21/02/20

Kuka minä olen?

1 35

Katsoin viime viikolla uuden Netflix-dokumentin Taylor Swiftistä. Vaikka laulajan musiikki ei kiinnosta minua, olen seurannut hämmentyneenä vuosien varrella sitä systemaattista nettivihaa ja ilkeilyä, mikä häneen on kohdistunut. Miss Americana -dokumentti avaa hyvin Swiftin omaa kokemusta ja näkökulmaa asiasta, ja herätti myötätuntoa ainakin minussa. Pienessä mittakaavassa sitä on bloggaajanakin joutunut toisinaan vastaavanlaisiin tilanteisiin, vaikka ilmiö toki näyttäytyy Suomen someskenessä aivan eri mittakaavassa kuin miljoonayleisöjä keräävän laulajan kohdalla. Myös suosikkeihini kuuluvassa Tuplakääk-podcastissa puitiin dokumenttia. Vaikka Swiftin ulostuloa syytettiin laskelmoivuudesta, sai dokumentti myös Ennin ja Kirsikan pohtimaan julkisen keskustelun sävyä kriittisesti. Mimmit myönsivät muutaman heistä käydyn ikävän Jodel-keskustelun tuntuneen niin pahalta, että hetkellisesti he olivat harkinneet jopa koko podcastin lopettamista.

Aamukahvilla-blogin Henriikka puolestaan pohdiskeli alkuviikosta omaa suhdettaan blogin mukana tulevaan julkisuuteen, jonka nimesi työnsä ylivoimaisesti surkeimmaksi puoleksi. Henriikka kuvaili tuntevansa olonsa tutun, tiiviin ja järkevän seuraajakuntansa keskellä turvalliseksi, mutta julkisessa työssä on aina vaarana ja varjopuolena, että omat mietteet, kuvat tai elämän kiemurat saattavat päätyä ruodittaviksi iltapäivälehtien sivuille tai keskustelupalstoille. Joku vanha puolituttu ihminen voi tulla tarkistamaan, mitä minulle tällä hetkellä kuuluu ja miltä näytän, ihan vain tirkistelynhalusta. Juorupalstoilla yritetään kaivaa mullan alta ruumiita ja selvittää, millainen TODELLISUUDESSA olen, ja sitten vanhat yläastetutut laukovat totuuksia sieluni täsmätilasta. Se saa oloni turvattomaksi. Haluaisin säilyttää sen vallan itselläni, mitä itsestäni ja elämästäni jaan, ja koska en voi tehdä niin, tunnen toisinaan suurta ahdistusta.

Tunnistan itseni Henriikan (ja vähän Taylor Swiftinkin) pohdinnoista. Toistaiseksi rakkaus lajiin on vielä peitonnut varjopuolet, mutta myönnän taistelevani noiden samojen mietteiden kanssa epäsäännöllisen säännöllisesti. Tuskailin juuri hiljattain sitä, miten vaikeaa on löytää balanssi yksityisen ja julkisen välille, kun niitä omia valintoja yksityisyyden rajoista ei välttämättä kunnioiteta.

Kaiken kritiikin ja “kritiikin” keskellä on toisinaan helppo hukata itsensä. Varsin usein yleisön palaute ja toiveet ovat loppujen lopuksi vain mielipiteitä ja lukemattomien erilaisten mielipiteiden ristitulessa on sula mahdottomuus miellyttää kaikkia. Siksi tuntuu järkevimmältä tehdä kuten itsestä hyvältä tuntuu, vaikka olenkin aina valmis ottamaan vastaan ystävällisessä hengessä annettua rakentavaa palautetta ja kehittämään omaa tekemistäni parempaan. On kuitenkin vaikea tehdä paremmin tai oppia virheistään, jos aidon vuorovaikutuksen ja avoimen keskustelun sijaan kritiikki on tylyä, menee henkilökohtaisuuksiin tai annetaan selän takana anonyymisti tai yksityisten profiilien suojista maalittaen.

Myönnän, että ristiriitaisten toiveiden ja odotusten sekä ajoittain aika ikäväänkin sävyyn esitetyn “palautteen” ristitulessa tasapainoilu on vaikeaa. Ilkeät sanat satuttavat. Heppoisat mielikuviin, ohikiitäviin hetkiin ja huhupuheisiin perustuvat tulkinnat omasta persoonasta tai somen perusteella tehdyt analyysit ja johtopäätökset omasta elämästä tuntuvat toisinaan todella vaikealta kestää. Omia sanoja väännellään ja käännellään niin, että merkitys ehtii matkan varrella muuttua moneen kertaan. Harvalle tulee mieleen kysyä tarkennusta, jos toisen viesti jää epäselväksi – sen sijaan tyypillisempää on syöksyä tunnekuohun saattelemana johtopäätöksiin. Vielä harvempi palaa alkulähteille tarkistamaan, mitä oikeastaan on edes sanottu, kun tuohtumus on jo vienyt mennessään.

