31/05/13

Ystävyydestä: parhaat kaverit, bestikset vai jotain muuta?

78 51 pullbear.jpg

Sivusin hiljattain blogissani ystävyyssuhteita ja totesin, että niiden päättyminen on suorastaan jonkinasteinen tabu, josta ei juurikaan puhuta. Kyselin, olisiko ihmisillä kiinnostusta lukea aiheesta enemmänkin, jos intoutuisin pohdiskelemaan tätä syvemmin ja todella moni kertoi kokevansa samoin kuin minä, ettei aiheesta puhuta tarpeeksi ja toivoi minun ottavan teeman käsittelyyn. Olin tätä juttua tehdessäni aikeissa kirjoittaa juuri tuosta aiheesta, mutta ajauduinkin huomaamattani pohtimaan ihan toista näkökulmaa ystävyyssuhteisiin liittyen. Palaan siis tuohon ystävyyden päättymiseen vielä jossain vaiheessa myöhemmin ja heräsipä tässä pohdiskellessa vielä muutama muukin ystävyyssuhteisiin liittyvä ajatus, mutta pureudutaan nyt tällä kertaa enemmänkin siihen, miten ihmiset määrittelevät ystävyyssuhteitaan, sillä huomasin, että etenkin käsite bestis hämmentää minua välillä kovasti.

pullbear1.jpg

Maria Veitola kirjoitti taannoin Trendin kolumnissaan minusta hyvin siitä, kuinka erilaisilla ystävillä on erilaisia merkityksiä ihmisen elämässä. Ihan kaikkien kanssa ei ole edes kiinnostusta jakaa niitä kaikkein syvimpiä tuntoja, vaan jotkut ovat esimerkiksi enemmänkin vain viihdyttävää seuraa. Ystävyys ei mielestäni välttämättä tarvitse mitään erityisiä määrittelyitä, vaan jokainen ystävyyssuhde saa olla omanlaisensa. Olen silti miettinyt esimerkiksi omia ystävyyssuhteitani ja niiden laajaa skaalaa. On sydänystäviä, sielunsiskoja, läheisiä ystäviä, keveämpiä ystävyyssuhteita, kavereita ja tuttuja…

pullbear2.jpg

Minulla on sydänystäviä, joiden kanssa jaan lähes kaiken ja joiden kanssa pidän hiukan muita tiiviimmin yhteyttä. Toisaalta minulla on myös sydänystäviä, joiden kanssa ei tule pidettyä niin usein yhteyttä, mutta joiden vain tiedän ja tunnen pysyvän siellä elämänmenossa mukana, vaikka välissä ehtisi olla pitkiäkin aikoja ilman yhteydenpitoa. Tällaiset ystävät eivät koskaan loukkaannu siitä, jos minusta ei ole kuulunut, koska jotenkin yhteytemme on sellaisen yläpuolella ja molemmilla riittää ymmärrystä sille, että aikuisen ihmisen elämässä on monenlaisia kiireitä ja velvoitteita, joiden välillä sitä yrittää tasapainoilla. On sielunsiskoja, joiden kanssa välillämme vain vallitsee jonkinlainen mystinen yhteisymmärrys vähän kaikesta – osa sydänystävistäni on tällaisia, osa ei.

pullbear3.jpg

Läheisimpien ystävyyssuhteiden ohella on sellaisia kevyempiä ystävyyssuhteita, jotka ovat minulle tärkeitä ja periaatteessa osa näistä ihmisistä voisi olla vieläkin läheisempiä, mutta yhteistä aikaa esimerkiksi ei ole vielä löytynyt riittävästi, jotta ystävyys olisi edennyt syvemmälle asteelle. Toisaalta sitten on myös niitä ystäviä, jotka ovat jossain vaiheessa olleet todella läheisiä, mutta joiden kanssa suhde on taantunut hiukan etäisemmälle tasolle ilman mitään sen kummempaa dramatiikkaa. Ja sitten on kavereita, jotka ovat mukavia tyyppejä, mutta joiden kanssa tavataan ehkä vähän harvemmin tai tuttuja, joihin törmätään usein sattumalta jossakin.

pullbear5.jpg

Olen joskus miettinyt naisten tarvetta sille, että pitäisi olla yksi ystävä yli muiden. Minusta tuntuu jotenkin hassulta, että vielä aikuisiälläkin monet naiset pitävät todella tärkeänä mainita jonkun ystävänsä kohdalla, että tämä on se paras kaveri tai bestis. Ymmärrän kyllä, jos kyseinen parivaljakko todella on selvästi läheisempi keskenään kuin muiden ystäviensä kanssa, mutta erityisen hassulta se tuntuu, jos ympärillä on useampi todella läheinen ystävä. Ehkä olen outo, mutta minä jotenkin miellän tuollaiset määrittelyt sellaisiksi kouluaikojen jutuiksi, kun oli enemmän tarvetta sellaiseen “me ja muu maailma”-henkeen. Niihin aikoihin elettiin toisinaan kuin symbioosissa, oltiin kuin paita ja peppu, ja tehtiin kaikki yhdessä, mikä ei aikuisiällä ole enää oikeastaan tarpeen tai mahdollistakaan. Olen itse ehkä onnekas, että minulla on monta tosi läheistä ystävää, mutta totta puhuen en edes osaisi arvottaa omia rakkaimpiani ystäviä mihinkään tärkeysjärjestykseen. Olisi kiinnostavaa kuulla teidän muitenkin mietteitä tästä!

pullbear6.jpg

On ihmisiä, joilla ei koskaan ole ollut bestistä ja se voi tuntua aika raastavaltakin. Etenkin nuorempana tuntui, että oli kamalan tärkeää olla se joku yksi erityinen, jonka kanssa voisi jakaa asioita aivan erilaisella tasolla kuin muiden kavereiden. Sitä tunsi toisinaan jopa olonsa vähän ulkopuoliseksi, jos sellaista yhtä ystävää ylitse muiden ei sillä hetkellä elämässä ollut. Aikuisuuden myötä tuo tarve on jotenkin vähentynyt, mutta vieläkin mietin joskus, että haluaisinko tulla kutsutuksi jonkun ihmisen parhaaksi ystäväksi. Sehän on vähän kuin kunnianimi – tuo ihminen on nostanut minut jalustalle, jolla seison tärkeämpänä kuin yksikään muu hänen ystävänsä.

pullbear9.jpg

Joskus tällainen määrittely voi jopa loukata, jos itse kokee jonkun ihmisen läheisimmäksi ystäväkseen, mutta tämä jatkuvasti puhuukin jostakusta ihan toisesta parhaana ystävänään. Tämä kuulostaa suorastaan naurettavalta, mutta en usko sen loppujen lopuksi olevan kovin epätavallista. Myönnän itsekin joskus pahastuneeni hiukan siitä, että yksi minun parhaista ystävistäni jaksaa aina korostaa erästä toista ystäväänsä bestiksekseen. Tiedän olevani tämän ihmisen kanssa aivan yhtä läheinen tai jopa läheisempi kuin tämä hänen “paras ystävänsä”, mutta koska tämä toinen ihminen on ehtinyt astua ystäväni elämään vuosia aiemmin, hän on aikanaan ansainnut parhaan ystävän kunnianarvoisan aseman. Loppujen lopuksi asialla ei ole mitään merkitystä, mutta huomaan silti joskus harmistuvani, kun ystäväni esimerkiksi jonkun kolmannen osapuolen läsnäollessa puhuu tästä parhaasta ystävästään, sillä siitä herkästi tulee tunne kuin se laskisi minut automaattisesti johonkin “vähäpätöisempien ystävien” kategoriaan. Fiilikseni olisi ehkä eri, jos tietäisin ystäväni olevan tuon toisen kaverinsa kanssa selvästi läheisempi kuin minun. Totuus kuitenkin on, että olemme ystäväni kanssa kuin perhe toisillemme, niin läheisiä. On selvää, että minulla on aivan erityinen asema hänen elämässään ja hän jakaa kanssani varmaan lähes kaiken. Siksi tuntuu hassulta, että hän edelleen pitää kiinni tästä yhden yli muiden nousevan bestiksen käsitteestä. Ehkä tämän koko asian miettiminen on naurettavaa ja kertoo vain omasta pikkumaisuudestani, mutta siitä huolimatta jaksan välillä ihmetellä asiaa. Miksi ei voisi puhua parhaista ystävistä monikossa? Miksi on oltava se yksi ja ainoa Paras?

pullbear12.jpg

Kuten sanoin yllä, en osaisi itse määritellä läheisimmistä ja rakkaimmista ystävistäni yhtä jotenkin tärkeämmäksi kuin muita, vaikka toki rakkaimpienkin ystävieni kanssa jokainen suhde on yksilöllinen. Ehkä olen onnekas, mutta olen löytänyt ympärilleni ainakin 5 ihmistä, joista jokainen voisi täyttää parhaan ystävän tuntomerkit. Toisaalta on varmaankin ihan ymmärrettävää käyttää bestis-termiä, jos todella ystäväpiirissä on vain yksi erityisen läheinen ihminen. 

pullbear13.jpg

Miten te muut määrittelette ystävyyssuhteitanne? Onko teillä joku yksi ainoa Erityisen Tärkeä Bestis vai kuuluuko lähipiiriinne useita yhtä erityisen tärkeitä ystäviä? Onko siellä joku, jolla ei ole koskaan ollut bestistä? Miltä se tuntuu tai on tuntunut? Entä onko kukaan muu harmistunut siitä, ettei olekaan itse saanut joltakulta tuota bestiksen titteliä? Heräsikö jotain muita ajatuksia ystävyydestä tai ystävyyssuhteista yleensä? Sana on vapaa ja olisi tosi kiinnostavaa päästä lukemaan teidän mietteitänne. :)

pullbear7.jpg pullbear8.jpg pullbear10.jpg pullbear11.jpg pullbear14.jpg pullbear15.jpg

Kuvat: PULL & BEAR SPRING 2011 CAMPAIGN BY TXEMA YESTE

Tags: , , , ,

Categorised in: Elämä

78 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Sorella

    En osaa enää käyttää ilmaisuja “bestis” tai “paras kaveri”. Usein mietinkin, millä sanalla puhuisin ystävästäni, joka on muita läheisempi. Viime aikoina olen huomannut myös, miten ystävyys muuttuu jatkuvasti. “Läheisin ystäväni” aloitti seurustelun muutama kuukausi sitten, mikä on valitettavasti vaikuttanut ystävyyteemme. Tuntuu ikävältä huomata, etten yhtäkkiä olekaan enää se, joka saa viestejä turhanpäiväisistä asioista ja jolle tärkeät asiat kerrotaan. Olenkin pohtinut paljon sitä, mikä oikeastaan on se tekijä, mikä ystäviä yhdistää. Uskoisin, että sama elämäntilanne voi olla jopa olennaisempaa kuin samanlaisuus muuten. On ollut ehkä pelottavaakin huomata, miten vähän yhteistä meillä on, kun elämäntilanne ei enää ole samanlainen. Mutta ehkä tällaisten murrosvaiheiden jälkeen ystävyys voi päästä taas uudelle tasolle. Tai sitten ei, ja sen kanssa on opittava elämään.

  • Jenniii

    Tämä sivuaakin paljolti myös niitä mietteitä, mitä minulla on ollut tuohon ystävyyden päättymiseen tai hiipumiseen liittyen. Kiinnostavaa siis saada sitä tulevaa postausta ajatellen näkökulmia myös tähän aiheeseen!

    Itse olen kutsunut näitä kaikkein läheisimpiä ja rakkaimpia ystäviäni yhteisesti parhaiksi ystäviksi tai sydänystäviksi. Muutama läheinen ystävä nousee toki tärkeysjärjestyksessä korkeimmalle, mutta heitäkään en osaa keskenään alkaa laittaa mihinkään numerojärjestykseen. Siksi olen todennut, että on turha määritellä liikaa – sydämessähän sen tietää, mikä kenenkin merkitys itselle on. Lähinnä näillä määrittelyillä taitaa olla enemmänkin sellainen merkitys, jos haluaa vaikkapa jollekulle ulkopuoliselle selkiyttää ystävyyssuhteen syvyyttä ja laatua. 

    On aina vaikea asia, jos itselle rakas ystävä syystä tai toisesta etääntyy ja ystävyys muuttuu etäisemmäksi kuin se on aiemmin ollut, mikäli itse olisi yhä valmis yhtä intensiiviseen yhteydenpitoon kuin ennenkin. Ja onhan se kivaa, jos on olemassa ihminen, jolle voi hetken mielijohteesta soittaa ja jakaa mitä hassuimpiakin pieniä arjen sattumuksia – ja homma toimii myös toisinpäin. Olen joskus nimenomaan parisuhteiden alkuvaiheisiin liittyen keskustellut ystäväni kanssa siitä, millaisia tuntemuksia se on herättänyt, jos ystävyys on tuoreen rakkauden edessä jäänyt vähän sivurooliin. Olemme yhdessä todenneet, että tottakai se tuntuu kurjalta, mutta toisaalta myös sellaista elämäntilannetta on ymmärrettävä. Ei ole tietenkään hyväksyttävää hylätä ystäviä täysin, mutta on ainoastaan luonnollista, että rakkaudenhuumassa prioriteetit menevät ainakin hetkeksi uusiksi. Ystäväni totesi minusta hyvin, että  kyllä se aina muutaman kuukauden jälkeen viimeistään vähän rauhoittuu ja vähitellen asiat palailevat uomiinsa. Jos eivät aivan yhtä symbioottiseen ystävyyssuhteesen niin läheiseen kuitenkin. Toki ystävälle voi myös suoraan sanoa, jos tuntuu, ettei tällä ole IKINÄ aikaa tavata. Asia kannattaa kuitenkin muotoilla ennemmin vaikka niin, että kertoo ikävöivänsä ystäväänsä tai ehdottaa, että sovittaisiin jokin ihana tyttöjen ilta kahden kesken vaikka jo hyvissä ajoin, kuin että lähtisi liikkeelle syyttelemällä ja harmittelemalla. Syyllisyydentunto tai painostus harvoin johtaa toivottuihin lopputuloksiin. Uskon kuitenkin ehdottomasti siihen, että tuollaisten taantumavaiheiden jälkeen ystävyys voi palata aivan entisiin ulottuvuuksiinsa, mutta tällaiset elämäntilanteiden mukanaan tuomat muutokset on aikuisena oikeastaan vain pakko hyväksyä.

    Tuo on myös hyvä huomio, että varsin monissa ystävyyssuhteissa läheisyys ja koko suhteen synty perustuu aika paljolti yhteiseen elämäntilanteeseen. Joskus saattaa sitten käydä niin, että myöhemmin huomaa, että ystävyyden kantava voima olikin juuri se jaettu tilanne ja elämäntilanteen muuttuessa myös yhteys katoaa. Se on toki harmillista, mutta se on elämää. Tähän aiheeseen palailen sitten syvemmin vielä siinä ystävyyden loppumista käsittelevässä jutussa.

    Tsemppiä tilanteeseesi ja toivottavasti löydätte ystäväsi kanssa vielä toistenne luo, kunhan rakkauden ensihuuma hiukan rauhoittuu. :) Sitä odotellessa kannattaa ehkä tutustua avoimesti uusiin ihmisiin ja soitella vaikkapa muille kavereille enemmän – vanhankin tutun kanssa yhdistävä elämäntilanne saattaa nostaa ystävyyden ihan uudelle tasolle. :)

  • MarianneM

    En ole oikein koskaan ymmärtänyt bestis-ideaa ja olen joutunut kärsimään siitä pienen ikäni. Lapsena olin aina se kolmas pyörä, koska muut kaksi olivat niitä bestiksiä ja minä…no hyvä ystävä vaikka sitten :) Myös näin aikuisiällä asiaan törmää ja esim. yhdellä ystävälläni on vielä kolmekymppisenäkin tarve hierarkisoida kavereitaan. Se saa kieltämättä olon tuntemaan joskus aika arvottomaksi.

    Tärkeintä kuitenkin on, että niitä ihmisiä on ympärillä. Toisia näkee joka viikko, toisia ehkä kerran vuodessa. Joillekin jaetaan myös niitä elämän suruja, toisten kanssa käydään pitämässä hauskaa festareilla. Mutta kaikki ovat yhtä tärkeitä olentoja! Ja niilläkin, jotka ovat jääneet matkan aikana pois, on varmasti aikanaan ollut suurta merkitystä elämälle ja omalle kehittymiselle. Ainakin sitä oppii, että minkälaisista ihmisistä sitä todella pitää/arvostaa :)

  • Jenniii

    Minäkään en oikein ymmärrä tuota ystävien arvottamista tuolla tavoin. Pojilla tätä tuntuu ilmenevän huomattavasti vähemmän kuin tytöillä, joten tämä on kyllä nimenomaan tyttöjen ystävyyssuhteisiin liittyvä ilmiö. Erityisesti myös minua hämmästyttää tuo tarve aikuisiällä. Lasten kohdalla jotenkin ymmärrän sitä, mutta olen samaa mieltä kanssasi siitä, että aikuisiällä joidenkin tarve luoda tuollaisia hierarkioita on monesti jopa vähän alentavaa. Ei minulla ole tarvetta tietää, olenko jonkun tärkeysjärjestyksessä sijalla 1. vai 3., kunhan tiedän olevani tärkeä.

    Olen itse myös etenkin lapsena joutunut tuollaiseen kolmannen pyörän rooliin ja muistan, että ekaluokkalaisena satutti kovasti, että se läheisin ystäväni hylkäsi minut, kun harrastuksen piiristä tuttu tyttö muutti samoille kotikulmille. Lapsen mieli ei kertakaikkiaan ymmärtänyt, miksi ei voisi leikkiä yhdessä kaikki kolme ja miksi minä en mahtunutkaan yhtäkkiä mukaan joukkoon, vaikka aiemmin olimme tämän ystäväni kanssa tehneet aivan kaiken yhdessä. Kun yrityksistä huolimatta minut suljettiin ulkopuolelle, äiti ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin neuvoa minut etsimään uusia ystäviä. Onneksi samalta luokalta löytyikin sitten tyttö, jonka kanssa meistä tuli hyviä ystäviä. 

    Olet harvinaisen oikeassa siinä, että tärkeintä on, että on ihmisiä ympärillä – määritelmistä viis. Ja jokaisella elämän varrelle osuneella ystävyyssuhteella on jokin merkitys, vaikka ystävyys itsessään ei kestäisikään loppuelämää. 

     

  • Essi N.

