24/06/13

Suuria Oivalluksia Elämästä

56 50 elele5.jpg

Muutettuani tänne Lilyn puolelle päivitin uuden tekstin mietetauluuni ja totesin, että olen tänä keväänä oppinut elämästä paljon. Voisi jopa sanoa, että olen tehnyt Suuria Oivalluksia, joilla on ollut valtava vaikutus siihen, miten suhtaudun elämään ja sen minulle heittämiin haasteisiin. Olen jutellut näistä aiheista paljon ystävieni kanssa ja monet minua viisaammat ovat nyökytelleet hymynkare suupielessä ajatuksilleni, selvästi ajatellen, että olen vihdoin löytänyt sellaista viisautta, jonka he itse ovat kohdanneet jo aiemmin. Osan ystävistäni kasvoilla olen puolestaan nähnyt sen saman valaistumisen tunteen, jonka olen itsekin kokenut näiden oivallusten kautta. Eräs ystäväni kiitti siitä, että jaoin nämä ajatukset hänen kanssaan ja sanoi saaneensa mietteistäni mielettömästi lohtua, helpotusta ja toivoa tulevaa ajatellen. Siksi haluan jakaa nämä pohdinnat myös teidän kanssanne – ehkäpä nämä näkökulmat auttavat myös joitakin teistä.

elele7.jpg

Blogiani säännöllisesti seuranneet tietävät, että taakse jäänyt kevät on ollut minulle raskas monella tapaa. Olen käynyt läpi eron rakkaasta ihmisestä, keräillyt elämäni palasia kokoon, aloittanut alusta yksin uudessa kodissa ja etsinyt maailmaani uudelleen iloa ja valoa. Mikään tästä ei ole ollut helppoa, mutta ilokseni voin todeta, että nyt menee jo aika hyvin. :) Jokainen todellisia sydänsuruja läpikäynyt tietää, miten raastavaa se aluksi on. Ensimmäisen viikon verran kestäneen shokkivaiheen jälkeen minulla on ollut vahva tunne siitä, että kaikesta selvitään. Jokainen käsittelee surua omalla tavallaan, mutta tärkeintä on muistaa, että surun tunne on inhimillinen ja osa elämää, mutta vain ohikulkumatkalla oleva vieras, jolle ei saa pedata pysyvää sijaa sisimpäänsä. Surua kuuluukin tuntea, kun sen aika on, mutta siihen tunteeseen ei saa jäädä asumaan.

elele3.jpg

Ehkä se on sitten sitä aikuistumista, mutta jostain syystä olen ensimmäistä kertaa elämässäni osannut suhtautua suruun ihan eri tavoin kuin ennen. Aiemmin se on tuntunut pelottavalta, ja pelottavaahan se onkin, mutta ensimmäistä kertaa olen kokenut, että minä hallitsen suruani eikä suru minua. Tai ehkä hallita on väärä sana, mutta olen ikään kuin tullut sinuiksi sen tunteen kanssa. Olennaisimmat oivallukseni koskevat siis oikeastaan surua ja sen käsittelemistä – ja mikä kiehtovinta, en usko, että tulen enää koskaan noiden oivallusten jälkeen suhtautumaan suruun samoin kuin ennen. Toki surujakin on erilaisia ja itse olen käsitellyt tuota tunnetta nimenomaan eron ja rakkauden menettämisen näkökulmasta, mutta ehkäpä näitä ajatuksia voi kokeilla soveltaa myös muihin tilanteisiin, joissa surua joutuu kohtaamaan.

elele4.jpg

Ensimmäinen askel koko jutussa on hyväksyntä. On rankkaa kohdata se tosiasia, ettei voi muuttaa tilannetta, vaikka tekisi mitä. Siinä kohtaa ei oikeastaan voi kuin ottaa vastaan sen, mitä tulee ja yrittää selviytyä siitä parhaan kykynsä mukaan. Omassa tapauksessani tämän ajatuksen hyväksyminen auttoi jo yksinään paljon, koska sen myötä antaa myös itselleen luvan päästää irti niistä toteutumatta jääneistä toiveista ja haaveista, joiden kanssa on siihen asti elänyt. Elämän on mentävä eteenpäin, eikä muistoissa, turhissa toiveissa tai haaveissa eläminen vie eteenpäin. Tulevaa ei tietenkään voi ennustaa, mutta elämä on tässä ja nyt, joten on turha jossitella.

elele2.jpg

Minulle itselleni olennaisin oivallus on ollut ehkä se, että suru on prosessi. Minun tapani käsitellä murheita on usein sellainen, että sen pahimman shokin jälkeen pyrin aktiivisesti etsimään uutta ajateltavaa, uutta sisältöä ja uutta iloa elämääni. Ja se toden totta tekee hyvää saada surun keskelle muutakin ajateltavaa. Usein kuitenkin loistavan viikon tai hyvän kuukauden jälkeen voi tulla tolkuttoman huono päivä tai surkea viikko, jolloin helposti tuntuu siltä kuin koko asiassa ei sittenkään olisi päässyt lainkaan eteenpäin. Se tuntuu usein käsittämättömän lannistavalta – vähän kuin joutuisi aloittamaan jälleen alusta koko homman. Siinä missä olen tuollaisina hetkinä kokenut aiemmin jotenkin epäonnistuneeni, meneväni asioiden käsittelyssä taaksepäin ja pettyväni itseeni, olen nyt ymmärtänyt, että sellainen vain on surun luonne. Suru ei etene kronologisesti. Suru tulee ja menee, mutta suruprosessin kehitys on kuin nousevaa aaltoliikettä. Tulee huippuhetkiä, tulee aallonpohjia, on myrskyä, ailahteluita ja välillä tyyntäkin, mutta pitkällä tähtäimellä suunta on silti eteenpäin.

elele6.jpg

Sen jälkeen, kun olen alkanut ymmärtää surun luonnetta paremmin, on tuntunut helpommalta hyväksyä sen erilaiset vaiheet osana prosessia. Kun oikein tuntuu paskalta, hengittelen syvään ja muistutan itselleni joskus jopa vähän koomiseen sävyyn, että hei, tämä on vain osa prosessia. On oikeastaan jopa älyttömän vapauttavaa ja helpottavaa luottaa tuohon ajatukseen. Että tämä kaikki paskakin kuuluu asiaan, ja menee lopulta ohi. Koska suru on vain prosessi

elele1.jpg

Yksi olennainen osa tätä prosessia on myös antaa kaikenlaisten tunteiden tulla ja henkilökohtaisesti minulle on ollut tärkeää antaa niiden tulla silloin, kun ne luonnostaan tulevat. Tärkeintä on, ettei niitä fiiliksiä survo jonnekin sielunsa syvimpään nurkkaan hautumaan, koska niin siinä valitettavasti vain käy, että ne eivät sieltä itsekseen katoa, vaan hautuvat ja valitettavan usein myös paisuvat entistä suuremmiksi, ja lopulta vyöryvät ylitse, halusi sitä tai ei. Siksi on parempi antaa tunteiden tulla luonnollisesti silloin, kun niiden aika on. Itke, puhu, huuda, tanssi, ole hiljaa yksin, juokse. Tee sitä, mikä ikinä kulloinkin helpottaa tai tuntuu oikealta, äläkä pidättele. Minä olen kevään aikana itkenyt mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Vietin Rock The Ballet -shown ensimmäisen osan katsomossa liki hysteerisesti itkien ystävien ojentaessa vain sanaakaan sanomatta lisää nenäliinoja ja taputellessa olalle. Hetken aikaa mietin, mitäköhän toisella puolellani istunut ventovieras nainen mahtoi asiasta ajatella, kunnes totesin, että ihan sama. Mitä väliä? Eiköhän se nainen ymmärtänyt, että minulla oli syyni itkeä – ja se syy ei ollut Rock The Ballet. :) On ollut helpottavaa vapauttaa itsensä siitä, mikä sosiaalisten normien mukaan on missäkin hetkessä sopivaa. Olen itkenyt tasan tarkkaan silloin, kun on itkettänyt. Ja hitto vie, se on tehnyt hyvää.