Harkitsemattomasti tölväistyt kommentit saattavat jäädä herkän ihmisen mieleen pyörimään pitkäksikin aikaa. Osa niistä ei unohdu koskaan.

Eilen tuntui, että sitä kuraa on taas pikkuhiljaa ripotellut niskaan siinä määrin, että väsymys jatkuvan kritiikin kohteena olemiseen purkautui kyyneleinä. Suurin osa saamistani kommenteista ja palautteesta on hyväntahtoista, mutta jokainen voi silti mielessään miettiä, miltä tuntuisi, jos lähes jokaiseen tekemääsi tai tekemättä jättämääsi asiaan takerruttaisiin liki joka päivä. Miltä tuntuisi, jos viikoittain, ellei päivittäin, saisi kuulla riveillä tai rivien välissä olevansa ärsyttävä, työnsä turhaa ja ilmaisunsa vääränlaista? Kaikesta kauniista ja ystävällisesti muotoillusta palautteesta ja vuosien siedätyksestä huolimatta jokainen kurja kommentti satuttaa. Aina siitä tulee paha mieli.

Juttelin poikaystävän kanssa eilen illalla pitkät pätkät siitä, miten somemaailma ja nettikeskustelun kulttuuri on muuttunut viime vuosien aikana. Keskustelupalstat ovat yhä enemmän täynnä negatiivisuutta ja äärimmäisiä mielipiteitä, raivoa ja vihaa. Rumimpiakin komentteja perustellaan sananvapaudella ja oikeudella omaan mielipiteeseen. Mutta sananvapauden rinnalla on aina kulkenut vastuu, eikä oikeus mielipiteeseen tarkoita, että jokainen oma ajatus on pakko päästä kuuluttamaan koko maailmalle. Kun mietin blogin ensimmäisiä vuosia ja vertailen tämän päivän keskustelukulttuuria entiseen, on meininki todellakin muuttunut raadollisemmaksi. Kommenttiboksit ovat kenties hieman rauhoittuneet villeimmistä vuosista, mutta käytännössä keskustelu on siirtynyt vain toisille areenoille. Blogeista ja bloggaajista käytävä keskustelu on muuttunut valtavan paljon entistä jyrkemmäksi ja sen määrä on varsinkin Jodelin myötä räjähtänyt moninkertaisiin mittoihin verrattuna entiseen.

Pohdin ääneen, että olisi varmasti helpompaa, jos ei vain välittäisi. Mutta kun välitän, enkä osaa muuta. Poikaystävä totesi kauniisti: “Se voi olla. Mutta välinpitämättömyys tarkoittaisi itsensä kovettamista. Ja silloin tekisit todennäköisesti ihan toisenlaista blogia. Sinusta näkyy se, että välität, ja se on varmasti myös yksi niistä syistä, miksi niin moni tykkää tuottamastasi sisällöstä.” Siinäpä se. Tommy Tabermannin sanoin: Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle.

Niissä hetkissä, kun tuntemattomat ruotivat omaa persoonaa ja yksityiselämää sanoja säästelemättä, on tärkeää muistaa, että loppujen lopuksi vain hyvin harvan ihmisen mielipiteellä on oikeasti väliä. Ja ne ihmiset ovat niitä minulle tärkeitä ja läheisiä ihmisiä, jotka oikeasti tuntevat minut. Heidän mielipiteensä minusta eivät perustu hatariin tulkintoihin tai huhupuheista kumpuaviin mielikuviin. Somemaailmassa sanojani ja tarkoitusperiäni tullaan aina tulkitsemaan väärin – vaikka yrittäisin ilmaista itseäni miten täsmällisesti tahansa, viestin perillemeno riippuu aina myös tulkitsijasta. Sosiaalinen media perustuu vuorovaikutukseen, mutta läheisten kanssa viestiminen on ihan eri tavalla kaksisuuntaista. Kasvokkain keskustelu on jatkuvaa tunnustelua, haastamista, tarkennusten tekemistä, avoimuutta, kysymyksiä ja vastauksia sekä ilmeitä, eleitä ja äänenpainoja. Ja ennen kaikkea se on jatkuvaa oppimista.