    Itselläni ei ole koskaan ollut parasta ystävää, eikä minua ole sellaiseksi myöskään kenenkään osalta tituleerattu. Joskus pienempänä todella tuntui ihan kamalalta, kun ei ollut ketään “erityistä” ihmistä, jonka kanssa olisi voinut olla kahden. Minusta tuli lopulta sellainen klassinen “kaikkien kaveri”, eikä minulla ollut erityisintä ystävää, jolle oisin jakanut syvimmät tuntoni.
    Joskus se ärsytti ja toisinaan se ärsyttää vieläkin, mutta toisaalta olen iloinen siitä, että ystäväpiirini on yllättävänkin laaja. Se tuntuu suuremmalta rikkaudelta kuin se, että osaisin luetella “bestikseni” jokaiset salaisuudet ja sukkaparien värit kysyttäessä.

    Vaikka ystäväpiirini on isohko, en silti juurikaan hengaile vapaa-ajalla kenenkään kanssa. Olen perheen ainoa lapsi ja olen tottunut arvostamaan tietynlaista omaa aikaa, ilman sitä en voisi olla. Lähden mielelläni tietysti mukaan jos joku ystävistäni pyytää, mutta olen itse harvoin se, joka ehdottaa menemisiä. Onneksi kaikki ystäväni tietävät sen ja ymmärtävät ihan hyvin jos en lähde vaikka viikonloppujuhliin, jonne “ihan kaikki” tulevat. Sitä arvostan.

  • sku

    Kiva, että pohdit yhtä asiaa ystävyydestä kerrallaan, aihe on niin kovin laaja. 

    Musta on huvittavaa puhua bestiksistä näin aikuisiällä. Assosioin termin lähinnä Paris Hiltoniin ja bff-lyhenteeseen :D vähän rumasti sanottuna siis pissiksiin. Paras kaverikaan ei kuulosta korvaani sen kivemmalta. Miksi pitäisi arvottaa ystävänsä? Kuten totesit, siitä tulee vaan paha mieli. Lapsuudessa sen vielä ymmärsin, vaikka ei se silloinkaan mukavalta tuntunut. Eikös aikuisuus ole just sitä, että otetaan paremmin huomioon toiset ihmiset?

  • Omppu

    Pojilla on muuten ihan samanlaista bestiksen kaipuuta kuin tytöilläkin mutta, koska heillä bestiskulttuuri ei ole yhtä vahva, niin siitä ei puhuta. Isoissa kaveriporukoissa on hyvät puolensa mutta sielläkin voi jäädä ulkopuoliseksi. Pojat eivät kumminkaan nosta siitä meteliä ja loukkaannu niinkuin tytöt, vaan alistuvat kohtaloonsa. 

    Minulla on ollut paras ystävä viimeksi ala-asteella. Jollain tavalla olen aina kärsinyt semmoisesta pienestä kateuden tunteesta, kun muilla tuntui olevan sen sydänystävä, jonka kanssa voi jakaa kaiken. Tunsin kateudenpiston rinnassani, kun yksi ystäväni kertoi miten hän voi jutella lapsuudenystävien kanssa ihan kaikesta. Tunsin surua, miksei minulla ole ketään tuollaista lapsuudenystävää? 

    Jossain vaiheessa analysoin itseäni ystävänä ja tulin siihen tulokseen, että päädyn hirveän usein tilanteeseen, jossa katselen sivusta. En osaa soitella kavereille tai pyytää uusia tuttavuuksia kylään, joten ei ehkä ihmekään, ettei ystävyyssuhteet syvene. Ja, koska nämä kaverit eivät koskaan tee sitä yhteydenottoa minuun päin, ajattelen helposti, ettei heitä kiinnosta. Niillä varmaan on jo ihana ystäväpiiri. Kamalaa itsensä vähättelyä mutta tämän kaavan havaitsin pohtiessani tilanteita.

    Kun sitten lakkasin etsimästä täydellistä bestistä, niin aloin huomaamaan, että ympärilläni on aivan mahtavia ihmisiä. Otin myös itseäni niskasta kiinni ja juttelin sille poikaystävän kaverin tyttöystävälle, joka istui juhlissa hiljaa, kun ei tuntenut ketään. Olen iloinen, että eräs puolituttu pariskunta päätti pyytää minua ja poikaystävääni illalliselle, sillä nykyään he eivät ole enää mitään puolituttuja, vaan läheisiä ystäviä. Vahingossa löysin myös sen ystävän, jolle soittaa keskellä yötä ja sen, joka osaa lohduttaa kaikkein parhaiten ja toimii järjenäänenä. Löysin myös ihmisen, jonka kanssa voisi puhua vaikka peräpukamista, vaikka olen tavannut hänet vain pari kertaa. Huomasin myös, että maailma on täynnä ihmisiä, jotka ilahtuvat yhteydenotosta mutteivät jaksa tehdä sitä itse tai ajattelevat, ettei toista kiinnosta. Edelleenkin tulee sellaisia hetkiä, jolloin ajattelee olevansa täysin yksin. Varsinkin juhannuksena tuntuu monesti sille, kun kaikki kaverit menevät toisten kavereidensa kanssa viettämään juhannusta ja omat vaihtoehdot ovat vanhemmat tai yksin. Onneksi oma poikaystävä on se minun bestis, parhaista parhain kaverini, jonka kanssa voin jakaa kaiken. 

    Parisuhteissa on vielä oma haasteensa ystävyydelle. Mitä, jos parhaan kaverin puoliso ei tulekaan toimeen oman puolisosi kanssa? Sitä jotenkin automaattisesti haaveilee, että oma kaveri löytää ihanan kumppanin ja sitten porukalla voidaan tehdä kaikkea hauskaa yhdessä. Tai, jos itse löytää puolison, jota oma kaveri ei voi sietää. Sitä toivoisi, että kaveri tukisi tällaisissa asioissa ja olisi onnellinen puolestasi. Itsekin kaverina toivoisi, että voisi olla onnellinen toisen puolesta mutta joskus se ei vain onnistu :(

  • Emmi L.

    Mun “bestis” on ehdottomasti äiti. Mun mielestä voin hyvin myöntää, että mun äiti on mun läheisin kaveri eikä kukaan sitä pysty rikkomaan vaikka olisi kavereiden kanssa kuinka läheinen. Muutoin ystävät on kyllä aika samalla viivalla, ei kukaan ole toista tärkeämpi. Mulla on onneksi lukioajoilta jäänyt sellainen kohtalaisen tiivis kaveriporukka, jossa kaikki ovat lähes yhtä läheisiä toisilleen ja voidaan nähdä isommalla porukalla tai sitten ihan vaan parin ihmisen voimin.

    Joskus yläasteella oli kyllä just tosi tärkeetä, että oli se joku bestis tosiaan. Meidän luokalla ja rinnakaisluokalla kaikki melkein luokiteltiin pareittain, että kuka oli kenenkin paras kaveri. Oon muutenkin kokenut, että tuollaista noin läheistä ystävyyssuhdetta on vaikea enää saavuttaa. En jotenkin luota ihmisiin, ja tykkään hurjasti paljon enemmän omasta rauhastani, kun että olisin jonkun yhden ihmisen kanssa koko ajan. Mun myös ne kaikista lähimmät tyttökaverit asuu eri kaupungissa ja on jotenkin vaikeaa löytää uusia, kun ei ole töissä eikä koulussa niin ei niitä kavereita noin vain jostain keksitä.

    Emmi L.
    http://happyfeetingblogi.blogspot.com

  • Jenniii

    Tässä tuli monia tosi kiinnostavia pointteja, kiitos! :) On todellakin totta, että varmasti myös poikien kesken on parhaan kaverin kaipuuta. En tiedä, onko se niinkään sitä, että halutaan jakaa jonkun yhden tyypin kanssa ihan kaikki vai enemmänkin ehkä sitä, että ylipäänsä olisi ihmisiä, joiden kanssa keskusteluissa voisi sukeltaa astetta syvemmälle. Poikaporukoiden ongelma tosiaan aika usein tuntuu olevan, että vaikka kavereita on ympärillä iso liuta, mistään henkilökohtaisemmasta ei sitten oikein osata jutella. Olen monen entisen poikakaverini kanssa keskustellut asiasta ja yrittänyt kannustaa juttelemaan asioista myös miespuolisten kavereiden kanssa, koska ihan aina se oma kumppanikaan ei ole paras keskustelukaveri, jos kaipaa esimerkiksi jossakin asiassa nimenomaan vertaistukea. Onneksi elämäni miehet ovat osanneet ottaa vinkeistäni vaarin ja rohkaistuneet tarttumaan sen jälkeen myös kavereiden kesken vakavampiin aiheisiin, jos tarvetta on ollut.

    On mielenkiintoista, että olet itse osannut analysoida omaa tilannettasi ja löytänyt myös oikeita syitä sille, miksi sinulla ei ole ollut sellaisia ystävyyssuhteita kuin toivoisit. Juuri tuollainen itsetutkiskelu on avain monien ongelmien ratkaisuihin. :) Ja hienoa on myös kuulla, että olet oikeasti onnistunut muuttamaan tilannettasi sen jälkeen!

    Minulla on ollut elämässäni useitakin sellaisia ajanjaksoja, joina olen tuntenut itseni kovin yksinäiseksi. Muutin uudelle paikkakunnalle kesken yläasteen ja vaikka sainkin kavereita, sellaisia todella läheisiä sydänystäviä uudelta paikkakunnalta ei oikein löytynyt ja sitä kautta tuntui, etten oikein löytänyt omaakaan paikkaani siinä yhteisössä. Myös opiskeluaikoina varsinkin sellaisen läpikäymäni masennusvaiheen jälkeen tunsin oloni tosi yksinäiseksi. Huomasin, että moni opiskeluiden yhteydessä solmimistani ystävyyssuhteista oli kovin pinnallista laatua, eikä kestänyt masennuskauteni erakkovaiheen yli. Yksinäisyydentunne jatkui sen jälkeen oikeastaan koko loppuajan opiskeluistani. Minulla oli kyllä kavereita, mutta silti tuntui, että sellaiset aidosti läheiset ihmiset puuttuivat elämästä. Helsinkiin muutettuani tilanne on muuttunut täysin, mutta suurimman osan läheisimmistä ystävistäni olen tavannut tosiaan vasta viimeisten 5 vuoden aikana.

    Pohdit tuossa kommentissasi myös juhannuksia ja muita tuollaisia erityisiä juhlapyhiä. Samaistun todella pulmaasi, sillä olen aina kokenut, että tuollaiset juhlapyhät ovat yleensä nimenomaan kaveriporukoiden juhlia. Minulla on useampi todella rakas ja läheinen ystävä, mutta en ole oikeastaan koskaan ollut osa jotakin varsinaista kaveriporukkaa. Ystäviä siis on, mutta he ovat sillä tavalla toisistaan “erillään”, että jotenkin ei tule koskaan vietettyä aikaa yhdessä, koska kaverini eivät tunne toisiaan (ainakaan vielä) kuin kovin pinnallisella tasolla. Olen itse parisuhteen puuttuessa usein suorastaan pulassa tällaisten juhlapyhien edellä, kun tuntuu, että ystävät katoavat niiden omien porukoidensa kanssa jonnekin mökeille ja itselle jää usein vaihtoehdoksi vain viettää pyhät vanhempien kanssa, koska en ole osa mitään porukkaa. Se on myös yksi niistä syistä, miksi usein mieluusti matkustelen pakollisten juhlapyhien aikaan. :)

    Ja tosiaan, tuohan se parisuhdekin toden totta omat haasteensa ystävyyssuhteisiin. Pariskuntina ei välttämättä onnistukaan kaveruus samalla tavoin kuin kahden kesken ja sekin on ongelma, jos oma kumppani ja joku todella läheinen ystävä eivät pidä toisistaan. Aikamoisia yhtälöitä nämä ihmissuhdejutut. :)

     

  • Vierailija

    Mulla ei ole koskaan ollut parasta ystävää, ja olenkin ollut aina se “kolmas pyörä”, aina se joka ei ole paras kaveri, bestis vaan kaveri.
    Mulla ei ole myöskään kauheasti ollut naispuolisia ystäviä, eikä tiivistä vain naisista koostuvaa ystäväpiiriä. Mutta mulla on ystäviä, yksikään ei ole ylitse muiden vaan kaikki ovat omalla tavallaan ylivertaisia. Kaipaan elämääni aina ihmisiä jotka tuovat elämääni jotain uutta ja erilaista. Luultavasti ihmiset joita pidän ystäväninä eivät tulisi keskenään toimeen yhtä vuorokautta pitempään :D Ystävien lukumäärä on pieni, samoin kuin kavereideni, en jotenkin jaksa enää pitää hirveätä tuttavapiiriä ympärilläni. Kaipaan enemmän hiljaisuutta kuin jatkuvaa menoa, meininkiä ja ajatustenvaihtoa.

    Olen mielelläni paljon yksin, enkä luota helposti ihmisiin ja pidän oman elämäni yksityisenä suurimmalta osin. Luultavasti aviomieheni on ainoa joka tietää minusta (melkein) kaiken. Enhän minä nyt hänellekkään voi kertoa asioita joita ystäväni kertovat luottamuksella minulle ja mielestäni myös avioliitossa pitää voida olla jotain omia juttuja joista ei tarvi puhua. Aviomieheni on myös ystäväni, mutta ei hänkään mene mihinkään bestis-kategoriaan.

    Olen kokenut myös tilanteen jossa mieheni esitteli kaksi ystävääni parhaina ystävinäni, ja vaikken itse tälläisiin lokeroihin usko niin kovasti satutti se kuulla heidän puhuvan minusta kaverinaan. Minulle kaveri on muuta kuin ystävä, ystävän merkitessä enemmän. Olenkin joutunut vähän tarkastelemaan heidän kohdallaan sittemmin sitä olenko pitänyt joitain ihmisiä ystävinäni siksi että luotan heihin 100%:sti vai ovatko he “siinä” koska olen vain sattunut tuntemaan heidät kauan. Huomasin myös toisesta heistä että ilmeisesti en todellakaan ole edes kaveri koska aloin tuntemaan pahaa mieltä joka kerta hänen kanssa keskusteltuaan tai samoissa illanvietoissa aikaa vietettyäni. Koin etten kelpaa sellaisena kuin olen, ja vaikka useiden vuosien ystävyys on luultavasti päättynyt niin en koe sitä menetyksenä jos en enää ole koko aikaa niin surullinen kuin olin aiemmin tämän henkilön kuuluessa tiivimmin elämääni.

  • Nāiádes

    Itse olen miettinyt tätä ystävä-asiaa paljonkin lähiaikoina – muutama viikko sitten kun yksi ystävistäni unohti minut ja tapaamisemme ja oli sopinut jo jotain muuta siihen tilalle.  
    Silloin jäin miettimään tätä ystävä-asiaa, ja muistin mitä äitini on aina sanonut, siitä asti kun olin lapsi. Minulla kun on kaksi siskoa, ja lapsena sitä tuli tapeltua milloin mistäkin syystä. Ja monesti riidan jälkeen tuli päästettyä suusta kaikenlaista tyhmää; “mä vihaan sitä”, “en halua puhua sille”, “en anna sille ikinä anteeks”, ja äiti aina sanoi:
    vaikka sun muille kaverisuhteille kävis mitä, siskot pysyy aina kavereina ja parhaina sellaisina.”
    Ja itseasiassa näistä “ystävä-kategorioista” jäi puuttumaan siskot! Minullakin on yläasteelta asti ollut yksi hyvä ystävä, jonka kanssa olen läheisempi kuin muiden ystävieni. Ehkä siis jonkun ajattelutavalla mun bestis. Mutta ei hän ole yhtään läheisempi tai tärkeämpi, kun siskoni. Mutta olisi outoa sanoa siskoja ystäviksi, se sana kun jättää niin paljon kertomatta. Mulla on siis ehkäpä ystäviä, hyviä ystäviä ja siskot.

    Näin vanhempana sitä huomaa, että kyllä se äitikin vaan aika usein oli oikeassa. Siskoissa kun on se, että niitä ei koskaan unohda.

  • drrrrr

    Mulla oli 3-15 v. ikäsienä yksi ainoa oikea paras ystävä. Toisaalta arvostan yli kaiken sitä tukea mitä annoimme toisillemme, mutta toisaalta oli tuossa symbioosissa huonotkin puolet. Mulla ei ollut hirveästi muita läheisiä ystäviä, jonka huomasin vasta kun tuo bestikseni muutti kauas toiselle paikkakunnalle. Tuon muuton jälkeen tajusin, että mun pitää oikeasti rakentaa niitä erilaisia suhteita ja aloin pikku hiljaa huomata, että lähes huomaamatta keräsin ympärilleni aivan upeita ihmisiä. En tiedä olisiko se ollut mahdollista jos symbioosi olisi jatkunut.

    Nykyään mulla on tosi läheisiä ystäviä kourallinen ja olen jokaisesta ihan hirveän onnellinen. On yksi jonka kanssa tunnen oloni maailman mukavimmaksi. Liian vaikeita aiheita, joista puhua, ei ole mutta toisaalta hiljaisuuskin on helppoa. Tän henkilön kanssa ei tarvitse analysoida kaikkea tai edes puhua kaikkein syvällisimmin, koska sen vaan jotenkin tietää että toinen ymmärtää ja tukee. Sitten on taas pari tosi läheistä ystävää joitten kanssa voidaan analysoida hassuja/vaikeita/surullisia/iloisia/outoja asioita vaikka yöt läpi! Yksi läheinen ystäväni taas innostaa mut mukaan kaikkiin hauskoihin tempauksiin ja erilaisille matkoille.

    Koen myös kaikki tuttavat ja kaverit tosi tärkeinä. Välitän heistä tosi paljon ja silloin tällöin kun tavataan niin olen tosi onnellinen siitä! Se on just ihanaa, että joittenkin tuttavien kohdalla ei ole sellaista “pakkoa” pysyä tosi läheisinä ja pitää tiiviisti yhteyttä. On tosi vapauttavaa tietää, että ne vähän etäisemmätkin ystävät pysyvät matkassa pienemmällä yhteydenpidolla (ilman stressiä). Ja aina on mahdollista, että jossain elämäntilanteessa joku vähän kaukaisempi ystävä vaikka muuttuu tosi läheiseksi.

