25/05/16

Magnolian säveliä

1 wilsen-magnolia

Huh, on aika vauhdikas viikko meneillään! Tällä viikolla vietetään muodille omistettua Pre Helsinki -viikkoa ja pitkin viikkoa on hurjasti kaikenlaista muotiin liittyvää ammattilaistapahtumaa ympäri Helsinkiä. Pian on aika ottaa nokka kohti Aalto-yliopiston kevätnäytöstä, mutta sitä ennen haluan jakaa teille taas yhden ihanan biisilöydön. Jos tykkäät esimerkiksi Daughterista, tykkäät varmasti tästä. :) Ihanan soljuvaa ja melodista poppia folk-vivahteella soittava Wilsen tekee todella kaunista musiikkia – suosittelen!

Translation: Simply beautiful music by Wilsen. Check it out! :)

Related posts

25/05/16

Tämän hetken luottovaatteet

1 6

Minua haastateltiin eilen yhteen lehtijuttuun luottovaatteista ja tehtävänäni oli miettiä sellainen lemppariasu, jota en vaihtaisi. Olipa vaikeata miettiä vain yksi look, mutta alkupohdintojen jälkeen valinnat tuntuivat aika helpoilta. Olisin toki voinut valita monta muutakin mieluisaa vaihtoehtoa, mutta jotenkin pystyn kyllä seisomaan tämän luottoasun takana todella vakaasti. :) Ja hauskaa sinänsä, että olen esimerkiksi kaksi vuotta sitten kesällä pukeutunut lähes identtiseen asuun ja se tuntui sekä silloin että nyt aivan yhtä ajankohtaiselta.

Kun ryhdyin miettimään, millaisia ovat luottovaatteeni, yritin miettiä, millaisissa asuissa viihdyn parhaiten vuodesta toiseen ja millasissa vaatteissa on hyvä olla. Olen joskus kuvaillut tyyliäni skandinaavisen pelkistetyksi pienellä ranskalaishenkisellä, naisellisella twistillä ja rohkealla kokeiluhengellä. Vaikka en tähän lookiin valinnut mukaan mitään niin kovin rohkeaa, yleisesti ottaen en arkaile pukea diskopallon lailla kimaltavaa hametta arkena tai kokeilla erikoisempiakaan juttuja, jos itsellä on niistä hyvä fiilis. Siinä mielessä olen rohkaistunut pukeutujana, etten kamalasti mieti, mitä muut vaatevalinnoistani ajattelevat.

Kun mietin näitä luottovaatteitani, niin niitä yhdistää kaikkia yksi sama asia: ne ovat hurjan monikäyttöisiä ja helposti yhdisteltävissä. Kaikki tämän asun osista taipuvat todella monenlaisiin asuihin, tyyleihin ja tilanteisiin. Ja niinhän se taitaa olla, että sellaisesta vaatteesta, joka on helppo pukea ylle ja yhdistää, tulee helposti myös lempivaate. Käytännöllisyys ja helppous on aina vaatteissa tärkeää, jos mietitään, minkä vaatteen valitsee toistuvasti päälleen.

Jos mietitään tarkemmin, miksi juuri nämä vaatteet, niin siihenkin on selkeitä syitä. Bomber-takki menee sekä takista että “pitkähihaisesta” esimerkiksi särmikkäämpänä vaihtoehtona perinteiselle neuletakille. Bomberilla saa myös kummasti vähän hillitympäänkin asuun nimenomaan sitä särmää, joka rikkoo asun harmoniaa. Se sopii niin hameiden, mekkojen kuin housujenkin kanssa ja tällainen ohut versio käy kesät-talvet – kesäisin päällystakkina ja talvisin varsinaisen takin alla.

Hurahdin muutama vuosi sitten midihameisiin – en oikein edes tiedä, miten niin kävi, mutta midimitta on edelleen suosikkini. En ollut oikein koskaan hameihmisiä, mutta väitän, että oikea helman pituus teki minusta sellaisen. Midimitta on jotenkin sellainen monipuolinen ja hienostunut pituus, joka sopii arkeen, mutta toimii myös tyylikkäämmässäkin juhlassa oikein yhdisteltynä.