Siinä kohtaa, kun sydän on säpäleinä, saattaa tuntua siltä, että tästä ei selviä. Ei millään. Mutta kyllä sinä selviät. Ja minä. :) Kunhan vain muistat, että ne kaikkein kaameimmatkin tunteet ovat osa suruprosessia ja että prosessin tehtävänä on viedä sinua eteenpäin. Ja lopulta muistat päästää irti. Voimia siskot (ja veljet)!

elele8.jpg

Photos: Masha Rudenko and Beata Paluszkiewicz by Cihan Alpgiray for Elele Turkey August 2012

Tags: , , , ,

Categorised in: Elämä

56 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Hosuli

    Viisaita sanoja. Hienoa, että uskallat kertoa näistä asioista julkisesti. Arvostan. Kaikkea hyvää tästä eteenpäinkin. :)

  • Terhis

    Ensinnäkin haluan kertoa, että olen lähiaikoina ensimmäistä kertaa huomannut blogisi kertakaikkisen ihanuuden. Ennen saatoin vierailla blogissasi jonkin nutturanteko-ohjeen (mikä olikin todella hyvä :) ) takia ja pidinkin tätä enemmän sellaisena pinnallisena blogina. Ei siis millään pahalla, en perehtynyt silloin blogiin sen kummemmin. Nyt kuitenkin olen lyhyenkin perehtymisen jälkeen löytänyt blogistasi aivan ihania kirjoituksia. Syvällisiä ja herttaisia. Ja mikä ihaninta, osaat kirjoittaa todella hyvin!

    Tässä surupostauksessakin on taas todella hienoja näkökulmia. Juuri näin sitä pitäisi ajatella. Surulle on annettava oma aikansa ja tilansa, mutta sen ei pidä antaa vallata koko elämää. Toisaalta mietin (kahden lapsen äitinä), että elämässä voi tulla eteen myös tilanteita, joissa rationaalinen surun analysointi ja sen mukaan eläminen ei ole mahdollista. Pahin mahdollinen asia tässä elämässä on se, että omille lapsille tapahtuisi jotakin pahaa ja sellaisessa tilanteessa suru varmasti vie mukanaan, ainakin hetkellisesti, ihan kokonaan.

    Joka tapauksessa on ihan mahtavaa, että olet päässyt jo suurimman surun yli ja pidän todella hienona asiana sitä, että uskallat surra silloin kun siltä tuntuu. Miksi sitä pitäisikään välittää siitä, mitä muut ajattelevat?

    IHANAA KESÄN JATKOA SINULLE :)

  • Miss T

    Kiitos Jenni hienosta kirjoituksesta!

  • Veera1

    Kiitos tästä. Niin usein surun tunteita peitellään ja yritetään pitää sisällä. Tämä oli ihana muistutus siitä, että niin ei pidä tehdä vaan suru pitää elää. Viisaita ajatuksia kaikki ja itselleni tästä kirjoituksesta oli apua. Juuri tänään on vähän vaikea päivä. Huomenna taas toivottavasti jotain muuta.

    Ihanaa kesää ja kiitos kauniista blogistasi!

  • Jenniii

    Todella hienosti kirjoitettu, Raiku. Kiitos! Kuten tekstissä mainitsinkin, olen itse pohdiskellut näitä asioita nimenomaan sydänsurujen näkökulmasta ja esimerkiksi kuoleman kaltaisen menetyksen kohdalla voi olla, että surun käsittely on hyvinkin erilaista. Ja voi todellakin olla, että joistakin suurista menetyksistä ei toivu täysin koskaan. Toivon, että nämä minua auttaneet oivallukset voisivat kuitenkin auttaa ainakin pienempien surujen kanssa kamppailevia – vaikka en siis ihmisten henkilökohtaisia kokemuksia ja suruja haluakaan arvottaa. Monestihan sanotaan, että ero rakastetusta on kuin pieni kuolema. 

    Olen puhunut ystävieni kanssa paljon myös siitä, että meidän yhteiskuntamme sietää surua kovin huonosti. On vaikea suhtautua esimerkiksi juuri kuoleman kautta menetyksen kokeneeseen ihmiseen ja etenkin työelämässä on havaittavissa ajatusmaailmaa, että kuolemankin käsittelyssä on jokin maksimiaika, jossa “normaali ihminen” toipuu ja jatkaa elämäänsä. Se on minusta aika kauhea ajatus, kun miettii, miten henkilökohtaisesta ja suuresta asiasta on kyse. 

    Totesit hienosti, että siinä on eroa “asunko minä surussa” vai “asuuko suru minussa”. Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että pieni ripaus surua voi kulkea läsnä koko loppuelämän, mutta on tärkeää muistaa, ettei ihminen voi kokonaisuudessaan jäädä suruun asumaan. 

    Voimia sinulle oman surusi käsittelyssä! <3

  • Mmiia

    Upea kirjoitus, taas :) Kuvasit tosi hyvin surun käsittelemistä. Samaistuin erityisesti tuohon, että kun jo luulee päässeensä asian kanssa sinuiksi, tai siitä “yli”, niin tulee se musta päivä. Ja silloin tuntuu siltä, että tippuu hetkeksi ihan alkuun surussa. Minulla oli todella syyllinen olo niinä päivinä – pärjäsin jo niin hyvin tässä, ja nyt pilaan kaiken “edistymisen”, kun tuntuu taas niin pahalta. Huomasin sitten lopulta jossain vaiheessa tuon, minkä sinäkin olit oivaltanut jo paljon aikasemmin kuin mie, että kun niiden huonojen päivien antaa tulla, kun itkee silloin kun itkettää, niin se kamala tunne menee nopeammin ohi.

    Kuvaamasi suruprosessi on ollut siis melko samanlainen täälläkin, ja nimenomaan eroamisen suruprosessi. Olen eronnut pitkästä parisuhteesta, tai kahdesta pitkästä (eikö vuosikin jo ole pitkä 21-vuotiaalle?), lähes vuoden sisään toisistaan ja se oli kamalaa. Kirjoitin päiväkirjaani äsken näitä samoja ajatuksia, ja lukaisin samalla vanhoja kirjoituksiani. Oli todella hämmentävää lukea talven kirjoituksia, koska olin niin masentunut niissä, niin tuskissani henkisesti. (Ja toki jollain tapaa fyysisestikin, jännä miten joka paikkaa kolottaakin ihan eri tavalla silloin kun psyyke on rikki.) Koska nyt, aivan viime kuukausina, olen ollut tasapainoinen ja onnellinen. Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, etteikö välillä olisi ollut kiukkupäiviä ja kaikki olisi tuntunut hajottavalta, mutta silloinkin olen tiennyt sen, että känkkäränkkäpäivän jälkeen on taas ihan hyvä olla, että olen onnellinen.

    Terhis olit kommentoinut lapsen kuoleman surusta, ja epäilit sen olevan erilainen. Minulla ei ole kuollut lapsi, mutta hyvä ystäväni menehtyi jo muutama vuosi sitten. Suru tunteena on ollut minulle hyvin samanlainen tuolloinkin kuin erotessani, mutta se tietenkin kesti paljon kauemmin ja tapahtunutta oli vaikeampaa hyväksyä. Suru jää kuitenkin elämään hieman eri tavalla näissä tapauksissa, eroamisesta tuleva suru haalistuu, sitä ei enää muista niin hyvin. Ja siitä pääsee niin sanotusti yli. Mutta ystävän kuolemasta aiheutunut suru, on toki haalistunut, mutta se on enemmänkin kasvanut minuun kiinni, osaksi minua. On kai myös hyväksyttävämpää palata vielä vuosienkin jälkeen missä tahansa elämäntilanteessa hetkiksi suremaan ystävää, kuin taas eroamista ei niinkään.

