22/10/17

Lying Has To Stop

8

Kuulin viime kesänä ja nyt syksylläkin pari kertaa erään biisin, joka jäi aluksi vähän kummallisella mutta positiivisella tavalla mieleen. Lempeän tunkkaiset, vähän 70-lukua henkivät soundit soljuivat korvissa pehmeinä ja hassulla tavalla digitaalisesti muunneltu lauluääni syöpyi ajatuksiin. Mutta jotenkin biisi pääsi aina unohtumaan, kunnes viime viikolla tunnistin tuon hassun ja persoonallisen äänimaailman istuessani Helsingissä ravintolassa. Laitoin Shazamin kiireesti tulille ja sieltähän se vastaus löytyi. Kyllä vain, kyseessä oli se unholaan joutunut ihanan kummallinen Soft Hair.

Totta puhuen, kun olen nyt kuunnellut tätä Lying Has To Stop -biisiä, voisin jopa julistaa sen olevan yksi lempiasioista, joita olen koko menneenä vuotena kuullut ja kuunnellut. Biisi ja sen omintakeinen äänimaailma on vaatinut hieman toistoja ennen kuin olen lämmennyt sille tässä mittakaavassa, mutta ai hitto, että tykkään tästä! Soft Hair on siis uusiseelantilaisen “psych artistin” (mitenköhän tuo nyt sitten kääntyisi suomeksi) Connan Mockasinin ja brittimuusikko Sam Dustin yhteisprojekti, joka huipentui viime syksynä ensimmäiseen yhteiseen albumiin, jolla tämä jonkinasteiseksi hitiksikin noussut Lying Has To Stop on julkaistu.

Kappaleen musiikkivideo on aika omituinen sekin. :D Jos menee yli hilseen, niin suosittelen kuuntelemaan pelkkää ääniraitaa sellaisenaan, mutta jo pelkästään musavideon kommentit saivat ainakin minut hihittelemään itsekseni. Noin 1,5 miljoonaa katselua kerännyt video on saanut osakseen muun muassa nämä kommentit: “At least 100k of these views are from me” ja “Is it ok for a straight man to be aroused?” Haha.

Mutta siis, ihan helposti yksi parhaista aikoihin kuulemistani biiseistä. I rest my case.

8

Related posts

21/10/17

Ihanat, kamalat valkoiset asunnot

25 47

“Valkoista, valkoista ja aina vain valkoista? Näyttää kylmältä ja ankealta – kuin sairaalassa olisi!”

“Missä ovat värit ja persoonallisuus? Jokainen myytävä asunto näyttää ihan samalta valkoisine seinineen ja tylsine kalusteineen!”

“Järkyttävän kallista! En ostaisi millään hinnalla. Täältä meidän kyliltä tuolla hinnalla saisi kolme omakotitaloa!”

Näyttääkö tutulta? Oma Facebookin newsfeedini on viimekeväisen asuntoprojektin jälkeen täyttynyt välitysfirmojen asuntoilmoituksista. Vaikka kämppä löytyi jo enkä ole nyt heti tässä samantien kiinnostunut ostamaan uutta, on minusta silti mielenkiintoista seurailla puolivillaisesti, miten asuntomarkkinat kehittyvät ja mitä siellä on tarjolla. Lisäksi myynti-ilmoituksista saa aina silloin tällöin hauskoja ideoita myös sisustusta ja remontointia ajatellen.

Välillä turhauttaa silti lukea FB:ssa jaettujen ilmoitusten kommentteja, jotka ovat liki identtisiä joka ikisessä ilmoituksessa. Joka ainoan kauniin, trendikkään ja valkoisen asunnon myynti-ilmoitus kerää sen saman valitusvirren valkoisista seinistä, tylsästä sisustuksesta ja liian korkeasta hinnasta. Ymmärrän, että joitakuita valkoinen ja skandinaavisen pelkistetty sisustustyyli kyllästyttää ja makuasiat ovat makuasioita. Sitä puolestaan en tajua, miksi samaa pitää jauhaa jokaisen asuntoilmoituksen kommenteissa paristakaan syystä…

