23/04/18

Uskalla!

6

Kaupallinen yhteistyö: Asennemedia & Mehiläinen

Lapsena sitä kuvitteli, että rohkeus ja uskallus tarkoittavat sellaisia suuria voimankoitoksia, kiipeämistä tosi korkealle tai jostakin muusta jännittävästä ja mahtavasta suorituksesta selviämistä. Ovat ne toki sitäkin, mutta aikuistuttuaan sitä on tajunnut, että suurimmat taistelut uskalluksen kanssa käydään usein hiljaa oman pään sisällä ja ihan toisenlaisissa asioissa: rohkenenko puhua ääneen todellisista ajatuksistani, kehtaanko näyttää avoimesti kaikenlaiset tunteeni, kykenenkö myöntämään virheeni tai uskallanko olla muiden edessä myös heikko ja pyytää apua.

Palasin Mehiläisen Uskalla-kampanjan innoittamana pohdiskelemaan elämäni varrelle osuneita tilanteita, jotka ovat vaatineet erityisesti uskallusta. Ensimmäisten joukossa mieleen tulevat esimerkiksi nämä:

Menin rippileirille, jolta en tuntenut ainoatakaan ihmistä. Olimme muuttamassa uudelle paikkakunnalle kesken yläasteen kesäloman aikana ja ajattelin, että leiri olisi mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin. Kokemus oli kuin hyppy altaan syvään päähän heti kertaheitolla, mutta helpotti kouluunmenoa syksyllä, kun uudessa koulussa oli edes muutama tuttu naama.

Uskalsin myöntää olevani umpikujassa ja hakea apua mielenterveysasioissa, kun tarvitsin sitä. Opiskeluaikana masennuin ja vaikka en ymmärtänyt tilaani tuolloin masennukseksi, uskalsin myöntää, että jotakin oli pahasti pielessä ja ymmärsin hakea apua ennen kuin tilanne pääsi eskaloitumaan huonosta vieläkin huonommaksi. Etsin myös myöhemmin terapiasta apua elämän solmukohtiin, vaikka mitään akuuttia ongelmaa ei ollutkaan ilmassa. Ja yllättäen löysin itseni keskeltä kolmen vuoden psykoterapiaprosessia – kaikissa merkityksissään. Tällä viikolla on kolmen vuoden terapiajakson viimeinen käynti ja koen, että tämä tutkimusretki itseeni ja omaan hyvivointiini on ollut paras lahja, minkä olen voinut itselleni antaa.

Irtisanouduin työstä, joka sai minut uupumaan ja voimaan henkisesti pahoin. Heittäydyin jossain määrin tyhjän päälle irtisanoutuessani vuosia sitten päivätyöstäni, kun uupumus oireili jo siinä määrin, että pelkäsin tilanteella olevan pian vakavampiakin seurauksia ja todellinen burnout kolkutteli jo nurkan takana. Migreenikohtaukset, jatkuva ahdistus, unettomuus ja muistiongelmat herättelivät ymmärtämään, ettei mikään työ ole sen arvoista, että kannattaisi uhrata ja menettää oma terveytensä. Myöhemminkin olen kamppaillut työuupumuksen kanssa useaan otteeseen ja oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana on alkanut tuntua, että elämä on taas oikeasti omassa hallinnassa ja minulla on keinoja vaikuttaa siihen. Siihen tarvittiin useampi vuosi terapiaa sekä vähän lomaa.

Uskalsin kokeilla jotakin uutta ja luottaa omiin kykyihini. Olen ryhtynyt muutaan kerran elämässäni aika kunnianhimoisiin ja uhkarohkeisiinkin projekteihin, sellaisiin kuten oman muotilehden perustaminen. Vaikka en enää ole lehden tiimissä mukana, REVS Magazine on edelleenkin yksi niistä asioista, joista olen kaikkein ylpein elämässäni. En ihan vieläkään meinaa uskoa, kuinka hienosti onnistuimme tässä ihan pähkähullussa tavoitteessa ja ylitimme sen vielä moninkertaisesti. Toinen uskallusta vaatinut uraliike oli loikata blogini kanssa omilleni portaalin suojista. Se osoittautui kuitenkin parhaaksi päätökseksi ikinä, sekä oman työmotivaation puolesta että ihan taloudellisestikin.