    Jokainen päättynyt parisuhde on ollut minulle todella vaikeaa, mutta nyt, jälkikäteen katsottuna, en haluaisi yhtään niistä suhteista takaisin. Olen oikeastaan jopa onnellinen, siitä että se loppui. Ystävän kuolemasta en ole, se on suru jota en olisi halunnut käydä läpi ikinä, vaikka tiedän kuolemankin kuuluvan osaksi elämää ja ihmisenä olemista.

    (Tarkoituksenani ei ole rinnastaa ystävän ja lapsen kuolemaa toisiinsa, ne ovat luonnollisesti täysin eri asia. Enkä usko, että kukaan, joka ei ole menettänyt lastaan, voi sanoa siitä yhtään mitään, tai todella ymmärtää sitä surua ja menetystä. Yritin pohtia sitä, miten suru eroaa kun menettää jonkun, tai jos eroaa. Ja siis samalla jakaa omia kokemuksiani tänne. Huh, jännittää kirjoittaa tästä ihan vain näin nimimerkinkin takaa, oot kyllä urhea nainen Jenni! <3)

  • lottta

    Suruprosessi ei etene kronologisesti. Tää tosiaan autto, kiitos!:)
    Tuntuu että taas on enemmän tilaa olla ja tuntea.

  • Jenniii

    Kiitos Terhis kauniista sanoistasi ja on tosi kiva saada tällaista palautetta, etenkin kaikenlaisten viimeaikaisten kommenttiboksissa tapahtuneiden myllerrysten jälkeen. :)

    On varmasti totta, että elämässä tulee tilanteita, joissa surua on mahdotonta käsitellä rationaalisesti kuten esimerkiksi juuri tuollainen oman lapsen menetys. Tietenkään erosurua ei voi rinnastaa tuollaiseen hirvittävään menetykseen, mutta toisaalta on syytä muistaa, että jokainen kokee erilaisetkin surunsa hyvin henkilökohtaisesti. Jollekulle ero parisuhteesta voi olla pienimuotoinen maailmanloppu, mutta kuten yksi kommentoija tuolla alla totesikin, erosuru (ainakin toivon mukaan) haalistuu eri tavalla kuin kuoleman aiheuttama suru, joka on niin lohduttoman lopullista. Itse en ole vielä koskaan menettänyt ketään itselleni todella läheistä ihmistä kuolemalle, joten sellaisesta surusta en vielä tiedä paljoakaan.

    Erosuruunkin kuuluu monesti sellainen jakso, kun asiaa ei kertakaikkiaan pysty käsittelemään kovin rationaalisesti, mutta yleensä kai näissä tilanteissa se pahin vaihe menee kohtalaisen nopeasti ohi. Voin kuvitella, että oman lapsen kuolemaa käsitellessä viiltävin tuska voi kestää kauankin, eikä välttämättä koskaan täysin katoa. Toisaalta on hyvä muistaa sekin, että kuolema on kaikessa kauheudessaan ja lopullisuudessaan myös osa elämää ja kohtaa meistä jokaisen jossain vaiheessa. Mutta tuo on juuri sitä rationaalisuutta, johon varmasti ei surun sumentamana kykene. Pointti kuitenkin on se, että jokaisessa surussa kohtaa ennemmin tai myöhemmin se vaihe, jolloin asiaan on saanut sen verran etäisyyttä, että surua voi pohdiskella myös ikään kuin objektiivisemmin ja tällöin ollaan jo voiton puolella. Unohdinkin mainita sen tekstissä, mutta olen tosiaan itse juuri noina hetkinä, kun olen antanut itkun vain tulla ja todennut kaiken olevan osa prosessia, tuntenut jopa sellaista mystistä objektiivisuutta. Vähän kuin tarkastelisi omia tunnereaktioitaan ulkopuolelta ja nimenomaan antaisi niiden vain tulla ja mennä. Se on todella vapauttava tunne. :)

    Joka tapauksessa toivon, että yksikään äiti ei joutuisi omaa lastaan saattamaan haudan lepoon. Sitä suurempaa tuskaa on vaikeaa kuvitella. Ihanaa kesää myös sinulle ja kiitos, että osallistuit keskusteluun! :)

  • LauraMaria

    Kiitos Jenni! Olet antanut tänä keväänä hurjasti minulle voimia selvitä omasta raskaasta erostani. Yämä kirjoitus selvensi paljon omaakin ajatusmaailmaani. Itse olen tuntenut jopa hurjaa syyllisyyttä hyvistä päivistäni, koska tiedän exäni kärsivän kuitenkin yhtä lujaa kuin minäkin. Hyvän viikon jälkeen saattaa tulla hirmuhuono päivä, jolloin joudun käsittelemään myös kaiken sen syyllisyyden tunteen. Koitan opetella siitä ulos. Koska eihän minun tarvitse syyllisyyttä omasta onnestani tuntea, hitto soikoon!

    Edelleen itken niinä päivinä, kun itkettää. Mutta olen myös oppinut taas nauramaan silloin kun asiat ovat todella ihania ja hauskoja!

  • Pepa

    Kiitos, ihan oikeasti. Erosin neljä kk sitten viiden vuoden ajan kestäneestä suhteesta ja edelleen sattuu miltei päivittäin. Juuri tätä tarvitsin, kiitos<3

  • Mi Mi Mendine

    Todella koskettava, kaunis ja rehellinen teksti! Olet rohkea ja upea<3

  • MarianneM

    Suru on hyvin inhimillinen tunne ja se kohtaa väistämättä meitä kaikkia jossakin muodossa. Se kertoo myös jotain mielemme tilasta — mieleltään terve ihminen pystyy tuntemaan surua ja pääsee siitä aikanaan yli. Tapahtuneet asiat toki ovat aina menneisyydessä ja saattavat muistuttaa päivittäin olemassaolostaan, mutta suruun ei saisi jäädä roikkumaan.

    Omassa lähisuvussani on ollut, ikävä kyllä, hyvin paljon surua. Itselläni asia kulminoitui jo hyvin varhaisella iällä toistuvaksi vakavaksi masennukseksi. Terapiassa käynnin ja iänkin tuoman elämänviisauden myötä ymmärsin, että masennukseni onkin oikeastaan surua ja sikäli siis hyvin inhimillistä. Minussa ei ole mitään vikaa, olosuhteet ovat olleet melkolailla kehnoja ja on ihan ok surra asiaa. Lisäksi koin menettäneeni monta vuotta elämästäni masennukselle, joka tietysti lisäsi surullisuuden tunteita.

    Erityisesti tämä kevät on ollut kohdallani tuon valtavan surun hyväksymistä. On ihanaa herätä aamulla huomatakseen, että voiton puolella jo ollaan, vaikkakin välillä vähän haparoivin askelin :) Haluaisinkin muistuttaa, niinkuin Jenni viisaasti tekstissään kirjoitti, että antakaa tunteiden tulla! Älkää patoko niitä sisällenne, hyväksykää surun monet kasvot ja kulkekaa tunne läpi. Jälkikäteen varmasti arvostaa surun kautta tulleita oppeja itsestä ja elämästä. Ja, mikäli suru pitkittyy ja ystävien/perheen tuki ei ole riittävää, kannattaa harkita ammatti-ihmisen juttusille menoa.

  • Piritak

    Kiitos Jenni voimia antavasta kirjoituksesta. Samassa veneessä ollaan… Ja veneessä aiemmin olleena, suuressa surussa, kysyessäni eräältä psykologilta: “Kuinka pääsen tästä yli?”, psykologi vastasi: “Et pääsekään ‘yli’, mutta voit oppia elämään sen kanssa”.