Ensinnäkin asunnon ostaja saa maalata tai tapetoida oman kotinsa seinät ihan juuri niillä väreillä ja kuoseilla kuin itse haluaa. Toisekseen, valkoiset asunnot ovat neutraaliudessaan ja valoisuudessaan todennäköisesti kaikkein helpoimpia myytäviä ja valkoisen päälle on helppo maalata ihan millä värillä tahansa. Värit ovat makuasioita ja jakavat mielipiteitä, joten vaikka juuri sinä tykkäisit kirkkaankeltaisista seinistä tai kukkatapetista, niin värikäs asunto on heti haastavampi saada kaupaksi. Toki värejä ja tapetteja voi käyttää kauniisti tehokeinona maustamassa sisustusta, mutta varsinkin tosi voimakkaat värit ja sisustustrendien valtavirrasta isosti poikkeavat ratkaisut vaikeuttavat asunnon myyntiä. Tai rempataan piiloon välittömästi uuden asukkaan saadessa avaimet käteen.

Toinen jatkuvan valituksen aihe on asuntojen sisustus ja stailaus. Okei, välillä asuntoilmoituksissa on tarpeettomasti yksityiskohtakuvia sisustuksesta, joka harvoin kuitenkaan tulee ostettavan asunnon mukana kaupassa, mutta en silti ymmärrä myöskään valitusta muiden sisustusratkaisuista, koska edelleenkään ne huonekalut eivät yleensä tule ostettavan asunnon mukana kaupassa. Asuntoja myydään useimmiten edellisen asukkaan vielä siellä asuessa, joten kuvia on vaikea ottaa ilman kalusteita. Toisekseen on tyypillistä, että vaikka asunto olisikin tyhjä, välitysfirma stailaa sen tilapäisesti lainakalusteilla, koska huonekalut auttavat hahmottamaan asunnon kokoa ja mittasuhteita.

Esimerkiksi naapurimaassamme Ruotsissa, jossa brändäys ja markkinointi tuntuu olevan ihmisillä verissä, on ymmärretty jo aikapäiviä sitten, että asuntokaupoilla myydään itse kämpän lisäksi myös unelmia, ideoita ja mielikuvia. Siellä on tajuttu, että hyvällä maulla sisustettu tyylikäs asunto ja sisustuslehtitason valokuvat tekevät asunnosta välittömästi kiinnostavamman kohteen potentiaalisille ostajille. Välillä suorastaan ihmettelen, miten surkeilla valokuvilla asuntokauppoja yritetään hieroa täällä koto-Suomessa. Jos asunnon hinta on satoja tuhansia euroja, ehkä kokonaisuudessa voisi olla budjettia maksaa muutama satanen myös osaavalle valokuvaajalle, joka osaisi tuoda asunnon parhaat puolet kuvissa esiin?

Mitä tulee sisustukseen ja asuntojen stailaamiseen… Sisustus on toki makuasia, mutta sisustustrenditkään eivät tule tyhjästä: skandinaavisen neutraali ja pelkistetty tyyli vain sattuu tällä hetkellä puremaan isompiin massoihin ja myy kuin häkä. Stailaus käytännössä siis edistää myyntiä merkittävästi ja vaikka se ehkä maksaa välitysfirmalle jonkin verran ekstraa, todennäköisesti stailatusta asunnosta voi myös pyytää siinä määrin korkeampaa hintaa, että voitot kattavat moninkertaisesti kulut.

Miinuksena stailatuissa asunnoissa on tietysti se, että niiden hinnoissa on usein vähän normaaliakin enemmän ilmaa. Mutta mielikuvat tekevät kauppansa. Suomeenkin on ilmestynyt Alvhemin ja Stadshemin tyyppisiä toimijoita kuten Bo lkv sekä Blok, jotka panostavat sisustukseen ja valokuviin – ja myyvät ymmärtääkseni erinomaisen hyvin. Hinnat toki ovat hieman ehkä keskitasoa kalliimmat, mutta itse surffailen edellämainittujen sivuilla ihan vain kauniita kuvia fiilistelläkseni ja sisustusinspiraatiota ammentaakseni, vaikka en edes ole ostoaikeissa.