  • Jenniii

    Minulle saattaa kyllä käydä joskus tuollaisia unohduksia, jos en ole kirjoittanut asiaa kalenteriini. Siksi pyrinkin kirjoittamaan ihan kaikki sovitut jutut kalenteriin, koska en oikeasti vain muista ilman sitä. Onneksi tuollaisia kömmähdyksiä ei ole sattunut tai niitä ei olla sitten ainakaan puolin tai toisin otettu kovin vakavasti. Moni ystäväni taitaa viettää aikalailla yhtä hektistä elämää kun minä itsekin, joten ymmärrystä yleensä löytyy useimmilta kaikenlaisille tilanteille. :) 

    Toisaalta olen joskus ollut oman läheisen ystäväni kanssa tilanteessa, jossa hän tosi usein perui tapaamisia viime hetkellä tai muutti suunnitelmia kuvitellen, että minä pystyisin aina joustamaan. Kun tämä toistui usein, otin lopulta asian puheeksi hänen kanssaan ja kerroin sen loukkaavan minua, koska myös minä olin suunnitellut viikkoni sen mukaan, että olin varannut hänelle aikaa ja tuntui kurjalta jos esimerkiksi omatkin viikonloppusuunnitelmat menivät kaverin perumisen takia mönkään. Ystäväni onneksi osasi ottaa palautetta vastaan, ymmärsi toimineensa väärin ja paransi tässä asiassa tapansa. :)

    Minun ystäväkategorioihini siskot eivät kuulu, koska minulla ei ole siskoja. En varmaankaan edes ihan ymmärrä sitä yhteyttä, mikä siskoksilla voi olla, koska minulla ei yksinkertaisesti ole sellaisesta kokemusta. Toisaalta tiedän myös monia sisaruksia, jotka eivät ole keskenään laisikaan läheisiä. Jos kiinnostukset ja luonteet ovat kovin erilaiset, ei välttämättä siskoksillakaan loppujen lopuksi ole niin paljon yhteistä. Olen omien veljieni kanssa ihan hyvissä väleissä, mutten kummankaan kanssa varsinaisesti tosi läheinen. Nuorempi pikkuveljeni on kuitenkin minulle selvästi heistä läheisempi, sillä yhteiset kiinnostukset yhdistävät kovasti ja luonteemme sopivat hyvin yhteen. Äitiä en ole myöskään koskaan osannut ajatella ystävänäni. Juttelemme toki asioista, mutta äiti ei ole minulle mitenkään mikään bestis, vaan äiti on äiti. Mutta tässä se nähdään, että perhesuhteetkin voivat eri ihmisillä olla kovin erilaisia. :)

  • Nāiádes

    Se on kyllä totta, perhesuhteitakin on niin monenlaisia. En kai vain itse oikein osaa kuvitella, ettei olisi lähes minkäänlaisia suhteita siskoihin, kun näemme niin usein. Tapaamme oikeastaan koko suvun kesken aika usein (ainakin noin suomalaisella mittapuulla), kun aikalailla kaksi kertaa kuukaudessa on jotain juhlia – syntymäpäiviä, vappu, pääsiäinen, valmistujaisia, rippijuhlia, nimipäiviä. Olen myös serkkujeni kanssa ollut läheisiä aina lapsesta saakka, vanhimman ja lähes saman ikäisen serkkuni kanssa meillä oli samanlaiset Adidakesen verkkapuvutkin : D Mutta toisaalta kaikki eivät edes tunne serkkujaan.
    Mutta niinhän se jo Sinkkuelämässä ja Frendeissä kerrotaan, toisille ystävät on se perhe : )
     

  • Hiirimieli

    Minä ja Paras Ystäväni tutustuimme aikanaan päiväkodissa. Siitä asti ollaan enemmän ja vähemmän oltu todella läheisiä ja yhä edelleen vaikka ystäväni asuu ulkomailla ja käy harvakseltaan Suomessa, niin koen että hän on aina vain paras ystäväni. Ja kyllähän se aina lämmittää kun hän puhuu minusta muiden kuulleen bestiksenään. Mutta kukin tyylillään. Minusta on vaan jotenkin ihanaa, että vielä näin aikuisenakin on tuttuun tapaan se yksi läheisin ystävä kenelle kerrotaan ensimmäiseksi salaisuudet ja hyvät ja pahat uutiset. Käytännössä rakkain ihminen on kuitenkin oma poikaystävä, mutta on Parhaalla Ystävällä silti aina suuri osa minun sydämestäni. :)

  • Vierailija

    Hihi, osui just sopivasti tämä aihe kun juuri pari päivää sitten luin tämän, saattaapi kiinnostaa muitakin :).

    http://www.guardian.co.uk/books/australia-culture-blog/2013/may/29/bff-female-friendships-end

  • SS

    Minulla oli ala-asteella vielä ensimmäisillä luokilla se Bestis, jonka kanssa kuljettiin yhdessä kouluun, vietettiin lomat ja tehtiin kaikkea jännää, esimerkiksi otettiin bussi keskustaan ja käytiin ostoksilla (hih, miten jännää se silloin olikaan!). Muutettuani toiselle alueelle jouduinkin yhtäkkiä luomaan kaveripiirini aivan alusta, eikä tuolloin enää löytynytkään sitä bestistä. Silloin oli aika kova paikka olla uudella luokalla, sinänsä suosittuna ja kavereiden ympäröimänä, mutta aina muilla oli esim. liikuntatunnilla se yksi ja ainut bestis, joka valita pariksi. Itse olin sitten vähän sellainen kolmas pyörä monessakin bestis-suhteessa.

    Täytyy myöntää, että vaikka koenkin nykyään vapauttavana sen, että en ole “rajoittunut” kehenkään tuollaisella bestis-leimalla – koska itse näen sen hieman rajoittavana, siihen on vaikea rinnalle ottaa uusia, yhtä syvällisiä bestissuhteita – silti kaipaan aina joskus sellaista henkilöä, joka olisi tuntenut minut kaikki vuodet ja kouluasteet läpikotaisin, jonka perheen kesämökillä olisin viettänyt kesäni ja niin edelleen. En esimerkiksi ole kenenkään ystäväni perheelle niin tärkeä ja läheinen, kuin vain esimerkiksi perheen tyttären bestis voi olla. En tiedä, ajatteleeko kukaan muu näin, mutta niin sen itse koen.

    Joskus olen myös luullut olevani jonkun paras kaveri, ja sitten kun tyypin mummo sattui kerran kysymään että olettekos te parhaat kaverit, ja tyttö vastasikin että “ei”, niin pahaltahan se tuntui. Jotenkin lähti hetkeksi pohja ystävyydeltä, mutta onneksi vain hetkeksi. :)

    Tosiaan, ehkä näillä bestis-jutuilla on monia puolia. Nykyään minulla on yksi todella läheinen sydänystävä, mutta koen joskus vaikeaksi sen, että hänellä on nimenomaan tuo lapsuudenajan bestis parhaana kaverinaan, ja koen silti olevani läheisempi hänelle kuin tuo lapsuusajan ystävä.

    Ei kai nämä niin vaikeita juttuja oikeasti ole, mutta aina joskus tulee pohdittua, että miksi tälläinen luokittelu ihmisille on niin kovin tärkeä juttu. Onko tuo bestis tavallaan lapsuudenajan versio esim. puolisolle? Kokisin, että sinkku voi tuntea samanlaista “kolmas pyörä” -fiilistä aikuisena pariskunnan seurassa kuin lapsena bestisten seurassa.

  • elvi

    Minä olen sellainen “outo” jolla on paras ystävä. En varsinaisesti kutsu häntä sillä nimitysellä, paitsi joskus esimerkiksi olen uusille opiskelukavereille hänestä puhuessani käyttänyt tuota ilmausta koska se selventää minusta aika paljon meidän välejä. Me emme missään nimessä kerro kaikkea toisillemme, emmekä näe edes joka viikko tai puhu puhelimessa päivittäin. Emme edes ole kaikissa asioissa samalla aaltopituudella. Mutta suhteemme on aika samanlainen kuin minulla ja siskollani. Tunnen hänen vanhempansa ja perheensä, hän minun. Olemme tunteneet niin kauan että yhteistä historiaa on jo, krhm, 3:lta vuosikymmeneltä. Ja mikä minulle ehkä olennaisinta, voin aina olla ihan oma itseni hänen kanssaan. Tämä ei ole minulle mikään itsestäänselvyys, koska minulla on monenlaisia ystäviä ja kavereita ja jostain syystä osan kanssa en vain voi olla avoimesti oma itseni. Toisin sanoen he tuntevat vain pienen osan Maria. Ei tietysti tämä paras ystävänikään minua tunne kokonaan eikä edes mieheni, mutta suuremman osan kuitenkin.

    Eikä meidän ystävyys kai määrittelemällä ole sellaista kuin on. Hän vain todella on paras ystäväni, vaikka muitakin hyviä ystäviä löytyy. Eikä se mielestäni vähennä minkään muun ystävyyden arvoa, jos yksi tuntuu minusta läheisimältä. Eihän tuo sana “paras” sinänsä kuvaa meidän suhdetta kovin hyvin, kun on kauan tuntenut ja välillä ollut liiankin tiiviisti yhdessä, niin ystävyydessä on kaikenlaisia muitakin puolia kuin niitä parhaita ;) Vähän niinkuin siskoni kanssa myös.

  • pullapulla

    Minulla ei nyt ole mitään erityistä sanottavaa asiaa, paitsi että minulle on paras ystävä :) Minulla on myös paljon muita kavereita, sekä kolme muuta ystävää, jota voin kutsua todella läheisiksi ja joille kaikille kerron yhtä paljon asioitani, mutta tämän yhden kanssa meillä on vaan kerta kaikkiaan sellainen yhteisymmärrys, joihin en vain yllä muiden kanssa. Tämä nyt kuulostaa hölmöltä, mutta vaikkemme ole todellakaan aina samaa mieltä asioista, niin olemme kuitenkin aina samalla aaltopituudella. Ystävien arvottaminen kuulostaa tietysti ikävältä, mutta minusta olisi vähän valheellista kieltää, ettei hän olisi paras ystäväni, kun sellaiseksi hänet selvästi tunnen. Se ei tarkoita, että muut ystäväni eivät olisi minulle todella tärkeitä.

    En mitenkään “brändää” häntä kyllä sellaiseksi muiden seurassa, enkä ole itse ollut koskaan kolmas pyörä ystävyyssuhteessa, joten ehkä siksikin minun on helppo suhtautua myönteisesti tälläiseen ystävyyteen. Emme myöskään ole mikään symbioosissa elävä parivaljakko, vaan ystäväni asuu kokonaan toisessa maassa. Siksi tämän parhaan ystävyyden leimaaminen vähän negatiiviseksi tuntuu minulle hassulta, koska olen vain itse äärettömän kiitollinen, että muiden hyvien ystävieni LISÄKSI olen löytänyt maailmasta ihmisen, jonka kanssa minulla tuntuu olevan oikeasti erityinen yhteys :)

  • Ami

    Mää olisin voinu kirjottaa aivan samanlaisen tekstin!! Outoa :–)

  • Loki

    Ei minulla ole parasta kaveria. Olen isosta suvusta ja perheestä ja sukumme keskinäistä kakofonista ajatuksen vaihtoa (josta pidän) voi olla vaikea sopeuttaa kahdenkeskisiin suhteisiin. Joskus oli sellainen aika, jolloin jaoin arjen asioita toisen ihmisen kanssa tiiviisti ja pidin toimintaa ystävyytenä, mitä parhaimpana, mutta se meni puihin. Long story short, älä ikinä aloita “suhdetta” parhaan ystäväsi kanssa, koska jos asiat menevät niin huonosti kuin ne voi mennä, ystävä on entinen. Tosin koitapa kieltäytyä aloittamasta romanttista suhdetta niin, ettei ystävä ole entinen… hmmm… unsolved. Nyt elämässäni on ihmisiä, joihin pidän yhteyttä, mutta kaikkein parhaimpia ihmisiä on ne, joihin ei tarvitse pitää yhteyttä vaan yhteys vain jotenkin on ja kelluu. Paras ei tarkoita hierarkkisesti parasta vaan astetta, kuinka vähän tarvitsee pohtia sanomisiaan tai sanomatta jättämisiään, suunnitella jatkuvuutta ja olla huolissaan pitkästä hiljaisuudesta. Sellaisten ihmisten kanssa sitä on jotenkin automaattisesti oikein, ilman sen kummempaa strategiaa taustalla.

    Suurin yhteenkuuluvuus tulee yhdessä tekemisestä eikä sellaisen puutetta voi sanoilla parsia. Yhteydenpito tuntuu tietyissä tapauksissa aina hiukan pinnalliselta, ellei ihmistä näe säännöllisesti jonkun toiminnan parissa. Toki edellä mainittu pitää yrittää todistaa vääräksi, jos ihmisestä haluaa muuten pitää kiinni. Nyttemmin haluan ajatella, että oma harrastuneisuus on ihmissuhteissa isäntänä ja ystävyydet, kaveruudet ja tuttavuudet renkiä. Kaikkein parasta on, jos harrastus on jokin sellainen jossa haluaa ja voi kehittyä. Omaehtoiseen soppaansa kun sekoittaa sopivissa määrin kaikenkarvaiset suhteensa niin se on kaikille win-win (tahaton karva sopassa mielikuva). Fakta on kuitenkin se, että kenekään elämä ei voi olla pelkkiä kavereita ja ystäviä ja heidän tekemisiään. On oltava omaa, että voi olla kaikkein eniten itsensä muiden kanssa.

  • Mirka Cerena☮

    Oh god. Olen aina sanonut, että minulla ei ole koskaan ollut parasta ystävää. Asia on kyllä täyttä totta, mutta aikoinaan kun olisi ollut mahdollista että joku olisi sen paikan täyttänyt oli käsittämätöntä kouludraamaa joten niin jäi titteli jakamatta kuin käyttämättä. Ei sillä, että kovin huonosti menisi sillä minulla on ollut useita läheisiä ystäviä ja on edelleen. Ystäväni tuntuvat tosin vaihtuvan vuosien saatossa, ne läheisemmät muuttavat käsivarren mitan päähän ellei kauemmaksi. Jotkut vain kävelevät ovesta ulos, ilman sen kummempia riitoja tai epäselvyyksiä.

    Ehkä eniten minulla on elämässäni tuttuja. Tunnen paljon ihmisiä, mutta laajan ystäväpiirini ansiosta toisten ihmisten tietäminen tuntuu olevan vielä laajempaa. On hyvin harvinaista, että tapaamani uusi ihminen tulisi minun ystäväkseni mutta ei se mitään. Tuttuina on luultavammin mukavempaa, ilman sen suurempia paineita että kun on tuonkin ystävä. En edes tiedä mitä haen tällä kommentilla, kunhan vain avaudun näköjään tästäkin elämänosa-alueesta, joka ei ihan mene muiden normien mukaan.

    Koen silti vahvasti, että lapsuudessa koettu draama liittyen juuri ystäviin on tehnyt minusta tällaisen. Hieman etäisen, aina käsivarren mitan päässä olevan. Toisaalta, minulla on myös läheisiä ystäviä joiden kanssa olen yhteykissä päivittäin. Tietenkin tiedostan, että jossain vaiheessa elämääni he eivät välttämättä siinä ole mutta se ei tarkoita että ystävyytemme olisi yhtään huonompi.

    Yrittäessäni miettiä ystäviäni, laittaa heidän järjestykseen voin vain lyödä päätäni seinään. En laske ihmisiäni ympärillä sen mukaan, kuinka läheisiä he minulle ovat. Joidenkin kanssa nyt vaan on enemmän tekemisissä kuin toisten. Vuosien saatossa olen kyllä huomannut, että laajan tuttupiirin ansiosta käytän enemmänkin lisänimikkeitä määritellesäni missä vaiheessa elämääni he ovat alkaneet kulkemaan aikalailla samaa matkaan. Jotkut tuttuni, ystäväni, kaverini liittyvät lapsuuden urheiluharrastukseen tai muutama vuosi sitten tapahtuteeneeseen opiskeluun. Toiset ovat uusia naamoja toisten tuttujen kautta.

    Mutta kuten asian ilmaisin heti toisessa lauseessani, minulla ei ole parasta ystävää. Tällä hetkellä ihminen, jonka koen lähimmäiseksi on se joka on lähin. Osa tutuistani tietävät, että olemme läheisiä. Osa ei tiedä hänen olemassa olostaan. Tuo ehkä kertoo enemmän minusta, kuin niistä jotka tuntevat minut.

  • Milou

    Myös minulla on paras ystävä. Olemme olleet parhaita ystäviä 8-vuotiaista saakka, ja vaikka hän nykyään asuu toisella paikkakunnalla, emme ole päivittäin yhteydessä ja elämäntilanteemmekin ovat tätä nykyä aika erilaiset, aina kun juttelemme tai tapaamme, tuntuu, että näimme eilen ja välillämme ei mitään välimatkaa olekaan. Hänen kanssaan olen aina oma itseni ja voin kertoa ihan mitä tahansa – hän tietää kaiken siitä, millainen olen ollut ennen ja mitä elämässäni on tapahtunut, joten tiedän hänen hyväksyvän minut ihan sellaisena kuin olen. Minulla on muitakin myöhemmin löytyneitä todella tärkeitä ystäviä, joita ajattelen sydänystävinä, mutta ihan niin kuin pullapulla yllä sanoi, heidän kanssaan ei löydy sitä aivan täyttä yhteisymmärrystä, johon varmaan olen parhaan ystäväni kanssa parinkymmenen vuoden aikana yhdessä kasvanut.

    Minäkään en mainosta ystävyytemme parhautta muille ystävilleni, mutta olen kyllä elvin kanssa täysin samaa mieltä siitä, ettei muiden ystävien arvoa vähennä se, että yksi tuntuu olevan henkisesti vieläkin lähempänä.

  • Plop

    Olen aina ollut oikeastaan se luokan tyttö joka tulee kaikkien kanssa hyvin toimeen, mutta jolla ei kuitenkaan omaa bestistä ole. Jossain välissä tuskailin paljonkin asian kanssa, “miten voi olla ettei mulla ole ketään tyttökaveria vaikka olenkin mukava kaikille”. Toisaalta tiedän asian johtuvan paljon siitä, että omat kiinnostuksenkohteeni ovat pitkälti teknisiä. Jotkut kaverit alkavat jo saada kyllikseen esimerkiksi Jolla-hehkutuksesta, jota tässä viime aikoina olen hieman harrastanut… :D Toisaalta jo yläasteelta lähtien olen pyörinyt aikalailla poikavoittoisissa kaveriporukoissa/koulutusalalla/töissä, joten niissä ei juurikaan noita “parhaita ystäviä” edes niin nimetä – on vain yhteinen ryhmä, jossa hengataan yhdessä. Jotenkin olen kokenut poikaryhmissä ilmapiirin olevan paljon rennompi ja avoimempi. Jos jokin asia kaverissa ihastuttaa tai vihastuttaa, siitä sanotaan suoraan eikä puhuta selän takana :)

    Jos kuitenkin pitäisi nimetä se “paras ystävä”, niin tällä hetkellä se olisi ex-poikaystäväni. Vaikka muutaman vuoden suhteemme päättyi hänen aloitteestaan eroon, ei silti kummallekaan ole jäänyt toisen kanssa vietetystä ajasta mitään katkeruutta – oikeastaan päinvastoin. Yhteisiä kokemuksia, matkoja ja muistoja on hauska muistella jälkeenpäin. Tietyllä tavalla kumpikin on matkan varrella kasvanut paljon, sillä aloimme seurustelemaan yliopiston ensimmäisen vuoden keväänä. Keskiarvoa paremmat välit exään ovat saattaneet jopa hieman herättää yhteisessä kaveripiirissä kummastusta, kun heitämme yläfemmoja nykyäänkin tavatessa :D Itseäni on kuitenkin kovasti eron jälkeen lohduttanut ajatus, että vaikka suhteestamme ei tullut vuosisadan rakkaustarinaa, niin olen kuitenkin saanut rinnalleni erittäin hyvän ystävän, jolle voin kertoa niin hyvät kuin huonotkin asiat.

    Eron myötä on myös konkreettisesti huomannut miten vahva ystäväpiiri onkaan vuosien saatossa ympärille kerääntynyt. Kun tiedotimme ex-poikaystäväni kanssa eropäätöksestä Facebookissa, sain saman illan aikana kymmenittäin lohdutuksia ja tsemppauksia. Sellaisiakin ihmisiä joita olin pitänyt vain enemmän tuttuina kuin varsinaisia kavereina, tuli tukemaan ja monen kanssa on tullut sen jälkeen pidettyä paremmin yhteyttä. Tietyllä tavalla siis eroaminen on vahvistanut kaverisuhteita. Samoin huomaan olevani jotenkin avoimempi ihminen nykyään. Eräs hauskimmista tuoreista tuttavuuksista on eräs tyttö, jonka tapasin sattumalta koiraa ulkoiluttaessa. Kävi ilmi, että hän jopa asuu melkein naapurissa, joten olemme säännöllisen epäsäännöllisesti käyneet yhteisillä koiralenkeillä silloin kun aikataulut ovat osuneet kohdalleen :)

    Tätä kirjoittaessa tuli mietittyä paljon nykyisiä ympärillä olevia kavereita. Vitsi, voisinpa antaa juuri nyt halausrutistuksen kaikille niille joita olen tätä tekstiä kirjoittaessa ajatellut ja sanoa “ootte tärkeitä” <3

  • millimi

    Minustakin paras ystävä ja bestis kuuluu lapsuuteen. Minulla on kaksi erittäin hyvää ystävää, kumpikin täysin erilaisia. Kummankin kanssa puhumme eri asioista ja teemme ihan erilaisia juttuja. Kumpikin varmasti myös näkee minusta ihan eri puolen. Toinen on lapsuudenkaveri, toinen taas vähän uudempi tuttavuus. Muut läheisimmät ystäväni ovat poikaystäväni ja siskoni, joiden kanssa suhde on tietenkin taas ihan erilainen. Olen samaa mieltä siitä, että erilaiset ystävät ikäänkuin täydentävät toisiaan, ei ole yhtä täydellistä ystävää joka jotenkin vastaisi kaikkiin tarpeisiini. Yksi jakaa kaikki samat lapsuusmuistot, yhden kanssa juttellaan henkeviä ja toisen kanssa biletetään ja hullutellaan. Ja sehän on ihanaa!

    Vähän sivuten tuota toista aihetta, jota meinasit alun perin käsitellä, itsellänikin on tapahtunut jonkinlainen ystäväero. Tämä tyttö oli juurikin se bestis peruskouluajoilta. Suhteemme oli todella tiivis ja olimme kuin paita ja peppu. Ystävyyssude on todellakin kuin parisuhde, tämä kaatui silloisen bestikseni omistamishaluisuuteen ja mustasukkaisuuteen ja kliseisesti erilleen kasvamiseen. Nykyään olemme ihan väleissä, mutta outoa miten niin tiivis ystävyys on muuttunut vaivaantuneeseen tapaamiseen kerran vuodessa tai harvemmin. Toisaalta sääli, toisaalta taas en edes haluaisi sen kummempia välejä. Emme vain ole enää samat ihmiset kuin silloin.

    Hassua kyllä miten vähän sitä puhuttaan ystävyyssuhteista ja miten tärkeitä ne kuitenkin on! Parisuhteita taas vatvotaan jatkuvasti, vaikka eihän niissä lopulta niin suurta eroa ole.

  • millimi

    Ja vielä; vau miten upeita kuvia! Etenkin tuo ensimmäinen, kaunis ja herkkä.

  • Sorella

    Niin, toki olen iloinen ystävän puolesta, mutta on se silti nähän haikeaa jäädä itse vähemmälle huomiolle. Mutta niinhän se vähän tuppaa menemään tuoreiden parisuhteiden kohdalla. Toisaalta olen joutunut opettelemaan, että olen itse aktiivisempi ystävyyden ylläpidossa – aiemmin se meni vähän toisin päin. Ehkä ihan hyvä huomata tämäkin asia!
    Toisaalta onkin ollut piristävää viettää enemmän aikaa muiden kavereiden kanssa, joihin on aiemmin tullut pidettyä vähemmän yhteyttä. Eli on muutoksissa aina ne hyvätkin puolensa. :)

  • Sarppa

    Mielenkiintoista pohdintaa ja paljon hyviä kommentteja!

    Itse en enää aikuisiällä (32-vuotiaana) laittaisi ystäviäni/kavereitani “nokkimisjärjestykseen”, mutta sisimmässäni tiedän kyllä keille heistä voin purkaa niitä kaikista tärkeimpiä ja vaikeimpia asioita kun niitä tulee.

    Silti sydämessä tuntuu läikähdys kun voin sanoa että poikaystäväni on ollut paras ystäväni jo 12 vuotta. Hän on minulle se erityisen läheinen tyyppi, joka onnekseni haluaa jakaa kanssani elämän hyvät ja huonotkin hetket. Koen että suhteemme on oikeanlaisella pohjalla juuri siksi, että hän on myös paras ystäväni, ja oli sitä jo ennenkuin aloimme seurustella.

  • Kattjes

    Todella mielenkiintoinen ja hyvä postaus! Itse kävin ala-asteen pienellä kyläkoululla, jossa kaikki tunsivat toisensa. Olisin varmastikin halunnut sen parhaan ystävän, mutta jäin aina jotenkin ulkopuoliseksi ja näin aikuisena ajateltuna myös hieman kiusatuksi. Pienessä koulussa oli kahdesta eri perheestä nelilapsinen sisarusparvi (molemmissa kaikki lapset olivat tyttöjä), jotka pitivät toistensa puolta tiukasti ja jotka myös helposti liittoutuivat muita vastaan. Niinpä yläasteelle siirtyessäni tunsin vihdoin olevani enemmän oma itseni, yksilö, ja pystyin aloittamaan ystävystymiset ikään kuin puhtaalta pöydältä. Sen sijaan näillä sisaruksilla vaikutti olevan vaikeampaa solmia uusia ystävyyssuhteita. Sain yläasteella paljon uusia ystäviä ja sen parhaan ystävän, ja nautin siitä tunteesta suunnattomasti. Vihdoin löysin sen “oman ihmisen”. Ystävyyssuhteet ovat vuosien varrella muuttuneet ja nykyisin näen asian samoin kuin sinä, eli en enää osaa enkä varsinkaan halua lokeroida ihmisiä paremmuusjärjestykseen. Omalla kohdallani olen huomannut, että on suunnaton rikkaus, että minulla on elämässäni ihmisiä, joiden kanssa voin tehdä eri asioita. Yksi on loistavaa matkaseuraa, toinen yhtä mahtavaa biletysseuraa, kolmannen kanssa parannetaan maailmaa ja neljännen kanssa nauramme itsemme kipeiksi. :) Lisäksi vasta aikuisiällä olen törmännyt minulle uuteen ystävyyden muotoon, eli naisen ja miehen väliseen ystävyyteen. En voi ymmärtää, kuinka jonkin käsityksen mies ja nainen eivät voisi olla “vain” ystäviä. Kyllä voivat! :) Miehen kanssa käydyt “pintaa syvemmälle” -keskustelut ovat olleet mielestäni todella avartavia ja mielenkiintoisia.

    Innolla odotan toista postaustasi ystävyyssuhteista! :)

  • Minä vain

    En tiedä, pidänkö itseäni epäonnistujana vai olenko vain onnekas todetessani, että mulla on vain yksi läheinen ystävä. Tietysti olen läheinen myös poikaystävän kanssa, muttei se tule koskaan olemaan sellaista läheisyyttä kuin tämän tosi läheisen ystävän kanssa.. Vaikka asumme eri paikkakunnilla nykyään, emmekä ole kauhean usein yhteydessä, tiedän, että hän kulkee kaikesta huolimatta rinnallani. Tiedän myös, että hän on tukenani ja että voin luottaa häneen 100 %:sti. En ole milloinkaan kokenut samanlaista sielunsisaruutta kenenkään muun kanssa – tuskin tulen kokemaankaan.

  • Aava

    Mielenkiintoinen kirjoitus ja kiinnostavia kommentteja, jotka herättivät pohtimaan omia ystävyyssuhteitani!

    Minäkään en enää nykyään osaisi puhua parhaasta ystävästä, vaan ennemminkin minulla on muutama erityisen läheinen ystävä. Lisäksi minulla on yksi läheinen ystäväjoukko, joiden joukosta oikeastaan vain yksi yksilöityy yksinään erityisen läheisiin ystäviin, mutta kokonaisuutena olemme erittäin hyviä ystäviä. Olemme tehneet paljon kaikkea mukavaa yhdessä ja vaikka asumme nykyään kaikki eri kaupungeissa, tapaamme säännöllisen epäsäännöllisesti toisiamme. Ja vaikka näkemisessä olisi väliä, läheisyys säilyy.

    Olen myös viime aikoina pohtinut ystävyyssuhteen loppumista ja sen uusia mahdollisuuksia. Ystävyyssuhteeni teiniaikojeni parhaaseen ystävään katkesi jatko-opintojen myötä elämäntilanteiden ja asuinpaikkojen muututtua. Useita vuosia myöhemmin asuimmekin taas samassa kaupungissa ja koetimme viritellä tuttavuussuhdettamme uudelleen. Tuolloin kuitenkin tapaamisemme ja yhdessäolo tuntui todella väkinäiseltä. Nyt, kun polkumme ovat jälleen kohdanneet, olen viettänyt erittäin mukavia ja rentoja hetkiä hänen kanssaan. Elämäntilanteet muuttuvat, ihmiset muuttuvat ja odotukset muuttuvat. Omalla kohdallani luulen, että yksi tärkeä tekijä on ollut se, että nyt minulla ei ole enää niitä samoja odotuksia kuin aiemmin. Edellisellä kerralla muistelin kaiholla teinivuosien paita ja peppu -suhdetta ja yritin tavoittaa hitusta sitä samaa. Nyt olen osannut lähteä tästä hetkestä ilman menneisyyden painolastia. Yhteinen menneisyys on ennemminkin jotain yllättävää, joka ajoittain nousee esiin ja johon on hauska viitata, kun tajuaa tietävänsäkin tämän asian ihmisestä, joka tuntuu tavallaan uudelta kaverilta.

    Menetettyihin ystäviin kuuluu myös eksäni. Koin hänet usean vuoden ajan läheisimmäksi ystäväkseni, mutta eromme jälkeen olen menettänyt hänet ystävänä, vaikka puhuimme, että yrittäisimme pitää ystävyyttä yllä. Toisaalta etäisyys on tehnyt hyvää ja pohdin, että ehkä jos joskus päädymme samaan kaupunkiin, meidän olisi mahdollista olla jälleen ystäviä tai ainakin kavereita.

    Edellä mainittiin myös äiti parhaana ystävänä. Minulla on myös erittäin läheinen suhde äitiini ja iän myötä suhteemme on entisestään kaverillistunut. En kuitenkaan laske häntä mukaan miettiessäni läheisiä ystäviäni, vaan hän on äitini ja se määrittää ennen kaikkea häntä.

  • Nann

    Minulla oli lapsena/nuorena kaksi bestistä, toinen koulusta ja toinen harrastuksista. Nykyään, yli kolmekymppisenä, minulla on kahdeksan sydänystävää sekä liuta hyviä ystäviä, enkä arvota heitä paremmuusjärjestykseen. Lapsuuden bestikseni kuuluvat edelleen tähän sydänystävien porukkaan. Osalle em. joukosta olen selvästi bestis (olin kaasona, olen parin ystäväni esikoisen kummi), mutta osalla taas on muista bestiksiä, eikä se minua haittaa. Itse en arvota ystäviä, mutta toisille taas joku on ylitse muiden, bestis. Monella muullakin ystävälläni tiedän olevan bestiksiä edelleen näin aikuisena ja minulle se on ihan fine. Itse toivon, että omat sydänystäväni eivät tulevaisuudessa pahastu, kun “joudun” jonkun heistä valikoimaan lapseni kummiksi ohi muiden, samoin kuin kaasokseni, vaikkei tälläkään ole tarkoitus arvottaa heitä. Kaikkia kahdeksaa sydänystävää kun ei voi näihin hommiin samanaikaisesti valita. :) Esim. toinen ystäväni, jonka esikoisen kummi olen, ei tule olemaan oman esikoiseni kummi, kun taas toisen kummilapseni äidin taas valitsen oman lapseni kummiksi. Yhtäkaikki, olen onnellinen kun minulla on niin monta rakasta ystävää, osa lapsuudesta saakka ja osittain samaa porukkaa, osa taas vasta aikuisena tavattuja. Olen myös onnistunut osittain yhdistämään eri porukoiden ystäviäni, minulla on siis ihana toinen perhe tässä ympärilläni. Kiitos kiinnostavasta pohdinnasta, joka sai minutkin kommentoimaan. :)

  • Nokis

    Minulla on pienestä pitäen vaihdellut tämä koko systeemi, välillä on ollut hyviä ystäviä niin paljon, etten ole osannut päättää kuka on paras ystäväni, ja kysyttäessä valinnut aina satunnaisesti jonkun näistä parhaista. On myös ollut vaiheita, jolloin olen saattanut kuukauden pari, tai ehkä vain muutaman viikonkin viettää intensiivisesti jonkun henkilön kanssa ja sitten on tullut joku toinen, nämä henkilöt ovat vaihdelleet oman fiiliksen mukaan riippuen siitä millaista seuraa kaipasin ja olleet aina sen vilahtavan hetken “parhaita ystäviäni”. Nyt olen ehkä ensimäistä kertaa todella löytänyt sen pitkäaikaisen kaikkeista parhaimman ystävän, jota melkein siskona voisi pitää. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö omistaisi muitakin hyviä ystäviä joille jakaisin lähes kaikki asiani, ero muihin ystäviini vain on se, että meillä on elämässä enemmän yhteistä kaiken toisillemme jakamamme lisäksi, joka nostaa tämän ystävyyssuhteen ns. toiselle tasolle muihin verrattuna. Ystävyyssuhteemme ns. sisältää kaikki nämä ystävyyden muodot; sydänystävä, sielunsisko ja läheinen ystävä. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että ns. “todellista” parasta ystävää ei voi olla montaa kerralla, läheisiä ystäviä sitäkin enemmän.

  • kitsune

    olen 20-vuotias helsinkiläistynyt tyttö itä-suomesta, ja ajattelin jakaa oman kokemukseni ystävyydestä. Muutimme kolmen ystäväni kanssa toiselle paikkakunnalle lukioon. Lukiossa sairastuin vakavaan masennukseen ja tuntui, että menetin kykyni päästä lähelle ihmistä, saati päästää muita lähelleni. Kun kerroin sairastumisestani yli 10 vuoten aikaisille, läheisimmille ystävilleni, minut jotenkin yksinkertaisesti ehkä pelosta, uusista suhteista ja nuoruudesta johtuen jätettiin tuskani ja yksinäisyyteni kanssa täysin yksin. Eristäydyin kaikesta ja laihduin rajusti. Harkitsin miltei joka päivä elämäni päättämistä. Jotenkin pääsin (yksin) jaloilleni siitä kaikesta, ja yhtäkkiä jouduin leikkaukseen, josta kukaan ei ensinnäkään tuntunut välittävän tai kokevan tarpeelliseksi kysyä miten voin. Parannuin yksin monta kuukautta. Tuntuu jotenkin niin ihmeelliseltä, oliko vika minussa? Olinko niin ärsyttävä ja inhottava ihminen? miksi ihmiset eivät halua olla luonani? Kun puhutaan bestiksistä ja sydänystävistä, ne tuntuvat niin oudoilta käsitteiltä. Huomaan selkeästi katkeroituneeni ja haavat hylkäämisestä ovat todella syvällä. Nyt neljän-viiden vuoden kuluttua asun Etu-Töölössä ja työskentelen taidealalla, työssä josta en olisi koskaan uskonut saavani. Tuntuu että tällä valtavalla tarpeellani tulla tiedostetuksi olen päässyt tänne asti. Silti aina kun näen hyvät ystävät syventyneenä keskusteluun, tunnen suurta kateutta ja itsesyytöstä.

  • Jenniii

    Tarkennettakoon, ettei tekstillä ollut tarkoitus leimata “parhaita ystäviä” mitenkään negatiivisesti. Kuten tekstissä totesin pariinkin otteeseen, niin nimitys on varmasti luonteva, jos oikeasti on ystäväpiirissä joku, joka tuntuu huomattavasti läheisemmältä kuin toiset – tavalla tai toisella. Pyrin esimerkkien kautta kyseenalaistamaan vain tuota koko käsitettä sellaisissa tilanteissa, kun tuollaisia sydänystäviä on useita. Monilla on siitä huolimatta tarve arvottaa joku yli muiden tai tarve olla jollekulle muulle se kaikkein paras ystävä.

    Tottakai siitä kuuluukin olla onnellinen, jos on löytänyt tuollaisen todellisen sielunsisaren. :) Itse taidan olla siinä mielessä onnekas, että minulla on useampikin sellainen ystävä ja juuri siksi tuntuisi mahdottomalta nimetä heistä vain yksi parhaaksi ystäväkseni.

  • Jenniii

    Mahtavaa, kiitos lukuvinkistä. Pitää ehdottomasti tsekata tuo!

  • Liv

    Meitä kaikkien kavereita, mutta bestiksettömiä näyttää olevan useampiakin :) 

    Minä(kin) olen ollut ihan jo tarhaiästä (1,5v lähtien siis ;D) saakka kaikkien kaveri. Multa jäi aikanaan puuttumaan ne “poikabakteereita hyi” -jutut tai että olisin leikkinyt vain tyttöjen kanssa tai vain tyttöjen leikkejä. Sama sitten koulussa ensin ala-asteella, myöhemmin yläasteella ja siitä eteenpäin lukioon ja ammattia opiskellessa (okei, ei kai näissä kolmessa vikassa enää niin eroteltukaan tyttöjä ja poikia ;D). Mulla on aina ollut enemmän miespuolisia ystäviä, kuin naispuolisia. Siis ihan aina. Jo päiväkodissa mulla oli 2 läheistä tyttökaveria ja heidän lisäksi 5 hyvin läheistä poikakaveria. Ala-asteelta muistan etäisesti leikkineeni kahden tytön kanssa. Ala-asteen lopulla ja yläasteella kuvioihin rupesi tulemaan enemmänkin naispuolisia, mutta edelleenkin pojat oli ne, joiden kanssa tulin paremmin toimeen ja joiden niskaan purin fiilikseni ja tuntoni (ja ei, en ole koskaan ollut poikatyttö tai “yksi pojista”). 