Zalandolta saamani Topshopin laskeutuvaa polyesteria oleva siro toppi on uusimpia tulokkaita vaatekaapissani, mutta siitä on tullut heti yksi lemppareistani. Tämä toppi on monikäyttöisyyden huippu. Siisti materiaali, ajaton ja kaunis mutta rento malli tekee siitä täydellisen parin melkein millaiselle alaosalle ja millaiseen tilanteeseen tahansa. Toppi on riittävän siisti hienonkin juhlahameen kaveriksi, mutta sopii yhtä hyvin farkkujen kanssa – kertakaikkiaan täydellinen vaate. Tällaista olen etsinyt vaatekaappiini vuosia!

& Other Stories on luottokauppani, mitä tulee kenkiin. Löydän sieltä aina omaan tyyliini sopivia, hyvin istuvia, sopivan hintaisia ja laadukkaita nahkakenkiä ja yhdet kaikkien aikojen suosikeistani ovat nämä burgundinpunaiset avokkaat, jotka muidenkin luottokamppeideni tavoin tuntuvat sopivan aivan kaiken kanssa. Kenkien kaunis malli on hauskalla tavalla jotakin ballerinan ja klassisen korkokengän välimaastosta. Ballerinaa terävämpi kärki ja leikkaus tekevät kengästä kauniisti korkokengän näköisen edestäpäin, mutta koron sijaan takana onkin matala kanta. Siro malli ja jämäkkä nahka tekevät kengistä ballerinoja juhlavammat, mutta matala korko takaa sen, että näillä kävelee aamusta iltaan jalkojen kipeytymättä. :)

Uskollinen vintage-veskani on löytynyt muistaakseni aikanaan Belgiasta kirpputorilta pikkurahalla ja hiukan tuollainen satulalaukun muotoinen malli tuntuu kivalla tavalla ajattomalta. Hiukan jo elämää nähnyt laukkuni on käynyt kertaalleen jo suutarillakin paikattavana ja toivon, että saan nauttia siitä vielä vuosia. Tämä pikkuinen laukku on todellinen tilaihme, täydellisen kokoinen ja käy monenlaisiin asuihin.

Aurinkolaseissa suosikkejani ovat pyöreät muodot ja omistankin aika monia aurinkolaseja, mutta viime aikoina ylivoimaiset suosikkini ovat olleet BikBokin kevätmallistosta saamani simppelit lasit, jotka istuvat nenälleni niin hyvin, että ei oikein tekisi mieli muuta käyttääkään. Minulla on todella valolle herkät silmät, jotka vuotavat kirkkaalla säällä helposti, joten aurinkolasit ovat arjessa aika must ihan päivittäisessä käytössä.

Korujen osalta noudatan sellaista filosofiaa, että suosin joko todella suurta ja näyttävää tai vaihtoehtoisesti aivan minimalistisen pientä ja siroa – välimaastoa ei oikein ole. :D Yleensä olen korujen suhteen minimalisti ja pujotan vain sormiini äidiltä perityn kultaisen pallosormuksen ja siihen matchaavan toisen sormuksen, jonka löysin viime syksynä Kööpenhaminasta (ja jonka suunnittelijaa en harmikseni muista). Olen myös innostunut taas pitkän tauon jälkeen rannekelloista ja tämän hetken suosikkini on Clusen kullanvärinen kello, joka on ranteessa melkein kuin koru.

Translation: I was asked to dress up in an outfit that would represent my favourite pieces at the moment. It is hard to choose just one look but all these pieces I definitely feel super comfortable with. All of them goes with almost anything and that is definitely something I appreciate in a garment. 

Bomber-takki // bomber jacket R/H*, midihame // midi skirt Zara, toppi // top Topshop (Zalando)*, kengät // shoes & Other Stories, laukku // bag vintage, aurinkolasit // sunglasses BikBok*, rannekello // watch Cluse*, sormukset // rings vintage & souvenir

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Vesa Silver

Related posts

24/05/16

Erään masennuksen tarina

20 65 sekasin

Yhteistyössä Sekasin

Iloinen, hymyileväinen, aurinkoinen, hyväntuulinen, positiivinen… Näillä kaikilla sanoilla minua usein kuvaillaan, ja voisin hyvin kuvailla niin itsekin itseäni. Olen kaikkia näitä asioita, mutta olen myös paljon muuta. Helposti ehkä unohtuu, että kukaan ei ole aina iloinen. Ja se iloisinkin ihminen voi masentua – joskus ne päällepäin säteilevimmät tyypit ovat juuri niitä, jotka kätkevät sisimpäänsä hurjan synkkiä mietteitä. Varmaan moni ei oikein uskoisi sitäkään, että myös minä olen käynyt joskus jossain todella syvissä vesissä. Luvassa on siis erään masennuksen tarina.

