 20 cm pomoani pidempi, ehkä se M-koon paita on oikeasti parempi PITUUDELTAAN ettei napa vilku. Ja se työkaveri varmasti tarkoitti sanansa kehuksi. Enkä heitä syytäkään vaan ihan omaa päätäni. On se kyllä ihmeellinen asia miten voi olla päästään sekaisin :D

  • Katjusha Danger

    Naiset on (valitettavan) monesti luonnostaan psyykkisesti heikompia kuin miehet. Miehillä on tässä suhteessa helpompaa kun niillä on väistämättäkin “munaa”.

    Jaksamista kaikille!

  • Jane C.

    Olipas taas todella fiksusti sanottu. Miehethän ei arvostele toisiaan (tai naisia!) tai tunne epävarmuutta ulkonäöstään. Eihän miehet ole ihmisiä, nehän on vaan miehiä!

  • Minä vain

    Jes, mikä postaus!

    Mua sanotaan liian laihaksi, vaikka IHAN OIKEASTI olen normaalipainoinen; mulla ei vain satu olemaan sitä lihasta, mitä osalla suvustamme on.. Mulla on kuitenkin pienestä asti ollut pömppövatsa, mutta se ei haittaa mua enää. Olen oppinut hyväksymään, että pömppövatsa on osa mua. :)

    Mulla, kuten suurella osalla naisista, on selluliittia. Joo, pitäisi varmaan tehdä vatsalihaksia yms., muttei jaksa, EVVK. Jos jotakuta haittaa MUN selluliittini, se on HÄNEN ongelmansa, ei mun.

  • heijuu

    “I’ve got a perfect body, but sometimes I forget. I’ve got a perfect body, ’cause my eyelashes catch my sweat.” – Regina Spektor

  • Kiitos hyvästä kirjoituksesta, se antoi ajattelemisen aihetta paljon! Naiset painiskelevat ulkonäköpaineiden kanssa yhä enemmän nyky-yhteiskunnassa. Joskus sitä miettii onko aina ollut näin, vai mahdollistaako nykyinen mediakeskeinen kulttuurimme uuden vääränlaisen ja armottoman vertailuikkunan mihin peilata naiseutta. Valitettavan usein vaatimustaso jostain ihanteesta tulee meidän omasta vääristyneestä minäkuvastamme, meidän kuvittelemistamme ulkopuolisista odotuksista tai median luomista mielikuvista, mitä naisen pitäisi olla. Ei nähdä sitä kuinka kauniita olemme, saati parhaita puoliamme, vaan takerrutaan siihen mitä ei ole tai mitä ei voida saada. Syyllistyn valitettavasti joskus samaan itsekin, joten tämä teksti oli tervetullut herättely oikealla suunnalle. Kukaan ei ole täydellinen, mutta juuri siitä syystä me olemme erityisiä, ihan joka ikinen. Erilaisuus tekee meistä yksilöitä ja oman itsensä arvostus antaa sille paketille kauniit raamit. Tänä päivänä kyse ei ole kuitenkaan vain aikuisista naisista, vaan yhä nuoremmista tytöistä ja naisen aluista, joille toivoisi vain parasta. Heille soisi mahdollisuuden olla täydellisiä juuri sellaisina kuin he luonnostaan ovat niin, että hekin tiedostaisivat sen.

  • MariaMaria

    Hyvä aihe – tuli heti mieleeni eilen Teemalta tullut dokumentti Seksiä auringon alla, tässä jaksossa oltiin Kuubassa ja käsiteltiin myös naisten mielipiteitä vartaloistaan. Oikein hätkähdytti nähdä erilaisten ja -kokoisten naisten sanovan, että heidän vartalonsa ovat heidän mielestään täydellisiä. Niinhän sen pitäisikin olla, miksi se on niin outoa! http://areena.yle.fi/tv/1913638

  • niinpäniinpäniin

    Tuohonkin voisi taas soveltaa ajatusta, että jos ei ole mitään positiivista kommentoitavaa voi joskus olla ihan vaan hiljaakin. Mutta tunnen tuollaisia ihmisiä itsekin. Ja toinen ärsyttävä arvostelun muoto on se, että naamioidaan ilkeä kommentti huumoriksi. Sitten jos ei halua ottaa kyseistä kommentia vastaan, niin on yksinkertaisesti huumorintajuton.

    Tuo entinen työkaveri varmaan itsekin olisi tykännyt jos muut olisivat kommentoineet hänen ulkonäköään samaan sävyyn?

  • Jenniii

    Olen tismalleen samaa mieltä: näissä asioissa on paras olla hiljaa, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa. Ja sama ohje pätee kyllä moneen muuhunkin tilanteeseen. Uskallan myös veikata, että aika moni noista möläyttelijöistä ei sietäisi omaan vartaloonsa kohdistuvaa vitsailua tai huomauttelua, vaikka vaatiikin paksua nahkaa muilta. 

  • Kaunis teksti ja se mistä kirjoitat on niin totta!:)

  • phocahispida

    Kehostani on löydetty vikoja vikojen päälle vuosien ajan koulumaailmassa. Se söi itsetunnon todella alas. Nyt olen enemmän sinut itseni kanssa kuin koskaan ja se on vaatinut tietoista omien ajatusten ja tunteiden työstämistä. Osallistuin aikanaan My beautiful body-haasteeseen ja pohdin siinä yhteydessä kehoni mahdollistamia asioita sen vikojen sijaan.

    Eräs keskeinen asia omasta kehonkuvastani ja sen määrittelystä on jäänyt sivuosaan aiemmissa teksteissä. En ole mielestäni tuonut tarpeeksi selvästi esille sitä, miten vahvasti annan vartalolleni arvoa sen mahdollistamien suoritusten perusteella. Ei se ulkonäkö niinkään vaan kaikki mitä keholla voi tehdä.”

    http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2013/07/31/tassa-kehossa-naissa-nahoissa/

  • Mimminne

    Huomasin tämän saman ilmiön asuessani hetken Suomen ulkopuolella- tai oikeastaan tullessani takaisin. Olin saanut uutta elämän hehkua ja erilaista sisältöä elämään, ja ehkä ensi kertaa uskalsin sanoa ääneen olevani tyytyväinen itseeni- ja tuntevani oloni pitkäksi ja kauniiksi, verraten itseäni omaan lempieläimeeni kirahviin. Kaksi opiskelukaveria ei ymmärtänyt viestiäni laisinkaan, vaan nimenomaan, ottivat sen pöyhkeilynä ja ylpeilynä, ilmaisten, että omasta mielestään muistutin enemmän pandaa silmäpussieni kanssa. Tämän kaiken voi kuitata huumorilla, kuten tarkoitus lienee olikin. Siinä hetkessä kuitenkin tajusin, että itsekehu haisee harvinaisen pitkälle tässä rakkaassa Suomen maassa. Herkälle ihmiselle hetkellinen voimistuminen tuottikin hyvin voimakkaan vastareaktion ympäristöltä. Muisto jäi, ja vaikka tiedän olevani aika ihana ja varmasti jonkun mielestä kauniskin, en tohtisi sitä enää itse ilmaista.

Related posts