Oma lukunsa ovat sitten ne Helsingin hintatasosta rutisijat. Kyllä, ihan varmasti sieltä maalta saisi omakotitalon helsinkiläisen yksiön hinnalla, mutta siihenkin on syynsä, miksi niitä omakotitaloja on nyt juuri siellä maaseudulla tyhjillään. Useimmat ihmiset haluavat asua kaupungeissa ja lähellä töitä sekä palveluita ja kaupungistumista on melkoisen mahdoton estää. Ja mitä useampi ihminen haluaa asua Helsingin keskustassa, sitä halutumpia asunnot ovat ja sitä kalliimpaa hintaa niistä voidaan pyytää. Valitettavasti. Niin, että vaikka saisin kolme omakotitaloa yksiöni hinnalla jostain pikkukylästä metsän keskeltä, en todennäköisesti silti vaihtaisi kämppääni niihin, koska elämäni ja elämänpiirini nyt sattuu olemaan täällä. Ja kukaan ei pakota sinuakaan muuttamaan tänne ylikalliiseen kämppään, jos mieluummin viihdyt siellä omakotitalossasi luonnon äärellä. :)

Ehkä tämä oli tarpeeton avautuminen ja tuskinpa kukaan näistä asuntoilmoituksiin ärisevistä tyypeistä edes päätyy lukemaan postaustani, mutta piti vain päästellä vähän höyryjä, kun olen nyt puoli vuotta lukenut joka ikisestä kämppäilmoituksesta nuo samat kommentit noin kymmeneen kertaan. Ja kyllä, minä viihdyn erinomaisen hyvin täällä valkoisessa, valoisassa, kliseisesti sisustetussa ja kalliissa kalliolaisyksiössäni. Over & out. :D

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

19/10/17

Terveisiä kädenlämpöisestä blogiskenestä

43 54

Olen tässä muutaman päivän sisään lukenut pari mielenkiintoista tekstiä blogiskenestä, kiitos Laura ja kiitos Nata. Heidän kynäilemissään teksteissä on ollut paljon samoja asioita, jotka ovat pyörineet omissakin ajatuksissa viime aikoina. Laura kritisoi ja kuvaili blogimaailman menoa sanoin “kuin lilluisi jäähtyneessä kylpyvedessä”: tarvittaisiin ravistelua, pölyjen pyyhkimistä, terävämpää otetta ja oikeaa keskustelua.

Nata totesi vastineessaan kaipaavansa samoja asioita, mutta tunnusti, että nykyään kirjoittaakseen avoimesti mielipiteitään oikeista asioista ja tarttuakseen haastavampiin teemoihin, on myös pystyttävä kovettamaan nahkansa ja varauduttava välittömästi negatiiviseen paskamyrskyyn, joka voi hyvinkin odottaa kommenttiboksissa seuraavan kerran sisään loggautuessa. Hän kuvaili harmittomien ja hampaattomien asupostausten olevan kuin “henkistä lomaa” kaikesta siitä negatiivisuudesta, mikä kommenttibokseissa velloo, koska ne ovat liki ainoita, joihin kielteistä palautetta ei tule.

Myönnän hieman yllättyneeni siitä, että nämä sanat tulivat juuri rohkean provokatiivisista näkökulmistaan tutulta Natalta, jonka olen ajatellut kestävän liki kaiken, mitä kommenttiboksissa myllää. Mutta tässä se nähdään: negatiivisuus satuttaa meistä vahvimpiakin, vaikka se ei välttämättä näy päällepäin.

Ymmärrän molempien kirjoitusten näkökulmaa. Minäkin kaipaan sitä kiinnostavaa keskustelua ja tsemppaavaa yhteisöllisyyttä, joka on ollut oikeastaan se syy, miksi olen alun alkujaan innostunut bloggaamisesta. Olen kirjoittanut blogia 10 vuotta ja vaikka negatiivisia kommentteja on ollut aina, ilmiö tuntui räjähtävän käsiin muutama vuosi sitten.