Irroittauduin suhteesta, joka oli monella tapaa hyvä, muttei silti tuntunut minulle oikealta. Sellaiseen ihan hyvään tilanteeseen olisi ollut helppo jämähtää, mutta jokin sisimmässä harasi vastaan. Koen, että oli lopulta meille molemmille parempi päätös lopettaa suhde, jossa jokin sellainen varmuus oli kateissa. Epäilen, että tuo tunne olisi nakertanut sisintä ja johtanut ennen pitkää isompiin ongelmiin.

Olen puhunut julkisesti esimerkiksi mielenterveydestä, terapiasta ja yksinäisyydestä. On todella vaatinut rohkeutta puhua täällä blogin puolella ääneen sellaisista asioista, jotka yhä edelleen ovat tabuja ja leimaavat ihmisiä. Olen halunnut tietoisesti omalla esimerkilläni paitsi antaa vertaistukea samankaltaisissa tilanteissa oleville, myös osoittaa, että emme koskaan tiedä, millaisia henkilökohtaisia kamppailuja kukin sisimmässään käy läpi. Olen halunnut hälventää näihin asioihin liitettyä stigmaa sekä mielikuvaa siitä, millasia ihmisiä mielenterveyden ongelmista kärsivät tai yksinäiset ovat. Ulkokuori tai menestys eivät suojaa elämän vastoinkäymisiltä eikä sosiaalisen median tai pelkän pinnan perusteella tiedä toisen ihmisen elämästä paljoakaan. Ennen kaikkea olen silti halunnut antaa rohkaisevan esimerkin siitä, että elämä voi muuttua myös paremmaksi ja toivoa on.

Elämässä tulee ihan jatkuvasti vastaan tilanteita, joissa uskallus ja voimat ovat koetuksella. Jos olen jotain kaiken kokemani pohjalta oppinut niin sen, että rohkeuden ja sinnikkyyden rinnalla elämässä tarvitaan lempeyttä, armollisuutta ja hyväksyntää. Juuri niitä asioita olen opetellut pitkän kaavan kautta siellä psykoterapiassa viimeiset vuodet ja koen, että nyt elämä on kaikella tapaa paitsi parempaa ja tasapainoisempaa, osaan ja uskallan myös asettaa omalle jaksamiselleni rajoja, pitää parempaa huolta itsestäni ja hellittää hiukan. Se on ensiarvoisen tärkeää, sillä minulla on omakohtaista kokemusta siitä, kuinka liiallinen vaativuus voi sairastuttaa.

Juuri näihin samoihin arvoihin uskoo Mehiläinen, joka haluaa Uskalla-kampanjansa kautta tukea erityisesti naisia erilaisissa elämäntilanteissa ja käännekohdissa. Kampanjan avulla halutaan muistuttaa, että uskaltaminen on nimenomaan myös sitä, että uskaltaa kertoa ääneen, miltä tuntuu sekä tunnustaa myös sen, jos ei enää jaksa. Myös erilaisten sairauksien ja oireiden kanssa (olivat ne sitten päällepäin näkyviä tai eivät) on mahdollista olla rohkeasti oma itsensä ja sinut itsensä kanssa. Mehiläisestä muistutellaan, että sinne voi aina mennä niin pienten kuin isojenkin huolien kanssa, tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassakaan ja vastauksen saa aina.

Uskalla-kampanjan sanomaa on haluttu välittää valokuvien kautta ja projektia varten valokuvaaja Viivi Huuska on kuvannut erilaisia ja erilaisisten terveyteen liittyvien haasteiden ja sairauksien kanssa kamppailleita naisia. Miltä näyttää nainen, joka on täysin auki ja läsnä peittämättä ominta itseään? Koskettava valokuvasarja käsittelee haavoittuvaisuutta, rohkeutta ja uskallusta pitää omasta terveydestään. Sen avulla pyritään samalla nostamaan esiin melko yleisiä terveyshuolia, joista moni kärsii, muttei uskalla tai kehtaa puhua ääneen, kuten endometrioosia, uupumusta ja aikuisiän aknea – ja tähän kuvien sekä niiden rinnalla kerrottujen tarinoiden avulla toivotaan muutosta.

Viivi Huuskan ottamat valokuvat ovat esillä 26.4.-6.5.2018 Bassoradion pop up -tilassa Helsingissä (Torikortteli, Unionkatu 25).  Näyttelystä löydät lisätietoa sen omalta Facebook-sivulta.