  • P

    Hienoa, että olet löytänyt tällaista uudenlaista hyväksyntää itseäsi ja elämääsi kohtaan <3

  • arwen

    Kiitos, Jenni. :)

    Itse en ole vielä kokenut parisuhteen päättymisestä koituvaa tuskaa, mutta olen menettänyt sitäkin enemmän ystäviä. Kaikista tärkeimmät menetin viime kesänä (suurimmaksi osaksi omasta syystäni, vaikka viimein olen alkanut ymmärtää, että heissäkin oli vikaa). He olivat ihmisiä, joiden ystävyyttä en koskaan uskonut menettäväni, ja sitten vain menetin heidät. Viime kesä, syksy ja talvi menivät kuin sumussa ja ajoittain luulin, etten selviäisi. Selvisin vain ja ainoastaan jäljelle jääneiden ystävieni ansiosta ja nyt viimein olen alkanut ajatella elämää eteenpäin. Välillä olen törmännyt siihen, kuinka ihmiset ihmettelevät suruani – enhän eronnut mistään “poika”ystävästä eikä kukaan kuollut. Se sattuu todella paljon, sillä yleensähän sanotaan, että kun “miehet (ja naisetkin) tulevat ja menevät, ystävät säilyvät”. Mutta entä sitten, jos ystävät menevät? Mitä sitten tehdään? Kun ei ole ketään, jolle kunnolla puhua ja jonka olkaa vasten itkeä? Ystävät ovat kuin perhe, ja perheen menettäminen sattuu. Tuntuu pahalta, kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sitä.

    Tunnistan itseni kuvailemastasi suruprosessista täysin, ja olen sanomattoman kiitollinen siitä, että kirjoitit tästä aiheesta. Nyt, kun menetyksestä on kulunut jo hieman aikaa ja asioita kykenee ajattelemaan ns. rationaalisesti, kykenen itsekin ymmärtämään, että suru on prosessi, joka vain on pakko käydä läpi. Ongelmani on aina ennen ollut se, että työnnän pahat asiat mielestäni jonnekin takahuoneeseen, sillä minulla ei ole ollut kunnollista osaamista/kykä niiden käsittelemiseen. Tällä kertaa suru oli kuitenkin pakko käsitellä, sillä se oli liian suuri työnnettäväksi syrjään. Samalla opin suunnattomasti asioita itsestäni ja aloin myös käsittelemään (omalla tavallani) aiemmin syrjään työnnettyjä asioita. Nyt, kun prosessi on lopuillaan (pahoja päiviä on entistä vähemmän) tuntuu kuin suuri kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni. :)

    En tiedä vielä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen nyt oppinut sen, etten voi oikein ennakoida mitään. Parempi siis elää hetkessä ja olla aina kiitollinen siitä mitä on, eikä surea sitä, mitä ei ole. :)

  • eeveli

    oli kyllä voimaa antavia mietteitä, thänks <3

  • nooora

    Kiitos. Itselläni on nyt kaksi kuukautta takana todella vaikeasta erosta ja vasta nyt alan vähitellen hyväksymään, että rakkaani ei taidakaan olla tulossa takaisin. On kyllä hirvittävän vaikeaa hyväksyä tilanne, johon ei voi itse vaikuttaa, mutta niin kovasti haluaisi.

    Ja suru todellakin kulkee aaltoina. Välillä voi mennä jo todella hyvin, ja sitten on taas viikkoja niin pohjalla, ettei sieltä tunnu mitenkään pääsevän ylös.

  • Sine

    Minun on ehkä hieman vaikea samaistua sydänsuruihin ja eron tuottamiin tunteisiin, jotka ovat noin vahvoja. Itse olen eronnut parista pidemmästä parisuhteesta omasta tahdostani/yhteisymmärryksessä, joten en ole (onneksi?) tuollaista surua päässyt kokemaan. Sen sijaan olen kokenut valtavaa, lamaannuttavaa surua läheisen ystävän ja sukulaisten kuolemasta johtuen, viimeksi viime kesänä. Ja myös lemmien kuolemat ovat olleet äärimmäisen vaikeita paikkoja, kun on mennyt oma elämä ihan sekaisin ja ikävä valtaa sydämen. Mutta näistä kaikesta on selvitty, vaikka toisinaan tiukkaa tekee, kun muistot tulvii mieleen. Minun on vaikea käsittää sydänsuruja, ehkä siksi etten ole itse niitä kokenut, ja myös siksi, että se ihminen, josta on eronnut, on kuitenkin elossa, eikä välttämättä poissa omasta elämästä, jos ero on tapahtunut hyvissä väleissä.
    Tsemppiä sinulla ja kiitos kauniista tekstistä, jota oli mielenkiintoista lukea. :)

  • Voi hyvänen aika, miten kaunis postaus. Niin liikuttavia, mutta samalla niin lohdullisia ajatuksia. Kiitos voimia antaneesta teksistä, ja ihana kuulla että oma surusi on helpottanut!

  • piiv

    Itkin koko tekstin lukemisen ajan.

  • Vierailija

    Ihanasti kirjoitettu ja muistutti ja avasi silmiäni omaan prosessiini. Joskus on kyllä todella hyvä lukea/kuulla toisenkin ajatuksia. Se avartaa omiakin silmiä. Erityisesti alla oleva kirjoituksesi avasi omiani :)

    “Siinä missä olen tuollaisina hetkinä kokenut aiemmin jotenkin epäonnistuneeni, meneväni asioiden käsittelyssä taaksepäin ja pettyväni itseeni, olen nyt ymmärtänyt, että sellainen vain on surun luonne. Suru ei etene kronologisesti. Suru tulee ja menee, mutta suruprosessin kehitys on kuin nousevaa aaltoliikettä. Tulee huippuhetkiä, tulee aallonpohjia, on myrsyä, ailahteluita ja välillä tyyntäkin, mutta pitkällä tähtäimellä suunta on silti eteenpäin.”

    Kuvailit tosi oivasti tuota tunnetta ja nyt osaan itsekkin suhtautua omaani paremmin. Tosin suruni ei ole erosurua :) Kiitos ihanasta blogista ja siitä että samassa lauseessa voit puhua syvällisiä ja jakaa pinnallisia kokemuksia :) Kiitos siitä ja sanoistasi!

  • JenniAnnika

    Voi kuinka kaunis kirjoitus Jenni! Olen kohdannut niin erosurua kuin kuolemankin surua. Kuvailisin surua myös prosessina. Pienenä tyttönä jouduin kohtaamaan kuoleman surun kun isoveljeni ei jaksanut selviytyä vakavasta sairaudesta. Tämä suru kulkee kanssani läpi elämän. Aluksi asia oli vaikea hyväksyä mutta vuosien myötä surun kanssa on oppinut elämään. Suru on muuttanut vain muotoaa. Monien vuosien jälkeen muistot elää enemmän mielessä kuin suru.

    Olen kokenut, että erosuru on ollut kevyempi käsitellä vaikka sekään ei ole ollut helppoa. Ehkä kuitenkin elämässä pystyy nopeammin alkaa nähdä uusia iloisia asioita ja päästä surun yli eroprosessissa. Kun tuntuu että itkettää ja on paha olla, niin silloin pitää kyyneleiden tippua poskille. Liian usein mietimme mitä toiset ajattelevat, muiden ajatuksista ei pitäisi välittää vaan antaa kyynelien virrata jos se helpottaa oloa.

    Paljon ilon pisaroita kesääsi Jenni! Oli ilahduttavaa että jaoit ajatuksesi ja kokemuksesi. :)

  • Saarni

    Kiitos ajatuksia herättävästä tekstistä, juuri tämän takia blogisi on ehdoton suosikkini. Ihanaa kesää sinulle, Jenni!