Tämä on yksi niistä aiheista, joista olen halunnut kirjoittaa jo kauan, mutta jotenkin teemaan tarttuminen on tuntunut vaikealta. Nyt kuitenkin tuntui, että hetki on kypsä, kun minut haastettiin kirjoittamaan mietteitäni liittyen Ylen, Suomen Mielenterveysseuran, Mielenterveyden keskusliiton ja Mannerheimin lastensuojeluliiton yhteisen Sekasin247-kampanjaan, joka pureutuu nuorten mielenterveysongelmiin ja haluaa rohkaista ihmisiä puhumaan näistä asioista avoimemmin ja hakemaan elämänsä solmukohtiin apua. Rehellisesti sanottuna koen, että tämä on tärkein yhteistyö, johon olen koko blogihistoriani aikana osallistunut.

tauko1

Haluan siis kertoa oman tarinani siitä, kun minä olin vähän #sekasin. Oli syksy 2004 ja isoäitini kuoli. Olin lohduttoman surullinen rakkaan mammani poismenosta, mutta samaan aikaan minulle tuli outo tunne, että jotakin niksahti isoäitini kuollessa pois paikoiltaan. On normaalia ja tervettä surra läheisen poismenoa, mutta jossakin pinnan alla kupli ajatus, että minun suruni ei ollut normaalia. Tiesin olevani jollain tapaa liian surullinen. Mieleeni heräsi epäilys, mahtoiko pohjattomalta tuntuva suruni todella johtua isoäidistäni.

Jouduin noihin aikoihin ajatuksineni jonnekin todella syviin alhoihin. En osannut selittää omaa oloani tai tuntemuksiani, mutta olin niin rikki, että saatoin hajota puolituttujen edessä palasiksi tavallisista kuulumisten kyselyistä. Selityksenä romahduksiini kerroin isoäitini kuolemasta, mikä teki tietysti purkauksistani ymmärrettäviä – ainakin joksikin aikaa.

Syöksykierteeni kuitenkin syveni syvenemistään. Olin jatkuvasti loputtoman väsynyt – tuntui, ettei mikään maailman uni riittänyt poistamaan uupunutta oloani. Olisin voinut nukkua vaikka vuorokauden ympäri enkä siltikään tuntenut oloani juuri pirteämmäksi. Olin myös poikkeuksellisen ärtyisä ja hermostuin aivan naurettavista pikkujutuista kohtuuttoman paljon. Kaikki häiriötekijät ärsyttivät: kämppisten äänistä, tiskaamattomista tiskeistä ja muista normaaleista asioista tuli yhtäkkiä minulle ylitsepääsemättömiä tuskastumisen aiheita.

tauko1

Saatoin itkeä ääneen tuntikausia kotona tietämättä oikeastaan edes, miksi itkin. Oli vain niin paha olla. Mielialani oli niin maassa, etten oikeastaan nähnyt minkäänlaista valoa tunnelin päässä, vaikka periaatteessa minulla oli elämässäni kaikki hyvin. En jaksanut kohdata ihmisiä – osin siksi, että olin vain niin uupunut ja osin siksi, että todennäköisesti olisin kyennyt ainoastaan itkemään. Niinpä eristäydyin vain kotiin yksinäni.