Photos: Liisa Kivi

6

Related posts

Related posts

22/04/18

Sunnuntaibiisi: Paolo Nutini – Iron Sky

2 11

Tuttavani soitti minulle jokunen vuosi sitten Paolo Nutinin Iron Sky -biisin. Kappale teki vaikutuksen heti ensikuulemalta, mutta jostain syystä jäin mielikuvaan, että biisi on vanha ja laulajakin sellainen raspikurkkuinen varttuneempi herrasmies. Voitte kuvitella hämmennykseni, kun vihdoin ja viimein tuossa viime syksynä uteliaisuuttani tutkailin, löytyisikö kappale myös Youtubesta ja tajusin biisin olevan vain muutaman vuoden takaa ja laulajan minua nuorempi. Ja saanen myös esittää huomion, että myöskin aikamoisen komea.

Onnistuin törmäämään Iron Skyn live-taltiointiin tutkimusretkelläni ja olin siitä suorastaan mykistynyt. Tuo ääni ja karisma, wow. On aina jotenkin pysäyttävä hetki, kun kuulee jonkun kappaleen live-versiona ja biisi kuulostaa paremmalta kuin levyllä. Vahva suositus sekä levyversiolle että live-taltioinnille. Ihan hemmetin hieno biisi!



Related posts

20/04/18

Jotain ihan muuta kuin ranskalainen manikyyri

2 21

Kun mietin historiaani geelikynsien kanssa taaksepäin, minua naurattaa, että ensimmäisten parin geelauskerran aikoihin mietin, että en varmaankaan koskaan ottaisi mitään muuta kuin ranskalaisen manikyyrin. Nyt tämä huvittaa siksi, että perinteistä ranskalaista manikyyria en noiden kahden ensimmäisen geelauksen jälkeen ole ottanut kertaakaan.

Sen sijaan kynsissä on nähty kaikkia mahdollisia sateenkaaren värejä, liukuväriä, montaa väriä yhtä aikaa, kukkasia, leopardikuosia, pilkkuja, kolmioita, sydämiä, voitonmerkkiä ja ties mitä. Minusta, joka kuvitteli pysyttelevänsä tiukasti klassisessa ranskalaisessa manikyyrissa, tulikin se kokeellinen (joskin edelleen aika minimalistinen) tyyppi, joka ei oikein enää osaisi edes harkita sitä ranskista. Eihän se ole minua enää ollenkaan!

Ihmiset tuntuvat oppineen siihen, että minulla on kynsissäni melkein aina “jotakin jännää”, että tosi usein minua pyydetään kuin tottumuksesta näyttämään kynteni. Jossain vaiheessa tuntuikin, että pääni suorastaan pursuili kaikenlaisia mielettömiä ideoita tavoista, miten kynsiä voisi koristella, mutta nyt pitkän aikaa olen pääasiassa viihtynyt ihan yksivärisissä. Osittain vaihtelunhalusta, osittain ideoiden puutteesta.

Pinterest on ollut minulle se kynsi-ideoiden mekka, mutta tuntuu, että sekin on alkanut toistaa itseään enkä vain ole löytänyt aikoihin enää mitään oikeasti uutta ja inspiroivaa. Kunnes jotenkin viime kynsihuollon yhteydessä onnistuin klikkailemaan itseni ihan uusien hakusanojen äärelle ja koin jonkinasteisen uuden heräämisen siltä seisomalta.

Tämä näiden kynsien evil/third eye -kuvio ei ole kynsikoristeluna ollenkaan tavaton, mutta inspiraatio iski kunnolla vasta, kun löytyi “se oikea silmä”. Oikean tyylinen silmäkuvio oli itse asiassa tatuoituna jonkun jalkaan, mutta miksipä sitä ei voisi kynsiinkin piirustella. Siinä sivussa keksin ja löysin myös valtavan määrän muita potentiaalisia kynsi-ideoita, joten eiköhän tässä tulevaisuudessa nähdä taas meikäläisenkin kynsissä enemmän säpinää!

Olisi hauska kuulla, millaisia kynsi-ihmisiä te muut olette? Itsehän en tietenkään osaisi tällaisia koristeluita loihtia ja kynteni olisivat varmasti ihan vain yksiväriset, jos joutuisin itse vastaamaan niiden designista, mutta olen utelias, mikä teitä innostaa, olivat kyntenne sitten todellisuudessa yksiväriset tai koristellut. Onko siellä joukossa absoluuttisesti ranskalaisen manikyyrin nimiin vannovia? Tai aina johonkin tiettyyn sävyyn luottavia? Tai kokeellisia tyyppejä, joiden kynnet ovat aina mielikuvituksellisesti koristellut?

Geelikynnet minulle sponsoroi Bio Sculpture.

Related posts