  • linpu

    Kylläpä mua itketti tämä juttu. Koitin lukea päivälläkin tämän jo, mutta niin tuli kyyneleet silmiin että jouduin nyt ottamaan oikein oman aikansa tälle tekstille. Erosin itse muutamia kuukausia sitten kuusi vuotta kestäneestä suhteesta, jossa kyllä soudettiin ja huovattiin pidemmän aikaa. Jo pari vuotta sitten huomasin ymmärtäväni ettei tämä henkilö olisi se, kenen kanssa tulisin loppuelämäni viettämään eikä meistä kumpikaan ollut niin onnellisia kuin mitä olisimme ansainneet. Jostain syystä rohkeus riitti lopullisiin päätöksiin vasta tänä keväänä. On kyllä ollut ihan mielettömän rankkaa, mutta toisaalta helpottavaa. Ja onneksi on ollut kevät ja kesä, sillä tämä valo on ollut mulle ihan kuin happea!

    Pahinta on ollut yksinolo ja asuminen ihan vain keskenäni omassa asunnossani. En ollut koskaan ennen yhteenmuuttoa asunut yksin, joten totuteltavaa kyllä on ollut. Kuulostaa ikävältä ja mietin kehtaanko edes tunnustaa, mutta huomaan etten edes kaipaa kyseistä henkilöä niin kovasti kuin kaipaan sitä, että voisin nukahtaa jonkun vierelle.. Toisin sanoen olen vain ehkä tehnyt juuri oikean päätöksen. Tietenkin kaipaan tätä henkilöä elämääni älyttömästi, mutta tavallaan tuntuu kuin olisin hyvästä ystävästä joutunut luopumaan. :(

    Tänään on taas ollut aallonpohja. Voi luoja kuinka pahalta on tuntunut ja kuinka mua on tänään itkettänyt ja masentanut ja siitä syystä ehkä jopa vähän kiukuttanut. En ole edes saanut mitään aikaiseksi, olen vain vellonut sohvan pohjalla omissa murheissani. Hassua, sillä juuri olen viettänyt huikeita juhannuspäiviä ihan mielettömien ihmisten seurassa ja taas sitä ollaan aivan yllättäen pohjamudissa! Ehkä rämä yksinolo tuli vain niin vasten kasvoja kaupunkiin palatessa.. Mutta kiitos tästä kirjoituksestasi. Otin sen vielä erikseen talteen ja tulen palaamaan siihen vielä heikoilla hetkilläni. :) Ymmärrän ehkä itseäni ja tunteitani nyt paremmin ja mikä tärkeintä, osaan olla itselleni jälleen kerran armollisempi.

    Halauksia. :)

  • Mindeka

    Hieno ja rohkea kirjoitus. Ennen kaikkea: aito. Kiitos siitä.

    Itsekin pohjamudissa joskus rypeneenä tiedän, että kyllä siitä selviää. Joskus. Lopulta. Erityisen ihanaa on kuulla, että sinäkin olet päässyt sinne asti prosessissasi (se nimenomaan on sellainen).

    Ihanaa kesää Jenni!

  • gretel

    Et tiedäkään, kuinka tämä tänään kolahti… Aamulla saimme suruviestin mieheni isoisän poismenosta.

  • Pepa

    Oletko varma, ettet ole minä? Samaistuin kokemuksiis aivan sanasta sanaan. Kiitos että puit sanoiksi sen mitä tunnen, varsinkin toi “vieressä nukkuminen” kolahti ja kovaa. Ei ehkä tunneta, mutta taidetaan ymmärtää toisiamme. Voimia, onnea ja kiitos<3

  • alle

    Ihanasti kirjoitettu teksti! Olen itse käynyt läpi eroprosessin samoin tänä keväänä ja voin samastua tuntemuksiisi. Hienoa, että osaat suhtautua elämän heittämiin haasteisiin noin positiivisesti! Huomaan myös itse, että olen tavallaan selvinnyt tästä erosta “helpommin” kuin aiemmasta, vaikka päättyneen parisuhteen pitikin olla se loppuelämän rakkaus. Itseäni erosta selviämisessä auttoi asian hyväksymisen lisäksi se, että tarkasteli suhdetta hieman uudesta näkökulmasta ja tajusi, etten ollut itsekään onnellinen. Liikunta ja uudet harrastukset ovat olleet uskomaton voimavara! Itselleni on ollut vaikeinta alkaa jälleen luottaa ihmisiin ja oma itsevarmuuteni on ollut välillä todella matalalla. Tänään oli viimeksi todella hankala päivä, jolloin ajattelin, että miksi ihmeessä ihmiset kohtelevat juuri minua niin huonosti. En ansaitse sitä! Silti tuntui siltä, että minussa on jotakin vikaa, koska tapaan ihmisiä, jotka kerta toisensa jälkeen pettävät luottamuksen. Tiedän, että minulla on vielä tehtävää siinä, etten antaisi toisten ihmisten vaikuttaa niin paljon mielialaani. Ehkä tähänkin on jollakin vinkkejä? Itselläni tämä ongelma taitaa juuri liittyä siihen, että itsetuntoni koki voimakkaan kolauksen, kun elämäni tärkeimpänä pitämäni ihminen kohteli minua kuin ilmaa. Täytyisi vain muistaa, että pidän kiinni niistä, jotka oikeasti välittävät. Miten te muut suhtaudutte siihen, jos entinen kumppani ja uudet tapaamanne ihmiset eivät kohtele teitä kunniottavasti?

  • Hyviä ajatuksia. Itsekin vasta oivalsin, että suru voi iskeä silloinkin, kun jo luulee pahimman olevan takana. Itse selvisin keväisestä erosta suhteellisen kepeästi, vaikka pitkästä ja monivaiheisesta parisuhteesta olikin vaikea luopua. Siksi olikin vaikea hyväksyä, että ehkä se pahin suru ja lamaantuminen tapahtuikin vasta nyt. Mutta auttaa, kun osaa antaa itsellensä mahdollisuuden möksätä silloin, kun siltä tuntuu. Kiitos kirjoituksesta! :)

  • Ulla.M.

    Ihana kirjoitus.
    Itsekkin olen muutaman eroprosessin käynyt läpi. Täytyy kyllä sanoa,että viimeinen oli todellinen pommi,sillä rakas miespuolinen ystäväni hukkui kalareissulla.
    Ensimmäiset 3 vuotta oli tosi tuskaisia. Nyt tapauksesta tulee elokuussa 6 vuotta ja jokapvä tämä mies on mielessä,mutta nyt jo pystyn puhumaan/muistelemaan menneitä itkemättä.
    Ja olen ymmärtänyt,että tästä järkyttävästä tapauksesta huolimatta minulla on lupa elää ja iloitakkin elämästä.

  • Emmijj

    Aivan ihanan lohdullinen teksti, kiitos tästä! Itsekin erosin viiden vuoden parisuhteesta muutama kuukasi sitten ja todellakin olen huomannut, kuinka suru kulkee aalloissa. Mutta kyllä me selvitään :)

  • Mahdoton Nainen

    Kiitos tästä, tuli tarpeeseen juuri tänään. Ei nolota enää ihan niin paljon nieleksiä kyyneleitä työpaikalla.

  • Hieno kirjoitus, aito, suoraan sydämestä. Sai kyyneleet kihoamaan meikäläisenkin silmiin, vaikka itse en käy tällä hetkellä läpi surun tunteita. Mutta muistoja niistä tunteista on, ja löydän niistä muistoista samankaltaisia ajatuksia, joista sinä kirjoitat. Tästä tekstistä on varmasti lohtua monelle.

  • AnneMaria

    Ihana kirjoitus! Oikein hyvää kesää sinulle ja kaikille muillekin :)

  • Jenniii

    Voi ei, otan osaa. :( Valtavasti voimia surusi keskelle ja iso halaus! <3

  • Hieno ja viisas kirjoitus. Vaikka omat ihmissuhdemurheet eivät ole olleet enää hetkeen ajankohtaisia, teen tällä hetkellä itse hieman toisenlaista matkaa läpi surun ja sen vaiheiden. Rakas koirani kuolee pian aggressiivisesti etenevän syövän seurauksena, ja olen joutunut pohtimaan luopumisen ja irti päästämisen vaikeutta jo hetken. En ole lähelläkään ratkaisua, ja se syvin pohjakin odottaa vielä varmasti kosketustani, kunnes se raastava viimeinen päätös on tehtävä. Yritän keskittyä nauttimaan näistä viimeisistä viikoista, jotka ihana karvakaverini saa vielä viettää oireettomana. Ja yritän imeä varastoon koirani mahtavaa asennetta, elämäniloa ja varauksetonta rakkautta.

  • hacu

    Ihanaa että teit tän tekstin. Minäkin jouduin kokemaan tänä vuonna ensimmäistä kertaa elämässäni todellisia sydänsuruja, ja prosessi on yhä käynnissä. Tekstisi perusteella käsittelen surua juuri samalla tavalla kuin sinä, en kuitenkaan ollut oivaltanut sitä asiaa itsessäni. Siinä missä eilen tuli valtava epätoivon ja tuskan tunne, on tänään taas uusi päivä! Voimia sinulle!

  • mius

    Olen paininut identtisten asioiden parissa kuluneen kevään ja kesän ja olen saanut paljon voimaa ja lohtua pohdinnoistasi. Suruprosessi on tosiaankin monivaiheinen ja hyvän jakson jälkeen voi taas herätä sydäntä kivistävään aamuun ilman kummempaa syytä. Tämä pohdintasi tuli kuin tilauksesta lohduttamaan minua tänä aamuna.
    Kirjoitat hyvin ja mielenkiintoisista asioista. Kiitos siitä, sinä tuntematon ystäväni :)

  • Jenni.. Mä avasin tänä aamuna koneen, ja ystäväni oli linkannut tämän tekstin mulle Facebookiin. Sama ystävä, joka käveli minua Helsingin keskustassa vastaan juuri sen jälkeen kun olin itkenyt itseni kipeäksi ja ajattelin että olen niin yksin, nelivuotisen parisuhteeni kariuduttua. Universumi selkeästi halusi kertoa minulle juuri sillä hetkellä jotain!

    Olen vahva, en missään nimessä ole yksin ja kuten sanoit, suru on prosessi.
    Tosi voimaannuttava postaus. Tuli tarpeeseen. Kiitos xx

  • Elaina

    Kuinka monta ajatusta tunnistinkaan tästä kommentista omakseni. Olen vuosien aikana käynyt uudelleen ja uudelleen läpi juuri noita kertoamiasi asioita. Pari vuotta sitten minulla loppui nelisen vuotta kestänyt suhde, jonka vielä joskus luulin johtavan avioliittoon ja kestävän läpielämän. Tämä ihminen petti luottamukseni täysin, eikä se todellakaan helpottanut sitä, että koko nuoruuteni olin saanut kärsiä selkäänpuukottavista ja hylkäävistä ystävistä. En vieläkään osaa luottaa kunnolla kehenkään ja se vaivaa nykyistä suhdettani ja varmasti rasittaa uutta kumppaniani päivittäin. Olen mustasukkainen ja itken usein. Olen paininut juuri tuon saman ajatuksen kanssa, että miksi juuri minua kohdellaan niin huonosti ja mikä vika minussa on kun tapaan vain sellaisia ihmisiä, jotka pettävät luottamukseni. Aivan kuin olisin lukenut itse kirjoittamaani tekstiä tuossa kommentissasi.

    Annan aina muiden ihmisten vaikuttaa mielialaani ja pilata päiväni. En vielä ole pystynyt joka hetkessä pitämään kiinni tuosta esille tuomastasi ajatuksesta, että en ansaitse huonoa kohtelua. Kaikkien näiden vuosien ja itkujen jälkeen minusta on alkanut tuntua, että ehkä ansaitsen kaiken tämän. Olen käynyt mielessäni läpi käytöstäni ja kaikkea mahdollista, mikä voisi aiheuttaa sen, miten muut ihmiset kohtelevat minua. Ajattelen jatkuvasti, etten tunne itseäni ja minussa on joku ylitsepääsemätön vika, jonka kaikki tapaamani ihmiset lopulta huomaavat. Itsetuntoni on kohdannut niin monia kolauksia, etten tiedä montako se enää kestää.

    Niinpä vastaisin viimeiseen kysymykseesi, että tällä hetkellä minä ainakin suhtaudun minua huonosti kohteleviin ihmisiin piiloutumalla, olemalla hiljaa ja lopulta palaamalla heidän luokseen, vaikkei anteeksipyyntöä koskaan olisi tullutkaan. Joistakin minua huonosti kohtelevista ihmisistä olen päässyt eroon, mutta vain sillä, että uuteen kaupunkiin muuton myötä, olen hiljalleen lopettanut yhteydenpidon. En ole koskaan saanut anteeksipyyntöä keneltäkään eikä kukaan ole koskaan osoittanut katumusta teoistaan. Tuntuu joskus kuin kukaan ei edes tajuaisi, mitä he ovat minulle tehneet.

    Ja vielä Jennille: Kunpa joskus löytäisin itsekin tuon ihanan ja positiivisen elämänasenteen, joka sinulla on! Tekstisi oli ihana ja auttoi varmasti monia samassa tilanteessa olevia. Olet viisas ja rohkea nainen! Jatka samaan malliin.

  • ei yksin

    Minäkin haluan kiittää kirjoituksestasi. Pidän blogistasi siksi, että postaat kauniita kuvia, söpöjä kirjoituksia ja ihania päivän asu -kuvia, mutta eri toten siksi, että et postaa pelkästään niitä. Sellaisista kirjoituksista tulee nopeasti ähky, jos blogi ei anna kirjoittajasta sellaista kuvaa, että kirjottaja on oikeasti ihminen, ei pelkästään vaateteline tai aina hyvää ruokaa/kivojen ihmisten kanssa hengaava/aina iloinen bloggari. Hyvät bloggarit uskaltavat avata itsestään myös niitä puolia, jotka itkettävät ja turhauttavat; jokainen omalla tyylillään ja omaa yksityisyyttään varjellen.

    Olet onnistunut kirjoittamisessasi ihan todella hyvin. Tämä postaus kosketti erityisesti siksi, että minäkin erosin useamman vuoden suhteesta reilu kuukausi sitten. Se oli ensimmäinen oikea parisuhteeni, jossa molemmat olimme pitkään tyytyväisiä, kunnes mies lopulta jätti minut huomattuaan ettei pitänyt minua enää tyttöystävänään.

    Yksin asuminen, yksin nukkuminen, yksin syöminen, yksin tv:tä katsominen, yksin musiikin kuunteleminen ja kaikki muu yksin olo on täyttänyt päiviäni siitä lähtien, kun entinen avomieheni muutti pois – siitäkin huolimatta, että ystävät ovat olleet korvaamattomaksi avuksi alusta lähtien.

    Kiitos siitä, että tänään ei kirjoituksesi ansiosta tunnu siltä, että olisin enää yksin.

  • Voimia

    Iso kiitos voimaannuttavasta postauksesta! Hienoja oivalluksia, aikaa ja armoa surun käsittelyyn. Löysin blogisi keväällä, samoihin aikoihin kun kerroit omasta erosta blogissasi. Samaistuin. Itsellä menossa avioero 6 vuoden suhteesta. Viime viikot olleet jo aavistuksen helpompia ja samat ajatukset, mistä kirjoitit ovat pyörineet mielessä paljon. Kuitenkin viime vk:lla rakkaan ystävän poismenon vuoksi tunsin tippuvani taas pohjalle.. Mutta täältäkin vielä noustaan. Sanonta “vaikeudet vahvistavat” pitää kyllä niin paikkansa. Vaikeuksien myötä on saanut ihan uudenlaista näkökulmaa suruun ja sen käsittelyyn ja kaikkeen muuhunkin mitä elämässä eteen tulee. Ajatuksesi surusta ja sen käsittelystä tulivat aivan loistavaan saumaan. Iso kiitos vielä siitä! Ja aurinkoista kesää!