    Aina silloin tällöin sitä on kateellinen ihmisille, joilla on se paras kaveri. Minä oon kuitenkin ajatellut, että vika on vähän mussakin, että mulla ei moista ole koskaan ollut parasta kaveria: minä en paljoa meinaa itsestäni ole antanut. Eikä voi odottaa saavansa, jos ei anna. Minä oon siis niitä ihmisiä, joille kuuluu yleisesti ottaen aina hyvää (vaikkei oikeasti kuuluiskaan). Minä en puhu ongelmistani. Viime kesänä kavereiden kanssa oli yleisesti puhetta aiheesta, heistä jokainen joutui toteamaan, ettei oikeasti tiedä, mitä mulle kuului just sillä hetkellä. Mulla on ikävä tapa pudotella älyttömiä pommeja jälkeen päin, muttei antaa kavereille mahdollisuutta tukea silloin, kun sitä tukea oikeasti tarvittaisiin (tiedättekö ihan esimerkkeinä vaikka,- näitä ei ole käynyt,- että isä kuoli, sain keskenmenon, jäin rekan alle ym.). 

    Nyt on ihan selkeästi jotain muutoksen tuulia menossa. Yksi ystävä, jonka kanssa ollaan tunnettu ala-asteelta saakka (on muuten entinen pikkusiskoni bestis) on nyt hiljalleen saanut liikkeelle jonkinlaisen avautumisen muutoksen minussa. Huomaan ja tunnen itsessäni jatkuvasti ihmisten ilmoilla ollessani, kuinka puhun asioistani avoimemmin, kuinka huomioin ihmisiä eri tavalla kuin ennen (en nyt ota kantaa että paremmin vai huonommin, vain eri tavalla) ja kuinka asennoidun jotenkin erilailla. Minä pidän tästä uudesta minästäni, toivottavasti hän kehittyy herttaisen avoimeksi ajan kanssa :D 
    Tätä yhtä ystävää voisin jopa kutsua parhaaksi kaveriksi. Hän on eri tapaa lähellä, kuin muut. Hän saattaa tulla kylään päivänä, jona molemmat ollaan väsyneitä ja kiukkusia. Sitten istutaan kaksi tuntia hiljaa ja ärähdellään vähän, ja toisen mentyä ollaan jopa onnellisia, että olipa kiva kun toinen kävi. Sillä tavalla läheinen. Ihanaa! 

  • Ava A.

    En kommentoi kovin usein, mutta lukuisat hyvät kommentit innostivat minutkin kertomaan ystävyyssuhteistani.

    En ole koskaan välittänyt kovin suuresta tuttavajoukosta, mutta hyvät ystäväni ovat minulle todella rakkaita. Meillä on omat elämämme, välillä näemme useammin, välillä harvemmin, mutta se ei haittaa. Tähän ikään olen ehtinyt käydä läpi hyvin erilaisia ystävyyssuhteita, tiiviitä lapsuuden ja nuoruuden paitapeppu-vaiheita, opiskeluajan kaveri- ja ystäväporukoita, opiskeluvaihdon lyhyessä ajassa tiiviiksi muodostuneita ystävyyssuhteita, pitkän parisuhteen tuoman läheisyyden, ihmisiä jotka olen tuntenut käytännössä koko elämäni ja aikuisiällä tavattuja ihania ihmisiä, joiden kanssa on vaan syystä toisesta synkannut hyvin. Yhden ystäväni kanssa olen tuntenut jo tarhaikäisestä (eli yli 30 vuotta). Näin aikuisina olemme hyvin erilaisia ihmisiä, enkä usko että meistä olisi edes tullut ystäviä jos olisimme tavanneet nyt. Mutta vaikka emme näe kovin usein, jatkuu juttumme aina yhtä luontevasti ja tiedän että hän tulee aina olemaan elämässäni. Yhden läheisimmistä ystävistäni kanssa olimme bestiksiä alle kouluikäisinä ja vaikka kouluiässä tuli ja meni muita bestiksiä, eikä mustasukkaisuuksiltakaan aina vältytty, niin meidän ystävyytemme säilyi. Emme ole arjessa toistemme läheisimmät ystävät (olemme asuneet eri paikkakunnilla jo n. 15 vuotta), mutta välimme ovat silti erityiset ja tiedän että molemmat luemme toisemme läheisimpiin ystäviimme. Opiskeluajoilta on jäänyt ihana ystäväpiiri, joiden kanssa näemme yhä säännöllisesti joko yhdessä tai erikseen. Yksi rakkaimmista ystävistäni on opiskeluaikainen kämppikseni, josta on tullut minulle kuin sisko. Hän onkin yleensä se, jolle soitan vaikka suruistani ensimmäisenä. Ystävät ovat elämäni suola, joita ilman tämä maailma olisi minulle paljon tyhjempi. En mielelläni laita näitä tärkeitä ihmisiä mihinkään järjestykseen, sillä he ovat kaikki tärkeitä omalla tavallaan. Joskus saatamme loukata toisiamme, joskus ystävyyssuhteet muuttuvat kaverisuhteiksi, menevät tauolle tai loppuvat kokonaan, mutta on ihanaa tietää myös, että on ihmisiä, joihin voi aina luottaa ja joiden en usko koskaan häviävän elämästäni. Toki olen joskus ollut mustasukkainen, mutta olen yrittänyt opetella siitä irti ja olen myös huomannut, että niistä ystävistä joiden rakkauteen voi täysin luottaa, ei edes tarvitse olla mustasukkainen, vaikka heillä olisi myös muita rakkaita ystäviä. Ystävyyttä on monenlaista ja onneksi näin aikuisena läheisyyttä riittää jaettavaksi useammankin ihmisen kesken.

  • P

    Mielenkiintoista, kiitos aiheen käsittelystä!
    Heräsi monta ajatusta.
    Ensinnäkin, itselleni sanalla ystävä on ihan tietty merkitys. Liitän sen vain ihmissuhteisiin, jotka menee pintaa syvemmälle. Pitää olla tietty läheisyys. Tutut tavataan eri yhteyksissä, työn tai muun puolesta. Niihinkin voi tuntea tietynlaista läheisyyttä, iloita heidän olemassa olostaan, mutta ystävä on minulle tarkoittanut niitä läheisempiä.
    Usein naisille muodostuu yksi muita läheisempi ystävyyvsuhde. Ei aina, ei kaikille, mutta jotenkin tuo tarve tuntuu ainakin jossain määrin useilla olevan. Etenkin lapsena. Mutta tunnistan tarpeen itsessäni vieläkin. Minulla olikin tällainen suhde, mutta parin viime vuoden aikana siinä on tapahtunut jonkinlaista luonnollista etääntymistä…Päärjään ihan hyvin ilmankin, sellasta se on kun on aikuinen, mutta välillä huomaan, että jossain sisälläni tuo tarve voisi kuitenkin olla…Emme tämän ystäväni kanssa kutsuneet toisiamme parhaaksi ystäväksi tai bestikseksi. Luulen, että hän olisi ehkä tuntenut vähän samantyylistä vastenmielisyyttä noita käsitteitä kohtaan kuin sinä Jenni. Joskus tuntui vähän pahalta aavistus siitä, että hän ei haluaisi käyttää minusta sanoja paras ystävä. Toisaalta, vähän niin kuin sinäkin Jenni kuvasit, ei se haitannut koska tiesin tasan tarkkaan kuinka läheisiä olimme.
    En käyttäisi kenestäkään ystävästäni käsitteitä paras ystävä tms jonkun toisen ystäväni seurassa, koska se kuitenkin tuntuisi turhalta luokittelulta/vertailulta, ja voisi aiheuttaa kuulijalle ikävän olon kuin olisi olemassa jokin arvoasteikko, jossa hän on alempana.

    Nuorena, yläastella ja lukiossa, minulla oli muutama todella hyvä ystävä, joiden kanssa olimme kaikki keskenään ystäviä. Ne siteet muodostu niin vahvoiksi, että vaikkemme enää ole siinä roolissa toistemme elämässä, emme soittele kuin harvoin, emme ehkä edes ystävystyisi tänä päivänä, niin luulen, että yhteydnpito ei silti tule koskaan kokonaan loppumaan. Se lapsena ja nuorena luotu side on niin vahva, että tullaan varmaan aina jotenkin seuraamaan toistemme elämää.

  • SS

    Minun perheelläni on vanhoillislestadiolainen tausta, jonka vuoksi olen kokenut lähes koko lapsuus- ja nuoruusaikani olevani ulkopuolinen ja se on vahvistanut kohdallani sitä tunnetta, ettei mulla ole suurimman osan ajasta ollut yhtään parasta ystävää. Pitkään tunsin koulussa olevani se luokkamme tytöistä se pariton. Lapsuudesta muistan hämärästi joitain muistoja lapsuuden parhaasta kaverista, joiden kanssa tiet erosivat meidän perheen muutettua toiselle paikkakunnalle. Ala-aste – ja yläasteikäisenä mulla oli omasta mielestäni paras kaveri, jonka kuitenkin “jaoin” sukulaistyttöni kanssa, ja josta olin jossain määrin mustasukkainen, kun hän nimitti omiksi parhaiksi kavereikseen minua ja sukulaistyttöä.

    Lukiossa tutustuin poikaan, josta tuli myöhemmin paras ystäväni, ja samalla myös se, jonka kanssa olisin halunnut olla yhdessä lopun elämääni. Suhde kuitenkin kariutui ongelmiinsa, ja myöhemmin olen pohtinut tuota suhdetta, ja sitä, miten äärimmäisen tärkeää on se, että rakkaussuhteen ulkopuolellakin on ystäviä. Jos se yksi, tärkein sekä ystävyys- että rakkaussuhde kariutuu, menee paketissa samalla paras ystävä ja se ehkä rakkain ihminen. Ja sitten jos on keskittynyt siihen yhteen ihmiseen sekä rakkaus- että ystävyysrintamalla, on hieman noloa palata takaisin niiden tyyppien pariin, jotka on hylännyt kun tämä ykkösihminen on tullut elämään.

    Kotoa muutettuani vihdoin oivalsin sen: aikaisemmin häpesin isoa sisarusparveani, mutta nykyään niiden joukossa on myös parhaat ystäväni. Toimeen ei tultu saman katon alla asuessa murrosiän kourissa, mutta nykyään sisarukseni ovat parhaita tyyppejä ikinä! Sitä paitsi harvemmin tulee ajatelleeksi, että sisarukset ovat ne ihmiset, joiden kanssa elämässä kuljetaan rinnakkain kaikista pisimpään.

    Olen vähän surkutellut ystävätilannettani uudella paikkakunnalla, kun en niin välitä juosta baareissa opiskelutovereiden kanssa. Myöhemmin oivalsin, ettei ystäviä tarvikaan noukkia kaikkia kerrallaan ja väkisin; niitä tarttuu mukaan eri vaiheista omaa elämää. On sisaruksia, on lapsuudenystäviä, on ystäviä, joihin on tutustunut lukiossa, on uuden paikkakunnan opiskelijatovereita (muutamia), on työkavereita, on naapureita, ja mitä kaikkea vielä, joita en osaa edes ajatella nuoren ikäni vuoksi! (Tätä kirjoittaessani tajusin, että kesätyöpaikallakin on mulle yksi ystävyyden alku, jos osaan asennoitua siihen oikein!) Osa asuu kaukana, osa lähellä ja mielestäni osuit asian ytimeen puhuessasi ystävyyksien erilaisista laaduista: on ihan okei, että kaikkien kanssa ei jauheta rakkaussuhteista tai vaikka unelmista.

    Odotan sitä postausta ystävyyden hiipumisesta. Sen lisäksi, että olen menettänyt ystäviä (toinen on aloittanut parisuhteen, ystävä mennyt oman parisuhteen mukana), minä olen yhden kerran itse ollut se, joka on etäännyttänyt ystävyyssuhdetta. Oma elämäntilanteeni muuttui radikaalisti muutettuani omilleni, ja toinen pysyi aloillaan. Toisen puheenaiheet eivät enää tuntuneet ajankohtaisilta minulle, ja tuo sama tyyppi saattuu olemaan ihminen, jolla on hurjan iso tarve olla muille mieliksi, ja ei sen vuoksi esimerkiksi uskalla olla eri mieltä keskustelukumppaninsa kanssa. Lisäksi sama ihminen oli jotenkin sokea keskustelun lainalaisuuksille, ja tapasi esimerkiksi puhua jatkuvasti ihmisistä, joita en itse tuntenut.

  • P

    Ihana lukea kaikkien kommentteja, vaikken ihan kaikkia jaksanutkaan, mutta mieleen tuli vielä yks tilanne. Tiiättekö kun ihastuu jonkun kanssa ja toinen on yhtä ihastunut, mutta vähän niin kuin ei halua myöntää tai vastustelee, koska et jotenkin sovi hänen imagoon tai sussa vaan on jotain hänestä kai noloa tms…No se sama voi joskus käydä ystävyyssuhteessa, ikäänku toinen ei haluis antaa ihan täyttä tunnustusta ystävyydellenne…Oon ollu joskus vähän siltä haiskahtavassa tilanteessa. Ärsyttävää! Lapsellista jos mikä, eikä ihan kivalta tunnu.

  • Johanna -

    En kovinkaan usein kommentoi blogeihin, mutta nyt on tehtävä poikkeus, koska minullakin heräsi niin monta ajatusta. Kirjoitat todella hyviä ja pohtivia juttuja ja niitä on aina ilo lukea! Tämä juttu kosketti minua melko läheisesti, koska omassa elämässäni ystävyysasiat ovat menneet tähän asti vähän penkin alle – jos minnekään.

    Olen aivan lapsesta asti tuntenut itseni ulkopuoliseksi muiden samanikäisten tyttöjen kanssa, eikä sitä “omaa porukkaa” ole vieläkään löytynyt. Olen usein pohtinut syitä yksinäisyyteeni, ja tullut liian monesti negatiivisiin lopputuloksiin. Ensinnäkin, koulussa olen saanut ehkä jonkinlaisen ‘hikarin’ leiman otsaani, ja olen muutenkin aina omasta mielestäni ollut toisista poikkeava ajatusmaailmaltani. En vain ole kokenut kuuluvani mihinkään, kenenkään vierelle. Toiseksi, vietin pienempänä paljon aikaa erään ihmisen kanssa, josta tuli sitten minulle se “ainoa ystävä”. Tämä oli kuitenkin melko ongelmallista, sillä ystävääni kiusattiin. Kiusattiin silloin, ja on sen jälkeen kiusattu koko kouluajan, mistä ei tietenkään seurannut mitään hyvää. Muistan kuitenkin selvästi, miten ärsyyntynyt olin ystävääni hänen luonteensa vuoksi ja miten meillä meni sukset ristiin lähes joka tapaamisella. Nykyisin tilanne on vielä pahempi, ja tunnen itseni jopa huonoksi ihmiseksi hänen seurassaan. Luulen, että kavereiden saaminen vaikeutui ystäväni takia takia: pysyin hänen rinnallaan piittaamatta muiden kommenteista – kärsien seurauksista. En tiedä miksi, koska minulla oli melko paha olla koko ajan. En tietenkään ole pahoillani siitä, että puolustin ystävääni. Väillä sitä vain ajautuu ajattelemaan, miten asiat olisivat kääntyneet erilaisessa tilanteessa. Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että hän on pysynyt ystävänäni kaikki nämä vuodet, vaikka yhteydenpito onkin vähentynyt huomattavasti peruskoulun päätyttyä.

    Yläasteella sain myös uuden tuttavuuden. Meistä tuli muka jopa paremmat ystävät, kuin mitä olimme olleet lapsuudenystäväni kanssa. Kaveruutemme oli kuitenkin alusta alkaen pelkkää kilpailua ja selkäänpuukottamista, ja yhdeksännellä luokalla olimme jo melkein vihamiehiä. Tämän kyseisen henkilön takia välini lapsuudenystäväänikin viilenivät. Onneksi olemme jo saaneet ne korjatuksi. Olen kuitenkin alkanut epäilemään ihmissuhdetaitojani. Enkö todellakaan osaa arvostaa ystäviä ja aiheutanko itse ystävyyssuhteideni hajoamisen, vai onko minulla vain käynyt huono tuuri? Osittain voin tietysti syyttää pientä asuinpaikkakuntaani. Täällä “kaikki tuntevat kaikki” ja jokaisella on jo oma porukkansa – paitsi minulla.

    Päätin juuri ensimmäisen vuoden lukio-opiskelua. Voin sanoa, että yksinäistä on ollut. Ne kerrat, jolloin olen viettänyt aikaa ‘ystävieni’ (pikemminkin muodollisten kavereiden) kanssa, voi laskea kahden – ellei yhden – käden sormilla. Olen ollut jo niin kauan ilman vakituisia tai kiinteitä kaverisuhteita, että ne ovat alkaneet tuntua jopa ahdistavilta. Lähden niin harvoin mihinkään sosiaalisia taitoja vaativiin tilaisuuksiin tai kavereiden järjestämiin ‘bileisiin’, että minua ei enää edes kutsuta niihin.

    Minulla ei siis ole ‘bestistä’, parasta ystävää. Toki pidin näitä edellä mainitsemia henkilöitä sellaisina, kun olin nuorempi, mutta nykyisin yhteydenpito on niin vähäistä, että tosiystävyydestä tuskin voidaan enää edes puhua. Jos vietän vähänkin pidemmän aikaa ystäväni kanssa, lopputuloksena on mykkäkoulu ja jatkuva piilovittuilu. Katson kateellisena henkilöitä, jotka viettävät aikaa kavereidensa kanssa ja oikeasti viihtyvät. Toki minullakin on ne “kaverit”, joita nään päivittäin koulussa. En kuitenkaan koe olevani yhtään heidän kaltaisensaan, en siis viihdy heidän seurassaan. Eräskin tyttö, jonka kanssa vietän eniten aikaa näistä “kavereista”, on niin negatiivinen maailmaa kohtaan, että hänen seurassaan masentuu.

    Olen hyväksynyt tämänhetkisen tilanteeni – se kun on aina ollut tällainen. Minun kohdallani elokuvan katsominen tai kahvilla käyminen todellisen ystävän kanssa on hyvin kaukainen ajatus. Olen kuitenkin toiveikas tulevaisuuden suhteen. Uskon, että lukion ja muualle muuttamisen jälkeen löydän vielä henkilöitä, joiden kanssa todella viihdyn ja joiden seurassa ei tarvitse miettiä jokaista sanaa tai käytöstään. Toivo siis elää!