Parina viimeisenä vuotenani ennen ihan omalle blogitontille siirtymistäni myönnän, että oli hetkiä, jolloin liki minkä tahansa postauksen julkaiseminen ahdisti, koska tuntui olevan aivan sama, mistä aiheesta kirjoitin tai mitä kirjoitin, jollakulla oli kommenttiboksissa jotakin kielteistä sanottavaa. Ja yhä useammin kritiikki kohdistui minun henkilökohtaisiin valintoihini tai minuun henkilönä käsiteltävän aiheen tai ilmiön sijaan. Puhumattakaan kaikesta siitä negatiivisen kirjoittelun määrästä, joka jyllää muualla netissä ja keskustelupalstoilla. Minä olen tosin päässyt vielä tosi vähällä verrattuna moneen muuhun bloggaajaan tai vloggaajaan.

Kuten Nata omassa tekstissään kirjoitti, terävämpiin aiheisiin ja haastavampiin näkökulmiin ei enää uskalla tai jaksa tarttua itsesuojelusyistä. Vaikka bloggaajana haluaisinkin keskustella, pureutua vaikeisiin aiheisiin ja haastaa ihmisiä kriittiseen keskusteluun, nykyään jätän aika usein nuo teemat muille ihan vain siksi, että vaikka tämän blogiuran varrella sitä on tullut keitellyksi monenlaisissa liemissä, silti minun nahkani ei vain ole niin paksu, että kestäisin sen kaiken, mitä aloituksesta voi pahimmillaan seurata. Väärinkäsitysten, tahallisten väärintulkintojen ja henkilöön menevien asiattomuuksien uhka on vain liian suuri.

On varmasti helppo lukijana yksittäisiä keskusteluita sivusta seuraillessa vaatia toiselta kovempaa sietokykyä ja vahvempaa luonnetta, mutta harva ihan oikeasti tietää, miltä tuntuu joutua ottamaan sellaista negatiivisuutta vastaan jatkuvalla syötöllä vuodesta toiseen. Voin uskoa, että on vaikea asettua toisen asemaan, jos itse ei ole koskaan ollut siinä ja kokenut sitä henkilökohtaisesti. Totuus kuitenkin on, ettei inhottaviin ja hyökkääviin kommentteihin totu koskaan, vaikka niitä saisi lukea itsestään vuositolkulla. Nahka kyllä kovenee, mutta ei kukaan halua vapaaehtoisesti altistaa itseään sellaiselle, joten silloin tuntuu helpommalta vain vältellä tietoisesti keskusteluita, joiden arvelee provosoivan henkilökohtaisuuksiin.

Kävin tästä aiheesta hiljattain keskustelua myös minua sähköpostitse lähestyneen lukijan kanssa. Hän lähetti minulle viikonvaihteessa kiinnostavan juttuidean, joka liittyi muotialan eettisyyteen ja ekologisuuteen. Teema kiinnostaa minua ja haluaisin tarttua siihen, mutta totesin, että kokemukseni pohjalta tästä aiheesta kirjoittaessa valitettavasti keskitytään liian usein rakentavan yleismaailmallisen keskustelun sijaan tökkimään ja arvioimaan minun henkilökohtaisia valintojani. Herättelisin mielelläni keskustelua ja haastaisin ihmisiä pohtimaan asioita, mutta vastassa ovat usein vain syytökset tekopyhyydestä. Usein tuntuu, että monesta aiheesta saisi keskustella vain, jos on itse virheetön ja täydellinen malliesimerkki. Mutta jos katsotaan peiliin, niin kuka meistä on? Mikäli keskustella saisivat vain he, jotka ovat puhtaita kaikista synneistä ja virheistä, aika hiljaista olisi.