  • somewhere

    Kiitos tästä, Jenni. Olet uskomattoman rohkea ja vahva ihminen, usein olemme paljon vahvempia kuin luulemme juuri silloin kun meidän luulisi olevan heikoimmillamme. 

    Olen myös käymässä läpi prosessia eron jälkeen ja viikossa on ehtinyt kyllä itkeä aivan lohduttomasti ja nähdä jo toivon pilkahduksiakin. Ystäväni sanoi viisaasti ja osuvasti, että prosessin aikana aika-ajoin iskevä voimakas surun tunne on kuin aalto, joka vyöryy ylitse ja siihen täytyy vain antautua sen pienen hetken kun se tulee, mutta suhtautua siihen kuin aaltoon, joka vyöryy mutta sitten katoaa rantaan. Kun tulee oikein paha hetki ja kipu on lähes fyysistä, ajattelen vain että nyt tämä on yksi niistä aalloista, ja että pian se on ohi. Se on auttanut usein. Ja tärkeintä on ymmärtää että se on osa elämää ja ihmisyyttä.

  • mitä yhdestä särkyneestä sydämestä

    “On rankkaa kohdata se tosiasia, ettei voi muuttaa tilannetta, vaikka tekisi mitä. Siinä kohtaa ei oikeastaan voi kuin ottaa vastaan sen, mitä tulee ja yrittää selviytyä siitä parhaan kykynsä mukaan. Omassa tapauksessani tämän ajatuksen hyväksyminen auttoi jo yksinään paljon, koska sen myötä antaa myös itselleen luvan päästää irti niistä toteutumatta jääneistä toiveista ja haaveista, joiden kanssa on siihen asti elänyt. Elämän on mentävä eteenpäin, eikä muistoissa, turhissa toiveissa tai haaveissa eläminen vie eteenpäin.”

    Voi Jenni… Tää postaus kolahti ja kovaa, niin kovaa etten vieläkään oo täysin saanu itkua loppumaan. Oon itsekin keskellä suruprosessia, en vain tiedä oonko nyt niin aallonpohjalla vai -harjalla mutta ehkä näen sen vasta ajan myötä. Itse olen onnellisesti parisuhteessa enkä pode siis sydänsuruja. Tai no, voisin sittenkin sanoa näitä tuntemuksiani sydänsuruiksi. Mun on ollut tosi vaikea hyväksyä sitä etten edelleenkään kaikista ponnisteluista, joita tässä kolmen vuoden aikana olen tehnyt, huolimatta päässyt opiskelemaan unelma-ammattiani. Hakuprosessi ja pääsykokeisiin valmistautuminen on niin rankkaa ja aikaavievää omien opiskelujen ohella että olin ajatellut etten enää tämän vuoden jälkeen hae. Jotenkin koko ajan oletin että pääsisin pääsykokeiden seuraavaan vaiheeseen, olin 80% varma asiasta, joten tuli järkytyksenä etten päässytkään. Voin syyttää asiasta vain itseäni, sillä en kestänyt kokeiden aiheuttamaa painetta ja epäonnistuin monessa osa-alueessa hermostuneisuuteni takia. Kokeista on jo kohta kaksi kuukautta ja edelleenkin alan itkemään pettymyksestä pelkästä ajatuksesta. Tässä ei kuitenkaan ole kyse pelkästä pettymyksestä (itseensä) vaan olen tällä hetkellä ihan totaalisen hukassa itseni ja elämäni kanssa. En tiedä mitä nyt teen eivätkä ystävien kehoitukset etsiä uusi unelma(-ammatti) helpota oloa yhtään. Lisäksi kun mikään muukaan tässä elämässä ei tunnu menevän niin kuin haluaisin/olin aina toivonut, on vaikeaa hyväksyä tämäkin asia ja vain luovuttaa. Poikaystäväni lähti kotipaikkakunnalleen kesätöihin eikä yhteydenpitokaan oikein onnistu työvuorojen eriaikaisuudesta johtuen, näen ystäviäni ehkä kerran viikossa, olen huonopalkkaisessa ja mieltäni entisestään alentavassa kesätyössä johon en ikinä uskonut meneväni, vietän päiväni yksin omien ajatusteni kanssa enkä saa itseäni harrastamaan liikuntaakaan. En ole ikinä ennen tuntenut olevani näin pohjalla. Jonkun mielestä tämä voi kuulostaa mitättömältä “ongelmalta” mutta itselleni tämä ei sitä ole. Elämässäni ei ole enää mitään mitä odottaa eikä mitään mistä edelleen uskaltaisin unelmoida. Yritän vieläkin etsiä keinoa selviytyäkseni tästä kolauksesta, ehkä pikku hiljaa pystyn hyväksymään sen ja päästämään irti tästä unelmastani. Kenties joskus löydän sen uuden unelmankin. Kiitos voimia antavasta kirjoituksesta!

  • Unina

    Aivan ihanasti kirjoitettu! Juuri noinhan se menee. Olisinpa itse ymmärtänyt tämän aikanaan, kun elämä oli pelkkää pimeyttä eron jälkeen. Pienikin takapakki suruprosessissa suututti ja tunsin itseni entistä surkeammaksi. Kirosin sitä, kuinka voin vielä neljän, kahdeksan tai kymmenen kuukauden kuluttua olla näin huonossa jamassa ja niin vietävän surullinen. Kun vihdoin pääsin pahimman yli ja luulin, että olen voiton puolella, käveli eksä täysin sattumalta vastaan uuden kumppaninsa kanssa. Ei auttanut kuin esittää urheaa ja vaihtaa muutama kohteilaisuus ja heti kohtaamisen jälkeen syöksyä lähiputiikin sovituskoppiin itkemään. Ystävällinen myyjätär toi minulle nenäliinan ja soitti taksin. Tästä oppineena osaan olla itselleni armollisempi ja hyväksyä surun eri vaiheet, kun se joskus taas tulee luokseni vierailemaan.

  • Vierailija

    Kuten jollakulla muullakin kommentoijalla, minullakin on hieman erilainen sydänsuruprosessi meneillään. Olen yli kolmekymppinen, sievä nainen, jolla on kiva työ, monenlaisia seikkailuja ympäri maailmaa ja elämä oikein mallillaan. Olen mielestäni ihan normaali tapaus, ja vaikken maailman sosiaalisin ihminen olekaan, tapaan uusia ihmisiä oikeastaan aika usein. Kuitenkaan, viimeisen seitsemäntoista ensi-ihastuksestani kuluneen vuoden aikana, en ole onnistunut löytämään rinnalleni poikaystävää. En edes vuodeksi, kuukaudeksi, viikoksi. Tai päiväksi. Jokainen ihastukseni on systemaattisesti torjunut minut, ja tämä alkaa olla melkoinen gorilla harteillani.

    En missään nimessä halua lähteä vertailemaan suruja ja kehuskelemaan sillä, kenellä menee huonoiten. Yritän vain ehkä vähän kömpelösti tuoda esille sitä näkökulmaa, että antaisin mitä tahansa, jotta saisin kokea monen täällä kuvaileman raastavan eron tuskan. Koska se tarkoittaisi, että minulla olisi ollut joku. Edes jonkin aikaa.

    Suren paitsi puolisottomuutta, myös lapsettomuutta. Tiedän, että nämä tilanteet muuttuvat, nopeastikin. Ehkä onneni on ihan kulman takana… Mutta samalla minun on pakko myöntää, että nyt on ensimmäinen vuosi, jolloin en enää usko löytäväni puolisoa. Olen tehnyt surutyötä menetetyn kaksikymppisvuosikymmenen osalta, ja käynyt läpi sen tosiasian, että minusta ei tullut nuorta vaimoa eikä äitiä. Olen löytänyt paljon positiivisia puoliani itsestäni, olen vahva, itsenäinen, rohkea. Selviän melkein mistä tahansa yksin. Ja se on todella hienoa, ja olen siitä ylpeä.