    Huhhuh, tulipa pitkä tarina. Halusin nyt kuitenkin kertoa tarinani, kun kerrankin sanaisen arkkuni avasin. Blogisi on yksi suosikeistani ja vaikutat ihmisenäkin aivan ihanalta ja herttaiselta! Kaikkea hyvää sinulle, Jenni. (:

  • Jenniii

    Kiitos, että jaoit tarinasi. <3 Haluan lohduttaa sinua sillä tiedolla, että oikeasti olen itsekin löytänyt suurimman osan läheisistä ystävistäni vasta viimeisten 5 vuoden aikana. Se tarkoittaa sitä, että 24 ensimmäisestä vuodestani minulle ei jäänyt käteen kuin oikeastaan kaksi lapsuudenystävää ja yksi opiskelukaveri, joista välit lapsuudenystäviin lähenivät kunnolliseksi ystävyydeksi vuosien eri puolella Suomea asumisen jälkeen vasta joitakin vuosia sitten. Minä kärsin yläaste-, lukio- ja opiskeluaikoina kovasti yksinäisyydestä, mutta lopulta olen minäkin löytänyt ympärilleni aidosti läheisiä ihmisiä. Mutta kaikki he jostain syystä löytyivät vasta Helsinkiin muutettuani. Säilytä siis toiveikkuutesi ja heittäydy rohkeasti sosiaalisiin tilanteisiin. Olen varma, että sinua varten tuolla on vielä joku ihana tyyppi tai useampikin! :)

  • captcha

    Mahtava aihe! Mä oon aina ollut sellainen helposti kaikkien kanssa toimeen tuleva, vähän kaikkien kaveri. Oon huomannut kuinka esim koulun alussa tutustumisvaiheessa seilaan eri ihmisten joukossa niin, että lopulta huomaan miten muut onkin jo “pariutuneet” ystäviksi ja mä olen edelleen kaveri :/ silloin ahdistaa, ja pelkään ettei ihmiset halua olla mun seurassa. Nyt voin kuitenkin levollisemmin mielin todeta, että vaikka oonkin ulospäinsuuntautunut, mulle ei vaan sovi muiden ihmisten päästäminen lähelle liian nopeasti, hiljaa hyvä tulee :)

    Mun mielestä on tosi luonnollista, että kaveriporukat vaihtuu ympäristön mukaan. Oon vaihtanut yläasteelle, lukioon ja amk:hon täysin tuntemattomien seuraan. Nautin mahdollisuudesta aloittaa puhtaalta pöydältä! On myös ihanaa muistella kaveriporukoita eri kouluista. Ne kuuluu selkeästi johonkin ikävaiheeseen ja niihin liittyy valtavasti hyviä muistoja. En enää pidä yhteyttä niihin, ja koin epämiellyttävöksi, kun lukiokaverille oli jotenkin vaikea hyväksyä sitä, että elämäntilanteet muuttuu eikä se ystävyys välttämättä pysy. Nähtiin pitkään väkisin silloin tällöin.

    Lukion loputtua havahduin kuitenkin ahdistukseen, että mulla ei ole ketään kenelle soittaa, että mennäänkö kahville. Sosiaalisena ihmisenä järkytyin, kun olinki yksin, mut onneks auskojen yhteensattumien kautta päädyin pitämään yhteyttä pariin yläastekaveriin.

    Silloin myös esimerkiksi vanha lukiokaveruus vaihtui työkaveruudeksi ja yllättäen syveni siitä tosiystävyydeksi. Siitä oon kiitollinen :)

  • Mietiskelyä

    Mullakaan ei ns. parasta ystävää ole, mutta tiedostan kuitenkin viihtyväni selkeästi parhaiten erään ihmisen kanssa. Ystäväpiirini on aika laaja, minulla on lähemmäs 10 jollain tavalla läheistä ystävää tai kaveria, joiden kanssa vietän aikaa useita kertoja viikossa. Muutaman heistä olen tuntenut ihan lapsesta saakka ja olen vasta nyt aikuisiällä huomannut, etten välttämättä niin pidäkään heidän seurastaan, tai lähinnä kahden heistä. Toisen kanssa ei vain hirveämmin ole yhteistä, eikä kyseinen ihminen oikeasti tiedä elämästäni juuri sen enempää, mitä facebook-statuksiin kirjoitan ja toinen on niin negatiivinen ja kateellinen monesta asiasta, että ystävyys hänen kanssaan tuntuu raskaalta. Nyt toinen on kuitenkin haastavassa suhteessa, jossa toivoisin voivani olla avuksi, vaikka en kyseistä miestä “hyväksykään”, eikä ystäväni juurikaan edes ilmoittele itsestään tai pyydä näkemistä. Tiedostan kuitenkin sen, etten itsekään ole heidän kanssaan kovin aktiivinen tapaamaan tai soittelemaan, mikä ehkä johtuu siitä, että toisaalta toivoisin ystävyyden vain väljähtyvän. Kuulostaa aika kamalalta. Tottakai rakastan kyseisiä henkilöitä, olenhan tuntenut heidät yli puoli elämääni, en vain koe saavani heidän ystävyydestään niin paljon, kuin joidenkin muiden ystävyydestä. Kumpaankaan en voi esimerkiksi luottaa sataprosenttisesti, etteivät käännä jotain sanomisiani minua vastaan. Harmillista kyllä :( En tiedä miksi he kuitenkin roikkuvat mukana..

    Tämä eräs ystävä, jonka miellän itselleni läheisimmäksi, ei ole koskaan taakka, eikä varmasti koskaan käännä mitään sanomisiani minua vastaan. Tiedän voivani luottaa 100% hänen tukeensa ja apuunsa aina ja toivon hänen tietävän saman asian minusta. Olen hänelle lojaalimpi, kuin monelle muulle. Hän tietää myös minusta lähes kaiken.

    Kaksi ystävää on tullut erittäin läheisiksi vähän vahingossa. Toinen työn kautta ja toisen tunsin jo ennestään, olemme vain lämmitelleet ystävyyttä uudelleen. Molemmista olen erittäin onnellinen ja toivon, että he tuntevat minua kohtaan samalla tavoin.

    Sitten on muutama ystävä, joiden kanssa puhutaan monista asioista ja aina tavatessamme juttu jatkuu, kuin ei koskaan oltaisi erossa oltukaan. Vaikka näkemisestä tai yhteydenpidosta olisi pidempikin aika, molemmat vain tietävät toisen olevan siellä valmiina jatkamaan siitä mihin viimeksi jäimme. Puheemme ovat myös erittäin syvällisiä ja lasken heidät myös läheisimmiksi ystävikseni.

    Erään kaverini kanssa lähennyttiin hyvinkin paljon ja koin välillä jopa erikoista yhteisymmärrystä hänen kanssaan, mutta jossain vaiheessa totesin hänen valehtelevan ja kaunistelevan minulle asioita ja omaa käytöstään. Hän on draamahakuinen ja luulee olevansa monen ihmisen yläpuolella. En enää viihdy hänen seurassaan, kuin ennen, enkä tiedä mihin tästä pitäisi jatkaa.

    Osan kanssa sitä on puolet elämästään hyvinkin läheisissä väleissä ja sitten esimerkiksi ystäväpariskunnan eron ja oman ystävän “hylkäämäksi” joutumisen myötä tajuaa, ettei kyseinen ystävä arvosta sinua samalla tavoin kuin sinä häntä. Hylkäämisellä tarkoitan yhteydenpidon lopettamista, tai sitä, ettei ystävä enää jaa asioita kanssasi ja tekee selväksi, että ei ole tyytyväinen sinun ollessa myös eron toisen puoliskon ystävä edelleen. Tottakai se loukkaa. Mielestäni erotilanteessa ystävät eivät kuitenkaan eroa, ainoastaan pariskunnat, eikä ystävien pitäisi joutua valitsemaan ystäväpariskunnasta ainoastaan toista puoliskoa.

    Osan kanssa jutellaan erittäinkin syvällisiä jokapäiväisten asioiden lisäksi, osan kanssa jutellaan ihan eri asioista, vaikkakin yhtä syvällisesti, osan kanssa käyttäydyn itse eritavalla vaikka he ovat minulle ihan yhtä tärkeitä. Ystävyys on jännä juttu. Itselläni olisi varmasti myös paljon parannettavaa ystävyysrintamalla ja olenkin yrittänyt lähiaikoina kiinnittää siihen huomiota ja olla välillä myös itse se, joka pyytää tapaamista.

    Kaiken kaikkiaan olen todella onnellinen kaikista ystävistä ja kavereistani. Pyrin olemaan aina valmiina auttamaan ja tukemaan, ehkäpä jopa liikaakin, koska en ole lainkaan varma, että kaikki olisivat valmiit tekemään saman minulle. Varsinkaan siis tästä kaveripuolesta. Elämäntilanteet vaikuttavat tietysti paljon, mutta mielestäni ystävän kanssa pysytään läheisinä ja menossa mukana tilanteessa kuin tilanteessa. Oikeat ystävät punnitaan niinä vaikeina hetkinä.

    En tiedä oliko tässä mitään järkeä, mutta tulihan pohdiskeltua itsekin näitä ystävyysasioita :)

  • juulimaa

    Joku (?) joskus totesi, että tytöt harjoittelevat jo lapsesta lähtien parisuhdetta, kun taas pojat etsivät paikkaansa ryhmässä, koska yhteiskuntamme on rakentunut aikaisemmin niin, että näistä taidoista on ollut eniten hyötyä tytöille ja pojille. Toisaalta tuntuu, että sitoutuminen ja läheisyys on meissä jotenkin sisäänrakennettua. Tuntuu hyvältä olla jollekin se tärkein; on se joku sitten poikaystävä tai oma bestis.

    Minustakin on ikävää kuunnella, kun jotkut laittavat ystäviään parhausjärjestykseen. Siinä on myös pieni vallankäytön maku, enkä oikein ymmärrä miksi kukaan tahtoo tuollaisia määrittelyjä käyttää.

  • juulimaa

    Kiitos tästä avoimuudesta! Postaustasi lukiessani tuli välillä sellainen sivustakatsoja-fiilis, kun suosittu tyttö kertoo laajasta ystäväpiiristään. Tällaiseen fiilikseen kuuluu usein tunne omasta huonommuudesta, kun tuntuu, että muiden on helpompi pitää yllä ystävyyssuhteita kuin minulla.

    Samaistun paljon tähän taustaasi; asumiseen vierailla paikkakunnilla, ulkopuolisuuden tunteisiin ja siihen, ettei ole omaa kaveriporukkaa, jonka kanssa aina vietetään juhlapyhät. Minulla on tällä hetkellä erittäin onnellinen tilanne, kun olen alkanut löytää ympärilleni niitä tärkeimpiä ihmisiä Helsinkiin muuton jälkeen.

    Olemme joskus kavereiden kanssa jutelleet siitä, miten jokainen tuntuu kokevan välillä, että itsellä on jotenkin vähemmän ystäviä kuin muilla, tai omat ystävyyssuhteet olisivat jotenkin vääränlaisia. Tähän liittyy usein tunnetta omasta huonommuudesta ja moni tuntuu miettivän, onko itsessä jotain vikaa, kun muilla tuntuu olevan tärkeitä kaveriporukoita, bestis tai liuta läheisiä ystäviä. Facebook on tuonut tähän vielä oman lisänsä, kun on alettu vertailla facebook-ystävien määrää ja mitata omaa suosiota sen mukaan.

    Vaatii kai aika hyvää itsetuntoa olla oikeasti onnellinen omien ystävien määrään – ja rohkeutta pitää kiinni omista ystävistään.

  • Jenniii

    Itse asiassa en ole koskaan ollut mitenkään erityisen suosittu. Olen aina tullut sosiaalisesti toimeen vähän kaikkien kanssa, mutta monen muun täällä kommentoineen tavoin sellaiset ulkopuolisuuden tunteet ovat olleet minulle hyvin tavallisia. Etenkin opiskeluaikoina kärsin kovasti siitä, että vaikkapa töistä lähtiessä muut tsekkailivat puhelimiaan, että keitä kaikkia päivän aikana oli heille soitellut ja iloisina rupattelivat siitä, mitä mukavaa aikoisivat ystäviensä kanssa illalla vielä tehdä. Minulle ei ollut koskaan soittanut kukaan. Eikä kyse ollut sitä, etten olisi itse ollut aktiivinen muiden suuntaan. Joko heillä ei vain ollut aikaa minulle tai sitten minua ei koettu sellaiseksi kaveriksi, jonka kanssa haluttaisiin viettää enemmän aikaa. Kirjoitin noihin aikoihin päiväkirjaa ja olen puhunut siellä todella paljon noista yksinäisyyden tunteistani.

    Sittemmin noita sydänystäviä on löytynyt ja ehkä juuri siksi olen asiasta niin onnellinen ja kiitollinen, koska suuren osan elämästäni olen joutunut viettämään ilman sillä tavalla läheisiä ystäviä. Ehkä myös siksi päiväkirja oli silloin opiskeluaikoina tärkeä juttu, koska koin, ettei minulla oikein ollut ketään kelle puhua.

  • VSL

    Mulla on useita hyviä ystäviä, sydänystäviä, mutta en osaa laittaa heitä arvojärjestykseen. Jokainen ystävä on erilainen (itseasiassa nämä mun sydänystävät ei tule kovinkaan hyvin toimeen keskenään) ja hakeudun heidän seuraansa erilaisten fiilisten vallitessa.
    Jollekin heistä voin kertoa todella tarkkaan ja syvällisesti sielunelämästäni, joku toinen haluaa pitää asiat vähän kevyempänä, tai ei ainakaan osaa ottaa kantaa ajatuksiini.
    Lukion jälkeen minulla ei ole ollut bestistä, vaan nämä elämän eri vaiheista poimitut ystävät kantavat jokainen tätä titteliä omalla tavallaan. Ahdistavaa on, että yksi näistä sydänystävistäni jatkuvasti kertoo minun olevan hänen paras ystävänsä, vaikka tiedän, että olen läheisempi muutaman muun kanssa. Tähän bestis-juttuun kun kuuluu, että ollaan bestiksiä molempiin suuntiin.

  • EeviM

    Kivaa keskustelua! Minua taas suuresti ahdistaa tulla tituleeratuksi “bestiksenä”. Koska en itse enää koe niin vanhasta ystävästäni. En koe, että aikuinen ihminen tarvitsee yhtä ainoaa ihanaa ystävää. Minulla on niitä monta. Tuntuu kuin tämä titteli velvoittaisi minua myös kutsumaan häntä samalla nimellä ja pyytämään häntä kaasokseni, lasteni kummiksi ja ties miksi. Saako minulla edes olla muita rakkaita ystäviä?

    Kuitenkin elämässäni on nykyään muitakin – jopa niitä sielunsiskoja, joten en osaa nostaa häntä enää jalustalle. Sitä paitsi makumme ja arvomme ovat muuttuneet paljon lapsuus- ja teinivuosien jälkeen. Emme ole enää samasta puusta veistettyjä. Siispä “vanhin ystäväni” voi mielestäni olla eri asia kuin “paras ystäväni”.

  • http://polkadots.indiedays.com

    Minulla on paras ystävä ja sen lisäksi monta hyvin läheistä ystävää, joista kieltämättä välillä mietin, miksi en heitä kutsu bestikseksi. Aina asiaa pohdiskellessani tulen kuitenkin siihen tulokseen, että jostakin syystä, vaikka moni ystävä hyvin läheinen onkin, on tämä yksi nimenomaan se paras kaveri. Kieltämättä se tuntuu hassuuden lisäksi myös turvalliselta:)

  • Johanna -

    Kiitos kannustavasta viestistäsi! Olen itsekin vahvasti siinä uskossa, että löydän vielä ne ihmiset, joiden kanssa oikeasti tunnen viihtyväni ja jotka saavat minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Pitää vain uskaltaa olla sosiaalinen! Eiköhän tämä tästä. (:

  • Sophiee

    Voisin allekirjoittaa tämän ja vähän ylemmän kommenttisi. Minäkin huomasin valmistumisen jälkeen ja ihmisten lähtiessä muille paikkakunnille töihin ja ns. oikeaan elämään, että opiskeluajan ystävyyssuhteet olivatkin lopulta aika pinnallisia. Samoin huomasin, että olin siinä pintaporukassa aikaa viettäessäni laiminlyönyt yhtä erityisen tärkeää ihmistä ja sitä ei valitettavasti enää saa korjatuksi. Olisi pitänyt ymmärtää, ketkä ovat opiskelukavereita ja ketkä todella ystäviä. Muutama opiskeluajan kaveri on paljastanut olleensa kateellisia minulle. Se tuntuu todella kummalliselta, että joku oli kateellinen surulliselle ja yksinäiselle tytölle.

    Siinä vaiheessa kun seurustelin opiskeluaikana, välit kaveriporukkaan meni tosi oudoiksi: nokkimisjärjestys kai kärsi, kun joku ihminen yllättäen halusi viettää vain minun kanssa aikaa. Kaverit haukkuivat poikaystäväni, koska häntä ei kiinnostanut tutustua heihin, ja jaksavat muuten vielä 10 vuoden jälkeen tavatessa muistuttaa, kuinka kauhea tuo entinen poikaystäväni oli. :D Joskus siis käy niin, että ne ovatkin kavereita, jotka eivät pääse yli suhteesta. ;)

    Juhlapyhinä olen ollut samassa tilanteessa ja kokenut samoja ajatuksia; mm. lukenut kateellisena blogeja ja kaivannut kuulumista johonkin kaveriporukkaan, joka järjestää mökkireissuja ym. Että olisin se, jolle edes joskus laitetaan kutsu ilman että täytyy itse aina kysellä muiden tekemisiä. Ulkomaanmatkat ovatkin viime vuosina pelastaneet monta juhannusta ja vappua. Vuodenvaihde on kamalin, kun silloin harvoin tulee reissuun lähdettyä. Hyvä esimerkki yksinäisyydestä on ollut myös muutto: käytännössä on aika mahdotonta saada muuttoapua omasta ystäväpiiristä. Pelkkä avun pyytäminenkin tuntuu vaikealta, kun tietää että kaikilla on tärkeämmät menonsa. Sinnikkäästi olen kuitenkin yrittänyt, mutta pitemmän päälle ei huvita enää, kun suurin osa ei edes vastaa tiedusteluihin.