Siksi on tärkeää muistutella itselleen kaiken tämän kriittisen somehuminan keskellä, ketkä ovat niitä, joiden mielipiteillä on minulle oikeasti merkitystä. Ketkä ovat niitä, jotka oikeasti tuntevat minut? Kuka minä oikeasti olen? Tuntemattomien tekemät tulkinnat kertovat lopulta usein enemmän heistä itsestään kuin minusta. Totuus minusta sen sijaan löytyy varmemmin ystävieni, poikaystäväni, perheeni ja mummokaverin sanoista. Ja peilistä.

Viikko sitten ystävänpäivänä sain Asennemedialta ystävänpäiväkortin, joka kosketti sydänjuuria myöten. Korttiin oli sanailtu nimikirjaimistani Asenne-porukan ajatuksia minusta: elämäniloa, positiivista energiaa, rohkeutta, herkkyyttä, suuri sydän sekä paljon muuta. Näistä sanoista tunnistan itseni. Aion ripustaa kortin jonnekin näkyvälle paikalle ja palata noihin sanoihin aina, kun minuus uhkaa hukkua hälinään.

Aiempia samaa aihetta sivuavia postauksia löydät näiden linkkien kautta:

♥ Terveisiä kädenlämpöisestä blogiskenestä

♥ Nettikeskustelun ytimessä: itsekeskeisyyden ja disclaimereiden aika

♥ Oikeassa vai väärässä?

♥ Kohun keskellä

Virheistä ja anteeksi pyytämisestä?

Suhde somessa?

Photos: Jenni Rotonen & Kriselda Mustonen

Related posts

20/02/20

TEOS 2020 – Kaapelitehtaan täydeltä taidetta

2 22

Hohoi, taiteen ystävät! Tällä viikolla pärähtää käyntiin taas upea TEOS 2020 -myyntinäyttely, joka kokoaa yhteen Suomen Taidegraafikoiden ja Suomen Kuvanveistäjäliiton jäsenten upeimpia töitä Helsingin Kaapelitehtaalle. Jokakeväinen tapahtuma on käynnissä tänä vuonna 21.2.-1.3.2020 ja myynnissä on valtava määrä sekä taidegrafiikkaa että veistoksia. Jos siis taidehankinnat kiinnostavat, tämä on aivan erinomainen paikka tehdä löytöjä! Mutta ilman muuta paikan päälle voi myös mennä ihan vain ihastelemaan kiinnostavia teoksia suomalaisen nykytaiteen kentältä.

Pääsin itse kurkistamaan näyttelyä jo vähän ennakkoon, kun se oli vielä ripustus- ja pystytysvaiheessa, kuten joistakin kuvista näkyy. Yleisölle ovet avautuvat tosiaan tämän viikon perjantaina ja suosittelen, että mikäli olet liikkeellä ostohousut jalassa, kannattaa tähdätä paikan päälle mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Tosin tarjontaa on niin runsaasti, että kiinnostavia teoksia riittää takuuvarmasti maaliskuun alkupuolelle asti – etenkin, kun valikoima täydentyy sitä mukaa, kun ostettuja teoksia kannetaan pois. Oman ostoksensa saa siis halutessaan viedä mukanaan vaikka heti.

Tein itsekin pari vuotta sitten löytöjä TEOS-näyttelyssä, kun bongasin Jaakko Tornbergin hauskat pienet kultaiset veistokset heti sisään astuessani. Veikeä veistoskaksikko sai hymyn huulille ja päätin, että kultaiset ukkelit muuttaisivat luokseni. On ollut kiinnostavaa seurata sittemmin Jaakko Tornbergin töiden hintakehitystä. Toissa vuonna kaikki hänen veistoksensa olikin ostettu jo ennen avajaisia valtion taidekokoelmiin – ja hinta oli edellisvuoteen nähden tuplaantunut. Taas paikansin näyttelystä Tornbergin hauskoja veistoksia ja nyt hinta oli jo kolminkertaistunut parin vuoden takaiseen. Ostin teokset aikanaan ihan vain siksi, että niistä tuli hyvälle mielelle, mutta näemmä ne taisivatkin olla ihan fiksu hankinta myös sijoitusmielessä. Ei sillä, että olisin kultaisista “kämppiksistäni” luopumassa. Olen jopa miettinyt, pitäisikö kaksikon seuraksi hommata vielä kolmaskin kaveri…

Tällä kertaa tiirailin teosnäyttelyssä erityisesti taidegrafiikkaa, koska etsiskelen yhä kotiini jotakin vähän suurempaa teosta. Muutaman mieluisan bongasinkin, mutta päätös hautuu vielä. Tosin voi olla, että jos asiaa jää pohdiskelemaan liian pitkäksi aikaa, ehtii suosikkiteoksen napata joku toinen. Oli muuten hauskaa huomata, että joidenkin taiteilijoiden kädenjälki alkaa olla jo niin tuttua, että heidän työnsä tunnistaa muiden joukosta ilman nimilappujakin.