    En tiedä, mikä tämän pointti oli… Muuta kuin se, että iloitkaa rakkaat naiset myös siitä hyvästä, mitä teillä oli, kaiken senkin keskellä, mikä sattuu. Elämä on niin lyhyt, ja juuri siksi niin kallisarvoinen.

  • Sine

    kirjoitusvirheen korjaus: lemmien=lemmikkien :)

  • linpu

    Hui! En tiedä tuletko tänne kommentteihin enää vilkaisemaan, mutta pitää sanoa että mulla meni ihan kylmänväreet hellepäivänä kun luin sun kommenttisi! Kaikkea hyvää myös sinne! :) <3

  • Raisa

    Olen saanut alle viiko sitten tietää, että aviomieheni on pettänyt minua toisen kanssa. Itse luulin, että olimme onnellisesti naimisissa ja luotin puolisooni täysin. Olemme “sielunkumppaneita”, joten isku on valtava. Olen täysin lamaantunut ja shokissa, sillä kaikki tuli niin yllättäen. Miten voin enää koskaan luottaa yhteenkään mieheen? Kuinka minulle rakkain ihminen voi tehdä näin? Miten hoidan kaiken arkeen liittyvän ilman, että romahdan täysin? On kamalaa huomata, että on ollut täysin sinisilmäinen rakkauden takia ja että kaikki rakennetut haaveet kaatuvat. Minun kuuluisi vihata, mutta rakastan sen sijaan. Aion varmasti palata tekstiisi, sillä siinä on järkeä, jota tarvitsen enemmän kuin mitään muuta. Kiitos!

  • Yks vaa

    Törmäsin sun blogiin ja ku luin tän aiheen niin pakko myöntää et kyyneleet tuli silmiin, en varmaan koskaan ole lukenut mitään niin kaunista mitä sain tällä hetkellä lukea. Itse myös menetin elämäni naisen tässä hetki sitten ja suru on ollut mitä hankalin, kyyneleet valuvat ehkä noin joka toinen minuutti eikä mieli tee tehdä yhtään mitään. Olen tosi sulkeutunut ja käyn asiat itsekseni läpi sillä miten miehenä voisin itkeä kavereille? Yritin ystävälleni siitä puhua ja kaveri katsoi minua hieman hölmistyneenä ja sanoi vain että kasvata pallit kyllä se uus nainen kehiin tulee. Kaikista pahin ehkä on se että ei viitsi mennä mihinkään sillä tosiaan asumme aika lähellä toisiamme ja pelkään että häneen törmään, olen kuullut yhteisiltä ystäviltä että hän on onnellisesti jo jatkanut elämäänsä eteenpäin kun minä taas olen seisahtanut paikoilleni. Kyseessä siis on ensirakkauteni ja ensimmäinen suhteeni, olen ehkä antanut surun vallata minut sillä olen myös kaiken hylännyt oikeastaan, luottamus naisiin täysin kuollut ja pelko jäädä yksin myös aika suurta.. Mutta kiitos Jenni erittäin paljon tästä kauniista blogista, antaa voimia. :)

  • Vierailija

    Tietysti tästä on varmasti hyötyä muillekin eronneille ja sureville, mutta jos tämä on suuri oivalluksesi elämästä (en toki usko että ainoa) niin täytyy sanoa että petyin pikkuisen. Tai sitten et ole kokenut ns. tarpeeksi surua elämässäsi, jos nyt vasta tuon ymmärrät. Sehän on sinänsä hyvä asia, enkä halua loukata sinua tällä kommentilla. Harmitti tässä vain se “oivallus”, että yhtäkkiä et mieti mitä muut ajattelevat siitä jos sinulla on paha olla. Ei kai niin kuulukaan ajatella. Jos joskus oikein harmittaa, niin silloin itketään vaikka keskellä katua. Mutta tsemppiä kuitenkin! Ja hyvä jos ihmiset saavat tästä vertaistukea. :)

  • Jenniii

    Haluaisin huomauttaa, että tuo sinun kommentissasi mainitsemasi kohta ei todellakaan ollut tämän postauksen olennaisin oivallus, vaan kaikki nuo pohdinnat surun luonteesta ja suruprosessin etenemisestä. :)

  • Harmaavarpu

    Vähän aikaa sitten koirani kuoli ja heti perään minut jätettiin yllättäen. Nämä yhdessä johtivat siihen, että asun ensimmäistä kertaa elämässäni aivan yksin – ilman koiraa ja ilman miestä. Minulla on ollut jatkuvasti paha mieli ja itku on tullut monta kertaa päivässä. Viime päivinä olen kuitenkin alkanut miettiä, ettei pitäisi jatkuvasti kauhistella, että olenpa hirveän surullinen ja että milloinkohan tämä menee ohi. Yritän ajatella, että ok, olen nyt surullinen ja turha odottaa, että olisin lähiaikoina ihan oma iloinen itseni, mutta kyllä minä kestän. En mene rikki ja pikkuhiljaa alan tuntea oloni ja elämäni paremmiksi. Näiden ajatusten myötä muistin tämän tekstisi, jonka luin, kun julkaisit sen. Palasin nyt sen äärelle ja oli todella lohdullista lukea sitä. Kiitos, että olit näin avoin omista suruistasi. Olen varma, että olet tällä kirjoituksellasi tuonut lohtua monille surullisille, etteivät he ole yksin ja että parempia aikoja on tulossa. Toivottavasti sinun surusi ovat jo laantuneet ja mieli on korkealla! :)

  • Vierailija

    Hui.
    Vuosi tän tekstin jälkeen KAIKKI tää mitä kirjoitit kolahtaa mun elämään niin 100% täydellisesti. Kiitos. Jotenkin lohdullista luettavaa.

  • Oonis

    KIITOS TÄSTÄ KIRJOITUKSESTA ja oivalluksista. Juuri mitä kaipasinkin, et tiedäkkään. Kiitos.

  • Vierailija

    Olen seuraillut blogiasi jo pitkään, mutten varmaan kommentoinut juuri koskaan. Nyt on kuitenkin pakko. Muistan vielä, kun luin tämän tekstin heti sen julkaisemisen jälkeen. Silloinkin se oli mielestäni hieno ja kaunis, mutten ollut vielä itse kokenut samanlaista suruprosessia. Nyt, melkein kaksi vuotta myöhemmin törmäsin kirjoitukseesi uudelleen ja nyt pystyn samaistumaan tähän täysin.

    Itselleni ero poikaystävästä tuli melkein puoli vuotta sitten. Emme seurustelleet kovin kauaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omaa suruani. On tuntunut, ettei minulla ole oikeutta tuntea näin suurta surua niin lyhyen suhteen jälkeen. Ymmärrän nyt, että suren tuon menetetyn ihmissuhteen lisäksi myös juuri niitä toteutumattomia toiveita ja haaveita, jotka kerkesivät kuitenkin kasvaa niin suuriksi.

    Myös tuo surun aaltoliike on tullut tutuksi. Olen niin monta kertaa jo ajatellut olevani voitolla surusta ja sitten on tullut taas takapakkia. Ajattelen häntä edelleen päivittäin, mutta muistot ja ajatukset eivät tuota enää niin suurta kipua ja pystyn muistelemaan itkemättä, useimmiten. Kunnes taas eilen suru ja alakulo valtasivat mielen ja kipu tuli takaisin. Olen tuntenut pettymystä itseäni kohtaan, kun en ole onnistunut vieläkään pääsemään yli, vaikka hetken olisikin mennyt paremmin. Mutta ehkä, kunhan pääsen täältä aallonpohjalta tällä kertaa ylös, seuraavaan surun aaltoon kuluu taas edellistä pidempi aika. Ja ehkä vielä joku päivä aallokko tyyntyy kokonaan.

    Kiitos Jenni tästä tekstistä! Se tuo paljon lohtua, ehkä en olekaan aivan mielenvikainen, vaikka tällaisten tunteiden kanssa kamppailen…;)

Related posts