    On minulla muutamia hyviä ystäviä, mutta he asuvat joko eri paikkakunnilla, ovat jo perheellisiä eli eri elämäntilanteessa tai liittyvät tiettyihin harrastuksiin, joiden parissa tavataan. Kaipaisin kyllä, että joku joskus soittaisi tai laittaisi ihan tekstiviestin myös silloin, kun ei ole varsinaisesti asiaa. Ihan vain muistaisi, että olen olemassa. Kaikista eniten ihmettelen ihmisiä, jotka valikoivat ystävänsä ja kaverinsa ja käyttäytyvät ajoittain tylysti ystäviään kohtaan. Siis pienet ristiriidat tietty sallitaan, mutta on niitä, jotka säännöllisesti laiminlyövät ja kohtelevat tympeästi kavereitaan ja ystäviään tai jättävät sen ystäväkortin katsomatta, jos joku tarjoaa ystävyyttään. Kai niillä on varaa, kun on jo ystäväkiintiö täynnä, eikä niin haittaa vaikka heittäisi yhden yli laidan.

  • Vierailija

    Sairastuin pari vuotta sitten vakavasti ja jouduin jäämään pitkälle sairauslomalle. Koska olin jatkuvasti todella väsynyt ja huonovointinen, sosiaaliset tapahtumat jäivät väliin. Tänä aikana suurin osa ystävyyssuhteistani loppui.
    En ole näistä väljähtyneistä ystävyyssuhteista katkera ja ymmärrän toisaalta näitä ystäviäni. Ei ole helppoa olla sairaan rinnalla. Omat vanhempanikaan eivät ole pystyneet käsittelemään tätä asiaa ja välimme jopa erkaantuivat hetkeksi (onneksi ne ovat nyt jo parantuneet).
    Kuitenkin muutama ystävä pysyi luonani kaiken tämän karseuden aikana ja heille olen syvästi kiitollinen ja meidän suhteemme on syventynyt ja kehittynyt aivan uudelle tasolle.
    En ole myöskään masentunut sairauteni tähden ja hyvinä, energisempinä hetkinä olen pyrkinyt tekemään sellaista, mistä saan iloa ja nautintoa ja yllätyksekseni olen oppinut jopa nauttimaan yksin olosta ja itsekseen toimimisesta hyvin paljon (aikaisemmassa elämässäni olin ehkä jopa liiankin sosiaalinen).

  • Marjo

    Minullakaan ei ole lapsuusvuosien jälkeen ollut yhtä ainoaa bestistä. Lapsena bestikset saattoivat vaihtua usein, mutta oli tärkeää, että jonkun kanssa sai olla “me vastaan muut”. Nyt tuollainen toisten poissulkeminen tuntuu huvittavalta ja aika vahingolliseltakin. Monipuolisuus on valttia.

    Toki harvalla on enää aikuisena noin rajoittunutta bestiskäsitystä – ja hyvä niin! Tuntuisi silti oudolta nostaa kaikista hyvistä ystävistä joku, joka on ylitse muiden. Minulla on paljon ihania ystäviä, joita en halua asettaa järjestykseen. Kaikki ovat erilaisia, mutta taatusti yhtä hyviä. Eri ystävien kanssa saatetaan jakaa vähän eri asioita, mutta mielestäni sen pitääkin mennä niin. Elämä on rikkaampaa, kun on saanut tutustua erilaisiin mahtaviin persooniin.

    Pohdin muuten itsekin jokin aika sitten ystävyyttä:

    http://www.lily.fi/blogit/mansi-ja-mustikat/parhaat-ja-ainoat-ystavat-aina

  • annaos

    Ihanaa, kun käsittelit aihetta! Minulla on yksi todella hyvä ystävä. Pidin häntä bestiksenäni ennen ja hän piti minua. Hänellä on myös kaksi muuta bestistä. Pian hän alkoi kutsua bestiksikseen enää vain kahta muuta tyttöä, eikä minua enään. Nämä kaksi tyttöä asuvat eri paikkakunnalla ja hän tapaa heitä paljon vähemmän ja puhuukin harvemmin. Olen ystäväni kanssa päivittäin koulussa ja vapaa-ajalla. Tuntuu tyhmältä, kun hän usein kertoo bestiksistään minulle. Silloin mietin, missä välissä jäin pois. Se on mielestäni surullista. Tämän jälkeen en ole itse enää voinut sanoa hänen olevan minulle se bestis.

    Toinen asia vielä. Minua ärsyttää, kun monet ystäväni merkkaavat puhelimen puhelinluettelon henkilön nimen perään missä asemassa hän on elämässä. Esim. KaisaBFF<3<3. Aivan kuin sen muuten unohtaisi. (:

    Kiitos vielä, kun kirjoitit aiheesta. Olen samaa mieltä monessa kohdassa. Saatoin kuulostaa katkeralta, mutta asia on surettanut minua.

  • sitruunamelissa

    Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta! Komppaan muita, että bestis määrittely aikuisiällä on turhaa ja loukkaa muita. Omassa kaveriporukassani huomaan tämän niin, että eräs kaveri jatkuvasti kertoo, kuinka he aikovat tehdä toisen kaverin kanssa jotain, ja kuinka heillä oli niin hauskaa yhdessä. Lisäksi tämän huomaa esimerkiksi istumajärjestyksestä pöydässä. Hän ei käytä sanaa bestis, mutta käytös on silti yhtä loukkaavaa ja lapsellista. Olen pohtinut, että tämä johtuu huonosta itsetunnosta, jonka hän on joskus myöntänytkin. Olen pohtinut myös erilaisia temperamenttipiirteitä, jotka voivat olla käytöksen takana. Esimerkiksi temperamentiltaan sosiaalinen haluaa miellyttää muita, ja siten saattaa vaikuttaa itsevarmalta, vaikka hänellä olisi pohjimmiltaan huono itsetunto. Olen pohtinut myös sitä, kuinka kaason valinta on oikeastaan bestiksen valinta ja tuntuu sen vuoksi ahdistavalta, sillä en halua tällä valinnalla loukata muita ystäviäni. En ole menossa vielä naimisiin, mutta usean kaason valinta tuntuu hassulta, vaikkakin erittäin houkuttelevalta vaihtoehdolta.

  • sitruunamelissa

    Unohdin edelliseen mainita, että tätä toista kaveria hieman ärsyttää toisen kaverin huomio ja hän ei anna toiselle samanlaista huomiota, mitä toinen antaa. On hän tainnut jotenkin epämääräisesti vihjatakin meille muille, että tämän kaverin huomionhakuisuus ja tarve korostaa heidän ystävyyttään on ärsyttävää ja ylikorostettua.

  • Jenniii

    On tosi kiinnostavaa huomata, miten moni muukin on miettinyt näitä juttuja. Taitaa olla niin, että useimmilla, jotka pystyvät helposti nimeämään yhden ystävistään bestikseksi, tämä yksi ystävä vain syystä tai toisesta tuntuu selvästi läheisemmältä kuin muut ystävät ja aika useissa tapauksissa vaikuttaisi myös siltä, että bestiksiä on oltu kauan. Eli se “paras kaveruus” on vähän kuin peruja jostain lapsuus- ja nuoruusvuosilta. Mutta eniten minua ihmetyttää juuri se tarve määritellä joku yksi paras ystävä, jos lähellä on useita selvästi tosi läheisiä ystäviä. Silloin se tuntuu jotenkin tarpeettomalta. Vaikka niin tuntisikin sydämessään, niin aikuisena tällaiset määrittelyt voisi minusta jättää ainakin muiden ystävien kanssa käytyjen keskusteluiden ulkopuolelle.

    Tuo kaaso-juttu on muuten mielenkiintoinen. Sama ehkä on kummiudessa, jos saa lapsia. Että ensimmäiseksi pyydetään kummiksi sitä kaikkein parasta ystävää, jos sellainen on? Itse kuitenkin suhtaudun esimerkiksi kaaso-hommaan niin, että siihen varmaankin valitaan se morsiamen mielestä tehtävään parhaiten sopiva läheinen ystävä (tai pari ystävää). Eli minun silmissäni kaaso ei automaattisesti ole jotenkin ystävistä arvoltaan tärkeämpi. Jos itse menisin naimisiin, miettisin varmaan enemmänkin sitä, että kuka läheisimmistä ystävistäni luonteensa ja elämäntilanteensa puolesta sopisi parhaiten kaason pestiin. Siinä tarvitaan nimittäin vähän sellaista järjestelmällisyyttä ja napakkuutta sekä yksinkertaisesti aikaa järjestellä tuollaisia juttuja. Ei tulisi mieleenikään pyytää kaasoksi esimerkiksi ystävääni, joka on pienen lapsen äiti, vaikka hän on minulle todella rakas. Ehkä ensimmäinen valintani ei myöskään olisi joku luonteeltaan melko boheemi tyyppi, koska voisi olla, että silloin hommat eivät tulisi hoidetuksi ajallaan. :)

  • Vaahtokarkki

    Minustakin tuntuu hassulta, että aikuisiällä määritellään vielä bestiksiä. Minä ja bestikseni olimme ilmeisesti jo 6.luokalla niin kypsiä, että jätimme jo silloin bestis-määrittelyn pois. Muistan, että olin lukenut jostakin lehdestä juuri kommentin, että määrittely voi loukata muita kavereita. Kerroin tästä jutusta bestikselleni ja hän oli samaa mieltä. Hän on edelleen parhaimmista ystävistäni, mutta myös yksi toinen samasta kaveriporukasta on tasavertainen. Kaksi muuta samasta kaveriporukasta eivät ehkä kuitenkaan ole ihan niin hyviä ystäviä kuin nämä kaksi muuta. Vaikka ystävyyssuhteiden tasoissa on eroja, minusta ne kannattaa pitää omana tietonaan, jotta ei loukkaa toisten tunteita.

  • Jenniii

    Tuollaiset tilanteet ovat tosi vaikeita. Sairaan tai masentuneen ihmisen lähellä ei ole helppo olla ja olen kuullut monilta (ja kokenut sen osittain itsekin omakohtaisesti), että monet kaikkoavat ympäriltä tuollaisessa elämäntilanteessa. Se on surullista, koska usein juuri silloin niitä ystäviä kaipaisi kaikkein eniten. Mutta kuten kuvasit, se on tietyllä tavalla myös ymmärrettävää. Uudenlainen ja vaativa tilanne edellyttää usen ystävyydeltäkin isoja muutoksia, koska ihminen saattaa muuttua esimerkiksi ajatusmaailmaltaan paljonkin sairauden myötä. Jos ystäviä yhdistävä tekijä on ollut samankaltainen elämäntilanne, myös se voi erkaannuttaa, jos toisen elämä muuttuukin kovasti. Lisäksi joillekin voi yksinkertaisesti tulla olo, etteivät he enää tiedä, mistä sairastuneen/masentuneen kanssa voisi jutella. Omat arkipäiväiset höpötykset saattavat tuntua noin vakavia juttuja käsittelevän seurassa turhan pinnallisilta, mutta sitten siitä sairaudestakaan ei välttämättä haluta puhua jatkuvasti. Myös sairastuneet ja masentuneet itse ovat tietysti tilanteissaan hyvin yksilöllisiä. Yksi nimenomaan haluaa pysyä kiinni mahdollisimman normaalissa arjessa kuulemalla niitä toisen arkisia höpötyksiä siinä missä toista ne eivät omien ongelmien rinnalla kiinnosta ollenkaan. Siinä on yksinkertaisesti vähän vaikeaa tietää, miten sairastuneeseen pitäisi suhtautua ja miten hänen seurassaan olla.

    On myös tosi suuri ero siinä, miten ihminen itse asennoituu sairastumiseensa. Joku masentuu tai katkeroituu, ja sellaista voi olla läheisenä vaikea katsoa sivusta. Sinun tavoin oman asenteensa myönteisenä ja optimistisena säilyttävän rinnalla on varmasti helpompi seisoa vaikeuksienkin keskellä. Joka tapauksessa on ihana kuulla, että sinulla on ollut muutama ystävä, jotka ovat sitkeästi pysyneet vierelläsi myös vaikeuksien läpi ja tämä kokemus on syventänyt ystävyyttänne. :)

  • Jenniii

    Tuo on muuten kiinnostava pointti, että bestis-juttuun tavallaan kuuluu juuri se, että molemmat ovat bestiksiä toisilleen. Yksipuolisesti ei voi olla bestis. Tai varmaankin voi kokea toisen ihmisen parhaaksi ystäväkseen, vaikka toinen ei kokisikaan samoin, mutta kyllä se tietyllä tavalla syö koko määritelmän ideaa. Ja tuo on myös mielenkiintoista, että vaikka se bestiksettömyys ahdistaa monia, myös bestikseksi kutsuminen voi herättää ahdistusta, jos itse ei koe tätä kaveria niin läheiseksi tai jotenkin tärkeämmäksi kuin muita ystäviä. 

  • juulimaa

    Mä olen ollut joissain häissä, joissa on ollut useampi kaaso, jotka ovat jakaneet tehtäviä häiden järjestelyissä. Systeemi näytti toimivalta, kunhan kaasot tulevat keskenään toimeen. Joten älä turhaan huoli tuollaista varsinkaan vielä, kun häitä ei ole näköpiirissä :)

  • mju

    Itseäni häiritsevät välillä nämä Facebookin “Vietin tänään iltaa maailman ihanimpien ihmisten parissa. Muita en elämääni kaipaakaan.” päivitykset. Ihanko tosi, että roikottaa Facebookissa paria sataa ihmistä ja muilla kuin vaikka neljällä ei ole mitään merkitystä elämässä. Miksi sitä pitää myös julkisesti mainostaa, ketkä ovat bestiksiä? Saadakseen takaisin “Olet kanssa ihana/tärkeä/rakas” viestejä julkisesti ja pönkittääkseen itsetuntoa?
    Onneksi Facebookia ei oltu keksitty omassa nuoruudessani. :) Ystäväkirjojen lueskelu jo vaati kovan itsetunnon, jottei ottaisi itseensä.

  • aaa

    Kiitos että kirjotit tästä ! On tosi huojentavaa lukea sun ja muiden tilanteista , kun itsekin elän vähän sellaista yksinäisempää vaihetta tällä hetkellä … Olen jotenkin pidemmän aikaa elänyt luulossa että olen suunnilleen ainut parikymppinen joka ei just kuulu johonkin porukkaan ja että oon tosi outo kun ei ole joka viikonlopuksi jotain suunnitelmia ihmisten kanssa… Tän postauksen myötä tajusin että olen ihan turhaan hävennyt tätä elämäntilannetta . Ja nyt kun miettii niin taitaa yksinäisyys ja ulkopuolisuudentunne olla molemmat vain sellaisia lieveilmiöitä jotka syntyy siitä kun jotenkin kasvaa aikuiseksi itseksi ja oppii enemmän ymmärtämään millasissa ympyröissä ja tilanteissa itse viihtyy parhaiten . Kiitos! :)

  • kao kao

    Minun bestikseni tupsahti elämääni ollessani 15-vuotias ja koulukiusattu. Hän kävi eri koulua ja ensimmäistä kertaa pienellä paikkakunnalla joku tutustui minuun sellaisena kuin olin (ei sellaisena kuin olin ollut tarhassa) ja ehdottomasti piti siitä. Jotenkin maailmamme vain ajautuivat lomittain ja niin ne ovat pysyneet, välissä on useiden satojen kilometrien välimatka, toisen avioliitto ja lapset, minun ulkomailla asumiseni.. mikään ei ole vaikuttanut väleihimme ja minusta tuntuu, ettei vaikutakaan. Olemme riidelleet tasan kerran. Luulen että sain lopullisen hyväksynnän parjatulle sieluparalleni, kun bestikseni totesi joskus jotain ärsyttävää piirrettäni pohtiessani, että “joo, onhan sinussa niitä ärsyttäviäkin puolia, mutta kun rakastaa toista enemmän, kuin inhoaa niitä ärsyttäviä puolia, niin sehän riittää”. 

    Emme juttele kovin usein puhelimessa, emme meilaa, tai tekstaile, mutta tiedän, että siellä jossain Pohjoisemmassa on se yksi ihminen, joka ei ikinä käännä minulle selkäänsä. Se on ihanaa. Ja kyllä, tämän lisäksi minulla on paljon noita todella hyviä ja läheisiä ihmisiä, enkä usein sano bestistäni bestikseksi, mutta sellainen hän kuitenkin on. :)

  • Anonyyyyyyymi

    Ajattelin ensin kirjoittaa, ettei minullakaan ole parasta ystävää. Sitten ehkä tajusin, että on mulla; mun mies. On mulla tosi läheisiä ja todella ihania ystäviä muitakin, ja yksi heistä on ehkä vielä läheisempi kuin muut, se, jonka kanssa jaamme juuri niitä arjen pieniä “menin ostamaan kaupasta maitoa mutta ostinkin suklaata, kahvinkeittimen ja ihania tusseja”- juttuja. Mutta mies vaan on silti se läheisin, rakkain ja paras. Se, joka kattoo jokaikinen päivä kaiken mahdollisen, tietää minusta käytännössä kaiken ja rakastaa minua kaikkine virheineni, puutteineni ja vikoineni. Jaksaa kuunnella kaikkein tyhjänpäiväisimmätkin höpötykseni ja tietää, miten minut saa muutamalla sanalla paremmalle tuulelle vaikka kuinka itkettäisi.

  • onnellinen

    Kiitos Jenni tästä postauksesta. Olen itse myös ollut masentunut ja ulkopuolinen. Välillä en tiennyt, kumpi on syy ja kumpi seuraus. On tehnyt kipeää, kun on jätetty ulkopuolelle, jopa niin kipeää, etten ole uskaltanut enää päästää ihmisiä lähelle. Saan rohkeutta tästä postaukseata ja muiden kommenteista. Huomenna on uusi päivä ja kenties uudet ihanat ystävät odottaa.

  • LauraEm.

    Mä oon myös kirjotellut blogiini ystävistä, http://www.lily.fi/blogit/vau-mika-vauva/ystavyydesta . Nimenomaan toi ystävyyden loppuminen tai hiipuminen pisti silmään, lainaus itseltä: “Ystäviä on kerääntynyt ympärille ala-asteelta viime vuosiin saakka. Osa on kuitenkin jäänyt johonkin matkan varrelle. Sitä sanotaan, että tosiystävyys säilyy ja ettei ne varmaan niin tärkeitä ihmisiä sitten ollutkaan. Mä oon kuitenkin eri mieltä. Toiset ihmiset on eri hetkillä tärkeitä, eri elämänvaiheissa ja eri tilanteissa. Musta olis surullista ajatella, että joku hyvä ystävä ei olis aikoinaan ollut hyvä ystävä, vaikka vuodet olis kasvattanutkin meidät eri suuntiin. Vaikka ihmisten perusluonne säilynee, kyllä mä ainakin oon vuosien mittaan muuttunut. Jotkut mielipiteet, ajatukset, oleminen on kovin erilaista kun jonain toisena aikana. Jos jonkun sillosen tärkeen ihmisen kanssa on kehittynyt vastakkaisiin suuntiin, ei se poista sitä, ettei joskus oltais oltu kovin samanlaisia.”