Kaverit jaksoivat aikansa yrittää houkutella ennen niin menevää mimmiä mukaansa rientoihin, mutta koska en enää ikinä lähtenyt, loppuivat kutsutkin jossain vaiheessa. Oikeastaan olin siitä siinä hetkessä vain helpottunut. Miten ihmeessä olisin pystynyt olemaan suuren ihmisjoukon keskellä, kun kykenin hädin tuskin olemaan omassa yksinäisyydessäni? Yksi samanlaisia asioita joskus elämässään läpikäynyt ystäväni pysyi sinnikkäänä ja osasi ehdottaa oikeanlaisia asioita ja oikealla tavalla. Hän ei houkutellut baareihin, vaan pyysi sitkeästi kävelylle ja tarjoutui tulemaan teelle. Olen todella kiitollinen, että lähelleni sattui tuolloin ihminen, joka osasi tarjota tukeaan tavalla, jonka minä osasin ottaa vastaan.

Lopulta tilanne ajautui siihen pisteeseen, etten oikein enää edes selviytynyt normaaleista arjen askareista ja rutiineista. Sängystä nouseminen tuntui ylivoimaiselta, samoin suihkussa käyminen, ruoan laittaminen, syöminen, tiskaaminen, luennoilla käyminen, ihmisten kohtaaminen, aamusta iltaan selviytyminen… Koska en tiennyt, miten selviäisin päivän alusta loppuun, ryhdyin tekemään listoja ja aikatauluja, joita sitten noudatin mekaanisesti kuin robotti. Listoihini oli kirjattu 5 minuutin tarkkuudella kaikki askareet suihkusta aamupalaan ja tiskaamisesta luentoihin. Tragikoomisten listojeni kuuliainen noudattaminen tuntui ainoalta keinolta suoriutua arjesta: ruksin vain asioita yli sitä mukaa, kun olin saanut niitä hoidettua ja painoin eteenpäin apaattisena zombiena.

tauko1

Tajusin jossain vaiheessa itsekin, etten ollut kunnossa. En osannut sanoa, mikä minua vaivasi, mutta tiesin, että vointini oli kaukana normaalista. Olin kertaalleen soittanut YTHS:lle mielenterveyspalveluihin ja yrittänyt kertoa tuntemuksistani, mutta puhelu ei johtanut mihinkään. Hoitaja kyseli puhelimessa, oliko elämässäni tapahtunut muutoksia, menetyksiä tai jotain muuta poikkeavaa viime aikoina, joka olisi voinut vaikuttaa olotilaani. Luonnollisesti mainitsin isoäitini kuoleman, jolloin hoitaja takertui siihen, ja totesi, että on normaalia tuntea surua menetyksen jälkeen. Yritin kertoa, ettei suruni ollut enää normaalia, mutta puhuin kuuroille korville.

Pääsin mielenterveyspalveluiden kuukausien mittaiseen jonoon, mikä siinä tilanteessa ei juuri lohduttanut, kun tuntui vaikealta selviytyä edes muutamasta tunnista eteenpäin. Pahimmalta tuntui silti siinä hetkessä se, kun hoitaja mainitsi puhelun päätteeksi, että soittaisinhan takaisin ja ilmoittaisin, mikäli minusta tuntuisi, etten tarvitsekaan aikaa, jotta en olisi turhaan jonossa. Hoitaja ei varmasti tarkoittanut tällä mitään pahaa, mutta koska kynnys soittaa ja pyytää apua, oli alun alkujaankin ollut korkea, kommentti jäi pyörimään mieleeni.

Aloin miettiä, että hoitaja ei ajattele minun ansaitsevan apua tilanteeseeni – enhän ollut akuutissa vaarassa vahingoittaa itseäni tai muita, ja sellaistakin tapahtui koko ajan. Tunsin suunnatonta syyllisyyttä siitä, että olin nyt siellä kuormittamassa tuota mielenterveyspalveluiden jonoa ja mahdollisesti viemässä siellä paikkaa joltakulta, jolla olisi paljon suurempi hätä kuin minulla. Olin joka päivä aikeissa soittaa YTHS:lle ilmoittaakseni, että ottakaa minut pois sieltä jonosta, mutta jostain syystä en tehnyt sitä.