Olen törmännyt myös kommenttibokseissa ja keskustelupalstoilla valitteluun siitä, kuinka blogeista on kadonnut henkilökohtaisuus ja särmä. Harva tuntuu ymmärtävän, että juuri ne törkykeskustelut, henkilöön menevät sivallukset, juoruringit sekä kaikki se loputon spekulointi ja arvostelu ovat niitä syitä, miksi harva bloggaaja haluaa enää antaa itsestään mitään. Kuten Nata kirjoitti, tulee halu pitää omanaan edes joitakin salaisuuksia ja ajatuksia, jotta ulkopuoliset eivät pääse niitä pilaamaan. Valitettavasti itsesuojelu johtaa hajuttomaan, mauttomaan ja kädenlämpöisen laimeaan, kun kritiikin sekä henkilökohtaisten hyökkäysten pelossa ei tartuta enää niihin aiheisiin, jotka oikeasti kiinnostavat ja joista todella olisi sanottavaa.

Olen vain väsynyt monen muun bloggaajan tavoin olemaan maalitaulu ja kollektiivinen syntipukki. Ja siitä syystä moni kiinnostava teema jää luonnosvihkoihin ajatuksiksi. Tämä teksti kuulostaa nyt hurjan negatiiviselta, mikä ei ole ollut tarkoitukseni. Edelleen kommenteista valtaosa on positiivisia ja rakentavia, mutta ne jotka eivät ole, valitettavasti tylsistyttävät blogeissa käytävää keskustelua. Samoin kuin Natalla, on minullakin usein se olo, että haluaisin antaa enemmän, olla rohkeampi ja haastaa itseäni, mutta itsesuojeluvaisto puuttuu liian usein peliin. Sitten on niitä positiivisia oman itsensä ylittämisiä ja uskallusta vaativia postauksia, joiden julkaiseminen palkitsee ja rohkaisee, kuten tuo toissapäiväinen #metoo-teksti. Juuri sitä kaipaan lisää.

Koska sekä Laura että Nata esittivät molemmat konkreettisia ehdotuksia tilanteen edistämiseksi, heitän minäkin kehiin omani. Kirjoitan itse blogiani omalla nimelläni ja naamallani, joten esitän täällä luonnollisesti vain sellaisia ajatuksia ja näkemyksiä, jotka olisin valmis sanomaan myös naamatusten. En kuitenkaan usko kaikkien kommentoijien pystyvän sanomaan anonymiteettinsa suojista samaa. Ylilyöntejä tapahtuu tunteiden kuumetessa silloin tällöin kaikilla (myös minulla), mutta mitäpä jos pyrittäisiin jatkossa kaikki yhdessä siihen, että ärtymyksen aallon vyöryessä yli, lasketaan ensin kymmeneen, ennen kuin annetaan näppiksen sauhuta. Ja jos sen jälkeen vielä tekee mieli osallistua keskusteluun, kirjoitetaan ajatuksemme auki sellaisessa muodossa, jossa olisimme valmiita esittämään ne myös omalla nimellämme keskustelukumppanille kasvotusten. Ehkä utopistinen haave, mutta haaveita pitää olla. :)

Ja kuvituksena tässä jutussa on nyt sitten juuri niitä kädenlämpöisiä asukuvia tasapainottamassa tätä avautumista.

nahkatakki // leather jacket Samsøe & Samsøe*

poolopaita // turtle neck sweater J. Crew

farkut // jeans Monki*

kengät // shoes & Other Stories

aurinkolasit // sunglasses A+more (Stockmann)*

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Tuija Pehkonen

Related posts

18/10/17

Afterwork-podcast: Millaista on aikuinen ystävyys?

2 24

Tänään julkaistun Afterwork-podcastin jaksossa jutellaan ystävyyssuhteista. Miten ystävyyssuhteet ovat muuttuneet lapsuudesta aikuisuuteen? Millaisia “vaatimuksia” ystävyyssuhteelle on sopivaa asettaa ja voiko tosiystävyyskin joskus päättyä? Pääset kuuntelemaan tuoreimman jakson alta. :)

Ja muistattehan, että otamme mielellämme vastaan myös toiveita keskustelun aiheeksi, jos kiinnostavia teemoja tulee mieleen!

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa.

Related posts