Tapahtumaan on vapaa pääsy, joten suosittelen ehdottomasti piipahtamaan matalalla kynnyksellä. Ja tiedoksi myös, että Taidemaalariliiton teosvälitys järjestää puolestaan oman näyttelynsä Kaapelitehtaalla melkein heti graafikoiden ja kuvanveistäjien perään 7.3.-15.3.2020. Taidetta on siis luvassa samassa osoitteessa melkein kuukauden päivät. Suosittelen lämmöllä ottamaan näistä tapahtumista ilon irti!

MITÄ?

TEOS 2020 -myyntinäyttely: veistoksia ja taidegrafiikkaa (vapaa pääsy)

MISSÄ?

Kaapelitehtaalla (Puristamo ja Valssaamo), Tallberginkatu 1 C, Helsinki

MILLOIN?

21.2.-1.3.2020

ma-pe klo 11-18, la-su 11-17

Nadia Zubareva – Kettu (2019)

Veikko Nuutinen – Pääsiäinen (2017)

Jaakko Tornberg – Helmipöllö ja Luxus 42 (2019)

Kalle Mustonen – Jänis ja kuutamo (2017-2019)

Pia Strangin värikkäät työt kiinnittivät katseen. Etualalla näkyy Tiina-Liisa Kaalamon veistos Rillo (Armadrilloh).

Tarja Malinen – Peace (2017)

Juha Menna – Menneiden aikojen sankarit (2018)

Vasemmalla: Annele Lahti – Voimaton järki & Rajattu Mieli (2016)

Oikealla alhaalla: Leena Golnik – Elämän voima (2004)

Oikealla ylhäällä: Tuomas Hallivuo: Menee sarjassa II (2016)

Yasushi Koyama – Pesukarhu (2019)

Vasemmalla ylhäällä: Liisa Ilveskorpi – Apocalisse Firenze – Damasco (2016)

Muut teokset: Essi Immonen – Concrete, Wiggle & Static (2019)

Inka Bell – Study 9 (2019)

Vasemmalla ylhäällä: Ritva Salmi – Kukkahattutäti (2018)

Oikealla: Anu Torikka – Sillalla & How to say (2019)

Terhi Kaakinen – Metkut mielessä (2020)

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

19/02/20

Afterwork-podcast: Saako lapsista julkaista kuvia somessa?

1 6

Kun lasten valokuvat ovat siirtyneet sosiaalisen median myötä perhealbumeista nettiin, onkin vastassa monenlaisia kysymyksiä. Missä menee raja, mitä vanhemmat saavat julkaista ja mitä olisi hyvä ottaa huomioon? Mukana keskustelussa on Papupata-podcastista tuttu, pian kolmen lapsen äiti Sara Parikka.

Ja hei, Afterwork-podcastilla on oma Instagram-tili, joten tule ystäväksemme myös siellä! Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Lilli Salminen

Related posts

18/02/20

Kevättä rinnassa – ja kynsissä

1 19

*Geelikynnet minulle tarjoaa Bio Sculpture

Viime päivinä on jotenkin ollut kevättä rinnassa – ja nyt sitä on myös kynsissä! Tänään kynsistudion tuoliin istahtaessani tuli sellainen tunne, että kaipaan elämääni jotakin oikein pirtsakkaa ja keväistä väriä. Vaihtoehdoissa pyöri keltaista, vihreää ja oranssia, ja lopulta päädyin tähän raikkaaseen kellanoranssiin sävyyn, jota kynsissäni ei olekaan taidettu koskaan ennen nähdä. Sävy näyttää hieman valaistuksesta riippuen välillä hailakan oranssilta ja välillä tummankeltaiselta, mutta oli väri mikä hyvänsä, kevättä se henkii. Tämä oli minulle ehkä hieman yllättäväkin valinta, mutta tykkään sävystä ihan älyttömästi! Mitäs te muut tuumitte?

Aiempia kynsi-inspiksiä pääsette muuten selailemaan tämän linkin kautta. Ja kiinnostuneille tiedoksi, että käyn laitattamassa omani Bio Sculpture Salongissa Helsingissä.

Related posts