Samaan aikaan minulla oli sellainen olo, etten oikeasti vain selviä. Hoitaja oli maininnut puhelimessa kriisipisteestä, josta voisin hakea tukea akuuteimpaan tilanteeseeni ja muutaman päivän kuluttua hakeuduin sinne. Ymmärtäväisen oloinen nainen kuunteli vuodatustani noin tunnin verran ja totesi, että hänestä kuulostaa nyt siltä, että heidän osaamisensa ei taida riittää, vaan tarvitsisin koulutettua psykologia. Kerroin tilanteestani YTHS:n kanssa ja nainen kehotti soittamaan sinne uudelleen.  Hän sanoi painokkaasti, että mikäli sieltä ei apua heruisi, hän voisi vaikka itse soittaa sinne ja yrittää vauhdittaa asiaa. Nyökyttelin ja lähdin, enkä soittanut lääkäriin uudelleen. Tuossa mielentilassa kaikkein eniten ahdisti ajatus olla vaivaksi muille ja mieltäni kalvoi tunne, etten ansaitse apua, koska minulla oli kuitenkin “kaikki ihan hyvin”.

tauko1

Lopullinen käännekohta oli päivä, jolloin purskahdin kesken luennon aivan selittämättömästi itkuun. Tilanne tuntui todella nololta, koska kaikki ympärilläni olivat tietenkin hirmuisen huolissaan, mutta en osannut oikeastaan kertoa mitään syytä itkulleni. Keksin jonkin hätävalheen ja lähdin luennolta kesken pois. Samana iltana minun olisi ollut määrä osallistua ainejärjestömme pikkujouluihin, joita oli odotettu koko syksy. Menin luennon jälkeen kotiin ja yritin koota itseni iltaa varten. Kun lopulta pääsin juhlapaikalle, opiskelukaverini halusivat ottaa yhteiskuvan. En halunnut valokuvaan mukaan ja lopulta sinnikkään painostuksen alla repesin jälleen itkuun. Koko tilanne tuntui todella nöyryyttävältä, koska en vain mitenkään kyennyt hallitsemaan itseäni. Kavereiden vastusteluista huolimatta lähdin kotiin.

Matkalta soitin äidilleni ja kerroin tapahtuneesta. Äitini kuulosti todella huolestuneelta ja sanoi, että nyt minun on soitettava aamulla uudelleen sinne opiskelijoiden terveydenhuoltoon. Yritin vastustella, mutta vastaväitteeni kaikuivat kuuroille korville. Suunnattoman ahdistuneena soitin seuraavana päivänä YTHS:lle ehkä noin kolmisen viikkoa ensimmäisen soittoni jälkeen. Tällä kertaa hätäni otettiin tosissaan ja aika järjestyi lopulta vielä samalle päivälle. Veikkaan, että 20 minuutin mittainen akuuttiaikani taisi viedä joltakulta lounastauon. Helpotuksen tunne siitä, että ehkä vihdoinkin saisin apua, oli kuitenkin niin suuri, että se syrjäytti jopa piinaavat syyllisyydentuntoni.

Käsittämättömintä tilanteessani oli se, etten millään muotoa ymmärtänyt olevani masentunut. Kun terapeutti kuvaili tilaani masennukseksi, naurahdin epäuskoisena, että ei tämä nyt mitään masennusta ole. Terapeutti kohotti kulmiaan ja totesi, että tilanteeni oireineen oli kuin oppikirjaesimerkki masennuksesta, joten kyllä nyt siltä vahvasti näyttäisi. Oli jotenkin kamalan vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä, että minä voisin masentua. Minä iloinen, positiivinen, aina reipas ja selviytyvä tyyppi.

Ensimmäisen käynnin jälkeen sain samantien uuden ajan seuraavalle viikolle ja tuntui kuin olo olisi keventynyt heti. Siinä tilanteessa tuntui kaikkein olennaisimmalta se, että joku vain otti tosissaan ja kuuli hätäni. Että joku muukin tunnisti ja tunnusti, että minä en ollut kunnossa. Ettei se ollut vain omaa kuvitelmaani. Ja että minä oikeasti ansaitsin ja tarvitsin apua. Jostain syystä se tuntui masentuneen mielessä tärkeältä.