    Parhaasta kaverista, mä en koe sitä arvottamiseks. Tosin mullekin tulee siitä mielikuva, että nää parhaat kaverit on ollu parhaita kavereita “aina”, eli että siihen olettaa yhteiden lapsuuden/nuoruuden ja jonkun sellasen tietyn tiimiyden. Aikuisiän paraskaverustumiseen taas tuntuu vaativan jotain ns yhtäkkistä, joku vahva yhteinen juttu tai oikein syventyminen siihen ystävyyteen. Ainakin ois vaikee ajatella, että omasta kaveripiiristä edes niistä läheisistä ystävistä joku “nousis” siitä tasasesta ystävien joukosta jotenkin erityisen spesiaaliks, joka aina kaikissa yhteyksissä olis se tietty “paras kaveri”.

  • Jenniii

    Todella hyvin sanottu ystävyyden päättymisestä. :) Pitääkin lukea tuo koko postaus! 

  • Satunnainen vierailija

    Ilmoitanpa minäkin, että tosi hyvä kirjoitus, itsekin olen näitä miettinyt kuten varmasti kaikki. Oon itseasiassa kaivannut et jossain kirjotettais tästä asiasta ja oon oikeastaan ihmetellyt et miks tästä ei kirjoiteta, esim. vaikka jossain naistenlehdissä tai Trendissä. Tai itseasiassa Trendissä oli kyllä joku aika sitten juttu, mutta oisin kaivannut enemmän just tämmöstä pohdiskelevampaa asiaa. Ite oon miettinyt omista kavereistani sellaista, että mulla on muutama kaveri/ystävä jotka oon tuntenut ala-asteelta, mutta jos vuosia on tuntunut että ei vaan jotenkin natsaa, ite haluais jotain muuta, ehkä kaveritkin. Sit oon vaan jotkut “jäänyt roikkumaan” niiden kanssa kun ei ole tullut oikein muitakaan kavereita (tai no on pari), niin sit on vaan jäänyt olemaan nykyisten kavereiden kanssa.
    Olen siis monesti miettinyt että pitäisi lopettaa niiden kanssa hengailu, mutta jotenkin sitä vaan aina palaa niiden luo, vaikka itse muutin juuri lähes toiselle puolelle Suomea. Vaikeaa on mielestäni tässä se, että kun tuntuu ettei voi ollenkaan puhua asiasta, tavallaan tuntuu et niitäkin häiritsee kans asia (vaikken täysin varma voikaan olla) mut sit ei vaan saa puhuttua asiasta, kun tuntuu et menis vaan joksku kinaamiseksi jne jne. Hmm, kysymys lienee, miten päättää kaveri/ystävyyssuhde tyylikkäästi? Ne kun on aika yksilöllisiä tilanteita, tai ainakin tuntuu siltä.
    Sen voisin sanoa muuten tuosta bestis-asiasta, että pienenä olin juuri se kolmas pyörä, mikä tuntui silloin kurjalta, mutta myöhemmin taas löytyi pari kaveria, joiden kanssa on tultu hyvin toimeen kolmisteen, enkä usko että kukaan on tuntenut itseään ulkopuoliseksi. Ehkä bestisjuttu on silleen yleinen, että on helpompaa jakaa asioitaan yhden kuin useamman ihmisen kanssa. Mut sitten taas, ihmissuhteet ovat hyvin ihmisistä kiinni. Joidenkin kanssa on helppo olla vain kahdestaan, joidenkin kanssa on helppo olla kolmisteen tai vielä isommalla porukalla. Mutta kiitos vielä tästä kirjoituksesta, tykkään tosi paljon näistä sun vähän syvällisemmistä jutuista, saa kirjoitella lisää tällaisia :).

  • SannaK

    Mielenkiintoista pohdintaa! Jos et ole jo törmännyt, suosittelen tutustumaan Arja Mäkisen teokseen “Meidän kesken. Naisten ystävyyssuhteiden arkea.” Itse sain kirjasta monta oivallusta ystävyyssuhteiden luonteesta ja päättymisestä.

  • Ada/

    Poikaystävä on mun paras ystävä koska mulla ei varsinaisesti ole muita ystäviä. Välillä tulen miettineeksi, että olisiko suhteemme tämänkaltainen jos minulla olisikin laaja ystäväpiiri. Mutta ei ole. Enkä tarvitse laajaa ystäväpiiriä, mutta välillä kaipaan enemmän ystäviä, erilaisia ystäviä. Emme me poikaystävän kanssa kuitenkaan ole ihan aina samalla aaltopituudella. Tosin ei mielestäni aina tarvitsekaan olla, vaan se toisen tunteminen kaikkine vikoineen on jotain vielä parempaa. Kaipailen silti välillä vähän eri perspektiivejä, erilaisia ihmisiä, erilaisia ystäviä, ihmisiä joihin ottaa yhteyttä milloin vain hyvällä omatunnolla – tietäen, että heitä huvittaakin kuulla musta. Kavereita kyllä on, en minä silleen ihan yksinäinen ole, ja ehkäpä pari ystäväksikin luokiteltavaa mutta eivät he oikein samalla viivalla voisi olla poikaystäväni kanssa koska joko on fyysistä matkaa todella paljon tai sitten emme vielä tunne toisiamme vielä niin hyvin. Mulle ystävyys tarkoittaa luottamista. Aika moni kaveri onkin jäänyt matkan varrelle eri elämäntilanteiden myötä..omasta mielestäni ystävyys ei jää silloinkaan, vaan se ei ole koskaan kunnolla ystävyyttä sitten ollutkaan vaan esimerkiksi koulutoveruutta. Sitä, että se joku on ollut koulussa se, kenen kanssa on eniten halunnut viettää aikaa, mutta kun koulu on jäänyt ja muutto vienyt muualle, niin siihen se on jäänyt. Ei edes kaveruutta jäänyt jäljelle. Olisin itse ehkä enemmän sitoutuva ja halukas kasvattamaan ystävyyttä, mutta yksin on vaikea jaksaa saada kaveruutta kukoistamaan. Olen ehkä ajan saatossa oppinut hyväksymään sen, että tulen varmaan aina tuntemaan oloni enemmän yksinäiseksi kuin ihmiseksi, joka tuntee olevansa ystävyyden arvoinen ja ekstrovertti.

  • ReettaA

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Kuten monelle kommentoineelle, myös minulle aiheesta nousi paljon ajatuksia ja ajattelin kerrankin kommentoida.

    En itse pidä käsitteestä paras ystävä tai bestis. Kuten Jenni sanoit, myös minusta se kuulostaa hiukan lapselliselta. Muistaakseni minulla on ollut paras ystävä joskus päivähoidossa… Minulla on aina ollut kavereita ja ala-asteella varmasti kutsuin joitakin parhaiksi kavereiksi. Tuo paras kaveri kuitenkin vaihteli lähes tulkoon kuukausittain (uskon sen olevan aika normaalia lapsena). Jotenkin sitä kai vain ajatteli, että kaikilla muillakin on paras kaveri, niin minullakin pitää olla.

    Yläasteella minua kiusattiin ja minulla oli oikeastaan ainastaan kaksi kaveria, jotka olivat bestiksiä keskenään. Olin siis jatkuvasti kolmas pyörä (voipi olla että juuri siitä syystä inhoan bestis -sanaa). Tulin toimeen muidenkin kanssa ja joitakin voisi jossain määriä kutsua kaveriksi. Olin kuitenkin suurimman osan ajasta yksinäinen (minulla todettiin masennus ja paniikkihäiriö, joka vielä pahensi tilannetta).

    Lukion viimeisellä luokalla tutustuin kolmeen tyttöön. Olimme kuvaamataidon kurssin takia taidenäyttelyssä ja jonkinlaisen rohkeuden puuskassa lähdin noiden tyttöjen kanssa näyttelyn jälkeen kahville. Siellä minulle selvisi, että hekin tunsivat itsensä yksinäisiksi ja ulkopuolisiksi. Puhuimme tuntikausia… (nämä kolme tyttöä näyttivät päältäpäin sosiaalisilta ja luulin heidän elämänsä olevan täynnä ystäviä). Tuon illan jälkeen tapasimme viikottain kahvilla ja milloin missäkin. Pidämme nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin edelleen yhteyttä ja tapaamme aina silloin tällöin. Yksi tytöistä asuu kauempana ja aina kun mahdollista vierailen hänen luonaan. Nämä kolme tyttöä muuttivat elämäni enkä ikäpäivänä osaisi sanoa kuka heistä olisi bestikseni. En ikinä voisi arvottaa heitä sillä tavalla, koska jokainen on erilainen ja omalla tavallaan aivan yhtä tärkeä.

    Nykyisessä työssäni olen myös saanut todella hyviä ystäviä, joiden kanssa vietän suurimman osan ajastani. Yksi läheisimmistä “työystävistäni” puhuu jatkuvasti parhaasta kaveristaan. Minua se häiritsee, koska tunnen itseni aina jotenkin vähempi arvoiseksi. Ymmärrän kyllä, että he ovat olleet ystäviä jo vuosia, mutta silti minun on vaikea ymmärtää, miksi tuota parasta ysätvää pitää keskusteluissa lähes poikkeuksetta korostaa. Mietin välillä, että olenko niin itsekäs, että haluaisin hänen pitävän minua yhtä arvokkaana ystävänä? Vai elääkö minussa edelleen se pieni koululainen, joka halusi epätoivoisesti olla jonkun bestis?

    Ystävyys on arvokas asia ja minusta jokainen ystävä on tärkeä. Ne ystävät, joita tavatessa tuntuu, että olisi juuri eilen nähty, vaikka aikaa olisi kulunut useampi kuukausi. Ja tietenkin ne ystävät joita näkee joka päivä ja jotka tietävät pienimmästäkin vihjeestä milloin kaipaan piristystä tai olkapäätä, jota vasten itkeä.

  • Åsa

    Löysin tämän keskustelun vasta nyt ja kommentoin, vaikka tuskinpa tätä enää tässä vaiheessa huomataan. Ei haittaa, kirjoitan silti.

    Tuo, mitä Sophiee kirjoitat juhlapyhätuskasta, on aivan täydellisesti kuin omasta elämästäni! Kyllähän järki olisi sanonut monet kerrat, että en varmastikaan ole ainoa, joka yksinäisistä juhannuksista yms. kärsii, mutta niissä tilanteissa se on tuntunut juuri siltä. On aina tuntunut siltä, että vaikka minulla onkin läheisiä ystäviä ja hyviä kavereita, niin jostain mystisestä syystä kaikkina juhlapyhinä tilanne on se, että he viettävät ne muiden ystäviensä tai kaveriensa kanssa. Näin siis jo nuoruudesta alkaen, ja siitä on jo niin paljon aikaa, että aletaan puhua jo vuosikymmenistä. Tilanne ei riipu iästä, sukupuolesta, perheellisyydestä eikä parisuhdestatuksista. Näin vain lähes aina on. Jonkin kerran olen onnistunut pakenemaan ulkomaille, mutta ei sitä nyt joka vuosi ole mahdollisuutta tehdä tarvittavan montaa reissua puolen vuoden sisällä.

    Sitten on käynyt niin, että kun tarpeeksi usein on ehdotellut yhteistä viettämistä milloin kenellekin ja aina tulee jonkinlainen kieltävä vastaus, ei, kuten kirjoitit avun pyytämisen kohdalla, ei oikein enää kestä niitä ei-vastauksia. Niinpä lakkasin lopulta kyselemästä ja ehdottelemasta, mikä ei ainakaan paranna tilannetta. Surkea homma – ja jälleen ensi viikolla ajankohtainen.

  • sofiaf

    Itsekin vierastan tietyllä tavalla sanaa paras ystävä. Se tuo mieleeni lähinnä ne hetket ala-asteen välitunneilta, jolloin “paras-ystävä” oli kuin vakioasuste, jota ilman ei ollut mitään.

    Vaikka vierastankin itse sanaa- luokitellen silti yhden ihmisen parhaaksi ystäväkseni. Sellaiseksi jonka kanssa on sanaton yhteys. Tässä tapauksessa kirjaimellisesti, sillä kun tapasin hänet meillä ei ollut lainkaan yhteistä kieltä. Vaikka nykyään yhteisiä kieliä on jopa kaksi ei meidän ystävyyden syvällisyys ole siitä muuttunut. Koin ensi-hetkestä valtavaa yhteenkuuluvuutta ja ymmärtäväisyyttä tätä kyseistä ystävääni kohtaan. Meillä oli valtavan voimakas yhteys jo silloin. Kutsumme toisiamme sanalla “irma de coraçao”, joka tarkoittaa sydämeni siskoa.

    Sielun sisko voisi olla ehkä suomeksi osuvampi sana. Sielunsiskous on poikkeuksellisen vahva yhteys, joka ei tarvitse sanoja.

  • sharon95

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Löysin jutun hieman myöhässä mutta päätin silti jakaa ajatuksiani.

    Itse ole lähiaikoina miettinyt paljon ystävyyssuhteita ja niiden kehitystä. Minulla on aina ollut ystäviä ja kavereita, joskus parempia ja enemmän, joskus huonompia ja vähemmän. Olen aiemmin ollut hyvin muutosvastarintainen ja pelännyt muutoksia, pelännyt ystävien menettämistä ja sitä että he unohtavat, muuttavat pois tai löytävät parempia ystäviä. Nyt olen oppinut kuitenkin luottamaan itseeni ja ihmisiin, ja siihen että ystävyys kantaa, ja muuttuu matkalla. Olen kiitollinen kaikista niistä ystävyyksistä, mitä minulla on ollut ja koen olevani etuoikeutettu, että olen saanut olla jonkun ihmisen ystävä, olen saanut jakaa hänen kanssaan sellaisia hetkiä ja tunteita jotka ovat olleet vain meidän kahden välisiä. Aiemmin pelkäsin jotenkin että näiden hetkien arvo hiipuisi jos niitä ei tulisi uusia, nyt olen kuitenkin sopeutunut siihen että vaikka ystävyys hiipuikin, olen silti saanut siitä jotain itselleni ja toivon että ystävänikin on. En tietenkään muistele näitä hetkiä joka päivä, mutta joskus erilaiset asiat muistuttavat minua näistä ystävistä ja hetkistä.

    Vaikka minulla on aina ollut kavereita, olen aina tiedostanut sen, että minun ei ole helppo ystävystyä. Olen laskeskellut että vähintään vuosi vaaditaan siihen, että voin ajatella olevani jonkun ystävä ja että hän tuntee minut. Opiskelukavereiden kanssa muodostunut porukka on vasta nyt (n. 6 vuoden jälkeen) sillä tasolla, että voin puhua heistä ystävinäni, eikä vain opiskelukaverit. Tätä porukkaa pidän todella tärkeänä, sillä sen kanssa voidaan puhua työ- ja uramurheet ihan erilaisella ymmärryksellä kuin niiden kanssa, jotka ovat eri alalla ja uralla.

    Lähimpien ystävieni kanssa olen ystävystynyt sattuman kautta, ja tätä sattumaa koitan muistaa kiittää. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen ja onnellinen siitä ystäväpiiristäni, joka minulla on. Näistä kaksi henkilöä on sellaisia, jotka koen enemmän perheeksi kuin ystäviksi. Vaikka olen ihan muutenkin hyvin onnistunut elämässäni, niin koen nämä ystävyyssuhteet suurimmaksi onnistumisekseni. Toinen hyvä ystäväni asuu toisessa maassa, joten ystävyytemme ei ole ihan jokapäiväistä näkemistä, mutta sitten kun tapaaamme, tuntuu että poissa vietetyt hetket ovat pyyhkiytyneet samantien pois.

    Seurustelusuhteiden muodostaminen taas on ollut itselleni aivan äärimmäisen vaikeaa, ja tällä hetkellä en edes haaveile siitä että seurustelisin jonkun kanssa. Tiedän että seurustelukumppani on monesti eri asia kuin sydänystävä (ei välttämättä!), mutta järkyttävän upeat ystäväni ovat asettaneet rajan niin korkealle, että sen henkilön, jonka kanssa alkaisin jakamaan elämääni, olisi oltava jotenki aivan todella poikkeuksellinen ja upea, että haluisin viettää hänen kanssaan aikaa ystävieni kanssa viettämän ajan kustannuksella.

  • loveth

    Rakas ystäväni, olen pahoillani, että luet tämän viestin näin, näen vain sen keinon auttaa kuka tarvitsee apua. varmista, että olet lukenut tämän todistukseni loppuun asti, sillä se on elämän tarina, koska se on todistus siitä, että kerron jokaiselle kuulla. Olen ollut naimisissa 3 vuotta ja avioliiton neljäntenä vuotena toinen nainen otti rakastajani pois minusta ja mieheni jätti minut ja lapset ja olemme kärsineet 2 vuotta, kunnes tapasin viran, jossa mies kutsui ylimmäisen papin tohtori Chamberciksi olen auttanut jotakuta, ja päätin antaa hänelle yrittää auttaa minua tuoda rakastajani takaisin kotiin ja uskoakseni minulle, että lähetän vain kuvan ja yksityiskohdat hänelle ja miehelleni ja 2 päivän kuluttua, kun hän on kertonut minulle, näin auton ajoi taloon ja katso, se oli mieheni ja hän on tullut minulle ja lapsille, ja siksi olen iloinen voidessani tehdä jokaisen teistä samanlaiseksi tavata tämän miehen kanssa, koska voin vannoa elämäni kanssa, että mies on erittäin vahva oikeinkirjoitin ja hänen oikeinkirjoituksensa ovat erittäin hienoja ilman sivuvaikutuksia y, jos haluat lisätietoja papista dr Chamberc Oletko todella kärsivät suhdettasi juuri nyt? haluatko ylimmäisen papin tohtori Chambercin puuttua suhdettasi auttamaan sinua korjaamaan suhdettasi? ota häneen yhteyttä tänään sähköpostitse: Chamberc564@yahoo.com
    Lääkäri mitä numeroa +2348088777194
    jos sinulla on ongelmia seuraavassa numerossa
    (1) Jos haluat takaisin
    (2) jos sinulla on aina huonoja unia.
    (3) Haluat olla mainostettu toimistossa.
    (4) Jos haluat lapsen.
    (5) Kasviperäistä hoitoa
    (6) Haluat olla rikas.
    (7) Haluat sitoa miehesi / vaimonne olemaan sinun ikuisesti.
    (8) Jos tarvitset taloudellista apua.
    (9) Anna ihmisten totella sanoja ja tehdä haluasi
    (10) E.T.C-tapauksen ratkaisu
    Ota heidät yhteyttä sähköpostin temppelikammiossasi
    Lääkäri mitä numeroa +2348088777194
    ja saat kaikki ongelmasi ratkaistuksi

Related posts