Kävin lopulta reilun vuoden verran terapiassa parissa eri jaksossa ja pahimmat solmukohdat löystyivät vähitellen, mutta pelko masennuksesta jäi. Enää en ehkä samalla tavoin pelkää masennusta kuin joskus vuosia sitten, mutta monta vuotta tapahtuneen jälkeen olin aina syksyisin jotenkin varuillani. Masennus assosioitui mielessäni juuri sinne lokakuun tienoille, jolloin isoäitini oli kuollut ja syksyn tulo herätti pelkoa siitä, että mitä jos joutuisinkin sinne jonnekin syvälle uudelleen. Heti seuraavan vuoden syksynä masennus toistuikin vähän lievempänä, mutta tuolloin sain tilanteeseeni nopeammin apua, kun olemassa oli jo tuttu terapeutti.

tauko1

En ole koskaan osannut hävetä avun hakemista sinänsä, mutta kuten tarinastani varmasti on käynyt ilmi, olen hyvin vahvasti kyseenalaistanut omaa oikeuttani saada ja vastaanottaa apua. Sittemmin olen jatkanut terapiaa nyt hiljattain ja olen pikkuhiljaa päässyt irti ajatuksesta, että minun jotenkin tarvitsisi oikeuttaa avuntarvettani jotenkin. Jos kiinnostaa lukea alkuvuodesta tekemäni postaus tästä aiheesta, sen pääsee lukemaan täältä.

Minä selvisin masennukseni kanssa vähällä verrattuna moneen muuhun, mutta siellä syvissä vesissä räpiköidessäni sain kyllä melkoisesti perspektiiviä elämään. En ole sama ihminen ennen ja jälkeen masennuksen – tuskin kukaan on. Jonkun hienoisen surumielisyyden, varovaisuuden ja erakkouden se jätti jälkeensä, mutta olen hyväksynyt, että niin se elämä voi muuttua.

Tarinoita mielenterveysongelmien parissa on yhtä monenlaisia kuin on ihmisiäkin ja harva meistä selviää koko elämän alusta loppuun täysin ilman. Haluan omalla esimerkilläni näyttää, että mielenterveydestä saa ja pitää puhua ääneen – siinä ei ole mitään hävettävää eikä avun pyytämistä tarvitse pelätä tai arkailla. On surullista, että kaikki eivät saa tarvitsemaansa apua, ainakaan juuri siinä hetkessä, kun sitä kipeimmin kaipaisi, mutta pyydän: älkää jääkö yksin. Puhukaa ystäville, puhukaa vanhemmille, puhukaa jollekulle. Se auttaa. Ja muistakaa, ette ole yksin. Todella moni kärsii samanlaisista jutuista ihan samaan aikaan ja todella moni on valmis auttamaan, kun vain pyydätte. Siispä pyytäkää apua. <3

Tämän viikon ajan Sekasin247-sivustolla on avoinna ilmainen, anonyymi ja kaikille nuorille avoin chat-palvelu, jossa voi keskustella koulutettujen vapaaehtoisten ja ammattilaisten kanssa mistä tahansa. Toivon syvästi, että tämän tyyppistä palvelua jatketaan myös tämän kampanjaviikon jälkeen. Voimia ja halauksia kaikille teille!

Related posts

24/05/16

Street style: Emilia

2 5 street style Emilia Hernesniemi

Lisää ihania katumuotibongauksia luvassa Helsingin keväästä. :) Olin siis viime viikolla eräässä Pre Helsinki -viikon tapahtumassa, jossa oli niin monta ihanaa tyylikästä mimmiä samaan aikaan paikalla, että pyysin saada ikuistaa useamman heistä kuviin. Sofian tyylin esittelinkin jo viime viikolla ja nyt vuoroon pääsee R/H-merkin takaa tuttu Emilia Hernesniemi, joka on aina yhtä säteilevän aurinkoinen, kun häneen jossakin törmää. :)

EMILIA, HELSINKI

Vaatteissa pitää olla itseäni miellyttävä energia – jopa niiden ulkoinen olemus on toisarvoista. Vaatteiden energiaan vaikuttavat niiden tarina, materiaali, tuntu ja värit. Minun mottoni on, että mieluummin pieni kokeilu, kuin varman päälle sommiteltu. Ilman kaaosta ei synny uutta.

Tässä asussa ylläni on omaa R/H-mallistoa sekä Minna Parikan tennarit.

street style Emilia Hernesniemi street style Minna Parikka bunny sneakers/shoes street style R/H earringsstreet style R/H backpack

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts